Prologi - osa 2 & 3

Lampi

Aurinko laski. Se laski samalla tavalla kuten aina tähänkin asti. Punaisena, rauhallisena, lohduttomana. Aina kun katsoin aurinkoa, se muistutti minua omasta mitättömyydestäni. Oli aivan sama kuolenko vaiko elän, se nousee silti aina aamuisin ja laskee iltaisin. Jotenkin tuntui kuin se pilkkaisi minua tuolta kaukaa. Ilkeä. Omasta puolestani voisinkin vain kuolla pois, ei maailman kulku siitä mitenkään muuttuisi. Mutta tehtäväni takia en saanut viedä henkeäni. Se olisi liian itsekästä.

Huokaisin ja käänsin katseeni alas. Prinsessa istui maassa minua pari metriä alempana ja hyräili jotain laulua hiljaa. Otin hieman paremman asennon puunoksalta, jossa istuin. Onneksi oli kesä; talvisin nämä oksat olivat epämiellyttävän kylmiä ja liukkaita. Kuulin prinsessan nousevan ylös. Hän käveli ratsujemme luo ja ojensi omalle hevoselleen apiloita.

”Ei se ole mikään ihme kun nuo kaakit ovat niin hitaita, kun sinä syötät niitä koko ajan.”

Prinsessa kääntyi minua kohti, katsoen varsin halveksuen.

”Tai ehkä ne eivät halua juosta lujempaa, koska sinä olet niin ilkeä niille molemmille. Varsinkin Harmaalle. ” Hän sanoi happamasti.

En jatkanut aihetta. Kohautin harteitani ja käännyin taas aurinkoa päin. Puusta, missä istuin näki koko eteen avautuvan laakson. Olimme leiriytyneet metsän reunaan, korkean rinteen yläpäähän. Paikka oli sijainniltaan mainio: täältä näki joka puolelle, mutta meitä ei voinut nähdä puiden ansiosta. Hymyilin omaa nokkeluuttamme, mutta vakavoiduin heti. Hymyily tuntui jotenkin oudolta, lähes vastenmieliseltä. En ollut hymyillyt varauksetta pitkiin aikoihin, saati nauranut. Koko käsite onnellisuus tuntui jotenkin kaukaiselta ja saavuttamattomalta. Yritin muistaa milloin olisin viimeksi todella hymyillyt...

Olin viiden. Kai. Hyvin nuori kuitenkin. Olin kotona vuorimökillä. Kädessäni oli pieni keihäs, jota pidin varsin varmalla otteella nuoreen ikääni nähden. Huone, jossa seisoin, oli avara ja muuten tyhjä lukuun ottamatta keskellä tilaa jököttävää hiekkasäkistä ja heinistä tehtyä nukkea. Lähdin juoksuun nukkea kohti. Kohotin keihääni. Hyppäsin ilmaan. PAM. Pienen keihään terä upposi puiseen lattiaan nuken läpi. Nukke halkesi kahteen osaan ja sen sahanpuru-sisus levisi lattialle jalkojeni juureen. Suuni levisi suureen välittömään hymyyn ja käänsin katseeni nurkassa olevaa ovea kohti. Oven luona seisoi pitkä kaunis nainen, joka oli pukeutunut pitkään valkeaan mekkoon ja hänen pitkän valkoiset hiukset lainehtivat lattiaan saakka. Naisen nimi oli Aralmin.

”Mami, mami, näitkö! Tein kaiken juuri kuten käskit! Näitkö mami?! ”

”Kyllä näin. Oikein hyvää työtä. Nyt voisimme mennä herättämään siskosi päivälliselle. Tule. ” Nainen sanoi pehmeällä ystävällisellä äänellä. Mamin ääni oli aina niin lohduttava ja lämmin.

Muistot tulvivat mieleeni virtana. Päivällisen jälkeen menimme nukkumaan. Oli jo hyvin myöhä. Muistan kuinka heräsin yöllä. Kuulin huutoja eteisestä. Mami huusi jotain jollekin ja se joku vastasi hakkaamalla ovea. Erotan mamin äänen muistojen sekamelskasta.

Ette saa häntä, ette koskaan! Kuulitteko? Sarako on minun lapseni, te ette koske häneen!

Muistan nousseeni ylös ja kävelleeni ulos huoneestani. Muistot ovat hyvin hämäriä, sekavia, täynnä ahdistusta. Pikku prinsessa seisoi yöpaidassa käytävällä ja näytti olevan peloissaan. Otin häntä kädestä kiinni ja talutin perässäni kohti eteistä. Tuntuu kuin kaikki olisi ollut unta.

Kuului voimakas pamaus. Ovi lennähti auki ja sen suussa seisoi kaksi sakaalia. Mami seisoi eteisessä, hän oli hurjistunut. Hän tuntui täyttävän koko tilan. Peitin prinsessan silmät ja käänsin vartaloni hänen suojakseen. Mami ojensi kätensä kohti sakaaleja. Kuului kova humahdus ja kirkas sininen valo täytti huoneen. Korvani menivät lukkoon. Oikea korvani on siitä asti kuullut huonommin…

Seisoin yhä prinsessan suojana, kun käänsin katseeni ovelle. Puiseen seinään oli uponnut miekka melkein kahvaa myöten ja seinillä oli outoja jälkiä. Katsoin tarkemmin. Ne eivät olleet varjoja, vaan nokea ja tuhkaa. Niillä oli shakaalien muoto. Silmäni levisivät.

Näin kuinka mami kääntyi minua ja prinsessaa kohti. Hän kaappasi prinsessan syliinsä ja puki tälle talvivaatteet päälle ja hieman liian ison takin. Minulle hän antoi viittani.

”Nanáki, huolehdi siskostasi. Hän on sinun vastuullasi nyt. ”

Sitten hän lähetti meidät yön pimeyteen.

Havahduin. Kova korkea ääni, joka kaikui metsästä, oli herättänyt minut. Helvetti, olin nukahtanut. Loikkasin alas puusta sillä sekunnilla. Prinsessakin on jo ylhäällä.

”Kuulitko tuon? ” Hän sanoi.

”Kyllä. Ne ovat jo täällä. ”

Prinsessan silmät revähtivät ammolleen.

”Voi ei! Hevoset! ” Hän huudahti ja lähti juoksemaan niitä kohti.

”Ei, ei, älä! Sinä et ehdi…äh!” Yritin estellä, mutta prinsessa juoksi jo kauemmas.

Riensin hänen peräänsä. Prinsessa oli juuri ehtinyt oman ratsunsa luokse, kun läheisestä ryteiköstä hyppäsi esiin kaksi sakaalia. Prinsessa kirkaisi ja yritti pakoon. En ajatellut. Juoksin, kohotin keihääni, hyppäsin ja iskin; aivan kuten pienenä. Sakaali numero yksi jäi maahan. Nappasin prinsessan hihasta kiinni ja lähdimme juoksuun. Harmaa pitäisi vielä huolen, ettei numero kaksi pääsisi liian helpolla peräämme. Se oli riuhtaissut itsensä irti ja ehdin sivusilmällä nähdä jättimäisen hevosen nousevan takajaloilleen, potkien ilmaa etukavioillaan. Toivoin sydämeni pohjasta, ettei shakaali silti tappaisi sitä.

Juoksimme metsäistä rinnettä alas. Kuulin sakaalin äänet jo perästämme. Tönin edellä juoksevaa prinsessaa menemään lujempaa. Mäki muuttui yhä jyrkemmäksi ja sammalpeitteiseksi. Jostakin oli viereemme ilmestynyt puro, jota lähdimme seuraamaan. Puron reunus muuttui kivikkoisemmaksi ja liukkaammaksi samaa tahtia kun puro itse kasvoi hiljalleen. Yhtäkkiä puut loppuivat ja samoin teki rinne. Edessämme oli suora pudotus parikymmentä metriä alempana olevaan lampeen, johon puro laski vesiputouksena. Sakaalin äänet kuuluivat jo hälyttävän läheltä. Katsoin prinsessaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän tuijotti laajenneilla silmillään lampea. Hän ei ikinä hyppäisi itse. Anteeksi. Otin vauhtia ja työnsin prinsessan alas kalliolta ja hyppäsin itse perässä.

Vesi oli kylmää ja mustaa. Lampi tuntui pohjattomalta. Potkin jaloillani. Onneksi olin hyvä uimaan. Pintaan päästessäni katsoin heti ympärilleni. Oli hiljaista. Liian hiljaista. Sakaali oli poissa, ne eivät osaa uida, joten se luultavasti palaa myöhemmin. Mutta ilmeisesti prinsessakaan ei osannut uida. Vedin henkeä ja sukelsin. Näin prinsessan tajuttoman ruumiin painumassa hiljalleen pohjaan. Uin hänet kiinni ja vedin pintaan. Prinsessa alkoi hengittää heti kun sain hänet kiskottua rannalle. Istuin alas ja painoin pääni polviini hengästyneenä. Pääsimme karkuun. Säilyimme hengissä. Mutta millä hinnalla. Menetimme Harmaan ja Valkean. Ne olivat korvaamattomia. Oli taas hiljaista.

Ruusu

Se oli kuvottavaa. En olisi ikinä uskonut itsestäni. Mutta en voinut muuta. Rahaa oli pakko saada ja tämä oli ainoa vaihtoehto. Katsoin peiliin. Pieni ja hintelä tyttö katsoi minua takaisin kultaisten raamien sisältä. Tytön hiukset oli laitettu kauniisti kiinni ja hänellä oli päällään musta lyhyt hame, viininpunainen korsetti ja korkokengät. Tyttö oli huora. Se tyttö olin minä. Minä olin huora. Näin meikkini leviävän, kun ajattelin edellistä iltaa. Kuinka saatoinkin vajota näin alas? Löin käteni suulle ja juoksin vessaan.

Tuijotin rähjäisen vessan seinää. Kellertävät kauhtuneet tapetit olivat repeilleet ja joku oli kirjoittanut huulipunalla terveisiä jälkipolville vaaleisiin kaakeleihin. Kurkkuani poltteli ja jokin yritti taas ylös vatsastani. Kumarruin jälleen pöntön yläpuolelle ja annoin kaiken tulla ulos. Kuulin oven aukeavan takaani ja jonkun nostavan hiuksiani, jotta ne eivät valuisi naamalleni.

”Onko huono olo? ” Naisen ääni sanoi.

Pyyhkäisin suutani ja käännyin ympäri. Nuori nainen, jolla oli kiharat oranssit hiukset, päällään helmoista hapsuinen, pienen pieni mekko ja nahkaiset saappaat, katsoi minua kysyvästi.

”Taisin syödä jotain pilaantunutta…” Sanoin ääni väristen.

Nainen auttoi minut ylös lattialta.

”Sun meikkis on vähän pahasti. Oota mä korjaan ne. ” Nainen hymyili ja talutti minut pukuhuoneeseen.

Yleensä huone oli täynnä pynttäytyviä, kovaan ääneen kälättäviä naisia, mutta nyt kaikki olivat viettämässä vapaailtaa. Oranssitukkainen nainen istutti minut peilipöydän eteen ja nappasi lähimmän meikkipussin käteensä.

”Kurja tapa viettää vapaata. Oksentaa vessassa.” Nainen sanoi ja hymyili leveästi. Kiinnitin huomiota luonnottoman kokoiseen suuhun.

”Niin no… Mikset sinä ole viettämässä iltaa, vaan olet yhä täällä?” Kysyin.

”Mulla on tanssiharjoitukset tänään. Säkin voisit tulla, ei tarvisi olla yksin. Kyllä mäkin muistan millaista oli olla täällä uutena.” Nainen sanoi korjaillessaan ripsiväriäni.

”Ehkä voisin tullakin.” Sanoin vaisusti ja yritin hymyillä.

Nainen hymyili taas leveästi, viimeisteli luomivärini ja nousi ylös. Nousin itsekin ja lähdin seuraamaan naista ulos pukuhuoneesta.

Rakennus, jonka kapeilla käytävillä kävelin oranssitukkaisen naikkosen perässä, oli bordelli. Hieno ja suhteellisen laadukas. Tai niin laadukas, kuin ilotalo nyt voi olla. Itse olin tullut tänne töihin prinsessan kanssa. Se typerä tyttö olisi muka voinut itsekin ryhtyä huoraksi, aivan kuin itsensä myyminen ei olisi aidan maalausta kummempaa. Hupakko olisi saanut elämänsä yllätyksen, jos olisin antanut luvan siihen. Ei, pistin hänet kapakan puolelle, hän saisi tarjoilla juomia pöytiin, kun minä odottelen likaisia miehiä satiinilakanoilla viinipullon kanssa.

Oranssitukkainen nainen johdatti minut ravintolaosan lavan takana olevaan pikkusaliin. Salissa oli jo valmiiksi noin seitsemän tyttöä, jotka tanssivat kuviossa. Salin reunalla seisoi tukeva naishenkilö, joka piti tahtia ja huusi ohjeita tytöille. Se oli se sama rouva, joka antoi meille töitä muutamaa päivää aiemmin.

”Hei! Löysin uuden tytön pukuhuoneesta yksin. Mehän otetaan se mukaan, eikös vain?” oranssitukkainen nainen huudahti.

Kaikki pysähtyivät ja jäivät tuijottamaan minua. Tukeva rouva asteli minua kohti ja hymyili.

”Sehän on meidän uusi pikku Ruusu! Osaatko sinä tanssia?” Hän kysyi.

”Tuota… En tiedä. En ole koskaan tanssinut.” Sanoin.

”No niin! Sitähän varten me täällä ollaan harjoittelemassa! Mukaan vain, seuraa ohjeita. ”

Ensimmäiset askeleet olivat vaikeita, mutta lopulta pääsin mukaan ja takaisin ei ollut paluuta. Minusta tuli tanssija. Metsänpeikosta tanssija, kuka olisi uskonut. Mutta ensimmäistä kertaa nautin siitä, mitä tein. Tunsin itseni onnelliseksi.

Oranssitukkaisesta naisesta tuli hyvä ystäväni, samoin, kuin muistakin tanssijoista. Hekin olivat ilotyttöjä. En ollut enää yksinäinen. Vihdoin kuuluin johonkin. Prinsessaakaan ei tarvinnut olla kokoaikaa vahtimassa. Ravintolan sisällä hän pysyi suunnilleen turvassa, vaikka hävisikin aina silloin tällöin jonnekin. Jos ei olisi aina täytynyt myydä itseään, niin elämä olisi ollut siedettävää. Häpesin silti yhä itseäni, mutta en halunnut näyttää sitä ulospäin.

Oli myöhäissyksyn ilta. Olin jälleen omassa huoneessani pukemassa ja meikkaamassa. Muutaman päivän päästä oli tulossa suuri esitys, jonka harjoitukset alkoivat pian.

En ollut ennen ikinä meikannut, mutta harjoitus tekee mestarin. Puolessa vuodessa sitä oppii vaikka mitä, kuten kävelemään korkokengillä, tarjoilemaan juomia ja tanssimaan paremmin, kuin kukaan muu koko talossa. Tanssiminen oli kuin ne taistelulajit, joita Aralmin oli opettanut minulle vuosia sitten. Omia taitojani hyödyntäen olin kohonnut ensitanssijaksi, josta olin todella ylpeä. Tulevassa suuressa esityksessä minulle oli pari sooloesitystäkin. Tanssitaitojeni ansiosta olin myös kasvattanut mainettani huorana ja asiakkaita riitti joka illalle, toisinaan ylitarjonnaksi asti. Tästä puolesta en kuitenkaan ollut ylpeä, ainoastaan tyytyväinen, sillä kerrankin tienasin enemmän kuin söin. Mutta jos olisin saanut valita, olisin vain halunnut tanssia, mutta sillä pelkästään ei tienannut. Tanssiesityksien tarkoitushan oli vain esitellä myytäviä ”tuotteita”.

Oveen koputettiin. Prinsessa kurkisti ovenraosta varovaisesti. Pyysin hänet sisään. Hänellä oli päällään tavallisen vihreän mekon sijasta pitkä musta, jossa oli verenpunaisia kirjailuja.

”Mitä sinä teet?” Prinsessa kysyi.

”Valmistaudun harjoituksiin. Kuinka niin? ”

”Ei kun minä mietin, että olisiko sinulla aikaa nyt… Minulla olisi ollut asiaa.” Hän sanoi hiljaa ja suki hiuksiaan sormillaan.

Olin nähnyt nämä merkit ennenkin. Tyttö oli taas tehnyt jotain typerää ja tuli nyt nolona tunnustamaan. Edellisessä kuussa hän jäi kiinni ruohon polttamisesta. Hän oli loukkaantunut vihaisesta reaktiostani ja puolustautunut sillä, että kaikki muutkin tytöt talossa polttivat. Typerä lapsi ei tajunnut, että huorat polttivat estääkseen tulemasta raskaaksi. Annoin hupakolle selkään ja komensin arestiin. Hän ei puhunut silloin minulle viikkoon. Huokaisin ja laskin huulipunani pöydälleni.

”No, kakista ulos. ”

Prinsessa näytti siltä, kuin olisi toivonut minun häätävän hänet ulos huoneesta. Hän katseli jalkojaan ja pyöritti hiuksiaan sormensa ympärille.

”Minä… Tuota… Olen raskaana…”

Katsoin häntä hiljaa. Voi vitun typerä pentu. Olisi nyt polttanut sitä ruohoa.

”Se oli vahinko…Tai siis ei minun ollut tarkoitus tulla raskaaksi…Se oli vain sen yhden kerran… Se mies oli niin komea…” Prinsessa soperteli selityksiä.

Nousin ylös ja kävelin ulos huoneestani. Prinsessa juoksi käytävälle perääni.

”Nana! Odota! Anna anteeksi. Se oli tyhmää. Minä…” Loppua en kuullut, suljettuani harjoittelusalin oven perässäni kiinni. Kuinka neljätoistavuotias tyttö voi vielä olla noin naiivi ja typerä! Puristin kättä nyrkkiin niin lujaa, että kynnet upposivat kämmeneeni. Tuonkin syntymättömän lapsen minä joudun kuitenkin loppupeleissä kasvattamaan, aivan kuin äitinsäkin. Löin nyrkin seinään, kipu palautti minut takaisin tähän hetkeen. Huokaisin syvään. Ehkä tämä vielä jotenkin selvitetään. Ehkä tämä kaikki muuttuu lopulta paremmaksi. Vedin tanssikengät jalkaani ja otin aloitusasennon. Nyt en miettisi sitä. Nyt minä tanssin.

                      ”Se mies on täällä taas! ” oranssitukkainen nainen, eli Mirael sanoi kurkistaessaan verhon taakse. Työnsin hänet syrjään ja kurkistin itsekin ravintolan puolelle. Ilta oli tavanomainen ja asiakkaita kohtalaisesti. Eräässä pöydässä lähimpänä ovea istui mies, jolla oli mustat sekaiset hiukset. Hän joi kaljaa ja katseli ympärilleen, kuin etsien jotain katseellaan. Tunsin perhosia mahassani ja vedin verhon äkkiä kiinni, tyttöjen kihertäessä vieressä.

                      ”Hän tuli katsomaan sinua!” Mirael kiusoitteli ja iski silmää.

                      ”Älä viitsi!” tuhahdin, mutta toivoin, että se olisi totta. Kurkistin uudestaan. Mies otti hörpyn olutta tuopista, kun yksi talon tytöistä käveli hänen luokseen ja kauppasi sulojaan. Mies sanoi jotain ja tyttö lähti pois. Mies oli tullut ensimmäisen kerran pari viikkoa sitten ja oli ostanut minut koko illaksi. Hän oli erilainen kuin muut miehet. Minä en ollut hänelle pelkkää lihaa, hän kohteli minua, kuin… kuin jotain arvokasta. En ollut ikinä saanut sellaista kohtelua. Keneltäkään. Muut tytöt sanoivat, ettei kannattaisi antaa sen hämätä. Monet miehet olivat sellaisia. Olin jo melkein unohtanut hänet, kun eräänä päivänä ollessani vapaa-ajallani asioilla kaupungilla mies oli tullut minua vastaan kadulla. Hän tuli puhumaan ja sanoin, hänelle, etten ollut nyt töissä.

                      ”Käsität väärin! ” mies naurahti. ”Tahdon vain jutella. Kai se onnistuu ilmaiseksikin? ” hän hymyili. Hänen hymynsä oli valloittava.

Menin niin hämilleni, etten saanut sanottua muuta kuin ”Kai se sopii.” Sitten me juttelimme. Emme mistään tärkeästä. En edes muista enää mistä. Muistan vain hänen hymynsä.

                      Samana iltana mies tuli bordelliin ja maksoi taas koko illasta. Se oli ihanaa. Hän sai minut tuntemaan itseni muuksi kuin esineeksi. Toivoin joka ilta että hän tulisi, eikä minun tarvitsisi olla niiden iljettävien, rasvaisten miesten kanssa, jotka vain panivat minua rahasta ja jättivät sitten minut saastaisena ja häväistynä.

                      ”Mene nyt, älä jätä maksavaa asiakasta odottamaan!” Mirael sanoi virnistäen ja tuuppasi minut verhon takaa kapakan puolelle. Vedin henkeä ja lähdin kulkemaan miestä kohti, toivoen, että hän haluaisi yhä minut, eikä olisi muuttunut samanlaiseksi kuin muut. Olet niin tyhmä. Ei hän sinua oikeasti halua. Hän tahtoo vain sitä mitä sinulla on jalkojesi välissä. Ei sinua kukaan voi rakastaa. Nielaisin. En uskaltanut liikkua. En halunnut kohdata totuutta. Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään pois, kun joku tarttui minua kädestä.

                      ”Siinähän sinä olet!” mies sanoi ja hymyili. Hänellä oli vain yksi silmä, toinen oli tikattu kiinni, mutta hän oli silti jollain karulla tavalla komea.

                      ”Ai, hei! ” sanoin viettelevällä äänellä. Huoran rooli oli minun kilpeni kaikkea pahaa vastaan.                       ”Haluatko koko illan jälleen? ” kysyin iskien silmää. Mies näytti ensin hieman kiusaantuneelta, mutta hymyili sitten.

                      ”Kyllä.” hän vastasi.

Sitten hän otti minua molemmista kiinni ja katsoi minua syvälle silmiin. Tuntui kuin hän näkisi lävitseni. Suoraan sieluun. Tunsin punastuvani. Onneksi se ei näy turkkini alta, ajattelin.

                      ”Mutta haluaisin puhua sinulle.” hän sanoi. Yhtäkkiä tunsin syvää pelkoa. Kuin olisin menettämässä jotain äärettömän arvokasta.

                      ”Ei.” sanoin ja laitoin sormeni hänen huulilleen. ”Ensin me menemme huoneeseeni.” hymyilin hänelle kiusoittelevasti, mutta sisälläni olisin halunnut vain juosta pois. Vedin hänet perässäni kohti huonettani. Sydämeni hakkasi niin, että tuntui kuin se olisi voinut haljeta. En halunnut kuulla mitä hän sanoisi. En halunnut rikkoa illuusiota, jonka olin luonut.

Sen yön jälkeen mikään ei ollut enää ennallaan. Elämäni oli muuttunut kertaheitolla.

Kello oli yhdeksän. Ulkona oli pimeää ja vettä tihkutti taivaalta. Yleisöä valui sisään vähitellen. Jotkut menivät baaritiskille, jotkut kävelivät suoraan pöytiinsä istumaan. Minä ja Mirael kurkimme esiripun takaa hämärään saliin, jota kynttilät ja muutamat värivalot valaisivat. Takanamme lavalle vievässä portaikossa hirisi ja kikatti reilut parikymmentä tanssijatarta, jotka meidän lisäksemme jännittivät lavalle pääsyä. H-hetki oli käsillä.

Esitykseen kuului monta eri ohjelmanumeroa, joista yli puolessa minä esiintyisin. Esitys tulisi olemaan massiivinen. Meillä oli isot lavasteet, musiikkia ja hienoja kappaleita. Yleisöä oli toivottu tulevan paikalle satakunta, mutta nyt näytti siltä, että paikalle saapuisi paljon enemmän. Baarin tytöt hakivat takahuoneesta lisää tuoleja.

Merkki. Hiivimme lavalle asemiin. Asetuin keskelle ja suljin silmäni. Ajattelin miestäni. Minun täytyy lähteä, mutta lupaan palata tänne niin pian kuin vain mahdollista. Minä vien sinut täältä pois. Sitten me voimme olla yhdessä. Huokaan syvään. Hän lupasi. Hän tulee pian takaisin ja minun ei tarvitsisi enää myydä itseäni. Ei enää ikinä. Palautin itseni äkkiä takaisin tähän hetkeen ja juuri alkavaan esitykseen. Toivoin että kaikki menisi hyvin. Prinsessankin oli alun perin tarkoitus esiintyä taustalla, mutta raskautensa takia häntä ei huolittu mukaan, vaikka vatsakaan ei vielä näkynyt. Minä olin päätöksestä tyytyväinen. Sai mitä ansaitsi. Juhlasali pimeni esiripun takana. Verhot aukesivat ja kirkkaat valot syttyivät musiikin paukahtaessa soimaan. Kaikki meni niin kuin piti. Yleisö rakasti meitä ja minä tanssin heille.

Yhtäkkiä, kolmannen kappaleen aikana, salin perältä kuului korkea ääni. Kukaan muu ei kuitenkaan huomannut mitään, yleisö seurasi esitystä, eikä nähnyt mitä tapahtui. Käänsin katseeni ja näin salin ovella kaksi sakaalia. Minä seisoin valokeilassa lavalla ja sakaalit tuijottivat minua. Sitten ne lähtivät tulemaan kohti. Ensimmäistä kirkaisua seurasi paniikki. Shakaalit tappoivat kylmäverisesti kaikki, jotka eivät ehtineet pakoon. Pakokauhu valtasi salin. Kaikki meni aivan väärin.

Käännyin ympäri ja lähdin juoksuun. Äkkiä pois lavalta. Pois talosta, pois koko kaupungista. Tänne emme voineet enää jäädä. Sakaalit tiesivät olinpaikkamme ja meidän oli paettava. Kiskoin korkokengät jalastani ja juoksin takaovesta kapealle käytävälle, joka vei pukuhuoneisiin ja haarautui asuinhuoneisiin. Ryntäsin huoneeseeni. Rahat, viitta, keihäs… Otin kaiken, mitä tarvitsin ja juoksin takaisin käytävälle. Voi paska, prinsessa! Käännyin takaisin juhlasalia kohti.

”Sarako! Sarako! Missä olet?! Sarako! ”

Yhtäkkiä prinsessa ilmestyi erään kulman takaa; hänellä oli jo takki päällä. Sanoille ei ollut käyttöä. Hänkin oli tajunnut, mitä sakaalien tulo tarkoitti. Lähdimme yksissä tuumin juoksemaan kapeaa käytävää pitkin ulos.

Nauhalta soiva musiikki kaikui juhlasalista seinien läpi tajuntaa hakkaavana jyskeenä, jonka melodia oli hukkunut pelon, kauhun ja sementin sekaan. Tunnelma oli käsin kosketeltavan painostava. Ohitimme käytävällä yhden lavalle vievän oviaukon. Oven syvennyksessä seisoi Mirael. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kauhuun, jota en ollut ennen nähnyt. Kun ohitimme hänet, hän katsoi minua pitkään pelokkailla silmillään. Hän tiesi kaiken olevan syytäni. En ehtinyt pyytää anteeksi.

Pääsimme ulos viileään syysyöhön. Kirkuminen ja pääovesta pakoon pyrkivät katsojat olivat houkutelleet paikalle paljon sivullisia. Väkijoukon turvin katosimme pimeille kujille. Vähän ajan kuluttua olisimme jo kaukana. Vedin viitan tiukemmin ympärilleni. Rinnassani tuntui musertava kipu.

En enää tanssisi.

En näkisi Häntä enää koskaan.

Kipu vain pahenee.