Itä, Pohjoinen ja Hovi - Kappale 10

...Niin hiljainen oli aamu

”Lähetti oli vallatusta Tornimosta, varjolaiset hyökkäävät! Minun täytyy ratsastaa Yumoon viemään sanaa VÄLITTÖMÄSTI!” Tomar karjaisi, ja kuin käsikirjoitetusti Veljen takapuolen viereinen hevonen näykkäsi sitä ja pieni hevonen kavahti takajaloilleen, antaen hänen sanoilleen sopivan sysäyksen. Ilmeisesti vartijat eivät huomanneet Tomarin säikähtänyttä ilmettä, koska he tekivät äkkiä tietä ja päästivät hänet ratsastamaan ulos.

                      ”Älä matkusta luoteen kautta!” yksi vartijoista vieläpä huusi perään.

Tomar tunsi adrenaliinin alkavan kuohuamaan suonissaan, kun hän kiihdytti Veljen kohti auringonnousua. Kääntyessään ratsastamaan kohti etelän tietä, hän katsoi metsän takaa kohoavia valkeita torneja. Tie alkoi nousta ylämäkeä ja Tomar käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut nähdä Hovia enää koskaan. Sen sijaan Tomar vilkaisi ylös rinteelle ja oli saada sydänkohtauksen nähdessään vilauksen shakaalin selästä puiden seassa.

                      Hän painautui heti kiinni Veljen harjaan ja toivoi, ettei häntä nähty. Hän ratsasti näin läpi tihenevän metsän. Puoli tuntia myöhemmin Tomar uskalsi jo istua suorassa. Hän ei ollut enää nähnyt mitään epäilyttävää ja aamu vaikutti kaikin puolen rauhalliselta. Lähempänä puolta päivää hän antoi Veljen löntystää laiskaa käyntiä. Hän ei enää uskonut, että hänen peräänsä olisi lähetetty ketään. Luultavasti lähetin tuomat uutiset veisivät  Hovin ajatukset muualle, kuin yhteen karanneeseen vankiin.

                      Aamupäivän aikana Tomar nousi kolmannen vaaran laelle. Hänen edessään kohosivat Alcatcha-vuoret. Ne ulottuivat korkealta koillisesta pitkälle luoteeseen; Idän alangoilta lännen Korpeen. Vuoriston kaakkoisosassa hän oli aikoinaan kohdannut Suuren Pakkasen ja saanut tämän tehtävän, ja vuorten pohjoisilla ylängöillä hän oli pelastanut Vesjan Trokhanin leiristä. Hän ei voinut tietää, mitä tapahtuisi nyt, kun hän kolmannen kerran ratsastaa vuoriston poikki, kohti länttä. Hänen täytyisi piilotella vuorilla siihen asti kunnes päättäisi mihin suuntaan matkustaa.

                      Vuorilta puhalsi kolea viima, joka ei tuonut mukanaan lempeitä terveisiä, vaan kylmän kalman hajun. Tomar käänsi katseensa hitaasti alas laaksoon. Ja se näky sai hänen sydämensä laukkaamaan ja jäsenensä jäätymään. Tuhansia ja taas tuhansia peikkoja, sekä luoteen mustia haltioita marssi laakson poikki kantaen Varjon värejä. Ja Trokahn Darmoth oli siellä. Tomar tiesi sen. Talismaani sykki hänen rintaansa vasten ja hän pystyi maistamaan Trohkanin veren suussaan.

                      Tomar veti Veljen ohjista ja tuijotti näkyä silmät epäuskosta selällään. Hänen selkäpiitään alkoi karmia, kun hän muisti sen äijän sanat. Gildon Tromsson tunsi Trokahnin ja oli varmasti auttanut varjolaisia hyökkäämään Tornimoon – viemään huomion toisaalle tästä lähestyvästä uhasta; sata kertaa suuremmasta uhasta, joka lähestyi selustasta. Tomarin suuta kuivasi. Hän ymmärsi nyt kaiken. Viima yltyi ja Tomar veti hupun päähänsä, kääntyen kohti myötätuulta, kohti Hovia. Kaukana siintävät valkoiset tornit näkyivät yhä horisontissa. Hän nielaisi. Silmiä siristäen pystyi erottamaan, kuinka Hovin valkoinen viiri oli muuttunut mustaksi. Siellä käytiin jo taistelua. Ja kohta vihollisia olisi vielä enemmän.

                      ”Elé!” Tomar kuuli äänensä henkäisevän.

Hän oli jättänyt tytön ilman apuaan ja nyt hän oli todellisessa hengenvaarassa! Tomar purskahti itkuun ja puri kättään, ettei vollottaisi ääneen. Hän hyppäsi Veljen selästä ja  antoi vieressä kohoavalle kalliolle nyrkistä. Nyt oli myöhäistä, hän teki väärän valinnan. Hän halusi pelastaa maailman Varjolta, mutta hänen maailmansa oli mennyttä; Elé oli hänen koko maailmansa! Tomar vaipui polvilleen ja itki ääneen. Tyttö kärsisi ja se olisi yksin hänen syytään. Hän itse teki selvän päätöksen lähteä Hovista yksin.

                      Kiira laskeutui Tomarin olalle ja näykkäisi häntä jälleen korvasta. Tomar oli vähällä huitaista lintua, mutta ei kyennyt. Kiira ei ollut syypää mihinkään ja hän oli jo kerran aiemmin ajanut sen pois.

                      ”Anna anteeksi Kiira.” Tomar sanoi itkuisesti ja rapsutti tyttöä kaulan alta, sen lempikohdasta. Hän katsoi hymyillen ja itkien yhtäaikaa haukan tyytyväistä olemusta. Hän oli pettänyt rakastamansa naisen, eikä hän halunnut menettää ainoita ystäviään. Grindor ei olisi koskaan huitaissut Kiiraa.

                      Tomar katsoi linnun ohitse kaukana laaksossaa vellovaa sotajoukkoa ja sitten takaisin Kiiraa. Silloin hän muisti, kuinka nopeasti Kiira oli lähettänyt sanan Piikkivuorilta Pohjan Huoneeseen. Tomar nousi hitaasti ylös, tähystäen kohti pohjoista. Se oli lähes sama matka linnuntietä.

                      ”Luojani!” Tomar henkäisi ääneen ja syöksyi tavaroidensa kimppuun. Hän repi päiväkirjastaan sivun ja alkoi kirjoittaa kalliota vasten.

Ystäväni Grindor Viimamieli,

Joudun pyytämään sinulta apua. Varjon joukot hyökkäävät lounaasta. Tuhansia peikkoja ja Luoteen haltioita, sama vihollinen kuin Piikkivuorilla, mutta heitä on paljon enemmän. Hovin tornissa liehuu musta lippu. Tiedän että Pohjan Huoneen ja Hovin välit ovat tulehtuneet, eikä kuningas tule pyytämään apua, mutta rakastamani neito ja viattomat kaupunkilaiset ovat suuressa vaarassa.

Tämä on epätoivoinen pyyntö, enkä tunne vihaa, jos kieltäydyt.

Tomar Ramoninpoika

Ps. Kiira oli hyvä haukka ja rakas lahja, muista minut niin kauan kuin hän elää.

                     

Tomar sitoi kirjeen kiireesti Kiiran jalkaan ja otti linnun kädelle. Haukka tiesi heti mistä oli kyse.

Hän antoi linnulle suukon päähän ja puhalsi sen niskaan. Kiira nokkasi häntä korvaan, mutta nyt se ei häntä haitannut. Oli jäähyväisten aika.

                      ”Lennä kotiin! Lennä Grindorin luo! Nopeasti, kiidä kuin tuuli Kiira!” Tomar sanoi ja lintu syöksyi matkaan kohti pohjoista kuin nuoli. Tomar katsoi sen perään siihen asti, kunnes ei enää erottanut linnun siluettia sinistä taivasta vasten. Tämän enempää hän ei voinut enää tehdä Elén hyväksi. Mutta se oli vain toivonpilkahdus. Àndòrilla ei ollut mitään syytä autaa Hovia, joka piti heitä pettureina, mistä ikinä syystä.

Nyt kuitenkin Tomar pystyi vain matkustamaan kauas pois ja yrittää unohtaa tapaamansa neito. Èle joko oli elossa ja vihasi häntä, tai makasi mestattuna joukkohaudassa. Tomar pyyhki märät poskensa ja kuononsa ja asteli Veljen luo, nousten ratsaille.

Kolme tuntia myöhemmin, kun hän ratsasti ylängön poikki, kuului ylllättäen hänen takaansa kavionaskelia. Tomar käännähti ympäri satulassa ja näki huppupäisen ratsastajan lähestyvän. Ratsun satulaviltissä oli Hovin värit. Tomar pysäytti Veljen ja käsi hivuttautui vaivihkaa miekan kahvalle. Siinä samassa ratsastaja kannusti hevosensa laukkaan ja ratsasti miekka paljastettuna kohti Tomaria. Hän ei epäillyt aikaakaan, vaan kipusi ripeästi Veljen satulan päälle ja ratsastajan hyökätessä, Tomar ponnisti ja loikkasi miehen kimppuun kaaressa. Hyökkääjän miekka viilsi kipeästi Tomarin sääreen, mutta hän onnistui pudottaa vastustajansa ratsailta maahan. He pöyrivät maassa kamppaillen ja Tomarin miekka putosi vauhdista. Hän ei epäröinyt, vaan veti tikarin tupestaan ja naulasi sillä miehen oikean käden ranteesta maahan. Äijä parkaisi tuskaisesti ja Tomar loikkasi hänen päältään ja poimi oman miekkansa maasta.

Sotilas ähisi ja vinkui yrittäessään irrottaa tikaria, mutta Tomar potkaisi häntä leukaan ja iski miekkansa äijän vasemmasta kyynärpäästä läpi. Mies karjui ja itki, jalat ilmaa potkien maassa, mutta Tomar ei tuntenut sääliä.

”Kuka olet? Miksi hyökkäsit kimppuuni?” Tomar tivasti ja väänsi miekkaansa miehen kädessä, saaden tämän parkumaan, kuin pikkulapsi.

”Kuka sinut lähetti?!” Tomar huusi, vihan kupliessa sisällään.

”Aaah, auugh! Armoa! Gildon, Gildon Tromsson lähetti minut. Tappamaan sinut! Armoa, minä antaudun, älä tapa minua.” mies parkui, veren tyrskähdellen hänen ranteestaan.

”Sinä olet siis varjolainen.” Tomar sähähti kylmyys äänessään. Ja hänen sydämensä alkoi värjäytyä mustaksi.

”Mitä?! Ei! Minä – varjolainen? En ole! He ovat Hovin vihollisia!” Mies sepitti  hädissään.

”Valhetta.” Tomar sanoi ja katsoi miestä kulmiensa alta, halveksuen. Mokoma surkimus, ei muka tiedä johtajansa olevan Varjon mädäntämä ihmisenkuvatus. He ovat kaikki täynnä valhetta, täynnä mätää ja pimeyttä. He eivät ole nähneet valoa.

”Hän tulee näkemään valon. Veressä.” Tomar sanoi katsoen maassa kiemurtelevaa ihmismatoa.

”M- mi –mitä?” Mies änkytti. Hänen leukansa väpätti ja verta valui hänen suu pielessään, niin kuin Remi kuollessaan. Ja Tomar tunsi samaa inhotusta häntä katsoessaan. Hän astui miehen päälle ja tarttui kaksin käsin miehen kurkusta kiinni. Hänen kyntensä pureutuivat ihosta läpi miehen koristessa yrittäen haukkoa happea. Yhtäkkiä miehen naama muuttui. Hänen silmänsä lasittui ja ruma arpi lävisti miehen kasvoja hänen nauraessa mielipuolisesti päin Tomarin naamaa.

”Trokahn!!” Tomar karjaisi. Ja hän löi nyrkillä tuota rumaa naamaa, mutta Trokahnin ruma pärstä vain jatkoi nauramistaan. Tomar löi uudestaan, ja uudestaan ja uudestaan.

”Ole hiljaa! Ole hiljaa! Hiljaa! Hiljaa!!!” Tomar karjui takoessaan miehen naamaa, kaksin käsin, kunnes verta ja luunpalasia roiskui maahan ja hänen päälleen. Lopulta naurui loppui ja Tomar lopetti nyrkillä takomisen. Hänen käsiään poltteli ja Tomar nousi horjuvin askelin sotilaan päältä. Päätä alkoi huimata ja vatsassa velloi voimakkaasti.

Silloin Tomar huomasi puristavansa paljasta talismaania nyrkissään. Kivi oli peittynyt tahmeaan vereen, samoin hänen kätensä. Tomar haukkoi henkeään järkyttyneenä, ymmärtäessään mitä oli tehnyt. Hän oli murskannut sotilaan pään kivellä. Talismaani putosi Tomarin kädestä maahan. Hän nieleskeli kylmää hikeä ja katsoi kauhuissaan miehen elotonta ruumista. Käsistä maahan naulittuna, naama tunnistamattomaksi murjottuna. Minäkö tämän tein? Hän ei voinut uskoa sitä todeksi. Hän surmasi tämän miehen raa’asti, sääliä tuntematta. Kuin peto.

Tomar katsoi ympärilleen. Veli seisoi kymmenisen metrin päässä ja kun Tomar katsoi hevosta, se luimisti korviaan ja huiskautti häntäänsä hermostuneena. Jopa hänen uskollinen ratsunsa  katsoi häntä inhoten. Katkerat kyyneleet kirposivat silmiin, kuinka hänestä oli tullut tällainen? Oikea hirviö.

Tomar kuuli jalkojensa juuresta vaimeaa sihinää. Veri joka peitti talismaanin hyörysi kuin kiukaalle heitetty löyly. Ennen  kuin Tomar ehti hämmentyä, alkoi veri imeytyä kiveen, valkoisen savun noustessa siitä. Tomar hätkähti ja otti askeleen kauemmas peloissaan. Ja veri, joka valui miehen moukaroidusta päästä alkoi valua norona kohti talismaania, siihen myös imeytyen.

”Se kerää lisää voimaa. Verestä valettu, ja verta se janoaa.” kolkko naisen ääni puhui.

Tomar käännähti ympäri pelästyneenä ja näki keskellä hiekkatietä vanhan naisen, hiukset niskaan kiinnitettynä, kuin korkeilla rouvilla ja kasvot kuin kivestä veistetyt. Nainen piteli hyökkääjän ratsua suitsista.

”...Kuka olet?” Tomar kysyi ääni väristen.

Nainen ei vastannut heti, vaan astui lähemmäs.

”Hovi on saanut uuden hallitsijan. Vanha kuningas väistyy ja laillinen perijä astuu valtaan pian.” nainen sanoi. Ääni oli tuttu, mutta Tomar ei saanut päähänsä, mistä.

”Mitä tarkoitat?” Tomar kysyi. Hän oli peloissaan ja kummissaan, nainen ilmestyi kuin tyhjästä. Hän ei ollut kuullut askelia, tai nähnyt ketään muuta tiellä.

Vanha rouva katsoi verilammikossa makaavaa miestä ilmeettömästi.

”Minä pidän huolen tästä sotkusta. Mutta sinun täytyy paeta. Varjo tietää nimesi. Varjo tietää, että Talismaani on geatkilla. Niin kauan kuin liikut auringon alla, olet vaarassa. Et voi enää palata takaisin Itään. Jos haluat pitää henkesi ja Talismaanin salassa, sinun täytyy piiloutua.” nainen lausui ja katsoi pistävästi Tomaria kullan värisillä silmillään.

Tomar hätkähti naisen tietämystä.

”...Kuka oikein olet?” hän kysyi ja kohotti epävarmasti miekaansa kohti naista.

”Olen Álhrúinm nimen kantaja. Annoin ikuisen sieluni suurelle Pakkaselle, jotta voin varjella Andalein perintöä.  Mutta se ei ole nyt tärkeää. Sinun täytyy nyt kadota. Äläkä kanna huolta neidostasi, minä suojelen häntä, ja kun hän kutsuu minua, tulee kaikki menemään hyvin. Avainten rouva ei anna Álhrúin perillisille käydä kuinkaan.” rouva sanoi ja käänsi kasvonsa vastatuuleen. Nyt Tomar tunnisti naisen; se oli se sama nainen, joka auttoi hänet tyrmästä.

”Myrky nousee jälleen. Mene, Tomar Ramoninpoika. Piiloudu, ennen kuin sinut löydetään.” nainen sanoi ankarasti.

Tomar ei aikaillut. Hän noukki talismaanin kääreeseensä, hyppäsi Veljen selkään ja totteli naista. Kuka ikinä tämä avainten rouva oli, hänellä oli salaista tietoa. Ja jos jotain Tomar oli levottoman elämänsä aikana oppinut, oli luottaa kun joku puhutteli häntä tällä tavoin. Talismaanin täytyi kadota – ja hänen sen myötä.

Hän kannusti Veljen laukkaan ja ratsasti kiiruhtaen pois, kohti vuoria. Tomar vilkaisi vielä viimeisen kerran olkansa yli. Nainen seisoi yhä paikoillaan, katsoen Tomarin perään. Ja tuulen pyyhkiessä puiden latvustoja ja nostattaen kuivia lähtiä maasta, kunnes ne katosivat taivasta vasten, oli myös nainen kadonnut näkyvistä, kuten myös kuollut mies. Ja Tomar oli varma, ettei avainten rouva kuulunut kuolevaisten maahan ja kaiken tämän Tomar sulki sisimpäänsä, kunnes olisi vihdoin hänen aikansa palata kotiin. Mutta se aika ei ollut nyt.

Tuuli yltyi ja raskaat pisarat satoivat maahan harmaista pilvistä. Edessä siinsivät Pakkasvuoret, jotka kutsuivat Tomaria luokseen. Talismaani oli tehnyt Tomarista arvaamattoman. Hän ei halunnut enää koskaan havahtua kädet veressä, mieli sekavana. Turvapaikka, kaukana ihmisistä, Varjosta, kaikesta. Jää hyvästi, vapaus. Sinua kaipaan aina. Ja niin Talismaanin vartija joutui piiloutumaan maailmalta, yksinäisyyteen.