Viimeinen Luku - Kappale 22

Taistelu

Aamu oli kylmä. Kuurainen maa rapisi ja narskui jalkojen alla, ilma oli jäätävän usvan peittämä. Tähtikirkas yö oli vaihtunut hyiseen, harmaaseen aamuun. Kolme päivää ja neljä yötä ratsastettuaan, Korvenpään joukot saapuivat vihdoin päällikkönsä johdolla suuren Korven reunaan. Osc oli ollut viimeksi vuosia aiemmin tässä osassa metsää, mutta paikka oli silti tuttu. Joten näky jonka hän tulisi pian näkemään, särkisi hänen sydämensä, eikä jättäisi Oscia rauhaan elämänsä viimeisinä hetkinäkään.

                      Sumun peittämän metsän keskeltä alkoi erottua jotain tummaa. Osc oli torkkunut hevosensa selässä vielä hetki sitten, ja hän kuvitteli näkevänsä näkyjä väsymyksen vuoksi. Pilvistä taivasta tuskin erotti, mutta puiden latvustosta alkoi hiljalleen laskeutua lumihiutaleita.

                      Kesyttämätön kuusikko oli jäänyt jo kauan aikaa sitten taakse ja he olivat kulkeneet koko yön lehtometsässä, joka oli täynnä koivuja, leppiä ja lähes havaittavasti havisevia haavoja. Ohi ratsasteassa saattoi huomata kuinka haavan lehdet havahtelivat, vaikkei ikinä ole ollut niin tyyntä, kuin sinä aamuna. Osc siristeli silmiään, puut olivat jotenkin kummallisen värisiä. Hän katsoi haapaa, jonka lehdet roikkuivat tummanpunaisina ja tumman ruskeina. Olisiko ruska voinut värjätä lehdet noin luonnottomiksi?  Kaikki näytti niin oudolta, mutta silti normaalilta, eikä Osc osannut sanoa, mikä aiheutti hänelle tämän vaikean olon.

                      Osc katsoi ylös taivaaseen, josta kevyet lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan. Yksi hiutale laskeutui kuonon päähän ja sai hänet aivastamaan. Osc hätkähti.

                      ”Tämä ei ole lunta.” hän sanoi hämmentyneenä ja katsoi uudestaan ylös. Muutamat muutkin tähystivät ylös.

                      Tämä on… Tuhkaa. Osc tuijotti ylös epäuskoisena ja kääntyi sitten katsomaan puita ja hän ymmärsi. Talvi oli jo alkanut, mutta metsässä ei ollut lunta, eivätkä puut olleet pudottaneet lehtiään, vaikka ilma oli ollut jo pitkään pakkasen puolella.

                      ”Tämä metsä on luonnoton!” Joku mies murahti hänen takanaan.

Myös Osc tunsi häntäkarvojensa nousevan pystyyn. Geatkit vilkuilivat ympärilleen pelokkaina. Monen turkki nousi niskaa myöten pörrölleen ja sieltä täältä alkoi kuulua murinaa. Osc antoi ratsulleen pohkeita ja ravasi päällikön viereen. Myös Arthos näytti epäluuloiselta, mutta silti rauhallisemmalta kuin monet muut. Jos päällikkö näyttäisi epävarmuutensa, menettäisivät soturit rohkeutensa.

                      ”Mitä täällä tapahtuu?” Osc kysyi yrittäen peittää hermostuneisuutensa äänestään.

                      ”Syy löytyy edestäpäin. Katso.” Arthos osoittaen eteenpäin.

Usva laskeutui metsän pohjaan ja puut harvenivat. Osc hätkähti. Edessä heitä lähestyi täysin musta puu. Puun luona hän näki, että kaarna oli hiiltynyt mustaksi. Pian näkyi toinen pikimusta puu, sekä kolmas… Silloin metsä loppui lähes yllättäen, eikä Osc ei ollut uskoa silmiään. Koko metsä oli palanut - tuhoutunut peninkulmia myöten. Hiiltyneet kannot ja kaatuneet puut puskivat esiin tuhkan peittämästä maasta. Aavalla puhaltava tuuli nostatti alangon tuhkaa ilmaan ja kuljetti sen vaarojen taakse. Myös sumu jäi puiden rajaan ja he pystyivät näkemään, kuinka karrelle palanut erämaa päättyi virstan päähän; Varjon muuriin.

                      Hevoset pysähtyivät riviin metsän reunaan, päällikkö etummaisena. Heistä vasemmalla, kaukana horisontissa maisema oli peittynyt valkoiseen huntuun. Mutta mitä lähempänä metsät ja lumisten niittyjen peittämät laaksot olivat muuria, sitä mustemmaksi maa muuttui. Hiiltyneet, siellä täällä pystyssä seisovat puun raadot saivat maiseman näyttämään, kuin suoraan painajaisista todellisiksi loihdituilta.

                      ”Mitä kirottua…?” Päällikkö sanoi epäuskoisena. Osc ei voinut ymmärtää että tällainen näky voisi olla totta. Nerval tähysti muuria pitkään hiljaisuudessa ennen kuin sai sanaakaan sanottua.

                      ”Tämä… Se on levinnyt niin laajalle.” hän sanoi hiljaa. Sitten Nerval jatkoi huokaisten ahdistuneena. ”Tätä hävitystä eivät Varjolaiset tehneet - vaan Varjo itse. Tarkoitan Varjoa, joka hehkuu muurista. Puut ovat eläviä olentoja siinä missä eläimetkin. Ja kun ne ovat olleet muurin läheisyydessä tarpeeksi kauan, ne kääntyvät myös Varjoon. Varjon lapset eivät selviä kauaa muurin tällä puolen, vaan niiden on pakko palata lopulta Varjoon, muuten ne heikentyvät heikkenemistään.

                      Mutta kasvit ja puut eivät pysty liikkumaan ja voi vaeltaa Varjon puolelle. Siksi ne eivät enää pysty elämään erossa Varjosta, vaan lopulta ne kuolevat: nääntyvät ja muuttuvat vähitellen mustiksi. Kaarna, lehdet, runko… Ja pian ne alkavat hiiltyä; palaa elävältä, kunnes jäljellä on…. tämä.” vanha mies sanoi järkyttyneenä.

                      Tuuli yltyi ja puhalsi tuhkaa, paljasten alta mustan, jäätyneen maan. Toinen Fjoðuriaani kääntyi puhumaan päällikölle.

                      ”Viimeksi, kun näimme muurin alue oli kymmenen kertaa pienempi.” mies sanoi kuoleman vakavana.

                      Geatkeja kerääntyi heidän taakseen yhä enemmän ja enemmän, kunnes koko sotajoukko oli pysähtynyt Korven äärimmäiselle rajalle Länteen. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana, kokonainen klaani geatkeja astui korvesta ulos. He näyttivät hämmentyneiltä, vihaisilta ja ahdistuneilta. Mutta eniten he näyttivät pelokkailta. Joukon kärjessä ratsastava Arthos, heidän päällikkönsä piti kuitenkin katseensa ankarana ja itsevarmana.

                      Aurinko alkoi kohota. Taivas oli pilvinen Varjon yllä, sekä heidän takanaan Korvessa. Kuitenkin, etäällä Kaakossa taivas oli jo kirkas. Etelästä puhaltava viima viilsi hyytävästi, kuljettaen mukanaan harmaata pilvimassaa, sekä maasta pölyävää valkoista tuhkaa. Idästä kohoava aurinko maalasi taivaanrannan purppuraiseksi, lähes verenpunaiseksi. Paha enne.

Kun aamun ensi säteen pilkistivät kaukausuudessa, lähes havaittavan Dewavuoriston huippujen takaa kuului kumea torven soitto. Ja silloin Idästä ilmestyi korkean harjun laelle suuri ihmisten ja haltiain sotajoukko. Osc nielaisi. Ihmisia oli tuhansittain, keihäät ja peitset kimmaltaen auringon ensisäteiden osuessa niihin. Punaiset viirit liehuivat tuulessa, jokaisessa valkoiset vaakunat sinisellä vedellä ja mustalla linnalla kirjailtuina. Järvi, vuori ja linna.

”Hovin joukot.” Nerval sanoi ja hymynkare piipahti hänen rohtuneilla huulillaan.

Joukkoja johti punaiseen viittaan kietoutunut ihmismies, sekä valtavan hevosen selässä istuva, kokovalkoiseen haarniskaan sonnustautunut haltiaruhtinas. Sotajoukon yllä kaarteli haukka, jonka huuto kaikui alas laaksoon.

                      ”Kuka hän on?” Arthos kysyi ihmisiltä.

                      ”Ah, Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, rinnallaan poikansa Grindor.” Nerval vastasi. Päällikkö nyökkäsi.

                      ”Ratsastakaamme heitä vastaan.” Arthos lausui ja antoi pohkeita hevoselleen. Fjoðuriaanit ratsastivat Arthosin rinnalla, ja Osc sai kunnian ratsastaa päällikönsä mukana.

                      Kahden armeijan kohdatessa harjan laella, oli kohoava aurinko värjännyt taivaan pehmeän indigon sävyissä. Kuulasta taivasta vasten Hovin punaiset viirit erottuivat kuin veri hangesta.

                      Punaiseen viittaan sonnustautunut ihmismies ratsasti heitä vastaan. Nerval nosti kätensä ilmaan tervehdykseksi. Mies vastasi tervehdykseen ja heidän kohdatessaan hän kumarsi lyhyesti, sekä Nervalille, että Korvenpään Päällikölle.

                      ”Korvenpään johtaja Arthos Khaedelin poika, Drynn Thraninpoika Idän Hovin prinssipuoliso ja korkein kenraali.” Nerval esitteli. Arthos ratsasti hevosellaan hänen vierelleen ja ojensi kätensä Drynnille, joka kumarsi tälle kunnioittavasti.

                      ”Hovin Kuningatar Elénatar Andaléin sukua, tervehtii teitä ja kansaanne. On kunnia taistella rinnallanne.” Drynn lausui vakavan muodollisesti.

                      ”Johtajamme Daran oli estynyt ... –” Nerval aloitti, kun Drynn keskeytti hänet.

                      ”Tiedän jo kaiken. Miehenne ehtivät perille ja kertoivat saman tarinan. Muut saapuvat pian. Mutta älkäämme jääkö tähän heitä odottamaan.” Drynn puhui ja osoitti sitten mäen harjalle. Yhteistuumin he kannustivat ratsunsa liikkeelle ylös mäkeä. Geatkien sotajoukko ryhmittyi Hovin ja Pohjan Huoneen rintamalinjaan. Mäen harjalla haltiaruhtinas Àndor poikansa kanssa jo odottivat heitä. Esittelyjen jälkeen ensimmäisenä puheenvuoron otti Drynn.

                      ”Kokoontumisen aika koittaa. Toivottavasti Lännen Huone pitää sanansa.” hän murahti tähystäen horisonttia.

                      ”Emme ehkä erota heitä, mutta tuuli tuo mukanaan ihmisten ja hevosten hajua, sekä kaltaisiasi, Nerval.” Arthos sanoi kääntäen kasvonsa lounatuulen suuntaan. Ja eikä aikaakaan, kun taivaanrantaan piirtyi tiheä juova, joka kuhisi kuin muurahaiskeko. Enää ei ihmistenkään täytynyt siristellä silmiään, kun pian he kaikki näkivät suuren sotajoukon ratsastavan horisontissa. Etulinjasta pystyi erottamaan Fjoðuriaanien tumman joukon. Veljeskunta oli kasvanut vuosien saatossa ja tänään he kaikki ratsastivat rinta rinnan taisteluun Jerchóvan tulevaisuudesta.

                      Kun Lännen armeijat olivat saapuneet muiden joukkojen rinnalle, liittyi päällikköjen seuraan myös Lännen Huoneen käskynhaltija vihreän viirin alla, sekä harmaisiin pukeutunut vanha ihmismies. Fjoðuriaaneja johtanut harteikas punapartainen mies kohotti kätensä vanhaa miestä kohti.

                      ”Dánin suvun Antaniel, sekä Lännen Huoneen kuvernööri Vitae Ruonkoski tervehtivät teitä.” mies lausui kumealla äänellä. Nerval vastasi hänelle:

                      ”Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, Korvenpään Arthos Khaedelinpoika, sekä Hovin kenraali Drynn Thraninpoika tervehtivät myös.”

                      Ja niin Jerchóvan viisi arvovaltaisinta kättelivät toisiaan.

                      Kun aurinko kohosi hiljalleen puiden latvustoja hipoen, kuului Varjon suunnalta voimakas jyrähdys. Kuin ukkonen talvella. Jerchóvan päämiehet kääntyivät kaikki äänen suuntaan. He tähystivät herkeämättä kohti mustaa muuria, joka erottui vuorten edessä. Drynn osoitti sormellaan.

                      ”Muuri. Siinä... Siinä on aukko!” hän sanoi uskomatta omia sanojaan. Osc tähysti vanhan miehen osoittamaan suuntaan. Vuoren rinnettä alas kiemurteli Muuri, kuin musta suoni, sykkien pahuutta.  Siellä, lumisen vuoren juurella oli muurissa näkyvä aukko, Varjon pääkaupungin kupeessa. Mikä heistä näytti sentin raolta, oli todellisuudessa monen metrin palanen. Ainoastaan haltiat Grindor ja Àndor näkivät, kuinka palasia muurista mureni yhä irti.

                      ”Kuinka se on mahdollista?! Muurin pitäisi kestää ikuisesti!” punapartainen Fjoðuriaani päivitti suu auki.

                      ”Varjon Valtiatar.” Antaniel sanoi vakavana. Nerval nyökkäsi hänelle.

                      ”Olessamme Varjon puolella saimme tietoomme, että Valtiatar kykenee yliluonnollisiin tekoihin. Hän on muodonmuuttajan verta. Tämä on heidän suunnitelmansa.” Fjoðuriaani kertoi.

                      ”Ja he hyökkäävät auringon laskiessa, kun Varjo on vahvimmillaan. Mielestäni nyt olisi otollinen aika käydä taistoon. Hyökkäys on paras puolustus.” Drynn Thraninpoika sanoi tiukasti.

                      ”Olen samaa mieltä ihmisen pojan kanssa.” Arthos vastasi painokkaasti. Lännen Huoneen Vitae nyökkäsi mukana. Sen sijaan Grindor, Àndorin poika astui eteen isänsä vierestä.

                      ”Sotilaat ovat marssineet pitkän taipaleen, levättyään päivän he ovat voimissaan taistelun alkaessa.” haltiain perillinen sanoi, osoittaen sanansa Drynnille.

                      ”Geatkit jaksavat taistella vaikka marssisimme sata peninkulmaa lisää. Olemme sodassa. Toivottavasti haltiain joukot ovat ihmisiä sitkeämpiä.” Arthos sanoi lyöden nyrkillä rintaansa. Päällikkönsä rinnalla seisova Osc tunsi suurta ylpeyttään rodustaan ja Päällikkönsä puolesta. Silloin harmaaseen viittaan sonnustautunut mies puhui. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt ja hänen sanansa yhtä jäykät, kuin olemuksensa.

                      ”Urheita sanoja Korven geatkilta –  ja olette oikeassa. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Joukkoni ovat marssineet pitkän taipaleen, samoin Hovin joukot. Voimien kerääminen ei ole heikkouden merkki. Meillä on mahdollisuus valmistautua ottamaan Varjolaiset vastaan. Yhdessä. Me tiedämme paljon vihollisestamme. Tiedämme myös pelkkä miesvahvuus ei riitä voittamaan sotaa. Siihen tarvitaan myös suunnitelma. Me emme hyökkää valmistautumatta.” Dánin Antaniel puhui ja muut kuuntelivat.

                      ”Lännen Huone arvostaa armeijasi tukea ja kokemustasi politiikasta, mutta minun täytyy olla eri mieltä kanssasi. Korvenpään Arthos puhuu kuten soturin kuuluu. Varjolla on shakaaleja – lukematon määrä!” Vitae vastusti.

                      ”Varjolla on shakaaleja enemmän kuin meillä miehiä. Juuri siksi me tarvitsemme suunnitelman. Sotajoukkomme koostuu kuudesta eri armeijasta, mikäli emme tiedä kuinka yhdistää vahvuutemme, emme mahda Varjolaisille yhtikäs mitään ja koko Jerchóva kaatuu.” Àndor Viimamieli jyrähti.

                      ”Myös Fjoðuriaanit seisovat tälä kannalla.” Nerval ilmoitti. Muut nyökkäilivät, kunnes Drynn huokaisi.

                      ”Hyvä on. Luotan kokemukseenne sodassa ja taisteluissa. Fjoðuriaanit ratsastivat apuumme talven sodassa kolme vuotta sitten. Jos olette tuota mieltä, uskon sanaanne.” Drynn lausui nöyrtyen. Myös Vitae ja Arthos myöntyivät ja päälliköt päättivät aloittaa valmistautumisen heti. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

                      Antanielin sotilaat ryhtyivät pystyttämään telttaa johtajille, muiden keskittyessä muonittamaan sotureita kuudesta armeijasta. Fjoðuriaanien soturit seisoivat Pohjan haltioiden kanssa etulinjassa tähystäen merkkejä hyökkäyksestä Varjon suunnalta.

                      Osc kulki ratsuineen kohti päälliköiden telttaa, kun Drynn Thraninpoika asteli hänen viereensä.

                      ”...Tomar?” hän katsoi nuorukaista hämmästyneenä.

                      ”Ei, olen hänen veljensä Osc Ramoninpoika.” Osc vastasi ja kumarsi muodollisesti korkealle kenraalille.

                      ”Olette hyvin samannäköisiä, vaikka kohtasin Tomarin vain hyvin lyhyesti, kauan sitten. Missä hän on nyt? Hovin Kuningattarella on hänelle viesti.” Drynn kysyi katsoen ympärilleen.

                      ”Hän lähti Fjoðuriaanien johtajan Daranin mukana Varjon puolelle viikko sitten.” Osc sanoi, tähystäen Varjon mustaa muuria. Drynn nyökkäsi ja marssi sitten päälliköiden telttaan sisään. Teltan suulla seisoi myös Päällikkö Arthos, joka viittoi Oscin sisään kanssaan.

                      Sisällä ihmiset jo kävivät sotasuunnitelmiaan läpi.

                      ”Mielestäni tärkeintä on katkaista Varjolaisten hyökkäys heti muurin juureen.” Lännen Huoneen Vitae puhui kiivaasti. Hänen äänensä kohosi ja miehen posket punottivat jo yhdestä kupillisesta viiniä.

                      ”Varjolaisten miesvahvuus on suuri, laskelmiemme mukaan shakaaleja on jopa 50 tuhatta, mahdollisesti enemmän. Mikäli ne pääsevät ulos, olemme tuhon omia.” Nerval sanoi synkkänä.

                      ”Haltioiden nuolet kantavat kauas. Ehdottaisin, että Àndorin joukot lähettäisivät nuolisateen ensimmäiseen Varjolaisten aaltoon.” Drynn osallistui keskusteluun istuessaan alas muiden seuraan.

                      ”Myös hevosemme ovat suuria ja vahvoja, voimme ratsastaa ensimmäisessä tai toisessa linjassa.” Àndor jatkoi ja muut nyökkäsivät.

                      ”Geatkit ovat nopeita; pieniä, mutta hurjia. Voimme hyökätä etulinjassa, tai hevosten takana. Matalalta tulevat sapelit leikkaavat shakaaleilta raajat ja ilman jalkoja ne eivät etene.” Arthos puhui.

                      ”Isot shakaalit eivät välttämättä näe pieniä geatkeja, se on hyvä. Kannatan ajatusta.” Antaniel sanoi ja muut nyökyttivät myöntyvästi.

                      Osc seurasi tunteja sivusta sotaan valmistautumista. Arthos selvästi halusi, että hän tietäisi, kuinka taistelu tulisi etenemään, mutta ei ollut hänen osansa puuttua keskusteluun. Hyvän tovin päästä hän koki tarvitsevansa happea ja siirtyi vähin äänin pihalle.

                      Ulkona tuuli yltyi ja vuorilta puhaltava viima oli kuljettanut paksuja harmaita pilviä hiiltyneen kentän ylle. Tuhka pöllysi ja sekottui lumihiutaleisiin, joita alkoi putoilla taivaalta verkkaisesti. Tuli hyytävän kylmä. Ihmissotilaat, haltiat ja geatkit hytisivät sytytettyjen tulien ympärillä. Näky oli masentava. Osc huokaisi syvään ja marssi etulinjaan, jossa Fjoðuriaanit ja haltiat seisoivat vahdissa. Muutama geatkikin oli liittynyt joukkoon, heidän tarkasta hajuaististaan oli yhtä lailla apua, kuin kauas näkevistä haltiasilmistä.

                      Hän tähysti etäisyyteen. Varjon puolella taivas oli paksujen mustien pilvien peittämä ja tuntui, kuin nuo pahaenteiset pilvet vyöryisivät heidänkin ylleen hetkenä minä hyvänsä.

                      ”En pidä tästä.” Osc ajatteli ääneen.

                      ”Et ole ainoa.” mutisi vieressä seissyt keski-ikäinen geatki paksuun risupartaansa. Mies oli toisesta kylästä pelastautunut, sillä hän ei ollut entuudestaan Oscille tuttu. Tuuli yltyi ja lumisade sakeutui.

                      ”Kukaan ei pidä sodasta. Ikinä.” Valkohapsinen haltija lausui heille.

                      ”Kyläni poltettiin puoli vuotta sitten. Shakaalit leikkasivat vanhimpien poikieni päät ja iskivät seipään nokkaan. Jouduin pakenemaan, pelastaakseni vaimoni ja nuorimmaiseni. Montako sotaa sinä olet nähnyt, hännätön valkonaama?” Mies murahti haltialle.

                             ”Kolme sotaa, kaksikymmentä seitsemän taistelua. Eräässä taistelussa mukana oli yksi kaltaisesi, arvon geatki. Hän ei paennut, vaikkei hänen osansa ollut liittyä taisteluun. Mutta hän teki sen silti. Pohjan huone muistaa, ja me taistelemme tänään viimeiseen mieheen hänen, sekä muiden kaltaistesi tähden. Koko Jerchóvan tähden.” haltia vastasi.

                      Mies meni hiljaiseksi ja käänsi katseensa jälleen kohti Varjoa. Yleinen mieliala ei ollut korkealla. Voiton mahdollisuus oli pieni ja tappio, sekä sen mukana kuolema tuntui väistämättömältä.

                      Lopulta pitkä päivä taittui iltaan. Johtajat astuivat ulos teltastaan rinta rinnan ja kipusivat ratsaille. Soturit ryhmittäytyivät hyökkäysasemiin; etulinjaan Hovin sotilaat, heidän taakseen geatkit; haltiain jousiampujat kolmannessa rivissä ja loput soturit heidän perässään. Ensimmäisiksi ratsastivat johtajat, haarniskain panssarit loistaen laskevan auringon viimesäteissä. Arthos kohotti viinaleilinsä ilmaan. Sotaa varten geatkit olivat panneet tiukinta pirtuansa. Korven soturit kaivoivat leilinsä esiin johtajansa esimerkkiä seuraten.

                      ”Siéna!” Arthos karjaisi ja geatkit joivat leilinsä tyhjiksi.

Siéna! Siéna! he karjuivat ja ulvoivat nostattaen mielensä hurjiksi sotaa varten. Varjon muurin edustalla alkoi näkyä liikettä. Shakaalit valmistautuivat hyökkäykseen. Ihmissoturit vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Silloin Drynn Thraninpoika ratsasti joukkojen eteen.

                      ”Jerchóvan soturit! Tänään me taistelemme vapaudestamme. Me taistelemme kotimme puolesta, perheidemme puolesta! Emmekä pelkää kuolemaa, emme kipua, sillä Ayga on kanssamme tässä taistelussa! Me emme häviä, me emme kaadu! Me emme ratsasta kuolemaan. Me ratsastamme voittoon!!” Hän huusi ja kohotti miekkansa ilmaan. Ja koko Jerchóvan armeija hurrasi ja huusi. He kohottivat aseensa ulvoen kuin villipedot. Geatkit karjuivat villiten itsensä hurmokseen. Silloin Varjon puolelta kuului huutoa. Tuhannet shakaalit kirkuivat ja niiden kirskuva huuto sai nahan kananlihalle ja karvat pystyyn. Tuo huuto janosi verta. Jotkut soturit kalpenivat peloissaan, mutta silloin haltiat kohottivat vaskitorvensa ja puhalsivat ilmoille kirkkaan, kantavan soiton: Sotaan veljet, yhtenä rintamana!

                      Ja torvien soiton myötä vyöryi koko Jerchóvan sotajoukko liikkeelle. Heitä vastaan Varjon muurin läpi tulvi shakaalien suuri joukko, yhtenä mustana massana. Osc antoi kannuksia ratsulleen ja riensi Päällikkönsä rinnalle ihmisten ja geatkin sotajoukon eteen. He huusivat ja kiihdyttivät vauhtiaan. Hevoset laukkasivat tanner täristen, miehet juoksivat seipäät koholla ja geatkit seurasivat kannoilla raivokkaasti. Varjon shakaalien lähestyessä miehet keräsivät rohkeutensa ja rynnistivät voimiensa takaa ylivoimaista vihollista vastaan. Geatkit vauhkoontuivat, Korven kansa herätti eläimen luontonsa; he heittäytyivät laukkaamaan nelistäen, ulvoen ja karjuen kuin villipedot. Kun auringon viimeiset päivänsäteet katosivat tummuvan pilvimassan taakse, iskivät kaksi sotajoukkoa toisiaan vasten, kuin myrkyisä aallokko teräviin rantakallioihin. Oli kuoleman aika.

Syyspäivitys!

Voin ilokseni sanoa, että vaikka yritykseni päivittää toisen kerran elokuussa jäi todellakin yritykseksi, en ole kuitenkaan lekotellut lomalla, vaan tehnyt raatamalla töitä. Animaatioprojektini vie suurimman osan ajastani, enkä ole ehtinyt viimeistellä uutta kappaletta julkaisukuntoon.  Sen sijaan olen saanut
kirjoitettua uutta tekstiä loppuun. :) Saatte kappaleen nyt ja kuvitusta siihen mahdollisesti myöhemmin viikonloppuna.

Kirjoitin tarinan lopetuksen vuosia sitten, enkä ole enää niin tyytyväinen kieliasuun, sekä muutamaan juonenkäänteeseen. Jahka saan luovan kirjoitustyön päätökseen, kykenen lisäämään päivitystahtiakin. Tarina venyy hieman siinä samalla, muttei loputtomiin. Vielä en uskalla lupailla mitään päivämääriä milloin tulee valmista, mutta ilmoitan kyllä, kun se päivä koittaa. ^_^

-Tuuli

Viimeinen Luku - Kappale 21

Musta Palatsi

Oli pimeä. Hyvin, hyvin pimeä. Talvi-ilta ei ollut erikoisen kylmä, mutta koleus tuntui luita ja ytimiä myöten. Koko kuluneen päivän oli harmaalta taivaalta satanut räntää, mitä lähemmäs Muuria Tomar ja muut ratsastivat. Räntä hellitti vihdoin, kun viimeisen harjun päältä erotti mustan juovan kymmenien kilometrien päässä. Himmeänä paksun pilvikerroksen takaa hehkunut aurinko oli jo painunut mailleen, mutta Muurin erotti silti pimeydestä. Varjolaiset olivat valaisseet Muurin soihduin ja lyhdyin kilometrien matkalta. Se oli kuin loputon musta käärme, jonka tulinen harja leiskui pimeässä yössä. Kaikista kirkkaimpana erottui Jearn´mo, sekä Musta Palatsi joka kohosi pahaenteisenä kaukaisuudessa, heijastaen kaupungin valoja kiiltävällä pinnallaan.

                      Tomar ei ollut koskaan ollut näin lähellä Varjoa. Hän ei ollut ikinä nähnyt Muuria, vaikka oli kuullut puhuttavan siitä. Se näytti ikiaikaiselta, kuin se olisi täysin luonnollinen osa maastoa, mutta samalla se oli luonnottominta mitä Tomar oli koskaan nähnyt. Muurin muotoa ei pystynyt erottamaan, sillä luikerteli kuin musta nauha joka vuorten keskellä; Muuri imi kaiken valon ympäriltään, eikä heijastanut sitä yhtään takaisin. Kylmä puistatus vavisutti Tomarin kehoa hänen katsoessaan etäisyyteen. Ja sinne he olivat menossa. Suden suuhun.

                      ”Sen näkeminen aiheuttaa aina kylmiä väreitä.” Daran sanoi. Hän ratsasti Tomarin viereen katsomaan alas laaksoon.

                      ”Käännymme pian luoteeseen. Ylityspaikkamme on tuolla.” hän jatkoi osoittaen kohti Mustan palatsin takana kohoavaa vuorta. Douja, kirottu vuori.

                      Tomar nielaisi. Hän muisti ylllättäen, kuinka oli kymmenen vuotiaana ollut isänsä kanssa metsästämässä oravia ja hän oli kiivennyt korkean kukkulan laella kohoavaan mäntyyn. Tomar ei ollut koskaan ollut niin korkealla. Päivä oli kirkas ja kaunis, ja hongan latvasta näki kymmenien kilometrien päähän. Hän oli tähystänyt luoteeseen ja nähnyt luoteen vuoriston takana suuren mustan vuoren. Douja oli pelottavinta mitä pieni poika oli koskaan nähnyt. Sen huippu kohosi harmaan pilvimassan sisään, kadoten näkyvistä kokonaan. Koko vuori tuntui olevan kuin toisesta maailmasta, painajaisista, tähän maailmaan tuotu.

                      ”Douja.” Tomar sanoi pahaenteisesti.

Daran katsoi häntä ja sitten vuorta.

                      ”Varjon puolella sen nimi on Dáuja.” Daran vastasi ja kannusti ratsunsa alas mäkeä. Tomar katsoi yhä Daranin perään, kun yksi miehistä ravasi hänen vierelleen.

                      ”Se tarkoittaa ylösnoussutta.” Mies totesi, hymähtäen vinosti Tomarille ja laukkasi sitten Daranin perään veljiensä kanssa. Myös Tomar antoi pohkeita Syksylle, joka lähti ravaamaan muiden perään loivaa polkua alas.

Seuraavana päivänä alkoi lumisade. Vuorilta laskeutui laaksoon kylmä viima, joka muutti lumisateen pian pyryksi, joka ei ottanut tauotakseen. Kun he lopulta saapuivat määränpäähänsä vuoren rinteellä lumimyrsky hiipui lopulta lähes olemattomiin. Daran laskeutui ensimmäisenä maahan.

                      ”Jatkamme tästä jalan. Vaara jäädä kiinni on suurempi ratsain.” Hän sanoi.

                      ”Jätämmekö hevoset metsään?” Tomar kysyi Daranin ottaessa varusteitaan ratsun selästä.

                      ”Kyllä. Päästämme ne vapaaksi. Hevoset kyllä löytävät takaisin kotiinsa. Sinunkin ratsusi lähtee luultavasti niiden mukaan. Kun ylitämme muurin, joudumme silloin viimeistään jättämään ne oman onnensa nojaan. Ja minä teen sen, mieluiten sopivan kaukana Varjosta.” Daran sanoi lakonisesti, kuten aina.

                      He riisuivat suitset, sekä satulat ja piilottivat ne kuusen oksien alle, siinä toivossa että palaisivat joskus hakemaan tavaroitaan. Tomar kiitti Syksyä kumppanuudesta. Se oli ollut kelpo ratsu, hieman levottomampi kuin Veli, mutta tottelevainen ja nopea. Tomar puhalsi vielä Syksyn harjaan, ennen kuin lähetti sen muiden hevosten mukaan. Pienessä laumassa ne pärjäisivät paremmin kuin yksin, Tomar pohti noustessaan vuorenrinnettä mustanpuhuvan seurueen perässä.

Tuntien kipuamisen jälkeen he saapuivat vihdoin muurin juurelle. Heidän edessään kohosi musta sileä seinä, kohti taivasta. Maa oli tummunut hiilenmustaksi. Ilma haisi kuololle ja kylmälle. Muuri näytti elottomalta, mutta Tomarilla ei tehnyt mieli asua enää askeltakaan lähemmäs. Aivan kuin jotain pahaa voisi tapahtua, jos hän koskisi tuota piikiven mustaa pintaa.

                      ”Kuinka pääsemme yli?” Tomar ihmetteli.

Hän katsahti seuruettaan ja huomasi Daranin kääntyneen kulkemaan muurin suuntaisesti.

                      ”Täällä.” Daran sanoi ja muut lähtivät hänen peräänsä.

Kalliossa, muurin juurella oli kapea railo. Niin ohut, että siitä saattoi juuri ja juuri mahtua sisään, mutta niin syvä, ettei pohjaa näkynyt.

                      ”Tästäkö meidän on tarkoitus mennä?”  Tomar kysyi epäluuloisena. Rakoa ei voinut edes luolaksi kutsua, niin kapea se oli ja kulkemattoman näköinen.

Daran nyökkäsi.

                      ”Tätä reittiä olemme käyttäneet vain kerran, mutta tunneli vie Doujan läpi suoraan palatsin alle. Mikäli onni on myötä, olemme palatsissa ennen kuin sota alkaa.” Daran lausui.

                      Sitten he laskeutuivat yksitellen, Daran etummaisena railosta sisään. Tunneli oli kapea, kivinen ja kylmä. Kallion raoista valui jäistä vettä ja ilma haisi homeelle. Daran sytytti soihdun, jonka lepattavassa valossa he etenivät yhä vain syvemmälle. Välillä Tomarista tuntui, kuin he kulkisivat vain alaspäin. Aika menetti merkityksensä. Tunkkainen ilma muistutti Tomaria Dewan vankityrmistä, joista hän viisitoista vuotta sitten pelasti Daranin. Käytävä nyt oli tosin paljon ahtaampi, jos sitä edes käytäväksi saattoi kutsua. Vaikutti siltä muin salama olisi iskenyt vuoren kahtia ja tämä ahdas railo olisi syntynyt siitä voimasta.

                      Välillä tila oli niin ahdas, että ihmisillä oli vaikeuksia mahtua sotisovissaan kulkemaan eteenpäin. Tomarilla kulku oli helpompaa pienen rakenteensa ansiosta, mutta liukkaat kivet ja pimeys saivat hänenkin askeleensa toisinaan lipsumaan. Kahdesti Tomar kompastui ja toisella kerralla hän kaatui vetsenterävälle kivelle, joka viilsi hänen saappaansa auki nilkasta pohkeeseen. Tomar kirosi, mutta huokaisi kuitenkin helpotuksesta ajatellen, että sama vamma olisi voinut tulla hänen jalkaansa.

                      Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua heidän edessään näkyi vihdoin jotain muuta kuin mustaa kiveä. Daranin soihdun liekin valaistessa luolaa paremmin Tomar erotti heidän edessään suuren rautaoven. Se oli ainakin jalan verran paksu ja sen rautaiset saranat olivat vääntyneet rikki. Keskellä ovea oli lukolle paikka, mutta ei avaimenreikää. Oven takana käytävä oli luohittu leveämmäksi ja maalattia oli päällystetty ajan ja veden hiomilla mustilla laatoilla.

                      ”Tämä ovi...” Tomar aloitti ja kosketti oven kylmää, rautaista pintaa.

                      ”Kyllä. Tämä on ensimmäinen kahdeksasta ovesta, jotka edellisen johtajamme Vághon johdolla mursimme kolmekymmentä vuotta sitten.” Daran sanoi ja painoi kulmansa yhteen astuessaan ensimmäisenä oven leveiden karmien lävitse. Tomar muisti elävästi Daranin kertoman tarinan, kuinka Talismaani saatettiin päivänvaloon. Hän ei voinut uskoa, että jonain päivänä itse kävelisi juuri näiden ovien lävitse. Matka jatkui pimeää käytävää kiemurrelle yhä syvemmälle vuoren sisään.

                      Puolituntia myöhemmin vastaan tuli seuraava rautaovi. Sekin oli auki, saranat rikki väännettyinä ja keskellä ovea oli suuri lukko, mutta tällä kertaa lukossa oli avaimelle paikka. Lukon ympärille oli rautaoveen kaiverrettu suuri pedon kita, joka näytti ahmaisevan lukon sisäänsä. Kaiverrus oli taitavaa työtä ja Tomarilla olisi tehnyt mieli koskea sen pintaa, mutta hän pelkäsi pedon heräävän kosketuksesta henkiin. Hän puisteli typerät ajatuksensa päästään ja seurasi Fjoðuriaaneja kiiruhtaen kynnyksen yli.

                      Seuraava oven he saavuttivat vasta liki tunnin käveltyään nousevaa ja laskevaa käytävää pitkin. Ovi oli kuin edellinenkin, mutta tässä ovessa oli kaksi lukkoa ja kaksi kiemurtelevaa käärmettä kaiverrettuna rautaiseen pintaan.

                      ”Eivätkö varjolaiset vartioi käytävän päätä? Jos ovet on jo kerran murrettu, luulisi vartioinnin olevan tiukkaa nyt?” Tomar kysyi Daranilta heidän ohitettuaan kolmannen oven.

                      ”Sitä en voi tietää. Toivokaamme, että vastassamme ei ole mitään shakaaleja pahempaa.” Daran sanoi tuttuun synkkään tapaansa.

Tomar nielaisi. Vaikka Daran oli aina yhtä vakava, hän ei koskaan laskenut leikkiä tällaisilla asioilla. Ajattelematta Tomarin käsi siirtyi miekan kahvalle, vaikka matkaa oli vielä jäljellä.

Heidän saavuttuaan neljännelle ovelle he pitivät tauon ja istuutuivat rinkiin juomaan viiniä ja syömään leipää. Kaksi miehistä pisti nukkumaan muiden istuessa hiljaa piirissä. Tomar silmäili kalliota vasten nojaavaa rautaovea. Sen keskellä oli kolme lukkoa, joiden ympärillä ui kolme kalaa muistuttavaa oliota.

                      ”Edellisessä ovessa oli kaksi lukkoa, ja tässä on kolme. Kasvaako lukkojen lukumäärä joka ovea kohden?” Tomar tiedusteli.

                      ”Kyllä. Samoin aarretta vartioivien petojen lukumäärä kasvaa.” Tomarin vieressä istuva mies vastasi.

                      ”Miksi ensimmäisessä ovessa ei ollut lukkoa, eikä petoa?” Tomar ihmetteli.

                      ”Seitsemän on varjolaisille pyhä luku, sitä vastoin kahdeksan on heille tabu. Oikeastaan ensimmäinen ovi, oli ’ovi ilman lukua’ ja ensimmäinen peto on Varjo itse. Huomasit sen varmaan jo itsekin.” Daran sanoi hiljaa. Tomar nyökkäsi. Ilman tunkkaisuus ja epämiellyttävä tunne. Se sama tunne kuin Dewavuoriston sisällä... Se ei ollut kosteus tai home, joka ahdisti henkeä, vaan Varjo.

                      Pian he joutuivat herättämään uupuneet veljensä ja jatkoivat matkaa syvemmälle Varjon ytimeen. Nyt ovet tulivat vastaan yhä tihenevämpää tahtia. Viidennessä ovessa oli neljä lukkoa ja neljä sutta, jotka repivät toisiaan. Ovi muistutti etäisesti Korvenpään taistelevia ahmoja ja sai Tomarin olon vaivaantuneeksi. Käytävä muuttui kapeammaksi, mutta korkeammaksi heidän kulkiessaan kohti kuudetta ovea. He joutuivat vaihtamaan soihtua ja uuden liekin lepattaessa heikosti, Tomar olisi voinut vannoa jonkun seisovan heidän takanaan. Soihtu heitti seinille kiemurtelevia varjoja, jotka tuntuivat elävän.

                      ”Älä katso varjoja, vaan pidä katseesi eteenpäin suunnatuna.” Daran neuvoi vakavana juuri, kun Tomar luuli nähneensä jotain pimeydessä. Hän nyökkäsi, mutta vilkaistessaan muita hän näki miesten kasvoilla saman epävarmuuden, joka jäyti hänenkin sisintään. Pelko alkoi hiipiä hiljaisuudesta heidän mieliinsä.

                      Kuudes ovi korkea ja kapea ja käsitelty niin, että leikin lepattaessa, näytti kuin ovi olisi valunut verta. Oven joka kulmassa oli yksi lukko ja keskellä ovea viides lukko. Oveen oli kaiverrettu sarvipäinen peto joka ahmi suuhunsa ihmislapsia. Vaikka käytävä oven takana oli suurempi kuin aiemmin, tuntui kulku yhä hankalammalta. Tomarista tuntui kuin olisi kantanut säkillistä kiviä selässään. Jalkoja painoi ja hengitys ei tuntunut kulkevan. Mies Tomarin vieressä huomasi tämän ja antoi hänelle leilinsä.

                      ”Juo, se helpottaa oloasi.” Mies sanoi ja Tomar otti leilin kiittäen vastaan.

Juoma maistui rautaiselle ja makealle ja oli väkevää kuin viina. Maku muistutti liikaa verta, eikä Tomar voinut olla irvistämättä. Juoma kuitenkin auttoi, kuten mies oli luvannut ja henki kulki paremmin.

                      Kun seitsemäs ovi lähestyi oli kulku käynyt jälleen vaikeaksi. Ja Tomar huomasi, ettei hän ollut ainoa, johon ilma vaikutti ja pian miehen auttava leili kiersi vuorollaan jokaisella. Karkea juoma ei kuitekaan tuntunut auttavan enää kuin hetken. Kivisillä seinillä hyppivät varjot tuntuivat kaartuvan heidän päällensä ja Tomar jo toivoi, että käytävä loppuisi pian.

                      Seitsemäs rautaovi oli kokonaan pyöreä ja kuusi lukkoa oli rakennettu kehään, seuraten oven muotoa. Ovi oli taottu karkeammin kuin aikaisemmat ovet ja arretta vartioivat pedot olivat kuluneet rautaisesta pinnasta tunnistamattomiksi.

                      ”Ovi oli niin tiukasti ummessa, että jouduimme sulattamaan sitä tulella.” Daran sanoi astuessaan ovenkarmien lävitse.

Viimeinen käytävä ei näyttänyt enää luolalta. Mustat lattialaatat oli hiottu kiiltäviksi ja katto oli rakennettu ruodeholvin muotoon. Seinien vieressä kulkivat kapeat rännit, joissa oli joskus ollut öljyä valaisemassa pimeää käytävää.

Askeleet kaikuivat kolkossa tilassa. Ilma oli lämpimämpää kuin aiemmin, mutta silti Tomarin karvat seisoivat pystyssä. Auki haljennut saapas ei enää tahtonut pysyä jalassa ja Tomar pysähtyi sitomaan jalkinettaan tiukemmaksi. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen selässään. Tomar säpsähti ja nousi ylös. Silloin hän huomasi jääneensä viimeiseksi, eikä kukaan seurueesta olisi voinut häntä koskea. Tomar veti nahkanauhalla saappaansa äkkiä kasaan ja kiiruhti juosten muiden perään. Täällä hän ei halunnut olla hetkeäkään yksin.

Lopulta heidän edessään häämötti viimeinen ovi. Kahdeksas ovi seisoi jylhänä ja uhkaavana heidän edessään. Oven seitsemän rautalukkoa oli rakennettu ristin muotoon ja niiden ympärille oli kaiverrettu seitsemän kasvotonta miestä, joista jokainen piti miekkaa kädessään. Reliefit näyttivät niin eläviltä, että olisivat voineet astua irti ovesta hetkenä minä hyvänsä. Mutta päinvastoin kuin seitsemän edellistä ovea, tämä näytti ehjältä ja se oli suljettu kiinni. Daran astui oven eteen ja valaisi sen valtavaa rakennetta soihdulla.

”Tätä minä vähän pelkäsinkin. He ovat korjanneet sen.” Hän sanoi päätään puistellen.

”Kuinka pääsemme läpi?” Tomar kysyi.

Daran ei vastannut. Hän kävi soihdullaan läpi kaikki oven kohdat, veistokset, lukot ja kaikki kaksitoista saranaa. Käytävä oli hiljainen, jostain katonrajasta tippui vesipSisara kylmälle kivetykselle. Daran kääntyi mietteliäänä ympäri. Hänen kovettuneet kasvonsa jäykistyivät huolesta, eikä Tomar uskaltanut sanoa enää mitään. Toiset Fjoðuriaanit astuivat puolipiiriin ja kävivät keskustelua madalletuin äänin. Kaikille oli selvää että käänne oli odottamaton ja eteneminen toistaiseksi mahdotonta.

                      Tomar astui oven eteen. Rautaovi näytti järkähtämättömältä. Läpi pääseminen ilman kovia otteita ei tulisi kuuloonkaan. Mutta heitä ei ollut montaa: kuusi miestä ja geatki. Kuinka Vágho ja Fjoðuriaanit olivat silloin saaneet ovet murrettua? Voimalla? Taikuudella? Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan he olivat olleet vuoren sisällä. Ehkä päiviä, ehkä vain tunteja. Aikaa ei silti ollut hukattavaksi.

                      Tomar tunsi henkäyksen niskassaan. Niskakarvat nousivat pystyyn ja hän käännähti ympäri. Miehet keskustelivat johtajansa kanssa taaempana. Geatkin vaistot kertoivat, etteivät he olleet tässä pimeydessä yksin. Tomar haistoi ilmaa, joka tuntui kylmenevän. Nyt myös ihmismiehet havahtuivat epämiellyttävään tunteeseen. Syvältä käytävän uumenista kaikui syvä, ulvova ääni. Kuin vuori olisi herännyt henkiin ja puhunut unohtuneella kielellä, käskien heitä perääntymään, pakenemaan. Tomar luimisti korviaan. Tämä ei tiennyt hyvää.

                      Hengitys alkoi höyrytä, lämpötila laski. Ja syvältä käytävien uumenista kävi jäätävä viima heitä kohti. Ilma ei voinut liikkua umpinaisessa käytävässä, joten jostain kävi veto. Nyt ääni muuttui jyrinäksi ja silloin Tomar tajusi jyrinän kuuluvat ovesta. Hän loikkasi taaemmas ja paljasti miekkansa. Daran astui hänen viereensä kohottaen pitkän miekkansa. Ja heidän kaikkien hämmästykseksi ovi heräsi henkiin.

                      Seitsemän kasvotonta miestä kohottivat yksitellen miekkansa kohti lukkoja, kuin aavemaiset marionetit. Rautaiset nivelet narisivat ja paukahtelivat, ja ovesta kaikui kumea kalke ja naksahtelu, kuin ruosteinen kellon koneisto, joka heräsi eloon vuosisatojen unen jälkeen. Kun seitsemäs rautamies osoitti miekkansa viimeista lukkoa kohden, kuului ovesta kova kolahdus ja sitä seurasi korkeampi ääni. Tomar tiukensi otettaan aseensa kahvasta, kun valtava ovi alkoi aueta uhkaavasti jyristen.

                      Rautaoven takaa kajasti hehkuvan punainen valo. Se leimui kuin tuliset liekit oven ympärillä, kun kahdeksas rautaovi aukesi Fjoðuriaanien edessä. Ja heidän eteensä avautui korkea, katedraalimaisen jylhä tila. Ja siinä heidän edessään seisoi mies. Ihmisenkaltainen, muttei ihminen kuitenkaan. Hänen parrattomat kasvonsa olivat valkeat ja kovat. Miehellä oli mustat pitkät hiukset jotka hipoivat hänen pitkävartisten saappaudensa kannuksia. Hänen päällään oli musta viitta, sekä ylhäisesti kirjaillut vaatteet. Ja hänen ympärillään seisoi viisi mustaa shakaalia, joilla kaikilla oli tummaksi käsitellyt panssarit päällään. Jokaisella niistä oli käsissään pitkä petsi sirppimäisellä terällä.

                      ”Saavuitte vihdoin.” Mies sanoi kulmiensa alta. Hän kohotti heitä kohti valtavan miekkansa ja silloin shakaalit hyökkäsivät heitä kohti.

                      Tomar ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun Daran jo syöksyi ensimmäisenä petoja kohti huutaen raivokkaasti. Tomar ei aikonut jäädä odottamaan. Ja hän liittyi Daranin hyökkäykseen muiden Fjoðuriaanien kanssa.

                      Hän ei ollut koskaan nähnyt Fjoðuriaaneja taistelussa. Heillä oli miekan taito hallussa ja jo ensimmäisellä iskulla Daran sai ensimmäisen shakaalin kaadettua maahan. Toisella iskulla shakaali oli mennyttä. Daranin liikkeet olivat nopeita ja miekka sivalsi ilmaa, kuin tuuli suhisten puiden latvoissa. Tomar ei aikonut jäädä hänen varjoonsa ja rinta rinnan Fjoðuriaanien kanssa hän kävi taistoon seuraavaa shakaalia vastaan.

Peto oli tappavan nopea ja sen ylävartaloa ja niskaa peitti luja panssari. Tomar käytti pienuuttaan hyväkseen ja syöksyi shakaalin jalkoihin, sivaltaen pedon vasemman nilkan miekallaan poikki. Shakaali ei kuitenkaan vielä kaatunut, vaan rojahti lujaa kirkuen polvensa varaan. Vieressä vaalein Fjoðuriaani tuli apuun ja otti shakaalin peitsen iskut vastaan. Tomar yritti hyökätä takaa päin, mutta shakaali äkkäsi hänen aikeensa ja huitaisi pitkällä seipäällään Fjoðuriaanin kauemmas ja sai samalla myös Tomarin puolustuskannalle. Se ei kuitenkaan huomannut Darania, joka ilmestyi sivusta ja sivalsi shakaalin kaulan niskaa myöten auki.

Kolmas shakaali kuitenkin surmasi seurueen vanhimman miehen. Hän ei ehtinyt tarpeeksi nopeasti väistää shakaalin iskua ja kompastui, joka kävi hänelle kohtalokkaaksi. Peitsen terä upposi miehen vastasta sisään ja shakaali repäisi Fjoðuriaanin kahtia.

”Endera!!” Daran karjaisi tuskissaan ja syöksyi hyökkäykseen. Enderan ruumiin takaa kohti shakaalia hyökkäsi myös toinen heidän veljistään ja yhdessä Daranin kanssa he saivat shakaalin surmattua.

Suremiseen ei ollut kuitenkaan aikaa. Jäljellä oli vielä kaksi shakaalia, vastassaan viisi miestä, sekä Tomar.

”Tomar!” Daran sanoi tarttuen häntä olasta. ”Me hyökkäämme edeltä, mene sinä taaemmas ja tapa shakaali nuolella.” hän sanoi ääntään madaltaen ja viittasi Tomarin viiniä ja jousta. Tomar nyökkäsi ja Fjoðuriaanit hyökkäsivät yhtäaikaa.

Hän otti takapakkia ja viritti jousensa. Hämärässä oli haastavaa tähdätä, varsinkin liikkuvaa kohdetta osumatta ystäviinsä. Tomar kuitenkin oli harjoitellut nuolella ampumista koko nuoruusvuotensa, eivätkä vanhat taidot olleet ruosteessa. Jousi napsahti ja nuosi osui ensimmäistä shakaalia kurkkuun ja sai sen kaatumaan sätkien maahan.

Toinen shakaali oli kuitenkin nopeampi ja yhdellä suurella loikalla se hyppäsi Fjoðuriaanien ylitse ja syöksyi peitsi ilmaa viistäen kohti Tomaria. Hädissään Tomar ampui, mutta shakaali väisti tähtäämättä ammutun nuolen leikiten. Kilpajuoksussa shakaalia vastaan Tomar tiesi häviävänsä, joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt, kuin vetää miekka esiin ja yrittää ottaa vastaan shakaalin nopeat iskut. Sapeli sivalsi sivusta ja kärpän refleksillä Tomar ehti kuin ehtikin torjua sen miekallaan. Shakaalin isku oli kuitenkin niin voimakas, että Tomar paiskautui sen voimasta seinään. Hän ehti juuri kierähtää alta pois seipään terän upotessa kivilaattojen väliin. Tomar näki tilaisuutensa koittaneen. Hän otti vauhtia tarttuen shakaalin peitseen ja potkaisi kaikin voimin petoa päähän. Shakaalin ote kirposi aseestaan ja se paiskutui maahan potkun voimasta. Silloin tilanteeseen puuttui Daran, joka iski maahan kaatuneen shakaalin pään halki miekallaan.

Nyt jäljellä oli enää kalpeanaamainen mies. Hän ei osoittanut kasvoillaan mitään tunnetta nähdessään shakaaliensa kaatuneina verisessä maassa. Daran puhdisti miekkansa verestä yhdellä terävällä liikkeellä ja asteli itsevarmasti keskelle salia miehen eteen.

”Petosi ovat kuolleet.” Hän sanoi synkästi. Tomar noukki maahan pudonneen jousensa ja harppoi muiden vierelle. Mies katsoi heitä kaikkia hitaasti ja hänen valkeille kasvoilleen kohosi kolkko hymy. Ja heidän hämmästyksekseen mies laski miekkansa.

”Taistelitte urhoollisesti, mutta kysykää itseltänne, mitä se hyödyttää?” Mies virnisti vinosti ja napsautti sormiaan. Silloin miehen takaa kivisistä portaista laskeutui sisään neljä shakaalia lisää – kahdella niistä oli käärmeen merkki päälaellaan. Tomar nielaisi.

”Halpamaista, taistele kuin mies Evárran!” harmaapartainen mies ärähti.

”Tuo ei ole Evárran.” Daran sanoi tiukasti, saaden heidän edessään seisovan miehen nauramaan.

”Tarkkaavaisuutesi ei lakkaa hämmästyttämästä minua.” Mustahiuksinen mies vastasi. Hänen äänensä kuulosti väärältä ja myös Tomar tunnisti sen.

”...Ei voi olla... Trokahn?!” hän parahti hampaidensa välistä.

Miehen mielipuolinen katse porautui Tomariin ja kiero hymy venyi melkein korviin saakka. Miehen maahan ulottuvat mustat hiukset alkoivat lyhetä silmissä samalla, kun hän perääntyi shakaalien taakse. Yhä hymyillen. Ja hän kohoti miekkansa kohti Tomaria ja veti takkinsa kaulusta, paljastaen Tomarin korvasta korvaan antaman ruman arven.

”Sinä. Sinut minä muistan, karvanaama. Jätit minulle ruman muiston. Voi kuinka haluaisin itse repiä sinun kurkkusi auki, mutta minulla on kiire.” Mies sanoi ja silloin hänen kasvonsa palautuivat Trokahnin häijyksi naamaksi. Varjon häijy kätyri puhutteli vielä shakaaleja.

”Haluan että tuo rotta kuolee hitaasti. Muilla ei ole väliä, kunhan ovat poissa päiväjärjestyksestä.” Näinhin sanoihin Varjolaisten kapteeni perääntyi juosten portaisiin ja shakaalit hyökkäsivät.

”Tomar mene hänen peräänsä! Me hoidamme pedot!” Daran karjaisi. Tomarilla oli sekunti aikaa reagoida, ja hän tempaisi nuolensa mukaan, syöksyessään shakaalien välistä Trokahnin perään. Mies ei pääsisi häntä enää pakoon.

Mutta rientäessään kohti kivisiä portaita, ei Trokahnista näkynyt jälkeäkään. Perästään hän saattoi kuulla väkivallan ääniä, ihmisen tuskan parahduksia ja shakaalien kirkumista.

Tomar pysähtyi. Tämä hetki oli aivan kuin liki viisitoista vuotta sitten. Daran jäi metsään taistelemaan shakaleja vastaan, kun Tomar pakeni Demóon. Vaikka Tomar pelastikin ystävänsä lopulta Dewa-vuorten tyrmästä, ei Tomar ollut antanut itselleen anteeksi ystävänsä hylkäämistä. Tomar empi ja kääntyi katsomaan taakseen, kun kuuli Daranin huudon.

”Mitä aikailet?! Mene, Tomar!!” floduriaanien  johtaja karjaisi ottaessaan seipään iskun vastaan miekallaan. Tomar nielaisi epäröintinsä ja juoksi ylös portaikkoon.  Daran pärjää, he kaikki pärjäävät kyllä, hän vakuutteli itselleen. Hän oli eri mies kuin silloin. Nyt hän ei paennut, vaan totteli määräystä. Hänen taistelunsa jatkui.

Tomar juoksi portaat ylös, minkä jaloistaan pääsi, kunnes portaat loppuivat.  Nyt hän saattoi jo haistaa Trokahnin iljettävän löyhkän pimeältä käytävältä. Jäljestäminen oli helppoa, mutta nyt oli oltava myös nopea ja äärimmäisen varovainen. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Oli kiire.

Viimeinen Luku - Kappale 20

 Murha

Aurinko nousi. Nyt oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun Eiffel oli ystävänsä kanssa erkaantunut Daranista ja fjoðuriaaneista. Vietettyään viimeiset viikot yksin Mustan Palatsin sokkeloissa, Eiffel oli painanut sen monet käytävät ulkoa mieleensä. Hän tiesi millä käytävillä kannatti mihinkin aikaan olla, missä oli turvallista ja missä kannatti kävellä Varjoissa, ja missä taas oli parasta marssia keskellä käytävää. Varjolaiset olivat äärimmäisen kurinalaisia ja vartijoiden vuorot, kierrokset ja rytmit oppi nopeasti. Eiffelin oli toisinaan vaikea uskoa, kuinka häntä ei oltu huomattu. Ehkäpä se johtui hänen käyttämästään Varjolaisten haarniskasta, tosin hän ei voinut olla asiasta täysin varma.

Viimeinen yö kului verkkaisesti. Eiffel katsoi kapeasta ikkunasta harmaata, synkkää taivasta.  Taivas näytti lainehtivalta, paksun ajan valuttaman ikkunan lävitse. Auringon noustessa koittaisi päivä, jota varten hän oli kaikki nämä pitkät piinaavat viikot valmistautunut. Taivaanranta haalautui metallin harmaasta lämpimän hiekan sävyihin. Aamu alkoi sarastaa. Eiffel veti syvään henkeä. Hän nousi kankeasti ylös pölyiseltä lattilta, nosti miekkansa ja sammutti lyhdyn. Tänään hän tekee sen. Kaikki oli suunniteltu tarkkaan ja huolellisesti, virheitä ei sallittu. Tänään hän tappaisi Kuningattaren.

Astuttuaan ulos huoneesta Eiffel ehti ottaa vain pari reipasta askelta, kun yhtäkkiä kuuli juoksuaskelia, lähestyvän käytävää pitkin häntä kohti. Eiffel hätkähti. Tähän kellon aikaan ei kenenkään kuulunut kulkea tässä osassa linnaa.

”Mitä sinä teet?!” toinen vartija huusi lähestyessään.

”Menen alas, varttikierrokselle.” Eiffel vastasi itsevarmasti. Vaikka hän osasi valehdella uskottavasti vartija ei silti hidastanut, vaan tarttui häntä käsivarresta yhä juosten.

                      ”Tule mukaan, ne haluaa tänään kaikki pihalle.” vartija sanoi päästäessään irti.

Eiffel hölkkäsi miehen perässä, miettien mitä tekisi. Seuraavasta kulmasta pääsisi livahtamaan toisen huomaamatta sivuun. Eiffel hidasti aavistuksen kulman lähestyessä. Hänen pettymyksekseen juuri saman kulman takaa ilmestyä lisää vartijoita hölkäten, liittyen heidän matkaansa. Hitto. Nyt paikalta ei voinut vain liueta. Täytyi mennä mukana ja improvisoida matkan varrella.

Ulkona oli pakkasta, kun Eiffel saapui pihalle. Palatsin eteen oli kokoontunut lähes koko Mustan Palatsin kaarti. Eiffel laski nopeasti noin sata -  kaksisataa miestä. Hän tuli muutaman muun kanssa myöhässä paikalle ja heidät laitettiin seisomaan eturiviin. Pataljoonan edessä, suuren mustan hevosen selässä tilannetta seurasi kapteeni, joka mulkoili tiukasti myöhässä tulleita.

Hetken verran kaikki seisoivat hiljaa odottaen. Kapteeni ratsasti pari kertaa joukon editse, selvästi kärsimättömänä. Hän tähysti Palatsia ja hyppäsi sitten hevosensa selästä maahan. Nuori sotilas juoksi ottamaan hevosen ohjakset, kun kapteeni otti asennon ja teki kunniaa.

”Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Jearnmon harjatuga, valtakunnan herttua Èvarran, sekä Varjon Valtakunnan korkein Ruhtinatar, Valtiatar Sarako Jeárnintytär.” Kapteeni karjaisi ja kaikki sotilaat tekivät kunniaa.

Palatsista marssi ulos tummanpuhuva seurue. Mies, jolla oli pitkät, lähes polvitaipeisiin asti ulottuvat mustat hiukset; hänen vierellään mustaan kaapuun ja valkoiseen naamioon pukeutunut henkivartija, sekä heidän keskellään mustaan pitsiin ja huntuun verhoutunut Valtitar. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Heidän molemmilla puolillaan marssi kaksi valtavaa shakaalia aseistettuina, miekat vöillään ja seipäät kädessään, sekä kuusi shakaalia heidän perässään.

Eiffel nielaisi katsoessaan Varjon korkeaa hallitsijatarta. Vaatteiden ja huntujen lävitse pystyi kutakuinkin näkemään, että hän ei ollut ihminen. Naisella oli korkea, kapea kaula ja siro, suippo kuono, jonka liskomainen muoto erottui hennosti mustana verhona laskeutuvan hunnun alta.

Sotilaat tekivät kunniaa hänen majesteetilleen, Eiffel muiden mukana. He astuivat syrjään hallitsijaparin edeltä, ja korkea seurue asteli arvokkaasti sotilasjoukon halki. Heidän ohittaessaan Eiffelin vain muutaman metrin päästä, hän hetken harkitsi tappavansa naisen nopeasti. Eiffel pääsisi kyllä itsekin heti hengestään, mutta silloin tehtävä olisi suoritettu. Tilanne kuitenkin meni nopeasti ohitse, ja Valtitar oli jo liian kaukana. Hänen olisi pitänyt topimia välittömästi kuningattaren kohdalla, mutta epäröi. Eiffel puri huultaan turhautuneena. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuus, sota ei ole vielä alkanut. Ei aivan vielä. Silti hän halveksui omaa pelkuruuttaan. Mitä pelättävää tällaisella vanhuksella enää oli? Ei yhtään mitään.

Koko sotajoukko saattoi Kuningattarensa Palatsin piha-aukion poikki portille. Suuret mustat portit aukenivat jyristen, antaen alas kaupunkiin. Varjolaisten kansa oli kokoontunut tien reunoille nähdäksen Valtiattarensa. Tietä reunustivat sadat shakaalit, seisoen jäykkinä, kuin patsaat. Kuningatar marssi sotajoukkoineen verkkaisesti kaupungin halki. Väkijoukko hurrasi, itki ja ilakoi hurmiossa. Eiffel oli hämmästynyt millainen vaikutus Valtittarella oli muuten niin apaattiseen kansaansa. Hän oli kuin profeetta ja kansalaiset hänen opetuslapsiaan.

Marssi vei heidät aivan Muurin juurelle, jonka eteen oli raivattu aukea tila. Kaikkialla ympärillä opli shakaaleja; muurin edessä, muurin laella, talojen katoilla, aivan joka puolella. Varjolaiset seurasivat Valtiatarta hurraten ja sotilailla oli täysi työ pitää järjestys yllä. Lopulta Valtiatar kulki Muurin luokse puolisonsa ja henkivartiansa kanssa. Eiffel seurasi silmä kovana mitä oikein oli tekeillä. Kuningatar paljasti vaatteidensa alta paljaan, laihan kätensä. Hän astui aivan muuriin kiinni ja kosketti kädellään mustaa kiveä. Silloin varjolaiset hiljenivät. Ei edes tuulenvirettä käynyt, oli aivan hiljaista; tunnelmaa olisi voinut vaikka veitsellä leikata.

Yhtäkkiä maa alkoi vavahdella. Ja kuin salama olisi iskenyt, kovan jyrähdyksen saattamana Muuriin iskeytyi halkeama. Väkijoukko kohahti, kun Valtiatar päästi tuskaisen voihkaisun. Prinssipuoliso kiiruhti ottamaan vaimonsa syliin, tämän vaipuessa liki tajuttomana polvilleen. Mutta halkeama jatkoi murtumistaan. Ihmiset perääntyivät pelonsekaisin tuntein, mutta shakaalit eivät hievahtaneetkaan. Valkoiseen naamioon pukeutunut mies astui yllättäen esiin. Hän marssi siihen, missä Kuningatar oli vielä hetki sitten seissyt. Hän veti miekan tupestaan ja iski sapelinsa kahva edellä Muurin mustaan seinämään, keskelle murtumaa.

Ja niin Varjon Muuri särkyi. Suuret lohkareet alkoivat murtua ja romahtaa sen saumattomasta rakenteesta, kuin hiiltynyt puu tulen alla. Kansalaiset henkäisivät ja puhkesivat korvia huumaavaan hurraukseen. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin nouseva aurinko pilkisti mustan seinämän takaa, paljastaen Jerchóvan tiheät metsät ja kaukaisuudessa kohoavan vuoriston. Nyt Eiffel ymmärsi miksi Valtitar oli niin suojeltu ja tärkeä. Hänellä oli voimia, mitä kellään muulla varjolaisella ei ollut.

Èvarran luovutti puolisonsa henkivartijan huostaan ja astui kansalaistensa eteen. Hän levitti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja puhui:

”Tänä iltana auringon laskiessa Varjolaiset käyvät sotaan! Valtiataremme on murtanut muurin ja alistumisen aika on vihdoin ohi! Taistelemme voitokkaasti Jerchóvan pettureita ja Liittouman koiria vastaan! Me voitamme heidät! Me murskaamme heidät! Ja pian me saamme vaeltaa vapaana luvatulla maalla!” hän puhui ja hänen äänensä kaikui muurien seinämistä ylitse kaupungin.

Varjolaiset hurrasivat puheelle ja sotilaat ryhmittäytyivät jälleen hallisijaparin ympärille. Kuningattaren nyökättyä hyväksyvästi, lähti sotajoukko saattamaan heidät takaisin Palatsiin, juhlivan väkijoukon lävitse. Muurin murtuminen oli jo itsessään voitto tälle alistetulle kansalle. Eiffel ei silti tuntenut tippaakaan sympatiaa heitä kohtaan. Varjo teki alamaisistaan verenhimoisia muita elollisia kohtaan. Liittouma oli sulkenut heidät muurien sisään hyvästä syystä, mutta nyt he olivat vapauttaneet itsensä. Valtitar vapautti heidät. Ei ihme, että häntä pidetään messiaana.

Palatsin pihassa Èvarran jättäytyi jälkeen henkivartijan kanssa, kuuden shakaalin saattaessa Kuningattaren takaisin sisään. Kaksi shakaalia asettui  Prinssipuolison molemmin puolin, kun hän puhui nyt sotilaille.

                      ”Shakaalit ovat valmiina tuhoamaan vihollisen viimeiseen mieheen. Teidän tehtävänne kuitenkin on täällä Palatsissa. Te pidätte huolen, ettei yksikään ulkopuolinen pääse noiden muurien tälle puolen. Kukaan ei tule sisään, kukaan ei poistu! Te suojelette kuningatarta hengellänne!” mies huusi ja katsoi kaikkia sotilaita ankarasti. Varjolaiset kuuntelivat vakavina ja hiljaa. Èvarran oli vaikuttava näky mustine hiuksineen, jotka liehuivat kuten hänen viittansa tuulessa. Ylhäältä taivaalta pyörteili hitaasti maahan lumihiutaleita.

                      Sivussa seissyt, lipevän oloinen kapteeni kumarsi Èvarranille ja marssi tämän luokse. Hän kumartui herransa puoleen ja sanoi hänelle jotain. Mies nyökkäsi ja kapteeni kääntyi sotilaita päin.

                      ”No niin te kurjat surkimukset! Kuusi teistä paskiaisista tuli tänään myöhässä. Te, astukaa eteen!” kapteeni ärjyi ja osoitti eturivissä seisovia sotilaita.

                      Eiffel tunsi kylmän hien valuvan selkäänsä myöten astuessaan eteenpäin viiden muun kanssa. Hän huomasi sivusilmällään vieressä seisovan miehen tärisevän kauttaaltaan. Nyt Eiffeliä alkoi todella huolestuttaa tilanne, johon oli joutunut. Kapteeni viittoi kädellään ja astui taaksepäin. Molemmat shakaalit kävelivät Eiffelin ja muiden eteen. Toinen shakaali pysähtyi ja ensimmäinen ojensi sille oman seipäänsä. Keihäänsä luovuttanut peto veti vuorostaan miekkansa tupestaan.

Ennen kuin Eiffel ehti räpäyttää silmiään, rivin ensimmäisen miehen pää lensi kaaressa heidän jalkojensa eteen. Eiffel jännittyi jokaista lihastaan myöten. Hänen täytyi taistella, hän ei voinut vain seistä tässä ja antaa heidän teloittaa itseään. Mutta jos hän taistelee, hän paljastuu petturiksi ja häntä olisi vastassa pataljoona sotilaita ja kaksi shakaalia. Mitä hittoa minä teen??

                      Eiffel ehti tarttua miekkansa kahvaan, kun yhtäkkiä pitkätukkainen mies älähti. Shakaali, joka juuri irrotti toisen sotilaan pään yhdellä lujalla iskulla, pysähtyi välittömästi ja kääntyi ympäri. Ne liikkuivat pelottavan konemaisesti.

Kuningattaren henkivartija puhui ääntään madaltaen arvovaltaiselle prinssipuolisolle. Èvarran nyökkäsi naamioimiehelle, ja viittoi shakaalinsa takaisin. Kapteeni näytti  tyrmistyneeltä ja pettyneeltä tilanteen muutoksesta. Hän oli selvästi henkilö, josta varjo toi esiin verenhimoisen puolen. Èvarran puhui vielä naamioidulle miehelle, ennen kuin kääntyi kannoillaan, marssien sitten takaisin Palatsiin, shakaalien seuratessa häntä. Varjon korkein mies jätti sotilaansa sanaakaan sanomatta. Sodan alla sellaisille ei ollut aikaa. Eiffel kyllä tiesi nämä kuviot. Tämä ei ollut ensimmäinen sota, jossa hän olisi mukana.

                      ”Näitte mitä myöhästyjille tapahtuu. Päivällä haluan nähdä KAIKKIEN olevan tasan sillä kellonlyömällä paikalla!” kapteeni karjui. ”Kaikki muut, paitsi te neljä, poistukaa!” hän huusi naama punaisena, ennen kuin poistui prinssipuolison perään. Kaikki sotilaat hajaantuivat.

                      Eiffel ja muut myöhästyjät seisoivat yhä niillä sijoillaan naamiodun miehen astuessa heidän eteensä. Hän tarkasteli heitä pitkään, puisen maskinsa takaa.

                      ”Te olette nyt minun.” Mies sanoi kumeasti maskin takaa. Hänen äänensä oli outo. Se oli ainoa sana, jonka Eiffel keksi kuvaamaan sitä käheää ja soinnukasta ääntä. Tämä ei ollut tavallisen ihmisen ääni.

                      ”Minä ostin teidän henkenne, joten te olette tästä hetkestä lähtien minun omaisuuttani.” Mies sanoi ja nauroi. Kolkko nauru sai väreet kulkemaan pitkin Eiffelin selkäpiitä. Tätä miestä hänen kannattaisi pitää silmällä. Sitten mies käännähti kannoillaan ja he lähtivät seuraamaan häntä marssien.

                      Koko joukko kulki miehen perässä sisään Palatsiin, ylös suuria kierreportaita ja pitkin leveitä, autioita käytäviä. Lopulta he saapuivat karuun halliin. Vaikka salissa oli suuret ikkunat, sen mustat seinät tuntuivat imevän kaiken valon.Seiniä reunustavat korkeat pylväät heittivät pitkiä mustia varjoja muutenkin synkille seinille. Salissa seisoi rivissä kuusi sotilasta ikkunoiden edessä.

                      ”No niin. Nyt teitä on kymmenen.” naamiomies sanoi ja pysähtyi keskelle salia. Hän viittasi ikkunan edessä seisovia sotilaita, puhuen yhä uusille tulokkaille.

                      ”Heidän tehtävänsä on suojella Valtiatarta. Teidän tehtävänne sen sijaan on suojella minua.” mies sanoi. ”Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla ja minun tehtäväni on suojella kauniin Valtiattaren henkeä. Se on vaikeaa, jos olen päätön.” mies sanoi olkaansa kohauttaen. Hänen välitön puhenpartensa sai Eiffelin varautuneeksi.

                      Naamiomiehen kädet roikkuivat sivuilla, eikä hän muutenkaan vaikuttanut olemukseltaan kovin sotilaalliselta. Eiffel mietti mistä Varjolaiset olivat löytäneet tällaisen henkivartijan. Mutta muista: minä olen päällikkösi, ei Evárran. Hän saa sanoa mitä haluaa. Eiffel kurtisti kulmiaan miettien. Miksi Valtiattarella ei ollut vartioinaan hurjia shakaaleja, vaan tavallisia ihmisiä? Shakaalit olivat saattaneet Kuningattaren sisään, mutta niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Jos hän kerta oli niin tärkeä, miksi hänen vartiointinsa oli tehottomampaa, kuin kruunuprinssin, joka ei edes ole perimisjärjestyksessä?

                      Salin toisessa päädyssä kohosi pimeät kierreportaat, jonne auringonvalo ei päässyt paistamaan. Portaista kuului askelia. Naamiomies käännähti ympäri ja kaikki tekivät kunniaa. Eiffelkin suoristi selkänsä. Askeleet voimistuivat, jolloin naamioitu mies lähti kävelemään vauhdikkaasti portaita kohti. Portaikkoon ilmestyi pitkä tumma hahmo. Naamiomies pysähtyi. Nyt askeleet kaikuivat salin kiiltävästä kivilattiasta ja pian auringonvaloon astui pitkä, arvokkaannäköinen nainen. Nainen oli yhä verhoutunut mustaan pitsiin, jopa hänen kasvojaan peitti musta huntu. Surupuku?

                      ”Teidän armonne.” naamiomies henkäisi ja painui polvilleen. Hänen äänensä oli muuttunut aivan erilaiseksi. Pehmeäksi, puhtaaksi.

                      ”Älä…” nainen sanoi. Hän kuulosti suorastaan ahdistuneelta.

Naamioitu mies nousi ylös. Valtiatar kääntyi ja asteli kohti ikkunaa. Hunnun alta valuivat pitkät mustat hiukset, jotka olivat vielä pidemmät kuin hänen aviomiehellään, ulottuen miltei maahan asti. Nainen pysähtyi ikkunan eteen ja jäi katsomaan ulos. Hetken oli täysin hiljaista. Eiffel vilkaisi sivusilmällään ja näki, että ikkunoista avautui näkymä kohti Varjon suurta muuria. Naamiomies asteli valtiattaren viereen.

                      ”Nytkö se alkaa?” nainen kysyi hiljaa.

                      ”Kyllä, korkeutenne.” mies vastasi.

Nainen henkäisi, kuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Hän sanoi jotain niin hiljaa, etteivät sotilaat kuulleet hänen sanojaan. Naamiomies astui lähemmäs Valtiatarta ja kosketti hänen kättään. Nainen kääntyi katsomaan häntä. Vaikkei heidän kummankaan kasvoja erottanut Eiffel pystyi vannomaan, että heidän välillään oli jotain.

                      ”Älkää pelätkö, minä olen täällä.” mies sanoi, niin että Eiffel juuri ja juuri kuuli hänet.

                      ”Sitä minä juuri pelkäänkin.” nainen henkäisi ja lähti kiireesti pois.

Mies jäi niille sijoilleen katsomaan, kun Valtiatar katosi takaisin portaikkoon. Vasta kun askeleet katosivat ja jostain kaikui oven kolahdus, mies ryhdistäytyi hieman ja marssi takaisin siihen missä oli ollut hetki sitten.

                      ”Väsyttääkö?” mies kysyi sotilailta. Hänen äänensä oli jälleen omituisen kuuloinen. ”Parempi ettei, sillä te tulette seisomaan näillä sijoillanne pitkään.” mies sanoi melkein nauraen ja huitaisi kädellään ilmaa. Sitten hän käveli ikkunan eteen ja jäi siihen. Ja niillä sijoillaan he seisoivat.

                      Meni tunti, meni toinen. Aurinko kulki ikkunoiden editse ja lopulta katosi nurkan taakse. Ensimmäinen tunti oli ollut tuskaa, toinen tunti oli ollut kärsimystä, mutta kolmannella tunnilla Eiffelin jalat olivat jo turrat ja vaikka hänen päässään humisi, hän pysyi silti pystyssä. Naamiomies istui ikkunanlaudalla, nojaten sen puitteeseen. Välillä hän nousi ja teki pienen kävelylenkin ja palasi sitten paikoilleen.

                      Eiffel oli vihdoin siinä tilanteessa, mihin hän oli pyrkinyt viimeiset pari viikkoa. Hän oli niin lähellä kuningatarta, kuin vain mahdollista. Välissä oli ainoastaan yhdeksän sotilasta ja tuo naamioitu mies. Eiffel oli käynyt läpi monta eri toimintamallia päässään, mutta ainoa vaihtoehto tuntui olevan suora hyökkäys. Fjoðuriaaneja ei kannattanut enää odottaa. Palatsia vartioi pari tuhatta sotilasta ja Fjoðuriaaneja oli paljon vähemmän. Eiffel hymyili itsekseen. Hän kuolisi tänne. Ennemmin tai myöhemmin, mutta hän kuolisi. Se oli varmaa. Nyt hänen täytyi vain kerätä sisunsa ja hyökätä. Parempaa tilaisuutta tuskin aukeaisi, pahimmassa tapauksessa tänne tulisi vain lisää sotilaita.

Talven lyhyt päivä alkoi taittua iltaan ja laskeva aurinko maalasi taivasta oranssin sävyiseksi. Samassa naamioitu mies havaitsi jotain ulkona. Hän nousi pystyyn ja tähysti ulos. Parin sotilaan päät kääntyivät ja Eiffelkin katsahti ulos. Kukkulalla, joka kohosi muurin toisella puolen lähestyi valtava armeija vauhdilla. Ne eivät olleet Varjolaisia. Eiffel nielaisi. Armeijaa vastaan vyöryi Varjon puolelta shakaalien ja Varjolaisten musta massa. Jerchóvalaisia oli surullisen vähän verrattuna viholliseen.

”Hei! Kuka antoi luvan lepoon?! Asento!!” naamiomies karjaisi ja kaikki sotilaat suoristivat selkänsä. Mies murahti ja kääntyi ympäri. Hän katsoi hetken kohti portaikkoa, ennen kuin lähti määrätietoisesti astelemaan niitä kohti. Nyt tai ei koskaan.

                      Eiffel lähti kävelemään miehen perään. Sotilaat katsoivat toisiaan kummissaan. Hyvä, ne eivät tajua mitä tapahtuu. Eiffel kiihdytti juoksuun ja paljasti miekkansa. Hän tunsi kuinka hänen pulssinsa kohosi. Adrenaali sykki hänen suonissaan miehen selän lähestyessä. Silloin vasta sotilaat havahtuivat, ettei kaikki ollut oikein, ja joku huusi Eiffelin perään. Naamiomies käännähti katsomaan taakseen. Eiffel kohotti miekkansa, kun mies näki hänet heti takanaan. Yhtäkkiä Eiffelin ohi suhahti nuoli. Voi vittu.

                      Nuoli osui naamiomiestä keskelle rintaa. Eiffel naurahti, vartijoiden sihti oli surkea - hänen onnekseen. Naamiomies kaatui nuolen iskun voimasta selälleen. Eiffel kuuli vartijoiden syöksyvän kohti ja hän valmistautui taistoon. Yksi vartijoista oli hetkessä hänen vieressään. Eiffel väisti iskun, mutta vartija löi miekan hänen kädestään. Ei!

                      Silloin mies karjaisi ja kaatui kuolleena lattialle. Hänen niskastaan sojotti nuoli. Eivät vartijat voineet olla noin huonoja ampumaan. Eiffel nappasi miekkansa maasta ja kääntyi muita vartijoita päin. Eivät he olleetkaan. Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla. Äijä ei kyllä liioitellut ollenkaan. Muut seitsemän vartijaa pysähtyivät keskelle salia ja katsoivat vuoroin Eiffeliä ja vuoroin toisessa päädyssä olevaa sotilasta, joka asetti uutta nuolta jouseensa ja ampui. Sitten syntyi kaaos.

                      Kaksi miestä hyökkäsi Eiffelin ja loput toisen sotilaan kimppuun. Askeleita. Väistö. Isku. Syöksy. Isku. Huuto. Osuma. Väistö. Isku. Verta. Verta. Verta.

                      Pian kumpikin hänen kimppuunsa käynyt vartija oli kuollut ja Eiffel seisoi hengästyneenä miekka valmiudessa. Ase tuntui raskaalta hänen kipeässä kädessään. Toisessa päässä salia seisoi toinen vartija myös aseistautuneena. Eiffel yritti miettiä. Hän tarvitsisi jotain mitä käyttää kilpenä, hän ei pystyisi väistelemään nuolia. Mies otti asetti nuolen jänteelle ja Eiffel kohotti miekkansa.

                      ”Miksi ammuit tuota miestä?!” Eiffel huusi miehelle ja osoitti maassa makaavaa henkivartijaa.

                      ”Miksi itse hyökkäsit?!” Mies vastasi.

Keskustelun keskeytti Eiffelin takaa kuuluva ynähdys. Hän vilkaisi taakseen ja näki naamiomiehen olevan yhä elossa. Mies nousi istumaan, katsoen rintaansa uponnutta nuolta. Sitten hän otti kiinni nuolesta ja katkaisi sen siitä mistä se oli sukeltanut hänen sisäänsä. Naamiomies nousi ylös murahtaen ja he katsoivat kaikki toisiaan. Tilanne oli muuttunut haastavaksi. Henkivartija veti miekkansa esiin. Eiffel nielaisi. Hän ei ollut tavallinen mies, koska ei näyttänyt paljoa välittävän siitä, että hänestä oli juuri mennyt nuoli läpi. Lisäksi huolta aiheutti toinen sotilas, jonka ampumia nuolia olisi vaikea väistellä ilman kilpeä.

                      ”Mielenkiintoista.” naamiomies totesi katsoen lattialla maakaavia kuolleita vartijoita.

Sitten hän hyökkäsi Eiffelin kimppuun. Mies käytti miekkaa paljon taitavammin kuin muut vartijat ja lisäksi Eiffel oli vielä hengästynyt aiemmasta kamppailusta. Naamiomies oli vaarallinen vastus. Hänen iskunsa olivat nopeita ja tarkkoja. Toinen sotilas tähtäsi jousellaan, muttei ampunut. Hän selvästi odotti jommankumman pääsevän ensin hengestään. Käytännöllinen taktiikka.

Eiffel yritti lyödä miekalla henkivartiaa käteen, mutta tämä väisti ja iski Eiffeliä lujaa päähän. Eiffel lensi kaaressa maahan kypärään kohdistuneen lyönnin voimasta. Hänen henkensä pelastanut kypärä kieri kauas seinän viereen. Eiffel kierähti ylös, ja koska hänellä ei ollut silmikkoa kaventamassa näkökenttäänsä, hän näki tilanteen paremmin. Tosin nyt hänellä oli suurempi vaara päästä hengestään. Eiffel vilkaisi nopeasti. Kypärä oli liian kaukana, eikä hän ehtisi ottaa kuolleelta vartijalta kypärää itselleen. Naamiomies kallisti päätään ja naurahti voitonriemuisena.

Eiffel kuuli askeleet. Toinen sotilas ilmestyi hänen viereensä. Hän oli jättänyt jousensa ja kohotti miekan naamiomiestä kohti. Eiffel katsoi häntä hämillään. Mitä tuo mies aikoi?

”Hyvä nähdä sut täällä.” sotilas sanoi ja veti myös kypäränsä pois.

Hetken Eiffel luuli, että naamiomies oli sittenkin lyönyt hänet hengiltä ja hän oli nyt tuonpuoleisessa.

                      ”Mitä?” Waldo naurahti Eiffelin ilmeelle.

                      ”Luulin näkeväni kuolleita.” Eiffel vastasi ja naurahti myös.

Sitten he vakavoituivat ja kääntyivät vastustaan kohti.

                      ”Herkkä jälleennäkeminen vai?” naamiomies kysyi ja kohotti miekkansa heitä kohti.

                      ”No minä lähetän teidät molemmat takaisin helvettiin!” hän karjaisi ja hyökkäsi.

Jopa taistelussa yksi kahta vastaan naamiomies oli taitava. Nyt oli selvää, miksi hänet oli valittu Valtiattaren henkivartijaksi. Mutta Eiffel tunsi saaneensa voimansa takaisin. Väsymys ja maitohapot olivat poissa. Waldon näkeminen oli kuin nuorentanut häntä kaksikymmentä vuotta. Vaikka olkapäähän sattui yhä, Eiffel ei välittänyt. Hänen ystävänsä oli palannut kuolleista ja he eivät kaatuisi täällä. Ei tänään. He palaisivat täältä hengissä kotiin.

                      Vaikka naamiomies muuttui joka iskulta aggressiivisemmaksi ja nopeammaksi, olivat Eiffel ja Waldo yhdessä hänelle liikaa. Hän hyökkäsi raivoisasti saaden Eiffelin horjahtamaan väistäessään miekkaa, jolloin naamiomies yritti hyökätä suoraan häntä päin. Waldo kuitenkin ehti väliin ja hänen miekkansa viilsi miestä suoraa kasvoihin. Mies horjahti ja melkein kaatui. Eiffel kierähti ylös ripeästi. Mies suoristi selkänsä ja kuulosti kuin hän olisi nauranut. Naamio hänen kasvoillaan oli haljennut.

                      ”Vähempää en odottanutkaan teiltä.” mies sanoi. Naamio halkesi ja puolet siitä tipahti lattialle. Eiffel ja Waldo järkyttyivät. Naamion toinenkin puolisko tipahti kolahtaen lattialle. Heidän edessään seisoi huvittuneen näköisenä Mendez.

                      ”Mitä vittua??” Waldo ähkäisi.

                      ”Häh, ettekö ole iloisia nähdessänne mut?” Mendez kysyi ja kohotti hieman miekkaansa. Hänen silmänsä eivät olleet sokeat, vaan kirkkaat ja terävät. Mutta ne eivät olleet tummat väriltään niin kuin ennen, vaan vihreät, lähes keltaiset.

                      Eiffel ei voinut uskoa tätä todeksi. Tuo oli varmasti jokin kaksoisolento, muodonmuuttaja tai jotain. Tuo mies oli vieras heille. Se vain näytti Mendeziltä.

                      ”Sinä et ole Mendez.” Eiffel sanoi epäuskoisesti.

Mendez katsoi häntä ja virnisti oudosti.

                      ”Mistä sä niin päättelit, Eif?” hän vastasi.

                      ”Koska sun piti olla meidän kanssa, ei meitä vastassa!” Eiffel huusi raivoissaan.

                      ”Sää se otat kaiken aina niin henkilökohtaisesti, kun hommat ei menekkään niinku oisit halunnut.” Mendez sanoi hymyillen. ”Mut kiitti siitä kun toitte mut Jerchóvaan, sokeana olis ollu vähän vaikeeta päästä tänne yksin.” hän sanoi ja otti askeleen lähemmäs, hänen miekkansa yhä roikkuen sivulla. Eiffel ja Waldo kohottivat aseensa. Tuntui kuitenkin niin väärältä hyökätä ystävän kimppuun.

                      ”Mendez, väisty. Me ei haluta tappaa sua.” Eiffel sanoi.

Mendez nauroi taas, mutta vakavoitui yhtäkkiä.

                      ”Se nyt ei käy päinsä.” hän sanoi ja katsoi heitä kulmiensa alta. Hänen katseensa oli ahdistava ja sai Eiffelin melkein voimaan pahoin.

                      ”Me tultiin tappamaan Valtiatar, ei sua!” Waldo huusi.

Mendez kohotti miekkansa ja katsoi heitä myrkyllisesti. Hänestä huokui vihaa, pahantahtoisuutta ja kuolemannälkää.

                      ”Ei. Te ette tapa häntä. Minä en anna sen tapahtua.” hän sanoi ja hänen äänensä muuttui oudoksi. Eiffel oli ollut oikeassa. Tuo ei ollut enää Mendez.

                      ”Miksi?! Hän on Varjon kuningatar!” Waldo huusi tuskissaan. Hän ei millään tahtonut uskoa, että heidän ystävänsä voisi kääntyä heitä vastaan viime hetkellä.

                      ”Hän on minun kuningattareni!!” Mendez huusi vetäen viitan alta esiin toisen miekan ja hyökkäsi silmät raivosta kiiltäen heidän kimppuunsa.

                      Jos hän oli ollut sokeana hämmästyttävän hyvä miekkailemaan, hän oli nyt suorastaan käsittämättömän taitava. Eiffel ja Waldo saivat väistellä hänen nopeita liikkeitään, eivätkä pystyneet antamaan liki yhtään iskuja takaisin. Osat olivat vaihtuneet ja he olivat nyt altavastaajina. Tilannetta vaikeutti sekin, etteivät he voineet enää taistella kuin aiemmin. Vielä hetki sitten he yrittivät tappaa vihollista, mutta nyt heitä olikin vastassa oma ystävä. Kuinka voi voittaa kamppailun tappamatta häntä? Hyökkäys oli muuttunut puolustukseksi.

                      ”Lopeta!” Waldo huusi torjuessaan iskuja.

Mendez ei kuunnellut, vaan kävi kahta kauheammin päälle. Kun Eiffel yritti puuttua sivusta, Mendez torjui yhtä aikaa hänenkin hyökkäyksensä, lyöden miekan hänen kädestään. Eiffel harppasi taaksepäin ja Mendez kävi kaikin voimin Waldon kimppuun. Portaikon vieressä oli kaksi parimetristä rautakynttelikköä. Eiffel lähti juoksemaan kohti kynttilän jalkaa. Mendez huomasi hänet ja lähti hänen peräänsä. Eiffel tarttui toiseen kynttelikköön ja huitaisi sillä Mendeztä päin, saaden kakkosmiekan kalahtamaan lattiaan. Hän väisti ja tarttui toisesta miekastaan kaksin käsin kiinni ja löi kynttelikön kahtia yhdellä lujalla iskulla.

                      ”Mendez lopeta!” Waldo huusi taas. Hän seisoi heistä kymmenen metrin päässä jousi jännitettynä, nuoli tähdättynä kohti ystäväänsä. Mendez nosti maahan pudonneen miekkansa.

                      ”Ei! Te ette tapa häntä!!” hän huusi ja lähti juoksemaan Waldoa kohti molemmat miekat kohotettuina.

                      ”Pysähdy!” Waldo huusi ja tähtäsi.

Mendez ei hidastanut vaan jatkoi hyökkäystään. Waldo ampui ja nuoli osui Mendeztä reiteen. Hän ähkäisi tuskasta ja horjahti melkein kaatuen. Waldo otti pari askeltaa taaksepäin ja peruutti hänestä kauemmas. Mendez murahti, nosti miekkansa ja hyökkäsi uudestaan. Waldo ampui ja nuoli osui häntä toiseen jalkaan. Mendez karjahti ja kaatui polvilleen. Waldo asetti uuden nuolen jänteelle. Mendez nosti katsensa vihoissaan.

                      ”Ole TOSISSASI hijoputa!!” hän karjui.

                      ”Älä pakota mua siihen.” Waldo kiristeli hampaitaan ja tähtäsi.

Mendez karjaisi vihastuksissaan ja nousi vielä hyökätäkseen. Waldo ampui ja nuoli osui häntä vasempaan käteen. Miekka putosi korkeasti helähtäen lattialle. Mendez hidasti vauhtiaan irvistäen tuskasta. Waldo veti uuden nuolen ja ampui. Nyt nuoli osui hänen oikeaan olkapäähän.

                      ”Mierda!” Mendez ähkäisi.

Hänen kätensä tärisi, mutta silti hän piti tiukasti kiinni miekan kahvasta. Ilmeisesti kipu alkoi käydä sietämättömäksi, sillä hän ei pystynyt enää kohottamaan miekan terää maasta. Verta valui hänen jaloistaan lattialle. Waldo tiesi mihin ampui.

                      ”Miksi, Mendez?” Waldo kysyi tuskissaan.

Mendez katsoi häntä raivosta täristen, silmät tihkuen vihaa ja inhoa.

”Miksi sä teet tän sen naisen takia??” Waldo jatkoi ja astui lähemmäs.

”Koska minä rakastan häntä!” Mendez huusi ja yllättäen hyökkäsi.

Hän huitaisi miekallaan osuen Waldoa rintaan. Kuului tuskan parahdus. Waldo makasi maassa katsoen kauhuissaan ylös. Mendez ei enää liikkunut. Verta valui hänen suupielestään hänen katsoessaan hitaasti Eiffelin miekkaa, joka tuli hänen vatsastaan läpi.

                      ”Sentään… sä olit tosissas.” hän sanoi hiljaa ja vajosi polvilleen. Hänen miekkansa kalahti lattialle. Mendez tuijotti lattiaa lasittunein silmin, hengittäen raskaasti. Eiffel päästi irti miekasta, joka oli uponnut kahvaa myöten Mendezin selkään.

                      ”Sä et jättänyt mulle vaihtoehtoja.” Eiffel vastasi hiljaa kävellen hänen eteensä.

Hän ojensi kätensä ja nosti Waldon pystyyn. Mendez ei katsonut kumpaakaan heistä. Eiffel seurasi häntä murheissaan. Hän muisti Kalistarin linnan Márussa ja Varjon, joka saartoi heidät. Sen jälkeen Mendez sokeutui…

                      ”Sä siis valisist Varjon.” Eiffel sanoi.

Mendezin kädet roikkuivat sivuilla, hänen yhä tuijottaen lattiaa. Auringon lämpimän sävyiset säteet saivat verisen lattian melkein hohtamaan punaisena.

                      ”Te ette tiedä… Mitä minä näin...” Mendez sanoi hiljaa. Verta valui suusta lattialle hänen puhuessaan.

                      ”Varjo valitsi minut...”

Tuskan pisto tuntui Eiffelin sisällä hänen katsoessaan kuolevaa ystäväänsä.

                      ”Sinäkö tapoit Brittanyn?” hän kysyi.

                      ”…Kyllä.” Mendez vastasi yhä kohottamatta katsettaan, tai liikahtamatta.

Waldo parahti surullisena ja käänsi katseensa pois.

                      ”Eikö ne kaikki vuodet merkinneet sulle mitään?” hän kysyi ääni ahdistuksesta väristen. Mendez ei vastannut. Hänen henkensä alkoi rohista joka hengen vedolla.

                      ”Sä pelastit minut siellä Márussa ja nyt meidän piti tappaa sinut?! Me tultiin tänne asti pelastamaan sinut!” hän jatkoi tuskissaan.

                      Nyt Mendez liikahti. Verta purskahti hänen suustaan ja hän otti maan käsillään vastaan vajotessaan lattialle. Varjot liikkuivat hitaasti seinillä illan tummuessa. Mendez värähteli ja kohotti lopulta katseensa hitaasti heihin. Hän näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta, mutta hymyilikin yllättäen.

                      ”Kaikki meni juuri niin kuin pitikin...” hän kuiskasi murtuneella äänellä.

                      ”Mitä sä tarkoitat?!” Waldo parahti.

                      ”Minä vedin sut sieltä joesta, Waldo. Eiffel ei olisi yksin... saanut mua tapettua...”

Jokin välähti hänen silmissään ja ne muuttuivat jälleen tummiksi, ennen kuin painuivat kiinni. Mendez henkäisi hiljaa kaatuessaan kuolleena salin lattialle. Auringon viimeiset säteet katosivat taivaalle kertyneiden pilvien taakse ja tuli pimeää. Hyvin pimeää.