Muuri
Aamu
valkeni kirkkaana ja kirpeänä. Linnutkaan eivät olleet vielä heränneet
laulamaan. Metsänpohjaa peitti usvakerros, jonka matalalta paistavan auringon
ensisäteet maalasi punertavan oranssiksi. Hevosten kaviot saivat usvan
pyörteille, kunnes auringon kohotessa ylemmäs se hajosi ja hälveni kokonaan.
Aurinko paistoi kirkkaana Eiffelin kasvoihin, mutta sen voima ei enää riittänyt
lämmittämään. Talvi lähestyi.
He olivat lähteneen yön
turvin ratsastamaan kohti Varjon aluetta. Antaniel oli pakannut heille kaiken
tarvittavan ja aseistanut heidät tulevaa koitosta varten. Tehtävä tulisi
olemaan vaarallinen. Heidän suunnitelmansa oli leiriytyä Varjon Muurin viereen
ja tehdä sieltä käsin kolme tiedusteluretkeä Varjon puolelle. Godrun oli
osoittanut heille kartalta kohdan Muurista, josta sen ylittäminen olisi
mahdollista. Eiffel kaivoi kartan esille ja tarkasteli sitä. Kartalle
merkittyyn kohtaan ratsastaisi tätä vauhtia parissa päivässä. He olivat toimineet,
kuten Antaniel oli neuvonut ja vältelleet avoimia teitä, käyttäen vain kapeita
polkuja ja vanhoja kärryteitä, jollaista pitkin he nytkin etenivät.
Eiffel taitteli kartan
takaisin taskuunsa ja kääntyi katsomaan taakseen. Muut ratsastivat hänen perässään.
He näyttivät väsyneiltä - eikä ihme, olivathan he ratsastaneet pian kymmenen
tuntia. Marko nukkui nojaten ratsunsa harjaa vasten ja onnistui jotenkin
pysymään hevosen selässä. Waldo huomasi Eiffelin katsovan taakseen ja hän
kannusti hevosensa raviin ja ratsasti Eiffelin viereen.
”Mitä sanot, kuinka kauan kestää
että ollaan perillä?” hän kysyi.
”Pari päivää jos pidetään
tämä tahti, eikä pysähdellä kovin useasti.” Eiffel vastasi.
”Hyvä. Onko sulla
tupakkaa?”
Eiffel
kaivoi tupakan purut, kääri sätkät kummallekin ja sytytti ne yhtä aikaa. Hän
ojensi toisen sätkän Waldolle, joka otti sen kiittäen vastaan. Aurinko häikäisi
silmiä ja savut maistuivat hyvältä. Heidän yläpuolellaan varis raakkui ja
lehahti lentoon puiden yläpuolella. Eiffelin hevonen hörähti ja puisteli
harjaansa löntystäen tasaista tahtia.
”Kuule.” Eiffel aloitti.
Waldo kääntyi häneen päin. ”Siltä varalta, että mulle tapahtuu jotain… Toinen
sydänkohtaus voi tulla millon vaan, mutta tämä tehtävä pitää saattaa loppuun.
Jos mä kuolen, niin sun pitää ottaa ohjat.” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä
vakavana ja nyökkäsi sitten.
”Selvä.” Hän sanoi.
”Tietenkin mä toivon, että
me kaikki säilytään hengissä kotia asti.” Eiffel sanoi hymyillen.
”Sitä mäkin toivon. Onhan
meillä kivasti massia oottelemassa siellä!” Waldo virnisti.
”Niin…” Eiffel sanoi ja
rykäisi. ”Siinäkin tapauksessa… Mä aion lopettaa tämän tehtävän jälkeen. Jos me
päästään ehjänä kotiin, sä saat jatkaa mun tilalla. Ota Brittany takas ryhmään,
sitä sekin varmaan haluais.” Eiffel sanoi.
Waldo
vakavoitui ja vilkaisi taakseen. Muut olivat kuulomatkan ulottumattomissa. Hän
kääntyi uudestaan Eiffeliä päin.
”Oletko sä nyt varma? Tämä
on meidän ryhmä - sun ryhmä. Mitä sä
sitten meinasit tehdä? Mennä eläkeläisten bingoon vai?” Waldo kysyi ja nakkasi
tumpin maahan. Eiffel nauroi ääneen ajatukselle.
”En mä niin pitkälle ole
miettinyt. En mä tiedä… Sen mä kuitenkin tiedän, että olen liian vanha
jatkamaan näitä hommia. Mutta te olette vielä nuoria, Markokin vasta päälle
parikymppinen. Teillä on vielä paljon vuosia edessä. Mulla ne vuodet ovat jo
takana.” Eiffel sanoi apeana. Totta puhuttuna Eiffel ei tiennyt mitä tekisi,
vaikka kaikki mahdollisuudet olivat avoinna, mikään vaihtoehto ei tuntunut
sellaiselta mitä hän voisi vakavissaan harkita. Tämä ryhmä oli hänen perheensä,
elämänsä, kaikki.
Polku lähti laskeutumaan jyrkästi mäkeä alas ja
heidän eteensä avautui kauniit maisemat metsää, joka loisti ruskan värjäämänä
punaista ja kultaa, sekä etäisyydessä siintävää vuoristoa. Ehkä jäänkin tänne, kuka tietää Eiffel mietti. Hevonen ravisteli
harjaansa ja Eiffelin täytyi ottaa parempi ote ohjista.
”Siltikin… Noh! Mikäs sille nyt tuli?” Eiffel sanoi.
Hevonen luimi korvia ja kiskoi ohjista. Se pysähtyi ja tanssahteli paikoillaan.
Waldonkin ratsu hirnahti ja viskeli päätään. Eiffel vilkaisi taakseen ja
huomasi, että kaikkien ratsut alkoivat käyttäytyä oudosti.
”Nyt ei ole kaikki kunnossa!” Hän sanoi ja yritti
rauhoittaa hevostaan.
”Eiffel! Ne vaistoaa jotain!” unestaan havahtunut Marko
huudahti.
Eiffel
keskittyi kuuntelemaan. Puut havisivat ja metsästä kuului vain linnun laulua.
Tuulen vire puhalsi vuorilta ja nostatti pudonneita lehtiä maasta, mutta se ei
tuonut mukanaan iloisia terveisiä
toisilta kansoilta, vaan kylmän kalman hajun, joka sekoittui pelkoon ja
kauhuun.
”Shakaaleja!” Eiffel huusi ja kannusti hevosensa
laukkaan. Muut seurasivat heti perässä. Hevosia ei tarvinnut kannustaa enempää,
eläimet juoksivat kiitolaukkaa mäkeä alas pelosta sokeina. Heidän täytyi vain
pitää tiukasti kiinni, etteivät putoaisi selästä. Heti tien vieressä oli
kymmenien metrien pudotus kalliolta alas. Eiffel tarrasi lujaa hevosen harjasta
ja vilkaisi taakseen, olivatko muut mukana. Silloin hän huomasi kaukana mäenharjalta
ilmestyvän viisi shakaalia jotka juoksivat heidän peräänsä miekat
paljastettuina. Shakaalien ruumiinrakenne oli luotu juoksemista varten ja ne saisivat
heidät pian kiinni. Waldo veti ohjaksista ja sai ratsunsa jarruttamaan.
”Menkää, menkää!” hän karjui muille jotka
ratsastivat hänen ohitseen.
Eiffel käänsi hevosensa ja
ratsasti Waldon rinnalle.
”Mitä vittua sä teet?!” Hän huusi.
”Päätöksiä.”
Waldo sanoi katsoen shakaaleja, jotka lähestyivät uhkaavaa vauhtia. Waldo
kannusti hevosensa uudestaan laukkaan. Eiffel seurasi häntä. Waldo otti jousen
olaltaan, päästi irti ohjaksista ja asetti nuolen jouselle ja kääntyi ympäri.
Hän tähtäsi ja ampui. Lähimpänä ollut shakaali kaatui ja neljä muuta loikkasi
sen yli kirkuen vihaisina. Waldon hevonen lähti viettämään sivuun ja Eiffel
ratsasti sen rinnalle ja tarttui ohjaksiin, Waldon asettaessa uutta nuolta. Tähtäys
ja osuma. Eiffel kannusti hevosia lisää. Niiden kyljet vaahtosivat ja henki
korskui. Waldo ampui uudelleen.
”Perkele!” hän ärähti, nuolen osuessa shakaalia
olkapäähän. Vaikka shakaali kompastui osuman vuoksi, se kuitenkin nousi
nopeasti pystyyn ja sai kaverinsa nopeasti kiinni. Waldo ampui sitä uudestaan.
Nyt nuoli osui shakaalia silmään ja meni kallosta läpi rusahtaen. Enää kaksi
shakaalia jäljellä ja ne alkoivat saavuttaa heitä. Eiffelin hevonen hirnui
peloissaan, kun toinen shakaaleista oli siitä enää muutaman metrin päässä.
Waldo sai sen helposti ammuttua nuolella, mutta hän ei ehtinyt edes ottaa uutta
nuolta viinistä, kun viimeinen shakaali syöksyi hänen kimppuunsa ja veti
mukanaan alas hevosen selästä ja alas kallion kielekkeeltä.
”Waldo!!” Eiffel karjaisi ja veti ohjaksista
minkä jaksoi. Lopulta hevonen pysähtyi, mutta oli liian vauhkona kääntyäkseen
ympäri. Eiffel loikkasi alas ratsailta ja juoksi kallion reunalle. Hän kuuli
Waldon huutavan ja tullessaan reunalle Eiffel näki hänen roikkuvan alempana
kallion ulokkeessa. Shakaali roikkui hänessä kiinni.
”Tapa se TAPA SE!!” Waldo huusi Eiffelille.
Eiffel näki jousen maassa, mutta ei yhtään nuolta.
”Eiffel!!” hän kuuli Waldon huutavan. Eiffel
näki kuolleen shakaalin ylempänä rinteessä. Hän juoksi shakaalin luokse, kiskaisi
nuolen irti shakaalin kurkusta ja juoksi takaisin minkä jaloistaan pääsi. Hän
pysähtyi kallion reunalle ja tähtäsi. Jousi oli paljon jäykempi, mitä Eiffel
oli odottanut, mutta hän sai sen jännitettyä.
”Varo.” Eiffel sanoi.
Waldo painoi päänsä sivuun Eiffelin
ampuessa. Nuoli osui shakaalia suoraan suuhun, kitalakeen. Shakaali korahti,
sen ote kirposi ja se tippui tyhjyyteen. Alempana se osui pari kertaa kallioon,
ennen kuin katosi jonnekin alas kuusten latvuston sekaan. Eiffel kyykistyi ja ojentautui
niin pitkälle kuin kykeni. Waldo ylsi juuri ja juuri hänen käteensä. Eiffelin tarttui
kiinni ja kiskoessaan häntä, Marko ilmestyi hänen viereensä ja auttoi vetämään
Waldon ylös. Päästessään reunalle hän päästi irti ja veti itse itsensä turvaan.
”Sori.” Waldo sanoi Eiffelille, virnistäen
epävireisesti. Eiffel otti tukea Markosta, pyyhkiessään hikeä otsaltaan
hengästyneenä.
”Ai mistä? Siitäkö et sä olit vitun
tyhmänrohkee idiootti, vai siitä että sä pelastit meidät?” hän sanoi
tasatessaan hengitystään ja hymyili sitten. Waldokin hymyili, mutta irvisti
sitten pidellen kylkeään. Eiffel huomasi verta revenneen paidan alla.
”Se saatana puri.” Waldo ähkäisi noustessaan
ylös.
”Näytäs.” Eiffel sanoi ja katsoi haavaa. Se
näytti ilkeältä, muttei vaaralliselta.
”Sidotaan toi ja jatketaan matkaa.” Eiffel
sanoi ja vilkaisi ylämäkeen. He olivat jättäneet peräänsä vanan kuolleita
shakaaleja.
Aurinko
oli noussut ylemmäs taivaalla, päivä oli suorastaan ironisen kaunis. Eiffelillä
oli outo tunne sisällään. Jokin ei nyt sopinut kuvaan. Hän lähti kulkemaan
Markon ja Waldon perässä hevostensa luokse. Varis lensi heidän ylitseen. Se
kierteli hetken korkealla, kunnes laskeutui maahan shakaalin ruhon viereen ja
tarkkaili hetken, oliko ateria varmasti kuollut, ennen kuin ryhtyi herkuttelemaan.
Eiffel kurtisti kulmiaan. Oli hyvin outoa, että shakaalit hyökkäsivät tällä
tavalla, valoisalla ja isolla joukolla. Hän yritti miettiä mistä voisi olla
kyse, noustessaan ratsunsa selkään. Koko tilanne oli levällään, kuin palapelin
palat, mutta hän ei osannut koota niitä. Eiffel antoi hevoselle pohkeita. Nyt
täytyi keskittyä tehtävään, mutta hän aikoi olla varuillaan ja olla valmiina
mihin vain.
Kaksi
päivää myöhemmin auringon laskiessa he saapuivat Varjon muurille. He olivat
ratsastaneet metsän läpi kohti itää. Metsä oli paikoin niin tiheä, että heidän
täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevoset ryteikön läpi. Lopulta pusikko
alkoi harveta, mutta mäntyjen ja kuusien latvusto oli kasvanut sen verran
sankaksi, ettei aurinko paistanut metsän pohjaan laisinkaan. Aluskasvillisuutta
ei ollut kuin nimeksi, ainoastaan saniaisia ja muita kasveja, jotka viihtyivät puiden
varjossa. Suorastaan kuvaavaa, heidän päämääräänsä ajatellen. Auringon
laskiessa metsä vihdoin harveni ja heidän edessään kohosi Varjon muuri.
Maa muurin edessä oli mustaa ja vailla
kasvillisuutta. Lähemmin tarkasteltuna huomasi, että maa oli kuollutta,
hiiltynyttä. Varjon alueen yllä leijui tummia sadepilviä, mutta muuten oli
hätkähdyttävän seesteistä. Eiffel ei tiennyt kuinka maa saattoi näyttää tältä,
mutta hän oli täysin varma, ettäse johtui tuosta luonnottomasta rakennelmasta.
He lähtivät ratsastamaan
kohti muuria. Aurinko laski ja kuut nousivat taivaalle ennen kuin he lopulta
saavuttivat muurin. Se kohosi synkkänä ja mustana taivaita kohti, liki kaksikymmentä
metriä. Hieman heihin päin loiva muuri oli tehty kivestä mutta siinä ei näkynyt
saumoja, eikä laastia. Kallistumaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ja muurin
pinta oli niin sileä, ettei sitä pitkin pystynyt kiipeämään.
Eiffel pysäytti hevosensa ja laskeutui ratsailta.
Hän käveli muurin viereen ja katsoi sitä hämmästyneenä. Se oli tehty yhdestä
kivestä. Mutta kuinka se oli mahdollista, muuri kun oli yli viisisataa vuotta
vanha. Eiffel oli koskemaisillaan muurin pintaa, mutta veti kätensä pois. Varjon
läsnäolo tuntui epämiellyttävältä. Hän otti pari askelta taaksepäin ja katsoi
muuria. Nämä muurit eivät olleet tavallisia, ne oli rakentanut jokin
yliluonnollinen. Ne kasvavat, olen nähnyt itse. Hän muisti Thomin sanat. Eiffel ei pitänyt tästä, mutta hänellä ei ollut enää vaihtoehtoa.
”Leiriydytään tähän. Aamulla lähdetään etsimään
sitä ylityspaikkaa.” Eiffel sanoi palatessaan muiden luo. He sitoivat ratsut
läheiseen puuhun ja laittoivat nuotion pystyyn. Muussa tapauksessa tulen
sytyttäminen olisi liian vaarallista, mutta Eiffelistä tuntui, että jos joku
haluaisi löytää heidät, se onnistuisi ilman tultakin. He söivät ja juttelivat tulen
kajossa, ennen kuin kävivät nukkumaan.
Eiffel
jäi vartioimaan tulta. Häntä ei nukuttanut ja nuorethan tarvitsivat enemmän
unta kuin vanhukset. Eiffel hymähti itsekseen. Hän sanoi muita ”nuoriksi” ja
muut häntä ”vanhukseksi”, vaikkei hänellä ja Waldollakaan ollut kuin kolmekymmentä
vuotta ikäeroa. Priorissa kolmekymmentä vuotta ei ollut mitään.
Lapset
kasvavat nopeasti, mutta noin viisitoistavuotiaana kasvu hidastuu, jolloin kaikki
lapset – tytötkin- lähetetään viisi
vuotta kestävään armeijaan ja monet jäivät sille tielle. Vasta 33-vuotiaana
Priorilainen on saavuttanut täysi-ikäisyyden. Tavallisesti vanhukset nukkuivat
pois noin 140 - 150-vuotiaina. Priorin vanhimmaksi elänyt kuoli 195-vuotiaana,
mutta huhut kertovat, että aikojen alussa kaikki Priorilaset elivät yli
200-vuotiaiksi. Eiffel siis oli tavallinen keski-ikäinen, mutta rankka
elämäntyyli oli verottanut häneltä kymmeniä elinvuosia. Eiffel katsoi käsiään,
hän oli huomaamattaan alkanut kääriä sätkää. Jos hän nyt lopettaisi polttamisen
ja juomisen, hän saattaisi elää ehkä jopa kymmenen vuotta lisää, ehkä jopa
kaksikymmentä. Hän tuijotti puolivalmista savuketta. Kaksikymmentä vuotta.
Eiffel nuolaisi paperia, pyöräytti sen sormissaan ja sytytti palamaan. Hitot. Mieluummin elän niin kuin haluan ja
kuolen huomenna, kuin että elän vain puolikasta elämää ja kuolen myöhemmin.
Eiffel
puhalsi savua kohti taivasta. Tähdet tuikkivat kirkkaina kylmää yötaivasta
vasten. Kolme kuuta hohti lähes täysinä taivaalla. Trioon, Balkomin ja Ashtana,
niin Antaniel oli kertonut niiden nimeksi.
”Balkomin,
pimeyden tuoja. Se nousee ensimmäisenä ja se on tuo suurin, valkea.” Antaniel
oli sanonut ja osoittanut taivaalle. ”Trioon nousee seuraavana. Kuoleman kuu,
sanotaan sen verenpunaisen värin vuoksi. Metsänkansa uskoo kuolleiden asuvan
siellä ja he nostavat maljan sille lähtiessään sotaan, jotta kuolema olisi
heidän puolellaan. Viimeinen, tuo pieni sininen, on Ashtana, aamunkoi.”
Ashtana
muistutti Eiffeliä heidän kodistaan. Pieni ja sininen, kuten Prior. Trioon sen
sijaan aiheutti Eiffelissä kylmiä väristyksiä. Kuoleman kuu, todellakin. Se
leijui aavemaisena taivaalla ja sen punainen väri näytti hänestä
luonnottomalta. Eiffel kaivoi laukustaan taskumatin, jossa oli Antanielin
konjakkia. Hän korkkasi sen ja oli ottamassa hörpyn, mutta pysähtyi, juuri
ennen kuin pullon suu koski huulia. Eiffel katsoi punaista kuuta ja oli kohottamaisillaan
maljan, mutta jokin esti häntä. Alanko
minä todella uskoa yliluonnolliseen? Eiffel tuhahti välinpitämättömästi ja
otti pitkän huikan leilistä. Yksi oudon
värinen taivaankappale ei vielä minua liikuta.
Tuuli
yltyi ja nuotion liekit olivat vähällä sammua. Eiffel nousi nopeasti ja kohensi
tulta. Saadessaan lisää syötävää, tuli hieman asettui ja alkoi jälleen palaa
tasaisesti. Eiffel istahti alas ja vilkaisi tahtomattaan ylös. Punainen Trioon
meni hiljalleen pilveen ja sen verenpurppurainen aura hohti kelmeästi tummien
pilvien takaa. Se näytti uhkaavalta, suorastaan pahaenteiseltä ja kylmät
väristykset kulkivat pitkin Eiffelin selkäpiitä. Häntä puistatti ja hän veti
hupun päähänsä. Yöstä tulisi kylmä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti