Prologi - osa 1

Ei

Harmaa hevonen heitteli päätään puolelta toiselle. Kiristin ohjia. Noenkatkuinen tuuli puhalsi kasvoihini ja sai silmäni kirvelemään. Kauhun huudot hukkuivat vähitellen liekkien pauhuun, samalla kun palavan talon ääriviivat luhistuivat kasaan. Pian metsässä ei kuulunut enää muuta kuin palavan puun narske ja kipinöinti. Aivan kuin olisi isoa nuotiota polttanut ja katsellut vierestä sen kauneutta ja viehkeyttä. Mutta minä en pitänyt tulesta, enkä liiemmin kuolemasta. Se mitä olimme juuri tehneet, oli aiheuttanut kärsimystä ja tuskaa viattomille sieluille. Minä tiesin sen ja ymmärsin sen. Se oli väärin.

Punaisenhehkuinen savu kohosi äänettömästi kohti öistä taivasta, samalla kun valtavat liekit yhä söivät pientä kievaria elävältä. Käänsin ratsuni ympäri. Tätä en jäisi katsomaan loppuun. Ratsastin pois.

Kuoleman värittämä kirkaisu kaikui takaamme, käskien pysähtymään. Älä luulekaan, ajattelin ja potkin hevostani kylkiin, jotta se laukkaisi lujempaa. Prinsessa ratsasti perässäni. Hänen ratsunsa oli hiukan hitaampi, mutta hän pysyi kuitenkin perässä. Meidän kai olisi järkevintä vaihtaa ratsuja, ajattelin, mutta Harmaa oli niin hankala, ettei nuori neito olisi sille pärjännyt.

Shakaalit lähestyivät uhkaavasti. Pystyin jo haistamaan ne. Oli hyvin epätavallista, että ne olivat perässämme keskellä päivää, talvella. Se ei silti vähentänyt vaaraa. Jos nämä koninpuolikkaat juoksisivat yhtään lujempaa, elämä olisi huomattavasti helpompaa, mutta ei. Vilkaisin taakseni. Shakaalit olivat jo näköetäisyydellä. Perkele. Onneksi metsä lähestyi, siellä minulla olisi edes vähän toivoa säästyä tappelulta.

Olin oikeassa. Heti, kun ensimmäiset puut ohittivat meidät molemmilta sivuilta, shakaalit jäivät auttamattomasti jälkeen. Niiden hevoset eivät kyenneet laukkaamaan lujaa tällaisessa ryteikössä, ne olivat liian isoja. Silti vaara ei ollut ohi. Shakaalit keksivät aina jonkin keinon ja sitä me emme jäisi tahallaan odottamaan. En minä ainakaan. Lisää vauhtia typerä kaakki.

”Miksi me ei jääty taistelemaan niiden kanssa? Kyllä me oltaisi niille pärjätty! Ainahan me ollaan.” Prinsessa näytti hieman harmistuneelta; hänen tummat hiuksensa olivat hiukan sekaisin ja hän seisoi tomerasti kädet puuskassa.

Ilta oli jo saapunut. Kolme kuuta paistoi sirppeinä taivaalla ja pienen, suorastaan avuttoman pienen nuotion hehku valaisi heikosti ympärillämme olevia puita. Murisin pahaluontoiselle ratsulleni ja löin sitä päähän, koska se oli taas yrittänyt rusentaa minut.

”Kuulitko sinä edes?” Prinsessa äyskäisi minulle.

Käännyin katsomaan hänen majesteettiaan hieman happamasti. Sitten keskityin jälleen typerään kaakkiini; sidoin sen ohjista kiinni korkeaan puunoksaan, oppisipa hieman kunnioittamaan minua.

”Ei sitten väkisin.” Prinsessa tokaisi loukkaantuneella äänellä.

En olisi millään halunnut puhua aiheesta, mutta minkäs teet. Pyyhkäisin märät käteni viittaani ja kävelin nuotiolle.

”Me ei ruveta tappelemaan niiden rakkikoirien kanssa, jos ei ole pakko.”

”Mutta kun-”

”Ei mitään mutta kun. Ei tästä tarvi enää puhua.”

Prinsessa olisi voinut väitellä tästä asiasta vaikka päiviä, mutta kerroin hänelle katseellani, että minä en rupea sellaiseen pelleilyyn. Neito tuhahti harmistuneena ja näytti entistä äkäisemmältä. Hän oli vielä niin nuori ja naiivi, ettei vielä erottanut toisistaan rohkeutta ja hölmöyttä. Minä en jaksanut alkaa selittää hänelle näitä asioita, sillä aina kun minä tein niin hän sanoi minun taas vain saarnaavan.

”Sitä paitsi tuo on eläinrääkkäystä.” Prinsessa sanoi, osoittaen Harmaata, joka yritti rimpuilla epätoivoisesti irti solmustani, mikä oli sille melko hankalaa, sillä sen etukaviot eivät edes ylettäneet maahan.

                      ”Eikä ole. Eläinrääkkäystä olisi ollut se, jos olisin leikannut sen molemmat korvat irti, minkä ajattelin tehdä ensin.” vastasin hänelle.

Prinsessa olisi halunnut tehdä jalon teon päästämällä eläimen irti, mutta kielsin. Koni oli mielenvikainen, se luultavasti vain nautti tuollaisesta höykytyksestä. Käskin tytön painua nukkumaan. Itse valvoisin ja vahtisin. Prinsessa ei tiennyt, kuinka useasti minä vahdin. Nyt en ollut nukkunut viiteen yöhön, enkä nukkuisikaan. En niin kauan, kun ne sakaalin paskiaiset olisivat perässämme.

Oli jo yö. Puhaltelin käsiini, jotta niitä ei palelisi kylmässä ilmassa. Pakkasta ei ollut; ehkäpä jopa lämpöasteita muutama, mutta tuuli kylmästi. Nuotio oli hiipumassa. Tiesin, että puita oli haettava lisää, mutten olisi millään jaksanut nousta ylös.

Nostin katseeni pois käsistäni. Näin prinsessan nukkuvan isoa puuta vasten. Vihdoin. Tyttöparka oli hytissyt kylmästä vaikka kuinka kauan, oli hyvä, että hänkin sai nukuttua hieman. Prinsessa oli nuoreksi naiseksi varsin viehättävä pitkine hiuksineen, vaikka minä henkilökohtaisesti arvostan enemmän miehistä komeutta.

Aivan, mutta minä en ollut kuin hän. Ei minun tarvinnut olla kaunis, sillä ainoa tehtäväni oli suojella tuota neitoa. Ulkonäöllä ei suojella ketään. Itselläni oli lyhyet sekaiset hiukset, päälläni kulunut viitta ja kädessäni vanha veren tahrima miekka. Minä olin prinsessan henkivartija. Sen tehtävän olin saanut vuosia sitten, kun olin vielä aivan pieni. Se oli minun kohtaloni.

Prinsessan äiti halusi suojella tytärtään pimeyden voimilta, jotka halusivat hänestä heille uuden valtiattaren ja siksi koulutti itselleen maan parhaimman, sitkeimmän ja rohkeimman henkivartijan: minut. En halua kerskailla, mutta näin on asian laita. Sitten kuningataräiti antoi tyttärensä minun vastuulleni ja lähetti matkaan, jolle ei näytä tulevan loppua.

Huokaisin ääneen. Muistin taas pimeyden vartijat, sakaalit. Ne riivatun pirulaiset olivat roikkuneet perässämme vuositolkulla, eikä niistä päässyt eroon. Jos tappoi yhden myöhemmin tilalle tuli uusi. Ne olivat yli kaksi metrisiä, ainakin kolmen miehen vahvuisia ja juoksivat lujempaa kuin hevoset. Ne olivat eläviä demoneja.

Nuotiosta oli jäljellä enää pari hehkuvaa kekälettä. Nousin vaivalloisesti ylös ja lähdin tallustamaan metsään. Täysikuu valaisi metsän kelmeällä valollaan ja näin edessäni kelopuun. Nousin puuhun ja katkaisin pari kuivaa oksaa. Sitten jäin istumaan paikoilleni. Kylmä tuuli puhalsi niskaani, antaen kylmiä väreitä, mutta en jaksanut välittää. Katselin puun oksalta maisemaa ja taivasta. Kaikki kolme kuuta näkyivät selvästi ja tähtiä oli tuhansittain. Kaukana taivaanrannassa näkyi heikosti vuorijono. Sinne me olimme matkalla. Metsää riitti takanapäin, mutta se loppui edessäni. Siitä alkoi pitkä ja karu erämaa. Jostain oli taivaalle ilmestynyt pilviä ja ne alkoivat peittää kuita. Laskeuduin alas puusta; pian en löytäisi enää leiriimme.

Olin oikeassa. Juuri tullessani nuotion luokse pilvet peittivät kuut kokonaan ja oli pimeää kuin äidin kohdussa. Heitin kepit hiilloksen päälle ja kohentelin tulta miekkani kärjellä. Olin juuri istumassa alas, kun kuulin sen. Pitkä, korkea, kirskuva ääni kaikui metsän siimeksestä. Se oli niiden huuto.

Sammutin tulen nopeasti ja ravistin prinsessan hereille.

”Mene piiloon, nopeasti! Ne tulevat!”

Prinsessa älysi ja juoksi pois. Ääni oli kantautunut korviini kymmenisen kilometrin päästä, mikä tarkoitti sitä, että minulla ei ollut paljoa aikaa jäljellä. Otin varmemman asennon, kohotin miekkani ja odotin. Tiesin, että en ehtisi enää pakoon, joten tämä oli ainoa vaihtoehto.

Purin hammasta yhteen kylmän viiman jäätäessä jalkojani. Kohmeiset sormeni puristivat miekan kahvaa ja pystyin kuulemaan sydämeni jyskeen painostavan hiljaisuuden keskellä. Yhtäkkiä lakkasi tuulemasta. Oli luonnottoman hiljaista. Synkät pilvet verhosivat koko taivaan, eikä yksikään puu havissut. Tuntui, kuin kaikki olisi vain yhtäkkiä kuollut ympäriltäni. Yritin kuunnella, kuinka lähellä ne olivat, mutta en kuullut mitään. Yritin etsiä katseellani edes pientä liikettä metsässä, mutta kaikkialla oli yhtä pimeän elotonta.

Pilveen tuli särö. Ajatusta nopeammin kalpea kuun valo siivilöityi puiden latvuston läpi eteeni. Sydämeni oli pysähtyä. Silmieni edessä; kuun kajossa seisoi kaksi sakaalia, niiden katseet naulittuna minuun. Niiden tulenhehkuiset silmät kylmäsivät kuin jääkausi sisintäni; tunsin lamautuvani. Sen ikuiselta kestävän, mutta silti niin lyhyen hetken ajan pystyin näkemään, kuinka ne seisoivat siinä kuin aaveet. Näin, kuinka niiden ylävartalo kohosi ja laskeutui raskaan hengityksen takia, mutta en kuullut yhtään mitään. Toinen sakaali nosti toista jalkaansa lumesta. Hetken näin kaiken kuin hidastettuna. Se toinen sakaali otti valtavan pitkän askeleen ja kohotti miekkansa. Sen ilme vääristyi julmaan irvistykseen, kun se otti toisen pitkän askeleen minua kohti ja valmistautui iskemään. Sitten palasin takaisin reaaliaikaan ryminällä. Näin miekan iskun tulevan kohti ja väistin. Sakaali hypähti ympäri, murahti ja iski uudestaan. Nyt olin valmis. Löin miekalla vastaan, potkaisin sakaalia leukaan ja tein oman siirtoni. Yksi sakaali pois pelistä.

Kiskaisin miekan irti puusta, johon se oli sakaalin läpi iskeytynyt ja käänsin katseeni nopeasti toiseen sakaaliin. Se oli käärmepää. Siksi me sanoimme niitä, joilla oli käärmeen muotoinen merkki päälaella. Ne olivat korkea-arvoisia sakaaleja, tuo äskeinen oli pelkkä orja.

Käärmepää katsoi minua kylmästi. Se nosti aseensa ilmaan. Käärmepäät eivät ikinä käyttäneet miekkaa. Miekat olivat orjien aseita. Ne käyttivät suuria viikatemaisia keihäitä. Katsoin sakaalia kulmieni alta ja luimistelin sille. Tunsin veren valuvan sormilleni miekkaani pitkin. Puristin kahvaa rystyset valkoisina. Käärmepää kumartui hieman. Se hyökkäisi hetkenä minä hyvänsä.

Kuun valo heikentyi ja katosi kokonaan. Tuli taas säkkipimeää. Kuulin lumen narahtavan hiljaa. Loikkasin vaistomaisesti syrjään ja kuulin, kuinka sakaalin keihään terä upposi maahan kuin voihin; juuri siihen kohtaan, missä olin ollut. En noussut ylös heti, vaan kierähdin maassa ja sivalsin miekallani sokkona. Sakaali karjaisi kivusta ja näin tilaisuuteni tulleen. Ponnahdin pystyyn ja iskin miekkani. Sakaalin haarniskan rintapanssari otti vastaan ja löin uudestaan heikompaan kohtaan. Sakaali urahti ja hiljeni sitten.

Kylmä viima puhalsi niskaani. Pilvet väistyivät. Tuli taas jokseenkin normaalia. Irrotin miekkani ja annoin sen roikkua vierelläni. Pysähdyin hetkeksi katsomaan kahta kuollutta sakaalia. Aikaa ei ollut kuitenkaan hukattavaksi. Huomenna tähän aikaan täällä olisi taas kaksi uutta sakaalia tai useampia. Lähdin pois. Nyt täytyi enää löytää prinsessa.

Tyttö oli piilossa ison puun juurakon suojissa. Hain ratsumme ja autoin hänet pois ja jatkoimme matkaa. Pilvet olivat kadonneet taivaalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneetkin. Kolme kuuta valaisi tietämme ja tähdet tuikkivat kirkkaalla yötaivaalla.