Osa 5 - Prologi

Kolmekymmentä vuotta sitten

Tiesin, mitä oli tehtävä. Suljin kirjan hauraan kannen kiinni. Käännyin ympäri ja astuin ulos.

                      Päivän kirkkaudessa annoin valon kulkea lävitseni, mieleni oli seesteinen, askeleeni kevyt. Kaikki tulisi olemaan hyvin. Hengitin syvään ja rauhotuin ensimmäistä kertaa ikinä syntymäni jälkeen. Nostin katseeni ja marssin alas kaikuvaa portaikkoa. Taivas  ulkona oli niin kaunis, en ollut koskaan ennen nähnyt sen värejä tällä tavoin. Tähdet olivat täynnä toivoa ja iloa, kuin koko universumi olisi hengittänyt puolestani ja antanut tyhjän aukon tilalle elävän, sykkivän sydämen rintaani. Elämälläni oli vihdoin tarkoitus. Ja halusin jakaa tämän ilon kaikille – ja juuri sen tulisinkin tekemään.

Tuhkainen maa pöläytti tomua ilmaan laskiessani ensimmäisen askeleeni maan kamaralle. Voimaannuttava tunne levisi koko kehooni. Tunsin hänet. Jéarn otti pehmeästi kädestäni kiinni ja katsoi minua hymyillen.

                      ”Onko kaikki kunnossa?” hän kysyi kärsimättömästi, mutta aidosti huolestuneena.

                      ”Tietenkin.” vastasin hymyillen.

                      ”Emme voi olla liian varovaisia.” hän sanoi myötätuntoisesti ja talutti minut perässään portaita pitkin ylös. Yleensä ilma sisällä haisi kuin kellarille, mutta yllättäen en edes huomannut sitä. Tiesin kyllä, että se johtui Varjosta – tästä maasta. Palvelijat siirsivät verhoa syrjään ja Jéarn laski luumuntumman hunnun kasvoilleni astuessamme parvekkeelle. Alhaalla kaupungin torilla kansa puhkesi hurraukseen nähdessään kuninkaallisen avioparin.

                      He olivat onnellisia. Näin ensimmäistä kertaa varjolaisten iloitsevan, nauravan, itkevän, niin väkevä oli heidän rakkautensa kuningastaan kohti. Ja niin väkevä oli hänen henkensä mahti. Siksi Kuninkaan Kaupungissa asui yli puolet kansalaisista; he halusivat kaikki asua lähellä profeettaansa. Ja nyt minäkin tunsin sen, suorastaan säteilevän hänestä. Puhdas ilo. Se huumasi ja tunsin sydämeni pamppailevan, jos en saisi henkeäni kuriin hyppisin minäkin pian onnesta, kuten kaikki muutkin. Vedin syvään henkeä ja eheytin itseni astuessani kaiteen reunalle.

                      Siénnaelh oli läsnä jokaisessa heissä, ilmana jota hengitimme, valona, jota vastaanotimme taivaista, hurrauksena, jota syleilin jokaisella solullani. He rakastivat minua, ja tuona ainoana hetkenä minä rakastin heitä takaisin. Jokainen ilon hetki, jonka eläessään kuluttaa, ei muuta sitä, kuinka jokainen hetki on lähempänä kuolemaa. Kuinka joku joka on niin täynnä onnea, saa nauttia siitä niin pienen hetken? Kaikki mitä on olemassa, häviää, mutta hän ei ikinä tulisi häviämään sydämestäni.

                      Käännyin hitaasti ympäri ja kävelin pois. Tarvistsin rauhaa, tarvitsin happea ja tarvitsin tilaa. Otin hunnun pois hiuksiltani ja laskin sen lumeen. Voimakas puhuri tempaisi sen mukanaan ja katsoin sen lentoa alas vuoren huipulta, kunnes se katosi pilvien sekaan, kaukaisuuteen. Kylmä vähä happinen ilma seesteytti mieleni. Täällä pystyin hengittämään rauhassa.

                      Koettelemus oli ollut voimakkaampi, mitä olin osannut odottaa. Sydämeni sykki yhä kiivaasti, vaikka olin varta vasten valinnut suurikammioisen tätä päivää varten. Annoin tuulen tarttua hiuksiini ja värjätä ne ilta-auringon pehmein sävyin. Kuinka veljeni ikinä olivat tästä selvinneet, sitä en saisi ehkä koskaan tietää. Enkä ehkä halunnutkaan. Pakkanen jäädytti silmäripseni ja päätin, että oli aika palata juhliin.

                      Jéarn seisoi tutulla paikallaan ikkunan edessä ja otin askeleen lähemmäs. Hän kääntyi ja katsoi jäätyneitä ripsiäni

                      ”Kävitkö taas huipulla?” hän kysyi hymyillen ja pyyhkäisi lunta hiuksistani.

                      ”Anteeksi että katosin sillä tavalla.” vastasin nöyrästi.

                      ”Ei... ymmärrän kyllä.” Hän sanoi ja suuteli huuliani lempeästi.

Olin katunut tekojani niin pitkään, etten jaksanut enää murehtia niistä. Tämä oli ainoa keino. Silti, pelkäsin hetkeä, joka saapuisi väistämättä. Hänen hetkensä. Näin sen edessäni, muistojeni pimeäksi maalamalla henkeni tiellä. Kun rakastamani mies makaa kuolleena edessäni, ja minun täytyy jatkaa vain matkaa. Mutta kaikki tulisi nyt muuttumaan ja pian tulen saavuttamaan päämääräni. Kerran menetin kaiken, mutta pian on takaisinmaksun aika. Kaikki kärsimys tulee olemaan sen arvoista. Ja mikään ei tule enää eteeni.

                             Tunsin voimieni palaavan. Jéarn huomasi sen myös ja hän suuteli minua intohimoisesti. Tänään on meidän rakkauden hetkemme. Tänään otamme toisemme, kuin mies ja vaimo, kuin kuningas ja hänen kuningattarensa. Ja pian, saan tuntea hänen sydämensä sykkeen.

”Olen pahoillani, että tämän täytyi päättyä näin.”

                      ”Ei... Älä ole, tiesin mihin ryhdyin. Haluan että sinä olet onnellinen.” hän sanoi, ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran. Sydämeni murtui. Kahtia, uudelleen kahtia, ja uudelleen; niin kauan, kunnes rakkauteni oli muuttunut tomuksi ja tuhkaksi sisälläni. Vedin terän irti hänen sisältään ja katsoin kuinka hänen eloton ruumiinsa vajosi hervottomana maahan. Hän oli jo paremmassa paikassa, siellä, missä ei ollut enää kipua, tuskaa ja murhetta. Tavoittamattomissani. Käänsin hänelle selkäni ja kävelin pois, taakseni katsomatta. Kävelin, kunnes jalkani eivät enää astuneet Varjon maan pinnalle.

                      Pian olisi talvi, mutta täällä ei ollut lunta. Ylänkö oli kuin karrelle palanut kaski, kaikkialla vain mustaa tuhkaa ja pystyyn kuolleita puita. Täällä maa pysyy mustana kunnes lumi verhoaisi maailman valkoiseen huntuunsa. Halusin täältä pois, kohti pohjoista, kohti lunta. Vasta, kun helmani upposivat pehmeän kylmään huttuun, tunsin sydämeni lepäävän. Pystyin jälleen hengittämään. Pysähdyin kuuntelemaan erämaata ja sydämeni sykettä. Sulkin silmäni keskittyäksini ja silloin tunsin myös toisen sykkeen. Kuin pieni lepattava kynttilän liekki, keskellä pimeyttä.

                      Se liekki sytytti koko kehoni tuleen, niin voimakas tuo polte oli. Henkeni tuntui salpautuvan ja silmeni peittyivät kyynelistä. Olin niin lähellä häntä. Katsoin kirkkaalla taivaalla hohtavia kiertolaisia. Tunsin niiden voimakkaan energian antavan minulle voimaa ja päättäväisyyttä. Tämä pyhä maa sai minut rakastumaan yhä uudelleen kokemaani tunteeseen. Aloin ymmärtää, miksi hän halusi jäädä tänne. Jos hän koki, mitä minä koen nyt, annan hänelle anteeksi tuhat kertaa, ja siltikin en voi ylistää tarpeeksi Aygaa nyt seisoessani hänen katseensa alla.

                      Punainen loimu katkaisi ajatukseni. Näin tulisen hohteen silmäkulmassani ja käänsin katseen Trioonin osoittamaan suuntaan. Hän näytti minulle tien, joka kulki revontulten alla kohti vuoria. Nousin ilmaan ja lähdin matkaan. Siellä, erämaan keskellä, liki tunturin huipulla revontulet tanssivat piirissä ja näyttivät minulle nietosten alle peittyneen laavun. Liikutin kättäni ja paksu lumi siirtyi syrjään ja kalpea kuun valo valaisi pimeän laavun.

Sammuneen nuotion vieressä oli liikkumaton huopaan kääriytynyt henkilö. Siirsin peittoa syrjään ja näin turkin peittämät kasvot. Kuonosta ja silmistä valuivat kuuraiset jääpuikot. Kasvon piirteet kuuluivat geatkille, naiselle. Hän oli kuollut kylmään jo tunteja sitten, mutta syli hehkui vielä aavistuksen lämpöä.

Avasin viitan jonka sisällä tiukasti kapaloituna oli pieni lapsi, jonka pää oli veressä. Äiti oli repinyt taaperon hiukset irti tämän päästä. Tästä julmasta teosta kieli äidin veriset kädet, joihin oli tarttunut punaista lapsen tukkaa. Lapsi teki kuolemaa. Kuun valo kimmelsi veren punaiseksi värjäämässä päässä. Trioonin lapsi. Olin tullut oikeaan paikkaan. Olin nyt löytänyt hänet.

Nostin tytön syliini ja kannoin hänet ulos kuun loisteeseen.

”Mami...” lapsi niiskautti horteisesti.

”Onko sinulla nimeä, pikkuinen?” Kysyin peitellessäni hänet sylini lämpöön.

”...Mami.....A-a-anteeksi mami.... anteeksi.....” Tyttö alkoi nyyhkyttää lohduttomasti.

”Ei hätää... Mami on tässä. Mikä on nimesi kultaseni?”

”Naná...ki.” lapsi vinkaisi suuret silmät kosteina kyyneleistä.

Katsoin viimeisen kerran naista, joka nimesi lapsensa muinaistarinoiden pedon mukaan. Sadussa Nannáki, häijy peto, jolla oli punainen harja, etsi lapsia, syöden heiltä sydämen. Nimen saattoi toisaalta myös tulkita vartijaksi. Joissain versioissa peto vartioi aarretta ja söi ne, jotka uskalsivat yrittää aarteen varastamista. Yhtä kaikki – lapsi ei ilmeisesti ollut haluttu, tai lapsi itsessään oli ollut pettymys. Ehkä jopa häpeä, jonka takia nainen ei ollut kaltaistensa kylässä, vaan yksin jäätyneenä erämaassa. Tyttö saisi pitää ruman nimensä, mutta lapsen korville ei sopinut tietää nimen merkitystä.... ei vielä.

                      Tyttö niiskutti ja puhisi sylissäni. Hän oli niin voipunut, että nukahti vieraan syliin. Lasta kävi sääliksi. Eikä hänen elämänsä koettelemukset olleet vielä takana. Mutta tässä rinnassa sykki pieneen kokoonsa nähden sitkeä sydän.

                      ”Olen pahoillani, Nanáki....” kuiskasin hänelle. ”Mutta osasi tässä tarinassa vasta alkaa.”

Syystervehdys!

Aurinkoista syyskuuta vain kaikille! Kuten olette ehkä huomanneet, pian alkaa  lähestyä viimeisen osan julkaisu. Hieman olen ollut kahden vaiheella, että julkaistako, vai hioakko vielä vähän lisää. Tältä näkymin viimeisessä osassa tulee olemaan yli 150 sivua tekstiä, joista noin 100 sivua on vielä täysin raakaamateriaalia. :D Koska kuitenkin haluan julkaista vain hyvää proosaa, enkä suinkaan juostenkustua kakkaa, mietinkin nyt parhaillani, kuinka saisin parhaalla mahdollisella tavalla luotua tilaa kalenterissani tekstin editoimiselle, opinnäytetyön ja töiden ohella. *___* Kaikki on mahdollista ruukataan sanoa, ja uskon tähän väittämään 100/100! Se on vain suunnittelu kysymys.

Eli miltä kuulostaisi, jos uusi kappale tippuisi sivulle joka toinen viikonloppu? Näin ollen ehtisin varmasti oikolukea jokaisen kappaleen huolellisesti ja minulla saattaisi jopa riittää aikaa kuvitukselle. (Ainakin itse olen sitä mieltä, että kuvitus tässä tarinassa kuuluu pakettiin.) Todennäköisesti kohdalle saattaa tulla hetkiä, että joudun siirtämään päivittämistä esim. viikolla, tai heti kun vain on mahdollista. Yritän kuitenkin päivittää säännöllisesti, jotta tarinaa on mielekästä lukea.

Lisäksi (jos joku näitä päivityksiä lukee) haluaisin tiedustella, onko aiempien kappaleiden selaaminen tässä ulkoasussa mielekästä? En ole millään muotoa koodaaja, mutta voisin yrittää taiteilla aiempien kappaleiden selaamisen jotenkin helpommaksi. Nyt näyttää siltä, että kappaleita luetaan ikään kuin "perse edellä" eli nurinkurisesti. Onko lukijoissa ketään, joka aloitti tainan lukemisen keskeltä? Oliko alusta asti kappaleiden lukeminen helppoa vain hankalaa? Palautetta saa antaa, jotta voin parantaa lukukokemusta! :)

Ja palkkiona siitä, hyvä lukijani, että jaksoit silmäillä läpi tämän tylsän päivityksen: Luonnos tulevista henkilöistä, jotka esitellään tulevissa kappaleissa (sekä Nana yllärii!).

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Jälkinäytös

Jälkinäytös I

Punainen herra

Kesä oli vihdoin koittanut. Lehdet vihersivät puissa, linnut lensivät huolettomina sinistä taivasta vasten. Kevät oli ollut erikoisen sateinen ja lämpimät ilmat olivat alkaneet Jerchóvassa tavallista myöhemmin. Alcatcha vuorilla ilma oli kuitenkin yhä viileä ja vuortenhuippujen jäätikkö ei sulanut kuumimmallakaan helteellä. Vuoriston karut olot eivät houkutelleet matkalaisia jäämään niille sijoilleen ja Pakkasvuoret olivat Jerchóvan ainoa vuoristo, jossa ei tiedettävästi asunut ketään.

                      Hevosen kavioista lähtevä ääni kaikui solassa aamupäivän auringon loistaessa vuorten huippujen lomitse. Mustiin pukeutunut nuorukainen talutti mustaa ratsuaan ylös jyrkkää ylämäkeä. Nuori mies oli pukeutunut mustaan nahkahaarniskaan ja paksuun mustaan kaapuun ja viittaan, kuten muutkin Fjoðuriaanit. Hänet oli vihitty veljeskunnan jäseneksi edellistalvena, eikä hän ollut tottunut pitämään näin paksuja vaatteita kesällä. Hevonen korskui ja ravisteli harjaansa. Silläkin oli kuuma ja kipuaminen kävi molempien voimille. Nuorukainen pyyhki hikeä otsaltaan ja tähysti ympäristöä. Hän ei kuitenkaan löytänyt katsellaan mitään hyvää suojaa.

                      ”Levähdetään hetki Sulasilmä.” nuori mies sanoi ratsulleen ja pysähtyi vuoristotien tasaisimpaan kohtaan. Hän kaivoi vesileilin matkatavaroidensa seasta ja kaatoi sitä kädelleen, jotta hevonen sai juotua vähän, vasta sitten hän joi itse.

                      Hän oli ollut matkallaan pian kuukauden ja matkaa oli vielä pitkästi edessä. Hänen tehtävänään oli viedä viesti Hovista länsirannikolle niin pian kuin mahdollista. Vanhempi veli oli ohjeistanut häntä ratsastamaan Pakkasvuorten poikki.

                      ”Varjolaiset eivät uskaltaudu Alcatchavuorille, joten se on turvallisempi matkustaa kuin vuorten eteläpuoliskon tasanko. Mutta muista varoa Korpea, sekä Pakkasvuorten pohjoispuolen metsää.” harmaantuva veli oli sanonut ennen kuin oli lähettänyt hänet matkaan.

Nuorukainen oli ollut Drynn Thráninpojan soturi ja oli liittynyt fjðuriaanien joukkoon kohdattuaan veljeskunnan johtajan Daranin talvella taistelussa kaakkoisrannikon Varjolaisia vastaan. Hänelle oli annettu rituaalissa uudeksi nimekseen Vaghó XXI.

                      ”Saat nimesi edellisen johtajamme mukaan. Kutsukaamme sinua nimella Vaghór. Nouse nyt ylös Veljemme.” vihkijä oli lausunut.

                      Nuorukainen oli ottanut nimen ylpeänä vastaan ja antoi siten omaisuutensa ja ystävänsä pois. Vanhan nimensä mukana hän jätti myös vanhan elämänsä taakseen. Hän oli sodassa menettänyt jo kaiken merkityksellisen, perheensä ja parhaan ystävänsä.

                      Fjoðuriaaneilla ei ollut hyvä maine Jerchóvan ihmisten keskuudessa, mutta Vaghór oli nähnyt heidän todellisen luonteensa siinä verisessä taistelussa. Hän vaikuttui mustaratsastajien vilpittömyydestä ja tahtoi olla osa veljeskunnan kunniakasta joukkoa.

                      ”Olen puhunut herrasi kanssa ja saat liittyä joukkoomme, jos haluat. Mutta muista, että liityttyäsi mustaratsastajiin, et voi enää palata vanhaan elämääsi. Saat uuden nimen, uuden henkilöllisyyden, eikä sinulla ole enää perhettä tai ystäviä. Me olemme veljiäsi, me olemme perheesi ja ystäväsi.” Daran oli hänelle sanonut iltaa ennen hänen vihkimistään.

                      Vaghór pyyhkäisi sekaisia hiuksia taaksepäin. Palvellessaan Hovissa Vaghór oli pitänyt hiuksensa lyhyinä, kuten kaikki muutkin miehet idässä tekivät, mutta Fjoðuriaanit antoivat hiustensa kasvaa pitkiksi, kuten entisaikojen vanhat soturit.  Hiusten pitkäksi kasvattaminen oli osa veljeskuntaan liittymistä. Rituaalissa uusilta jäseniltä ajeltiin hiukset lyhyiksi ja sitten niiden annettiin kasvaa. Kun hiukset olivat pitkät, oli myös Fjoðuriaanista tullut pysyvä osa veljeskuntaa. Sillä hetkellä, kun hänen vanha elämänsä tippui hiustuppojen muodossa lattialle, Vaghór oli tajunnut, että Daranin mustat hiukset ulottuivat häntä melkein alaselkään asti. Lisäksi hänen hiuksiin oli punottu ohuita lettejä; joillakin veljillä oli yksi letti hiuksissaan, toisilla useampia.

                      ”Herrani, saanko kysyä….?” Vaghór oli sittemmin kysynyt vanhemmalta veljeltä heidän hoitaessaan ratsujaan leirissä.

                      ”Kysy vain, poika.” Nerval, vanhempi veli, jolla oli maantien väriset hiukset ja parta, sekä kolme ohutta lettiä hiuksissaan.

                      ”Miksi sinulla ja joillakin muilla veljillä on lettejä hiuksissanne?” Vaghór kysyi ja katui heti tyhmää kysymystään. Nyt hänelle varmaan naurettaisiin. Nerval naurahti, mutta ei ivallisesti.

                      ”Näen, että häpeät kysymystäsi. Se on turhaa, olet uusi joukossamme ja saat kysyä vapaasti.” hän sanoi hymyillen ja harjasi pitkin vedoin tumman hevosen turkkia. ”Nämä letit…” Nerval sanoi ja näytti hieman vakavalta. ”Aina kun menetät taistelussa veljen, jonka olisit omalla toiminnallasi voinut pelastaa, teet hiuksiisi letin. Se muistuttaa sinua tekemästä samoja virheitä uudestaan.” hän sanoi.

                      ”Eli jos sinulla on paljon lettejä, olet huonompi kuin se, jolla ei ole lettejä ollenkaan?” Vaghór tarkensi. Nerval naurahti taas.

                      ”Ei suinkaan. Montako lettiä sinulla on?” Nerval sanoi osoittaen häntä. Vaghór kosketti lähes kaljua päätään.

                      ”Ei yhtään, minähän liityin vasta eilen.” hän sanoi ja Nerval nyökkäsi.

                      ”Ja näetkö Enderan tuolla?” Nerval sanoi osoittaen vanhaa harmaata miestä, jolla oli paljon lettejä pitkässä tukassaan. Vaghór nyökkäsi.

                      ”Hän on ollut veljeskuntamme jäsen neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän on ollut jäsenenä pisimpään ja hän on ollut useammissa taisteluissa kuin kukaan meistä. Ymmärrätkö nyt?” Nerval sanoi ja katsoi merkitsevästi nuorukaista.

                      ”Mutta osa sanoistasi on totta.” Nerval jatkoi. ”Daran on ollut yli kolmekymmentä vuotta veljeskuntamme jäsen ja montako lettiä hänellä on, verrattuna vaikkapa Enderaan?”

                      Vaghór vilkaisi kauempana kulkevaa Darania, joka puhui toisen veljen kanssa.

                      ”Viisi, herrani.” Vaghór vastasi ja Nerval nyökkäsi.

                      ”Ja siksi hän on johtajamme.” Nerval sanoi asettaessaan satulahuopaa hevosen selkään.

                      ”Ymmärrän, herrani.”

Vaghór venytteli haukotellen. Hänellä olisi kovasti tehnyt mieli levätä vielä vähän, mutta hän oli laiskotellut jo tarpeeksi. Tehtävä oli kiireellinen ja levätä sai vain välttämättömän verran. Hän nousi ylös maasta ja taputti nuokkuvaa hevostaan kaulaan.

                      ”Jatketaanpa matkaa.” hän sanoi ja lähti taluttamaan ratsuaan. Kun tie ei olisi enää näin vaarallinen, hän voisi hypätä hevosen selkään ja matka kävisi joutuisammin.

                      Keskipäivän aurinko liikkui taivaankantta pitkin ja kävi välillä piilossa ylhäälle ilmestyneiden pilvien taakse. Vaikka viileä varjo olikin tervetullutta, jokin sai Vaghórin levottomaksi. Tie loiventui alaspäin ja nuori mies hyppäsi hevosensa selkään. Hänestä tuntui, että olisi parasta kiiruhtaa. Pilvimassa tiheni ja varjot katosivat, saaden vuoriston näyttämään tasaisen harmaalta ja tasaväriseltä. Vaghór kannusti Sulasilmän raviin. Jokin ei ollut oikein, aivan kuin häntä olisi tarkkailtu.

                      Polku kaartui ja yhtäkkiä kallion takana, keskellä tietä seisoi pieni hevonen. Se oli ruskea ja sillä oli vaalea harja. Hevonen katsoi kahta muukalaista pää kallellaan. Se käänsi päätään, katsoen Vaghória oikealla silmällään. Hevosella ei ollut satulaa, mutta sillä oli kuluneet suitset päässään. Vaghór tunsi sykkeensä kohoavan, tajutessaan, ettei hevonen ollut ilmestynyt polulle itsekseen.

                      ”Mistä sinä olet tänne tullut?” kuului karhea ääni Vaghórin yläpuolelta. Vaghór säpsähti ja veti miekkansa esille katsoen äänen suuntaan. Kallion päällä, viisi metriä hänen yläpuolellaan seisoi mies. Vaghór ei ollut koskaan nähnyt hänen rotuistaan henkilöä ennen. Miehellä oli harmaa, karkeakarvainen turkki, paksu parta kehysti hänen kettumaisia kasvojaan ja paksu raidallinen häntä keinui puolelta toiselle kuin kissalla, joka vaanii saalistaan. Miehellä oli päällään ruskea nahkahaarniska, vaalea tunika ja saappaat. Hänellä oli vyötäisillään huotra, jossa ollutta miekkaa hän piti kädessään, antaen sen roikkua vierellään. Mies katsoi tuimasti Vaghória ja ennen kuin tämä ehti vastata mies loikkasi ketterästi pienen hevosen eteen. Vaghór kohotti miekkansa kohti muukalaista.

                      ”Kuka olet?” Vaghór kysyi. Mies katsoi häntä ja näytti yhtäkkiä melkein huvittuneelta.

                      ”Minä kysyin sinulta ensin.” hän sanoi.

                      ”Mistä tulen, ei kuulu sinulle.” Vaghór vastasi ja tiukensi otettaan miekkansa kahvasta.

                      ”Sinun ei tarvitse osoitella tuolla, en käy kimppuusi.” mies sanoi ja laittoi oman miekkansa takaisin huotraansa. ”Kyllähän fjðuriaanien kuuluisi tietää, etteivät geatkit ole heille uhka.” mies sanoi silittäen hevosensa turpaa.

Vaghór kurtisti kulmiaan. Silloin hän muisti mitä Daran oli hänelle sanonut keväällä.

Ja jos näet geatkeja, älä taistele heitä vastaan. Niin ja jos näet erään tietyn geatkin, anna hänelle tämä. Vaghór suoristi selkänsä ja laski miekkansa.

                      ”Oletko sinä Tomar?” Vaghór kysyi. Miehen toinen korva värähti hänen lausuessaan nimen, mutta hän ei muuten reagoinut, vaan silitti yhä hevostaan. Lopulta mies vastasi.

                      ”Kyllä olen.” hän vastasi ja kääntyi katsomaan häntä.

Vaghór laittoi miekkansa huotraansa ja laskeutui alas ratsailta. Hän astui lähemmäs Tomaria ja kumarsi lyhyesti.

                      ”Olen Vaghór. Olen matkalla länteen, Huoneeseen tapaamaan veljiäni. Herrani Daran käski minun antaa sinulle tämän, jos kohtaan sinut matkallani.” hän sanoi ja kaivoi taskustaan ruskeaan paperiin käärityn kirjeen. Hän ojensi sen Tomarille, joka kurtisti hieman kulmiaan ja katsoi kirjettä.

                      ”Daran?” geatki sanoi hiljaa. Sitten hän hymähti. ”En ole nähnyt sitä hölmöä miestä viiteentoista vuoteen.” sitten hän astui lähemmäs ja otti kirjeen vastaan.

                      ”Sanoitko että nimesi on Vaghór?” Tomar kysyi katsoen yhä avaamatonta kirjettä.

                      ”Kyllä.” Vaghór nyökkäsi. Tomar katsoi häntä kummallisesti.

                      ”Mitä Vaghólle on tapahtunut?” hän kysyi vakavana.

                      ”Jos tarkoitat vanhaa johtajaamme, hän on kuollut. Kuusi vuotta sitten. Daran on johtajamme nyt.” Vaghór vastasi ja kiipesi takaisin hevosensa selkään.

                      ”Oli kunnia tavata teidät, aivéladd dénanaki. Minun täytyy nyt jatkaa matkaa, tehtäväni on kiireellinen.” hän sanoi.

Tomar nyökkäsi ja veti pienen hevosen sivuun. Vaghór kannusti hevosensa liikkeelle ja ratsasti Tomarin ohitse. Hänen kohdallaan Vaghór kumarsi vielä kerran, ennen kuin jatkoi matkaansa.

Tomar katsoi pitkään miehen perään, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten Tomar taittoi kirjeen taskuunsa ja hyppäsi Veljen selkään.

                      ”Kotiin.” Tomar sanoi ja Veli lähti löntystämään tottuneesti alas kapeaa polkua, kuten monet kerran aiemminkin. He olivat asuneet vuorilla pian seitsemän vuotta ja Veli oli oppinut nämä rinteet ja kalliot hyvin ulkoa. Vähän matkan päässä oli heidän kotiluolansa, jossa Tomar oli asunut erakkona kaikki nämä vuodet.

                      Päästessään luolaan Tomar irrotti Veljeltä päitset, laittoi ne maassa olevan satulan päälle ja vasta istuessaan alas kaivoi Fjoðuriaanin antaman kirjeen. Vai on Daranista tullut mustaratsastajien johtaja… Tomar hymähti katsoessaan kirjettä. Sitten hän vakavoitui. Hän ei ollut nähnyt vanhaa ystäväänsä vuosikausiin, joten kirjeen saaminen häneltä tarkoitti, että jotain oli tapahtunut. Jotain, minkä vuoksi Daran vaarantaisi Talismaanin piilossa pysymisen ottaakseen yhteyttä häneen. Tomar repäisi kirjeen auki ja alkoi lukea.

Hyvä Tomar,

Olen saanut tietooni ikäviä uutisia, jotka myös vaikuttavat tehtävääsi talismaanin vartijana. Vakoojani kertoivat tämän minulla palattuaan talven viimeisenä kuukautena Varjon pääkaupungista J´ranmosta: Varjon kuningatar on herännyt. Varjolaiset onnistuivat herättämään hänet ilman talismaania. Olen pahoillani, ettemme pystyneet estämään tapahtunutta.

Voit nyt palata kotiisi, tai tehdä mitä haluat. Varjolaiset eivät enää etsi Aivéladdia, joten olet vapaa kulkemaan. Toivon, että näemme vielä.

Veljesi,

Daran

Kirje putosi Tomarin käsistä luolan lattialle. Kaikki nämä vuodet hän oli piileskellyt ja vältellyt muita ihmisiä; kaikki mitä hän oli kokenut ja menettänyt, kaikki oli turhaa.

Turhaa.

He saivat hänet. He herättivät kuningattaren.

Ilman talismaania.

Talismaania.

Tomar tuijotti lasittunein silmin luolan kivistä seinää. Hän oli tullut Pakkasvuorille seitsemän vuotta sitten paeten levottomuuksia idästä. Lisäksi talismaanin kantaminen oli käynyt hyvin raskaaksi ja Tomar oli huomannut, ettei hän voinut enää olla ihmisten seurassa samalla tavalla kuin ennen. Liian monesti hän oli herännyt kievarissa siihen, että hänen ympärillään oli verta ja ruumiita, eikä hän muistanut mitä oli tapahtunut. Oli kaikkien kannalta parasta, että hän katoaisi ja veisi talismaanin mukanaan.

                      Tomar otti kirjeen lattialta ja nousi ylös. Hän käveli hitaasti varjoissa olevien tavaroidensa luokse. Hän kaivoi esiin tulukset ja sytytti kirjeen palamaan. Paperi muuttui pian tuhkaksi ja savuksi ja Tomar katsoi kuinka palaneen paperin palaset varisivat lattialle. Sitten hän laittoi kätensä paitansa sisään ja otti talismaanin esille ja katsoi sitä pitkään. Viha ja katkeruus alkoivat täyttää hänen mieltään. Turhaa…

                      Hän puristi käärössä olevaa kiveä kädessään, mutta pisti sen sitten takaisin paidan taskuun. Sitten hän käveli luolan suulle, missä pieni hevonen seisoi syöden kuivia heiniä. Tomar silitti sen selkää.

                      ”Lähdetäänkö kotiin?” hän sanoi hiljaa. Hevonen nosti päätään ja höristi korviaan.

                      ”Ai niin, sinä et ole koskaan käynyt Korvenpäässä.” Tomar hymyili. Veli tökkäsi häntä turvallaan ja jatkoi heinän syömistä. Tomar haki kuluneen satulan lattialta ja alkoi satuloida hevosta, joka katsoi häntä kummissaan.

                      ”Kotiin Veli, kotiin.” Tomar huokaisi pakatessaan tavaransa ratsun selkään.

Tätä päivää hän oli odottanut viisitoista vuotta, mutta miksi hänen sisällään tuntui niin tyhjältä? Tuntui kuin samat pilvet, jotka peittivät iltapäivän aurinkoa, peittivät myös hänen sieluaan. Tomar huokaisi syvään ja synkästi. Mitä hän kotona tekisi? Miksi hän sinne halusi palata? Tomar pysähtyi Veljen suitset kädessään ja tuijotti ulos hiljaa. Mitä maailmalla oli enää hänelle annettavana? Hän katsoi suitsia vielä hetken. Sitten Tomar laski ne takaisin, mistä oli ne ottanutkin ja käveli määrätietoisesti luolan suulle.

                      ”Odota tässä Veli. Minun täytyy ensin tehdä eräs asia.” Tomar sanoi ja lähti ulos.

Aygajärven pinta oli peilityyni, mutta alkava tuulenvire sai sen väreilemään. Aurinkoisella ilmalla se oli kuin kimmeltävä jalokivi Alcatchavuorten keskellä, mutta pilvisellä ilmalla se näytti synkältä, pohjattomalta montulta. Tomar seisoi järven rannalla katsoen lähes mustaa vettä. Hän muisti kuinka oli kauan sitten pudonnut järveen Veljen kanssa ja he olivat jotenkin, kuin ihmeen kaupalla selvinneet pudotuksesta. Sinä päivänä hän oli saanut Suurelta Pakkaselta tehtäväkseen suojella Talismaania ja pitää se erossa varjolaisilta. Nyt vuosia myöhemmin Varjo oli saanut uuden kuningattaren ja Tomarin tehtävä oli rauennut. Talismaania ei enää tarvittu. Häntä ei enää tarvittu.

                      Tomar puristi kätensä nyrkkiin. Katkeruuden ruma nuoli pisti hänen sydäntään. Tomar laittoi kätensä paitansa sisään ja otti yhä kääreessään olevan talismaanin esiin. Hän katsoi sitä ja viha sai hänen kätensä värisemään kiukusta.

                      ”Hyvästi kurja kivi. Toivottavasti uppoat syvälle, enkä näe sinua enää ikinä.” Tomar sanoi Talismaanille ja otti vauhtia.

                      ”Sinuna en tekisi tuota.” outo ääni sanoi Tomarin selän takaa.

Tomar pysähtyi ja veti miekkansa esiin salamannopeasti. Kivellä, vähän matkan päässä, istui mies. Hänellä oli päällään punainen kaapu ja hänen pitkät mustat hiuksensa roikkuivat ylitse vyötärön. Auringon säteiden pilkistäessä pilvien raosta, ne kiilsivät verenpunaisina.

                      ”Kuka olet?” Tomar ärähti.

Mies katsoi häntä arvoituksellisesti. Hänen silmänsä olivat oranssit ja niistä oli vaikea lukea ilmettä. Mies hymähti ja nousi rauhallisesti ylös. Tomar otti epävarman askeleen taemmas ja kohotti miekkaansa. Miehen iho oli oudon värinen, hänen liikkuessaan se näytti suorastaan hohtavan kuparin ja pronssin värisenä, eikä miehellä ollut kasvoissaan partaa tai kulmakarvoja. Mies käveli lähemmäs, mutta hänellä ei ollut asetta, joten Tomar pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että mies ei kantanut mukanaan mitään tavaraa. Mistä kummasta äijä oli keskelle vuoria ilmestynyt?

                      ”Miksi haluat hävittää jotain, jolla voit pelastaa kansasi?” Mies kysyi hymyillen kummallisesti. Hymy ei ollut varsinaisesti hyväntahtoinen, muttei myöskään ivallinen. Miehestä huokui korkeaa auktoriteettia, kuin kuninkaalliselta, mutta Tomar ei uskaltanut vielä laskea asettaan.

                      ”Mitä tarkoitat? Kuka olet, mikä on nimesi?” Tomar tivasi. Mies naurahti ja ääni sai Tomarin olon vaikeaksi.

                      ”Minun kuuluu tietää ensin sinun nimesi.” mies sanoi ja katsoi merkitsevästi Tomaria.

Tomar ei tiennyt mitä hänen kannattaisi sanoa. Hän ei luottanut mieheen, joten hän ei uskaltanut kertoa omaa nimeään. Tomar oli antamassa väärän nimen miehelle, kun hän yhtäkkiä muisti vanhan Oban sanat vuosien takaa. Kun herra kysuu nimiäsi, elä sillon valehtele. Tomar nielaisi.

                      ”Tomar Ramonin poika. Nyt, kerro omasi.” hän sanoi. Mies näytti tyytyväiseltä ja käveli järven rantaan katsoen sen väreilevää pintaa.

                      ”Minulla on monta nimeä, joista mitään niistä en käytä. Mutta jos haluat kutsua minua joksikin, Tomar Ramonin poika, voit kutsua minua Deewaksi.”

”Sekö on nimesi? Deewa?” Tomar kysyi. Kaikki tässä miehessä epäilytti häntä.

”Ei, mutta voit kutsua minua siksi, ja silloin minä vastaan. Jos minulla on mitään vastattavaa.” mies vastasi yhä hymyillen. Miehen puhe kuulosti oudolta, aivan kuin hän lausuisi runoa, tai messuaisi kirjoituksia. Tomar otti toisen askeleen taaksepäin ja laski miekkaansa hieman.

                      ”Mitä tarkoitit aiemmin?” Tomar kysyi uudestaan. Deewa käänsi katseensa häneen hitaasti. Hänen lähes kultaiset silmänsä olivat lasittuneet ja hän tuntui katsovan Tomarin lävitse.

                      ”Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat.” hän sanoi hiljaa ja näytti kuin outo aura olisi ympäröinyt hänet.  ”Itse he ovat kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa.” hänen sanansa olivat uhkaavat ja vaikka Tomar ei ymmärtänytkään sanojen merkitystä, pelko täytti hänet.

”Yksi heistä kuitenkin nousee.” Deewa jatkoi. ”Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen Trioonin lapsi.” hän sanoi ja hänen terävä katseensa porautui Tomariin. Tuuli yltyi ja nostatti laineita järven pintaan. Tomar nielaisi.

”Mitä tarkoitat? Ketkä kuolevat?” Tomar kysyi hämillään ja peloissaan. Deewa hymyili jälleen.

”Etkö tiedä, Tomar?” hän sanoi hiljaa.

Tomar tiesi.

                      ”Kansani.” hän sanoi ja katsoi talismaania.

Deewa nyökkäsi hitaasti. Tuuli tyyntyi ja tuli käsinkosketeltavan hiljaista. Deewa seisoi hievahtamatta paikoillaan, mutta silti hänen pukunsa verenpunaiset helmat liehuivat, suorastaan leijuivat ilmassa, samoin hänen mustat hiuksensa. Nyt Tomar oli vakuuttunut. Tämä mies ei ollut tavallinen kuolevainen.

                      ”Ja tämän avulla pelastan kansani?” Tomar kysyi epäuskoisena käännellen käärittyä talismaania kädessään.

                      ”Varjon kuningas loi sen, mutta aivéladd taipuu toisenkin tahtoon. Sinä voit käyttää sitä, Tomar Ramonin poika. Sinä voit löytää hänet, joka nostaa kansasi.” Deewa sanoi, hänen äänensä runollinen sointu kuulosti nyt jylhemmältä.

                      ”Hänet? Trioonin lapsen?” Tomar kysyi ja käänsi katseensa Deewaan, joka nyökkäsi hänelle hiljaa. Tomar kurtisti kulmiaan.

                      ”Kuka sinä olet?” hän kysyi.

Deewa hymyili jälleen yhtä arvoituksellisesti kuin aiemminkin.

                      ”Sinun pitäisi jo tietää. Olemme tavanneet aiemminkin, Tomar.” Deewa sanoi taas yhtä soinnukkaasti kuin aluksi.

                      ”Alcathca?” Tomar kysyi hämillään. Silloin tulenhehkuinen aura voimistui, ja se leiskui kuin myrskyävät liekit. Deewan ilme muuttui ankaraksi tuulen yltyessä sekunnissa myrskylukemiin.

                      ”ÄLÄ LAUSU TUOTA NIMEÄ MINUN KUULLENI.” Deewa jyrisi niin että koko sola kaikui. Tomar lennähti selälleen leiskuvan auran voimasta ja hän peitti kasvonsa kauhuissaan. Tuuli alkoi jälleen tyyntyä ja Deewan aura himmeni, eikä hän näyttänyt enää yhtä pelottavalta. Tomar katsoi häntä hetken ja nousi sitten varovasti ylös maasta.

”Uskotko Kirjoituksiin, Tomar Ramonin poika?” Deewa kysyi. Hänen äänensä oli jälleen tyyni ja soinnukas. Tomar mietti mitä uskaltaisi sanoa. Hän päätti olla rehellinen.

”Siihenkö, että elämämme, kaikki mitä teemme, tai koemme, on ennalta kirjoitettu? Ei... en usko. Tai... en tiedä enää mihin uskoa.” hän sanoi varovaisesti, toivoen ettei enää suututtaisi miestä, joka selvästi oli hyvin voimakas ja vaarallinen. Deewa katsoi häntä mitäänsanomattomasti.

”Sepä sääli.” hän vastasi ja hymyili jälleen.

Yhtäkkiä Deewa levitti kätensä sivuille ja hänen punaisen kaapunsa pitkät hihat levisivät Tomarin silmien edessä. Niistä alkoi kasvaa pitkiä kuparinhehkuisia sulkia ja Deewa alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän löi kerran kätensä alas ja ne muuttuivat valtaviksi siiviksi. Tomar henkäisi. Pitkät mustat hiukset liehuivat ilmassa ja kaavun helmat alkoivat muuttua. Deewa iski siipiään uudestaan ja silloin Tomarin edessä kohosi ilmaan valtava punainen kotka. Parilla vahvalla siiveniskulla kotka nousi kauas korkeuksiin ja lensi kuin tuuli, kadoten pilvien taakse.

                      Tomar katsoi yhä pelonsekaisin tuntein ylös taivaaseen, jonne lintu oli kadonnut hetki sitten. Hän istahti maahan häkeltyneenä. Punainen kotka. Tomar katsoi ympärilleen ja tajusi istuvansa lähellä sitä paikkaa, jossa oli tavannut Suuren Pakkasen viisitoista vuotta sitten. Fjoðuriaanien leiri oli ollut sivummassa silloin... Silloin Tomar muisti keskustelun, jonka hän oli käynyt Daranin ja Vaghón kanssa kohtaamisen jälkeen, viisitoista vuotta sitten tämän saman järven luona.

”Daran? Oliko hän, Suuri Pakkanen siis, lohikäärme niin kuin vanhoissa tarinoissa kerrotaan? Suuri ja valkoinen?” Tomar kysyi.

Daran hymyili.

”Hän on ollut. Ei hän enää ole.” hän sanoi.

Tomar nyökkäsi hiljaa. Daran poltti piippua hiljaa, katsoen tulta. Vaghó kumartui Tomarin puoleen.

”Tiesitkö nuori mies, että Alchatcha on ollut kautta aikojen esi-isiemme, muinaisten mustaratsastajien suojelija, ja on edelleen? Hänellä on tapana pysyä piilossa, mutta tulee avun tarpeessa antamaan neuvoja meille. Usein suuren hädän hetkellä me tulemme kysymään neuvoa vuorten hengeltä. Hän vaihtaa olomuotoaan, mutta me tunnemme hänet aina, kun näemme hänet.” Vaghó hymyili ja veti tupakkaa henkeensä.

”Olit aivan oikeassa siinä, kun puhuit lohikäärmeistä Tomar. Muinaisella ajalla he kaikki olivat lohikäärmeitä. Heitä oli kerran yhdeksän, mutta viisi heistä on kadonnut kauan sitten. Kyllä, suuria henkiä oli useampia, mutta Alchatcha oli aina ollut heistä vahvin ja viisain. Nyt hänen lisäkseen ei ole muita jäljellä kuin Denishi Punainen, joka vartioi Dewa vuorilla. Dewa on lyhenne sanoista Denishi waroenreth Alchatcha, joka on muinaista Fjóðurin kieltä, jota harvat enää tuntevat. Minä tiedän sen kuitenkin tarkoittavan Denishi nöyränä Alchatchan suojeluksessa.” Vaghó kertoi. Nuotio rätisi ja lämmitti mukavasti.

Tomar muisti vanhojen tarinoiden kertoneen villistä punaisesta lohikäärmeestä, jonka Suuri Pakkanen pisti ojennukseen ja karkotti kaukaisille vuorille. Vaghó piti taukoa ja siemaisi henkoset piipustaan ja tarjosi sitä myös Tomarille.

”Aivan, mutta vaikka Denishiä en ole itse ikinä nähnyt, hän on aivan yhtä paljon olemassa kuin Suuri Pakkanen. Alchatcha on sen itse minulle kertonut.” Vaghó sanoi painokkaasti ja otti hörpyn teetään yön syvetessä.

Denishi Punainen... Tomar mietti katsoessaan taivaalle, jossa pilvet alkoivat rakoilla ja myöhäisiltapäivän aurinko pääsi jälleen valaisemaan vuoriston lumisia huippuja. Aygajärven pinta oli jälleen peilityyni. Sitten Tomar loi viimeisen katseen kääreessään olevaa talismaaniin. Tämän jälkeen hän laittoi kiven takaisin paitansa sisään ja kääntyi ympäri. Veli jo odotteli häntä ja heillä oli pitkä kotimatka edessään.

Jälkinäytös II

Oli kylmä syksyinen iltapäivä, kun Vaghór ratsasti läntistä rannikkoa pitkin kohti Huonetta. Matkaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Hän ei ollut nähnyt veljiään moneen kuukauteen, eikä ollut saanut heiltä viestiä, joten tilanne ei ollut luultavasti muuttunut. Viesti oli yhä ajankohtainen. Hänen ratsunsa Sulasilmä korskui ja sen kyljet olivat hiestä vaahtoavat.

He olivat törmänneet viikkoa aiemmin varjolaisiin Rannanmón lähettyvillä. Oli uhkarohkea veto matkustaa niin läheltä varjolaisten valtaamaa kaupunkia, mutta kauempaa kiertäminen olisi vastaavasti vienyt hänet liian lähelle Varjon muuria. Uhkaava tilanne oli saanut Vaghórin pitämään kiirettä, eikä hän uskaltanut levähtää yhtä usein, kuin aiemmin. Nyt kuitenkin oli tauon aika. Hän veti ohjista ja Sulasilmä hidasti heti laiskaan käyntiin hengittäen raskaasti.

”Olen pahoillani, että joudut tällä tavoin töihin. Saat levätä heti, kun pääsemme määränpäähämme.” hän sanoi ja taputti hevosensa kaulaa.

Aurinko alkoi laskea meren taakse. Vaghór ihasteli kaunista näkymää heidän ratsastaessa rantatörmän laella. Balcomin näkyi jo vaikka aurinkokaan ei ollut vielä painunut mailleen. Puolipilvisellä taivaalla tuikkivat tähdet saivat Vaghórin tuntemaan olonsa levollisemmaksi kuin aikoihin.

Yhtäkkiä ylhäältä kuului kova pamahdus. Vaghór käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki taivaalla, kaukana meren päällä räjähdyksen. Hän pysäytti ratsunsa ja jäi katsomaan kummissaan. Rautaa ja palavaa ainetta tippui pilvistä mereen. Pilvien seasta syöksyi esiin pieni alus. Se oli sylinterin muotoinen, eikä siinä ollut moottoreita. Vaghór oli kerran ollessaan nuorena poikana matkalla Demossa, nähnyt avaruusaluksia, joita Liittouma käytti ja hän tiesi, että ne olivat suurempia kuin tuo. Aluksesta aukesi laskuvarjo, mutta liian myöhään ja se iskeytyi mereen. Se kellui veden pinnalla muutaman sekunnin, kunnes upposi kuohuvaan mereen.

Taivaalta tippui yhä metallisirpaleita ja isomman aluksen osia. Vaghór kurtisti kulmiaan. Mereltä puhalsi tuuli ja toi mukanaan palaneen raudan hajua, sekä nokea. Hän antoi pohkeita Sulasilmälle ja kiiruhti matkaan. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä tapahtuma ei ollut sattumaa. Nyt hänellä oli kiire kohtaamispaikkaansa. Muutaman päivän kuluessa hän tulisi perille ja hän saisi vietyä viestinsä, sekä kerrottua herralleen näkemästään. Daran uskoi kirjoituksiin ja hän haluaisi varmasti kuulla tästä.

Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 10

...Niin hiljainen oli aamu

”Lähetti oli vallatusta Tornimosta, varjolaiset hyökkäävät! Minun täytyy ratsastaa Yumoon viemään sanaa VÄLITTÖMÄSTI!” Tomar karjaisi, ja kuin käsikirjoitetusti Veljen takapuolen viereinen hevonen näykkäsi sitä ja pieni hevonen kavahti takajaloilleen, antaen hänen sanoilleen sopivan sysäyksen. Ilmeisesti vartijat eivät huomanneet Tomarin säikähtänyttä ilmettä, koska he tekivät äkkiä tietä ja päästivät hänet ratsastamaan ulos.

                      ”Älä matkusta luoteen kautta!” yksi vartijoista vieläpä huusi perään.

Tomar tunsi adrenaliinin alkavan kuohuamaan suonissaan, kun hän kiihdytti Veljen kohti auringonnousua. Kääntyessään ratsastamaan kohti etelän tietä, hän katsoi metsän takaa kohoavia valkeita torneja. Tie alkoi nousta ylämäkeä ja Tomar käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut nähdä Hovia enää koskaan. Sen sijaan Tomar vilkaisi ylös rinteelle ja oli saada sydänkohtauksen nähdessään vilauksen shakaalin selästä puiden seassa.

                      Hän painautui heti kiinni Veljen harjaan ja toivoi, ettei häntä nähty. Hän ratsasti näin läpi tihenevän metsän. Puoli tuntia myöhemmin Tomar uskalsi jo istua suorassa. Hän ei ollut enää nähnyt mitään epäilyttävää ja aamu vaikutti kaikin puolen rauhalliselta. Lähempänä puolta päivää hän antoi Veljen löntystää laiskaa käyntiä. Hän ei enää uskonut, että hänen peräänsä olisi lähetetty ketään. Luultavasti lähetin tuomat uutiset veisivät  Hovin ajatukset muualle, kuin yhteen karanneeseen vankiin.

                      Aamupäivän aikana Tomar nousi kolmannen vaaran laelle. Hänen edessään kohosivat Alcatcha-vuoret. Ne ulottuivat korkealta koillisesta pitkälle luoteeseen; Idän alangoilta lännen Korpeen. Vuoriston kaakkoisosassa hän oli aikoinaan kohdannut Suuren Pakkasen ja saanut tämän tehtävän, ja vuorten pohjoisilla ylängöillä hän oli pelastanut Vesjan Trokhanin leiristä. Hän ei voinut tietää, mitä tapahtuisi nyt, kun hän kolmannen kerran ratsastaa vuoriston poikki, kohti länttä. Hänen täytyisi piilotella vuorilla siihen asti kunnes päättäisi mihin suuntaan matkustaa.

                      Vuorilta puhalsi kolea viima, joka ei tuonut mukanaan lempeitä terveisiä, vaan kylmän kalman hajun. Tomar käänsi katseensa hitaasti alas laaksoon. Ja se näky sai hänen sydämensä laukkaamaan ja jäsenensä jäätymään. Tuhansia ja taas tuhansia peikkoja, sekä luoteen mustia haltioita marssi laakson poikki kantaen Varjon värejä. Ja Trokahn Darmoth oli siellä. Tomar tiesi sen. Talismaani sykki hänen rintaansa vasten ja hän pystyi maistamaan Trohkanin veren suussaan.

                      Tomar veti Veljen ohjista ja tuijotti näkyä silmät epäuskosta selällään. Hänen selkäpiitään alkoi karmia, kun hän muisti sen äijän sanat. Gildon Tromsson tunsi Trokahnin ja oli varmasti auttanut varjolaisia hyökkäämään Tornimoon – viemään huomion toisaalle tästä lähestyvästä uhasta; sata kertaa suuremmasta uhasta, joka lähestyi selustasta. Tomarin suuta kuivasi. Hän ymmärsi nyt kaiken. Viima yltyi ja Tomar veti hupun päähänsä, kääntyen kohti myötätuulta, kohti Hovia. Kaukana siintävät valkoiset tornit näkyivät yhä horisontissa. Hän nielaisi. Silmiä siristäen pystyi erottamaan, kuinka Hovin valkoinen viiri oli muuttunut mustaksi. Siellä käytiin jo taistelua. Ja kohta vihollisia olisi vielä enemmän.

                      ”Elé!” Tomar kuuli äänensä henkäisevän.

Hän oli jättänyt tytön ilman apuaan ja nyt hän oli todellisessa hengenvaarassa! Tomar purskahti itkuun ja puri kättään, ettei vollottaisi ääneen. Hän hyppäsi Veljen selästä ja  antoi vieressä kohoavalle kalliolle nyrkistä. Nyt oli myöhäistä, hän teki väärän valinnan. Hän halusi pelastaa maailman Varjolta, mutta hänen maailmansa oli mennyttä; Elé oli hänen koko maailmansa! Tomar vaipui polvilleen ja itki ääneen. Tyttö kärsisi ja se olisi yksin hänen syytään. Hän itse teki selvän päätöksen lähteä Hovista yksin.

                      Kiira laskeutui Tomarin olalle ja näykkäisi häntä jälleen korvasta. Tomar oli vähällä huitaista lintua, mutta ei kyennyt. Kiira ei ollut syypää mihinkään ja hän oli jo kerran aiemmin ajanut sen pois.

                      ”Anna anteeksi Kiira.” Tomar sanoi itkuisesti ja rapsutti tyttöä kaulan alta, sen lempikohdasta. Hän katsoi hymyillen ja itkien yhtäaikaa haukan tyytyväistä olemusta. Hän oli pettänyt rakastamansa naisen, eikä hän halunnut menettää ainoita ystäviään. Grindor ei olisi koskaan huitaissut Kiiraa.

                      Tomar katsoi linnun ohitse kaukana laaksossaa vellovaa sotajoukkoa ja sitten takaisin Kiiraa. Silloin hän muisti, kuinka nopeasti Kiira oli lähettänyt sanan Piikkivuorilta Pohjan Huoneeseen. Tomar nousi hitaasti ylös, tähystäen kohti pohjoista. Se oli lähes sama matka linnuntietä.

                      ”Luojani!” Tomar henkäisi ääneen ja syöksyi tavaroidensa kimppuun. Hän repi päiväkirjastaan sivun ja alkoi kirjoittaa kalliota vasten.

Ystäväni Grindor Viimamieli,

Joudun pyytämään sinulta apua. Varjon joukot hyökkäävät lounaasta. Tuhansia peikkoja ja Luoteen haltioita, sama vihollinen kuin Piikkivuorilla, mutta heitä on paljon enemmän. Hovin tornissa liehuu musta lippu. Tiedän että Pohjan Huoneen ja Hovin välit ovat tulehtuneet, eikä kuningas tule pyytämään apua, mutta rakastamani neito ja viattomat kaupunkilaiset ovat suuressa vaarassa.

Tämä on epätoivoinen pyyntö, enkä tunne vihaa, jos kieltäydyt.

Tomar Ramoninpoika

Ps. Kiira oli hyvä haukka ja rakas lahja, muista minut niin kauan kuin hän elää.

                     

Tomar sitoi kirjeen kiireesti Kiiran jalkaan ja otti linnun kädelle. Haukka tiesi heti mistä oli kyse.

Hän antoi linnulle suukon päähän ja puhalsi sen niskaan. Kiira nokkasi häntä korvaan, mutta nyt se ei häntä haitannut. Oli jäähyväisten aika.

                      ”Lennä kotiin! Lennä Grindorin luo! Nopeasti, kiidä kuin tuuli Kiira!” Tomar sanoi ja lintu syöksyi matkaan kohti pohjoista kuin nuoli. Tomar katsoi sen perään siihen asti, kunnes ei enää erottanut linnun siluettia sinistä taivasta vasten. Tämän enempää hän ei voinut enää tehdä Elén hyväksi. Mutta se oli vain toivonpilkahdus. Àndòrilla ei ollut mitään syytä autaa Hovia, joka piti heitä pettureina, mistä ikinä syystä.

Nyt kuitenkin Tomar pystyi vain matkustamaan kauas pois ja yrittää unohtaa tapaamansa neito. Èle joko oli elossa ja vihasi häntä, tai makasi mestattuna joukkohaudassa. Tomar pyyhki märät poskensa ja kuononsa ja asteli Veljen luo, nousten ratsaille.

Kolme tuntia myöhemmin, kun hän ratsasti ylängön poikki, kuului ylllättäen hänen takaansa kavionaskelia. Tomar käännähti ympäri satulassa ja näki huppupäisen ratsastajan lähestyvän. Ratsun satulaviltissä oli Hovin värit. Tomar pysäytti Veljen ja käsi hivuttautui vaivihkaa miekan kahvalle. Siinä samassa ratsastaja kannusti hevosensa laukkaan ja ratsasti miekka paljastettuna kohti Tomaria. Hän ei epäillyt aikaakaan, vaan kipusi ripeästi Veljen satulan päälle ja ratsastajan hyökätessä, Tomar ponnisti ja loikkasi miehen kimppuun kaaressa. Hyökkääjän miekka viilsi kipeästi Tomarin sääreen, mutta hän onnistui pudottaa vastustajansa ratsailta maahan. He pöyrivät maassa kamppaillen ja Tomarin miekka putosi vauhdista. Hän ei epäröinyt, vaan veti tikarin tupestaan ja naulasi sillä miehen oikean käden ranteesta maahan. Äijä parkaisi tuskaisesti ja Tomar loikkasi hänen päältään ja poimi oman miekkansa maasta.

Sotilas ähisi ja vinkui yrittäessään irrottaa tikaria, mutta Tomar potkaisi häntä leukaan ja iski miekkansa äijän vasemmasta kyynärpäästä läpi. Mies karjui ja itki, jalat ilmaa potkien maassa, mutta Tomar ei tuntenut sääliä.

”Kuka olet? Miksi hyökkäsit kimppuuni?” Tomar tivasti ja väänsi miekkaansa miehen kädessä, saaden tämän parkumaan, kuin pikkulapsi.

”Kuka sinut lähetti?!” Tomar huusi, vihan kupliessa sisällään.

”Aaah, auugh! Armoa! Gildon, Gildon Tromsson lähetti minut. Tappamaan sinut! Armoa, minä antaudun, älä tapa minua.” mies parkui, veren tyrskähdellen hänen ranteestaan.

”Sinä olet siis varjolainen.” Tomar sähähti kylmyys äänessään. Ja hänen sydämensä alkoi värjäytyä mustaksi.

”Mitä?! Ei! Minä – varjolainen? En ole! He ovat Hovin vihollisia!” Mies sepitti  hädissään.

”Valhetta.” Tomar sanoi ja katsoi miestä kulmiensa alta, halveksuen. Mokoma surkimus, ei muka tiedä johtajansa olevan Varjon mädäntämä ihmisenkuvatus. He ovat kaikki täynnä valhetta, täynnä mätää ja pimeyttä. He eivät ole nähneet valoa.

”Hän tulee näkemään valon. Veressä.” Tomar sanoi katsoen maassa kiemurtelevaa ihmismatoa.

”M- mi –mitä?” Mies änkytti. Hänen leukansa väpätti ja verta valui hänen suu pielessään, niin kuin Remi kuollessaan. Ja Tomar tunsi samaa inhotusta häntä katsoessaan. Hän astui miehen päälle ja tarttui kaksin käsin miehen kurkusta kiinni. Hänen kyntensä pureutuivat ihosta läpi miehen koristessa yrittäen haukkoa happea. Yhtäkkiä miehen naama muuttui. Hänen silmänsä lasittui ja ruma arpi lävisti miehen kasvoja hänen nauraessa mielipuolisesti päin Tomarin naamaa.

”Trokahn!!” Tomar karjaisi. Ja hän löi nyrkillä tuota rumaa naamaa, mutta Trokahnin ruma pärstä vain jatkoi nauramistaan. Tomar löi uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan.

”Ole hiljaa! Ole hiljaa! Hiljaa! Hiljaa!!!” Tomar karjui takoessaan miehen naamaa, kaksin käsin, kunnes verta ja luunpalasia roiskui maahan ja hänen päälleen. Lopulta naurui loppui ja Tomar lopetti nyrkillä takomisen. Hänen käsiään poltteli ja Tomar nousi horjuvin askelin sotilaan päältä. Päätä alkoi huimata ja vatsassa velloi voimakkaasti.

Silloin Tomar huomasi puristavansa paljasta talismaania nyrkissään. Kivi oli peittynyt tahmeaan vereen, samoin hänen kätensä. Tomar haukkoi henkeään järkyttyneenä, ymmärtäessään mitä oli tehnyt. Hän oli murskannut sotilaan pään kivellä. Talismaani putosi Tomarin kädestä maahan. Hän nieleskeli kylmää hikeä ja katsoi kauhuissaan miehen elotonta ruumista. Käsistä maahan naulittuna, naama tunnistamattomaksi murjottuna. Minäkö tämän tein? Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän surmasi tämän miehen raa’asti, sääliä tuntematta. Kuin peto.

Tomar katsoi ympärilleen. Veli seisoi kymmenisen metrin päässä ja kun Tomar katsoi hevosta, se luimisti korviaan ja huiskautti häntäänsä hermostuneena. Jopa hänen uskollinen ratsunsa  katsoi häntä inhoten. Katkerat kyyneleet kirposivat silmiin, kuinka hänestä oli tullut tällainen? Oikea hirviö.

Tomar kuuli jalkojensa juuresta vaimeaa sihinää. Veri joka peitti talismaanin hyörysi kuin kiukaalle heitetty löyly. Ennen  kuin Tomar ehti hämmentyä, alkoi veri imeytyä kiveen, valkoisen savun noustessa siitä. Tomar hätkähti ja otti askeleen kauemmas peloissaan. Ja veri, joka valui miehen moukaroidusta päästä alkoi valua norona kohti talismaania, siihen myös imeytyen.

”Se kerää lisää voimaa. Verestä valettu, ja verta se janoaa.” kolkko naisen ääni puhui.

Tomar käännähti ympäri pelästyneenä ja näki keskellä hiekkatietä vanhan naisen, hiukset niskaan kiinnitettynä, kuin korkeilla rouvilla ja kasvot kuin kivestä veistetyt. Nainen piteli hyökkääjän ratsua suitsista.

”...Kuka olet?” Tomar kysyi ääni väristen.

Nainen ei vastannut heti, vaan astui lähemmäs.

”Hovi on saanut uuden hallitsijan. Vanha kuningas väistyy ja laillinen perijä astuu valtaan pian.” nainen sanoi. Ääni oli tuttu, mutta Tomar ei saanut päähänsä, mistä.

”Mitä tarkoitat?” Tomar kysyi. Hän oli peloissaan ja kummissaan, nainen ilmestyi kuin tyhjästä. Hän ei ollut kuullut askelia, tai nähnyt ketään muuta tiellä.

Vanha rouva katsoi verilammikossa makaavaa miestä ilmeettömästi.

”Minä pidän huolen tästä sotkusta. Mutta sinun täytyy paeta. Varjo tietää nimesi. Varjo tietää, että Talismaani on geatkilla. Niin kauan kuin liikut auringon alla, olet vaarassa. Et voi enää palata takaisin Itään. Jos haluat pitää henkesi ja Talismaanin salassa, sinun täytyy piiloutua.” nainen lausui ja katsoi pistävästi Tomaria kullan värisillä silmillään.

Tomar hätkähti naisen tietämystä.

”...Kuka oikein olet?” hän kysyi ja kohotti epävarmasti miekaansa kohti naista.

”Olen Álhrúinm nimen kantaja. Annoin ikuisen sieluni suurelle Pakkaselle, jotta voin varjella Andalein perintöä.  Mutta se ei ole nyt tärkeää. Sinun täytyy nyt kadota. Äläkä kanna huolta neidostasi, minä suojelen häntä, ja kun hän kutsuu minua, tulee kaikki menemään hyvin. Avainten rouva ei anna Álhrúin perillisille käydä kuinkaan.” rouva sanoi ja käänsi kasvonsa vastatuuleen. Nyt Tomar tunnisti naisen; se oli se sama nainen, joka auttoi hänet tyrmästä.

”Myrky nousee jälleen. Mene, Tomar Ramoninpoika. Piiloudu, ennen kuin sinut löydetään.” nainen sanoi ankarasti.

Tomar ei aikaillut. Hän noukki talismaanin kääreeseensä, hyppäsi Veljen selkään ja totteli naista. Kuka ikinä tämä avainten rouva oli, hänellä oli salaista tietoa. Ja jos jotain Tomar oli levottoman elämänsä aikana oppinut, oli luottaa kun joku puhutteli häntä tällä tavoin. Talismaanin täytyi kadota – ja hänen sen myötä.

Hän kannusti Veljen laukkaan ja ratsasti kiiruhtaen pois, kohti vuoria. Tomar vilkaisi vielä viimeisen kerran olkansa yli. Nainen seisoi yhä paikoillaan, katsoen Tomarin perään. Ja tuulen pyyhkiessä puiden latvustoja ja nostattaen kuivia lähtiä maasta, kunnes ne katosivat taivasta vasten, oli myös nainen kadonnut näkyvistä, kuten myös kuollut mies. Ja Tomar oli varma, ettei avainten rouva kuulunut kuolevaisten maahan ja kaiken tämän Tomar sulki sisimpäänsä, kunnes olisi vihdoin hänen aikansa palata kotiin. Mutta se aika ei ollut nyt.

Tuuli yltyi ja raskaat pisarat satoivat maahan harmaista pilvistä. Edessä siinsivät Pakkasvuoret, jotka kutsuivat Tomaria luokseen. Talismaani oli tehnyt Tomarista arvaamattoman. Hän ei halunnut enää koskaan havahtua kädet veressä, mieli sekavana. Turvapaikka, kaukana ihmisistä, Varjosta, kaikesta. Jää hyvästi, vapaus. Sinua kaipaan aina. Ja niin Talismaanin vartija joutui piiloutumaan maailmalta, yksinäisyyteen.