Ilta
Illan
tullen lunta ei enää satanut mutta alkoi tuulla kylmästi. He olivat ehtineet vuorelle
iltaan mennessä, kuten Eiffel on ennustellutkin. Pimeällä ei kuitenkaan ollut
turvallista jatkaa matkaa vieraassa maastossa ja varsinkaan Varjon alueella.
Yöt täällä olivat synkkiä ja täynnä pelkoa. Eiffel ei ollut kyennyt nukkumaan
kunnolla kahteen viikkoon. Jos hän nukahtikin, hän näki ahdistavia painajaisia
ja heräsi aina kauhuissaan ja hiestä märkänä. Nytkin hän valvoi, katsoen
synkkää maisemaa. He olivat löytäneet ylhäältä kallion kupeesta syvennyksen,
jonne he pystyivät kätkeytymään yöksi, mutta nuotiota he eivät uskaltaneet
sytyttää. He olivat liian lähellä J´ranmoa ja olisi typerää jäädä tässä
vaiheessa kiinni valon ja lämmön vuoksi. He kyllä tarkenisivat.
Waldo nukkui levotonta
unta. Hän käännähteli ja hengitti välillä kiivaasti. Eiffeliäkin väsytti, mutta
hän ei pystynyt nukkumaan. Hän mieluummin valvoi ja vahti synkkää metsää, kuin
vaipui niihin kauheisiin, verisiin painajaisiin. Hän seurasi kuinka Waldo
vaihtoi jälleen asentoa ja näytti kasvoistaan ahdistuneelta ja Eiffel mietti
pitäisikö hänen herättää kaverinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun
Waldo avasi silmänsä ja räpytteli unesta sekaisin katsellen ympärilleen. Sitten
hän haukotteli ja hieroi kasvojaan.
”Taasko painajainen?”
Eiffel kysyi.
”Joo… helvetti…” Waldo
vastasi väsyneenä.
Tuli
hiljaista. Etäällä taivaan poikki lensi jotain kookasta. Oli niin piemeää,
ettei voinut erottaa oliko se pöllö kauempana vai lepakko lähempänä.
”Onko sulla mitään rättiä?”
Waldo kysyi. Eiffel pudisti päätään ja Waldo tuhahti harmistuneena. Hän aukaisi
nahkapanssarin rintasuojusta ja tunki käden takkinsa väliin. Yhtäkkiä hänen
ilmeensä kirkastui.
”Löytyikö?” Eiffel kysyi
parantaen asentoaan.
”Parempaa.” Waldo virnisti
leveästi vetäessään kätensä pois. ”Mä en muistanu että mä pistin nää tänne
sillon…” hän sanoi ja avasi kouransa jossa oli kaksi ja puoli itse käärittyä
sätkää.
”Aarnihauta!” Eiffel
nauroi.
”Tämä olkoon se kuuluisa
pahan päivän vara.” Waldo sanoi juhlallisesti ja piilotti puolikkaan tupakan
takaisin taskuun. Hän laittoi sätkän huuleensa ja ojensi toisen vääntyneen,
mutta ehjän tupakan Eiffelille, joka otti sen kiitollisena vastaan. Waldo
huokaisi syvään vetäessään ensimmäiset henkoset. Mikään ei auttanut
painajaisten aiheuttamaan ahdistukseen paremmin kuin tervanhuuruiset savut.
Eiffel katsoi hymyillen kaveriaan, joka muuttui jokaisella hengenvedolla
vähitellen seesteisemmäksi. Pimeässä kallion raossa ei näkynyt muuta kuin
tulipäiden himmeässä valossa häivän verran erottuvat kasvojen piirteet.
”Kuule…” Eiffel aloitti,
mutta jäi miettimään sanojaan.
Waldo
käänsi katseensa häneen odottavasti.
”Mä oon miettiny… Mitä sun
silmälle tapahtui?” Eiffel kysyi. He olivat olleet ystäviä pienen ikuisuuden,
mutta Eiffel ei koskaan saanut kysytyksi tätä. Heidän tapoihinsa ei kuulunut
vanhojen kaivelu. Waldo naurahti ja käänsi katseensa ulos, katsoen alas
levittyvää kuusikkoa.
”Se oli rangaistus.” Waldo
totesi hiljaa. Eiffel antoi tupakkansa palaa, hän ei halunnut kuluttaa sitä
liian nopeasti.
”Mistä?” hän kysyi.
Waldon
ilme vakavoitui ja hän tuijotti maisemaa hiljaa. Eiffel ehti jo luulla, ettei
Waldo aikonut jatkaa, kun hän yllättäen puhui.
”Siinä sodassa… Olin vielä
ihan pentu, alokas. Mulla oli periaatteet ja kaikki… Mä ajattelin, että sitä
sotaa käytiin jonkin suuremman hyvän vuoksi. Hah, vittu mitä paskaa…” Waldo
murahti ja veti henkoset. ”Olin komennuksessa, kun Civitasin joukot hyökkäsi.
Ne yritti iskeä takaa päin, mutta se ei onnistunut. Sitten kun oli täys ryminä
päällä, minut komennettiin tiedusteluryhmän mukana selustaan. Sitten… Siellä
tuli vastaan talo. Meidän olis pitänyt jatkaa matkaa, mutta kaikki muut
lähtikin sitä taloa päin. Ne ei kuunnellut mua… Ne aiko ryöstää sen mut… siellä
olikin vielä asukkaita. Vittu…” Waldo ähkäisi ja hieroi otsaansa.
”Siellä oli naisia ja lapsikin. Muut
rupes raiskaan naisia ja ne tappoi sen miehen. Mä olin järkyttynyt, miten ne
voivat tehdä sellasta. Mutta sitten kun ne kävi käsiksi siihen
pikkutyttöön… Sillon mulla napsahti. Mä
tapoin kaksi mun omaa joukkuetoveria. Sinne taloon. Sitten ne muut otti mut
kiinni ja mut pakotettiin kattomaan, kun ne tappoi sen pikkutytön ja ne
naisetkin. Lopuksi ne sytytti sen talon palamaan. Multa revittiin silmä irti ja
se nakattiin sinne tuleen. Jotta mä en enää katsoisi niitä pahalla, niin ne
sanoivat.” Waldo kertoi hiljaa yhä tuijottaen poispäin.
Eiffel ei sanonut mitään. Hän yhtäkkiä
ymmärsi monta asiaa ystävästään. Hän muisti yllättäen elävästi sen päivän, kun
he tapasivat ensimmäistä kertaa Mendezin ja kuinka oudosti Waldo oli silloin
käyttäytynyt. Silloin Eiffel tajusi, että Waldo oli ollut silloin nuorempi kuin
Marko nyt. Ja hän oli pitänyt tämän sisällään kaikki nämä vuodet.
”Ymmärrät varmaan miksi mä sitten
lähdin. Mieluummin rintamakarkuri, kuin että olisin taistellut niiden kanssa…
Niiden rinnalla.” Waldo sanoi ja katsoi Eiffeliä synkkänä.
”Mä ymmärrän.” Eiffel sanoi.
Waldo
sihahti kun hänen tupakkansa paloi sormiin asti. Hän nakkasi tumpin ulos
sadatellen hiljaa. Eiffel ojensi hänelle oman tupakkansa jämät.
”Sä siis sodit Városin
harmaissa.” Eiffel sanoi. ”Mä olin Civitasin riveissä.”
Waldo
katsoi häntä yllättyneenä. Eiffel ei ollut koskaan puhunut sanallakaan
menneisyydestään, joten tämä tieto tuli hänelle puskista.
”Ja mä olin siellä teidän
asettamassa motissa.” Eiffel sanoi hiljaa.
”Niin, ilmankos me sit
törmättiin sielläpäin myöhemmin.” Waldo sanoi hymyillen vaisusti. Eiffel
hymähti ja katsoi käsiään. Kim…
”Vaikee kuvitella että sä
olisit ollu Civitasin puolella. Mä olen aina kuvitellut että sä vain pölähdit
jostain sinne metsään… Lyötiin kerran Mendezin kans vetoa siitä, mistä sä olet
kotosin. Mä veikkasin Toldoraa, mutta Mendez näköjään voitti.” Waldo virnisti.
”Sekö löi vetoa
Civitasista?” Eiffel kysyi epäuskoisena.
”Eeei, Navosista. Mutta se
on lähempänä ku mun veikkaus. Perkele. Kaksisataa rakhmeaa...” Waldo sanoi
raapien päätään. Eiffel nauroi ääneen Waldon sammuttaessaan tumpin kiveä
vasten.
”Toldora?? Oikeesti?”
Eiffel nauroi.
Waldokin
hekotteli huonolle veikkaukselleen.
”Olihan se aika kaukaa
haettua, mutta niin oot sääkin! Tiedäthän, tollot tulee Toldorasta.” hän
piikitti, mutta Eiffeliä nauratti vain lisää.
”Pitää visiin löytää se
Mendez nii sä voit maksaa sille velkas.” Eiffel virnisti.
Waldo
yritti vielä sanoa vastalauseensa vedoten omaan heikkoon rahatilanteeseensa,
jolloin Eiffel puolestaan muistutti häntä Antanielin antamasta palkkiosta. Heidän
sanailunsa keskeytti äänet, jotka kuuluivat jostain ulkoa. He kumpikin
vaikenivat välittömästi ja jäivät kuuntelemaan. Kauempaa kantautui askelia.
Eiffel pysähtyi kuuntelemaan.
Hän nojautui hieman ulos kallion
syvennyksestä. Tuuli kulkeutui alas vuorelta tuoden äänet mukanaan.He olivat
tuulen alapuolella, eli se merkitsi sitä, ettei heidän keskusteluaan oltu
välttämättä kuultu. Eiffel haistoi ilmaa, mutta se tuoksui vain märälle kivelle
ja lumelle. Jos se olisi shakaali, hän tunnistaisi jo niiden löyhkän. Nyt askeleet
kuuluivat jo selvemmin. Eiffel sulki silmänsä ja keskittyi. Askeleita oli
useampia, toiset raskaampia kuin toiset ja toiset hieman kauempana kuin muut.
Kulkijoita oli ainakin kolme, mahdollisesti enemmän. Kavion ääniä. Heillä oli
hevosia mukanaan, mutta niillä ei ratsastettu. Narahdus ja metallinen kilahdus.
Kulkijat olivat pukeutuneet nahkahaarniskoihin. Sotilaita. Ja äänet tulivat koko
ajan lähemmäs.
Eiffel nyökkäsi Waldolle ja he
luikahtivat äänettömästi pois suojastaan. He lähtivät kipuamaan ylemmäs,
kauemmas äänistä, pysytellen tuulen alla. Tuuli yltyi heidän kiivetessään.
Kivet olivat jäisiä ja äärimmäisen liukkaita, joten heidän täytyi edetä
varovaisesti ja hieman liian hitaasti. Yhtäkkiä äänet eivät enää kuuluneet.
Eiffel pysähtyi ja Waldo kipusi hänen viereensä. Ääniä ei enää erottanut tuulen
ulvonnalta. Jokin ei ollut oikein.
”Miekat esiin.” Eiffel
kuiskasi.
”Myöhäistä.” matala ääni
sanoi heidän yläpuoleltaan.
Silloin
he tajusivat olevansa ansassa. Viisi mustiin pukeutunutta miestä oli
piirittänyt heidät, paljaat miekat osoitettuna heihin.
”Perkele!” Waldo ärähti ja
tarttui miekkansa kahvaan, mutta Eiffel laittoi kätensä hänen eteen. Waldo
pysähtyi ja he tuijottivat vihollista silmästä silmään.
Mies joka oli puhunut,
laskeutui ylempää kiveltä heidän eteensä. Eiffel kykeni erottamaan pimeässä
vain heidän ääriviivansa ja miekkansa. Mies astui lähemmäs ja oli pitkään
hiljaa.
”Te ette ole Varjolaisia.”
hän sanoi karhealla, matalalla äänellä.
Eiffel
nielaisi, he olivat paljastuneet. Hän mietti kuumeisesti pakokeinoa, mutta mitä
tahansa he yrittäisivät, olisi itsemurhaa. Jos he pakenisivat, he eivät pääsisi
kauas, vaan todennäköisesti putoaisivat kalliolta alas kuolemaan. Taistelussa
heillä olisi epäreilu alivoima, kaksi viittä vastaan. Eiffel ei ehtinyt
analysoida tilannetta enempää, kun mies yllättäen laski miekkansa.
”Te olette Antanielin
miehiä. Ne salamurhaajat.” mies sanoi ja laski huppunsa. Hänellä oli arpiset, ahavoituneet
kasvot ja pitkät mustat hiukset ja ankara ilme.
”Olen Daran, olemme jo
tavanneet kerran.” mies sanoi ja kumarsi jäykästi.
Nyt
Eiffel tunnisti miehen. Hän oli saattanut heidät Luolavuoreen reilu kaksi
kuukautta sitten. Ja nyt hän oli täällä, vuoren rinteellä Varjon ytimessä.
Nuotio
rätisi hiljaa, pienten kekäleiden leijaillessa siitä ylöspäin. Näkösuojaksi
pystytetty laavu yritti lepattaa tuulessa, mutta se oli niin tiukalla, että se
vain natisi ja paukahteli vaimeasti. Viisi Fjoðuriaania ja kaksi salamurhaajaa
istui piirissä tulen ympärillä. Viini kiersi ringissä, samoin piippu. Daran
istui Eiffeliä vastapäätä ja tuijotti tulta vaitonaisena.
”Oletteko te tulleet
murhaamaan Varjon kuningattaren?” Daran kysyi ja nosti katseensa Eiffeliin.
”Kyllä.” Eiffel vastasi ja
nyökkäsi kiitokseksi miehelle, joka ojensi hänelle viiniä.
”Ehkä teidän ei sitten
kannattaisi jäädä kiinni heti ensimmäisessä mutkassa.” Daran sanoi kylmästi.
Pisto osui ja upposi. Oli kiusallista jäädä tällä tavoin kiinni. Onneksi kyse
ei ollut Varjolaisista, mutta tämä ei varsinaisesti tuonut heitä hyvään valoon.
”Karkea virhearvio.”
Eiffel totesi, vaikka tiesi, että tällaiset virheet eivät tulleet
kysymykseenkään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna heidän olisi pitänyt pysyä
piilossaan. Mutta turha itkeä, kun paska on jo housuissa.
”Nämäkö Antaniel lähetti
murhaamaan valtiatarta?” yksi Fjoðuriaaneista kysyi Daranilta.
”Eikö teitä ollut
enemmän?” Daran kysyi Eiffeliltä.
”Oli, mutta… he jäivät
jälkeen.” Eiffel vastasi lyhyesti.
Toinen
miehistä, joka oli ollut Luolavuoressa mukana, hymähti.
”Lapsi, nainen ja sokea. Oli
hyvä päätös, että jätitte heidät pois.” mies sanoi ivallisesti.
”Mitä te sitten täällä
hiippailette? Oletteko samalla asialla, vai tulitteko tarkoituksella meidän
tiellemme??” Waldo kysyi selvästi tuohtuneena. Eiffel osasi pitää päänsä
kylmänä, mutta se ei ollut Waldon vahvuus. Eiffel tönäisi kaveriaan
kyynärpäällään kylkeen vaientaakseen tämän. Daran kuitenkaan ei näyttänyt
loukkaantuneelta, vaan katsoi heitä melko mitäänsanomattomasti.
”Anteeksi suurisuisen
kaverini puolesta, mutta… minuakin kiinnostaisi tietää millä asialla te täällä liikutte?”
Eiffel sanoi. Vaikka häntäkin ärsytti Fjoðuriaanien ylimielisyys, heillä ei
kuitenkaan ollut varaa menettää mahdollista liittolaista.
Daran otti pitkät henkoset piipusta,
lisäsi siihen puruja ja laittoi eteenpäin, puhaltaen paksua savua suustaan.
”Emme ole tulleet
murhaamaan ketään. Olemme läpikulkumatkalla, määränpäämme on Pakkasvuoret,
jonne pääsemme nopeinten kulkemalla Varjon poikki.” Daran sanoi karhealla,
melkein käheällä äänellä. ”Mutta olemme käyttäneet Varjon puolella oloamme
hyväksemme tiedustelemalla samalla. Lähdettyämme Luolavuoresta kohtasimme kolme
toveriamme, joiden kanssa jatkoimme matkaa.” Daran jatkoi.
”Kolme?” Eiffel kysyi
hieman hämillään. Heitä oli ollut kolme lähtiessä, mutta nyt heitä oli viisi.
”Yksi miehistäni lähti
tiedustelukierrokselle lähelle muuria. Hänen pitäisi pian palata.” Daran sanoi.
Sitten hän puhui hetken miestensä kanssa kielellä, jota Eiffel tai Waldo eivät
ymmärtäneet.
”Mikä oli teidän
suunnitelmanne?” Daran lopulta kysyi. Eiffel poltteli piippua, joka oli tehnyt
jo kaksi täyttä kierrosta.
”Ajattelimme päästä
Mustaan Palatsiin vuorta pitkin. J´ranmon läpi hiipiminen olisi liian
riskialtista, ehkä vartiointi ei ole niin tiukkaa tältä puolelta.” Eiffel
sanoi.
Daran
nyökkäsi vakavana.
”Siinä olette oikeassa.
Palatsiin on todella vaikea päästä vuoren puolelta, joten vartiointia tuskin on
ollenkaan. Olettaen, että pääsette Palatsiin asti.” vanha mies sanoi.
Eiffel
jätti piikin huomioimatta.
”Mmm. Sisällä Palatsissa
tilanne onkin sitten toinen. Olemme tottuneet käyttämään Priorin aseita, joten
liikkuminen tulee olemaan hankalaa, emme voi vain tappaa kaikkia tielle tulevia
vartijoita. Meidän täytyy olla erityisen varovaisia, jos haluamme saattaa
tehtävämme loppuun tai pitää henkemme. Täytyy myös toivoa, että Palatsin
vartijat eivät ole yhtä taitavia, kuin te.” Eiffel sanoi ja ojensi piipun
Waldolle.
Daran hymähti, muttei
hymyillyt.
”Totta puhuttuna, oli ihme
että pääsitte melkein ohitsemme. Kukaan ei ole koskaan onnistunut yllättämään Fjoðuriaaneja,
ei vaikka meitä olisi armeijallinen. Huomasimme teidät sattumalta.” Daran sanoi
ja muut Fjoðuriaanit nyökyttelivät.
Eiffel ei osannut sanoa
vinoiliko mies hänelle yhä, vai oliko hänen kertomuksensa vilpitön. Silloin
ulkoa kuului askel. Eiffel säpsähti, mutta Fjoðuriaanit olivat kuin eivät olisi
huomanneetkaan mitään. Silloin vuodan takaa astui sisään mustiin pukeutunut
mies. Tämä oli varmaan se kuudes tiedustelija, josta Daran oli kertonut. Mies
näytti hengästyneeltä.
”Herrani, teidän tulisi
nähdä tämä!” mies sanoi kiireellisesti, sitten hän huomasi Eiffelin ja Waldon
ja katsoi heitä kummissaan.
”He ovat Antanielin
miehiä.” Daran sanoi ja nousi ylös. Muut seurasivat esimerkkiä. tiedustelija nyökkäsi
ja poistui ulos. Myös Eiffel ja Waldo nousivat ja seurasivat heitä ulos yöhön.
He kipusivat hieman
ylemmäs ja lähtivät kiertämään rinnettä kohti koillista. Tuuli oli yhä navakka
ja oli alkanut jälleen hieman satamaan lunta. Vuorella oli säkkipimeää ja
Eiffelin oli vaikea nähdä eteensä. Hän keskittyi seuraamaan edelle kulkevan
Fjoðuriaanin jalkoja, jottei kompuroisi. Kaatuminen olisi kohtalokasta.
Puoli tuntia myöhemmin he
pysähtyivät. Edellä kulkenut vaaleahiuksinen mies viittoi muita tulemaan
lähemmäs kallion reunaa. Vesisateesta kostuneet kivet saivat nahkaiset saappaat
narisemaan itseään vasten. Eiffel seurasi muita alemmas kallion viertä lähemmäs
reunaa. He pysähtyivät ja katsoivat alas laaksoon. Siellä he näkivät valtaisan
määrän shakaaleja. Armeija. Suunnaton armeija.
Eiffelin suu loksahti
auki. Myös Daran näytti järkyttyneeltä. He seisoivat siinä hetken ja laskivat
pataljoonia. Se tuntui suorastaan turhalta, sillä shakaalileirin tulet
jatkuivat kauas ylös vuoristoon ja alas kohti mustaa muuria ja kohti
horisonttia, melkein loputtomiin. Eiffel kiinnitti huomiota, kuinka leirin
tulet loppuivat suorassa linjassa. Siitä alkoi ilmeisesti muuri, jonka takana
näkyi silmänkantamattomiin metsää. Korpi. Hetken kuluttua Daran viittoi muita
seuraamaan ja he lähtivät palaamaan suojaan.
Myöhemmin
koko seurue istui hiljaisena tulen loimussa. Nuotio veteli viimeisiään ja sen
annettiin sammua itsekseen. Viinileili kiersi ja piippu oli saanut uudet purut.
Waldo kääri ropoista hänelle ja Eiffelille sätkiä.
”Tämä on hyvin paha.” yksi
miehistä sanoi.
”Niitä on paljon enemmän
kuin luulimme.” toinen, jolla oli vaalea parta jatkoi.
Daran
mietti hiljaisena katsoen hiipuvaa tulta.
”Meillä ei ole aikaakaan
hukattavaksi. Meidän täytyy kiirehtiä Pakkasvuorille niin nopeasti kuin
mahdollista!” mies, jonka naamaa leikkasi pitkä arpi, sanoi kääntyen Darania
kohti.
”Totta. Jos he hyökkäävät, emmekä saa
sanaa Hoviin… Silti, meidän ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaan miettiä
huolella seuraava liikkeemme. Lähdemme aamun koitteessa. Selvästikään emme voi
mennä koillisesta, joten mietitään turvallinen reitti. Turvallinen on
tärkeämpi, kuin nopea.” Daran sanoi painokkaasti. Kaikki nyökkäsivät ja
hiljenivät miettimään.
Shakaaleita oli ollut käsittämättömän
paljon. Eiffel sai laskettua ainakin 50 pataljoonaa, mutta niitä oli varmasti
paljon enemmän. Eiffel mietti Antanielin armeijaa, jossa oli vain 10 000
miestä. Sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia moninkertaista vihollista
vastaan. Paljonko miehiä oli Lännen Huoneella? Ei aavistustakaan. Nuotio sammui ja pian he istuivat pimeässä,
miettien painajaismaista tilannetta.Hetki oli kuin pienoismalli heidän
tilanteestaan. Yksin pimeyden keskellä, vailla toivoa.
”Mistä shakaalit oikein tulevat? Tai
siis…Niitä oli niin paljon… ” Waldo mietti muistellen vakavana mustaa armeijaa.
”Nyt kun ajattelen, en ole koskaan nähnyt shakaalilasta tai naisshakaalia.” Waldo
kääntyi Darania kohti.
Daran poltti piippua
hiljaa ja pimeässä näkyi vain piipun pesän hehku. Kaikki kääntyivät vähittellen
katsomaan häntä.
”Olen kuullut tarinoita…” Daran aloitti
”…että joskus oli olemassa maailma, planeetta, jota kansoitti shakaalien
sivilisaatio. Ne asuivat heimoissa ja jotkut kehittyneimmissä kaupunkivaltioissa.
Shakaaleilla oli ankara kuri ja ne olivat melko sotaisia, eivät kuitenkaan sen
sotaisampia kuin ihmisten rotukaan. Erona ihmisiin, naisshakaalit olivat
tasa-arvoisia miehiin nähden ja ei ollut tavatonta, että nainen johti
sotajoukkoja tai jopa valtakuntaa.
Mutta eräänä päivänä taivaista saapui
muukalaisten armeija. Shakaalit kokosivat voimansa ja taistelivat yhdessä,
mutta vihollinen oli liian voimakas ja he joutuivat alakynteen. Muukalaiset
antoivat shakaaleille kaksi vaihtoehtoa: antautua, tai kuolla. Lopulta
shakaalit joutuivat taipumaan ja antautumaan. Muukalaiset olivat vaikuttuneet
shakaalien taisteluhaluista, joten ne tekivät shakaaleista orjiaan, joiden
tehtävänä oli sotia heidän puolestaan. Silloin syntyi Liittouma; shakaalien
verestä. Kerrotaan, että naisshakaalit pidetään tuolla planeetalla yhä ja
heidän ainoa tehtävänsä on tuottaa lisää jälkeläisiä Liittouman orjiksi. Lapset
otetaan pois nuorina ja koulutetaan tottelemaan ja kuolemaan Liittouman vuoksi.
Jos tämä on totta, kuten olen käsittänyt, niin käsitykseni Liittoumasta ei saa
kovin korkeaa arvoa. Yhden rodun täydellinen alistaminen… Se on sairasta.”
Daran kertoi vakavana.
”Eli Liittouma orjuutti shakaalit alun
perin. Kuinka sitten myös Varjolla on shakaaleja orjinaan?” Eiffel ihmetteli.
Daran
puhalsi savua ilmaan ja näytti synkältä.
”En tiedä tarkasti. Mutta olen kuullut…
että Liittouma olisi antanut shakaaleja Varjolle. Tämä tieto tuli alunperin
minulle luotettavalta lähteeltä, mutta minun on hankala hyväksyä sitä. Miksi
Liittouma antaisi Varjolle, viholliselleen, armeijan omia orjiaan? Sittemmin olen
kuullut tämän väitteen muutaman kerran eri tahoilta, mutta minun on silti vaikea
uskoa sitä todeksi. Se on liian outoa.” Daran sanoi ja kopautti tuhkat
piippunsa pesästä saapastaan vasten.
Outoa
tosiaan…
Eiffel mietti. Jokin ei tuntunut nyt oikealta. Shakaalit, Liittouma, Varjo…
Eiffel veti syviä henkosia kuunnellen puolella korvalla, kun muut jatkoivat
keskustelua shakaaleista. Tässä on nyt
jotain muutakin. Se jokin oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli herännyt
sydänkohtauksestaan ja Antaniel oli kertonut, että muodonmuuttaja Aralmin oli
valtiattaren äiti. Kaikki oli niin outoa, ja silti…
Siinä samassa se iski, kuin salama
kirkkaalta taivaalta, ja Eiffel ymmärsi kaiken. Kaikki juonen palaset, jotka
olivat leijuneet epämääräisenä sekasotkuna hänen päänsä sisällä, alkoivat
järjestäytyä. Eiffel näki kaiken kuin loksahtavan paikoilleen edessään. Savuke
hänen kädessään tipahti maahan kivien rakoon. Voisiko se todella olla…? Kuinka hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin.
Waldo kääntyi katsomaan häntä ja huomasi hänen ilmeensä.
”Eiffel?” hän kysyi. Waldo luki häntä
hyvin.
Eiffel
kaivoi hajamielisesti uuden Waldon käärimän savukkeen taskustaan, joka juuri ja
juuri pysyi hänen näpeissään ja sytytti sen. Tietenkin. Tietenkin!
”Liittouma.” Eiffel sanoi.
Daran
hiljentyi ja kääntyi häneen päin, samoin muut Fjoðuriaanit. Eiffel veti
rauhoittavat henkoset, mutta ei silti rauhoittunut ollenkaan.
”Liittouma on kaiken
takana. Nyt ymmärrän.” Eiffel jatkoi. ”Kun jäimme kiinni Antanielin aluksella,
se Liittouman alus oli sama, joka oli hyökännyt Antanielin kimppuun aiemmin.
Priorissa se ei ollut Varjo joka hyökkäsi... vaan Liittouma ja ne saivat sen
näyttämään Varjon tekosilta. Koko kuvio… Kaikki on Liittouman juonta. Ne
sulkivat Varjolaiset muurien sisäpuolelle silloin joskus ja kuitenkin ne
antoivat Varjolle shakaaleja. Liittouma yllyttää sotaan ja saa kaikki
levottomuudet näyttämään Varjolaisten aikaansaamilta. Se ei ollut Varjo, joka
sulki taivastiet Jerchóvassa, vaan Liittouma. Ne eivät halua ulkopuolisten
puuttuvat tähän." Eiffel sanoi ja poltti kiivaasti tupakkaansa. Hänen
kätensä tärisivät, mitä enemmän hän puhui.
Waldo
näytti siltä, kuin häntä olisi lyöty turpaan.
”Helvetti.” hän henkäisi
”Se selittäisi monta asiaa.” Daran sanoi
painokkaasti. Hän näytti siltä kuin olisi kokenut valaistuksen.
”En ainoastaan ymmärrä miksi.” Eiffel
sanoi ja hieroi otsaansa. ”Miksi
Liittouma tahtoo rikkoa vuosisatoja kestäneen rauhan? Tässä on selvästi jotain
suurempaa takana. Tämä on liian outoa.” hän sanoi turhaantuneesti.
”Itse asiassa ei ole.” Daran sanoi.
Eiffel ja Waldo kääntyivät häntä kohti, samoin muut Fjoðuriaanit. Daran raapi
leukaansa ja nyökytti itsekseen. ”Se mitä sanoit, Eiffel, käy järkeen nyt kun
sitä mietin. Ja minä tiedän miksi.” Hän sanoi ja katsoi heitä merkitsevästi.
Kaikki katsoivat häntä odottaen.
”Kirjoitukset.” Daran sanoi matalalla
äänellä.
”Mitä hit-” Waldo aloitti.
”Kaksi lasta äidittä yöllä
lumessa.” Eiffel sanoi hiljaa.
Daran
nyökkäsi. Waldo katsoi hämillään kumpaakin vuorotellen.
”Tähtien alla heidän
aikansa koitti.” Daran jatkoi ja loput muuta Fjoðuriaanit liittyivät häneen ja
he kaikki lausuivat kuin messuten. ”Oli kohtalonsa ennalta määrätty: Kumpikaan
lapsista selviä ei, Kun heidät kerran on yöhön hylätty. Kirjoitukset heidät
kuolemaan vei.”
Tuuli
huusi ulvoen, puhaltaessaan alas vuorilta ja lumi pakkaantui vuodan katolle.
”Kiva runo, mutta… mitä
vittua?” Waldo äyskäisi. Häntä ärsytti kun oli ainoa, joka ei tiennyt mistä oli
kyse.
”Jerchóvan uskonto.”
Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon olalle. ”Ihmiset täällä uskovat, että
kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu syystä. Kirjoitukset on ’Kohtalon kirja’, jonne
kaikkien kohtaloiden tarinat on kirjoitettu. Tai näin uskotaan. Tuo runo oli
ote Kirjoituksista.” hän jatkoi. Waldo nyökkäsi hänelle.
”Minun on silti vaikea
ymmärtää, kuinka Liittouman kongressi voi koostua uskovaisista? Luulin heidän
olevan ateisteja, uskovan vain järkeen ja päättelyyn.” Eiffel sanoi kääntyen
Darania päin. Daran nyökkäsi hitaasti sukien partaansa.
”Liittouman kongressi
kyllä… mutta olen ymmärtänyt, että Liittouman senaattorit ovat pelkää kulissia
ja että lankoja vetelee verhon takana aivan eri tahot. Ja nämä tahot uskovat
vahvasti Kirjoituksiin.” Daran sanoi hiljaa.
”Mitä tarkoitat? Ketkä
sitten ohjaavat Liittoumaa, jos ei kongressi?” Eiffel kysyi kulmiaan
kurtistaen. Daran katsoi kaikkia vakavana. Aivan kuin ei olisi halunnut sanoa
sitä ääneen.
”Yhdeksän.” Daran lopulta
sanoi. Se oli kuin isku palleaan.
”Voi perkele.” Eiffel
henkäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti