Viimeinen Luku - Kappale 23

Valtiatar

Illan tummuessa lunta jo pyrytti taivaan täydeltä. Sota oli alkanut ja taistelu raivosi Varjon muurin kupeessa. Sisällä Mustassa Palatsissa, hartaudensalissa sitä vastoin oli hiljaista. Lattia oli peittynyt kuolleiden vartijoiden verestä. Salin toisessa päässä, lähellä Kuningattaren kammariin vievää portaikkoa seisoivat Eiffel ja Waldo Kuningattaren kuolleen henkivartijan vieressä. Heidän kuolleen ystävänsä vieressä.

                      ”Mendez…” Waldo sanoi hiljaa, katsoen surullisena hänen ruumistaan. Eiffel laski kätensä Waldon olalle.

                      ”Mendez kuoli jo kauan sitten… Márussa. Varjo sai hänet. Tuo ei ollut se Mendez, jonka me tunsimme. Tuo oli vain varjo hänestä.” Eiffel sanoi ja kyykistyi Mendezin ruumiin viereen. Hän kokeili pulssia ja tarkisti, että hän varmasti oli kuollut. Hänen sydäntään särki, mutta Eiffel yritti ajatella äsken lausumia sanojaan. Tämä ei ollut enää Mendez. Vain joku Varjolainen, kuningattaren henkivartija. Hän sanoi pelastaneensa Waldon joesta. Se ei voinut olla valetta, ei hän muuten voinut tietää Waldon pudonneen virtaan.Miksi hän pelasti Waldon, jos kuitenkin aikoi taistella meitä vastaan. Siinä ei ole mitään järkeä.

Hän veti miekkansa Mendezin selästä ja paiskasi sen maahan. Hän ei voinut käyttää tuota asetta, miekkaa, joka oli tappanut hänen ystävänsä. Sitten hän nousi ylös. Varjo teki hänestä hullun, sen täytyi olla ainoa selitys. Hän tappoi Brittanyn, muista se, vanhus! Eiffelin olo oli sekava. Juuri saatuaan ystävänsä takaisin, hän menetti toisen. He olivat tulleet näin pitkälle pelastaakseen Mendezin. Mutta näköjään elämä ei mene niin kuin pitäisi. Eiffel käveli lähellä makaavan sotilaan luokse ja otti ruumiin hervottomasta kädestä aseen.

”Minä… Luulin, että sä kuolit. Hukuit.” Eiffel sanoi Waldolle. Tämä ei reagoinut, vaan tuijotti vaiti Mendeztä. Lopulta hän laittoi miekkansa tuppeensa ja asteli Eiffeliä kohti.

”Ja mä luulin että sinä kuolit. Taju lähti siinä vedessä, mutta sitten heräsinkin kuivana jostain palatsin kellarista. Sieltä mä löysin sisälle ja päätin jatkaa tämän tehtävän loppuun.” hän sanoi ja käänsi katseensa vielä kerran kohti Mendezin ruumista.

Eiffel nyökkäsi. Heidän mielensä kulkivat nähtävästi samalla radalla. Enää oli yksi asia jäljellä. Kun Valtiatar on tapettu, he voisivat viedä Mendezin ruumiin ja paeta äkkiä Luolavuoreen. Ehkä he selviäisivät vielä kotiin ja voisivat haudata hänet Brittanyn kanssa Priorissa. Markolle ei tarvitsisi kertoa Mendezin petollisuudesta... Yksi asia kerrallaan. Meillä on vielä työt täällä kesken.

He lähtivät kulkemaan yksissä tuumin kohti portaita. Kierreportaat olivat muun linnan tapaan mustaa kiveä, mutta paljon leveämmät, kuin portaikot muualla palatsissa. Portaat olivat matalat ja miehet harppoivat niitä kaksi tai kolme kerrallaan, kohoten ylemmäs yhä pimenevää käytävää pitkin. Lopulta he saapuivat suuren koristeellisen oven luokse. Eiffel kokeili kahvaa ja se oli lukossa.

”Varo.” Eiffel sanoi.

Waldo astui pari porrasta alemmas, kun Eiffel otti kaksin käsin miekasta kiinni ja iski sen kaikin voimin lukon päälle oven rakoon. Miekka upposi syvälle, mutta ovi ja sen pielet olivat tukevaa puuta ja Eiffel joutui kiskomaan miekan irti ja lyömään sen yhä uudelleen samaan kohtaan.

                      Oven takominen sai hänet muistamaan Márun ja Kalistarin linnan. Ja hän muisti veriset lapsen kasvot ja löyhkäävän pimeyden. Kuten silloinkin, myös nyt oli Eiffelin vaikea aavistaa mikä häntä odotti heitä oven takana. Varjolla oli yliluonnollisia voimia, samoin kuningattarella – hän oli itse todistanut sen aamulla. Hän puri hamamsta, pelonsekaisin tuntein, kun lukko viimein räsähti rikki. Eiffel puski orastavan pelon syrjään, iskiessään miekalla lukon säpäleiksi. Oven lukko irtosi kalahtaen. Waldo tarttui nopeasti oven pitkästä rautarivasta kiinni, ja tempaisi oven auki. He kumpikin syöksyivät sisään kammariin.

                      ”Te tulitte vihdoin.” naisen ääni lausui huoneen perältä.

                      Varjoista astui esiin pitkä nainen. Hän oli riisunut hunnun pois ja hänen liskomaiset kasvonsa näyttivät murheellisilta, eikä hän katsonut heihin päin. Waldo pysähtyi ja katsoi naista jotenkin hämmentyneenä. Eiffelkin seisahtui, mutta piti miekkansa kohotettuna ja aistinsa terävinä. Valtiatar osasi taikoja ja oli vaarallinen. Kuningatar asteli hitaasti korkean ikkunan eteen ja katsoi ulos. Hän puristi käsivarttaan ja huokaisi synkästi.

                      Nainen oli  erilainen kuin Eiffel oli kuvitellut. Hän oli nähnyt mielessään hurjan ja julman valtiattaren, joka tuhosi kylmästi kaikki vihollisensa. Tämä hauraan näköinen nainen oli jotain aivan muuta. Pitkät mustat hiukset roikkuivat maahan saakka, naisen katsoessaan heitä apeana. Ei, vaan murtuneena. Kuin teloitusta odottava vanki, Eiffel ajatteli. Tähän hän ei ollut varautunut. Yhtäkkiä pimeydestä kuului nyyhkytystä ja vaikerrusta. Nainen hätkähti kuin eläin ja riensi huoneen poikki. Eiffel laski miekkansa ja käveli varuillaan naisen perässä. Hämärästä alkoi kuulua hiljaista hyräilyä.

                      Huoneen perällä, suuren sängyn reunalla Valtiatar istui sylissään pieni itkevä vauva, jota hän tuuditti uneen. Lapsi itki vielä hetken, kunnes hiljeni ja vaipui uneen. Eiffel ja Waldo katsoivat, kun nainen keinutti lastaan hyräillen hiljaa surullista sävelmää. Nainen vaikeni ja nousi ylös. Hän asteli sängyn vieressä olevan kehdon luokse ja laski lapsen kaksoisisarensa viereen nukkumaan. Nainen keinutti kehtoa hiljalleen ja katsoi vaitonaisena nukkuvia lapsiaan, kunnes kääntyi hitaasti poispäin. Hän ei katsonut Eiffeliä tai Waldoa, vaan seisoi hiljaa pää painuksissa.

                      ”Tehkää se nopeasti, älkää herättäkö heitä.” kuningatar kuiskasi.

Eiffel kohotti miekkansa, mutta jotenkin hänestä alkoi tuntua väärältä tappaa tämä nainen. Hän yritti kovettaa itsensä. Brittany kuoli tämän naisen takia. Mendez vaipui Varjoon ja kuoli tämän naisen takia. Hän ei tullut tänne asti perääntyäkseen viime hetkellä. Oli hän ennenkin tappanut naisia sodassa.  Lapsia hän ei tappaisi – se ei edes kuulunut tehtävään – mutta tämä nainen kuolee nyt. Eiffel nosti miekkansa ja astui eteenpäin. Waldon epäuskoinen ääni pysäytti hänet.

                      ”Sinä?”

Eiffel pysähtyi ja kääntyi kohti Waldoa.

                      ”Hei Waldo. Sinä siis muistat minut.” nainen sanoi huokaisten ja kohotti katseensa.

Nyt Eiffel ei ymmärtänyt mitään. Waldon naama venähti ja hänen ilmeensä vääntyi tuskaiseksi.

                      ”Kuinka… Miksi?” Waldo sanoi tukahtuneesti.

Nainen painoi päänsä alas ahdistuneena. Eiffel katsoi kumpaakin vuorotellen.

                      ”Mitä –tunnetko sinä hänet?” Eiffel kysyi, mutta Waldo ei kiinnittänyt mitään huomiota Eiffeliin; hänen kasvoiltaan paistoi kärsimys.

”Sinä olit hänen siskonsa!” Waldo parahti tuskissaan.

Nainen kääntyi hitaasti häntä kohti. Hänen katseessaan oli yhtä aikaa surua ja inhoa. Sekä häpeää.

”Hän ei ollut siskoni.” hän sanoi hiljaa. ”Äitini otti hänet huostaansa ja kasvatti hänet pienestä asti. Nanáki oli henkivartijani.” hän jatkoi ja hänen päänsä painui alas.

”Henkivartija??” Waldo kysyi hämillään. ”Mitä helvettiä tarkoitat?”

Nyt Eiffelkin tunnisti naisen, vaikkei ollut ensin uskoa sitä. Kaikkien näiden vuosien jälkeen ja kaikista maailman ihmisistä juuri hän... Eiffelin oli vaikea uskoa, että Varjon kuningatar oli se sama ruipelo, vapiseva tyttö, joka istui niillä palotikkailla kauan sitten.  Hän ei ollut edes muistanut koko tapausta, mutta nyt hän tunnisti Sarakon.

Silloin Eiffel myös muisti mitä Antaniel oli sanonut Panthissa. Hämmennytkö lisää, jos kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin oikeaa tytärtä. Henkivartija.

                      ”Sara ja Nana…” Eiffel sanoi katsoen hämillään aikuiseksi kasvanutta liskotyttöä.

”Sarako ja Nanáki.” kuningatar lausui. ”Ehkei hän ollut siskoni, mutta minä rakastin häntä kuin siskoa. Ja hän vihasi minua viime hetkiinsä saakka.” hän jatkoi kuiskaten, yhden kylmän kyyneleen vierähtäessä hänen poskelleen.

Mitä sillä on väliä, onko mulla siskoa vai ei. Eiffel muisti ne ahdistuneet lapsenkasvot. Nyt hän ymmärsi, mikä sai tyttöparan silloin niin surulliseksi. Vanha mies oli enemmän kuin  hämillään tilanteesta, mutta Waldo näytti saaneen päättäväisyytensä takaisin. Yhdellä riuskalla liikkeellä hän nosti nuolen jouselle, ja tähtäsi suoraan Sarakon silmien väliin. Hän mulkoili Sarakoa kulmiensa alta silmät epätavallisen kirkkaina.

                      ”Niin. Nana kuoli huorataloon. Sinä pakenit.” Waldo sihisi hampaidensa takaa, vihan tihkuen hänen äänestään. Sarako katsoi häntä hämmästyneenä.

                      ”Hän… Ei hän kuollut sinä päivänä. Me molemmat pakenimme sieltä.” Sarako sanoi hiljaa. Waldo tähtäys laski sentin.

”Nana on yhä elossa. Tavallaan. Liittouma sai meidät kiinni. Meille molemmille  suoritettiin sielunriisto. Ja silti… tässä minä olen. Varjolaiset varastivat ruumiini Demósta ja jotenkin minä palasin takaisin. Nana on varmasti myös yhä elossa. Tai hänen ruumiinsa ainakin.” Sarako sanoi ja asteli verkkaisesti ikkunan luo.

Lunta satoi jo sakeasti sotilaiden tappaessa toisiaan ulkona. Jostain päin Palatsia kuului kolahdus ja huutoa, joka loittoni pian. Eiffel jännittyi hetkeksi, mutta Waldo näytti siltä, kuin ei olisi edes havainnut mitään. Hän oli liian järkyttynyt kuultuaan, että hänen rakastamansa nainen saattoi yhä olla elossa jossain. Eiffel yritti saada asioihin jotain tolkkua.

”Kuinka osasit odottaa meitä?”

Sarako katsoi yhä ulos ja huokaisi.

”Niin oli kirjoitettu. Että mies, joka rakastaa siskoani, tulisi tappamaan minut tänä päivänä. Vain siten sota loppuu ja rauha alkaa.”  hän sanoi hiljaa kääntäen katseensa kehdossa nukkuviin lapsiin ja pyyhkäisi silmäkulmaansa.

”Olisin halunnut elää… heidän vuokseen. Mutta ei ole meidän käsissämme päättää kohtalostamme.” Sarako sanoi miltei kuiskaten ja sulki hitaasti silmänsä.

                     

…Lopussa me kirjoitamme itse kohtalomme.

 Eiffel hätkähti. Yhtäkkiä kaikki oli hänelle päivänselvää. Sarako huokaisi syvään. Waldo seisoi hievahtamatta paikoillaan, tuijottaen tyhjyyteen. Eiffel astui hänen viereensä ja laski kätensä hänen olalleen. Waldo vapisi ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Sarako katsoi yhä ulos.

                      ”Sinulla – teillä on kaikki syy vihata minua. Minä tulin Waldon ja Nanan väliin, ilman minua olisitte saaneet elää onnellisesti yhdessä. Mutta älkää vihatko kansaani. Tämä ei ole heidän vikansa. Liittouma ajoi meidät ahtaalle. Liittouma rakensi nuo muurit satoja vuosia sitten ja sulki  nämä ihmiset häkkiin kuin …rotat. Vain koska olemme erilaisia ja kuljemme pilvisen taivaan alla. Tämä ei ole heidän syytään.” Sarako kuiskasi viimeiset sanat ja kääntyi sitten takaisin heitä kohti.

                      ”Ei se ole Jerchóvalaistenkaan syytä.” Eiffel murisi.

Sarako katsoi heitä surullisena, kuin äiti, joka on hylännyt vastentahtoen lapsensa, tai kuin alamaisiaan rakastava kuningatar, jota talutettiin giljotiiniin.

                      ”Minä en koskaan halunnut tätä sotaa, mutta meille ei jätetty vaihtoehtoja. En voi antaa kansani kitua enää hetkeäkään.” Sitten hän oli hetken hiljaa ja suoristi itsensä.

                      ”Tapa minut. Tee se nyt. Nopeasti.” hän sanoi päättäväisen uhmakkaasti ja tuijotti intensiivisesti Waldoa. Kyyneleet valuivat virtana Waldon silmistä, kun hän jännitti jousensa.

                      ”Hän luotti sinuun.” hän sanoi hammasta purren.

                      ”Tiedän. Ja minä petin hänet.” Sarako vastasi silmiään räpäyttämättä.

Eiffel nielaisi ja astui Waldon eteen. Waldon katse pureutui häneen.

                      ”Mitä sinä teet?” hän kysyi ääni vihasta väristen.

                      ”Et voi tappaa Sarakoa.” Eiffel sanoi itsevarmasti.

                      ”Eiffel, siirry.” Waldo sanoi raivoissaan.

                      ”Ei. En. Sinä et saa tappaa häntä.” Eiffel toisti.

Sarako astui lähemmäs.

                      "Siirry, vanha mies. Tämä ei kuulu sinulle" Sarako sanoi.

                      ”Väistä nyt tai minä tapan vittu sinutkin!!” Waldo karjui. Mutta Eiffel ei väistänyt, vaan jatkoi kylmällä äänellä:

                      ”Sarako ei ole kertonut meille vielä kaikkea. Miksi hän on niin valmis kuolemaan? Jotta sota loppuisi?” hän sanoi ja kääntyi nyt puhumaan Sarakolle.

                      ”Näin aamulla, kun teit Muuriin reiän. Juuri sen kokoisen, että shakaalit pääsevät siitä ulos. Mutta se ei riitä, eikö vain?” Eiffel kysyi.

                      Sarako ei vastannut.

                      ”Mitä tarkoitat?” Waldo tivasi.

                      ”Sinun kuolemasi liittyy jotenkin muuriin eikö vain? Kosketettuasi muuria valahdit hervottomaksi. Jotta koko muuri kaatuisi, täytyisikö sinun kuolla? Pitääkö tämä paikkansa?"

                      Pieni värähdys Sarakon silmissä kertoi Eiffelin osuneen oikeaan, mutta Sarako pysyi vaiti. Hän vilkaisi olkansa yli lapsiaan, ja sitten ikkunaa. Waldo laski aseensa.

                      ”Sota loppuu, mutta Varjolaiset vapautuvat.” hän sanoi ja katsoi vihaisena Sarakoa yhdellä silmällään.

                      ”Sarako, kuuntele minua – ja kuuntele tarkkaan.  Waldo, muistatko mitä se Liittouman sotilas kertoi meille?” Eiffel kysyi ja Waldo nyökkäsi synkkänä. Sarako kurtisti kulmiaan.

                      ”Juuri nyt Jerchovaa kohti lähestyy Liittouman sotalaivasto. Ja he eivät ole tulossa neuvottelemaan. Haluatte, että muuri murtuu, mutta juuri nyt kansasi on paremmassa turvassa muurien sisällä, kuin niiden takana.” Eiffel lausui, ja Sarako veti kädet suulleen järkyttyneenä.

                      ”Me tulimme tänne tappamaan sinut, koska luulimme että se lopettaisi sodan, mutta niin ei tule käymään. Tämä tuntuu hullulta, mutta juuri nyt muurien kaatuminen ei aja kenenkään asiaa, vähiten Varjolaisten.” hän jatkoi.

                      ”Ei.” Sarako henkäisi epäuskoisena. ”Sinä valehtelet. Olen valmis...”

Waldon oli vaikea enää hillitä vihaansa.

                      ”Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Suojella Sarakoa? Tässä ei ole enää mitään järkeä. Aivan sama mitä teemme, Liittouma tulee ja me kuolemme kuitenkin!” Waldo ärähti turhautuneena. Sarako lyyhistyi maahan näiden uutisten järkyttämänä.

”En tiedä. Mutta tämän hetkisen tilanteen valossa, se ei välttämättä ole huono idea. Parasta olisi pelata aikaa.” Eiffel lausui harkiten. Waldo murahti vihaisena vastaukseksi, mutta laittoi kuitenkin nuolen takaisin viiniinsä. 

Eiffelin rintaa puristi. Ei sydänkohtauksen tai Varjon läsnäolon takia, vaan tämän hauraan tytön vuoksi. Silloin hän oli ajatellut, ettei hänen paikkansa ollut huoratalossa, kuten tänäänkin. Eiffel tiesi, ettei hänen osansa ollut kuolla, vaan elää lastensa kanssa.

 Sarako katsoi heitä silmät suurina.

”Teidän... piti tappaa minut.” hän mutisi.

”Olen pahoillani, mutta niin ei taida nyt käydä.” Eiffel sanoi ja ojensi hänelle kätensä.

Sarako katsoi kättä, kuin peläten sen purevan, jos hän koskisi siihen. Sitten neito nielaisi ja tarttui kädestä kiinni. Eiffel veti hänet ylös lattialta. Silloin Sarakon silmät muuttuivat ja hän katsoi vanhaa miestä eri lailla kuin aiemmin.

                      ”Kiitos, Eiffel.” Sarako lausui varovaisesti, sydämensä pohjasta.

Viimeinen Luku - Kappale 22

Taistelu

Aamu oli kylmä. Kuurainen maa rapisi ja narskui jalkojen alla, ilma oli jäätävän usvan peittämä. Tähtikirkas yö oli vaihtunut hyiseen, harmaaseen aamuun. Kolme päivää ja neljä yötä ratsastettuaan, Korvenpään joukot saapuivat vihdoin päällikkönsä johdolla suuren Korven reunaan. Osc oli ollut viimeksi vuosia aiemmin tässä osassa metsää, mutta paikka oli silti tuttu. Joten näky jonka hän tulisi pian näkemään, särkisi hänen sydämensä, eikä jättäisi Oscia rauhaan elämänsä viimeisinä hetkinäkään.

                      Sumun peittämän metsän keskeltä alkoi erottua jotain tummaa. Osc oli torkkunut hevosensa selässä vielä hetki sitten, ja hän kuvitteli näkevänsä näkyjä väsymyksen vuoksi. Pilvistä taivasta tuskin erotti, mutta puiden latvustosta alkoi hiljalleen laskeutua lumihiutaleita.

                      Kesyttämätön kuusikko oli jäänyt jo kauan aikaa sitten taakse ja he olivat kulkeneet koko yön lehtometsässä, joka oli täynnä koivuja, leppiä ja lähes havaittavasti havisevia haavoja. Ohi ratsasteassa saattoi huomata kuinka haavan lehdet havahtelivat, vaikkei ikinä ole ollut niin tyyntä, kuin sinä aamuna. Osc siristeli silmiään, puut olivat jotenkin kummallisen värisiä. Hän katsoi haapaa, jonka lehdet roikkuivat tummanpunaisina ja tumman ruskeina. Olisiko ruska voinut värjätä lehdet noin luonnottomiksi?  Kaikki näytti niin oudolta, mutta silti normaalilta, eikä Osc osannut sanoa, mikä aiheutti hänelle tämän vaikean olon.

                      Osc katsoi ylös taivaaseen, josta kevyet lumihiutaleet leijailivat hitaasti maahan. Yksi hiutale laskeutui kuonon päähän ja sai hänet aivastamaan. Osc hätkähti.

                      ”Tämä ei ole lunta.” hän sanoi hämmentyneenä ja katsoi uudestaan ylös. Muutamat muutkin tähystivät ylös.

                      Tämä on… Tuhkaa. Osc tuijotti ylös epäuskoisena ja kääntyi sitten katsomaan puita ja hän ymmärsi. Talvi oli jo alkanut, mutta metsässä ei ollut lunta, eivätkä puut olleet pudottaneet lehtiään, vaikka ilma oli ollut jo pitkään pakkasen puolella.

                      ”Tämä metsä on luonnoton!” Joku mies murahti hänen takanaan.

Myös Osc tunsi häntäkarvojensa nousevan pystyyn. Geatkit vilkuilivat ympärilleen pelokkaina. Monen turkki nousi niskaa myöten pörrölleen ja sieltä täältä alkoi kuulua murinaa. Osc antoi ratsulleen pohkeita ja ravasi päällikön viereen. Myös Arthos näytti epäluuloiselta, mutta silti rauhallisemmalta kuin monet muut. Jos päällikkö näyttäisi epävarmuutensa, menettäisivät soturit rohkeutensa.

                      ”Mitä täällä tapahtuu?” Osc kysyi yrittäen peittää hermostuneisuutensa äänestään.

                      ”Syy löytyy edestäpäin. Katso.” Arthos osoittaen eteenpäin.

Usva laskeutui metsän pohjaan ja puut harvenivat. Osc hätkähti. Edessä heitä lähestyi täysin musta puu. Puun luona hän näki, että kaarna oli hiiltynyt mustaksi. Pian näkyi toinen pikimusta puu, sekä kolmas… Silloin metsä loppui lähes yllättäen, eikä Osc ei ollut uskoa silmiään. Koko metsä oli palanut - tuhoutunut peninkulmia myöten. Hiiltyneet kannot ja kaatuneet puut puskivat esiin tuhkan peittämästä maasta. Aavalla puhaltava tuuli nostatti alangon tuhkaa ilmaan ja kuljetti sen vaarojen taakse. Myös sumu jäi puiden rajaan ja he pystyivät näkemään, kuinka karrelle palanut erämaa päättyi virstan päähän; Varjon muuriin.

                      Hevoset pysähtyivät riviin metsän reunaan, päällikkö etummaisena. Heistä vasemmalla, kaukana horisontissa maisema oli peittynyt valkoiseen huntuun. Mutta mitä lähempänä metsät ja lumisten niittyjen peittämät laaksot olivat muuria, sitä mustemmaksi maa muuttui. Hiiltyneet, siellä täällä pystyssä seisovat puun raadot saivat maiseman näyttämään, kuin suoraan painajaisista todellisiksi loihdituilta.

                      ”Mitä kirottua…?” Päällikkö sanoi epäuskoisena. Osc ei voinut ymmärtää että tällainen näky voisi olla totta. Nerval tähysti muuria pitkään hiljaisuudessa ennen kuin sai sanaakaan sanottua.

                      ”Tämä… Se on levinnyt niin laajalle.” hän sanoi hiljaa. Sitten Nerval jatkoi huokaisten ahdistuneena. ”Tätä hävitystä eivät Varjolaiset tehneet - vaan Varjo itse. Tarkoitan Varjoa, joka hehkuu muurista. Puut ovat eläviä olentoja siinä missä eläimetkin. Ja kun ne ovat olleet muurin läheisyydessä tarpeeksi kauan, ne kääntyvät myös Varjoon. Varjon lapset eivät selviä kauaa muurin tällä puolen, vaan niiden on pakko palata lopulta Varjoon, muuten ne heikentyvät heikkenemistään.

                      Mutta kasvit ja puut eivät pysty liikkumaan ja voi vaeltaa Varjon puolelle. Siksi ne eivät enää pysty elämään erossa Varjosta, vaan lopulta ne kuolevat: nääntyvät ja muuttuvat vähitellen mustiksi. Kaarna, lehdet, runko… Ja pian ne alkavat hiiltyä; palaa elävältä, kunnes jäljellä on…. tämä.” vanha mies sanoi järkyttyneenä.

                      Tuuli yltyi ja puhalsi tuhkaa, paljasten alta mustan, jäätyneen maan. Toinen Fjoðuriaani kääntyi puhumaan päällikölle.

                      ”Viimeksi, kun näimme muurin alue oli kymmenen kertaa pienempi.” mies sanoi kuoleman vakavana.

                      Geatkeja kerääntyi heidän taakseen yhä enemmän ja enemmän, kunnes koko sotajoukko oli pysähtynyt Korven äärimmäiselle rajalle Länteen. Ensimmäistä kertaa olemassaolonsa aikana, kokonainen klaani geatkeja astui korvesta ulos. He näyttivät hämmentyneiltä, vihaisilta ja ahdistuneilta. Mutta eniten he näyttivät pelokkailta. Joukon kärjessä ratsastava Arthos, heidän päällikkönsä piti kuitenkin katseensa ankarana ja itsevarmana.

                      Aurinko alkoi kohota. Taivas oli pilvinen Varjon yllä, sekä heidän takanaan Korvessa. Kuitenkin, etäällä Kaakossa taivas oli jo kirkas. Etelästä puhaltava viima viilsi hyytävästi, kuljettaen mukanaan harmaata pilvimassaa, sekä maasta pölyävää valkoista tuhkaa. Idästä kohoava aurinko maalasi taivaanrannan purppuraiseksi, lähes verenpunaiseksi. Paha enne.

Kun aamun ensi säteen pilkistivät kaukausuudessa, lähes havaittavan Dewavuoriston huippujen takaa kuului kumea torven soitto. Ja silloin Idästä ilmestyi korkean harjun laelle suuri ihmisten ja haltiain sotajoukko. Osc nielaisi. Ihmisia oli tuhansittain, keihäät ja peitset kimmaltaen auringon ensisäteiden osuessa niihin. Punaiset viirit liehuivat tuulessa, jokaisessa valkoiset vaakunat sinisellä vedellä ja mustalla linnalla kirjailtuina. Järvi, vuori ja linna.

”Hovin joukot.” Nerval sanoi ja hymynkare piipahti hänen rohtuneilla huulillaan.

Joukkoja johti punaiseen viittaan kietoutunut ihmismies, sekä valtavan hevosen selässä istuva, kokovalkoiseen haarniskaan sonnustautunut haltiaruhtinas. Sotajoukon yllä kaarteli haukka, jonka huuto kaikui alas laaksoon.

                      ”Kuka hän on?” Arthos kysyi ihmisiltä.

                      ”Ah, Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, rinnallaan poikansa Grindor.” Nerval vastasi. Päällikkö nyökkäsi.

                      ”Ratsastakaamme heitä vastaan.” Arthos lausui ja antoi pohkeita hevoselleen. Fjoðuriaanit ratsastivat Arthosin rinnalla, ja Osc sai kunnian ratsastaa päällikönsä mukana.

                      Kahden armeijan kohdatessa harjan laella, oli kohoava aurinko värjännyt taivaan pehmeän indigon sävyissä. Kuulasta taivasta vasten Hovin punaiset viirit erottuivat kuin veri hangesta.

                      Punaiseen viittaan sonnustautunut ihmismies ratsasti heitä vastaan. Nerval nosti kätensä ilmaan tervehdykseksi. Mies vastasi tervehdykseen ja heidän kohdatessaan hän kumarsi lyhyesti, sekä Nervalille, että Korvenpään Päällikölle.

                      ”Korvenpään johtaja Arthos Khaedelin poika, Drynn Thraninpoika Idän Hovin prinssipuoliso ja korkein kenraali.” Nerval esitteli. Arthos ratsasti hevosellaan hänen vierelleen ja ojensi kätensä Drynnille, joka kumarsi tälle kunnioittavasti.

                      ”Hovin Kuningatar Elénatar Andaléin sukua, tervehtii teitä ja kansaanne. On kunnia taistella rinnallanne.” Drynn lausui vakavan muodollisesti.

                      ”Johtajamme Daran oli estynyt ... –” Nerval aloitti, kun Drynn keskeytti hänet.

                      ”Tiedän jo kaiken. Miehenne ehtivät perille ja kertoivat saman tarinan. Muut saapuvat pian. Mutta älkäämme jääkö tähän heitä odottamaan.” Drynn puhui ja osoitti sitten mäen harjalle. Yhteistuumin he kannustivat ratsunsa liikkeelle ylös mäkeä. Geatkien sotajoukko ryhmittyi Hovin ja Pohjan Huoneen rintamalinjaan. Mäen harjalla haltiaruhtinas Àndor poikansa kanssa jo odottivat heitä. Esittelyjen jälkeen ensimmäisenä puheenvuoron otti Drynn.

                      ”Kokoontumisen aika koittaa. Toivottavasti Lännen Huone pitää sanansa.” hän murahti tähystäen horisonttia.

                      ”Emme ehkä erota heitä, mutta tuuli tuo mukanaan ihmisten ja hevosten hajua, sekä kaltaisiasi, Nerval.” Arthos sanoi kääntäen kasvonsa lounatuulen suuntaan. Ja eikä aikaakaan, kun taivaanrantaan piirtyi tiheä juova, joka kuhisi kuin muurahaiskeko. Enää ei ihmistenkään täytynyt siristellä silmiään, kun pian he kaikki näkivät suuren sotajoukon ratsastavan horisontissa. Etulinjasta pystyi erottamaan Fjoðuriaanien tumman joukon. Veljeskunta oli kasvanut vuosien saatossa ja tänään he kaikki ratsastivat rinta rinnan taisteluun Jerchóvan tulevaisuudesta.

                      Kun Lännen armeijat olivat saapuneet muiden joukkojen rinnalle, liittyi päällikköjen seuraan myös Lännen Huoneen käskynhaltija vihreän viirin alla, sekä harmaisiin pukeutunut vanha ihmismies. Fjoðuriaaneja johtanut harteikas punapartainen mies kohotti kätensä vanhaa miestä kohti.

                      ”Dánin suvun Antaniel, sekä Lännen Huoneen kuvernööri Vitae Ruonkoski tervehtivät teitä.” mies lausui kumealla äänellä. Nerval vastasi hänelle:

                      ”Pohjan Huoneen Àndor Viimamieli, Korvenpään Arthos Khaedelinpoika, sekä Hovin kenraali Drynn Thraninpoika tervehtivät myös.”

                      Ja niin Jerchóvan viisi arvovaltaisinta kättelivät toisiaan.

                      Kun aurinko kohosi hiljalleen puiden latvustoja hipoen, kuului Varjon suunnalta voimakas jyrähdys. Kuin ukkonen talvella. Jerchóvan päämiehet kääntyivät kaikki äänen suuntaan. He tähystivät herkeämättä kohti mustaa muuria, joka erottui vuorten edessä. Drynn osoitti sormellaan.

                      ”Muuri. Siinä... Siinä on aukko!” hän sanoi uskomatta omia sanojaan. Osc tähysti vanhan miehen osoittamaan suuntaan. Vuoren rinnettä alas kiemurteli Muuri, kuin musta suoni, sykkien pahuutta.  Siellä, lumisen vuoren juurella oli muurissa näkyvä aukko, Varjon pääkaupungin kupeessa. Mikä heistä näytti sentin raolta, oli todellisuudessa monen metrin palanen. Ainoastaan haltiat Grindor ja Àndor näkivät, kuinka palasia muurista mureni yhä irti.

                      ”Kuinka se on mahdollista?! Muurin pitäisi kestää ikuisesti!” punapartainen Fjoðuriaani päivitti suu auki.

                      ”Varjon Valtiatar.” Antaniel sanoi vakavana. Nerval nyökkäsi hänelle.

                      ”Olessamme Varjon puolella saimme tietoomme, että Valtiatar kykenee yliluonnollisiin tekoihin. Hän on muodonmuuttajan verta. Tämä on heidän suunnitelmansa.” Fjoðuriaani kertoi.

                      ”Ja he hyökkäävät auringon laskiessa, kun Varjo on vahvimmillaan. Mielestäni nyt olisi otollinen aika käydä taistoon. Hyökkäys on paras puolustus.” Drynn Thraninpoika sanoi tiukasti.

                      ”Olen samaa mieltä ihmisen pojan kanssa.” Arthos vastasi painokkaasti. Lännen Huoneen Vitae nyökkäsi mukana. Sen sijaan Grindor, Àndorin poika astui eteen isänsä vierestä.

                      ”Sotilaat ovat marssineet pitkän taipaleen, levättyään päivän he ovat voimissaan taistelun alkaessa.” haltiain perillinen sanoi, osoittaen sanansa Drynnille.

                      ”Geatkit jaksavat taistella vaikka marssisimme sata peninkulmaa lisää. Olemme sodassa. Toivottavasti haltiain joukot ovat ihmisiä sitkeämpiä.” Arthos sanoi lyöden nyrkillä rintaansa. Päällikkönsä rinnalla seisova Osc tunsi suurta ylpeyttään rodustaan ja Päällikkönsä puolesta. Silloin harmaaseen viittaan sonnustautunut mies puhui. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt ja hänen sanansa yhtä jäykät, kuin olemuksensa.

                      ”Urheita sanoja Korven geatkilta –  ja olette oikeassa. Ihmiset tarvitsevat lepoa. Joukkoni ovat marssineet pitkän taipaleen, samoin Hovin joukot. Voimien kerääminen ei ole heikkouden merkki. Meillä on mahdollisuus valmistautua ottamaan Varjolaiset vastaan. Yhdessä. Me tiedämme paljon vihollisestamme. Tiedämme myös pelkkä miesvahvuus ei riitä voittamaan sotaa. Siihen tarvitaan myös suunnitelma. Me emme hyökkää valmistautumatta.” Dánin Antaniel puhui ja muut kuuntelivat.

                      ”Lännen Huone arvostaa armeijasi tukea ja kokemustasi politiikasta, mutta minun täytyy olla eri mieltä kanssasi. Korvenpään Arthos puhuu kuten soturin kuuluu. Varjolla on shakaaleja – lukematon määrä!” Vitae vastusti.

                      ”Varjolla on shakaaleja enemmän kuin meillä miehiä. Juuri siksi me tarvitsemme suunnitelman. Sotajoukkomme koostuu kuudesta eri armeijasta, mikäli emme tiedä kuinka yhdistää vahvuutemme, emme mahda Varjolaisille yhtikäs mitään ja koko Jerchóva kaatuu.” Àndor Viimamieli jyrähti.

                      ”Myös Fjoðuriaanit seisovat tälä kannalla.” Nerval ilmoitti. Muut nyökkäilivät, kunnes Drynn huokaisi.

                      ”Hyvä on. Luotan kokemukseenne sodassa ja taisteluissa. Fjoðuriaanit ratsastivat apuumme talven sodassa kolme vuotta sitten. Jos olette tuota mieltä, uskon sanaanne.” Drynn lausui nöyrtyen. Myös Vitae ja Arthos myöntyivät ja päälliköt päättivät aloittaa valmistautumisen heti. Aikaa ei ollut hukattavaksi.

                      Antanielin sotilaat ryhtyivät pystyttämään telttaa johtajille, muiden keskittyessä muonittamaan sotureita kuudesta armeijasta. Fjoðuriaanien soturit seisoivat Pohjan haltioiden kanssa etulinjassa tähystäen merkkejä hyökkäyksestä Varjon suunnalta.

                      Osc kulki ratsuineen kohti päälliköiden telttaa, kun Drynn Thraninpoika asteli hänen viereensä.

                      ”...Tomar?” hän katsoi nuorukaista hämmästyneenä.

                      ”Ei, olen hänen veljensä Osc Ramoninpoika.” Osc vastasi ja kumarsi muodollisesti korkealle kenraalille.

                      ”Olette hyvin samannäköisiä, vaikka kohtasin Tomarin vain hyvin lyhyesti, kauan sitten. Missä hän on nyt? Hovin Kuningattarella on hänelle viesti.” Drynn kysyi katsoen ympärilleen.

                      ”Hän lähti Fjoðuriaanien johtajan Daranin mukana Varjon puolelle viikko sitten.” Osc sanoi, tähystäen Varjon mustaa muuria. Drynn nyökkäsi ja marssi sitten päälliköiden telttaan sisään. Teltan suulla seisoi myös Päällikkö Arthos, joka viittoi Oscin sisään kanssaan.

                      Sisällä ihmiset jo kävivät sotasuunnitelmiaan läpi.

                      ”Mielestäni tärkeintä on katkaista Varjolaisten hyökkäys heti muurin juureen.” Lännen Huoneen Vitae puhui kiivaasti. Hänen äänensä kohosi ja miehen posket punottivat jo yhdestä kupillisesta viiniä.

                      ”Varjolaisten miesvahvuus on suuri, laskelmiemme mukaan shakaaleja on jopa 50 tuhatta, mahdollisesti enemmän. Mikäli ne pääsevät ulos, olemme tuhon omia.” Nerval sanoi synkkänä.

                      ”Haltioiden nuolet kantavat kauas. Ehdottaisin, että Àndorin joukot lähettäisivät nuolisateen ensimmäiseen Varjolaisten aaltoon.” Drynn osallistui keskusteluun istuessaan alas muiden seuraan.

                      ”Myös hevosemme ovat suuria ja vahvoja, voimme ratsastaa ensimmäisessä tai toisessa linjassa.” Àndor jatkoi ja muut nyökkäsivät.

                      ”Geatkit ovat nopeita; pieniä, mutta hurjia. Voimme hyökätä etulinjassa, tai hevosten takana. Matalalta tulevat sapelit leikkaavat shakaaleilta raajat ja ilman jalkoja ne eivät etene.” Arthos puhui.

                      ”Isot shakaalit eivät välttämättä näe pieniä geatkeja, se on hyvä. Kannatan ajatusta.” Antaniel sanoi ja muut nyökyttivät myöntyvästi.

                      Osc seurasi tunteja sivusta sotaan valmistautumista. Arthos selvästi halusi, että hän tietäisi, kuinka taistelu tulisi etenemään, mutta ei ollut hänen osansa puuttua keskusteluun. Hyvän tovin päästä hän koki tarvitsevansa happea ja siirtyi vähin äänin pihalle.

                      Ulkona tuuli yltyi ja vuorilta puhaltava viima oli kuljettanut paksuja harmaita pilviä hiiltyneen kentän ylle. Tuhka pöllysi ja sekottui lumihiutaleisiin, joita alkoi putoilla taivaalta verkkaisesti. Tuli hyytävän kylmä. Ihmissotilaat, haltiat ja geatkit hytisivät sytytettyjen tulien ympärillä. Näky oli masentava. Osc huokaisi syvään ja marssi etulinjaan, jossa Fjoðuriaanit ja haltiat seisoivat vahdissa. Muutama geatkikin oli liittynyt joukkoon, heidän tarkasta hajuaististaan oli yhtä lailla apua, kuin kauas näkevistä haltiasilmistä.

                      Hän tähysti etäisyyteen. Varjon puolella taivas oli paksujen mustien pilvien peittämä ja tuntui, kuin nuo pahaenteiset pilvet vyöryisivät heidänkin ylleen hetkenä minä hyvänsä.

                      ”En pidä tästä.” Osc ajatteli ääneen.

                      ”Et ole ainoa.” mutisi vieressä seissyt keski-ikäinen geatki paksuun risupartaansa. Mies oli toisesta kylästä pelastautunut, sillä hän ei ollut entuudestaan Oscille tuttu. Tuuli yltyi ja lumisade sakeutui.

                      ”Kukaan ei pidä sodasta. Ikinä.” Valkohapsinen haltija lausui heille.

                      ”Kyläni poltettiin puoli vuotta sitten. Shakaalit leikkasivat vanhimpien poikieni päät ja iskivät seipään nokkaan. Jouduin pakenemaan, pelastaakseni vaimoni ja nuorimmaiseni. Montako sotaa sinä olet nähnyt, hännätön valkonaama?” Mies murahti haltialle.

                             ”Kolme sotaa, kaksikymmentä seitsemän taistelua. Eräässä taistelussa mukana oli yksi kaltaisesi, arvon geatki. Hän ei paennut, vaikkei hänen osansa ollut liittyä taisteluun. Mutta hän teki sen silti. Pohjan huone muistaa, ja me taistelemme tänään viimeiseen mieheen hänen, sekä muiden kaltaistesi tähden. Koko Jerchóvan tähden.” haltia vastasi.

                      Mies meni hiljaiseksi ja käänsi katseensa jälleen kohti Varjoa. Yleinen mieliala ei ollut korkealla. Voiton mahdollisuus oli pieni ja tappio, sekä sen mukana kuolema tuntui väistämättömältä.

                      Lopulta pitkä päivä taittui iltaan. Johtajat astuivat ulos teltastaan rinta rinnan ja kipusivat ratsaille. Soturit ryhmittäytyivät hyökkäysasemiin; etulinjaan Hovin sotilaat, heidän taakseen geatkit; haltiain jousiampujat kolmannessa rivissä ja loput soturit heidän perässään. Ensimmäisiksi ratsastivat johtajat, haarniskain panssarit loistaen laskevan auringon viimesäteissä. Arthos kohotti viinaleilinsä ilmaan. Sotaa varten geatkit olivat panneet tiukinta pirtuansa. Korven soturit kaivoivat leilinsä esiin johtajansa esimerkkiä seuraten.

                      ”Siéna!” Arthos karjaisi ja geatkit joivat leilinsä tyhjiksi.

Siéna! Siéna! he karjuivat ja ulvoivat nostattaen mielensä hurjiksi sotaa varten. Varjon muurin edustalla alkoi näkyä liikettä. Shakaalit valmistautuivat hyökkäykseen. Ihmissoturit vilkuilivat toisiaan huolestuneina. Silloin Drynn Thraninpoika ratsasti joukkojen eteen.

                      ”Jerchóvan soturit! Tänään me taistelemme vapaudestamme. Me taistelemme kotimme puolesta, perheidemme puolesta! Emmekä pelkää kuolemaa, emme kipua, sillä Ayga on kanssamme tässä taistelussa! Me emme häviä, me emme kaadu! Me emme ratsasta kuolemaan. Me ratsastamme voittoon!!” Hän huusi ja kohotti miekkansa ilmaan. Ja koko Jerchóvan armeija hurrasi ja huusi. He kohottivat aseensa ulvoen kuin villipedot. Geatkit karjuivat villiten itsensä hurmokseen. Silloin Varjon puolelta kuului huutoa. Tuhannet shakaalit kirkuivat ja niiden kirskuva huuto sai nahan kananlihalle ja karvat pystyyn. Tuo huuto janosi verta. Jotkut soturit kalpenivat peloissaan, mutta silloin haltiat kohottivat vaskitorvensa ja puhalsivat ilmoille kirkkaan, kantavan soiton: Sotaan veljet, yhtenä rintamana!

                      Ja torvien soiton myötä vyöryi koko Jerchóvan sotajoukko liikkeelle. Heitä vastaan Varjon muurin läpi tulvi shakaalien suuri joukko, yhtenä mustana massana. Osc antoi kannuksia ratsulleen ja riensi Päällikkönsä rinnalle ihmisten ja geatkin sotajoukon eteen. He huusivat ja kiihdyttivät vauhtiaan. Hevoset laukkasivat tanner täristen, miehet juoksivat seipäät koholla ja geatkit seurasivat kannoilla raivokkaasti. Varjon shakaalien lähestyessä miehet keräsivät rohkeutensa ja rynnistivät voimiensa takaa ylivoimaista vihollista vastaan. Geatkit vauhkoontuivat, Korven kansa herätti eläimen luontonsa; he heittäytyivät laukkaamaan nelistäen, ulvoen ja karjuen kuin villipedot. Kun auringon viimeiset päivänsäteet katosivat tummuvan pilvimassan taakse, iskivät kaksi sotajoukkoa toisiaan vasten, kuin myrkyisä aallokko teräviin rantakallioihin. Oli kuoleman aika.

Syyspäivitys!

Voin ilokseni sanoa, että vaikka yritykseni päivittää toisen kerran elokuussa jäi todellakin yritykseksi, en ole kuitenkaan lekotellut lomalla, vaan tehnyt raatamalla töitä. Animaatioprojektini vie suurimman osan ajastani, enkä ole ehtinyt viimeistellä uutta kappaletta julkaisukuntoon.  Sen sijaan olen saanut
kirjoitettua uutta tekstiä loppuun. :) Saatte kappaleen nyt ja kuvitusta siihen mahdollisesti myöhemmin viikonloppuna.

Kirjoitin tarinan lopetuksen vuosia sitten, enkä ole enää niin tyytyväinen kieliasuun, sekä muutamaan juonenkäänteeseen. Jahka saan luovan kirjoitustyön päätökseen, kykenen lisäämään päivitystahtiakin. Tarina venyy hieman siinä samalla, muttei loputtomiin. Vielä en uskalla lupailla mitään päivämääriä milloin tulee valmista, mutta ilmoitan kyllä, kun se päivä koittaa. ^_^

-Tuuli

Viimeinen Luku - Kappale 21

Musta Palatsi

Oli pimeä. Hyvin, hyvin pimeä. Talvi-ilta ei ollut erikoisen kylmä, mutta koleus tuntui luita ja ytimiä myöten. Koko kuluneen päivän oli harmaalta taivaalta satanut räntää, mitä lähemmäs Muuria Tomar ja muut ratsastivat. Räntä hellitti vihdoin, kun viimeisen harjun päältä erotti mustan juovan kymmenien kilometrien päässä. Himmeänä paksun pilvikerroksen takaa hehkunut aurinko oli jo painunut mailleen, mutta Muurin erotti silti pimeydestä. Varjolaiset olivat valaisseet Muurin soihduin ja lyhdyin kilometrien matkalta. Se oli kuin loputon musta käärme, jonka tulinen harja leiskui pimeässä yössä. Kaikista kirkkaimpana erottui Jearn´mo, sekä Musta Palatsi joka kohosi pahaenteisenä kaukaisuudessa, heijastaen kaupungin valoja kiiltävällä pinnallaan.

                      Tomar ei ollut koskaan ollut näin lähellä Varjoa. Hän ei ollut ikinä nähnyt Muuria, vaikka oli kuullut puhuttavan siitä. Se näytti ikiaikaiselta, kuin se olisi täysin luonnollinen osa maastoa, mutta samalla se oli luonnottominta mitä Tomar oli koskaan nähnyt. Muurin muotoa ei pystynyt erottamaan, sillä luikerteli kuin musta nauha joka vuorten keskellä; Muuri imi kaiken valon ympäriltään, eikä heijastanut sitä yhtään takaisin. Kylmä puistatus vavisutti Tomarin kehoa hänen katsoessaan etäisyyteen. Ja sinne he olivat menossa. Suden suuhun.

                      ”Sen näkeminen aiheuttaa aina kylmiä väreitä.” Daran sanoi. Hän ratsasti Tomarin viereen katsomaan alas laaksoon.

                      ”Käännymme pian luoteeseen. Ylityspaikkamme on tuolla.” hän jatkoi osoittaen kohti Mustan palatsin takana kohoavaa vuorta. Douja, kirottu vuori.

                      Tomar nielaisi. Hän muisti ylllättäen, kuinka oli kymmenen vuotiaana ollut isänsä kanssa metsästämässä oravia ja hän oli kiivennyt korkean kukkulan laella kohoavaan mäntyyn. Tomar ei ollut koskaan ollut niin korkealla. Päivä oli kirkas ja kaunis, ja hongan latvasta näki kymmenien kilometrien päähän. Hän oli tähystänyt luoteeseen ja nähnyt luoteen vuoriston takana suuren mustan vuoren. Douja oli pelottavinta mitä pieni poika oli koskaan nähnyt. Sen huippu kohosi harmaan pilvimassan sisään, kadoten näkyvistä kokonaan. Koko vuori tuntui olevan kuin toisesta maailmasta, painajaisista, tähän maailmaan tuotu.

                      ”Douja.” Tomar sanoi pahaenteisesti.

Daran katsoi häntä ja sitten vuorta.

                      ”Varjon puolella sen nimi on Dáuja.” Daran vastasi ja kannusti ratsunsa alas mäkeä. Tomar katsoi yhä Daranin perään, kun yksi miehistä ravasi hänen vierelleen.

                      ”Se tarkoittaa ylösnoussutta.” Mies totesi, hymähtäen vinosti Tomarille ja laukkasi sitten Daranin perään veljiensä kanssa. Myös Tomar antoi pohkeita Syksylle, joka lähti ravaamaan muiden perään loivaa polkua alas.

Seuraavana päivänä alkoi lumisade. Vuorilta laskeutui laaksoon kylmä viima, joka muutti lumisateen pian pyryksi, joka ei ottanut tauotakseen. Kun he lopulta saapuivat määränpäähänsä vuoren rinteellä lumimyrsky hiipui lopulta lähes olemattomiin. Daran laskeutui ensimmäisenä maahan.

                      ”Jatkamme tästä jalan. Vaara jäädä kiinni on suurempi ratsain.” Hän sanoi.

                      ”Jätämmekö hevoset metsään?” Tomar kysyi Daranin ottaessa varusteitaan ratsun selästä.

                      ”Kyllä. Päästämme ne vapaaksi. Hevoset kyllä löytävät takaisin kotiinsa. Sinunkin ratsusi lähtee luultavasti niiden mukaan. Kun ylitämme muurin, joudumme silloin viimeistään jättämään ne oman onnensa nojaan. Ja minä teen sen, mieluiten sopivan kaukana Varjosta.” Daran sanoi lakonisesti, kuten aina.

                      He riisuivat suitset, sekä satulat ja piilottivat ne kuusen oksien alle, siinä toivossa että palaisivat joskus hakemaan tavaroitaan. Tomar kiitti Syksyä kumppanuudesta. Se oli ollut kelpo ratsu, hieman levottomampi kuin Veli, mutta tottelevainen ja nopea. Tomar puhalsi vielä Syksyn harjaan, ennen kuin lähetti sen muiden hevosten mukaan. Pienessä laumassa ne pärjäisivät paremmin kuin yksin, Tomar pohti noustessaan vuorenrinnettä mustanpuhuvan seurueen perässä.

Tuntien kipuamisen jälkeen he saapuivat vihdoin muurin juurelle. Heidän edessään kohosi musta sileä seinä, kohti taivasta. Maa oli tummunut hiilenmustaksi. Ilma haisi kuololle ja kylmälle. Muuri näytti elottomalta, mutta Tomarilla ei tehnyt mieli asua enää askeltakaan lähemmäs. Aivan kuin jotain pahaa voisi tapahtua, jos hän koskisi tuota piikiven mustaa pintaa.

                      ”Kuinka pääsemme yli?” Tomar ihmetteli.

Hän katsahti seuruettaan ja huomasi Daranin kääntyneen kulkemaan muurin suuntaisesti.

                      ”Täällä.” Daran sanoi ja muut lähtivät hänen peräänsä.

Kalliossa, muurin juurella oli kapea railo. Niin ohut, että siitä saattoi juuri ja juuri mahtua sisään, mutta niin syvä, ettei pohjaa näkynyt.

                      ”Tästäkö meidän on tarkoitus mennä?”  Tomar kysyi epäluuloisena. Rakoa ei voinut edes luolaksi kutsua, niin kapea se oli ja kulkemattoman näköinen.

Daran nyökkäsi.

                      ”Tätä reittiä olemme käyttäneet vain kerran, mutta tunneli vie Doujan läpi suoraan palatsin alle. Mikäli onni on myötä, olemme palatsissa ennen kuin sota alkaa.” Daran lausui.

                      Sitten he laskeutuivat yksitellen, Daran etummaisena railosta sisään. Tunneli oli kapea, kivinen ja kylmä. Kallion raoista valui jäistä vettä ja ilma haisi homeelle. Daran sytytti soihdun, jonka lepattavassa valossa he etenivät yhä vain syvemmälle. Välillä Tomarista tuntui, kuin he kulkisivat vain alaspäin. Aika menetti merkityksensä. Tunkkainen ilma muistutti Tomaria Dewan vankityrmistä, joista hän viisitoista vuotta sitten pelasti Daranin. Käytävä nyt oli tosin paljon ahtaampi, jos sitä edes käytäväksi saattoi kutsua. Vaikutti siltä muin salama olisi iskenyt vuoren kahtia ja tämä ahdas railo olisi syntynyt siitä voimasta.

                      Välillä tila oli niin ahdas, että ihmisillä oli vaikeuksia mahtua sotisovissaan kulkemaan eteenpäin. Tomarilla kulku oli helpompaa pienen rakenteensa ansiosta, mutta liukkaat kivet ja pimeys saivat hänenkin askeleensa toisinaan lipsumaan. Kahdesti Tomar kompastui ja toisella kerralla hän kaatui vetsenterävälle kivelle, joka viilsi hänen saappaansa auki nilkasta pohkeeseen. Tomar kirosi, mutta huokaisi kuitenkin helpotuksesta ajatellen, että sama vamma olisi voinut tulla hänen jalkaansa.

                      Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua heidän edessään näkyi vihdoin jotain muuta kuin mustaa kiveä. Daranin soihdun liekin valaistessa luolaa paremmin Tomar erotti heidän edessään suuren rautaoven. Se oli ainakin jalan verran paksu ja sen rautaiset saranat olivat vääntyneet rikki. Keskellä ovea oli lukolle paikka, mutta ei avaimenreikää. Oven takana käytävä oli luohittu leveämmäksi ja maalattia oli päällystetty ajan ja veden hiomilla mustilla laatoilla.

                      ”Tämä ovi...” Tomar aloitti ja kosketti oven kylmää, rautaista pintaa.

                      ”Kyllä. Tämä on ensimmäinen kahdeksasta ovesta, jotka edellisen johtajamme Vághon johdolla mursimme kolmekymmentä vuotta sitten.” Daran sanoi ja painoi kulmansa yhteen astuessaan ensimmäisenä oven leveiden karmien lävitse. Tomar muisti elävästi Daranin kertoman tarinan, kuinka Talismaani saatettiin päivänvaloon. Hän ei voinut uskoa, että jonain päivänä itse kävelisi juuri näiden ovien lävitse. Matka jatkui pimeää käytävää kiemurrelle yhä syvemmälle vuoren sisään.

                      Puolituntia myöhemmin vastaan tuli seuraava rautaovi. Sekin oli auki, saranat rikki väännettyinä ja keskellä ovea oli suuri lukko, mutta tällä kertaa lukossa oli avaimelle paikka. Lukon ympärille oli rautaoveen kaiverrettu suuri pedon kita, joka näytti ahmaisevan lukon sisäänsä. Kaiverrus oli taitavaa työtä ja Tomarilla olisi tehnyt mieli koskea sen pintaa, mutta hän pelkäsi pedon heräävän kosketuksesta henkiin. Hän puisteli typerät ajatuksensa päästään ja seurasi Fjoðuriaaneja kiiruhtaen kynnyksen yli.

                      Seuraava oven he saavuttivat vasta liki tunnin käveltyään nousevaa ja laskevaa käytävää pitkin. Ovi oli kuin edellinenkin, mutta tässä ovessa oli kaksi lukkoa ja kaksi kiemurtelevaa käärmettä kaiverrettuna rautaiseen pintaan.

                      ”Eivätkö varjolaiset vartioi käytävän päätä? Jos ovet on jo kerran murrettu, luulisi vartioinnin olevan tiukkaa nyt?” Tomar kysyi Daranilta heidän ohitettuaan kolmannen oven.

                      ”Sitä en voi tietää. Toivokaamme, että vastassamme ei ole mitään shakaaleja pahempaa.” Daran sanoi tuttuun synkkään tapaansa.

Tomar nielaisi. Vaikka Daran oli aina yhtä vakava, hän ei koskaan laskenut leikkiä tällaisilla asioilla. Ajattelematta Tomarin käsi siirtyi miekan kahvalle, vaikka matkaa oli vielä jäljellä.

Heidän saavuttuaan neljännelle ovelle he pitivät tauon ja istuutuivat rinkiin juomaan viiniä ja syömään leipää. Kaksi miehistä pisti nukkumaan muiden istuessa hiljaa piirissä. Tomar silmäili kalliota vasten nojaavaa rautaovea. Sen keskellä oli kolme lukkoa, joiden ympärillä ui kolme kalaa muistuttavaa oliota.

                      ”Edellisessä ovessa oli kaksi lukkoa, ja tässä on kolme. Kasvaako lukkojen lukumäärä joka ovea kohden?” Tomar tiedusteli.

                      ”Kyllä. Samoin aarretta vartioivien petojen lukumäärä kasvaa.” Tomarin vieressä istuva mies vastasi.

                      ”Miksi ensimmäisessä ovessa ei ollut lukkoa, eikä petoa?” Tomar ihmetteli.

                      ”Seitsemän on varjolaisille pyhä luku, sitä vastoin kahdeksan on heille tabu. Oikeastaan ensimmäinen ovi, oli ’ovi ilman lukua’ ja ensimmäinen peto on Varjo itse. Huomasit sen varmaan jo itsekin.” Daran sanoi hiljaa. Tomar nyökkäsi. Ilman tunkkaisuus ja epämiellyttävä tunne. Se sama tunne kuin Dewavuoriston sisällä... Se ei ollut kosteus tai home, joka ahdisti henkeä, vaan Varjo.

                      Pian he joutuivat herättämään uupuneet veljensä ja jatkoivat matkaa syvemmälle Varjon ytimeen. Nyt ovet tulivat vastaan yhä tihenevämpää tahtia. Viidennessä ovessa oli neljä lukkoa ja neljä sutta, jotka repivät toisiaan. Ovi muistutti etäisesti Korvenpään taistelevia ahmoja ja sai Tomarin olon vaivaantuneeksi. Käytävä muuttui kapeammaksi, mutta korkeammaksi heidän kulkiessaan kohti kuudetta ovea. He joutuivat vaihtamaan soihtua ja uuden liekin lepattaessa heikosti, Tomar olisi voinut vannoa jonkun seisovan heidän takanaan. Soihtu heitti seinille kiemurtelevia varjoja, jotka tuntuivat elävän.

                      ”Älä katso varjoja, vaan pidä katseesi eteenpäin suunnatuna.” Daran neuvoi vakavana juuri, kun Tomar luuli nähneensä jotain pimeydessä. Hän nyökkäsi, mutta vilkaistessaan muita hän näki miesten kasvoilla saman epävarmuuden, joka jäyti hänenkin sisintään. Pelko alkoi hiipiä hiljaisuudesta heidän mieliinsä.

                      Kuudes ovi korkea ja kapea ja käsitelty niin, että leikin lepattaessa, näytti kuin ovi olisi valunut verta. Oven joka kulmassa oli yksi lukko ja keskellä ovea viides lukko. Oveen oli kaiverrettu sarvipäinen peto joka ahmi suuhunsa ihmislapsia. Vaikka käytävä oven takana oli suurempi kuin aiemmin, tuntui kulku yhä hankalammalta. Tomarista tuntui kuin olisi kantanut säkillistä kiviä selässään. Jalkoja painoi ja hengitys ei tuntunut kulkevan. Mies Tomarin vieressä huomasi tämän ja antoi hänelle leilinsä.

                      ”Juo, se helpottaa oloasi.” Mies sanoi ja Tomar otti leilin kiittäen vastaan.

Juoma maistui rautaiselle ja makealle ja oli väkevää kuin viina. Maku muistutti liikaa verta, eikä Tomar voinut olla irvistämättä. Juoma kuitenkin auttoi, kuten mies oli luvannut ja henki kulki paremmin.

                      Kun seitsemäs ovi lähestyi oli kulku käynyt jälleen vaikeaksi. Ja Tomar huomasi, ettei hän ollut ainoa, johon ilma vaikutti ja pian miehen auttava leili kiersi vuorollaan jokaisella. Karkea juoma ei kuitekaan tuntunut auttavan enää kuin hetken. Kivisillä seinillä hyppivät varjot tuntuivat kaartuvan heidän päällensä ja Tomar jo toivoi, että käytävä loppuisi pian.

                      Seitsemäs rautaovi oli kokonaan pyöreä ja kuusi lukkoa oli rakennettu kehään, seuraten oven muotoa. Ovi oli taottu karkeammin kuin aikaisemmat ovet ja arretta vartioivat pedot olivat kuluneet rautaisesta pinnasta tunnistamattomiksi.

                      ”Ovi oli niin tiukasti ummessa, että jouduimme sulattamaan sitä tulella.” Daran sanoi astuessaan ovenkarmien lävitse.

Viimeinen käytävä ei näyttänyt enää luolalta. Mustat lattialaatat oli hiottu kiiltäviksi ja katto oli rakennettu ruodeholvin muotoon. Seinien vieressä kulkivat kapeat rännit, joissa oli joskus ollut öljyä valaisemassa pimeää käytävää.

Askeleet kaikuivat kolkossa tilassa. Ilma oli lämpimämpää kuin aiemmin, mutta silti Tomarin karvat seisoivat pystyssä. Auki haljennut saapas ei enää tahtonut pysyä jalassa ja Tomar pysähtyi sitomaan jalkinettaan tiukemmaksi. Yhtäkkiä hän tunsi kosketuksen selässään. Tomar säpsähti ja nousi ylös. Silloin hän huomasi jääneensä viimeiseksi, eikä kukaan seurueesta olisi voinut häntä koskea. Tomar veti nahkanauhalla saappaansa äkkiä kasaan ja kiiruhti juosten muiden perään. Täällä hän ei halunnut olla hetkeäkään yksin.

Lopulta heidän edessään häämötti viimeinen ovi. Kahdeksas ovi seisoi jylhänä ja uhkaavana heidän edessään. Oven seitsemän rautalukkoa oli rakennettu ristin muotoon ja niiden ympärille oli kaiverrettu seitsemän kasvotonta miestä, joista jokainen piti miekkaa kädessään. Reliefit näyttivät niin eläviltä, että olisivat voineet astua irti ovesta hetkenä minä hyvänsä. Mutta päinvastoin kuin seitsemän edellistä ovea, tämä näytti ehjältä ja se oli suljettu kiinni. Daran astui oven eteen ja valaisi sen valtavaa rakennetta soihdulla.

”Tätä minä vähän pelkäsinkin. He ovat korjanneet sen.” Hän sanoi päätään puistellen.

”Kuinka pääsemme läpi?” Tomar kysyi.

Daran ei vastannut. Hän kävi soihdullaan läpi kaikki oven kohdat, veistokset, lukot ja kaikki kaksitoista saranaa. Käytävä oli hiljainen, jostain katonrajasta tippui vesipSisara kylmälle kivetykselle. Daran kääntyi mietteliäänä ympäri. Hänen kovettuneet kasvonsa jäykistyivät huolesta, eikä Tomar uskaltanut sanoa enää mitään. Toiset Fjoðuriaanit astuivat puolipiiriin ja kävivät keskustelua madalletuin äänin. Kaikille oli selvää että käänne oli odottamaton ja eteneminen toistaiseksi mahdotonta.

                      Tomar astui oven eteen. Rautaovi näytti järkähtämättömältä. Läpi pääseminen ilman kovia otteita ei tulisi kuuloonkaan. Mutta heitä ei ollut montaa: kuusi miestä ja geatki. Kuinka Vágho ja Fjoðuriaanit olivat silloin saaneet ovet murrettua? Voimalla? Taikuudella? Hän ei osannut sanoa, kuinka kauan he olivat olleet vuoren sisällä. Ehkä päiviä, ehkä vain tunteja. Aikaa ei silti ollut hukattavaksi.

                      Tomar tunsi henkäyksen niskassaan. Niskakarvat nousivat pystyyn ja hän käännähti ympäri. Miehet keskustelivat johtajansa kanssa taaempana. Geatkin vaistot kertoivat, etteivät he olleet tässä pimeydessä yksin. Tomar haistoi ilmaa, joka tuntui kylmenevän. Nyt myös ihmismiehet havahtuivat epämiellyttävään tunteeseen. Syvältä käytävän uumenista kaikui syvä, ulvova ääni. Kuin vuori olisi herännyt henkiin ja puhunut unohtuneella kielellä, käskien heitä perääntymään, pakenemaan. Tomar luimisti korviaan. Tämä ei tiennyt hyvää.

                      Hengitys alkoi höyrytä, lämpötila laski. Ja syvältä käytävien uumenista kävi jäätävä viima heitä kohti. Ilma ei voinut liikkua umpinaisessa käytävässä, joten jostain kävi veto. Nyt ääni muuttui jyrinäksi ja silloin Tomar tajusi jyrinän kuuluvat ovesta. Hän loikkasi taaemmas ja paljasti miekkansa. Daran astui hänen viereensä kohottaen pitkän miekkansa. Ja heidän kaikkien hämmästykseksi ovi heräsi henkiin.

                      Seitsemän kasvotonta miestä kohottivat yksitellen miekkansa kohti lukkoja, kuin aavemaiset marionetit. Rautaiset nivelet narisivat ja paukahtelivat, ja ovesta kaikui kumea kalke ja naksahtelu, kuin ruosteinen kellon koneisto, joka heräsi eloon vuosisatojen unen jälkeen. Kun seitsemäs rautamies osoitti miekkansa viimeista lukkoa kohden, kuului ovesta kova kolahdus ja sitä seurasi korkeampi ääni. Tomar tiukensi otettaan aseensa kahvasta, kun valtava ovi alkoi aueta uhkaavasti jyristen.

                      Rautaoven takaa kajasti hehkuvan punainen valo. Se leimui kuin tuliset liekit oven ympärillä, kun kahdeksas rautaovi aukesi Fjoðuriaanien edessä. Ja heidän eteensä avautui korkea, katedraalimaisen jylhä tila. Ja siinä heidän edessään seisoi mies. Ihmisenkaltainen, muttei ihminen kuitenkaan. Hänen parrattomat kasvonsa olivat valkeat ja kovat. Miehellä oli mustat pitkät hiukset jotka hipoivat hänen pitkävartisten saappaudensa kannuksia. Hänen päällään oli musta viitta, sekä ylhäisesti kirjaillut vaatteet. Ja hänen ympärillään seisoi viisi mustaa shakaalia, joilla kaikilla oli tummaksi käsitellyt panssarit päällään. Jokaisella niistä oli käsissään pitkä petsi sirppimäisellä terällä.

                      ”Saavuitte vihdoin.” Mies sanoi kulmiensa alta. Hän kohotti heitä kohti valtavan miekkansa ja silloin shakaalit hyökkäsivät heitä kohti.

                      Tomar ei ehtinyt edes ajatella mitään, kun Daran jo syöksyi ensimmäisenä petoja kohti huutaen raivokkaasti. Tomar ei aikonut jäädä odottamaan. Ja hän liittyi Daranin hyökkäykseen muiden Fjoðuriaanien kanssa.

                      Hän ei ollut koskaan nähnyt Fjoðuriaaneja taistelussa. Heillä oli miekan taito hallussa ja jo ensimmäisellä iskulla Daran sai ensimmäisen shakaalin kaadettua maahan. Toisella iskulla shakaali oli mennyttä. Daranin liikkeet olivat nopeita ja miekka sivalsi ilmaa, kuin tuuli suhisten puiden latvoissa. Tomar ei aikonut jäädä hänen varjoonsa ja rinta rinnan Fjoðuriaanien kanssa hän kävi taistoon seuraavaa shakaalia vastaan.

Peto oli tappavan nopea ja sen ylävartaloa ja niskaa peitti luja panssari. Tomar käytti pienuuttaan hyväkseen ja syöksyi shakaalin jalkoihin, sivaltaen pedon vasemman nilkan miekallaan poikki. Shakaali ei kuitenkaan vielä kaatunut, vaan rojahti lujaa kirkuen polvensa varaan. Vieressä vaalein Fjoðuriaani tuli apuun ja otti shakaalin peitsen iskut vastaan. Tomar yritti hyökätä takaa päin, mutta shakaali äkkäsi hänen aikeensa ja huitaisi pitkällä seipäällään Fjoðuriaanin kauemmas ja sai samalla myös Tomarin puolustuskannalle. Se ei kuitenkaan huomannut Darania, joka ilmestyi sivusta ja sivalsi shakaalin kaulan niskaa myöten auki.

Kolmas shakaali kuitenkin surmasi seurueen vanhimman miehen. Hän ei ehtinyt tarpeeksi nopeasti väistää shakaalin iskua ja kompastui, joka kävi hänelle kohtalokkaaksi. Peitsen terä upposi miehen vastasta sisään ja shakaali repäisi Fjoðuriaanin kahtia.

”Endera!!” Daran karjaisi tuskissaan ja syöksyi hyökkäykseen. Enderan ruumiin takaa kohti shakaalia hyökkäsi myös toinen heidän veljistään ja yhdessä Daranin kanssa he saivat shakaalin surmattua.

Suremiseen ei ollut kuitenkaan aikaa. Jäljellä oli vielä kaksi shakaalia, vastassaan viisi miestä, sekä Tomar.

”Tomar!” Daran sanoi tarttuen häntä olasta. ”Me hyökkäämme edeltä, mene sinä taaemmas ja tapa shakaali nuolella.” hän sanoi ääntään madaltaen ja viittasi Tomarin viiniä ja jousta. Tomar nyökkäsi ja Fjoðuriaanit hyökkäsivät yhtäaikaa.

Hän otti takapakkia ja viritti jousensa. Hämärässä oli haastavaa tähdätä, varsinkin liikkuvaa kohdetta osumatta ystäviinsä. Tomar kuitenkin oli harjoitellut nuolella ampumista koko nuoruusvuotensa, eivätkä vanhat taidot olleet ruosteessa. Jousi napsahti ja nuosi osui ensimmäistä shakaalia kurkkuun ja sai sen kaatumaan sätkien maahan.

Toinen shakaali oli kuitenkin nopeampi ja yhdellä suurella loikalla se hyppäsi Fjoðuriaanien ylitse ja syöksyi peitsi ilmaa viistäen kohti Tomaria. Hädissään Tomar ampui, mutta shakaali väisti tähtäämättä ammutun nuolen leikiten. Kilpajuoksussa shakaalia vastaan Tomar tiesi häviävänsä, joten muuta vaihtoehtoa ei jäänyt, kuin vetää miekka esiin ja yrittää ottaa vastaan shakaalin nopeat iskut. Sapeli sivalsi sivusta ja kärpän refleksillä Tomar ehti kuin ehtikin torjua sen miekallaan. Shakaalin isku oli kuitenkin niin voimakas, että Tomar paiskautui sen voimasta seinään. Hän ehti juuri kierähtää alta pois seipään terän upotessa kivilaattojen väliin. Tomar näki tilaisuutensa koittaneen. Hän otti vauhtia tarttuen shakaalin peitseen ja potkaisi kaikin voimin petoa päähän. Shakaalin ote kirposi aseestaan ja se paiskutui maahan potkun voimasta. Silloin tilanteeseen puuttui Daran, joka iski maahan kaatuneen shakaalin pään halki miekallaan.

Nyt jäljellä oli enää kalpeanaamainen mies. Hän ei osoittanut kasvoillaan mitään tunnetta nähdessään shakaaliensa kaatuneina verisessä maassa. Daran puhdisti miekkansa verestä yhdellä terävällä liikkeellä ja asteli itsevarmasti keskelle salia miehen eteen.

”Petosi ovat kuolleet.” Hän sanoi synkästi. Tomar noukki maahan pudonneen jousensa ja harppoi muiden vierelle. Mies katsoi heitä kaikkia hitaasti ja hänen valkeille kasvoilleen kohosi kolkko hymy. Ja heidän hämmästyksekseen mies laski miekkansa.

”Taistelitte urhoollisesti, mutta kysykää itseltänne, mitä se hyödyttää?” Mies virnisti vinosti ja napsautti sormiaan. Silloin miehen takaa kivisistä portaista laskeutui sisään neljä shakaalia lisää – kahdella niistä oli käärmeen merkki päälaellaan. Tomar nielaisi.

”Halpamaista, taistele kuin mies Evárran!” harmaapartainen mies ärähti.

”Tuo ei ole Evárran.” Daran sanoi tiukasti, saaden heidän edessään seisovan miehen nauramaan.

”Tarkkaavaisuutesi ei lakkaa hämmästyttämästä minua.” Mustahiuksinen mies vastasi. Hänen äänensä kuulosti väärältä ja myös Tomar tunnisti sen.

”...Ei voi olla... Trokahn?!” hän parahti hampaidensa välistä.

Miehen mielipuolinen katse porautui Tomariin ja kiero hymy venyi melkein korviin saakka. Miehen maahan ulottuvat mustat hiukset alkoivat lyhetä silmissä samalla, kun hän perääntyi shakaalien taakse. Yhä hymyillen. Ja hän kohoti miekkansa kohti Tomaria ja veti takkinsa kaulusta, paljastaen Tomarin korvasta korvaan antaman ruman arven.

”Sinä. Sinut minä muistan, karvanaama. Jätit minulle ruman muiston. Voi kuinka haluaisin itse repiä sinun kurkkusi auki, mutta minulla on kiire.” Mies sanoi ja silloin hänen kasvonsa palautuivat Trokahnin häijyksi naamaksi. Varjon häijy kätyri puhutteli vielä shakaaleja.

”Haluan että tuo rotta kuolee hitaasti. Muilla ei ole väliä, kunhan ovat poissa päiväjärjestyksestä.” Näinhin sanoihin Varjolaisten kapteeni perääntyi juosten portaisiin ja shakaalit hyökkäsivät.

”Tomar mene hänen peräänsä! Me hoidamme pedot!” Daran karjaisi. Tomarilla oli sekunti aikaa reagoida, ja hän tempaisi nuolensa mukaan, syöksyessään shakaalien välistä Trokahnin perään. Mies ei pääsisi häntä enää pakoon.

Mutta rientäessään kohti kivisiä portaita, ei Trokahnista näkynyt jälkeäkään. Perästään hän saattoi kuulla väkivallan ääniä, ihmisen tuskan parahduksia ja shakaalien kirkumista.

Tomar pysähtyi. Tämä hetki oli aivan kuin liki viisitoista vuotta sitten. Daran jäi metsään taistelemaan shakaleja vastaan, kun Tomar pakeni Demóon. Vaikka Tomar pelastikin ystävänsä lopulta Dewa-vuorten tyrmästä, ei Tomar ollut antanut itselleen anteeksi ystävänsä hylkäämistä. Tomar empi ja kääntyi katsomaan taakseen, kun kuuli Daranin huudon.

”Mitä aikailet?! Mene, Tomar!!” floduriaanien  johtaja karjaisi ottaessaan seipään iskun vastaan miekallaan. Tomar nielaisi epäröintinsä ja juoksi ylös portaikkoon.  Daran pärjää, he kaikki pärjäävät kyllä, hän vakuutteli itselleen. Hän oli eri mies kuin silloin. Nyt hän ei paennut, vaan totteli määräystä. Hänen taistelunsa jatkui.

Tomar juoksi portaat ylös, minkä jaloistaan pääsi, kunnes portaat loppuivat.  Nyt hän saattoi jo haistaa Trokahnin iljettävän löyhkän pimeältä käytävältä. Jäljestäminen oli helppoa, mutta nyt oli oltava myös nopea ja äärimmäisen varovainen. Aikaa ei ollut hukattavaksi. Oli kiire.