Prologi - osa 4 & 5

Hymy

Kylmä tuuli puhalsi pistävänä kasvoilleni. Se humisi hiljaa ja kuiski raskaita sanoja korviini. Ne sanat olivat teräviä kuin veitsi ja pimeitä kuin yö. Ne toivat terveisiä tuonelasta. Häpeä painoi mieltäni ja suru sydäntäni. Rakkaani viimeiset sanat kaikuivat mielessäni muistuttaen kivuliaasti kaikesta siitä mitä olisin voinut saada. Kuinka kukaan voi elää tällaisen taakan kanssa?

Syksyn kuivattamat keltaiset lehdet rapisivat jalkojeni alla, kun kävelin eteenpäin metsässä. Aurinko paistoi vielä hiukan lämmittäen, vaikka kesä oli jo kaukana. Katselin puiden latvoja ja niiden eloa. Oli hyvin hiljaista. Huokaukseni hukkui metsän syvyyksiin. Paha oloni ei lähde pois.

Korsetti viittani alla kiristi taas niin, etten melkein saanut henkeä. Istahdin alas lepäämään ja löysäsin alimpia nauhoja. Siitä oli jo pari viikkoa, kun viimeksi näin prinsessan. Mieleni teki hymyillä, mutta en saanut. Minun olisi kai pitänyt olla huolissani hänestä, mutta minä en vain jaksanut. Huokaisin raskaasti. Hengitykseni liikutti paria ruohonkortta maassa. Se olikin ainoa, mitä suruni liikutti.

Kaikki hirveät muistot palasivat mieleeni. Palava talo, itkevät lapset, kuolema. Rakkaani kasvot. Muistin myös tuoreet haavat kasvoissani. Yksi shakaali teki ne, kun en suostunut makaamaan sen kanssa joitain viikkoja sitten. Se sakaali on nyt kuollut. Kosketin kasvojani varovasti. Tunsin yhä suuret rupiset arvet, jotka leikkasivat kasvojani. Niihin ei enää sattunut, mutta arvet sisälläni paloivat kuin tuli.

En olisi millään jaksanut nousta ylös ja jatkaa matkaa. Se oli vain niin vaikeaa. Yhtäkkiä aloin ikävöidä ratsuani Harmaata paljon. Vaikka se käyttäytyikin kuin demoni olisi ollut sen sisällä, se silti piti minusta ja minä pidin siitä. Hullu ratsu, mutta luotettava ja nopea. Nousin ylös ja jatkoin matkaani. Pian aurinko laskee ja sitten kaikki on taas kuin ennenkin. Pimeää.

Vedin perässäni veristä keihästä samalla, kun kävelin. Tahdoin tiputtaa sen maahan, kaatua tähän paikkaan, antaa lehtien peittää ruumiini ja vain maatua elävältä. Antaa kaiken vain olla. Mutta sitä en voinut tehdä. Siirsin jalkojani eteenpäin ja jatkoin matkaani. Yhtäkkiä haistoin tutun hajun kaukaa menneisyydestä. Hyvin, hyvin kaukaa. Se ei ollut kodikas tai mukava, vaan täynnä vihaa ja häpeää minua kohtaan. Metsän väki. Kansani.

Kuulin huudot. Kuolema! Kuolema! He ovat nähneet minut. Kaikissa ajatuksissani olin pahaa aavistamatta kävellyt Geatkien maille. He tappavat minut, jos saavat kiinni. Sitä en aikonut jäädä katsomaan. Valpastuin. Käännyin ympäri ja pinkaisin juoksuun. Pahimmat sammalryteiköt olivat loppuneet, joten juokseminen oli kohtalaisen helppoa.

Sata metriä taaempana oksa rasahti poikki. Vilkaisin taakseni juostessani. Voi perkele, joku seuraa! Kiihdytin tahtiani, mutta se joku alkoi jo saavuttaa minua. En ole kestävyysjuoksija; minua ei ole luotu siihen. Minun on pakko kohdata se joku, tai kaatua maahan hengästyneenä.

Pysähdyin. Otin varmemman asennon ja nostin keihääni ilmaan. Mitä ikinä tapahtuisikin olin valmis. Synkät muistot valtasivat odottamatta mieleni. Elin yhtäkkiä vanhat tapahtumat uudestaan. Silmäni kostuivat kyynelistä ja kurkku tuntui karhealta. Aurinkoinen metsä muuttui silmieni edessä synkäksi talviseksi maisemaksi. Pieni lapsi rämpi siskonsa kanssa syvässä hangessa. Tunnistin lapsen. Se olin minä. Tapahtumat muuttuivat. Kaksi sakaalia hyökkäää heidän kimppuunsa. Puren hammasta. Verta, kuolemaa, tuskaa. Kaksi hahmoa makaa kuolleena verisessä hangessa. Tyttö ja hänen pieni siskonsa katsoivat vierestä. Sisko itki peloissaan ja piiloutuu viittani taa. Minä olin vasta seitsemän.

Muistot katosivat hiljaa ja aurinko paistoi taas puiden lomasta metsään. Olin jälleen tässä hetkessä. Puristin keihästäni. Takaa-ajajani oli suuren puun takana, enkä tiennyt mitä hän aikoi. Puun takaa ilmestyivät kasvot. Nuoren miehen kasvot. Hän katsoi minua. Nuorukaisella oli kädessään jousi ja vyötäisillään viini täynnä nuolia. Hän olisi voinut ampua minut. Tee se. Ole kiltti ja päästä minut kärsimyksistäni. Mies katsoi minua vielä hetken ja hymyili sitten. Jokin outo lämpö täytti minut. Ei tällaista olekaan.

                      Otin taas jalat alleni. Mies jäi paikoilleen, hän ei enää seurannut minua. Mikä panee jonkun tekemään jotain tuollaista? Mikä sai hänet hymyilemään? Ehkä hän näki minussa jotain, mitä minä en nähnyt. Mutta minä en hymyilisi tällaiselle oliolle. Minä en hymyilisi murhaajalle. Huoralle. Rakkikoiralle, joka minä olen.

Herodes

Hanki oli kylmä. Olisin tahtonut tämän kaiken jo loppuvan. Talven, pakkasen, elämän. Mieltäni kylmäsi yhtä paljon kuin jalkojani, joihin tulisi pian kuolio, ellen saisi hankittua parempia jalkineita. Mutta minulta ei riittänyt rahaa itselleni, ehei. Kaikki tienaamani hilut kuluivat Prinsessan vaatettamiseen ja ruokkimiseen. Lapsen takia hän söi kaksin verroin. Lapsen takia hän oli avuttomampi ja hitaampi. Lapsen takia minä sain tehdä kaksin verroin töitä. Ja kaiken hyvän lisäksi Prinsessa jaksoi vielä morkata minua ilkeäksi ja kyyniseksi, kun en jaksanut riemuita syntymättömän vauvan jokaista potkua tai muuta elon merkkiä. Siinä hän kulki kuin mikäkin madonna, joka kantoi itse jumalan poikaa vatsassaan. Minä olin kai sitten Herodes, se ilkeä ja julma. Muistin taas Hänen kasvonsa. Poistin ne mielestäni. Oli helpompi unohtaa. Se ei sattunut yhtä paljon.

Sarakon vatsa oli kasvanut valtavaksi muutamassa kuussa. Hänen kulkunsa hangessa näytti varsin hankalalta. Hän laahusti hangessa polviaan myöten yhä hitaammin.

”Nanáki…Vatsaan sattuu.” Prinsessa henkäisi ja kaatui maahan. Voi helvetti, ei nyt! Ryntäsin auttamaan tyttöä ylös.

”Yritä nyt sinnitellä. Näetkö? Tuolla näkyy savua. Varmasti talon isäntäväki ottaa synnyttävän naisen sisään.” sanoin.

En edes tajunnut, kuinka sain pidettyä itseni näin rauhallisena. Vauvasta oli pelkää riesaa, mutta prinsessa oli yhä vastuullani, eikä hän saisi kuolla vielä. Ei edes oman typeryytensä takia. Oli minun tehtäväni tehdä kaikkeni auttaakseni häntä.

Nappasin prinsessan käsivarren hartioitteni yli ja lähdin harppomaan kohti savun lähdettä. Nälkä ja kylmä oli tehnyt minut muutenkin voimattomaksi ja tuntui etten jaksaisi kantaa prinsessaa kuin muutaman metrin, mutta lähimpään taloon oli vielä useita kilometrejä. Purin hammasta ja lisäsin vauhtia. Sarakon henki oli nyt pelissä. Niin kuin Aralmin sanoi aikanaan: Kun on kyse siskostasi, oma henkesi tulee aina toissijaisena, samoin kuin kaikki tarpeesi. Aivan Aralmin, kiitos että muistutit. Mutta missä on sinun siunauksesi? Missä on sinun apusi ja hoivasi nyt kun tyttäresi sitä eniten kaipaa ja tarvitsee? Ota minulta jo tämä taakka pois. Olet kauhea. Olet ilkeä. Olet välinpitämätön. Vihaan sinua Aralmin! Vihaan ja rakastan.

Kievarin emäntä oli saada kohtauksen kun toin synnyttävän prinsessan heidän ovellensa. Rouva otti prinsessan heti hoiviinsa. Minä sain huovan ylleni ja kupin lämmintä. Monen tuskaisen tunnin jälkeen Sarako synnytti maailmaan suloisen poikavauvan. Pakkohan se oli myöntää, vauva oli todella hellyyttävä ja kaunis. Siinä hän makasi vuoteella kuin madonna, pidellen sylissä siunattua lastaan. Mutta en päässyt katsomaan lasta lähemmin, kun talon emäntä hääti minut jo pois. Tyttö tarvitsi lepoa ja rauhaa, samoin kuin lapsi. He olivat molemmat lapsia, halusin sanoa, mutta pidit mölyt sisälläni. Painuin alas kapakkaan oluelle odottamaan vuoroani nähdä kasvattamani kakaran jälkikasvun. Olo oli kuin isoäidillä, paitsi ettei Sarako ollut oikeasti lapseni. Eihän hän ollut oikeasti edes siskoni. En tiennyt mitä hän oikeasti oli minulle.

Ilmat kylmenivät. Olin saanut tienattua pari lanttia tehtyäni hanttihommia kievarin isäntäväelle ja nyt olisi otollinen aika käyttää rahani, ennen kuin nietokset tukkisivat tiet sivistykseen. Matkaan menisi ehkä päivä, jos saisin ratsua lainaan. Ilman hevosta muutama päivä. Prinsessa olisi lapsineen turvassa kievarissa. Kun lapsi olisi tarpeeksi iso, jatkaisimme matkaa.

”Sarako, käyn reissulla kaupungissa. Olen huomenillalla jo takasin. Älä lähde minnekään sillä välin. Täällä sä oot turvassa. Mä nyt luotan sinuun, kyllä sinä pärjäät.” Näiden sanojen siivittämänä lähdin yön selkään, matkalle ostamaan uusia jalkineita itselleni. Ei se voi olla itsekäs teko, eihän?

Kievari oli hiljainen, kun saavuin takaisin. Jokainen ikkuna oli pimeänä. Kuut paistoivat kirkkaina pakkastaivaalla, kun laskeuduin ratsuni selästä maahan. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Kaikki ei ollut kohdallaan. Katsahdin maahan ja näin sakaalin jälkiä vievän kohti taloa. Ei. Ei olisi pitänyt lähteä. Minä ja minun kenkäni!

Avasin kievarin oven. Koko kapakka tila oli päreinä. Pöydät oli heitelty sinne tänne ja kaikki oli hajotettu. Jossain nurkassa kyti jo tulipalo. Ruumiita lattialla, emäntä ja isäntä. Mutta missä prinsessa oli? Juoksin yläkertaan. Sänky oli tyhjä, samoin kehto. Sarako ei ollut enää talossa. Seurasin vaistoani ulos. Hangessa nurkan takana näin prinsessan jäljet, jotka veivät syvälle metsään. Sinne veivät myös neljät sakaalin jäljet. Vatsassani muljahti inhasti. Pinkaisin juoksuun jälkien perään.

Hanki syveni ja maa lähti viettämään jyrkästi alaspäin. Haistoin pakkasilmassa veren. Pahimmat pelkoni alkoivat käydä toteen. Huomasin jalanjälkien seassa veritipan. Sitten toisen. Muutaman askeleen päässä näin maassa pienen kangasmytyn. Suutani kuivasi, kun juoksin kääreen luokse. Kääre oli veressä. Kääre oli juuri se sama, johon prinsessa oli poikansa kietonut. Erotin pienen lapsen muodot kankaan sisältä. Käärö ei liikahtanutkaan. Minua oksetti. Kyyneleet vierivät poskilleni, eivätkä jalkani kantaneet. Rojahdin polvilleni maahan mytyn viereen. Ojensin värisevät käteni, mutten kyennyt katsomaan kapalon sisään. Se tuntui liian suurelta palalta. Purin hammasta, etten metelöisi ja pusersin itseni ylös maasta. Lähdin seuraamaan verivanaa syvemmälle kuusikkoon.

Siellä, keskellä polkua, makasi prinsessa verisen lumen keskellä. Nyt se tapahtui. Sen kerran, kun lähdin pois. Epäonnistuin. Petin Aralminin luottamuksen. Äh, paskat Aralminista! Minun piti pitää huolta Sarakosta, aivan sama oliko hän siskoni vai ei. Mitä sillä on väliä kuka hän oli. Tämä oli minun elämäntehtäväni; ainoa asia mitä minulle tässä maailmassa oli annettu. Minulta oli kaikki otettu pois, mikä teki elämästäni siedettävää. Menetin rakastamani miehen tämän vuoksi. Ainoastaan tehtäväni piti minut hengissä. Sarako ei saisi kuolla nyt! Minä en anna lupaa siihen!

Prinsessa liikahti. Yhtäkkiä tunto palasi minuunkin.

”Älä, älä huoli Sarako! Minä autan sinua. Kaikki on hyvin!” Sanani värisivät, eivätkä kuulostaneet yhtään vakuuttavilta. Prinsessa yritti avata silmiään ja nousta istumaan.

”…Missä Poika on? …Nanáki… Missä… minun vauvani on?” Hän sai sanottua.

Verta valui Prinsessan suupielestä ja hänen käsivartensa näytti kipeältä. Hän oli mustelmilla ja täynnä isoja haavoja. Hänet oli jätetty henkiin. Aivan, eihän Varjon tuleva valtiatar saanut kuolla. En vain tajunnut, miksi hänet oli jätetty metsään. Oikeastaan en jaksanut välittää. Syleilin prinsessaa ja pidättelin omia kyyneleitäni, kun hänen valuivat pitkin hänen poskiaan.

”...Poika… Poikani… Tuo hänet tänne..! Tuo... hänet minulle! …Tuo… Poikani..!” Prinsessa kakoi ja yski. Hän alkoi olla shokissa.

Nostin hänet ylös ja lähdin taluttamaan pois; kauas tästä kurjasta tapahtumasta. Nuo ruhjeet ja haavat paranisivat aikanaan, mutta lapsensa menetyksestä hän ei paranisi koskaan. Ja kaikki oli taas syytäni. Kaikki oli itsekkään Herodeksen syytä.