maanantai 1. joulukuuta 2014

Viimeinen luku - Kappale 5







Matkalla

Matkan viides päivä koitti ja Korven reuna häämötti jo horisontissa. Matka oli sujunut joutuisasti, nyt kun Tomar tiesi minne mennä ja muut seurasivat häntä. Tomar tähysti idässä kohoavaa Alcatchavuoristoa, josta hän oli liki kuukausi sitten lähtenyt. Heidän edessään alkaisi pian etelän alanko. Se oli joskus muinoin ollut järven tai meren pohjaa, mutta veden ehdyttyä se oli jäänyt kuivaksi ja karuksi erämaaksi. Jos he ratsastaisivat reipasta tahtia, he pääsisivät tasangon reunalle noin viidessä vuorokaudessa.
                      Tomar muisti, kuinka oli aikoinaan ratsastanut samalla tasangolla Daranin kanssa. Hän oli kitissyt väsymystä ja nälkää ja Daran ei ollut puhunut kahta sanaa päiviin. Tomar hymähti muistolle jurosta ystävästään.
                      ”Mikä huvittaa?” Osc kysyi; hän oli ratsastanut huomaamatta Tomarin vierelle.
                      ”Eipä mikään.” Tomar vastasi hymyillen Oscille, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vastaukseen.
                      ”Mikä sen kaupungin nimi on, jonne me olemme matkalla?” Ramon kysyi ratsastaessaan myös heidän vierelleen.
                      ”Demó.” Tomar vastasi. Myös Luglio ravasi heidät kiinni.
                      ”Deemoo?” Ramon toisti. ”Typerä nimi. Eihän se edes tarkoita mitään.” hän tuhahti halveksuen. Tomar huokaisi hänen isänsä jyrkkyydelle.
                      ”Se on etelän , yksi Jerchóvan suurista kaupungeista. Meistä nyt suunnilleen kymmenen päivän päässä ratsain. De tarkoittaa siis etelää.” Tomar kertoi täyttäen piippuaan ratsailla.
                      ”Sinä tiedät tosi paljon!” Osc huudahti ylpeänä. Tomaria huvitti pikkuveljensä innokkuus.
                      ”En oikeastaan… Olen vain tavannut paljon väkeä, jotka ovat tienneet paljon.” hän sanoi puhaltaen savurenkaita, jotka hajosivat tuulen mukana.
                      ”Äh! Älä ole vaatimaton! Sinä tiedät paljon enemmäin, kuin esimerkiksi nämä vanhat patut!” Osc nauroi ja Ramon tuhahti hänelle.
                      ”Geatkien ei tarvitse tietää kaikkea!” isä murahti.
                      ”Toisaalta, tieto lisää viisautta Ramon, älä unohda sitä.” Luglio sanoi painokkaasti.
Ramon katsoi häntä hetken jäykästi, mutta naurahti sitten.
                      ”No, jos sinä niin sanot!” hän sanoi ja näytti taas hyväntuuliselta.
Osc nojautui lähemmäs Tomaria.
                      ”Jos Luglio sanoisi taivaan olevan vihreä ja hevosten paskovan kultaa, isä olisi ensimmäisenä latomassa sontaa säkkiin.” hän kuiskasi ja Tomar meinasi tukehtua savuihinsa.

Illan hämärtyessä heidän hevosensa olivat rättiväsyneitä, samoin kuin ratsastajansakin ja he päättivät pystyttää leirin metsään. Heidän purkaessaan varusteita hevosilta Tomar haistoi ilmaa ja rypisti otsaansa.
                      ”Älkää sytyttäkö nuotiota vielä. Käyn tarkastuskierroksella.” hän sanoi muille kiinnittäessään Syksyn riimulla puuhun.
Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta nyökkäsivät kuitenkin. Tomar otti jousen mukaansa ja lähti pimenevään metsään kävellen. Jokin sai hänet varuilleen ja oli parempi pelata varman päälle, kuin katua myöhemmin. Hän kiersi noin kilometrin säteeltä heidän leiripaikkaansa, koko ajan haistellen ja kuunnellen. Metsä oli hiljainen ja ilmassa haisi aavistuksen savu. Tomar pysähtyi haistelemaan. Savun haju erottui vain erittäin heikosti ja koska geatkeilla on herkkä hajuaisti, savunlähde oli todennäköisesti kaukana. Tomar päätti kuitenkin tähystää ja hän kiipesi ketterästi lähimpään mäntyyn. Puun latvasta hän katsoi lähimaastoa. Jossain kaukana näkyi ohut savujuova. Ilmassa ei kuitenkaan tuntunut muuta hälyttävää, joten Tomar laskeutui alas ja päätti palata leiriin.
Lähestyessään hän haistoi taas savua, mutta nyt vahvasti. Sitten hän näki loimun ja lähti juoksuun.
Mitä te teette?!” Tomar ärähti ja potki nuotiota vihaisena sammuksiin.
Osc hyppäsi ylös ja Ramonkin säikähti Tomaria, joka oli ilmestynyt pimeydestä yllättäen.
                      ”Enkö minä sanonut, ettette sytytä nuotiota!! Oletteko te kuuroja!??” hän vaahtosi.
Luglio tarttui Tomaria yhtäkkiä tiukasti olkapäästä.
                      ”Emme ole kuuroja. Katsopa tarkasti Tomar, täällä oli kolme geatkia, joilla on tarkka hajuaisti, tarkat korvat ja terävät silmät. Luuletko, että sytyttäisimme valkean, jos se ei olisi turvallista?” hän sanoi tiukasti ja irrotti otteensa Tomarista.
                      Tomar nielaisi ja katsoi kaikkia vuorotellen.
                      ”Aivan, tietenkin… Anteeksi.” hän sanoi pyyhkäisten suutaan.
Osc pyöräytti silmiään teatraalisesti ja alkoi asetella puita takaisin vielä kytevään nuotioon. Ramon ja Luglio istuivat alas ja alkoivat keskustella heidän edellisestä metsästysretkestään. Tomar otti pari askelta taakse päin epävarmasti ja käveli sitten hevosensa luokse. Syksy katsoi suurilla silmillään, kun Tomar silitti sen harjaa. Se oli uteliaampi ja valppaampi, kuin vanha Veli. Tomar hymyili, kun nuori hevonen tuuppasi häntä turvallaan, kerjäten makupalaa. Hän tuli paremmin hevosten kanssa toimeen, kuin oman klaaninsa jäsenten.
Tomar katsoi sivusilmällään seuruettaan. Siinä istuivat hänen isänsä, veljensä ja Luglio, joka olisi voinut olla hänen setänsä. Ja silti he olivat kuin ventovieraita hänelle. Milloin minusta on tullut näin vainoharhainen? Hän kaivoi piippunsa esiin ja jäi katsomaan sitä. Tomar oli jäänyt koukkuun ruohon rauhoittavaan vaikutukseen, jota hän kaipasi juuri tällaisina hetkinä: hän oli alkanut polttaan sen jälkeen, kun Vesja kuoli. Ei, se oli aikaisemmin… Tomarin mieli synkkeni, kun hän muisteli sitä kuumaa kesäpäivää, kun hän istui puron rannalla puun varjossa ja poltti ruohoa puheliaan ystävänsä kanssa.
Tomar täytti piipun pesän ja käveli vaitonaisena nuotion äärelle istumaan. Hän poltti piippua omissa ajatuksissaan ja kuunteli vain puolella korvalla keskustelua. Jos hän halusi tehtävän onnistuvan, hänen täytyi tulla paremmin muiden kanssa toimeen. Jotta hän tulisi paremmin muiden kanssa toimeen hänen täytyisi hillitä itseään paremmin.
”Aa! Niin Osc oletkos kuullut sitä tarinaa! Luglio kerro sille!” Ramon huudahti.
Tomar ei ollut kuunnellut keskustelua, mutta tiesi varsin hyvin mistä jutusta oli kyse.
                      ”Eräänä iltana Luglio hävisi. Häntä etsi koko kylä viikon päivät ja kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta sitten, kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena iltana hän palasi. Sen verran salaperäinen oli katoaminen, ettei kukaan kysellyt missä hän oli ollut, eikä Luglio sitä kertoisikaan, vaikka sitä kysyttäisiin. Muistona tuolta matkalta jäi vain tuo arpi hänen kasvoissaan.” Tomar kertoi ulkomuistista. Kaikki katsoivat häntä hiljaa. Sitten Ramon remahti nauruun, samoin muutkin ja jopa Tomaria hymyilytti.
                      ”Minäkään en olisi muistanut sitä noin hyvin!” Ramon hörötti ja paukautti Tomaria selkään kämmenellään.
                      ”Tottakai Tomar muistaa sen, jos hänelle on kerrottu tuo tarina edes puolet niin monesti kuin minulle.” Osc tokaisi ja sai Ramonin ja Luglion nauramaan vielä kovempaa ja Oscin piti hyssytellä heitä, jottei koko metsä tietäisi missä he olivat.

He jatkoivat matkaansa varhain aamulla, paksun aamu-usvan verhotessa metsänpohjaa. He ratsastivat suorinta tietä kohti alankoa, yrittäen silti välttää suurimpia teitä. Heidän ratsastettuaan useamman tunnin Tomar yhtäkkiä haistoi jotain. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, mutta sitten hän muisti eilisillan tapahtumat ja päätti kartoittaa tilannetta rauhassa. Haju voimistui heidän edetessään. Savu, terva, veri, kuolema. Nyt Tomar valpastui ja lyhensi Syksyn ohjia.
                      ”Haistatteko?” hän kysyi ääntään madaltaen.
Muut nuuskivat ilmaa ja heidän ilmeensä muuttuivat. Ramon nyökkäsi, samoin toisetkin. He pysäyttivät hevoset ja jäivät kuuntelemaan. Tuuli humisi hiljaa puiden latvoissa ja jossain kaukana raakkui varis, muuten oli täysin hiljaista. Tomar keskittyi. Hän pystyi erottamaan savun seasta kuolleen lihan epämiellyttävän hajun. Hän etsi hajusta sitä tiettyä piirrettä… Kuten Orven oli osuvasti kuvaillut, tunkkaisuutta.
                      ”Pitäisikö meidän tarkistaa tilanne?” Osc kysyi.
                      ”Oletko lyönyt pääsi, poika? On turvallisempaa, että kierrämme.” Ramon sihahti.
                      ”Ei, tarkistetaan vain.” Tomar sanoi. ”En haista ketään lähettyvillä. Sitä paitsi kiertäminen kuluttaa aikaa, jota meillä ei ole.”
Osc ja Luglio nyökkäsivät, mutta Ramon tyytyi tuhahtamaan happamasti, tavoilleen uskollisena. Tomar kannusti Syksyn liikkeelle ja he lähtivät ratsastamaan suoraan kohti hajun lähdettä. Nyt he olivat niin lähellä, että jopa ihminenkin haistaisi savun. Tomar katseli ympärilleen ja muisti silloin nähneensä yöllä savupatsaan nousevan juuri täältäpäin. Jokin muljahti hänen vatsassaan, mutta hän piti pokkansa.
                      Tunnin päästä he näkivät edessäpäin savuavan talon. He tulivat pienen pellon reunaan ja Tomar hyppäsi alas ratsailta.
                      ”Jääkää te tänne. Ramon, tule mukaani.” Tomar sanoi ja kiipesi lahoamispisteessä olevan riukuaidan yli. Ramon seurasi heti hänen kintereillään heidän kahlatessaan ohrapellon poikki kohti taloa.
                      ”Minulla on paha tunne tästä.” Ramon mutisi.
                      ”Sshhh.” Tomar nosti kätensä ja he hidastivat tahtia.
Talo oli palanut ilmeisesti yöllä, se ei ollut enää liekeissä, mutta savusi yhä sakeasti. He tulivat pihaan ja kauhistuivat. Puussa roikkui hirtettynä kokonainen perhe. Vanhemmat, isovanhemmat ja viisi lasta. Tomarista tuntui pahalta, mutta Ramon ei varmasti ollut odottanut tällaista näkyä.
                      ”Mitä tuhannen riivattua..? Kuka..?” hän henkäisi tyrmistyneenä.
                      ”Varjolaiset.” Tomar sanoi ja katseli ympärilleen pihalla. Hirttopuun alla näkyi askelten painaumia ja Tomar meni tarkastelemaan niitä lähemmin. Ne näyttivät tavallisilta. Tomar haisteli ilmaa, muttei erottanut shakaalien lemua. Lisäksi shakaalit tappiovat aina miekoilla ja keihäillä, ne eivät olisi vaivautuneet hirttämään kokonaista perhettä. Tämän teki, joku jolla oli kärsivällisyyttä ja tämä oli selvästi viesti jollekin.
                      ”Meidän on parasta lähteä. Nopeasti.” Tomar sanoi. Ramon nyökkäsi ja he lähtivät juoksemaan pellon poikki takaisin toisten luokse.
                      ”Mitä te näitte? Mitä oli tapahtunut?” Osc kysyi hetkeä myöhemmin heidän kivutessaan ratsujensa selkään.
                      ”Kuolemaa. Pidetään kiirettä, aikamme käy vähiin.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan nopeasti eteenpäin.



Seuraavan illan tullessa he päättivät yöpyä metsässä olevan kallion suojassa. Ramon jäi ensimmäisenä kipinään, kun muut painuivat pehkuihin. Tomarin ei tarvinnut odotella unta kauaa, kun hän oli yhtäkkiä jälleen tutussa metsässä.
                      Ei taas. Tämän hän oli nähnyt tarpeeksi monesti; hämärän, usvaisen metsän ja puut, jotka ulottuivat taivaaseen asti. Tomar huokaisi ja lähti lannistuneena kävelemään, toivoen, että uni muuttuisi joksikin toiseksi. Pian hänen askeleensa kävivät raskaaksi ja hän näki edessään lämpimän punaisen hehkun. Yleensä tässä vaiheessa hänet täytti kauhu, mutta ei tällä kertaa. Tomar hämmentyi. Oliko tämä sittenkään sama uni? Nyt pelon tilalla olikin outo, lämmin ja seesteinen tunne. Tomar ei kyennyt liikkumaan, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Jokin hänessä toivoi, että tuo punainen loimu tulisi hänen luokseen ja pian hän näki naisen ääriviivat. Tomar henkäsi. Hän ymmärsi kaiken. Tämä oli hänen kohtalonsa. Tuo nainen, kuoleman enkeli.
                      Nainen lähestyi häntä ja avasi kätensä. Tomar yritti liikkua häntä kohti, muttei saanut jalkojaan irti maasta. Punaisena loimuava nainen pysähtyi, kädet levitettyinä. Odota minua! Tomar yritti huutaa ja pinnisteli saadakseen itsensä liikkeelle. Mutta hän ei liikahtanutkaan, eikä hänen kurkustaan lähtenyt pihahdustakaan. Turhautuminen alkoi täyttää Tomarin. Mitään hän ei ollut elämässään halunnut yhtä paljon, kuin tuota naista. Tomarin näkökenttä alkoi hämärtyä ja hän joutui taistelemaan jotta näkisi kunnolla ja pitääkseen itsensä pystyssä.
                      Silloin hänen ohitseen kulki joku. Tomar hätkähti. Koskaan hänen unessaan ei ollut ollut ketään muita. Tomar erotti miehen, jolla oli vain yksi silmä. Ja hän kulki suoraan tulenloimuista naista kohden. Ei! Tomar yritti saada itsensä irti sijoiltaan. Mies pysähtyi naisen eteen, niin että liekit melkein nielaisivat hänet ja he suutelivat. EI!!
                      Tomar heräsi äkisti unestaan. Hän oli yhä sekava unesta ja outo puristava tunne kaiversi hänen mieltään. Tomar nousi istumaan ja näki Ramonin nuokkuvan nuotion äärellä.
                      ”Mene nukkumaan, minä jatkan tästä.” Tomar sanoi.
Ramon hätkähti, kun ei ollut huomanut poikansa heränneen, mutta näytti vilpittömän helpottuneelta päästessään nukkumaan. Tomar istui hänen paikalleen ja jäi tuijottamaan tulta. Liekkien loimu muistutti häntä unensa naisesta. Hän ei saanut naista enää pois mielestään, kuten ei myöskään sitä miestä, vaikkei Tomar enää muistanut minkä näköinen mies oli ollut. Hän irvisti ajatukselle unesta ja keskitti ajatuksensa pelkästään tulenloimuiseen naiseen. Tomar ei ollut ikänä ollut kenestäkään mustasukkainen ja tämä uusi tunne hämmensi, sekä yhtälailla ahdisti häntä. Hän laittoi kätensä vaistomaisesti taskulleen, missä hän piti talismaania. He olivat päättäneet vielä ottaa sen mukaan, sillä sitä voitaisiin vielä tarvita. Tomar ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta oli tyytynyt kohtaloonsa. Ehkä tämän jälkeen hän pääsisi vihdoin eroon talismaanista ja kaikesta, mitä se oli tuonut mukanaan.

Seuraavana päivänä satoi ensilumi. Kevyet hiutaleet leijailivat verkkaisesti harmaalta taivaalta alas mustaan maahan. Osassa puista oli vielä ruskan värittämät lehdet oksillaan. Lumi ei pysynyt kauaa maassa, vaan oli jo iltaan mennessä sulanut pois ja hetken valkeaksi värjäytynyt maisema oli taas synkän ruskea. Pari päivää myöhemmin he kohtasivat matkallaan pienen joukon erään kylän asukkaita, jotka olivat matkustamassa Hoviin tavaroineen.
                      ”Miksi te Hoviin menette?” Luglio oli kysynyt.
                      ”Pakoon varjolaisia. Shakaalit hyökkäsivät eilen naapurikylään ja me emme jää odottamaan niitä aloillemme. Täällä ei ole turvallista.” keski-ikäinen punapartainen mies oli sanonut. Sitten hän katsoi heitä pitkään.
”Mihin te sitten olette matkalle, jos saan kysyä?”mies tiedusteli.
”Demoon.” Tomar vastasi.
Pari naista näytti kauhistuneelta ja ihmiset vilkuilivat toisiaan.
”Ettekö tiedä?” sama mies kysyi.
Nyt oli Tomarin ja muiden vuoro katsoa toisiaan. Tomar pudisti päätään ja mies huokaisi synkästi.
”Varjolaiset ovat vallanneet Demon ja sulkeneet taivastiet. Suosittelen teillekin vaihtamaan suunnaksi Hoviin.” mies sanoi ja sen jälkeen joukko oli jatkanut matkaansa.
                      Tomar muisti kuinka vainoaminen oli alkanut jo ennen kuin hän oli muuttanut vuorille. Kun vielä viisitoista vuotta sitten varjolaisista ei puhuttu, eikä heitä monet edes muistaneet, oli tilanne nyt päinvastainen. Varjolaiset hyökkäilivät avoimesti Jerchóvalaisia vastaan ja oli vain ajan kysymys, milloin todellinen sota alkaisi.
                      ”Saatamme kohdata varjolaisia matkallamme. Toivottavasti muistatte, kuinka miekkoja käytetään.” Tomar sanoi. Luglio oli nyökännyt tiukasti, Osc oli näyttänyt aavistuksen huolestuneelta, mutta Ramon oli vain nauranut.
                      ”Älä poika luule, ettei isäsi ole koskaan taistellut ketään vastaan! Se on kuin uiminen, ei kuule unohdu niin helposti!” hän oli virnistänyt ja taputtanut miekkansa huotraa.
Tomar uskoi häntä. Olihan päällikkö Arthoskin sanonut Ramonia ja Lugliota ’parhaiksi miehikseen’ ja sellaista ylistystä tuskin sai ilman syytä. Oscilla sen sijaan ei varmasti ollut kokemusta tarpeeksi ja Tomar oli levoton hänen puolestaan. Hän muisti kuinka oli itse ollut nuori ja kokematon Oscin ikäisenä. Jos minä selvisin hengissä, niin kyllä hänkin selviää. Tomar ajatteli ja päätti luottaa veljeensä.
                      Matka jatkui samoissa apeissa tunnelmissa. He näkivät tuhottuja kyliä, tapettuja ihmisiä ja kerran myös shakaaleja. He olivat juuri saapumassa alangon reunamaille, kun he äkkäsivät kaukaisuudessa kolme Varjon shakaalia.
                      ”Mistä tiedät ovatko ne Varjon vai Liittouman shakaaleja?” Osc kysyi heidän painuessaan piiloon puiden taakse.
                      ”Varjon shakaalit pukeutuvat erilailla. Liittouman shakaaleilla on valkoiset, peittävät haarniskat päällään. Olen kerran nähnyt niitä, joten erottaisin ne kyllä.” Tomar vastasi.
He tarkkailivat tilannetta piilostaan. Shakaalit olivat kaukana ja he olivat onneksi tuulen alla, joten välitöntä vaaraa ei ollut. Kuitenkin oli parempi pelata varman päälle. Tomar tähysti puun takaa alangolle. Shakaalit olivat menossa Dewavuorille päin, jossa oli niiden tukikohtia ja vankityrmät…
                      He odottivat niillä sijoillaan, kunnes shakaalit olivat varmasti kaukana, ennen kuin jatkoivat matkaansa tasangolle. Shakaalien näkeminen oli saanut heidät varovaisiksi ja he ratsastivat yhtä soittoa koko yön läpi ja vielä seuraavan päivän, kunnes saapuivat etelän metsään. Sitten vasta he antoivat itselleen luvan pysähtyä ja levähtää.
                      Tomar ei kuitenkaan voinut levätä. Vaikka hän yritti nukkua, sama uni toistui aina yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka hän kävi monesti hereilläkin, uni jatkui aina kun hän nukahti uudestaan. Tomar oli nähnyt tämän unen jokaisena yönä matkan aikana, eikä se antanut hänelle rauhaa. Aamuyöstä hän heräsi jälleen heistä märkänä, hulluna mustasukkaisuudesta. Hänen oli määrä saada tuo nainen. Miksi muuten talismaani olisi osoittanut hänet Tomarille? Miksi muuten hän näkisi naisesta unia joka yö? Päivisinkin hänen ajatuksensa vaelsivat tuohon salaperäiseen kaunottareen. Mutta kuka se mies on? Tomar tunsi vihan kuumentavan hänen poskiaan hänen ajatellessaan sitä unensa miestä. Yksisilmäinen hirviö, joka ryöstää hänen rakastamansa naisen. Hänen valittunsa. Tomar teki päätöksen. Kuka ikinä se mies olikaan, oli selvää, että Tomarin tulisi hankkiutua hänestä eroon. Vain siten hän saisi sisäisen rauhan ja unelmiensa naisen.
Tomar käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta oli aivan liian kiihdyksissä kyetäkseen enää nukkumaan. Hän jäi tuijottamaan tähtiä ja puolikkaita kuita. Syksy oli taittunut kohti talvea ja vaikka päivät olivat vielä toisinaan lämpimiä, yöt olivat jo hyytävän kylmiä. Tomar kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen ja puristi silmänsä kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti