Viimeinen Luku - Kappale 8

Virta

Eiffel poltti juuri käärimäänsä savuketta  pohtien kaikkea kuulemaansa, sekä kokemaansa. Hänen vasemmalla puolellaan istui maassa Waldo, hieroen kasvojaan epäuskoisena. Tilanne oli muuttunut totaalisesti. He molemmat muistivat mitä heidän kuulustelemansa liittouman sotilas oli kertonut Liittouman omalla vankialuksella; Sen sijaan, että Liittouma olisi tullut hätiin kuin ratsuväki viime hetkellä, se tulisikin olemaan viimeinen isku. Niskalaukaus. Eiffel henkäisi tuskastuneena. Kaiken ponnistelun ja kaikkien menetyksien jälkeen tämäkö tulisi olemaan lopputulos? Loppu. Tuho. Kykenivätkö he yksin vaikuttamaan enää asioiden kulkuun? Voisiko se  millään olla enää mahdollista?

                      ”Eikä siinä kaikki.” Eiffel vihdoin, pitkän hiljaisuuden päätteeksi, puhui. Fjoðuriaanit laavussa kääntyivät kuuntelemaan.

                      ”Liittouma suunnittelee miehitystä Jerchóvaan. Kuulimme tämän liittouman sotilaalta, jota kuulustelimme muutama viikko pari kuukautta sitten.”

Kaikki kohahtivat.

”Tämä muuttaa kaiken.” Daran sanoi tiukasti. Fjoðuriaanit nyökkäsivät yhteistuumin.

”Meidän täytyy viedä sana Hoviin mitä pikimmiten. Heidän täytyy yhdistää voimansa Huoneen kanssa, se on ainoa toivomme!” arpikasvoinen mies, joka istui Daranin vieressä, sanoi tiukasti.

”Mutta entä tuo armeija? Emme voi jättää huomioimatta shakaalien määrää! Hovin ja Huoneen miesvoima ei riitä ikinä!” Fjoðuriaaneista nuorimman oloinen mies sanoi ja huitaisi kädellään ilmaa. Daran katsoi miestä ankarannäköisenä, muttei sanonut mitään hetkeen.

”Shakaaleita on todellakin paljon. Ja mikäli Liittouma on kaiken takana, tuntuu vihollinen ylivoimaiselta lyödä.” Daran sanoi hiljaa ja näytti yhtäkkiä hyvin ahdistuneelta.

Sillä hetkellä heidän tehtävänsä alkoi tuntua hyvin vähäpätöiseltä, suorastaan turhalta. Mitä järkeä oli yrittää murhata Varjon valtiatar, jos se ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Jos kaiken takana oli Yhdeksän, ikiaikaiset muodonmuuttajat – kuolemattomat, ei heillä olisi pienintäkään mahdollisuutta. Eiffel painoi katseensa graniittiseen maahan, haudaten kasvonsa käsiinsä. Tämä sota oli hävitty, ennen kuin se ehti edes alkaa. Koko mustanpuhuva seurue istui vaiti pimeydessä, miettien epätoivoon tuomittua tulevaisuutta.

”Jos vain kaikki shakaalit hävitettäisiin, ei Varjolla ja Liittoumalla olisi mitään millä sotia ketään vastaan.” Waldo murahti ja otti hörpyn viiniä Daranin leilistä. Eiffel ymmärsi hyvin, miksi hänen ystävänsä asenne ei ollut aivan kohdillaan. Järki sanoi heidän tehtävänsä olevan hyödytön – turha. Mutta ylpeys ei antanut heidän enää kääntyä takaisin. Kuinka heistä kumpikaan voisi näyttää naamaansa enää koskaan Markolle. Ja mikäli heillä oli enää kotia jonne palata, ei rintamakarkureilla olisi sijaa kaltaistensa joukkoon. He toisivat häpeää, kunnian sijaan.

Puinen kuppi kolahti. Daran oli yllättäen noussut seisomaan. Hänen katseensa oli syvän itsevarma. Fjoðuriaanit katsoivat johtajaansa herkeämättä. Piipun tulipesän loimussa hohtavissa kasvoissa näkyi yhtäkkiä toivoa ja päättäväisyyttä.

                      ”Waldo, sanoissasi on enemmän arvoa, kuin tiedätkään.” Daran sanoi ja vino hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen.

                      ”Thédan.” Daran puhutteli arpikasvoista miestä, joka nousi heti ylös. ”Lähde heti ratsastamaan takaisin Luolavuoreen Antanielin luokse. Annan sinulle tehtävän, tule.” Daran sanoi ja asteli ulos vuotalaavusta arpikasvoisen miehen seuratessa häntä. Eiffel kurtisti kulmiaan miettien minkä tehtävän Daran miehelleen antaisi. Hetken kuluttua kuului vaimea hirnahdus ja kiivaita hevosen askelia, jotka kaikkosivat alas rinteen kapeaa polkua. Daran astui pian takaisin laavuun.

                      ”Miehet, meidän täytyy toimia välittömästi, emme voi hukata hetkeäkään.” Hän lausui ja istuutuikin kuitenkin alas. ”Mutta ensin kerron teille suunnitelmamme. Eiffel, Waldo, tahdon teidän kuuntelevan myös.” Daran jatkoi. Kaikki nyökkäsivät ja yksi miehistä otti esiin uuden viinileilin. Fjoðuriaanit tekivät kaikki tärkeät päätöksensä viinileilin ääressä.

                      ”Lähdemme heti. Kierrämme pohjoisesta, siellä on paikka, josta pääsee muurin yli hevosten kanssa. Matkaamme Korven poikki ja ratsastamme Pakkasvuorille. Te…” Daran viittoi kahdelle miehelle, ”…lähdette viemään sanaa Hoviin. Me muut kohtaamme veljemme vuoristossa. Tärkeää on että toimimme niin ripeästi kuin mahdollista. Ja Eiffel ja Waldo, teidän tulee saattaa tehtävänne loppuun. Murhaatte kuningattaren. Sillä saamme lisäaikaa. Varjolaisten täytyy nimittää uusi hallitsija, ennen kuin voivat aloittaa sodan. Meidän onnemme on, että Valtiatar haluaa aviomiehensä jatkavan, jos hänelle käy jotain. Mutta Varjon neuvosto haluaisi oman jäsenensä johtoon. Eli uutta hallitsijaa ei saada heti valtaistuimelle. Aiheuttakaa mahdollisimman paljon sekasortoa – mitä vaoin, millä saamme ostettua lisää aikaa.” Daran sanoi tiukasti. Kaikki nyökkäsivät.

”Onko teillä informaatiota Palatsista? Kaikki lisätieto auttaa meitä tehtävässämme.” Eiffel sanoi ottaen hörpyn väkevää, hapanta viiniä ja ojensi sen eteenpäin.

”Kyllä.” Daran sanoi ja kaivoi tavaroistaan esille kartan ja ojensi sen Eiffelille. ”Tämä ei näytä sisäänpääsyä Palatsiin, mutta se auttaa teitä hahmottamaan ympäristöä. Älkää kuitenkaan murhatko kuningatarta heti, jos pääsettekin sisälle. Me yritämme toimia nopeasti ja tulla vahvistukseksenne kolmen viikon päästä. Varjolaiset aikovat tietojemme mukaan hyökätä viimeistään silloin.” Daran sanoi ja hymyili hieman. ”Haluammehan saada teidät ulos sieltä elävinä.” hän lisäsi.

Eiffel ja Waldo nyökkäsivät. He saivat Daranin sanoista uutta voimaa ja toivoa. Oli olemassa pieni mahdollisuus, että he selviäisivätkin tästä hengissä. Daran otti viimeisenä viinileilin vastaan, mutta ei juonut siitä. Yksi Fjoðuriaaneista otti esiin monta pientä puista kuppia ja ojensi kaikille yhden. Toinen ratsastaja laittoi nuotioon uuden tulen. Kun valkea paloi jälleen himmeällä liekillä, Daran kaatoi kaikille viiniä kuppiin. Sitten kaikki nousivat ylös. Eiffel ja Waldo vilkaisivat toisiaan ja seurasivat sitten esimerkkiä. Fjoðuriaanit kohottivat maljat ylös ja he tekivät samoin.

”Siéna, Trioon.” Fjoðuriaanit lausuivat kuorossa.

”Siéna, Trioon.” Eiffel ja Waldo toistivat monotonisesti.

Ja he kaikki joivat viininsä.

Tämän jälkeen Fjoðuriaanit alkoivat kasata tavaroitaan ja purkaa laavua. Pian nuotio oli sammutettu ja tavarat kasattu. Fjoðuriaanit lastasivat tavarat hevostensa selkään ja pukivat niille suitset. Daran astui vielä Eiffelin ja Waldon eteen ja laski kätensä kummankin olalle.

                      ”Luotan teihin. Älkää pettäkö luottamustani.” hän sanoi painokkaasti karhealla äänellä.

                      ”Samoin.” Eiffel vastasi.

                      Daran katsoi heitä vielä ja kumarsi lyhyesti. Sitten Fjoðuriaanit lähtivät taluttamaan ratsujaan kiiruhtaen kohti pohjoista. Eiffel ja Waldo jäivät niille sijoilleen katsomaan heidän peräänsä. Eiffel muisti mitä Antaniel oli kertonut siitä kuinka metsänkansa nosti maljan kuolemalle, kuoleman kuu Trioonille. Hän katsahti ylös pilvien peittämälle yötaivaalle. Kuut eivät näkyneet, mutta siellä ne olivat, myös se pahaenteinen, punainen kuu. Kylmä viima pakotti heidät kallion suojaan odottamaan vähemmän vihamielistä ilmaa. Pian yö taittuisi aamuun ja heidän olisi turvallisempaa kiivetä vuorelle.

Yli viikkoa myöhemmin, vaellettuaan pitkin vuorta, he saapuivat jyrkkään solaan, joka johti Daranin antaman kartan mukaan kohti Mustaa Palatsia. He olivat kiertäneet reittiä, joka ei mennyt kaupungin viertä tai liian läheltä shakaaleja. Lumi ja jää tekivät etenemisestä hidasta ja vaarallista. Pari kertaa jompikumpi oli ollut vähällä tipahtaa rotkoon tai railoon. Ilma oli kylmä, eikä vuorilla kasvanut mitään ja heidän ruokavarastonsa alkoivat huveta. Vettä onneksi löytyi vuoristosta, mutta pitemmän päälle se ei riittäisi. Heidän täytyisi sinnitellä kolme viikkoa, mahdollisesti jopa pitempään.

                      Lähdettyään muurin yli matkaan, he varustautuivat mahdollisimman kevyesti, jotta matkanteko olisi joutuisampaa. Mutta se myös tarkoitti sitä, etteivät he voineet kantaa mukanaan viikkojen muonavarustusta. Tähän mennessä he olivat metsästäneet luonnosta, vaikka Varjon alueen eläinten liha maistui pahalta. Puiden juuret ja marjat olivat myös ravinneet jonkin verran, mutta karussa vuoristossa ei ollut enempää faunaa, kuin flooraakaan. Fjoðuriaanit olivat antaneet heille kuivalihaa, mutta sillä pärjäisi vain korkeintaan viikon.

                      Eiffel seisahtui vetämään henkeä heidän laskeutuessaan alas jyrkkää rinnettä. Pää tuntui kevyeltä ja vatsta tyhjältä. Waldo laskeutui helpon oloisesti edellä, näyttämättä tippaakaan uupumusta. Eiffel hymähti itsekseen. Hänen kaveriltaan löytyi staminaa vaikka muille jakaa. Waldo oli heidän porukastaan aina se, joka väsyi viimeisenä.

Heidän ryhmänsä oli aikoinaan aiemminkin ollut tilanteessa, jossa he joutuivat olemaan pitkään ilman ruokaa. Se oli sama kerta, kun heiltä olivat myös ammukset vähissä. Ruoan vähentyessä he päättivät yhdessä syödä kolme kertaa päivässä ja aina minimi annoksia, jotta ruoka ei loppuisi kokonaan. Parin päivän jälkeen Brittany oli muuttunut hyvin heikoksi. Eiffelin tiedustellessa hänen vointiaan, Brittany sanoi hänellä olevan kuukautiset, joten hänen rauta-arvonsa olivat alkaneet laskea hälyttävästi. Silloin Waldo oli antanut omat ruokansa Brittanylle.

”Kyllä minä kestän. Brittany tarvitsee ruokaa enemmän ja sinun täytyy pysyä tolkuissas myös.” hän oli sanonut Eiffelille ja virnistänyt perään.

Tilanne oli ollut alle viikon päästä ohi, mutta Waldo ehti paastota peräti neljä ja puoli vuorokautta näyttämättä juurikaan uupumusta. Hän kyllä kestää, mutta itsestäni en ole niin varma, Eiffel mietti pidellen rintaansa, jota puristi ilkeästi. Hän laskeutui vaivalloisesti vielä hieman alemmas, ennen kuin istahti kalliosta ulkonevan kiven päälle hengästyneenä Waldo oli jo lki kymmen metriä alempana, kun hän huomasi Eiffelin jääneen jälkeen. Hän kääntyi ympäri kivuten ripeästi ylemmäs.

”Ei tarvi…” Eiffel puuskutti päätään puistellen.

”Mee vaan… edeltä.” hän yritti kuulostaa vakuuttavalta.

Waldo pysähtyi epäuskoisesti. Eiffel väänsi naamalleen irvistystä muistuttavan hymyn ja huitaisi vielä kädellään merkiksi. Waldo epäröi hetken, mutta kääntyi sitten olkiaan kohauttaen ja jatkoi matkaa alemmas. Eiffel nojasi kylmään kallioon ja tasasi hengitystään. Pahin kipu alkoi hellittää ja pian hän voisi jatkaa matkaa.

Aurinko paistoi himmeänä harmaiden pilvien lävitse. Tänä päivänä ei ollut satanut ollenkaan lunta ja ilma oli ollut edellispäiviä leudompi, joten vuoristo oli märkä ja liukas sulavasta lumesta. Eiffel tunsi olonsa paremmaksi ja hän lähti laskeutumaan Waldon perään, joka oli ehtinyt jo melko kauas hänestä. Solan pohjalla virtasi ohuena mustana nauhana joki. Sen virta oli tarpeeksi voimakas, ettei se ollut vielä jäätynyt pinnalta. Waldo oli pysähtynyt hieman ulkonevalle kielekkeelle, josta kasvoi heiveröisen näköinen, lehdetön puu. Kymmenisen minuutin perästä Eiffel laskeutui samalle kielekkeelle.

”Katso.” Waldo sanoi ja osoitti alajuoksuun.

Eiffel astui lähemmäs reunaa ja tähysti. Joki kiemurteli ylhäältä vuorilta solan poikki ja katosi suuren muurin alle. Siellä, alajuoksulla, muutaman kilometrin päässä kohosi tummana ja uhkaavana Musta Palatsi kohoten lähes yhtä korkealle kuin vuoren huiput.

                      ”Joki virtaa Palatsin alle, mutta ei muodosta järveä. Se siis virtaa Palatsin läpi.” Waldo sanoi. Eiffel nyökkäsi hänelle.

                      ”Sitä kautta voimme päästä sisään.” hän sanoi ja katsoi Palatsia.

                      ”Niin, tai hukumme.” Waldo sanoi aina yhtä synkkänä.

Eiffel naurahti hänen pessimistisyydelleen.

                      ”Sä se aina ajattelet asioiden parhaita puolia.” Hän sanoi. Waldo kohautti olkiaan.

                      ”Mä olen vaan realisti.” hän vastasi kyynisesti.

Eiffel läimäytti kaveriaan selkään ja ojensi hänelle savukkeen.

                      ”Tupakanmittainen tauko.” hän sanoi ja istuutui alas puunkarahkan alle.

Waldo sytytti savukkeensa, istui maahan ja sytytti Eiffelin sätkän samalla tikulla. He olivat olleet liikkeessä täyden vuorokauden. Vaikka vauhti ei ollut kovin nopea, jatkuvat kiipeäminen ja laskeutuminen kävi kovasti voimille. Ilman lämpötila oli nollassa, mutta Eiffel oli hiestä märkä. Hänellä teki mieli jo riisua kiristävä, hiostava haarniska yltään, mutta se olisi typerää ajanhukkaa. Ei hän kuitenkaan saisi vaatteitaan kuivaksi, vaan vilustuisi ja heillä kuluisi turhaan aikaa. Lisäksi ei ollut mitään järkeä kuivattaa vaatteita, jos he aikoisivat pian hypätä jokeen.

                      Heidän poltettuaan savukkeensa loppuun he jatkoivat matkaa ja alkoivat laskeutua kohti jokea. Virtaan oli vielä kymmenien metrien pudotus, joten heidän pitäisi päästä alemmas. Laskeuduttuaan parikymmentä metriä Eiffel pysähtyi. Virta kuohui mustana ja vaahtoavana ja näytti voimakkaalta. Eiffel vilkuili ympärilleen ja näki parin metrin päässä oksan kasvavan kivien raosta. Hän kurottautui ja katkaisi karahkan.

                      ”Mitä sä teet?” Waldo kysyi.

                      ”Tarkistan yhden asian.” Eiffel sanoi ja pudotti oksan veteen.

Virta nappasi samantien oksan mukaansa ja parissa sekunnissa se oli jo kymmenien metrien päässä kadoten näkyvistä.

                      ”Virta on liian voimakas. Meidän pitää päästä lähemmäs palatsia ennen kuin hypätään uimaan. Muuten meille käy niin kuin sä manailit, ja me hukutaan.” Eiffel sanoi katsoen vakavana mustaa vettä. Waldo nyökkäsi katsoellen jyrkkää kallion seinää.

                      ”Kiivetään ylemmäs.” hän sanoi ja osoitti eteenpäin. ”Sitten me voidaan liikkua eteenpäin, tuota kautta.” hän sanoi Eiffelille.

                      He lähtivät kipuamaan samaa tietä ylemmäs ja alkoivat metri metriltä hivuttautua lähemmäs palatsia.

                      Valo alkoi vähitellen himmetä ja se muuttui lämpimämmän sävyiseksi, joka kertoi auringon painuvan hiljalleen mailleen jossain pilvien takana. He olivat kiipeilleet solan seinämiä pitkin koko päivän ja väsymys alkoi tuntua totisesti lihaksissa. Eiffelin olkapäätä koski ja poltti häijysti, mutta hän puri huultaan. He olivat jo niin lähellä, että Palatsin musta seinämä peitti puolet taivaasta. Tunnelma oli epätodellinen, kuin suoraan ahdistavasta unesta. Kalliot imivät kaiken valon, mitä suodattui paksuista pilvistä. Maailma oli täysin kontrastiton ja pimeä. Tämä on hulluutta. Eiffel nielaisi ja pysähtyi lyhyeksi hetkeksi vetämään henkeä. Tuon hetken aikana hän tunsi lamaantuvansa täysin. Waldo paineli edeltä, eikä huomannut Eiffelin epäröintiä.

                      Se on täällä… Palatsissa. Varjo. Eiffelin suuta kuivasi. Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi mitä tapahtui Márussa. Planeetta on niin kaukana naapuristaan, mutta silti Varjo oli saanut sieltäkin jalansijan. Ja nyt hänen edessään kohosi sen sykkivä sydän: Musta Palatsi. Kaikista pyhin, missä Varjo on aikanaan syntynyt.

                      Pisara vettä osui Eiffelin poskelle. Se vierähti siitä leukaa pitkin maahan. Toinen pisara osui häntä keskelle päälakea. Eiffel rentoutui ja pystyi jälleen liikkumaan. Hän kohotti katseensa ylös, jossa lähes purppuran värisistä pilvistä alkoi tippua vettä ääneti. Vanha mies huokaisi painaen silmänsä kiinni ja sai vihdoin hermonsa hallittua. Eiffel oli jo kuukausia sitten päättänyt kohdata tämän helvetin uudelleen. Hän ei murtunut silloin Márussa, hän ei tule murtumaan nytkään.

                      Silti matkaa oli vielä jäljellä, ennen kuin olisi turvallista hypätä joen vietäväksi. Edessäpäin, alhaalla, virta puski mustaa seinää vasten ja pyörteet vedessä kertoivat veden virtaavan jonnekin Palatsin sisään. Kaukana heidän yläpuolellaan lensi suuri lintu ja Eiffel katsoi sen lentoa hetken. Se oli kotka. Kuparinpunainen höyhenpuku kiilsi vähäisessä valossa. Se oli ensimmäinen lintu jonka he näkivät Varjon puolella. Ehkä se oli eksynyt Korvesta tälle puolen. Eiffel tunsi pulssinsa laskevan hiljakseen. Pian uljas lintu katosi jonnekin vuoren taakse ja Eiffel jatkoi matkaansa.

                      Kallio muuttui jyrkäksi seinämäksi, jota ei voinut kiertää ja seuraava kohta, jolle pystyi asettamaan jalan, oli haasteellisen kaukana. Eiffel otti kylmän liukkaasta kivestä niin tiukan otteen kuin vain kykeni ja kurottautui. Hän tunsi sykkeensä kohoavan roikkuessaan lähes tyhjän päällä, mutta sai kuin saikin jalkansa kiven rakoon ja onnistui hivuttamaan itsensä jälleen hieman eteenpäin.

Krak.

Se kävi kuin hidastettuna. Eiffel näki otteensa lipeävän kivestä. Kallio hänen jalkansa alla petti ja hän putosi. Hän näki Waldon huutavan ja vetävän jousen esiin. Eiffel palasi takaisin tähän maailmaan. Vatsan pohjasta otti ikävästi ja parin sekunnin pudotuksen päätteeksi hän iskeytyi selkä edellä jääkylmään veteen.

Eiffel ei tiennyt mikä sattui enemmän; iskeytyminen veden pintaan vai luita ja ytimiä myöten viiltävä kylmyys. Virta oli äärimmäisen voimakas, ellei hän pääsisi välittömästi pintaan, mahdollisuudet selviytyä olisivat olemattomat. Eiffel ui kohti pintaa minkä voimistaan pääsi. Heti hänen päästyään pintaan jokin suhahti hänen viereensä kuohuvaan veteen. Eiffel näki köyden ja tarttui siihen.

”Pidä kiinni!” Waldo huusi ja veti kaikin voimin köydestä.

Eiffel yritti potkia lähemmäs kalliota, mutta virtaa oli vaikea vastustaa. Iso pyörre kiskaisi Eiffelin pinnan alle ja Waldo tempautui hänen mukanaan alas kalliolta. Päästessään uudestaan pintaan, Eiffel ehti nähdä kaverinsa putoavan virtaan hänestä hieman kauempana. Eiffel kiersi köyden nopeasti käsivartensa ympärille.

                      ”Sido köysi-!” Eiffel sai huudettua ennen kuin virta iski hänet Palatsin muuria vasten. Kova kallio raapi hänen otsansa auki ja kymä vesi kirveli hävyttömästi ohimoa. Pyörre veti hänet pinnan alle ja Eiffel tunsi köyden kiristyvän. Hän toivoi että Waldo ehtisi vetää henkeä ennen kuin painuisi uppeluksiin. Hän itse ei ehtinyt kunnolla.

                      Palatsin alla kalliossa oli tunneli, jonne joki virtasi. Virta imaisi Eiffelin mukanaan pimeyteen. Kylmä alkoi kangistaa jäseniä. Virta pyöritti häntä niin, ettei Eiffel pian tiennyt miten päin oli. Hän yritti uida sinne, missä hän kuvitteli pinnan olevan, mutta ei tuntenut ympärillään mitään, niin pintaa kuin seinämiäkään. Hapen loppuminen alkoi saada hänet paniikkiin. Eiffel puski kaikin voimin ylemmäs. Hänen tajuntansa alkoi heiketä ja rintaa puristi voimakkaasti. Hänestä tuntui että hänen keuhkonsa repeäisivät kohta. Ellei hän pääsisi pian pintaan, hän vetäisi vettä keuhkoihinsa ja se olisi sitten siinä.

                      Pinta. Eiffel ehti vetää henkeä, ennen kuin löi päänsä kattoon. Kova kipu sai hänet nielaisemaan vettä. Eiffel painui pinnan alle, mutta pääsi pian uudestaan haukkaamaan happea. Haukkoessaan henkeä Eiffel törmäsi johonkin kulmikkaaseen. Hän upposi taas veteen, mutta tarttui vaistomaisesti kiinni siihen, mihin oli osunut ja sai vedettyä itsensä ylös. Se oli kiveen hakattu kieleke, tai jokin sellainen. Oli liian pimeää. Eiffel punnersi itsensä yskien ja rykien kivetyksen päälle. Silloin köysi käsivarressa kiristyi ja oli vähällä kiskaista Eiffelin uudestaan jokeen. Eiffel tarrasi seinässä olevasta syvennyksestä tukea ja piti toisella kädellä köydestä. Hän sai tukevan jalansijan ja alkoi vetää köyttä kaikin voimin.

                      Hän näki Waldon ilmestyvän pintaan, mutta hän vaikutti tajuttomalta. Eiffel kiskoi köyttä viimeisillä voimillaan ja saatuaan Waldon lähemmäs, hän kurottautui vetämään hänet kuivalle maalle. Yhtäkkiä köysi irtosi hänen käsivarrestaan, lähtien pakenemaan ja Waldo painui takaisin veteen. Eiffel tarrautui köyteen, mutta liukastui ja löi polvensa lujaa maasta työntyvän virran terävöittämään kiveen. Köysi lipesi. Aika pysähtyi. Eiffel näki hitaasti kuinka köyden pää sukelsi mustaan jokeen kadoten näkyvistä.

                      ”EI!!”

Ääni kaikui kerran pienessä tilassa, mutta hukkui sitten joen pauhun alle. Eiffel yritti nousta ylös, mutta hän ei saanut laskettua painoa polven päälle. Rikki revennyt polvi oli tahmea verestä. Eiffel tähyili hätäisesti ympärilleen. Hän yritti nähdä vilauksenkin Waldosta. Hän siristi silmiään ja näki jotain muutaman metrin päässä. Luolan perällä, missä joki jälleen sukelsi maan alle, oli oksa juuttuneena kivien väliin ja oksassa oli kiinni jotain.

                      Eiffel ei aikaillut, vaan lähti välittömästi etenemään oksaa kohti. Kipu sykki kuin tulinen sydän polvesta nivusiin saakka, mutta Eiffel ei välittänyt enää. Ympärillä oli vain liukkaat kallion seinät ja pauhuava virta. Hän yritti kulkea seinästä työntyviä kiviä apunaan käyttäen eteenpäin. Jokeen suistuminen olisi nyt kohtalokasta. Pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt. Liukkaasta kalliosta oli mahdotonta pitää kiinni ja Eiffelille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää kurottaa kohti oksaa.

                      Lähempää tarkasteltuna oksa olikin puunkarahkan latva, joka työntyi pintaan virrasta. Eiffel sai otteen oksasta ja repi sitä kaikin voimin lähemmäs. Nyt hän näki selvästi jotain nahkaista puoliksi pinnan alla. Hän kiskoi oksaa lähemmäs. Se oli Waldon nuolikotelo. Eiffel nosti tyhjän viinin jäisestä vedestä. Hän katsoi virtaa joka pyörteili voimakkaasti oksan vieressä. Latva oli luultavasti ajatunut jostain kaukaa vuoristosta ja sen matka oli tyssänyt tähän ilmataskuun. Puun pitkä varsi oli kiinni veden alla ja se peitti osittain veden alle katoavan tunnelin.

                      Eiffel paiskasi turhautuneena puusta irronneen kepin jokeen ja hän ehti nähdä kuinka virta imaisi sen salaman nopeasti pinnan alle ja näkymättömiin pimeyteen. Todellisuus alkoi hiipiä Eiffelin tajuntaan, mutta hän ei halunnut uskoa sitä. Ei…

                      Virta oli liian voimakas. Vesi on liian kylmää ja Waldo oli tajuton painuessaan pinnan alle. Hän oli itsekin juuri ollut aivan vähällä hukkua. Vesi poltteli yhä keuhkoissa ja hengittäminen oli tuskaa. Eiffel nieleskeli ja nikotteli. Hän tarvitsi äkkiä maata jalkojensa alle. Jotenkin hän sai haparoitua tiensä takaisin kiveen hakatulle tasolle, johon hän rojahti heikotuksesta ja kylmästä vapisten. Tämä ei voi olla totta.

                      Hengitys tuprusi paksuna höyrynä, kadoten heti pimeyteen. Eiffelin koko kehoa särki, mutta eniten koski hänen sydämeensä. Mikään maailmassa, ei edes sydänkohtaus koskenut tällä tavalla. Eiffel puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi katkerien kyynelten valuvan poskilleen. Hän katsoi nuolikoteloa, jonka oli ajattelematta tuonut mukanaan.

                      ”Waldo sinäkin…!” Eiffel parahti surusta murtuneella äänellä.

Kaikki hänelle tärkeät ihmiset olivat nyt kuolleet. Kim, Brittany ja nyt myös Waldo. Hänet Eiffel oli tuntenut kaikista kauiten. Edes morsiantaan Eiffel ei ollut tuntenut niin hyvin ja niin pitkään. Waldo oli hänelle enemmän kuin ystävä. Hän oli veli, jota Eiffelillä ei koskaan ollut. Eiffel kampesi itsensä väkisin ylös maasta. Hän vääntäytyi polvilleen ja otti viinin syliinsä ja puristi sitä lujasti itseään vasten, nieleskellen lohdutonta suruaan.

                      ”Ei tämän tähän pitänyt loppua…” Eiffel sanoi pyyhkien kyyneliään. ”Me tultiin tänne asti… Miksi nyt…? Miksi?? Helvetti!” hän parahti, yskien yhä vettä.

                      Joen virta kuohusi ja sen pauhuava ääni kaikui kivisessä tilassa. Ilma oli kostea ja kylmä. Pimeydessä, Varjon ytimessä Eiffel oli yksin. Näin yksin hän oli ollut vain silloin, kun oli menettänyt morsiamensa neljäkymmentä vuotta takaperin. Nyt hän oli kaukana kotoa, vieraassa maassa, seuranaan ainoastaan hukkuneen ystävänsä tyhjä viini. Kaikki, millä oli joskus ollut merkitystä katosi hänen maailmastaan. Eiffelin maailma oli vain pimeä, lohduton ja yksinäinen, kivinen tila, jonka läpi kuohusi kuoleman joki. Tuonelan joki.

Kuuntele tarkasti Jeffrey. Kuuntele sanojani ja paina ne mieleesi, sillä kaikki on kiinni siitä. Kun myöhemmin tapaamme, et tule enää pelkäämään. Ja lopulta kun aikasi koittaa, et ole enää ikinä yksin.

Eiffel tunsi jotain sisällään. Oliko se toivoa, tai rohkeutta, siitä hän ei ollut varma. Tunto alkoi palautua hänen kehoonsa. Eiffel hengitti raskaasti. Kyyneleet loppuivat. Hän puristi koteloa yhä tiukasti, mutta tunsi otteensa vähitellen hellittävän.

Muista: tarinan lopussa me itse kirjoitamme oman kohtalomme…

Eiffel laski viinin kivetykselle ja katsoi sitä. Ainoa asia mitä hänen ystävästään jäi jäljelle. Hän laittoi käden takkinsa sisään ja veti esiin kaulassaan roikkuvan tuntolevyn. Eiffel pujotti ketjun päänsä yli ja katsoi laattaa. Se oli ollut Kimin ja hän oli kantanut sitä mukanaan neljäkymmentä pitkää vuotta. Eiffel huokaisi syvään ja antoi ketjun valua käsistään nuolikotelon sisään. Sitten hän nousi, kohottaen päänsä hitaasti pystyyn, pitäen viiniä tiukasti kädessään.

                      Vaikka kehoa vielä särki, hänen päänsä tuntui yhtäkkiä oudon selkeältä. Seesteiseltä. Eiffel sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ei tullut tänne turhaan. Waldo ei kuollut turhaan. Brittany ei kuollut turhaan. Kim ei kuollut turhaan. Eiffel avasi silmänsä ja hänen sielussaan paloi tuli. Luja tahto.

Haluan tappaa sen Varjon kuningattaren tai kuolla yrittäessä.

Nana...

                      ”Minä teen sen.” Eiffel sanoi hiljaa.

”Vannon sen, Waldo. Minä kostan Nanan kuoleman puolestasi.”

Sitten hän heitti viinin jokeen, jonka musta kuohu imaisi sen mukaansa. Eiffel veti vielä kerran syvään henkeä, kokosi itsensä ja lähti kipuamaan kivisiä portaita ylös, sisälle Mustaan Palatsiin.