Nouseva Uhka - Kappale 16

Ensilumi

Ashtana aamunkoin kadotessa horisonttiin, aamuauringon ensisäteet hohtivat kaukaisten vuorenhuippujen takaa. Eiffel nousi ylös ja astui hiipuneen nuotion ylitse. Hän herätti muut ja auringon pilkistäessä esiin kaukaisuudesta he ratsastivat kohti ylityspaikkaa. Ei mennyt kuin puoli tuntia ja he tulivat Godrunin merkitsemälle paikalle. Muurin vieressä kasvoi valtava vuorijalava, jonka latvusto tuntui yltävän taivaaseen. Sen runko oli hiilenmusta muurin puolella ja sen harvat lehdet olivat tummanpunaiset, lähes luumunsävyiset. Ainoa puu kilometrien säteellä, ja varmasti ainoa, joka kasvoi sinnikkäästi aivan muurin kupeessa. Muurin yläreunassa oli pitkä halkeama ja jalavasta pystyisi kiipeämään siihen. He laskeutuivat ratsailta ja kävivät suunnitelman läpi.

                      ”Minä, Marko ja Waldo lähdemme ensimmäiselle tiedustelulle. Brittany ja Mendez, te jäätte tänne vartioimaan hevosia ja ettei kukaan muu pääse tästä sisään, tai ulos.” Eiffel sanoi.

Kaikki nyökkäsivät. He ottivat aseensa esiin. Brittany ja Mendez sitoivat hevoset puuhun. Eiffel kiipesi korkeimman hevosen selkään, nousi seisomaan ja hyppäsi alimpaan oksaan kiinni. Hän heilautti itsensä oksalle ja ojensi kätensä Markolle, joka oli noussut hevosen selkään Eiffelin jälkeen. Eiffel auttoi Markon oksalle ja lähti kiipeämään ylemmäs. Marko ja Waldo tulivat pian perässä. Ylemmiltä oksilta olivat lehdet tippuneet, Eiffel mietti oliko syynä syksy vai Varjo.

                      Pian Eiffel oli päässyt puun latvaan. Marko ja Waldo kapusivat hänen vierelleen. Puusta halkeamaan oli pari metriä matkaa.

                      ”Okei, mä hyppään eka.” Eiffel sanoi.

                      ”Ota tämä.” Marko sanoi ja ojensi vyyhteen köyttä, jonka pää hän sitoi puun varteen. Eiffel nyökkäsi, pyöräytti köyden kerran vyötärönsä ja nakkasi vyyhteen olalleen. Hän katsoi huolestuneena halkeamaa kivisessä seinässä, joka alhaalta päin oli näyttänyt olevan paljon lähempänä puuta.

                      ”Sun on parempi onnistua ykkösellä.” Waldo murahti tupakka huulessaan.

                      ”Niin on.” Eiffel sanoi virnistäen. Sitten hän otti vauhtia ja hyppäsi.

Eiffel tarttui halkeaman reunaan. Sydän jätti lyönnin välistä, kun toinen jalkansa lipesi, mutta hän sai kuin saikin pidettyä kiinni reunasta. Hän huokaisi helpotuksesta ja veti itsensä ylös. Muuri oli niin leveä, että halkeamassa pystyi seisomaan helposti monta miestä.

Eiffel purki vyyhteen olaltaan ja kiinnitti sen kiveen. Marko tarttui köyteen ja kiipesi ripeästi sitä pitkin Eiffelin luo. Waldo irrotti köyden puusta ja yhä pidellen sitä tiukasti hyppäsi sitten kohti muuria. Hän tuli jalat edellä muurin seinään ja kipusi sitä vasten muurin halkeamaan. Hänen päästyään ylös, Eiffel kääri köyden ja heitti sen muurin hämärälle puolen. Sitten he laskeutuivat yksitellen Varjon puolelle.

                      Toisella puolella aurinko nousi, mutta Varjon puolella oli hämärä. Heidän kulkiessa metsään, kauemmas muurista, tuli yhä vain pimeämpää. Kuten jalavan lehdet olivat olleet punaiset, olivat kaikki lehdet Varjon puolella oudon väriset, tummanpunaiset, mustat, ruskeat, mutta ei tippaakaan viheriää tai keltaista missään. He näkivät vaaran kohoavan heti metsikön takana ja lähtivät kulkemaan sitä kohti. Keskipäivän koittaessa pystyi jo sanomaan että oli päivä, mutta ilma oli silti synkkä. Pilvet näyttivät siltä, kuin enteilisivät ukkosta, ilmakin oli painostava, mutta ukonilmaa ei koskaan tullut – vuodenaikakin oli siihen jo liian kylmä. He kiipesivät vaaran laelle tähystämään. Muutaman kilometrin päässä erottui pieni kylä, taloja ja savua. Kaukana horisontissa siinsi jyrkkä vuoristo sekä jokin korkea rakennus. Eiffel siristi silmiään.

”Katopa sä Marko, kun sulla on molemmat silmät päässä.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja tähysti.

                      ”Linna tai jokin muu korkea rakennelma. Se on niin kaukana, että sen on pakko olla todella suuri. Jos olisi kiikarit, näkisi paremmin.” Marko sanoi. ”Sen täytyy olla Varjon pääkaupunki, J’ranmo.”

                      ”Niin arvelinkin. Näetkö missään mitään armeijaan tai shakaaleihin viittaavaa?” Eiffel sanoi. Marko siristi silmiään, mutta pudisti sitten päätään.

Tuuli yltyi hieman. Aiemmin oli ollut täysin tyyntä, nyt alkoi tulla jo kylmä. He lähtivät laskeutumaan rinnettä alas ja kulkemaan kohti lähellä olevaa järveä. Tuuli irrotti ruskeita lehtiä puista ja pyöritti niitä ilmassa, metsä humisi hiljaa. Waldo hidasti kävelyään.

”Huomaatteko?” Hän kysyi ja kiihdytti jälleen tahtiaan. Eiffel ja Marko kuuntelivat, mutta eivät kuulleet mitään.

”Linnut eivät laula. En ole myöskään nähnyt yhtään eläintä vaikka me ollaan kuljettu tässä metsässä jo monta tuntia.” Waldo sanoi ja veti hupun päähänsä. Myös Eiffelistä metsä oli jotenkin kammottava. Tuntui kuin he olisivat kulkeneet hautausmaalla, mutta hautausmaillakin on yleensä pieneläimiä. Täällä ei ollut mitään.

Tunnin kuluttua he tulivat lammelle. Sen pinta väreili ilmavirtojen mukana ja vesi oli niin mustaa, että olisi voinut luulla lammessa olevan mustetta veden sijaan. Marko käveli rantaan ja astui vedessä olevan kiven päälle ja kurottautui juodakseen, mutta Eiffel riuhtaisi hänet pois.

”Älä juo tuota vettä.” hän sanoi. Marko vilkaisi lampea epäröiden, mutta uskoi eikä kysynyt syytä. Sitten he seisoivat siinä hetken katsoen mustaa vettä, jota reunusti musta metsä. Waldo tönäisi Eiffeliä ja osoitti sivulle. Jonkun sadan metrin päähän heistä oli ilmestynyt mies hevosen kanssa. Mies näytti tavalliselta talonpojalta joka oli tullut juottamaan ratsuaan. Eiffel nyökkäsi ja he juoksivat äänettömästi metsään ja lähtivät kiiruhtamaan miestä kohti.

Heidän päästessään miehen taakse, hevonen oli vetänyt vatsansa täyteen vettä ja mies, tarkemmin katsottuna parikymppinen poika sytytteli piippuaan. Tuuli oli heille suotuisa, eikä poika tai hevonen olleet huomanneet heitä. Eiffel ja Marko vetivät myös huput päähänsä. He ottivat miekat esille ja hiipivät Eiffelin johdolla miehen taakse.

”Heipä hei.” Eiffel sanoi laittaen miekkansa pojan kurkulle. ”Älä käänny äläkä huuda, haluan vain esittää pari kysymystä.”

Mies ei sanonut mitään, vaan puhalsi savua ilmaan. Eiffel kuitenkin tunsi, että hän pelkäsi. Se oli hyvä.

”Mitä sinä haluat?” Nuorukainen kysyi, hänen yleiskielessään kuului outo murre.

”Me. Meitä on täällä kolme, joten ei kannata alkaa leikkiä sankaria. Minä haluan vain tietää pari juttua, kuten missä sinä asut?” Eiffel sanoi pelottavan pehmeällä äänellä.

Mies tuntui hämmentyneen kysymyksestä.

”Tuossa… kylässä. Catarinan kylässä. Häh? Miksi?” Mies änkytti hämillään.

”Entä mikä on nimesi?” Eiffel jatkoi.

”Handen. Handen Jukon poika.”

Miehen äänestä kuuli, että hän puhui totta. Yksinkertainen hölmö. Eiffel nyökkäsi muille.

”Hyvä, Handen Jukon poika. Sitten kerrohan mikä on lyhyin reitti J´ranmoon?” Eiffel sanoi rauhallisesti. Mies oli kääntymäisillään, mutta Eiffel painoi miekan kiinni hänen kaulaansa. Mies nielaisi ja Eiffel näki hikipisaran hänen otsallaan.

”T- tuota tietä… suoraan.” Mies osoitti kädellään oikealle. Eiffel vilkaisi ja näki kärrytien kiertävän lammen ja katoavan metsään. Mies oli varmaan tullut sitä pitkin.

”Kuinka kaukana se on?” Eiffel kysyi.

”Viisitoista peninkulmaa.” Mies sanoi nieleskellen.

Eiffel nyökkäsi muille.

”No niin Handen Jukon poika. Me tiedämme kuka sinä olet, me tiedämme missä sinä asut. Jos kerrot tästä jollekin, me tulemme ja tapamme sinut. Tuliko selväksi? Hyvä.” Eiffel sanoi ja vilkaisi taakseen, Marko ja Waldo olivat jo kadonneet.

”Nyt me lähdemme. Laske sataan ja sitten vasta saat kääntyä. Muista. Et puhu kellekään.” Eiffel sanoi ja irrotti otteensa miehestä. Poika jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi laskea puoliääneen. Eiffel perääntyi pari askelta, kääntyi sitten ja juoksi muiden perään. Kauempana metsässä Waldo ja Marko odottivat häntä.

”Sataviisikymmentä kilometriä.” Marko toisti. ”Ratsain pari päivää, kävellen viisi.”

”Kylä on tässä lähistöllä, sieltä saa hankittua hevoset.” Waldo sanoi.

                      ”Näillä tiedoilla pääsee jo pitkälle. Palataan takaisin ja laaditaan kunnollinen suunnitelma.” Eiffel sanoi laittaen miekkansa tuppeen. Muut nyökkäsivät ja he lähtivät kävelemään samaa reittiä takaisin.

Aurinko liikkui taivaankannen poikki. Oli kulunut pian kymmenen tuntia siitä kun he olivat lähteneet aamulla. He olivat ohittaneet mäen, jonka päältä olivat aiemmin tähystäneet; kulkeneet hiljaisen metsän poikki, eikä muurille ollut enää pitkä matka. Tummat pilvet roikkuivat miltei kiinni puiden latvoissa. Koko iltapäivän yltynyt tuuli tyyntyi yllättäen ja oli täysin tyyntä. Liian tyyntä. Eiffel tunsi ikävän muljahduksen sisällään. Hän pysähtyi ja veti henkeä. Tämä paha aavistus… Se ei tiennyt hyvää. Marko ja Waldo huomasivat Eiffelin pysähtyneen ja he palasivat nopeasti hänen luokseen.

                      ”Ootko kunnossa? Sydänkö?” Waldo kysyi ottaen Eiffeliä olasta kiinni. Eiffel puisti päätään.

                      ”Ei, ei… Meidän täytyy pitää kiirettä!” Eiffel sanoi ja pisti juoksuksi. Marko ja Waldo kiiruhtivat hänen peräänsä. Aurinko alkoi laskea, ja mitä synkemmäksi metsä muuttui, sitä nopeammin Eiffel juoksi. Tämä tuntui samalta, kuin silloin vuosia sitten, kun hän juoksi metsän läpi, luotien suhahdellen ohi ja kranaattien räjähdellessä. Nytkin hänestä tuntui, että hän oli auttamattomasti myöhässä... Mutta mistä? Syke kohosi, mutta Eiffel ei hidastanut.

                      He tulivat muurille. Eiffel hyppäsi köyteen ja lähti kiipeämään ylös, muut perässään. Kun kaikki olivat ylhäällä, Eiffel nakkasi köyden toiselle puolelle ja liukui sitä pitkin alas. Hän ei pitänyt jaloilla kiinni köydestä ja sai palohaavat kämmeniinsä, mutta ei välittänyt siitä. Jalkojen vihdoin koskettaessa maata, Eiffel tajusi pahan aavistuksensa olleen oikeassa. Waldo ja Markokin laskeutuivat ja katsoivat kauhuissaan. Verta. Joka puolella. Heidän hevosensa oli tapettu. Eiffel katsoi ympärilleen hädissään ja lähti juoksuun.

                      ”Brittany! Mendez!!” hän huusi, mutta kukaan ei vastannut. Eiffel juoksi metsään ja tähyili ympärilleen. Piilossa puiden Varjossa, suuren kiven vieressä Eiffel näki maassa jotain.

                      ”Brittany!!” Eiffel karjaisi ja juoksi naisen luo.

Waldo ja Marko pinkaisivat hänen peräänsä. Brittany makasi kyljellään maassa. Kiveä vasten näkyi verivana. Tyttö oli nojannut tähän, mutta kaatunut sitten maahan. Eiffel kyykistyi hänen viereensä. Brittanyn vatsasta tuli ulos hänen oma miekkansa. Eiffel kosketti naisen kasvoja, ne olivat viileät, mutta hän hengitti yhä.

                      ”Brittany? Brittany!” Eiffel ravisti häntä varovasti, mutta nainen ei reagoinut.

                      ”Voi ei!” Marko huudahti nähdessään Brittanyn. Waldokin ilmestyi puun takaa.

                      ”Etsikää Mendez!” Eiffel komensi.

Waldo nyökkäsi ja juoksi pois. Marko katsoi vielä hetken hädissään Brittanya ennen kuin riensi toiseen suuntaan. Eiffel kokeili Brittanyn pulssia. Se oli lähes olematon, mutta tuntui kuitenkin. Siten hän repi Brittanyn paidan auki miekan ympäriltä ja arvio vamman vakavuutta. Miekka oli lyöty sisään selästä ja se tuli ulos kylkiluiden välistä, ja se vuoti yhä verta. Pahimmillaan isku on lävistänyt keuhkot, vatsalaukun, maksan...

                      ”Mendeztä ei näy missään.” Marko sanoi huohottaen palatessaan.

                      ”Hae laukusta ensiaputarvikkeet!” Eiffel sanoi hänelle tiukasti. Marko juoksi hevosten luo. Pian hän palasi nahkakassin kanssa, jossa oli heidän lääkintätarvikkeet. Eiffel avasi kassin ja otti esiin paljon siteitä ja alkoholia. Sitten hän laski Brittanyn varovasti kyljelleen, pidellen selkäpuolelta miekasta kiinni.

                      ”Ota nuo siteet ja paina haavaan heti kun mä vedän miekan pois.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi kalpeana ja otti kangaspaloja valmiiksi käteensä. Eiffel otti miekasta varman otteen ja veti sen irti niin varovasti kuin pystyi. Haavasta purskahti verta ja Marko painoi sitä heti. Eiffel nakkasi miekan pois ja otti alkoholipullon kassista. Hän desinfioi haavan nopeasti ja alkoi sitten sitoa sitä Markon auttaessa. Kun he saivat haavan sidottua, Waldo palasi metsästä.

                      ”Etsin joka puolelta, mut mä en löytänyt Mendeztä. Se on luultavasti otettu vangiksi.” hän sanoi ja katsoi surullisena Brittanya. ”Selviääkö se?”

Eiffel pyyhkäisi otsaansa.

                      ”En tiedä. Haava on tosi paha. Jos se pääsisi pian hoitoon, niin ehkä.” hän sanoi ja nosti Brittanyn syliinsä. Vaikka nainen oli pitkä, hän ei painanut mitään. Eiffel lähti kävelemään takaisin kuolleiden hevosten luo. Hän katsoi niitä murheellisena. Miksi eläimetkin oli pitänyt tappaa? Tämä kaikki tuntui niin turhalta ja julmalta. Silloin hän pisti jotain merkille.

                      ”Pojat! Näitä on neljä, yksi hevonen puuttuu!” hän karjaisi.

Waldo ja Marko kääntyivät välittömästi takaisin metsään. Eiffel katsoi heidän peräänsä. Oli olemassa mahdollisuus, että ne jotka hyökkäsivät, eivät olisi vieneet viidettä hevosta. Siinä tapauksessa se saattaisi löytyä. Eiffel tunsi Brittanyn liikahtavan sylissään ja kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Brittany kurtisti aavistuksen kulmiaan ja raotti silmiään. Eiffel kyykistyi ja oli laskemassa hänet maahan, mutta Brittany tarttui hänen paidastaan kiinni ja pudisti heikosti päätään.

                      ”Brittany…” Eiffel aloitti, mutta sanat jäivät kurkkuun.

                      ”Mä... en nähnyt sitä.... joka teki tämän..” nainen kuiskasi ja näytti lohduttomalta.

                      ”Ei se haittaa. Älä siitä murehdi.” Eiffel sanoi ja yritti kuulostaa huolettomammalta. Brittany hengitti hyvin raskaasti ja hitaasti.

                      ”Kaksi… asiaa, Eiffel.” Brittany sanoi ääni väristen. ”Yksi…sä olet velkaa mulle.”

                      ”Joo, muistan.” Eiffel naurahti ilottomasti.

Brittany hymyili hieman. Hän sulki silmänsä ja näytti nukahtaneen, mutta avasi sitten silmänsä uudelleen hyvin hitaasti.

                      ”Kaksi… mä…”

                      ”Älä sano.” Eiffel keskeytti. ”Sä selviät. Sun ei tarvi sanoa mitään.” hän sanoi, mutta hän kuuli itsekin, etteivät hänen sanansa olleet vakuuttavia. Brittany näytti hirveän surulliselta ja Eiffelistä tuntui, ettei voisi katsoa häntä enää silmiin.

                      ”Halaa… mua.” Brittany sanoi kuiskaten. Eiffel otti hänestä kiinni ja oli halasi varovasti, kun Brittany käänsi päänsä ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat viileät ja niissä maistui hivenen veri.

                      ”..rakastan…” Brittany henkäisi heikosti, silmät suljettuina.

Auringon viimeiset säteet hupenivat pimenevään iltaan. Harmaat pilvet olivat täyttäneet taivaan. Talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat äänettöminä alas pilvistä. Eiffel istui maassa pidellen Brittanya yhä sylissään. Kyyneleet vierivät silmistä, vesi veden jälkeen kasvoille, kasvoilta paidalle, paidalta maahan. Hän ei enää voinut katsoa naista. Se sattui vain niin liikaa. Hän oli tahtonut pitää hänet turvassa, muttei pystynyt siihen.

                      

”Tää löytyi ihan kunnossa! Se oli tuolla joen rannassa, oli varmaan päässyt karkuun.” Marko sanoi ja talutti metsästä viidennen hevosen. Hän pysähtyi, kun näki Eiffelin istuvan pää painuksissa Brittany sylissään. Eiffel pyyhki silmänsä ja kääntyi Markoa kohti. Kun hän näki hevosen, hän nousi nopeasti ylös ja juoksi Markon luokse Brittany yhä sylissään.

                      ”Sun täytyy lähteä! Ota Brittany ja ratsasta Huoneeseen, Luolavuoreen, lähimpään kylään aivan sama! Ota se ja ratsasta! Sä voit pelastaa sen vielä!!” Eiffel sanoi epätoivoisena. Marko katsoi häntä järkyttyneenä.

                      ”Onko… Onko Brittany…” hän sanoi ja nielaisi.

                      ”Ei ole jos se pääsee hoitoon! Nyt mene! MENE!!” Eiffel karjui. Marko säikähti ja loikkasi hevosen selkään. Eiffel nosti Brittanyn Markon eteen. Marko otti hänestä tiukasti kiinni ja vilkaisi vielä Eiffeliä, ennen kuin kannusti hevosen laukkaan. Eiffel jäi katsomaan murtuneena Markon perään, kunnes ei enää erottanut häntä metsän seasta. Yhtäkkiä hän kuuli naisen sanat muistoissaan. …Mutta hän ei rakastanut minua takaisin. Nyt olen mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää. Eiffel vajosi polvilleen lumen peittämään maahan. Kuinka hän oli ollut niin sokea kaikki nämä vuodet. Hän kaivoi takkinsa alta tunnistuslaatan ja puristi sitä tiukasti. Typerä vanha mies, joka oli liian keskittynyt katsomaan taakseen, eikä nähnyt ollenkaan eteensä. Jotenkin oli kai ollut helpompi peittää silmänsä näkemästä totuutta. Eiffel tuijotti väsynein silmin maata, eikä tiennyt kuinka kauan oli ollut siinä, kun Waldo tuli hänen luokseen.

                      ”Missä Marko ..ja Brittany on?” Waldo kysyi ja laski kätensä Eiffelin olalle. Eiffel huokaisi syvään. Kylmä ilma rauhoitti kummasti.

                      ”Yksi hevonen oli selvinnyt. Marko lähti viemään sillä Brittanya hoitoon.” hän vastasi nostamatta katsettaan maasta. Waldo käveli pois, mutta palasi pian takaisin. Hänellä oli mukanaan tupakkaa ja konjakkia.

                      ”Tässä.” Waldo sanoi ojentaen pullon ja sytytetyn tupakan. Eiffel otti ne vaitonaisena vastaan. Waldo istui maahan Eiffelin viereen.

                      ”Mitä sä luulet.. mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi Eiffeliltä.

                      ”Varjolaiset. Mä en tiedä miksi ne vei Mendezin, mutta meidän täytyy pelastaa se. En tiedä miten, mutta meidän täytyy ainakin yrittää.” Eiffel sanoi vakavana ja otti pitkän hörpyn konjakkia, joka poltteli miellyttävästi kurkkua. ”Mä en aio menettää enää yhtään ryhmän jäsentä.” hän sanoi päättäväisenä ja katsoi Waldoa, joka nyökkäsi hänelle. Eiffel oli tyytyväinen, suorastaan huojentunut, että Marko oli lähtenyt. Tehtävä oli käynyt nyt niin vaaralliseksi, ettei Eiffel sietäisi enää yhtään menetystä. Hän ei kestäisi, jos pojalle tapahtuisi jotain. Marko voisi auttaa Antanielia toisaalla, jotenkin muuten.

He polttivat tupakkansa katsellen lumihiutaleiden leijailua maahan. Sitten he nousivat, keräsivät välttämättömimmät tavaransa ja lähtivät kiipeämään muurin yli takaisin Varjon alueelle. Eiffel oli aikoinaan menettänyt Kimin ja nyt hän oli menettänyt myös Brittanyn, joka olisi voinut antaa Eiffelille kaiken sen, minkä hän oli menettänyt neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt hän ei saisi koskaan kokea sitä. Se ei ollut hänen kohtalonsa, tämä oli.

Seistessään muurin päällä, katse kohti Varjoa, Eiffel oli varma, ettei palaisi sieltä enää takaisin, mutta hän ei välittänyt. Hänellä oli enää kaksi tehtävää jäljellä: pelastaa Mendez ja tappaa Varjon Valtiatar. Waldo kipusi Eiffelin viereen. Hänen silmissään oli sama polte. Nyt Eiffel ymmärsi mikä oli muuttanut Waldon. Mikä sai hänet lykkäämään omaa kuolemaansa.

”Valmiina?” Eiffel kysyi.

”Vaikka kuolemaan.” Waldo vastasi ja niin he lähtivät viimeiselle ristiretkelleen.

Neljännen osan Loppu.