Viimeinen Luku - Kappale 20

 Murha

Aurinko nousi. Nyt oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun Eiffel oli ystävänsä kanssa erkaantunut Daranista ja fjoðuriaaneista. Vietettyään viimeiset viikot yksin Mustan Palatsin sokkeloissa, Eiffel oli painanut sen monet käytävät ulkoa mieleensä. Hän tiesi millä käytävillä kannatti mihinkin aikaan olla, missä oli turvallista ja missä kannatti kävellä Varjoissa, ja missä taas oli parasta marssia keskellä käytävää. Varjolaiset olivat äärimmäisen kurinalaisia ja vartijoiden vuorot, kierrokset ja rytmit oppi nopeasti. Eiffelin oli toisinaan vaikea uskoa, kuinka häntä ei oltu huomattu. Ehkäpä se johtui hänen käyttämästään Varjolaisten haarniskasta, tosin hän ei voinut olla asiasta täysin varma.

Viimeinen yö kului verkkaisesti. Eiffel katsoi kapeasta ikkunasta harmaata, synkkää taivasta.  Taivas näytti lainehtivalta, paksun ajan valuttaman ikkunan lävitse. Auringon noustessa koittaisi päivä, jota varten hän oli kaikki nämä pitkät piinaavat viikot valmistautunut. Taivaanranta haalautui metallin harmaasta lämpimän hiekan sävyihin. Aamu alkoi sarastaa. Eiffel veti syvään henkeä. Hän nousi kankeasti ylös pölyiseltä lattilta, nosti miekkansa ja sammutti lyhdyn. Tänään hän tekee sen. Kaikki oli suunniteltu tarkkaan ja huolellisesti, virheitä ei sallittu. Tänään hän tappaisi Kuningattaren.

Astuttuaan ulos huoneesta Eiffel ehti ottaa vain pari reipasta askelta, kun yhtäkkiä kuuli juoksuaskelia, lähestyvän käytävää pitkin häntä kohti. Eiffel hätkähti. Tähän kellon aikaan ei kenenkään kuulunut kulkea tässä osassa linnaa.

”Mitä sinä teet?!” toinen vartija huusi lähestyessään.

”Menen alas, varttikierrokselle.” Eiffel vastasi itsevarmasti. Vaikka hän osasi valehdella uskottavasti vartija ei silti hidastanut, vaan tarttui häntä käsivarresta yhä juosten.

                      ”Tule mukaan, ne haluaa tänään kaikki pihalle.” vartija sanoi päästäessään irti.

Eiffel hölkkäsi miehen perässä, miettien mitä tekisi. Seuraavasta kulmasta pääsisi livahtamaan toisen huomaamatta sivuun. Eiffel hidasti aavistuksen kulman lähestyessä. Hänen pettymyksekseen juuri saman kulman takaa ilmestyä lisää vartijoita hölkäten, liittyen heidän matkaansa. Hitto. Nyt paikalta ei voinut vain liueta. Täytyi mennä mukana ja improvisoida matkan varrella.

Ulkona oli pakkasta, kun Eiffel saapui pihalle. Palatsin eteen oli kokoontunut lähes koko Mustan Palatsin kaarti. Eiffel laski nopeasti noin sata -  kaksisataa miestä. Hän tuli muutaman muun kanssa myöhässä paikalle ja heidät laitettiin seisomaan eturiviin. Pataljoonan edessä, suuren mustan hevosen selässä tilannetta seurasi kapteeni, joka mulkoili tiukasti myöhässä tulleita.

Hetken verran kaikki seisoivat hiljaa odottaen. Kapteeni ratsasti pari kertaa joukon editse, selvästi kärsimättömänä. Hän tähysti Palatsia ja hyppäsi sitten hevosensa selästä maahan. Nuori sotilas juoksi ottamaan hevosen ohjakset, kun kapteeni otti asennon ja teki kunniaa.

”Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Jearnmon harjatuga, valtakunnan herttua Èvarran, sekä Varjon Valtakunnan korkein Ruhtinatar, Valtiatar Sarako Jeárnintytär.” Kapteeni karjaisi ja kaikki sotilaat tekivät kunniaa.

Palatsista marssi ulos tummanpuhuva seurue. Mies, jolla oli pitkät, lähes polvitaipeisiin asti ulottuvat mustat hiukset; hänen vierellään mustaan kaapuun ja valkoiseen naamioon pukeutunut henkivartija, sekä heidän keskellään mustaan pitsiin ja huntuun verhoutunut Valtitar. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Heidän molemmilla puolillaan marssi kaksi valtavaa shakaalia aseistettuina, miekat vöillään ja seipäät kädessään, sekä kuusi shakaalia heidän perässään.

Eiffel nielaisi katsoessaan Varjon korkeaa hallitsijatarta. Vaatteiden ja huntujen lävitse pystyi kutakuinkin näkemään, että hän ei ollut ihminen. Naisella oli korkea, kapea kaula ja siro, suippo kuono, jonka liskomainen muoto erottui hennosti mustana verhona laskeutuvan hunnun alta.

Sotilaat tekivät kunniaa hänen majesteetilleen, Eiffel muiden mukana. He astuivat syrjään hallitsijaparin edeltä, ja korkea seurue asteli arvokkaasti sotilasjoukon halki. Heidän ohittaessaan Eiffelin vain muutaman metrin päästä, hän hetken harkitsi tappavansa naisen nopeasti. Eiffel pääsisi kyllä itsekin heti hengestään, mutta silloin tehtävä olisi suoritettu. Tilanne kuitenkin meni nopeasti ohitse, ja Valtitar oli jo liian kaukana. Hänen olisi pitänyt topimia välittömästi kuningattaren kohdalla, mutta epäröi. Eiffel puri huultaan turhautuneena. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuus, sota ei ole vielä alkanut. Ei aivan vielä. Silti hän halveksui omaa pelkuruuttaan. Mitä pelättävää tällaisella vanhuksella enää oli? Ei yhtään mitään.

Koko sotajoukko saattoi Kuningattarensa Palatsin piha-aukion poikki portille. Suuret mustat portit aukenivat jyristen, antaen alas kaupunkiin. Varjolaisten kansa oli kokoontunut tien reunoille nähdäksen Valtiattarensa. Tietä reunustivat sadat shakaalit, seisoen jäykkinä, kuin patsaat. Kuningatar marssi sotajoukkoineen verkkaisesti kaupungin halki. Väkijoukko hurrasi, itki ja ilakoi hurmiossa. Eiffel oli hämmästynyt millainen vaikutus Valtittarella oli muuten niin apaattiseen kansaansa. Hän oli kuin profeetta ja kansalaiset hänen opetuslapsiaan.

Marssi vei heidät aivan Muurin juurelle, jonka eteen oli raivattu aukea tila. Kaikkialla ympärillä opli shakaaleja; muurin edessä, muurin laella, talojen katoilla, aivan joka puolella. Varjolaiset seurasivat Valtiatarta hurraten ja sotilailla oli täysi työ pitää järjestys yllä. Lopulta Valtiatar kulki Muurin luokse puolisonsa ja henkivartiansa kanssa. Eiffel seurasi silmä kovana mitä oikein oli tekeillä. Kuningatar paljasti vaatteidensa alta paljaan, laihan kätensä. Hän astui aivan muuriin kiinni ja kosketti kädellään mustaa kiveä. Silloin varjolaiset hiljenivät. Ei edes tuulenvirettä käynyt, oli aivan hiljaista; tunnelmaa olisi voinut vaikka veitsellä leikata.

Yhtäkkiä maa alkoi vavahdella. Ja kuin salama olisi iskenyt, kovan jyrähdyksen saattamana Muuriin iskeytyi halkeama. Väkijoukko kohahti, kun Valtiatar päästi tuskaisen voihkaisun. Prinssipuoliso kiiruhti ottamaan vaimonsa syliin, tämän vaipuessa liki tajuttomana polvilleen. Mutta halkeama jatkoi murtumistaan. Ihmiset perääntyivät pelonsekaisin tuntein, mutta shakaalit eivät hievahtaneetkaan. Valkoiseen naamioon pukeutunut mies astui yllättäen esiin. Hän marssi siihen, missä Kuningatar oli vielä hetki sitten seissyt. Hän veti miekan tupestaan ja iski sapelinsa kahva edellä Muurin mustaan seinämään, keskelle murtumaa.

Ja niin Varjon Muuri särkyi. Suuret lohkareet alkoivat murtua ja romahtaa sen saumattomasta rakenteesta, kuin hiiltynyt puu tulen alla. Kansalaiset henkäisivät ja puhkesivat korvia huumaavaan hurraukseen. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin nouseva aurinko pilkisti mustan seinämän takaa, paljastaen Jerchóvan tiheät metsät ja kaukaisuudessa kohoavan vuoriston. Nyt Eiffel ymmärsi miksi Valtitar oli niin suojeltu ja tärkeä. Hänellä oli voimia, mitä kellään muulla varjolaisella ei ollut.

Èvarran luovutti puolisonsa henkivartijan huostaan ja astui kansalaistensa eteen. Hän levitti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja puhui:

”Tänä iltana auringon laskiessa Varjolaiset käyvät sotaan! Valtiataremme on murtanut muurin ja alistumisen aika on vihdoin ohi! Taistelemme voitokkaasti Jerchóvan pettureita ja Liittouman koiria vastaan! Me voitamme heidät! Me murskaamme heidät! Ja pian me saamme vaeltaa vapaana luvatulla maalla!” hän puhui ja hänen äänensä kaikui muurien seinämistä ylitse kaupungin.

Varjolaiset hurrasivat puheelle ja sotilaat ryhmittäytyivät jälleen hallisijaparin ympärille. Kuningattaren nyökättyä hyväksyvästi, lähti sotajoukko saattamaan heidät takaisin Palatsiin, juhlivan väkijoukon lävitse. Muurin murtuminen oli jo itsessään voitto tälle alistetulle kansalle. Eiffel ei silti tuntenut tippaakaan sympatiaa heitä kohtaan. Varjo teki alamaisistaan verenhimoisia muita elollisia kohtaan. Liittouma oli sulkenut heidät muurien sisään hyvästä syystä, mutta nyt he olivat vapauttaneet itsensä. Valtitar vapautti heidät. Ei ihme, että häntä pidetään messiaana.

Palatsin pihassa Èvarran jättäytyi jälkeen henkivartijan kanssa, kuuden shakaalin saattaessa Kuningattaren takaisin sisään. Kaksi shakaalia asettui  Prinssipuolison molemmin puolin, kun hän puhui nyt sotilaille.

                      ”Shakaalit ovat valmiina tuhoamaan vihollisen viimeiseen mieheen. Teidän tehtävänne kuitenkin on täällä Palatsissa. Te pidätte huolen, ettei yksikään ulkopuolinen pääse noiden muurien tälle puolen. Kukaan ei tule sisään, kukaan ei poistu! Te suojelette kuningatarta hengellänne!” mies huusi ja katsoi kaikkia sotilaita ankarasti. Varjolaiset kuuntelivat vakavina ja hiljaa. Èvarran oli vaikuttava näky mustine hiuksineen, jotka liehuivat kuten hänen viittansa tuulessa. Ylhäältä taivaalta pyörteili hitaasti maahan lumihiutaleita.

                      Sivussa seissyt, lipevän oloinen kapteeni kumarsi Èvarranille ja marssi tämän luokse. Hän kumartui herransa puoleen ja sanoi hänelle jotain. Mies nyökkäsi ja kapteeni kääntyi sotilaita päin.

                      ”No niin te kurjat surkimukset! Kuusi teistä paskiaisista tuli tänään myöhässä. Te, astukaa eteen!” kapteeni ärjyi ja osoitti eturivissä seisovia sotilaita.

                      Eiffel tunsi kylmän hien valuvan selkäänsä myöten astuessaan eteenpäin viiden muun kanssa. Hän huomasi sivusilmällään vieressä seisovan miehen tärisevän kauttaaltaan. Nyt Eiffeliä alkoi todella huolestuttaa tilanne, johon oli joutunut. Kapteeni viittoi kädellään ja astui taaksepäin. Molemmat shakaalit kävelivät Eiffelin ja muiden eteen. Toinen shakaali pysähtyi ja ensimmäinen ojensi sille oman seipäänsä. Keihäänsä luovuttanut peto veti vuorostaan miekkansa tupestaan.

Ennen kuin Eiffel ehti räpäyttää silmiään, rivin ensimmäisen miehen pää lensi kaaressa heidän jalkojensa eteen. Eiffel jännittyi jokaista lihastaan myöten. Hänen täytyi taistella, hän ei voinut vain seistä tässä ja antaa heidän teloittaa itseään. Mutta jos hän taistelee, hän paljastuu petturiksi ja häntä olisi vastassa pataljoona sotilaita ja kaksi shakaalia. Mitä hittoa minä teen??

                      Eiffel ehti tarttua miekkansa kahvaan, kun yhtäkkiä pitkätukkainen mies älähti. Shakaali, joka juuri irrotti toisen sotilaan pään yhdellä lujalla iskulla, pysähtyi välittömästi ja kääntyi ympäri. Ne liikkuivat pelottavan konemaisesti.

Kuningattaren henkivartija puhui ääntään madaltaen arvovaltaiselle prinssipuolisolle. Èvarran nyökkäsi naamioimiehelle, ja viittoi shakaalinsa takaisin. Kapteeni näytti  tyrmistyneeltä ja pettyneeltä tilanteen muutoksesta. Hän oli selvästi henkilö, josta varjo toi esiin verenhimoisen puolen. Èvarran puhui vielä naamioidulle miehelle, ennen kuin kääntyi kannoillaan, marssien sitten takaisin Palatsiin, shakaalien seuratessa häntä. Varjon korkein mies jätti sotilaansa sanaakaan sanomatta. Sodan alla sellaisille ei ollut aikaa. Eiffel kyllä tiesi nämä kuviot. Tämä ei ollut ensimmäinen sota, jossa hän olisi mukana.

                      ”Näitte mitä myöhästyjille tapahtuu. Päivällä haluan nähdä KAIKKIEN olevan tasan sillä kellonlyömällä paikalla!” kapteeni karjui. ”Kaikki muut, paitsi te neljä, poistukaa!” hän huusi naama punaisena, ennen kuin poistui prinssipuolison perään. Kaikki sotilaat hajaantuivat.

                      Eiffel ja muut myöhästyjät seisoivat yhä niillä sijoillaan naamiodun miehen astuessa heidän eteensä. Hän tarkasteli heitä pitkään, puisen maskinsa takaa.

                      ”Te olette nyt minun.” Mies sanoi kumeasti maskin takaa. Hänen äänensä oli outo. Se oli ainoa sana, jonka Eiffel keksi kuvaamaan sitä käheää ja soinnukasta ääntä. Tämä ei ollut tavallisen ihmisen ääni.

                      ”Minä ostin teidän henkenne, joten te olette tästä hetkestä lähtien minun omaisuuttani.” Mies sanoi ja nauroi. Kolkko nauru sai väreet kulkemaan pitkin Eiffelin selkäpiitä. Tätä miestä hänen kannattaisi pitää silmällä. Sitten mies käännähti kannoillaan ja he lähtivät seuraamaan häntä marssien.

                      Koko joukko kulki miehen perässä sisään Palatsiin, ylös suuria kierreportaita ja pitkin leveitä, autioita käytäviä. Lopulta he saapuivat karuun halliin. Vaikka salissa oli suuret ikkunat, sen mustat seinät tuntuivat imevän kaiken valon.Seiniä reunustavat korkeat pylväät heittivät pitkiä mustia varjoja muutenkin synkille seinille. Salissa seisoi rivissä kuusi sotilasta ikkunoiden edessä.

                      ”No niin. Nyt teitä on kymmenen.” naamiomies sanoi ja pysähtyi keskelle salia. Hän viittasi ikkunan edessä seisovia sotilaita, puhuen yhä uusille tulokkaille.

                      ”Heidän tehtävänsä on suojella Valtiatarta. Teidän tehtävänne sen sijaan on suojella minua.” mies sanoi. ”Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla ja minun tehtäväni on suojella kauniin Valtiattaren henkeä. Se on vaikeaa, jos olen päätön.” mies sanoi olkaansa kohauttaen. Hänen välitön puhenpartensa sai Eiffelin varautuneeksi.

                      Naamiomiehen kädet roikkuivat sivuilla, eikä hän muutenkaan vaikuttanut olemukseltaan kovin sotilaalliselta. Eiffel mietti mistä Varjolaiset olivat löytäneet tällaisen henkivartijan. Mutta muista: minä olen päällikkösi, ei Evárran. Hän saa sanoa mitä haluaa. Eiffel kurtisti kulmiaan miettien. Miksi Valtiattarella ei ollut vartioinaan hurjia shakaaleja, vaan tavallisia ihmisiä? Shakaalit olivat saattaneet Kuningattaren sisään, mutta niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Jos hän kerta oli niin tärkeä, miksi hänen vartiointinsa oli tehottomampaa, kuin kruunuprinssin, joka ei edes ole perimisjärjestyksessä?

                      Salin toisessa päädyssä kohosi pimeät kierreportaat, jonne auringonvalo ei päässyt paistamaan. Portaista kuului askelia. Naamiomies käännähti ympäri ja kaikki tekivät kunniaa. Eiffelkin suoristi selkänsä. Askeleet voimistuivat, jolloin naamioitu mies lähti kävelemään vauhdikkaasti portaita kohti. Portaikkoon ilmestyi pitkä tumma hahmo. Naamiomies pysähtyi. Nyt askeleet kaikuivat salin kiiltävästä kivilattiasta ja pian auringonvaloon astui pitkä, arvokkaannäköinen nainen. Nainen oli yhä verhoutunut mustaan pitsiin, jopa hänen kasvojaan peitti musta huntu. Surupuku?

                      ”Teidän armonne.” naamiomies henkäisi ja painui polvilleen. Hänen äänensä oli muuttunut aivan erilaiseksi. Pehmeäksi, puhtaaksi.

                      ”Älä…” nainen sanoi. Hän kuulosti suorastaan ahdistuneelta.

Naamioitu mies nousi ylös. Valtiatar kääntyi ja asteli kohti ikkunaa. Hunnun alta valuivat pitkät mustat hiukset, jotka olivat vielä pidemmät kuin hänen aviomiehellään, ulottuen miltei maahan asti. Nainen pysähtyi ikkunan eteen ja jäi katsomaan ulos. Hetken oli täysin hiljaista. Eiffel vilkaisi sivusilmällään ja näki, että ikkunoista avautui näkymä kohti Varjon suurta muuria. Naamiomies asteli valtiattaren viereen.

                      ”Nytkö se alkaa?” nainen kysyi hiljaa.

                      ”Kyllä, korkeutenne.” mies vastasi.

Nainen henkäisi, kuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Hän sanoi jotain niin hiljaa, etteivät sotilaat kuulleet hänen sanojaan. Naamiomies astui lähemmäs Valtiatarta ja kosketti hänen kättään. Nainen kääntyi katsomaan häntä. Vaikkei heidän kummankaan kasvoja erottanut Eiffel pystyi vannomaan, että heidän välillään oli jotain.

                      ”Älkää pelätkö, minä olen täällä.” mies sanoi, niin että Eiffel juuri ja juuri kuuli hänet.

                      ”Sitä minä juuri pelkäänkin.” nainen henkäisi ja lähti kiireesti pois.

Mies jäi niille sijoilleen katsomaan, kun Valtiatar katosi takaisin portaikkoon. Vasta kun askeleet katosivat ja jostain kaikui oven kolahdus, mies ryhdistäytyi hieman ja marssi takaisin siihen missä oli ollut hetki sitten.

                      ”Väsyttääkö?” mies kysyi sotilailta. Hänen äänensä oli jälleen omituisen kuuloinen. ”Parempi ettei, sillä te tulette seisomaan näillä sijoillanne pitkään.” mies sanoi melkein nauraen ja huitaisi kädellään ilmaa. Sitten hän käveli ikkunan eteen ja jäi siihen. Ja niillä sijoillaan he seisoivat.

                      Meni tunti, meni toinen. Aurinko kulki ikkunoiden editse ja lopulta katosi nurkan taakse. Ensimmäinen tunti oli ollut tuskaa, toinen tunti oli ollut kärsimystä, mutta kolmannella tunnilla Eiffelin jalat olivat jo turrat ja vaikka hänen päässään humisi, hän pysyi silti pystyssä. Naamiomies istui ikkunanlaudalla, nojaten sen puitteeseen. Välillä hän nousi ja teki pienen kävelylenkin ja palasi sitten paikoilleen.

                      Eiffel oli vihdoin siinä tilanteessa, mihin hän oli pyrkinyt viimeiset pari viikkoa. Hän oli niin lähellä kuningatarta, kuin vain mahdollista. Välissä oli ainoastaan yhdeksän sotilasta ja tuo naamioitu mies. Eiffel oli käynyt läpi monta eri toimintamallia päässään, mutta ainoa vaihtoehto tuntui olevan suora hyökkäys. Fjoðuriaaneja ei kannattanut enää odottaa. Palatsia vartioi pari tuhatta sotilasta ja Fjoðuriaaneja oli paljon vähemmän. Eiffel hymyili itsekseen. Hän kuolisi tänne. Ennemmin tai myöhemmin, mutta hän kuolisi. Se oli varmaa. Nyt hänen täytyi vain kerätä sisunsa ja hyökätä. Parempaa tilaisuutta tuskin aukeaisi, pahimmassa tapauksessa tänne tulisi vain lisää sotilaita.

Talven lyhyt päivä alkoi taittua iltaan ja laskeva aurinko maalasi taivasta oranssin sävyiseksi. Samassa naamioitu mies havaitsi jotain ulkona. Hän nousi pystyyn ja tähysti ulos. Parin sotilaan päät kääntyivät ja Eiffelkin katsahti ulos. Kukkulalla, joka kohosi muurin toisella puolen lähestyi valtava armeija vauhdilla. Ne eivät olleet Varjolaisia. Eiffel nielaisi. Armeijaa vastaan vyöryi Varjon puolelta shakaalien ja Varjolaisten musta massa. Jerchóvalaisia oli surullisen vähän verrattuna viholliseen.

”Hei! Kuka antoi luvan lepoon?! Asento!!” naamiomies karjaisi ja kaikki sotilaat suoristivat selkänsä. Mies murahti ja kääntyi ympäri. Hän katsoi hetken kohti portaikkoa, ennen kuin lähti määrätietoisesti astelemaan niitä kohti. Nyt tai ei koskaan.

                      Eiffel lähti kävelemään miehen perään. Sotilaat katsoivat toisiaan kummissaan. Hyvä, ne eivät tajua mitä tapahtuu. Eiffel kiihdytti juoksuun ja paljasti miekkansa. Hän tunsi kuinka hänen pulssinsa kohosi. Adrenaali sykki hänen suonissaan miehen selän lähestyessä. Silloin vasta sotilaat havahtuivat, ettei kaikki ollut oikein, ja joku huusi Eiffelin perään. Naamiomies käännähti katsomaan taakseen. Eiffel kohotti miekkansa, kun mies näki hänet heti takanaan. Yhtäkkiä Eiffelin ohi suhahti nuoli. Voi vittu.

                      Nuoli osui naamiomiestä keskelle rintaa. Eiffel naurahti, vartijoiden sihti oli surkea - hänen onnekseen. Naamiomies kaatui nuolen iskun voimasta selälleen. Eiffel kuuli vartijoiden syöksyvän kohti ja hän valmistautui taistoon. Yksi vartijoista oli hetkessä hänen vieressään. Eiffel väisti iskun, mutta vartija löi miekan hänen kädestään. Ei!

                      Silloin mies karjaisi ja kaatui kuolleena lattialle. Hänen niskastaan sojotti nuoli. Eivät vartijat voineet olla noin huonoja ampumaan. Eiffel nappasi miekkansa maasta ja kääntyi muita vartijoita päin. Eivät he olleetkaan. Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla. Äijä ei kyllä liioitellut ollenkaan. Muut seitsemän vartijaa pysähtyivät keskelle salia ja katsoivat vuoroin Eiffeliä ja vuoroin toisessa päädyssä olevaa sotilasta, joka asetti uutta nuolta jouseensa ja ampui. Sitten syntyi kaaos.

                      Kaksi miestä hyökkäsi Eiffelin ja loput toisen sotilaan kimppuun. Askeleita. Väistö. Isku. Syöksy. Isku. Huuto. Osuma. Väistö. Isku. Verta. Verta. Verta.

                      Pian kumpikin hänen kimppuunsa käynyt vartija oli kuollut ja Eiffel seisoi hengästyneenä miekka valmiudessa. Ase tuntui raskaalta hänen kipeässä kädessään. Toisessa päässä salia seisoi toinen vartija myös aseistautuneena. Eiffel yritti miettiä. Hän tarvitsisi jotain mitä käyttää kilpenä, hän ei pystyisi väistelemään nuolia. Mies otti asetti nuolen jänteelle ja Eiffel kohotti miekkansa.

                      ”Miksi ammuit tuota miestä?!” Eiffel huusi miehelle ja osoitti maassa makaavaa henkivartijaa.

                      ”Miksi itse hyökkäsit?!” Mies vastasi.

Keskustelun keskeytti Eiffelin takaa kuuluva ynähdys. Hän vilkaisi taakseen ja näki naamiomiehen olevan yhä elossa. Mies nousi istumaan, katsoen rintaansa uponnutta nuolta. Sitten hän otti kiinni nuolesta ja katkaisi sen siitä mistä se oli sukeltanut hänen sisäänsä. Naamiomies nousi ylös murahtaen ja he katsoivat kaikki toisiaan. Tilanne oli muuttunut haastavaksi. Henkivartija veti miekkansa esiin. Eiffel nielaisi. Hän ei ollut tavallinen mies, koska ei näyttänyt paljoa välittävän siitä, että hänestä oli juuri mennyt nuoli läpi. Lisäksi huolta aiheutti toinen sotilas, jonka ampumia nuolia olisi vaikea väistellä ilman kilpeä.

                      ”Mielenkiintoista.” naamiomies totesi katsoen lattialla maakaavia kuolleita vartijoita.

Sitten hän hyökkäsi Eiffelin kimppuun. Mies käytti miekkaa paljon taitavammin kuin muut vartijat ja lisäksi Eiffel oli vielä hengästynyt aiemmasta kamppailusta. Naamiomies oli vaarallinen vastus. Hänen iskunsa olivat nopeita ja tarkkoja. Toinen sotilas tähtäsi jousellaan, muttei ampunut. Hän selvästi odotti jommankumman pääsevän ensin hengestään. Käytännöllinen taktiikka.

Eiffel yritti lyödä miekalla henkivartiaa käteen, mutta tämä väisti ja iski Eiffeliä lujaa päähän. Eiffel lensi kaaressa maahan kypärään kohdistuneen lyönnin voimasta. Hänen henkensä pelastanut kypärä kieri kauas seinän viereen. Eiffel kierähti ylös, ja koska hänellä ei ollut silmikkoa kaventamassa näkökenttäänsä, hän näki tilanteen paremmin. Tosin nyt hänellä oli suurempi vaara päästä hengestään. Eiffel vilkaisi nopeasti. Kypärä oli liian kaukana, eikä hän ehtisi ottaa kuolleelta vartijalta kypärää itselleen. Naamiomies kallisti päätään ja naurahti voitonriemuisena.

Eiffel kuuli askeleet. Toinen sotilas ilmestyi hänen viereensä. Hän oli jättänyt jousensa ja kohotti miekan naamiomiestä kohti. Eiffel katsoi häntä hämillään. Mitä tuo mies aikoi?

”Hyvä nähdä sut täällä.” sotilas sanoi ja veti myös kypäränsä pois.

Hetken Eiffel luuli, että naamiomies oli sittenkin lyönyt hänet hengiltä ja hän oli nyt tuonpuoleisessa.

                      ”Mitä?” Waldo naurahti Eiffelin ilmeelle.

                      ”Luulin näkeväni kuolleita.” Eiffel vastasi ja naurahti myös.

Sitten he vakavoituivat ja kääntyivät vastustaan kohti.

                      ”Herkkä jälleennäkeminen vai?” naamiomies kysyi ja kohotti miekkansa heitä kohti.

                      ”No minä lähetän teidät molemmat takaisin helvettiin!” hän karjaisi ja hyökkäsi.

Jopa taistelussa yksi kahta vastaan naamiomies oli taitava. Nyt oli selvää, miksi hänet oli valittu Valtiattaren henkivartijaksi. Mutta Eiffel tunsi saaneensa voimansa takaisin. Väsymys ja maitohapot olivat poissa. Waldon näkeminen oli kuin nuorentanut häntä kaksikymmentä vuotta. Vaikka olkapäähän sattui yhä, Eiffel ei välittänyt. Hänen ystävänsä oli palannut kuolleista ja he eivät kaatuisi täällä. Ei tänään. He palaisivat täältä hengissä kotiin.

                      Vaikka naamiomies muuttui joka iskulta aggressiivisemmaksi ja nopeammaksi, olivat Eiffel ja Waldo yhdessä hänelle liikaa. Hän hyökkäsi raivoisasti saaden Eiffelin horjahtamaan väistäessään miekkaa, jolloin naamiomies yritti hyökätä suoraan häntä päin. Waldo kuitenkin ehti väliin ja hänen miekkansa viilsi miestä suoraa kasvoihin. Mies horjahti ja melkein kaatui. Eiffel kierähti ylös ripeästi. Mies suoristi selkänsä ja kuulosti kuin hän olisi nauranut. Naamio hänen kasvoillaan oli haljennut.

                      ”Vähempää en odottanutkaan teiltä.” mies sanoi. Naamio halkesi ja puolet siitä tipahti lattialle. Eiffel ja Waldo järkyttyivät. Naamion toinenkin puolisko tipahti kolahtaen lattialle. Heidän edessään seisoi huvittuneen näköisenä Mendez.

                      ”Mitä vittua??” Waldo ähkäisi.

                      ”Häh, ettekö ole iloisia nähdessänne mut?” Mendez kysyi ja kohotti hieman miekkaansa. Hänen silmänsä eivät olleet sokeat, vaan kirkkaat ja terävät. Mutta ne eivät olleet tummat väriltään niin kuin ennen, vaan vihreät, lähes keltaiset.

                      Eiffel ei voinut uskoa tätä todeksi. Tuo oli varmasti jokin kaksoisolento, muodonmuuttaja tai jotain. Tuo mies oli vieras heille. Se vain näytti Mendeziltä.

                      ”Sinä et ole Mendez.” Eiffel sanoi epäuskoisesti.

Mendez katsoi häntä ja virnisti oudosti.

                      ”Mistä sä niin päättelit, Eif?” hän vastasi.

                      ”Koska sun piti olla meidän kanssa, ei meitä vastassa!” Eiffel huusi raivoissaan.

                      ”Sää se otat kaiken aina niin henkilökohtaisesti, kun hommat ei menekkään niinku oisit halunnut.” Mendez sanoi hymyillen. ”Mut kiitti siitä kun toitte mut Jerchóvaan, sokeana olis ollu vähän vaikeeta päästä tänne yksin.” hän sanoi ja otti askeleen lähemmäs, hänen miekkansa yhä roikkuen sivulla. Eiffel ja Waldo kohottivat aseensa. Tuntui kuitenkin niin väärältä hyökätä ystävän kimppuun.

                      ”Mendez, väisty. Me ei haluta tappaa sua.” Eiffel sanoi.

Mendez nauroi taas, mutta vakavoitui yhtäkkiä.

                      ”Se nyt ei käy päinsä.” hän sanoi ja katsoi heitä kulmiensa alta. Hänen katseensa oli ahdistava ja sai Eiffelin melkein voimaan pahoin.

                      ”Me tultiin tappamaan Valtiatar, ei sua!” Waldo huusi.

Mendez kohotti miekkansa ja katsoi heitä myrkyllisesti. Hänestä huokui vihaa, pahantahtoisuutta ja kuolemannälkää.

                      ”Ei. Te ette tapa häntä. Minä en anna sen tapahtua.” hän sanoi ja hänen äänensä muuttui oudoksi. Eiffel oli ollut oikeassa. Tuo ei ollut enää Mendez.

                      ”Miksi?! Hän on Varjon kuningatar!” Waldo huusi tuskissaan. Hän ei millään tahtonut uskoa, että heidän ystävänsä voisi kääntyä heitä vastaan viime hetkellä.

                      ”Hän on minun kuningattareni!!” Mendez huusi vetäen viitan alta esiin toisen miekan ja hyökkäsi silmät raivosta kiiltäen heidän kimppuunsa.

                      Jos hän oli ollut sokeana hämmästyttävän hyvä miekkailemaan, hän oli nyt suorastaan käsittämättömän taitava. Eiffel ja Waldo saivat väistellä hänen nopeita liikkeitään, eivätkä pystyneet antamaan liki yhtään iskuja takaisin. Osat olivat vaihtuneet ja he olivat nyt altavastaajina. Tilannetta vaikeutti sekin, etteivät he voineet enää taistella kuin aiemmin. Vielä hetki sitten he yrittivät tappaa vihollista, mutta nyt heitä olikin vastassa oma ystävä. Kuinka voi voittaa kamppailun tappamatta häntä? Hyökkäys oli muuttunut puolustukseksi.

                      ”Lopeta!” Waldo huusi torjuessaan iskuja.

Mendez ei kuunnellut, vaan kävi kahta kauheammin päälle. Kun Eiffel yritti puuttua sivusta, Mendez torjui yhtä aikaa hänenkin hyökkäyksensä, lyöden miekan hänen kädestään. Eiffel harppasi taaksepäin ja Mendez kävi kaikin voimin Waldon kimppuun. Portaikon vieressä oli kaksi parimetristä rautakynttelikköä. Eiffel lähti juoksemaan kohti kynttilän jalkaa. Mendez huomasi hänet ja lähti hänen peräänsä. Eiffel tarttui toiseen kynttelikköön ja huitaisi sillä Mendeztä päin, saaden kakkosmiekan kalahtamaan lattiaan. Hän väisti ja tarttui toisesta miekastaan kaksin käsin kiinni ja löi kynttelikön kahtia yhdellä lujalla iskulla.

                      ”Mendez lopeta!” Waldo huusi taas. Hän seisoi heistä kymmenen metrin päässä jousi jännitettynä, nuoli tähdättynä kohti ystäväänsä. Mendez nosti maahan pudonneen miekkansa.

                      ”Ei! Te ette tapa häntä!!” hän huusi ja lähti juoksemaan Waldoa kohti molemmat miekat kohotettuina.

                      ”Pysähdy!” Waldo huusi ja tähtäsi.

Mendez ei hidastanut vaan jatkoi hyökkäystään. Waldo ampui ja nuoli osui Mendeztä reiteen. Hän ähkäisi tuskasta ja horjahti melkein kaatuen. Waldo otti pari askeltaa taaksepäin ja peruutti hänestä kauemmas. Mendez murahti, nosti miekkansa ja hyökkäsi uudestaan. Waldo ampui ja nuoli osui häntä toiseen jalkaan. Mendez karjahti ja kaatui polvilleen. Waldo asetti uuden nuolen jänteelle. Mendez nosti katsensa vihoissaan.

                      ”Ole TOSISSASI hijoputa!!” hän karjui.

                      ”Älä pakota mua siihen.” Waldo kiristeli hampaitaan ja tähtäsi.

Mendez karjaisi vihastuksissaan ja nousi vielä hyökätäkseen. Waldo ampui ja nuoli osui häntä vasempaan käteen. Miekka putosi korkeasti helähtäen lattialle. Mendez hidasti vauhtiaan irvistäen tuskasta. Waldo veti uuden nuolen ja ampui. Nyt nuoli osui hänen oikeaan olkapäähän.

                      ”Mierda!” Mendez ähkäisi.

Hänen kätensä tärisi, mutta silti hän piti tiukasti kiinni miekan kahvasta. Ilmeisesti kipu alkoi käydä sietämättömäksi, sillä hän ei pystynyt enää kohottamaan miekan terää maasta. Verta valui hänen jaloistaan lattialle. Waldo tiesi mihin ampui.

                      ”Miksi, Mendez?” Waldo kysyi tuskissaan.

Mendez katsoi häntä raivosta täristen, silmät tihkuen vihaa ja inhoa.

”Miksi sä teet tän sen naisen takia??” Waldo jatkoi ja astui lähemmäs.

”Koska minä rakastan häntä!” Mendez huusi ja yllättäen hyökkäsi.

Hän huitaisi miekallaan osuen Waldoa rintaan. Kuului tuskan parahdus. Waldo makasi maassa katsoen kauhuissaan ylös. Mendez ei enää liikkunut. Verta valui hänen suupielestään hänen katsoessaan hitaasti Eiffelin miekkaa, joka tuli hänen vatsastaan läpi.

                      ”Sentään… sä olit tosissas.” hän sanoi hiljaa ja vajosi polvilleen. Hänen miekkansa kalahti lattialle. Mendez tuijotti lattiaa lasittunein silmin, hengittäen raskaasti. Eiffel päästi irti miekasta, joka oli uponnut kahvaa myöten Mendezin selkään.

                      ”Sä et jättänyt mulle vaihtoehtoja.” Eiffel vastasi hiljaa kävellen hänen eteensä.

Hän ojensi kätensä ja nosti Waldon pystyyn. Mendez ei katsonut kumpaakaan heistä. Eiffel seurasi häntä murheissaan. Hän muisti Kalistarin linnan Márussa ja Varjon, joka saartoi heidät. Sen jälkeen Mendez sokeutui…

                      ”Sä siis valisist Varjon.” Eiffel sanoi.

Mendezin kädet roikkuivat sivuilla, hänen yhä tuijottaen lattiaa. Auringon lämpimän sävyiset säteet saivat verisen lattian melkein hohtamaan punaisena.

                      ”Te ette tiedä… Mitä minä näin...” Mendez sanoi hiljaa. Verta valui suusta lattialle hänen puhuessaan.

                      ”Varjo valitsi minut...”

Tuskan pisto tuntui Eiffelin sisällä hänen katsoessaan kuolevaa ystäväänsä.

                      ”Sinäkö tapoit Brittanyn?” hän kysyi.

                      ”…Kyllä.” Mendez vastasi yhä kohottamatta katsettaan, tai liikahtamatta.

Waldo parahti surullisena ja käänsi katseensa pois.

                      ”Eikö ne kaikki vuodet merkinneet sulle mitään?” hän kysyi ääni ahdistuksesta väristen. Mendez ei vastannut. Hänen henkensä alkoi rohista joka hengen vedolla.

                      ”Sä pelastit minut siellä Márussa ja nyt meidän piti tappaa sinut?! Me tultiin tänne asti pelastamaan sinut!” hän jatkoi tuskissaan.

                      Nyt Mendez liikahti. Verta purskahti hänen suustaan ja hän otti maan käsillään vastaan vajotessaan lattialle. Varjot liikkuivat hitaasti seinillä illan tummuessa. Mendez värähteli ja kohotti lopulta katseensa hitaasti heihin. Hän näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta, mutta hymyilikin yllättäen.

                      ”Kaikki meni juuri niin kuin pitikin...” hän kuiskasi murtuneella äänellä.

                      ”Mitä sä tarkoitat?!” Waldo parahti.

                      ”Minä vedin sut sieltä joesta, Waldo. Eiffel ei olisi yksin... saanut mua tapettua...”

Jokin välähti hänen silmissään ja ne muuttuivat jälleen tummiksi, ennen kuin painuivat kiinni. Mendez henkäisi hiljaa kaatuessaan kuolleena salin lattialle. Auringon viimeiset säteet katosivat taivaalle kertyneiden pilvien taakse ja tuli pimeää. Hyvin pimeää.