Viimeinen Luku - Kappale 21

Musta Palatsi

Oli pimeä. Hyvin, hyvin pimeä. Talvi-ilta ei ollut erikoisen kylmä, mutta koleus tuntui luita ja ytimiä myöten. Koko kuluneen päivän oli harmaalta taivaalta satanut räntää, mitä lähemmäs Muuria Tomar ja muut ratsastivat. Räntä hellitti vihdoin, kun viimeisen harjun päältä erotti mustan juovan kymmenien kilometrien päässä. Himmeänä paksun pilvikerroksen takaa hehkunut aurinko oli jo painunut mailleen, mutta Muurin erotti silti pimeydestä. Varjolaiset olivat valaisseet Muurin soihduin ja lyhdyin kilometrien matkalta. Se oli kuin loputon musta käärme, jonka tulinen harja leiskui pimeässä yössä. Kaikista kirkkaimpana erottui Jearn´mo, sekä Musta Palatsi joka kohosi pahaenteisenä kaukaisuudessa, heijastaen kaupungin valoja kiiltävällä pinnallaan.

                      Tomar ei ollut koskaan ollut näin lähellä Varjoa. Hän ei ollut ikinä nähnyt Muuria, vaikka oli kuullut puhuttavan siitä. Se näytti ikiaikaiselta, kuin se olisi täysin luonnollinen osa maastoa, mutta samalla se oli luonnottominta mitä Tomar oli koskaan nähnyt. Muurin muotoa ei pystynyt erottamaan, sillä luikerteli kuin musta nauha joka vuorten keskellä; Muuri imi kaiken valon ympäriltään, eikä heijastanut sitä yhtään takaisin. Kylmä puistatus vavisutti Tomarin kehoa hänen katsoessaan etäisyyteen. Ja sinne he olivat menossa. Suden suuhun.

                      ”Sen näkeminen aiheuttaa aina kylmiä väreitä.” Daran sanoi. Hän ratsasti Tomarin viereen katsomaan alas laaksoon.

                      ”Käännymme pian luoteeseen. Ylityspaikkamme on tuolla.” hän jatkoi osoittaen kohti Mustan palatsin takana kohoavaa vuorta. Douja, kirottu vuori.

                      Tomar nielaisi. Hän muisti ylllättäen, kuinka oli kymmenen vuotiaana ollut isänsä kanssa metsästämässä oravia ja hän oli kiivennyt korkean kukkulan laella kohoavaan mäntyyn. Tomar ei ollut koskaan ollut niin korkealla. Päivä oli kirkas ja kaunis, ja hongan latvasta näki kymmenien kilometrien päähän. Hän oli tähystänyt luoteeseen ja nähnyt luoteen vuoriston takana suuren mustan vuoren. Douja oli pelottavinta mitä pieni poika oli koskaan nähnyt. Sen huippu kohosi harmaan pilvimassan sisään, kadoten näkyvistä kokonaan. Koko vuori tuntui olevan kuin toisesta maailmasta, painajaisista, tähän maailmaan tuotu.

                      ”Douja.” Tomar sanoi pahaenteisesti.

Daran katsoi häntä ja sitten vuorta.

                      ”Varjon puolella sen nimi on Dáuja.” Daran vastasi ja kannusti ratsunsa alas mäkeä. Tomar katsoi yhä Daranin perään, kun yksi miehistä ravasi hänen vierelleen.

                      ”Se tarkoittaa ylösnoussutta.” Mies totesi, hymähtäen vinosti Tomarille ja laukkasi sitten Daranin perään veljiensä kanssa. Myös Tomar antoi pohkeita Syksylle, joka lähti ravaamaan muiden perään loivaa polkua alas.

Seuraavana päivänä alkoi lumisade. Vuorilta laskeutui laaksoon kylmä viima, joka muutti lumisateen pian pyryksi, joka ei ottanut tauotakseen. Kun he lopulta saapuivat määränpäähänsä vuoren rinteellä lumimyrsky hiipui lopulta lähes olemattomiin. Daran laskeutui ensimmäisenä maahan.

                      ”Jatkamme tästä jalan. Vaara jäädä kiinni on suurempi ratsain.” Hän sanoi.

                      ”Jätämmekö hevoset metsään?” Tomar kysyi Daranin ottaessa varusteitaan ratsun selästä.

                      ”Kyllä. Päästämme ne vapaaksi. Hevoset kyllä löytävät takaisin kotiinsa. Sinunkin ratsusi lähtee luultavasti niiden mukaan. Kun ylitämme muurin, joudumme silloin viimeistään jättämään ne oman onnensa nojaan. Ja minä teen sen, mieluiten sopivan kaukana Varjosta.” Daran sanoi lakonisesti, kuten aina.

                      He riisuivat suitset, sekä satulat ja piilottivat ne kuusen oksien alle, siinä toivossa että palaisivat joskus hakemaan tavaroitaan. Tomar kiitti Syksyä kumppanuudesta. Se oli ollut kelpo ratsu, hieman levottomampi kuin Veli, mutta tottelevainen ja nopea. Tomar puhalsi vielä Syksyn harjaan, ennen kuin lähetti sen muiden hevosten mukaan. Pienessä laumassa ne pärjäisivät paremmin kuin yksin, Tomar pohti noustessaan vuorenrinnettä mustanpuhuvan seurueen perässä.

Tuntien kipuamisen jälkeen he saapuivat vihdoin muurin juurelle. Heidän edessään kohosi musta sileä seinä, kohti taivasta. Maa oli tummunut hiilenmustaksi. Ilma haisi kuololle ja kylmälle. Muuri näytti elottomalta, mutta Tomarilla ei tehnyt mieli asua enää askeltakaan lähemmäs. Aivan kuin jotain pahaa voisi tapahtua, jos hän koskisi tuota piikiven mustaa pintaa.

                      ”Kuinka pääsemme yli?” Tomar ihmetteli.

Hän katsahti seuruettaan ja huomasi Daranin kääntyneen kulkemaan muurin suuntaisesti.

                      ”Täällä.” Daran sanoi ja muut lähtivät hänen peräänsä.

Kalliossa, muurin juurella oli kapea railo. Niin ohut, että siitä saattoi juuri ja juuri mahtua sisään, mutta niin syvä, ettei pohjaa näkynyt.

                      ”Tästäkö meidän on tarkoitus mennä?”  Tomar kysyi epäluuloisena. Rakoa ei voinut edes luolaksi kutsua, niin kapea se oli ja kulkemattoman näköinen.

Daran nyökkäsi.

                      ”Tätä reittiä olemme käyttäneet vain kerran, mutta tunneli vie Doujan läpi suoraan palatsin alle. Mikäli onni on myötä, olemme palatsissa ennen kuin sota alkaa.” Daran lausui.

                      Sitten he laskeutuivat yksitellen, Daran etummaisena railosta sisään. Tunneli oli kapea, kivinen ja kylmä. Kallion raoista valui jäistä vettä ja ilma haisi homeelle. Daran sytytti soihdun, jonka lepattavassa valossa he etenivät yhä vain syvemmälle. Välillä Tomarista tuntui, kuin he kulkisivat vain alaspäin. Aika menetti merkityksensä. Tunkkainen ilma muistutti Tomaria Dewan vankityrmistä, joista hän viisitoista vuotta sitten pelasti Daranin. Käytävä nyt oli tosin paljon ahtaampi, jos sitä edes käytäväksi saattoi kutsua. Vaikutti siltä muin salama olisi iskenyt vuoren kahtia ja tämä ahdas railo olisi syntynyt siitä voimasta.

                      Välillä tila oli niin ahdas, että ihmisillä oli vaikeuksia mahtua sotisovissaan kulkemaan eteenpäin. Tomarilla kulku oli helpompaa pienen rakenteensa ansiosta, mutta liukkaat kivet ja pimeys saivat hänenkin askeleensa toisinaan lipsumaan. Kahdesti Tomar kompastui ja toisella kerralla hän kaatui vetsenterävälle kivelle, joka viilsi hänen saappaansa auki nilkasta pohkeeseen. Tomar kirosi, mutta huokaisi kuitenkin helpotuksesta ajatellen, että sama vamma olisi voinut tulla hänen jalkaansa.

                      Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua heidän edessään näkyi vihdoin jotain muuta kuin mustaa kiveä. Daranin soihdun liekin valaistessa luolaa paremmin Tomar erotti heidän edessään suuren rautaoven. Se oli ainakin jalan verran paksu ja sen rautaiset saranat olivat vääntyneet rikki. Keskellä ovea oli lukolle paikka, mutta ei avaimenreikää. Oven takana käytävä oli luohittu leveämmäksi ja maalattia oli päällystetty ajan ja veden hiomilla mustilla laatoilla.

                      ”Tämä ovi...” Tomar aloitti ja kosketti oven kylmää, rautaista pintaa.

                      ”Kyllä. Tämä on ensimmäinen kahdeksasta ovesta, jotka edellisen johtajamme Vághon johdolla mursimme kolmekymmentä vuotta sitten.” Daran sanoi ja painoi kulmansa yhteen astuessaan ensimmäisenä oven leveiden karmien lävitse. Tomar muisti elävästi Daranin kertoman tarinan, kuinka Talismaani saatettiin päivänvaloon. Hän ei voinut uskoa, että jonain päivänä itse kävelisi juuri näiden ovien lävitse. Matka jatkui pimeää käytävää kiemurrelle yhä syvemmälle vuoren sisään.

                      Puolituntia myöhemmin vastaan tuli seuraava rautaovi. Sekin oli auki, saranat rikki väännettyinä ja keskellä ovea oli suuri lukko, mutta tällä kertaa lukossa oli avaimelle paikka. Lukon ympärille oli rautaoveen kaiverrettu suuri pedon kita, joka näytti ahmaisevan lukon sisäänsä. Kaiverrus oli taitavaa työtä ja Tomarilla olisi tehnyt mieli koskea sen pintaa, mutta hän pelkäsi pedon heräävän kosketuksesta henkiin. Hän puisteli typerät ajatuksensa päästään ja seurasi Fjoðuriaaneja kiiruhtaen kynnyksen yli.

                      Seuraava oven he saavuttivat vasta liki tunnin käveltyään nousevaa ja laskevaa käytävää pitkin. Ovi oli kuin edellinenkin, mutta tässä ovessa oli kaksi lukkoa ja kaksi kiemurtelevaa käärmettä kaiverrettuna rautaiseen pintaan.

                      ”Eivätkö varjolaiset vartioi käytävän päätä? Jos ovet on jo kerran murrettu, luulisi vartioinnin olevan tiukkaa nyt?” Tomar kysyi Daranilta heidän ohitettuaan kolmannen oven.

                      ”Sitä en voi tietää. Toivokaamme, että vastassamme ei ole mitään shakaaleja pahempaa.” Daran sanoi tuttuun synkkään tapaansa.

Tomar nielaisi. Vaikka Daran oli aina yhtä vakava, hän ei koskaan laskenut leikkiä tällaisilla asioilla. Ajattelematta Tomarin käsi siirtyi miekan kahvalle, vaikka matkaa oli vielä jäljellä.

Heidän saavuttuaan neljännelle ovelle he pitivät tauon ja istuutuivat rinkiin juomaan viiniä ja syömään leipää. Kaksi miehistä pisti nukkumaan muiden istuessa hiljaa piirissä. Tomar silmäili kalliota vasten nojaavaa rautaovea. Sen keskellä oli kolme lukkoa, joiden ympärillä ui kolme kalaa muistuttavaa oliota.

                      ”Edellisessä ovessa oli kaksi lukkoa, ja tässä on kolme. Kasvaako lukkojen lukumäärä joka ovea kohden?” Tomar tiedusteli.

                      ”Kyllä. Samoin aarretta vartioivien petojen lukumäärä kasvaa.” Tomarin vieressä istuva mies vastasi.

                      ”Miksi ensimmäisessä ovessa ei ollut lukkoa, eikä petoa?” Tomar ihmetteli.

                      ”Seitsemän on varjolaisille pyhä luku, sitä vastoin kahdeksan on heille tabu. Oikeastaan ensimmäinen ovi, oli ’ovi ilman lukua’ ja ensimmäinen peto on Varjo itse. Huomasit sen varmaan jo itsekin.” Daran sanoi hiljaa. Tomar nyökkäsi. Ilman tunkkaisuus ja epämiellyttävä tunne. Se sama tunne kuin Dewavuoriston sisällä... Se ei ollut kosteus tai home, joka ahdisti henkeä, vaan Varjo.

                      Pian he joutuivat herättämään uupuneet veljensä ja jatkoivat matkaa syvemmälle Varjon ytimeen. Nyt ovet tulivat vastaan yhä tihenevämpää tahtia. Viidennessä ovessa oli neljä lukkoa ja neljä sutta, jotka repivät toisiaan. Ovi muistutti etäisesti Korvenpään taistelevia ahmoja ja sai Tomarin olon vaivaantuneeksi. Käytävä muuttui kapeammaksi, mutta korkeammaksi heidän kulkiessaan kohti kuudetta ovea. He joutuivat vaihtamaan soihtua ja uuden liekin lepattaessa heikosti, Tomar olisi voinut vannoa jonkun seisovan heidän takanaan. Soihtu heitti seinille kiemurtelevia varjoja, jotka tuntuivat elävän.

                      ”Älä katso varjoja, vaan pidä katseesi eteenpäin suunnatuna.” Daran neuvoi vakavana juuri, kun Tomar luuli nähneensä jotain pimeydessä. Hän nyökkäsi, mutta vilkaistessaan muita hän näki miesten kasvoilla saman epävarmuuden, joka jäyti hänenkin sisintään. Pelko alkoi hiipiä hiljaisuudesta heidän mieliinsä.

                      Kuudes ovi korkea ja kapea ja käsitelty niin, että leikin lepattaessa, näytti kuin ovi olisi valunut verta. Oven joka kulmassa oli yksi lukko ja keskellä ovea viides lukko. Oveen oli kaiverrettu sarvipäinen peto joka ahmi suuhunsa ihmislapsia. Vaikka käytävä oven takana oli suurempi kuin aiemmin, tuntui kulku yhä hankalammalta. Tomarista tuntui kuin olisi kantanut säkillistä kiviä selässään. Jalkoja painoi ja hengitys ei tuntunut kulkevan. Mies Tomarin vieressä huomasi tämän ja antoi hänelle leilinsä.

                      ”Juo, se helpottaa oloasi.” Mies sanoi ja Tomar otti leilin kiittäen vastaan.

Juoma maistui rautaiselle ja makealle ja oli väkevää kuin viina. Maku muistutti liikaa verta, eikä Tomar voinut olla irvistämättä. Juoma kuitenkin auttoi, kuten mies oli luvannut ja henki kulki paremmin.

                      Kun seitsemäs ovi lähestyi oli kulku käynyt jälleen vaikeaksi. Ja Tomar huomasi, ettei hän ollut ainoa, johon ilma vaikutti ja pian miehen auttava leili kiersi vuorollaan jokaisella. Karkea juoma ei kuitekaan tuntunut auttavan enää kuin hetken. Kivisillä seinillä hyppivät varjot tuntuivat kaartuvan heidän päällensä ja Tomar jo toivoi, että käytävä loppuisi pian.

                      Seitsemäs rautaovi oli kokonaan pyöreä ja kuusi lukkoa oli rakennettu kehään, seuraten oven muotoa. Ovi oli taottu karkeammin kuin aikaisemmat ovet ja arretta vartioivat pedot olivat kuluneet rautaisesta pinnasta tunnistamattomiksi.

                      ”Ovi oli niin tiukasti ummessa, että jouduimme sulattamaan sitä tulella.” Daran sanoi astuessaan ovenkarmien lävitse.

Viimeinen käytävä ei näyttänyt enää luolalta. Mustat lattialaatat oli hiottu kiiltäviksi ja katto oli rakennettu ruodeholvin muotoon. Seinien vieressä kulkivat kapeat rännit, joissa oli joskus ollut öljyä valaisemassa pimeää käytävää.

Askeleet kaikuivat kolkossa tilassa. Ilma oli lämpimämpää kuin aiemmin, mutta silti Tomarin karvat seisoivat pystyssä. Auki haljennut saapas ei enää tahtonut pysyä jalassa ja Tomar pysähtyi sitomaan jalkinettaan tiukemmaksi. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen selässään. Tomar säpsähti ja nousi ylös. Silloin hän huomasi jääneensä viimeiseksi, eikä kukaan seurueesta olisi voinut häntä koskea. Tomar veti nahkanauhalla saappaansa äkkiä kasaan ja kiiruhti juosten muiden perään. Täällä hän ei halunnut olla hetkeäkään yksin.

Lopulta heidän edessään häämötti viimeinen ovi. Kahdeksas ovi seisoi jylhänä ja uhkaavana heidän edessään. Oven seitsemän rautalukkoa oli rakennettu ristin muotoon ja niiden ympärille oli kaiverrettu seitsemän kasvotonta miestä, joista jokainen piti miekkaa kädessään. Reliefit näyttivät niin eläviltä, että olisivat voineet astua irti ovesta hetkenä minä hyvänsä. Mutta päinvastoin kuin seitsemän edellistä ovea, tämä näytti ehjältä ja se oli suljettu kiinni. Daran astui oven eteen ja valaisi sen valtavaa rakennetta soihdulla.

”Tätä minä vähän pelkäsinkin. He ovat korjanneet sen.” Hän sanoi päätään puistellen.

”Kuinka pääsemme läpi?” Tomar kysyi.

Daran ei vastannut. Hän kävi soihdullaan läpi kaikki oven kohdat, veistokset, lukot ja kaikki kaksitoista saranaa. Käytävä oli hiljainen, jostain katonrajasta tippui vesipSisara kylmälle kivetykselle. Daran kääntyi mietteliäänä ympäri. Hänen kovettuneet kasvonsa jäykistyivät huolesta, eikä Tomar uskaltanut sanoa enää mitään. Toiset Fjoðuriaanit astuivat puolipiiriin ja kävivät keskustelua madalletuin äänin. Kaikille oli selvää että käänne oli odottamaton ja eteneminen toistaiseksi mahdotonta.

                      Tomar astui oven eteen. Rautaovi näytti järkähtämättömältä. Läpi pääseminen ilman kovia otteita ei tulisi kuuloonkaan. Mutta heitä ei ollut montaa: kuusi miestä ja geatki. Kuinka Vágho ja Fjoðuriaanit olivat silloin saaneet ovet murrettua? Voimalla? Taikuudella? Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan he olivat olleet vuoren sisällä. Ehkä päiviä, ehkä vain tunteja. Aikaa ei silti ollut hukattavaksi.

                      Tomar tunsi henkäyksen niskassaan. Niskakarvat nousivat pystyyn ja hän käännähti ympäri. Miehet keskustelivat johtajansa kanssa taaempana. Geatkin vaistot kertoivat, etteivät he olleet tässä pimeydessä yksin. Tomar haistoi ilmaa, joka tuntui kylmenevän. Nyt myös ihmismiehet havahtuivat epämiellyttävään tunteeseen. Syvältä käytävän uumenista kaikui syvä, ulvova ääni. Kuin vuori olisi herännyt henkiin ja puhunut unohtuneella kielellä, käskien heitä perääntymään, pakenemaan. Tomar luimisti korviaan. Tämä ei tiennyt hyvää.

                      Hengitys alkoi höyrytä, lämpötila laski. Ja syvältä käytävien uumenista kävi jäätävä viima heitä kohti. Ilma ei voinut liikkua umpinaisessa käytävässä, joten jostain kävi veto. Nyt ääni muuttui jyrinäksi ja silloin Tomar tajusi jyrinän kuuluvat ovesta. Hän loikkasi taaemmas ja paljasti miekkansa. Daran astui hänen viereensä kohottaen pitkän miekkansa. Ja heidän kaikkien hämmästykseksi ovi heräsi henkiin.

                      Seitsemän kasvotonta miestä kohottivat yksitellen miekkansa kohti lukkoja, kuin aavemaiset marionetit. Rautaiset nivelet narisivat ja paukahtelivat, ja ovesta kaikui kumea kalke ja naksahtelu, kuin ruosteinen kellon koneisto, joka heräsi eloon vuosisatojen unen jälkeen. Kun seitsemäs rautamies osoitti miekkansa viimeista lukkoa kohden, kuului ovesta kova kolahdus ja sitä seurasi korkeampi ääni. Tomar tiukensi otettaan aseensa kahvasta, kun valtava ovi alkoi aueta uhkaavasti jyristen.

                      Rautaoven takaa kajasti hehkuvan punainen valo. Se leimui kuin tuliset liekit oven ympärillä, kun kahdeksas rautaovi aukesi Fjoðuriaanien edessä. Ja heidän eteensä avautui korkea, katedraalimaisen jylhä tila. Ja siinä heidän edessään seisoi mies. Ihmisenkaltainen, muttei ihminen kuitenkaan. Hänen parrattomat kasvonsa olivat valkeat ja kovat. Miehellä oli mustat pitkät hiukset jotka hipoivat hänen pitkävartisten saappaudensa kannuksia. Hänen päällään oli musta viitta, sekä ylhäisesti kirjaillut vaatteet. Ja hänen ympärillään seisoi viisi mustaa shakaalia, joilla kaikilla oli tummaksi käsitellyt panssarit päällään. Jokaisella niistä oli käsissään pitkä petsi sirppimäisellä terällä.

                      ”Saavuitte vihdoin.” Mies sanoi kulmiensa alta. Hän kohotti heitä kohti valtavan miekkansa ja silloin shakaalit hyökkäsivät heitä kohti.

                      Tomar ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun Daran jo syöksyi ensimmäisenä petoja kohti huutaen raivokkaasti. Tomar ei aikonut jäädä odottamaan. Ja hän liittyi Daranin hyökkäykseen muiden Fjoðuriaanien kanssa.

                      Hän ei ollut koskaan nähnyt Fjoðuriaaneja taistelussa. Heillä oli miekan taito hallussa ja jo ensimmäisellä iskulla Daran sai ensimmäisen shakaalin kaadettua maahan. Toisella iskulla shakaali oli mennyttä. Daranin liikkeet olivat nopeita ja miekka sivalsi ilmaa, kuin tuuli suhisten puiden latvoissa. Tomar ei aikonut jäädä hänen varjoonsa ja rinta rinnan Fjoðuriaanien kanssa hän kävi taistoon seuraavaa shakaalia vastaan.

Peto oli tappavan nopea ja sen ylävartaloa ja niskaa peitti luja panssari. Tomar käytti pienuuttaan hyväkseen ja syöksyi shakaalin jalkoihin, sivaltaen pedon vasemman nilkan miekallaan poikki. Shakaali ei kuitenkaan vielä kaatunut, vaan rojahti lujaa kirkuen polvensa varaan. Vieressä vaalein Fjoðuriaani tuli apuun ja otti shakaalin peitsen iskut vastaan. Tomar yritti hyökätä takaa päin, mutta shakaali äkkäsi hänen aikeensa ja huitaisi pitkällä seipäällään Fjoðuriaanin kauemmas ja sai samalla myös Tomarin puolustuskannalle. Se ei kuitenkaan huomannut Darania, joka ilmestyi sivusta ja sivalsi shakaalin kaulan niskaa myöten auki.

Kolmas shakaali kuitenkin surmasi seurueen vanhimman miehen. Hän ei ehtinyt tarpeeksi nopeasti väistää shakaalin iskua ja kompastui, joka kävi hänelle kohtalokkaaksi. Peitsen terä upposi miehen vastasta sisään ja shakaali repäisi Fjoðuriaanin kahtia.

”Endera!!” Daran karjaisi tuskissaan ja syöksyi hyökkäykseen. Enderan ruumiin takaa kohti shakaalia hyökkäsi myös toinen heidän veljistään ja yhdessä Daranin kanssa he saivat shakaalin surmattua.

Suremiseen ei ollut kuitenkaan aikaa. Jäljellä oli vielä kaksi shakaalia, vastassaan viisi miestä, sekä Tomar.

”Tomar!” Daran sanoi tarttuen häntä olasta. ”Me hyökkäämme edeltä, mene sinä taaemmas ja tapa shakaali nuolella.” hän sanoi ääntään madaltaen ja viittasi Tomarin viiniä ja jousta. Tomar nyökkäsi ja Fjoðuriaanit hyökkäsivät yhtäaikaa.

Hän otti takapakkia ja viritti jousensa. Hämärässä oli haastavaa tähdätä, varsinkin liikkuvaa kohdetta osumatta ystäviinsä. Tomar kuitenkin oli harjoitellut nuolella ampumista koko nuoruusvuotensa, eivätkä vanhat taidot olleet ruosteessa. Jousi napsahti ja nuosi osui ensimmäistä shakaalia kurkkuun ja sai sen kaatumaan sätkien maahan.

Toinen shakaali oli kuitenkin nopeampi ja yhdellä suurella loikalla se hyppäsi Fjoðuriaanien ylitse ja syöksyi peitsi ilmaa viistäen kohti Tomaria. Hädissään Tomar ampui, mutta shakaali väisti tähtäämättä ammutun nuolen leikiten. Kilpajuoksussa shakaalia vastaan Tomar tiesi häviävänsä, joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt, kuin vetää miekka esiin ja yrittää ottaa vastaan shakaalin nopeat iskut. Sapeli sivalsi sivusta ja kärpän refleksillä Tomar ehti kuin ehtikin torjua sen miekallaan. Shakaalin isku oli kuitenkin niin voimakas, että Tomar paiskautui sen voimasta seinään. Hän ehti juuri kierähtää alta pois seipään terän upotessa kivilaattojen väliin. Tomar näki tilaisuutensa koittaneen. Hän otti vauhtia tarttuen shakaalin peitseen ja potkaisi kaikin voimin petoa päähän. Shakaalin ote kirposi aseestaan ja se paiskutui maahan potkun voimasta. Silloin tilanteeseen puuttui Daran, joka iski maahan kaatuneen shakaalin pään halki miekallaan.

Nyt jäljellä oli enää kalpeanaamainen mies. Hän ei osoittanut kasvoillaan mitään tunnetta nähdessään shakaaliensa kaatuneina verisessä maassa. Daran puhdisti miekkansa verestä yhdellä terävällä liikkeellä ja asteli itsevarmasti keskelle salia miehen eteen.

”Petosi ovat kuolleet.” Hän sanoi synkästi. Tomar noukki maahan pudonneen jousensa ja harppoi muiden vierelle. Mies katsoi heitä kaikkia hitaasti ja hänen valkeille kasvoilleen kohosi kolkko hymy. Ja heidän hämmästyksekseen mies laski miekkansa.

”Taistelitte urhoollisesti, mutta kysykää itseltänne, mitä se hyödyttää?” Mies virnisti vinosti ja napsautti sormiaan. Silloin miehen takaa kivisistä portaista laskeutui sisään neljä shakaalia lisää – kahdella niistä oli käärmeen merkki päälaellaan. Tomar nielaisi.

”Halpamaista, taistele kuin mies Evárran!” harmaapartainen mies ärähti.

”Tuo ei ole Evárran.” Daran sanoi tiukasti, saaden heidän edessään seisovan miehen nauramaan.

”Tarkkaavaisuutesi ei lakkaa hämmästyttämästä minua.” Mustahiuksinen mies vastasi. Hänen äänensä kuulosti väärältä ja myös Tomar tunnisti sen.

”...Ei voi olla... Trokahn?!” hän parahti hampaidensa välistä.

Miehen mielipuolinen katse porautui Tomariin ja kiero hymy venyi melkein korviin saakka. Miehen maahan ulottuvat mustat hiukset alkoivat lyhetä silmissä samalla, kun hän perääntyi shakaalien taakse. Yhä hymyillen. Ja hän kohoti miekkansa kohti Tomaria ja veti takkinsa kaulusta, paljastaen Tomarin korvasta korvaan antaman ruman arven.

”Sinä. Sinut minä muistan, karvanaama. Jätit minulle ruman muiston. Voi kuinka haluaisin itse repiä sinun kurkkusi auki, mutta minulla on kiire.” Mies sanoi ja silloin hänen kasvonsa palautuivat Trokahnin häijyksi naamaksi. Varjon häijy kätyri puhutteli vielä shakaaleja.

”Haluan että tuo rotta kuolee hitaasti. Muilla ei ole väliä, kunhan ovat poissa päiväjärjestyksestä.” Näinhin sanoihin Varjolaisten kapteeni perääntyi juosten portaisiin ja shakaalit hyökkäsivät.

”Tomar mene hänen peräänsä! Me hoidamme pedot!” Daran karjaisi. Tomarilla oli sekunti aikaa reagoida, ja hän tempaisi nuolensa mukaan, syöksyessään shakaalien välistä Trokahnin perään. Mies ei pääsisi häntä enää pakoon.

Mutta rientäessään kohti kivisiä portaita, ei Trokahnista näkynyt jälkeäkään. Perästään hän saattoi kuulla väkivallan ääniä, ihmisen tuskan parahduksia ja shakaalien kirkumista.

Tomar pysähtyi. Tämä hetki oli aivan kuin liki viisitoista vuotta sitten. Daran jäi metsään taistelemaan shakaleja vastaan, kun Tomar pakeni Demóon. Vaikka Tomar pelastikin ystävänsä lopulta Dewa-vuorten tyrmästä, ei Tomar ollut antanut itselleen anteeksi ystävänsä hylkäämistä. Tomar empi ja kääntyi katsomaan taakseen, kun kuuli Daranin huudon.

”Mitä aikailet?! Mene, Tomar!!” floduriaanien  johtaja karjaisi ottaessaan seipään iskun vastaan miekallaan. Tomar nielaisi epäröintinsä ja juoksi ylös portaikkoon.  Daran pärjää, he kaikki pärjäävät kyllä, hän vakuutteli itselleen. Hän oli eri mies kuin silloin. Nyt hän ei paennut, vaan totteli määräystä. Hänen taistelunsa jatkui.

Tomar juoksi portaat ylös, minkä jaloistaan pääsi, kunnes portaat loppuivat.  Nyt hän saattoi jo haistaa Trokahnin iljettävän löyhkän pimeältä käytävältä. Jäljestäminen oli helppoa, mutta nyt oli oltava myös nopea ja äärimmäisen varovainen. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Oli kiire.