Viimeinen Luku - Kappale 20

 Murha

Aurinko nousi. Nyt oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun Eiffel oli ystävänsä kanssa erkaantunut Daranista ja fjoðuriaaneista. Vietettyään viimeiset viikot yksin Mustan Palatsin sokkeloissa, Eiffel oli painanut sen monet käytävät ulkoa mieleensä. Hän tiesi millä käytävillä kannatti mihinkin aikaan olla, missä oli turvallista ja missä kannatti kävellä Varjoissa, ja missä taas oli parasta marssia keskellä käytävää. Varjolaiset olivat äärimmäisen kurinalaisia ja vartijoiden vuorot, kierrokset ja rytmit oppi nopeasti. Eiffelin oli toisinaan vaikea uskoa, kuinka häntä ei oltu huomattu. Ehkäpä se johtui hänen käyttämästään Varjolaisten haarniskasta, tosin hän ei voinut olla asiasta täysin varma.

Viimeinen yö kului verkkaisesti. Eiffel katsoi kapeasta ikkunasta harmaata, synkkää taivasta.  Taivas näytti lainehtivalta, paksun ajan valuttaman ikkunan lävitse. Auringon noustessa koittaisi päivä, jota varten hän oli kaikki nämä pitkät piinaavat viikot valmistautunut. Taivaanranta haalautui metallin harmaasta lämpimän hiekan sävyihin. Aamu alkoi sarastaa. Eiffel veti syvään henkeä. Hän nousi kankeasti ylös pölyiseltä lattilta, nosti miekkansa ja sammutti lyhdyn. Tänään hän tekee sen. Kaikki oli suunniteltu tarkkaan ja huolellisesti, virheitä ei sallittu. Tänään hän tappaisi Kuningattaren.

Astuttuaan ulos huoneesta Eiffel ehti ottaa vain pari reipasta askelta, kun yhtäkkiä kuuli juoksuaskelia, lähestyvän käytävää pitkin häntä kohti. Eiffel hätkähti. Tähän kellon aikaan ei kenenkään kuulunut kulkea tässä osassa linnaa.

”Mitä sinä teet?!” toinen vartija huusi lähestyessään.

”Menen alas, varttikierrokselle.” Eiffel vastasi itsevarmasti. Vaikka hän osasi valehdella uskottavasti vartija ei silti hidastanut, vaan tarttui häntä käsivarresta yhä juosten.

                      ”Tule mukaan, ne haluaa tänään kaikki pihalle.” vartija sanoi päästäessään irti.

Eiffel hölkkäsi miehen perässä, miettien mitä tekisi. Seuraavasta kulmasta pääsisi livahtamaan toisen huomaamatta sivuun. Eiffel hidasti aavistuksen kulman lähestyessä. Hänen pettymyksekseen juuri saman kulman takaa ilmestyä lisää vartijoita hölkäten, liittyen heidän matkaansa. Hitto. Nyt paikalta ei voinut vain liueta. Täytyi mennä mukana ja improvisoida matkan varrella.

Ulkona oli pakkasta, kun Eiffel saapui pihalle. Palatsin eteen oli kokoontunut lähes koko Mustan Palatsin kaarti. Eiffel laski nopeasti noin sata -  kaksisataa miestä. Hän tuli muutaman muun kanssa myöhässä paikalle ja heidät laitettiin seisomaan eturiviin. Pataljoonan edessä, suuren mustan hevosen selässä tilannetta seurasi kapteeni, joka mulkoili tiukasti myöhässä tulleita.

Hetken verran kaikki seisoivat hiljaa odottaen. Kapteeni ratsasti pari kertaa joukon editse, selvästi kärsimättömänä. Hän tähysti Palatsia ja hyppäsi sitten hevosensa selästä maahan. Nuori sotilas juoksi ottamaan hevosen ohjakset, kun kapteeni otti asennon ja teki kunniaa.

”Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Jearnmon harjatuga, valtakunnan herttua Èvarran, sekä Varjon Valtakunnan korkein Ruhtinatar, Valtiatar Sarako Jeárnintytär.” Kapteeni karjaisi ja kaikki sotilaat tekivät kunniaa.

Palatsista marssi ulos tummanpuhuva seurue. Mies, jolla oli pitkät, lähes polvitaipeisiin asti ulottuvat mustat hiukset; hänen vierellään mustaan kaapuun ja valkoiseen naamioon pukeutunut henkivartija, sekä heidän keskellään mustaan pitsiin ja huntuun verhoutunut Valtitar. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Heidän molemmilla puolillaan marssi kaksi valtavaa shakaalia aseistettuina, miekat vöillään ja seipäät kädessään, sekä kuusi shakaalia heidän perässään.

Eiffel nielaisi katsoessaan Varjon korkeaa hallitsijatarta. Vaatteiden ja huntujen lävitse pystyi kutakuinkin näkemään, että hän ei ollut ihminen. Naisella oli korkea, kapea kaula ja siro, suippo kuono, jonka liskomainen muoto erottui hennosti mustana verhona laskeutuvan hunnun alta.

Sotilaat tekivät kunniaa hänen majesteetilleen, Eiffel muiden mukana. He astuivat syrjään hallitsijaparin edeltä, ja korkea seurue asteli arvokkaasti sotilasjoukon halki. Heidän ohittaessaan Eiffelin vain muutaman metrin päästä, hän hetken harkitsi tappavansa naisen nopeasti. Eiffel pääsisi kyllä itsekin heti hengestään, mutta silloin tehtävä olisi suoritettu. Tilanne kuitenkin meni nopeasti ohitse, ja Valtitar oli jo liian kaukana. Hänen olisi pitänyt topimia välittömästi kuningattaren kohdalla, mutta epäröi. Eiffel puri huultaan turhautuneena. Tämä ei ollut viimeinen mahdollisuus, sota ei ole vielä alkanut. Ei aivan vielä. Silti hän halveksui omaa pelkuruuttaan. Mitä pelättävää tällaisella vanhuksella enää oli? Ei yhtään mitään.

Koko sotajoukko saattoi Kuningattarensa Palatsin piha-aukion poikki portille. Suuret mustat portit aukenivat jyristen, antaen alas kaupunkiin. Varjolaisten kansa oli kokoontunut tien reunoille nähdäksen Valtiattarensa. Tietä reunustivat sadat shakaalit, seisoen jäykkinä, kuin patsaat. Kuningatar marssi sotajoukkoineen verkkaisesti kaupungin halki. Väkijoukko hurrasi, itki ja ilakoi hurmiossa. Eiffel oli hämmästynyt millainen vaikutus Valtittarella oli muuten niin apaattiseen kansaansa. Hän oli kuin profeetta ja kansalaiset hänen opetuslapsiaan.

Marssi vei heidät aivan Muurin juurelle, jonka eteen oli raivattu aukea tila. Kaikkialla ympärillä opli shakaaleja; muurin edessä, muurin laella, talojen katoilla, aivan joka puolella. Varjolaiset seurasivat Valtiatarta hurraten ja sotilailla oli täysi työ pitää järjestys yllä. Lopulta Valtiatar kulki Muurin luokse puolisonsa ja henkivartiansa kanssa. Eiffel seurasi silmä kovana mitä oikein oli tekeillä. Kuningatar paljasti vaatteidensa alta paljaan, laihan kätensä. Hän astui aivan muuriin kiinni ja kosketti kädellään mustaa kiveä. Silloin varjolaiset hiljenivät. Ei edes tuulenvirettä käynyt, oli aivan hiljaista; tunnelmaa olisi voinut vaikka veitsellä leikata.

Yhtäkkiä maa alkoi vavahdella. Ja kuin salama olisi iskenyt, kovan jyrähdyksen saattamana Muuriin iskeytyi halkeama. Väkijoukko kohahti, kun Valtiatar päästi tuskaisen voihkaisun. Prinssipuoliso kiiruhti ottamaan vaimonsa syliin, tämän vaipuessa liki tajuttomana polvilleen. Mutta halkeama jatkoi murtumistaan. Ihmiset perääntyivät pelonsekaisin tuntein, mutta shakaalit eivät hievahtaneetkaan. Valkoiseen naamioon pukeutunut mies astui yllättäen esiin. Hän marssi siihen, missä Kuningatar oli vielä hetki sitten seissyt. Hän veti miekan tupestaan ja iski sapelinsa kahva edellä Muurin mustaan seinämään, keskelle murtumaa.

Ja niin Varjon Muuri särkyi. Suuret lohkareet alkoivat murtua ja romahtaa sen saumattomasta rakenteesta, kuin hiiltynyt puu tulen alla. Kansalaiset henkäisivät ja puhkesivat korvia huumaavaan hurraukseen. Ensimmäistä kertaa satoihin vuosiin nouseva aurinko pilkisti mustan seinämän takaa, paljastaen Jerchóvan tiheät metsät ja kaukaisuudessa kohoavan vuoriston. Nyt Eiffel ymmärsi miksi Valtitar oli niin suojeltu ja tärkeä. Hänellä oli voimia, mitä kellään muulla varjolaisella ei ollut.

Èvarran luovutti puolisonsa henkivartijan huostaan ja astui kansalaistensa eteen. Hän levitti kätensä hiljaisuuden merkiksi ja puhui:

”Tänä iltana auringon laskiessa Varjolaiset käyvät sotaan! Valtiataremme on murtanut muurin ja alistumisen aika on vihdoin ohi! Taistelemme voitokkaasti Jerchóvan pettureita ja Liittouman koiria vastaan! Me voitamme heidät! Me murskaamme heidät! Ja pian me saamme vaeltaa vapaana luvatulla maalla!” hän puhui ja hänen äänensä kaikui muurien seinämistä ylitse kaupungin.

Varjolaiset hurrasivat puheelle ja sotilaat ryhmittäytyivät jälleen hallisijaparin ympärille. Kuningattaren nyökättyä hyväksyvästi, lähti sotajoukko saattamaan heidät takaisin Palatsiin, juhlivan väkijoukon lävitse. Muurin murtuminen oli jo itsessään voitto tälle alistetulle kansalle. Eiffel ei silti tuntenut tippaakaan sympatiaa heitä kohtaan. Varjo teki alamaisistaan verenhimoisia muita elollisia kohtaan. Liittouma oli sulkenut heidät muurien sisään hyvästä syystä, mutta nyt he olivat vapauttaneet itsensä. Valtitar vapautti heidät. Ei ihme, että häntä pidetään messiaana.

Palatsin pihassa Èvarran jättäytyi jälkeen henkivartijan kanssa, kuuden shakaalin saattaessa Kuningattaren takaisin sisään. Kaksi shakaalia asettui  Prinssipuolison molemmin puolin, kun hän puhui nyt sotilaille.

                      ”Shakaalit ovat valmiina tuhoamaan vihollisen viimeiseen mieheen. Teidän tehtävänne kuitenkin on täällä Palatsissa. Te pidätte huolen, ettei yksikään ulkopuolinen pääse noiden muurien tälle puolen. Kukaan ei tule sisään, kukaan ei poistu! Te suojelette kuningatarta hengellänne!” mies huusi ja katsoi kaikkia sotilaita ankarasti. Varjolaiset kuuntelivat vakavina ja hiljaa. Èvarran oli vaikuttava näky mustine hiuksineen, jotka liehuivat kuten hänen viittansa tuulessa. Ylhäältä taivaalta pyörteili hitaasti maahan lumihiutaleita.

                      Sivussa seissyt, lipevän oloinen kapteeni kumarsi Èvarranille ja marssi tämän luokse. Hän kumartui herransa puoleen ja sanoi hänelle jotain. Mies nyökkäsi ja kapteeni kääntyi sotilaita päin.

                      ”No niin te kurjat surkimukset! Kuusi teistä paskiaisista tuli tänään myöhässä. Te, astukaa eteen!” kapteeni ärjyi ja osoitti eturivissä seisovia sotilaita.

                      Eiffel tunsi kylmän hien valuvan selkäänsä myöten astuessaan eteenpäin viiden muun kanssa. Hän huomasi sivusilmällään vieressä seisovan miehen tärisevän kauttaaltaan. Nyt Eiffeliä alkoi todella huolestuttaa tilanne, johon oli joutunut. Kapteeni viittoi kädellään ja astui taaksepäin. Molemmat shakaalit kävelivät Eiffelin ja muiden eteen. Toinen shakaali pysähtyi ja ensimmäinen ojensi sille oman seipäänsä. Keihäänsä luovuttanut peto veti vuorostaan miekkansa tupestaan.

Ennen kuin Eiffel ehti räpäyttää silmiään, rivin ensimmäisen miehen pää lensi kaaressa heidän jalkojensa eteen. Eiffel jännittyi jokaista lihastaan myöten. Hänen täytyi taistella, hän ei voinut vain seistä tässä ja antaa heidän teloittaa itseään. Mutta jos hän taistelee, hän paljastuu petturiksi ja häntä olisi vastassa pataljoona sotilaita ja kaksi shakaalia. Mitä hittoa minä teen??

                      Eiffel ehti tarttua miekkansa kahvaan, kun yhtäkkiä pitkätukkainen mies älähti. Shakaali, joka juuri irrotti toisen sotilaan pään yhdellä lujalla iskulla, pysähtyi välittömästi ja kääntyi ympäri. Ne liikkuivat pelottavan konemaisesti.

Kuningattaren henkivartija puhui ääntään madaltaen arvovaltaiselle prinssipuolisolle. Èvarran nyökkäsi naamioimiehelle, ja viittoi shakaalinsa takaisin. Kapteeni näytti  tyrmistyneeltä ja pettyneeltä tilanteen muutoksesta. Hän oli selvästi henkilö, josta varjo toi esiin verenhimoisen puolen. Èvarran puhui vielä naamioidulle miehelle, ennen kuin kääntyi kannoillaan, marssien sitten takaisin Palatsiin, shakaalien seuratessa häntä. Varjon korkein mies jätti sotilaansa sanaakaan sanomatta. Sodan alla sellaisille ei ollut aikaa. Eiffel kyllä tiesi nämä kuviot. Tämä ei ollut ensimmäinen sota, jossa hän olisi mukana.

                      ”Näitte mitä myöhästyjille tapahtuu. Päivällä haluan nähdä KAIKKIEN olevan tasan sillä kellonlyömällä paikalla!” kapteeni karjui. ”Kaikki muut, paitsi te neljä, poistukaa!” hän huusi naama punaisena, ennen kuin poistui prinssipuolison perään. Kaikki sotilaat hajaantuivat.

                      Eiffel ja muut myöhästyjät seisoivat yhä niillä sijoillaan naamiodun miehen astuessa heidän eteensä. Hän tarkasteli heitä pitkään, puisen maskinsa takaa.

                      ”Te olette nyt minun.” Mies sanoi kumeasti maskin takaa. Hänen äänensä oli outo. Se oli ainoa sana, jonka Eiffel keksi kuvaamaan sitä käheää ja soinnukasta ääntä. Tämä ei ollut tavallisen ihmisen ääni.

                      ”Minä ostin teidän henkenne, joten te olette tästä hetkestä lähtien minun omaisuuttani.” Mies sanoi ja nauroi. Kolkko nauru sai väreet kulkemaan pitkin Eiffelin selkäpiitä. Tätä miestä hänen kannattaisi pitää silmällä. Sitten mies käännähti kannoillaan ja he lähtivät seuraamaan häntä marssien.

                      Koko joukko kulki miehen perässä sisään Palatsiin, ylös suuria kierreportaita ja pitkin leveitä, autioita käytäviä. Lopulta he saapuivat karuun halliin. Vaikka salissa oli suuret ikkunat, sen mustat seinät tuntuivat imevän kaiken valon.Seiniä reunustavat korkeat pylväät heittivät pitkiä mustia varjoja muutenkin synkille seinille. Salissa seisoi rivissä kuusi sotilasta ikkunoiden edessä.

                      ”No niin. Nyt teitä on kymmenen.” naamiomies sanoi ja pysähtyi keskelle salia. Hän viittasi ikkunan edessä seisovia sotilaita, puhuen yhä uusille tulokkaille.

                      ”Heidän tehtävänsä on suojella Valtiatarta. Teidän tehtävänne sen sijaan on suojella minua.” mies sanoi. ”Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla ja minun tehtäväni on suojella kauniin Valtiattaren henkeä. Se on vaikeaa, jos olen päätön.” mies sanoi olkaansa kohauttaen. Hänen välitön puhenpartensa sai Eiffelin varautuneeksi.

                      Naamiomiehen kädet roikkuivat sivuilla, eikä hän muutenkaan vaikuttanut olemukseltaan kovin sotilaalliselta. Eiffel mietti mistä Varjolaiset olivat löytäneet tällaisen henkivartijan. Mutta muista: minä olen päällikkösi, ei Evárran. Hän saa sanoa mitä haluaa. Eiffel kurtisti kulmiaan miettien. Miksi Valtiattarella ei ollut vartioinaan hurjia shakaaleja, vaan tavallisia ihmisiä? Shakaalit olivat saattaneet Kuningattaren sisään, mutta niistä ei näkynyt enää jälkeäkään. Jos hän kerta oli niin tärkeä, miksi hänen vartiointinsa oli tehottomampaa, kuin kruunuprinssin, joka ei edes ole perimisjärjestyksessä?

                      Salin toisessa päädyssä kohosi pimeät kierreportaat, jonne auringonvalo ei päässyt paistamaan. Portaista kuului askelia. Naamiomies käännähti ympäri ja kaikki tekivät kunniaa. Eiffelkin suoristi selkänsä. Askeleet voimistuivat, jolloin naamioitu mies lähti kävelemään vauhdikkaasti portaita kohti. Portaikkoon ilmestyi pitkä tumma hahmo. Naamiomies pysähtyi. Nyt askeleet kaikuivat salin kiiltävästä kivilattiasta ja pian auringonvaloon astui pitkä, arvokkaannäköinen nainen. Nainen oli yhä verhoutunut mustaan pitsiin, jopa hänen kasvojaan peitti musta huntu. Surupuku?

                      ”Teidän armonne.” naamiomies henkäisi ja painui polvilleen. Hänen äänensä oli muuttunut aivan erilaiseksi. Pehmeäksi, puhtaaksi.

                      ”Älä…” nainen sanoi. Hän kuulosti suorastaan ahdistuneelta.

Naamioitu mies nousi ylös. Valtiatar kääntyi ja asteli kohti ikkunaa. Hunnun alta valuivat pitkät mustat hiukset, jotka olivat vielä pidemmät kuin hänen aviomiehellään, ulottuen miltei maahan asti. Nainen pysähtyi ikkunan eteen ja jäi katsomaan ulos. Hetken oli täysin hiljaista. Eiffel vilkaisi sivusilmällään ja näki, että ikkunoista avautui näkymä kohti Varjon suurta muuria. Naamiomies asteli valtiattaren viereen.

                      ”Nytkö se alkaa?” nainen kysyi hiljaa.

                      ”Kyllä, korkeutenne.” mies vastasi.

Nainen henkäisi, kuin joku olisi pistänyt häntä puukolla. Hän sanoi jotain niin hiljaa, etteivät sotilaat kuulleet hänen sanojaan. Naamiomies astui lähemmäs Valtiatarta ja kosketti hänen kättään. Nainen kääntyi katsomaan häntä. Vaikkei heidän kummankaan kasvoja erottanut Eiffel pystyi vannomaan, että heidän välillään oli jotain.

                      ”Älkää pelätkö, minä olen täällä.” mies sanoi, niin että Eiffel juuri ja juuri kuuli hänet.

                      ”Sitä minä juuri pelkäänkin.” nainen henkäisi ja lähti kiireesti pois.

Mies jäi niille sijoilleen katsomaan, kun Valtiatar katosi takaisin portaikkoon. Vasta kun askeleet katosivat ja jostain kaikui oven kolahdus, mies ryhdistäytyi hieman ja marssi takaisin siihen missä oli ollut hetki sitten.

                      ”Väsyttääkö?” mies kysyi sotilailta. Hänen äänensä oli jälleen omituisen kuuloinen. ”Parempi ettei, sillä te tulette seisomaan näillä sijoillanne pitkään.” mies sanoi melkein nauraen ja huitaisi kädellään ilmaa. Sitten hän käveli ikkunan eteen ja jäi siihen. Ja niillä sijoillaan he seisoivat.

                      Meni tunti, meni toinen. Aurinko kulki ikkunoiden editse ja lopulta katosi nurkan taakse. Ensimmäinen tunti oli ollut tuskaa, toinen tunti oli ollut kärsimystä, mutta kolmannella tunnilla Eiffelin jalat olivat jo turrat ja vaikka hänen päässään humisi, hän pysyi silti pystyssä. Naamiomies istui ikkunanlaudalla, nojaten sen puitteeseen. Välillä hän nousi ja teki pienen kävelylenkin ja palasi sitten paikoilleen.

                      Eiffel oli vihdoin siinä tilanteessa, mihin hän oli pyrkinyt viimeiset pari viikkoa. Hän oli niin lähellä kuningatarta, kuin vain mahdollista. Välissä oli ainoastaan yhdeksän sotilasta ja tuo naamioitu mies. Eiffel oli käynyt läpi monta eri toimintamallia päässään, mutta ainoa vaihtoehto tuntui olevan suora hyökkäys. Fjoðuriaaneja ei kannattanut enää odottaa. Palatsia vartioi pari tuhatta sotilasta ja Fjoðuriaaneja oli paljon vähemmän. Eiffel hymyili itsekseen. Hän kuolisi tänne. Ennemmin tai myöhemmin, mutta hän kuolisi. Se oli varmaa. Nyt hänen täytyi vain kerätä sisunsa ja hyökätä. Parempaa tilaisuutta tuskin aukeaisi, pahimmassa tapauksessa tänne tulisi vain lisää sotilaita.

Talven lyhyt päivä alkoi taittua iltaan ja laskeva aurinko maalasi taivasta oranssin sävyiseksi. Samassa naamioitu mies havaitsi jotain ulkona. Hän nousi pystyyn ja tähysti ulos. Parin sotilaan päät kääntyivät ja Eiffelkin katsahti ulos. Kukkulalla, joka kohosi muurin toisella puolen lähestyi valtava armeija vauhdilla. Ne eivät olleet Varjolaisia. Eiffel nielaisi. Armeijaa vastaan vyöryi Varjon puolelta shakaalien ja Varjolaisten musta massa. Jerchóvalaisia oli surullisen vähän verrattuna viholliseen.

”Hei! Kuka antoi luvan lepoon?! Asento!!” naamiomies karjaisi ja kaikki sotilaat suoristivat selkänsä. Mies murahti ja kääntyi ympäri. Hän katsoi hetken kohti portaikkoa, ennen kuin lähti määrätietoisesti astelemaan niitä kohti. Nyt tai ei koskaan.

                      Eiffel lähti kävelemään miehen perään. Sotilaat katsoivat toisiaan kummissaan. Hyvä, ne eivät tajua mitä tapahtuu. Eiffel kiihdytti juoksuun ja paljasti miekkansa. Hän tunsi kuinka hänen pulssinsa kohosi. Adrenaali sykki hänen suonissaan miehen selän lähestyessä. Silloin vasta sotilaat havahtuivat, ettei kaikki ollut oikein, ja joku huusi Eiffelin perään. Naamiomies käännähti katsomaan taakseen. Eiffel kohotti miekkansa, kun mies näki hänet heti takanaan. Yhtäkkiä Eiffelin ohi suhahti nuoli. Voi vittu.

                      Nuoli osui naamiomiestä keskelle rintaa. Eiffel naurahti, vartijoiden sihti oli surkea - hänen onnekseen. Naamiomies kaatui nuolen iskun voimasta selälleen. Eiffel kuuli vartijoiden syöksyvän kohti ja hän valmistautui taistoon. Yksi vartijoista oli hetkessä hänen vieressään. Eiffel väisti iskun, mutta vartija löi miekan hänen kädestään. Ei!

                      Silloin mies karjaisi ja kaatui kuolleena lattialle. Hänen niskastaan sojotti nuoli. Eivät vartijat voineet olla noin huonoja ampumaan. Eiffel nappasi miekkansa maasta ja kääntyi muita vartijoita päin. Eivät he olleetkaan. Täällä on ihmisiä, jotka tahtovat pääni vadilla. Äijä ei kyllä liioitellut ollenkaan. Muut seitsemän vartijaa pysähtyivät keskelle salia ja katsoivat vuoroin Eiffeliä ja vuoroin toisessa päädyssä olevaa sotilasta, joka asetti uutta nuolta jouseensa ja ampui. Sitten syntyi kaaos.

                      Kaksi miestä hyökkäsi Eiffelin ja loput toisen sotilaan kimppuun. Askeleita. Väistö. Isku. Syöksy. Isku. Huuto. Osuma. Väistö. Isku. Verta. Verta. Verta.

                      Pian kumpikin hänen kimppuunsa käynyt vartija oli kuollut ja Eiffel seisoi hengästyneenä miekka valmiudessa. Ase tuntui raskaalta hänen kipeässä kädessään. Toisessa päässä salia seisoi toinen vartija myös aseistautuneena. Eiffel yritti miettiä. Hän tarvitsisi jotain mitä käyttää kilpenä, hän ei pystyisi väistelemään nuolia. Mies otti asetti nuolen jänteelle ja Eiffel kohotti miekkansa.

                      ”Miksi ammuit tuota miestä?!” Eiffel huusi miehelle ja osoitti maassa makaavaa henkivartijaa.

                      ”Miksi itse hyökkäsit?!” Mies vastasi.

Keskustelun keskeytti Eiffelin takaa kuuluva ynähdys. Hän vilkaisi taakseen ja näki naamiomiehen olevan yhä elossa. Mies nousi istumaan, katsoen rintaansa uponnutta nuolta. Sitten hän otti kiinni nuolesta ja katkaisi sen siitä mistä se oli sukeltanut hänen sisäänsä. Naamiomies nousi ylös murahtaen ja he katsoivat kaikki toisiaan. Tilanne oli muuttunut haastavaksi. Henkivartija veti miekkansa esiin. Eiffel nielaisi. Hän ei ollut tavallinen mies, koska ei näyttänyt paljoa välittävän siitä, että hänestä oli juuri mennyt nuoli läpi. Lisäksi huolta aiheutti toinen sotilas, jonka ampumia nuolia olisi vaikea väistellä ilman kilpeä.

                      ”Mielenkiintoista.” naamiomies totesi katsoen lattialla maakaavia kuolleita vartijoita.

Sitten hän hyökkäsi Eiffelin kimppuun. Mies käytti miekkaa paljon taitavammin kuin muut vartijat ja lisäksi Eiffel oli vielä hengästynyt aiemmasta kamppailusta. Naamiomies oli vaarallinen vastus. Hänen iskunsa olivat nopeita ja tarkkoja. Toinen sotilas tähtäsi jousellaan, muttei ampunut. Hän selvästi odotti jommankumman pääsevän ensin hengestään. Käytännöllinen taktiikka.

Eiffel yritti lyödä miekalla henkivartiaa käteen, mutta tämä väisti ja iski Eiffeliä lujaa päähän. Eiffel lensi kaaressa maahan kypärään kohdistuneen lyönnin voimasta. Hänen henkensä pelastanut kypärä kieri kauas seinän viereen. Eiffel kierähti ylös, ja koska hänellä ei ollut silmikkoa kaventamassa näkökenttäänsä, hän näki tilanteen paremmin. Tosin nyt hänellä oli suurempi vaara päästä hengestään. Eiffel vilkaisi nopeasti. Kypärä oli liian kaukana, eikä hän ehtisi ottaa kuolleelta vartijalta kypärää itselleen. Naamiomies kallisti päätään ja naurahti voitonriemuisena.

Eiffel kuuli askeleet. Toinen sotilas ilmestyi hänen viereensä. Hän oli jättänyt jousensa ja kohotti miekan naamiomiestä kohti. Eiffel katsoi häntä hämillään. Mitä tuo mies aikoi?

”Hyvä nähdä sut täällä.” sotilas sanoi ja veti myös kypäränsä pois.

Hetken Eiffel luuli, että naamiomies oli sittenkin lyönyt hänet hengiltä ja hän oli nyt tuonpuoleisessa.

                      ”Mitä?” Waldo naurahti Eiffelin ilmeelle.

                      ”Luulin näkeväni kuolleita.” Eiffel vastasi ja naurahti myös.

Sitten he vakavoituivat ja kääntyivät vastustaan kohti.

                      ”Herkkä jälleennäkeminen vai?” naamiomies kysyi ja kohotti miekkansa heitä kohti.

                      ”No minä lähetän teidät molemmat takaisin helvettiin!” hän karjaisi ja hyökkäsi.

Jopa taistelussa yksi kahta vastaan naamiomies oli taitava. Nyt oli selvää, miksi hänet oli valittu Valtiattaren henkivartijaksi. Mutta Eiffel tunsi saaneensa voimansa takaisin. Väsymys ja maitohapot olivat poissa. Waldon näkeminen oli kuin nuorentanut häntä kaksikymmentä vuotta. Vaikka olkapäähän sattui yhä, Eiffel ei välittänyt. Hänen ystävänsä oli palannut kuolleista ja he eivät kaatuisi täällä. Ei tänään. He palaisivat täältä hengissä kotiin.

                      Vaikka naamiomies muuttui joka iskulta aggressiivisemmaksi ja nopeammaksi, olivat Eiffel ja Waldo yhdessä hänelle liikaa. Hän hyökkäsi raivoisasti saaden Eiffelin horjahtamaan väistäessään miekkaa, jolloin naamiomies yritti hyökätä suoraan häntä päin. Waldo kuitenkin ehti väliin ja hänen miekkansa viilsi miestä suoraa kasvoihin. Mies horjahti ja melkein kaatui. Eiffel kierähti ylös ripeästi. Mies suoristi selkänsä ja kuulosti kuin hän olisi nauranut. Naamio hänen kasvoillaan oli haljennut.

                      ”Vähempää en odottanutkaan teiltä.” mies sanoi. Naamio halkesi ja puolet siitä tipahti lattialle. Eiffel ja Waldo järkyttyivät. Naamion toinenkin puolisko tipahti kolahtaen lattialle. Heidän edessään seisoi huvittuneen näköisenä Mendez.

                      ”Mitä vittua??” Waldo ähkäisi.

                      ”Häh, ettekö ole iloisia nähdessänne mut?” Mendez kysyi ja kohotti hieman miekkaansa. Hänen silmänsä eivät olleet sokeat, vaan kirkkaat ja terävät. Mutta ne eivät olleet tummat väriltään niin kuin ennen, vaan vihreät, lähes keltaiset.

                      Eiffel ei voinut uskoa tätä todeksi. Tuo oli varmasti jokin kaksoisolento, muodonmuuttaja tai jotain. Tuo mies oli vieras heille. Se vain näytti Mendeziltä.

                      ”Sinä et ole Mendez.” Eiffel sanoi epäuskoisesti.

Mendez katsoi häntä ja virnisti oudosti.

                      ”Mistä sä niin päättelit, Eif?” hän vastasi.

                      ”Koska sun piti olla meidän kanssa, ei meitä vastassa!” Eiffel huusi raivoissaan.

                      ”Sää se otat kaiken aina niin henkilökohtaisesti, kun hommat ei menekkään niinku oisit halunnut.” Mendez sanoi hymyillen. ”Mut kiitti siitä kun toitte mut Jerchóvaan, sokeana olis ollu vähän vaikeeta päästä tänne yksin.” hän sanoi ja otti askeleen lähemmäs, hänen miekkansa yhä roikkuen sivulla. Eiffel ja Waldo kohottivat aseensa. Tuntui kuitenkin niin väärältä hyökätä ystävän kimppuun.

                      ”Mendez, väisty. Me ei haluta tappaa sua.” Eiffel sanoi.

Mendez nauroi taas, mutta vakavoitui yhtäkkiä.

                      ”Se nyt ei käy päinsä.” hän sanoi ja katsoi heitä kulmiensa alta. Hänen katseensa oli ahdistava ja sai Eiffelin melkein voimaan pahoin.

                      ”Me tultiin tappamaan Valtiatar, ei sua!” Waldo huusi.

Mendez kohotti miekkansa ja katsoi heitä myrkyllisesti. Hänestä huokui vihaa, pahantahtoisuutta ja kuolemannälkää.

                      ”Ei. Te ette tapa häntä. Minä en anna sen tapahtua.” hän sanoi ja hänen äänensä muuttui oudoksi. Eiffel oli ollut oikeassa. Tuo ei ollut enää Mendez.

                      ”Miksi?! Hän on Varjon kuningatar!” Waldo huusi tuskissaan. Hän ei millään tahtonut uskoa, että heidän ystävänsä voisi kääntyä heitä vastaan viime hetkellä.

                      ”Hän on minun kuningattareni!!” Mendez huusi vetäen viitan alta esiin toisen miekan ja hyökkäsi silmät raivosta kiiltäen heidän kimppuunsa.

                      Jos hän oli ollut sokeana hämmästyttävän hyvä miekkailemaan, hän oli nyt suorastaan käsittämättömän taitava. Eiffel ja Waldo saivat väistellä hänen nopeita liikkeitään, eivätkä pystyneet antamaan liki yhtään iskuja takaisin. Osat olivat vaihtuneet ja he olivat nyt altavastaajina. Tilannetta vaikeutti sekin, etteivät he voineet enää taistella kuin aiemmin. Vielä hetki sitten he yrittivät tappaa vihollista, mutta nyt heitä olikin vastassa oma ystävä. Kuinka voi voittaa kamppailun tappamatta häntä? Hyökkäys oli muuttunut puolustukseksi.

                      ”Lopeta!” Waldo huusi torjuessaan iskuja.

Mendez ei kuunnellut, vaan kävi kahta kauheammin päälle. Kun Eiffel yritti puuttua sivusta, Mendez torjui yhtä aikaa hänenkin hyökkäyksensä, lyöden miekan hänen kädestään. Eiffel harppasi taaksepäin ja Mendez kävi kaikin voimin Waldon kimppuun. Portaikon vieressä oli kaksi parimetristä rautakynttelikköä. Eiffel lähti juoksemaan kohti kynttilän jalkaa. Mendez huomasi hänet ja lähti hänen peräänsä. Eiffel tarttui toiseen kynttelikköön ja huitaisi sillä Mendeztä päin, saaden kakkosmiekan kalahtamaan lattiaan. Hän väisti ja tarttui toisesta miekastaan kaksin käsin kiinni ja löi kynttelikön kahtia yhdellä lujalla iskulla.

                      ”Mendez lopeta!” Waldo huusi taas. Hän seisoi heistä kymmenen metrin päässä jousi jännitettynä, nuoli tähdättynä kohti ystäväänsä. Mendez nosti maahan pudonneen miekkansa.

                      ”Ei! Te ette tapa häntä!!” hän huusi ja lähti juoksemaan Waldoa kohti molemmat miekat kohotettuina.

                      ”Pysähdy!” Waldo huusi ja tähtäsi.

Mendez ei hidastanut vaan jatkoi hyökkäystään. Waldo ampui ja nuoli osui Mendeztä reiteen. Hän ähkäisi tuskasta ja horjahti melkein kaatuen. Waldo otti pari askeltaa taaksepäin ja peruutti hänestä kauemmas. Mendez murahti, nosti miekkansa ja hyökkäsi uudestaan. Waldo ampui ja nuoli osui häntä toiseen jalkaan. Mendez karjahti ja kaatui polvilleen. Waldo asetti uuden nuolen jänteelle. Mendez nosti katsensa vihoissaan.

                      ”Ole TOSISSASI hijoputa!!” hän karjui.

                      ”Älä pakota mua siihen.” Waldo kiristeli hampaitaan ja tähtäsi.

Mendez karjaisi vihastuksissaan ja nousi vielä hyökätäkseen. Waldo ampui ja nuoli osui häntä vasempaan käteen. Miekka putosi korkeasti helähtäen lattialle. Mendez hidasti vauhtiaan irvistäen tuskasta. Waldo veti uuden nuolen ja ampui. Nyt nuoli osui hänen oikeaan olkapäähän.

                      ”Mierda!” Mendez ähkäisi.

Hänen kätensä tärisi, mutta silti hän piti tiukasti kiinni miekan kahvasta. Ilmeisesti kipu alkoi käydä sietämättömäksi, sillä hän ei pystynyt enää kohottamaan miekan terää maasta. Verta valui hänen jaloistaan lattialle. Waldo tiesi mihin ampui.

                      ”Miksi, Mendez?” Waldo kysyi tuskissaan.

Mendez katsoi häntä raivosta täristen, silmät tihkuen vihaa ja inhoa.

”Miksi sä teet tän sen naisen takia??” Waldo jatkoi ja astui lähemmäs.

”Koska minä rakastan häntä!” Mendez huusi ja yllättäen hyökkäsi.

Hän huitaisi miekallaan osuen Waldoa rintaan. Kuului tuskan parahdus. Waldo makasi maassa katsoen kauhuissaan ylös. Mendez ei enää liikkunut. Verta valui hänen suupielestään hänen katsoessaan hitaasti Eiffelin miekkaa, joka tuli hänen vatsastaan läpi.

                      ”Sentään… sä olit tosissas.” hän sanoi hiljaa ja vajosi polvilleen. Hänen miekkansa kalahti lattialle. Mendez tuijotti lattiaa lasittunein silmin, hengittäen raskaasti. Eiffel päästi irti miekasta, joka oli uponnut kahvaa myöten Mendezin selkään.

                      ”Sä et jättänyt mulle vaihtoehtoja.” Eiffel vastasi hiljaa kävellen hänen eteensä.

Hän ojensi kätensä ja nosti Waldon pystyyn. Mendez ei katsonut kumpaakaan heistä. Eiffel seurasi häntä murheissaan. Hän muisti Kalistarin linnan Márussa ja Varjon, joka saartoi heidät. Sen jälkeen Mendez sokeutui…

                      ”Sä siis valisist Varjon.” Eiffel sanoi.

Mendezin kädet roikkuivat sivuilla, hänen yhä tuijottaen lattiaa. Auringon lämpimän sävyiset säteet saivat verisen lattian melkein hohtamaan punaisena.

                      ”Te ette tiedä… Mitä minä näin...” Mendez sanoi hiljaa. Verta valui suusta lattialle hänen puhuessaan.

                      ”Varjo valitsi minut...”

Tuskan pisto tuntui Eiffelin sisällä hänen katsoessaan kuolevaa ystäväänsä.

                      ”Sinäkö tapoit Brittanyn?” hän kysyi.

                      ”…Kyllä.” Mendez vastasi yhä kohottamatta katsettaan, tai liikahtamatta.

Waldo parahti surullisena ja käänsi katseensa pois.

                      ”Eikö ne kaikki vuodet merkinneet sulle mitään?” hän kysyi ääni ahdistuksesta väristen. Mendez ei vastannut. Hänen henkensä alkoi rohista joka hengen vedolla.

                      ”Sä pelastit minut siellä Márussa ja nyt meidän piti tappaa sinut?! Me tultiin tänne asti pelastamaan sinut!” hän jatkoi tuskissaan.

                      Nyt Mendez liikahti. Verta purskahti hänen suustaan ja hän otti maan käsillään vastaan vajotessaan lattialle. Varjot liikkuivat hitaasti seinillä illan tummuessa. Mendez värähteli ja kohotti lopulta katseensa hitaasti heihin. Hän näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta, mutta hymyilikin yllättäen.

                      ”Kaikki meni juuri niin kuin pitikin...” hän kuiskasi murtuneella äänellä.

                      ”Mitä sä tarkoitat?!” Waldo parahti.

                      ”Minä vedin sut sieltä joesta, Waldo. Eiffel ei olisi yksin... saanut mua tapettua...”

Jokin välähti hänen silmissään ja ne muuttuivat jälleen tummiksi, ennen kuin painuivat kiinni. Mendez henkäisi hiljaa kaatuessaan kuolleena salin lattialle. Auringon viimeiset säteet katosivat taivaalle kertyneiden pilvien taakse ja tuli pimeää. Hyvin pimeää.

Kesätervehdys!

Pahoitteluni viimeaikaisesta hiljaiselosta, rakkaat lukijani. Olen ollut kiireinen arkielämässäni ja blogin päivittämiseen ei ole oikein löytynyt aikaa. Uuden kodin järjestely ja uuden karvaisen perheenjäsenen hoito on vaatinut aikaa ja energiaa, ja lisäksi olen yrittänyt vähän lomaillakin välissä. ;)

Olen myös miettinyt tarinan lopetusta, joka lähenee vääjäämättä. Viimeisiä lukuja viedään, mutta lupaan, että kappaleita on jäljellä vielä toista kymmentä, ja lisää tulee koko ajan! Siinä tuleekin vastaan aihe, jota olen pohtinut kovasti. Sitä myöten mitä saan kirjoitettua tarinan loppua, syntyy uutta tekstiä koko ajan lisää. Voi olla, että joudun karsimaan tekstistä aika paljon pois, tai kirjoittaa aivan uusi luku, jatko-osa niin sanoakseni. En vielä tiedä. Tarina rönsyilee ja paisuu joka suuntaan, mutta kirjoittajana koen, että tarinaan jää liian monta aukkoa, jotka täytyy täyttää. Siksi tekstiä syntyy koko ajan lisää, vaikka tarina täytyisi jo saada päätökseen.

Joten, mitä mieltä Te olette, lukijani? Haluatteko pitkän lopetuksen, vai mahdollisen jatko-osan, jossa selitetään hieman tarinan lopetusta ja taustoja? Haluan tietää mitä mieltä muut ovat ja tässä vaiheessa asiaan pystyy vielä vaikuttamaan. siksi olen lykännyt seuraavan kappaleen julkaisua, haluan tietää mihin suuntaan ryhdyn tarinaa viemään, ennen kuin laitan viimeisen sinetin päälle, eli jatkan julkaisemista.

Joka tapauksessa kertomus on vielä kesken. En tahdo julkaista keskeneräistä tarinaa, vaan haluan lukukokemuksen olevan paras mahdollinen. Monet ovat saattaneet huomata tekstissäni viliseviä kirjoitusvirheitä; niitä syntyy, kun joudun julkaisemaan liian nopealla tahdilla, enkä ole ehtunyt huolellisesti oikolukea tekstiä. Lisäksi moni on varmaan jo pistänyt merkille kuvituksen puutteen viimeaikaisissa kappaleissa. Itse haluaisin kuvittaa joka kappaleen, mutta aina ei hyvää kuvaa synny ajoissa. Mieluummin julkaisen kappaleen ilman kuvaa, kuin huonon kuvan kanssa.

Otin jo keväällä "lukulomaa" koulun opinnäytetyötä varten (meni läpi ja hyvin arvosanoin vieläpä!), ja voi olla, että joudun jälleen pitämään taukoa, jotta saan kirjoitettua tarinan loppuun ilman häiriöitä. Mutta nyt työttämänä taiteilijana minulla onkin vain aikaa! Suunnittelen itselleni aikataulun ja julkaisen sen täällä blogissani, jotta Te ette joudu olemaan pimennossa ja miettimään milloin blogiin ilmestyy jälleen lukuja. En ole kuollut, en ole unohtanut Aygan Laulua, olen vain kiireinen ja tahdon antaa teille vain parasta! :)

Seuraava kappale julkaistaan tällä viikolla, viikonloppuna todennäköisesti, joten pysykää kuulolla!

Aurinkoista kesän jatkoa!
-Tuuli

Kirjottaminen on vaikeaa ilman näyttöä

Viimeinen Luku - Kappale 19

Velvollisuus

Seuraavana päivänä aamuvarhaisella, ennen kuin aurinko oli vielä ehtinyt pilkistää horisontin takaa, lähti joukko päällikön kaartilaisia viemään viestiä ympäri kylää. Kutsu sotaan koski kaikkia miehiä jotka olivat ehtineet nähdä yli viisitoista kesää. Ainoastaan vanhat ja sairaat, sekä naiset eivät olleet osana kutsuntoja. Paettuaan syntysijoiltaan Korpeen kauan sitten, olivat geatkit sotineet ainoastaan toisiaan vastaan. Nyt ensimmäistä kertaa vuosisatoihin vastassa oli tuntematon uhka. Auringon noustessa paksujen pilvien taakse, oli jo puolet Korvenpäästä tietoinen tulevasta sodasta.

                      Päällikkö oli kutsunut kyläläiset koolle toisen päivän ehtoolla. Kokoontumista varten käynnissä olevat valmistelut pitivät lähes koko kylän kiireisenä. Perinteisesti sotaan lähtö merkitsi suurta illallista, jolla henkensä uhraavia sotureita juhlittiin. Korvenpäässä asui nyt myös väkeä kolmen kylällisen verran. Vain yhden kylän päällikkö Koskenkulman Iikka oli kansalaistensa kanssa ehtinyt paeta Varjolaisia ajoissa, mutta heidän koko kylänsä tuhottiin polttamalla maan tasalle. Muiden kylien päälliköt olivat menehtyneet puolustaessaan kyläänsä. Pelastuneet valitsivat joukostaan omat edustajansa; vahvimmat ja viisaimmat. Vanhojen kylien edustajat tulisivat toimimaan Arthosin kenraaleina sodassa ja valvoivat myös taisteluun valmistautumisen etenemistä. Nyt kenraalit ja kapteenit olivat kerääntyneet Päällikön luo laatimaan sotasuunnitelmaa.

                      Osc oli komennettu Kaartin kanssa kasaamaan joukkoja. Hän ei ollut nähnyt Fjoðuriaaneja tai Nanaa saapumisillan jälkeen. Hänellä ei silti ollut aikaa miettiä, mitä he tekivät tällä hetkellä. Armeija täytyi kasata; hevosten varusteet kunnostaa, aseet ja haarniskat valmistella… Heillä oli kaksi päivää aikaa siihen, mihin olisi tarvittu ainakin viikko. Osc ehti koko päivän aikana pitää kaksi kokonaista, lyhyen lyhyttä taukoa, jolloin hän ehti hädin tuskin syödä.

                      Päivä venyi pitkälle iltaan. Vasta lähellä keskiyötä Osc pääsi vihdoin nukkumaan. Hän oli viimeiset tunnit viettänyt talissa järjestämässä hevosia ratsuiksi. Tallimestari oli vaatinut myös Veljen värväämistä ratsuksi ja Osc oli yrittänyt selittää, että hänen veljensä poni oli aivan liian pieni ja vanha sotahevoseksi. Tallimestari taas oli huomauttanut, että heillä ei ollut tarpeeksi hevosia ja kyläänkin täytyi jättää nopeita ja vahvoja ratsuja kotirintamaa varten. Osc oli lopulta saanut suostuteltua Veljen juhdaksi, jotta se ei joutuisi keskelle taistelua.

                      Osc astui sisään kotiinsa, vain huomatakseen asunnon olevan tyhjänä. Ilmeisesti Senikan synnyts oli käynnistynyt, sillä Mirena oli hänen kätilönsä. Äiti ei koskaan lähtenyt ulos pimeällä, jos ei ollut aivan pakko. Osc huokaisi syvään pettyneenä. Senikan lapsi oli päättänyt kyllä kaikista otollisimman ajan syntyä. Hän olisi halunnut viettää viimeisen illan ennen taistelua äitinsä kanssa, mutta se ei nyt ilmeisesti ollut mahdollista. Hän oli isätön ja Mirena oli leski. Ja pian hänen äitinsä olisi myös lapseton. Olisi hyvin todennäköistä, että hän tai Tomar, tai molemmat saisivat surmansa taistelussa. Oscista tuntui kurjalta ajatella äitiään, joka joutuisi elämään aivan yksin. Tällaista on siis olla aikuinen, Osc mietti murheissaan ja painui pehkuihin.

                      Aamu koitti liian aikaisin. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Osc heräsi koputukseen. Hänen tuttavansa Luos, jonka Osc oli nähnyt Honganpäässä vartiossa toissapäivänä, seisoi hänen ikkunansa takana. Päällikön määräämä aamuherätys. Oscista tuntui, kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään. Voikohan väsymykseen kuolla, hän mietti vetäessään housuja jalkaansa. Hiipiessään eteiseen Osc huomasi, että Mirena oli palannut yöllä kotiin. Hänen makuuhuoneensa ovi oli raollaan, kuten aina ja hän erotti äitinsä nukkumasta sängyssään. Oscilla olisi tehnyt mieli käydä halaamassa äitiään, muttei tohtinut herättää tätä. Niinpä hän suoriutui ulos mahdollisimman äänettömästi. Äiti oli ansainnut leponsa. Kodin kulmalta hän pisti ripeästi juoksuksi.

                      Osc vilkaisi mennessään kaiteen yli alas maahan, jossa oli jo täysi kuhina käynnissä. Nuorukaiset kiiruhtivat innosta pinkeinä terottamaan miekkojaan, kun aikuiset näyttivät ahdistuneilta vetäessään haarniskoja ylleen. Alas oli koottu kokonainen armeija ja lisää miehiä liittyi koko ajan lisää. Silti joukko ei ollut erikoisen suuri. Osc nielaisi. Hän laskeutui puusta maan tasalle ja hänelle lyötiin heti geatkien sotisopa syliin. Poikasena Osc oli rakastanut leikkiä sotaa kavereidensa kanssa ja he olivat iän myötä siirtyneet harrastamaan miekkailua. Kun hän tuli miehen ikään, hänet koulutettiin suojelemaan kylää, kuten muutkin nuorukaiset. Aikojen muututtua levottomammiksi heidät kaikki oli värvättyvartioimaan kylää. Ja yhä vain nuoremmat joutuivat osallistumaan vartiointi-tehtäviin, kokeneiden liityttyä mukaan metsästämaan ruokaa.

                      Tähän päivään saakka Osc oli janonnut päästä taisteluun, mutta tositilanteen koittaessa hän ei ollut tippaakaan innoissaan. Sitä oli vaikea myöntää itselleen, mutta häntä pelotti. Nahkahaarniska kiristi ja siinä oli jäykkä liikkua. Hiki valui jo, vaikka ilma oli kylmä. Vetäessään hanskoja käteensä ja mietti miten kauan hän jaksaisi miekkailla tällaisissa varusteissa. Treenatessa sai pitää välillä taukoa, mutta jos taistelussa väsyy kesken kaiken, pääsee hengestään.

                      Demossa häntä ei ollut pelottanut tällälailla. Vaara oli ollut hyvin todellinen: he olivat keskellä varjolaisia ja shakaaleja. Siihen hetkeen saakka kun hän oli saanut varjolaisen miekasta sivalluksen kasvoilleen, hän oli jotenkin kuvitellut olevansa kuolematon. Kivusta hän pääsi yli nopeasti, mutta Osc oli todella pelästynyt, ja sitä tunnetta hän ei ollut saanut karistettua ajatustensa takaa. Silloin heillä oli ollut mahdollisuus paeta, mutta nyt jos hän pakenisi, hän pettäisi kansansa ja itsensä. Sota oli jotain sellaista, mitä nuori geatki ei ollut koskaan joutunut tosissaan miettimään. Eikä miettiminen tuntunut hyvältä nytkään.

                      Osc kiinnitti huotran vyötäisilleen ja nosti ilmaan miekan, joka nojasi maassa puuta vasten. Taistelussa hänellä olisi myös jousi, mutta ampuminen ratsastaessa oli pahuksen vaikeaa. Ja nyt hänellä oli enää yksi silmä, jolla tähdätä. Osc tunsi kylmän hien valuvan niskaansa pitkin, miettiessään osaisiko hän enää ampua jousella. Tästä täytyy kertoa komppanjani kapteenille. Osc lähti heti marssimaan kohti kapteenin viiriä, joka seisoi kiven heiton päässä hänestä. Hän kuitenkin seisahtui. Jos hän ei voisi ampua, se tarkoittaisi etulinjaa. Vatsassa muljahti häijysti ja Osc nielaisi. Eturintama tarkoitti kuolemaa. Osc kääntyi kannoillaan. Hän päätti ensin kokeilla osaisiko vielä käyttää jousta, ennen kuin menisi puhumaan sivun suunsa.

                      Kentällä oli oikea ryysis. Viimehetken treenit olivat käynnissä kaikilla niillä, jotka kokivat sen osaltaan tarpeelliseksi. Osc näki nyyhkyttävän viisitoistavuotiaan istuvan maassa. Pojan puumiekka oli pudonnut maahan ja hänen parinsa läksytti häntä huonosta jalkatyöstä.

                      ”Jos et osaa väistää, kuolet ensimmäisenä taistelussa!” mies sanoi tylysti ja sai pojan itkemään. Oscilla tuntui pahalta pojan puolesta, mutta jatkoi silti ohi. Oli parempi olla rehellinen, kuin valaa aiheetonta toivoa.

                      Jousiammuntaradalla Osc asettui vanhan miehen viereen, joka oli osunut vain kahdesti maalitauluun. Mies katsoi tulosta pettyneenä, mutta haki sitten nuolet takaisin ja aloitti alusta. Osc yritti hymyillä miehelle rohkaisevasti, vaikka hänellä itsellään ei ollut lainkaan itsevarma olo. Hän oli juuri asettamassa nuolta jouselle, kun hän huomasi paikallaolijoiden kiinnittäneen huomionsa johonkin. Silloin Osc erotti kiihkeän miekkailun ääniä ja etsi katseellaan äänten lähdettä, kuten muutkin. Kymmenen metrin päässä kaksi geatkia otti yhteen miekoin. Ympärille oli kerääntynyt toistakymmentä geatkia katsomaan ottelua. Vanhempi geatki, jolla oli musta parta ja tumma häntä oli Ramonin tuttu ja Osc oli nähnyt äijän usein miekkailuharjoituksissa. Toinen geatki oli selin Osciin ja hänellä oli huppu päässään, eli sparrauspari saattoi olla kuka vain.

                      Osc tiesi veteraanin olevan haka miekkailija, ja vaikka nuorukainen pärjäsi erittäin hyvin, ei hänellä olisi mahdollisuuttakaan tätä vastaan. Yllättäen nuori miekkailija teki nopean harhautusliikkeen, riisuen vetaraanin aseista ja ottelu päättyi. Jotkut taputtivat ja sparrauspari kätteli toisiaan. Huppupäinen geatki poistui ripeästi paikalta. Osc tahtoi henkilökohtaisesti onnittella miestä hienosta suorituksesta. Hän oli juuri hihkaisemassa miehelle, kun tämä kääntyi nousemaan rappusia ylös. Osc näki jotain punaista vilahtavan hupun alta.

                      ”Nana?” Osc mutisi hämillään partaansa, mutta miekkailija oli jo kivunnut näkymättömiin. Osc jäi seisomaan niille sijoilleen epäuskoisena. Sitten hän kiiruhti veteraaniottelijan luokse. Äijä vaihtoi asetta kentän reunassa.

                      ”Anteeksi, mutta tiedätkö kuka …hän oli? Vastaparisi?” Osc kysyi mieheltä, joka juuri asetti maahan lentänytttä miekkaansa takaisin huotraan.

                      ”Hän? En ollut nähnyt aikaisemmin, luultavasti muuttanut toisesta kylästä. Tuli ensimmäisenä aamusta luokseni ja pyysi päästä treenaamaan kanssani. Sanoisin, ettei poika enempää treenausta tarvitse!” ukko naurahti, niin että Osc näki haljenneen kulmahampaan vilahtavan. Mies toi Oscille mieleen isänsä, ehkä johtuen yhtä tummasta turkista, tai hilpeästä luonteestaan.

                      Osc kiitti äijää ja palasi ampumaradalle. Se ei voinut olla Nana. Tyttö oli hauras kuin haavanlehti. Hän ei voinut mitenkään tervehtyä yhdessä yössä. Pojalla oli luultavasti punainen huivi otsallaan, jota hän vain erehtyi luulemaan hiuksiksi. Mutta ehkä hän ehtisi käydä tervehtimässä tyttöä nopeasti... Osc ravisteli sitten typerän ajatuksen poism, ja keskittyi ainoastaan ampumiseen. Pian häntä kaivattaisiin jälleen, eikä treeneille ollut koko päivää aikaa. Nyt ei ollut aikaa tyttöjen liehittelylle.

                      Lopulta ilta koitti. Päivän kylän yllä roikkuneet pilvet olivat vihdoin hälventyneet ja kuut hohtivat kirkkaina tähtikirkkaalla taivaalla. Koko kylä kokoontui Honganpään edustalle kuuntelemaan päällikön puhetta. Sotilaat olivat valmiina; varusteet ja hevoset olivat valmiina; hyökkäyssuunnitelma oli valmiina. Kaikki tiesivät mitä tehdä.

Osc liittyi väenpaljouden joukkoon viimeisten joukossa. Hän oli ehtinyt harjoitella jonkin verran ja oli lihasmuistista jopa osunut maalitaulun keskiosaan muutaman kerran. Silti hän ei ollut enää yhtä hyvä jousenkäyttäjä kuin oli joskus ollut. Luulisi, että yhdellä silmällä olisi helpompi tähdätä, mutta totuus oli jotain muuta. Veisi aikaa, ennen kuin hän osasi tähdätä yhtä hyvin, kuin ennen. Osc näki Mirenan ylhäällä nojaten kaiteeseen ja riensi ylös halaamaan äitiään.

                      ”Osc!” Mirena huudahti ja rutisti poikaansa tiukasti. ”Luulin jo etten ehdi nähdä sinua!” hän sopersi Oscin korvaan.

                      ”Niin minäkin! Olitko eilen Senikan luona? Synnyttikö hän nyt?” Osc kysyi. Mirena nyökkäsi mutta käännähti ympäri kuullessaan hurrausta. Päällikkö oli astunut esiin majastaan ja seisoi nyt ylhääällä portaiden päässä. Kaikki geatkit osoittivat suosiota.

                      ”Hän sai pojan. Kerron myöhemmin lisää.”Mirena sanoi ja taputti päällikölle muiden mukana.

                      ”Veljeni! Siskoni!” Päällikkö aloitti ja hurraukset vaikenivat.

                      ”Nyt on koittanut aika, kun geatkit käyvät sotaan. Varjolaiset ovat ajaneet kansamme kodeistaan. He ovat polttaneet kyliämme, tappaneet, raiskanneet ja alistaneet kaltaisiamme. Meidät on ajettu ahdinkoon. Nyt me emme enää pakene. Emme aio enää alistua. Me käymme vastahyökkäykseen.” Arthos kuulutti vakaalla, kantavalla äänellä geatkien kuunnellessa hiljaa.

                      ”Vihollinen on ylivoimainen ja meitä on vähän, mutta meillä ei ole varaa perääntyä. Varjo aikoo julistaa sodan koko Jerchóvaa vastaan ja me liitymme taisteluun. Jos emme tee mitään, pian Varjon shakaalit marssivat Korpeen, tuhoten kaiken tieltään. Ja meidät samalla. Mutta me emme ole yksin! Idän ihmiset ovat luvanneet taistella kanssamme, rinnallamme! Vaikka meitä on vähän, se ei silti tarkoitta etteme voi näyttää Varjolaisille miltä tuntuu joutua geatkien kynsiin! Siispä aseisiin veljet! Kohottakaa miekkanne, kohottakaa seipäänne! Kohottakaamme malja!” hän kajautti.

                      Ja kaikki hurrasivat. Geatkit huusivat, hurrasivat ja karjuivat. Nyt juhlikaa! Huomenna me kuolemme, mutta tänään on juhla! Metsässä nukkuneet linnut nousivat kaikki siivilleen Korvenpään hurrauksen myötä. Tunnelma kiihdytti mieltä.

                      Alhaalla piiat alkoivat jakaa viiniä miehille ja naisille hurrauksen tahdissa. Juokaa, juokaa, juokaa, juopukaa! Nauru levisi samaa tietä, kun kupit kiersivät kädestä käteen, myös ylös tikkaita pitkin ja viiniä laskettiin tynnyreittäin. Pian kaikilla oli kädessään pikari, kulho tai kuppi täynnä verenpunaista viiniä.

Osc kurkotti kaiteen yli ja katsoi kuinka viimeisetkin geatkit saivat viinikuppinsa vähitellen täyteen. Kaartilaiset kaataisivat viimeisenä juomaa kolmen kylän edustajille, Päällikölle, sekä hänen seurueelleen. Arthosin takana Honganpään oven edessä seisoivat Fjoðuriaanit, neljä vartijaa ja Nanáki. Osc hieraisi silmiään. Tytöllä oli päällään nahkahaarniska ja huppu, jonka alta hänen punaiset hiuksensa valuivat tytön olkapäiden yli. Nana seisoi selkä suorana ja näytti elinvoimaiselta – vahvalta.

                      ”Onko tuo se tyttö jonka Senika toi luokseni toissapäivänä?” Mirena kysyi myös tähystäen Nanaa. ”Enpä ollut vähällä tunnistaa häntä. Muistelin, että hän oli pienempi. Hän taisi olla hieman kipeä?” Mirena kysyi ja hymyili nähdessään pojan ilmeen.

                      ”Mene jo hänen luokseen.” Mirena sanoi ja iski silmää Oscille.

Osc suikkasi suukon äitinsä poskelle ja lähti kiiruhtamaan kohti Päällikköä ja Nanaa. Hän yritti olla läikyttämättä maljaansa, mutta yritti silti pitää kiirettä; pian päälliköllekin kaadettaisiin malja, eikä hän sitten enää kehtaisi juoksenella ympäriinsä. Onneksi Luos, Oscin ystävä oli vahdissa, joten häntä ei pysäytetty viime hetkellä. Osc sai kaverinsa ylipuhuttua päästämään hänet Päällikön luokse ja hän ehti paikalle juuri, kun Kaartilaiset kaatoivat kaikille viiniä.

                      ”Osc!” Nana kuiskasi hämillään.

Osc pysähtyi heidän viereensä ja tervehti häntä ja sitten Fjoðuriaaneja.

                      ”Ehdin juuri ja juuri! Olen ollut koko päivän yhtä kiireinen kuin eilen.” Osc vastasi heille. Fjuduriaanit nyökyttelivät hymyillen. Myös Arthos huomasi Oscin.

                      ”Sinua kaivattiin jo. Haluan sinut vierelleni isäsi sijasta.” Päällikkö sanoi Oscille vakavana, mutta hymyili hieman. Osc oli sanaton. Tämä tuli yllättäen ja oli suuri kunnianosoitus hänelle.

                      Päällikkö kääntyi kansalaisia päin, kun viimeinen kaartilainen täytti hänen maljansa piripintaan viinillä. Arthos astui juhlallisesti aivan kaiteen reunalle ja kohotti maljansa ilmaan. Kaikki geatkit tekivät samoin ja pian tuhannet maljat kohosivat kohti pimeää taivasta. Taivasta vasten mustana piirtyvien männyn latvojen keskeltä loisti alas punainen Trioon. Se oli kaikkea muuta kuin kelmeä varrattuna kalpeisiin sisariinsa. Päällikkö kohotti katseensa sitä kohti.

                      ”Malja Trioonille! Malja sodalle, malja kuolemalle!” Päällikkö kuulutti niin että koko kylä kuuli ja kaikki huusivat kuorossa, niin että heidän äänensä kaikui avaruuksiin asti:

                      ”Malja kuolemalle! Siéna Trioon!”

Ja kaikki joivat maljansa tyhjiksi. Sitten alkoivat juhlat. Naiset olivat koko päivän valmistelleet viimeistä ateriaa sotureille ja alhaalle katettiin pöydät täyteen ruokia. Ja viiniä kannettiin tynnyreittäin lisää. Keskelle aukeaa alkoivat pelimannit soittaa ja välittömästi maanpinta täyttyi juhlivista kyläläisistä. Geatkit lauloivat ja tanssivat; söivät ja joivat. Ja eivät pelkästään hoganpään edustalla. Kaikki Korvenpään asukit olivat kerääntyneet ulos. Naiset kantoivat ulos tarjolle leipiä, paisteja, paistoksia, sekä simaa, olutta ja viiniä.

                      Osc sai vihdoin ja viimein avattua suunsa. Hän kääntyi kohti Nanákia, joka seurasi päällikköä tarkasti katseellaan. Hän otti hellästi kiinni Nanan ranteesta. Tyttö hätkähti hieman ja katsoi Oscia jotenkin pelästyneen näköisenä.

                      ”Nana? Kuinka…?” Osc sai sanottua viitaten Nanan koko olemukseen. ”Näytät upealta.” Osc henkäisi hymyillen.

                      Nana ei vastannut hymyyn. Hän veti kätensä pois ja katsoi vaitonaisesti tyhjää kuppiaan. Osc nielaisi. Sanoiko hän jotain väärin?

                      ”Saiko täällä lisää juomista?” Nana kysyi nostaen katsettaan. Liikuttava yritys vaihtaa aihetta. Tytön ujous sai Oscin hymyilemään lisää. Hän näki tilaisuutensa koittaneen.

                      ”Tietenkin, voin hakea puolestasi!” Hän riemastui ja otti Nanan maljan itselleen. Tyttö ehkä lämpeni nihkeästi, mutta ainakin hän voisi olla tälle herrasmies.

                      ”Ja juomista puheenollen…” Osc sanoi ja vilkuili ympärilleen. ”Oletteko nähneet Orvenia? Vanha käpy haluaa varmasti myös toisen kupillisen.” Osc virnisti.

                      Yllättäen Nanáki nappasi kuppinsa takaisin ja marssi kiivaasti Oscin ohi.

                      ”Voin hakea juotavaa ihan itse.” Tyttö mutisi kadotessaan portaisiin.

Osc oli hämillään. Kuinka hän oli loukannut tyttöä? Naiset osaavat todella olla vaikeita, Osc mietti harmistuneena ja nolona. Nerval huomasi Oscin ilmeen ja ojensi oman kuppinsa lopun hänelle.

                      ”Ystäväni, kyse ei ole sinusta.” Hän sanoi yhtä muodollisesti kuin aina. Fjoðuriaanit saivat puhellaan kaiken kuulostamaan erityisen merkitykselliseltä. Samassa päällikkö astui heidän viereensä.

                      ”Nerval on oikeassa, mutta siitä ei ole aika keskustella nyt. Orven on estynyt, eikä ikäväkyllä voi liittyä seuraamme.” Arthos lausui.

                      Ympärillä oli niin kova melske, soittoa, laulua ja naurua, että joutui jo hieman korottamaan ääntään. Osc kumarsi päällikölle tervehdykseksi. Hän muisti Arthosin sanat aiemmin. Tahdon sinut vierelleni isäsi sijasta. Nyt hänen täytyi edustaa koko perhettään, kun Tomarkaan ei ollut täällä.

                      ”Ymmärrän.” Osc vastasi pää pystyssä.

Jos hän vain sai ratsastaa Arthosin kanssa taisteluun, kaikki epävarmuus hälvenisi pois. Ratsastaa taisteluun Päällikkönsä rinnalla, kuoleminen kansansa vuoksi – se oli suurin kunnia mitä mies saattoi elämässään saavuttaa! Yhtäkkiä Osc tajusi, ettei enää pelännyt. Hän polvistui Arthosin eteen ja painoi leuan rintaansa.

                      ”Päällikköni, suotteko minulle kunnian taistella rinnallanne?” Osc pyysi äänensä värähtämättäkään. Päällikkö hymyili hänelle.

                      ”Tottakai, veljeni.” Hän vastasi ja ojensi kätensä Oscille, ”Se olisi minulle kunnia.” hän sanoi ja veti pojan jaloilleen. Osc pystyi tuntemaan kuinka veri kuohusi hänen kehossaan, jokaista jäsentä, korvanpäitä myöten. Hänkin halusi juhlia, tanssia ja laulaa!

                      Keskelle juhlia talutettiin nuori hirvi. Se oli pyydystetty päivällä ja sen osa juhlissa oli tärkeä. Paikalle oli kutsuttu myös teurastaja, joka jo odotti vuoroaan. Hirven kurkku leikattiin auki ja eläimen veri valutettiin saaviin. Ruho ripustettiin lopuksi takajaloistaan puuhun riippumaan, jotta viimeisetkin veret saatiin talteen. Itse eläin tarjottaisiin voitokkaana sodasta palaaville, tai säästettiin kotirintamaa varten, mikäli he joutuisivat pakenemaan vihollisia vuorille.

                      Suuri verisaavi kiikutettiin pöydälle ja orkesteri alkoi soittaa jälleen musiikkia. Miehet kahmivat verta käsiinsä ja maalasivat kasvonsa sillä. He joivat väkijuomia ja villitsivät itsensä sotaa varten. Kun veri loppui tilalle tuotiin punaista väriä, jolla geatkit piirsivät kasvonsa ja merkkejä ratsujensa kylkiin. Äidit ja neidot olivat tuoneet sulhasilleen ja pojilleen punaisia hiusnauhoja. Punainen kuin veri, punainen kuin Trioon.

Vuotakoon heidän verensä edessämme ja vuotakoon vereni veljieni puolesta, soturit lauloivat yhteen ääneen, kolmen kuun lipuessa taivaankannen poikki. Vaikka monet halusivat nukkua yönsä hyvin, niin vähintään yhtä monet halusivat juhlia aamuun saakka. Auringon noustessa heillä oli edessään pitkä ratsastus ja marssi kohti Varjoa. Levätä ehtii stten haudassakin, Osc tuumi muiden lailla päihtyessään viinistä.

                      Silloin hän huomasi Nanan kadonneen. Hän oli vielä hetki sitten istunut pöydässä ihmisten vieressä, mutta nyt hänen paikallaan istui joku toinen. Osc vilkuili ympärilleen, mutta ei erottanut tyttöä missään. Hän nousi sijoiltaan, kipusi seuraavan kerroksen kaiteelle ja tähysti ympärilleen joka suuntaan, mutta ei nähnyt hänestä vilaustakaan.

                      ”Oletteko nähneet Nanaa missään?” Osc kysyi päälliköltä, joka juuri päätti keskustelun Fjoðuriaanien kanssa. Arthos nousi ylös ja auttoi itselleen viiniä saavista.

                      ”Hän oli vierellämme vielä hetki sitten...” Arthos vastasi. Osc huokaisi pettyneenä.

Hän laskeutui maan tasalle ja liki main heti portaiden päässä hän haistoi tutun hajun. Nana oli kulkenut tästä. Osc kääntyi ja seurasi hajun jättämää jälkeä pois väenpaljoudesta.

Haju jatkui metsän reunaan asti. Osc nielaisi ja pysähtyi viimeisen vajan nurkalle. Saniaiset kahisivat vienon tuulen liikkuttamana, mutta muuten metsä oli musta ja liikkumaton. Osc tiesi Nanan menneen tästä. Hänen tuoksunsa poikkesi suuresti muista kyläläisistä, eikä muuta selitystä ollut. Mutta Osc ei vain voinut ymmärtää miksi. Hän potkaisi suurta männynkäpyä turhautuneena ja kääntyi sitten juoksuun. Hän ei saisi tyttöä jalan kiinni. Hevosen selässä hän ehtisi tavoittaa hänet, ennen kuin joku huomaisi molempien puuttuvan juhlasta.       

                      Neljännestuntia myöhemmin Osc ratsasti ruunikollaan saman vajan ohi. Heti Nuornan kavioiden astuessa pehmeän metsänpohjan päälle, hän kannusti tamman laukkaan. Osc tunsi metsän, samoin Nuorna, eikä pimeys hidastanut ratsukkoa. Pian Korvenpään äänet ja valot eivät enää erottuneet pimeyedstä. Heillä oli vain tähdet seuranaan ja taivaan kantta hipovat tuhatvuotiset männyt.

                      Kun kuut olivat kaartuneet vaaksan verran taivaalla, erotti Osc vihdoin Nanákin ääriviivat metsästä. Tytöllä oli kädessään keihäs ja lonkallaan miekka. Hän marssi suoraa linjaa kohti länttä. Nuorna kipusi jyrkkänä levittäytyvän vaaran huippua kohti vakaasti ja tarmokkaasti. Nanáki tarpoi heidän edellään. Hän oli varmasti jo havainnut ratsukon, mutta ei tehnyt elettäkään hidaataakseen. Osc antoi napakan potkun Nuornalle, joka kiristi kuuliaasti tahtia.

                      ”Nana! Odota!” Osc huudahti. Nanáki ei reagoinut, vain jatkoi tasaisesti kipuamistaan. Osc oli enää muutaman risukkoisen metrin päässä. Hän vetäisi ohjista ja loikkasi alas juurien peittämälle polulle. Kolmelle nopealla loikalla hän sai tytön vihdoin kiinni.

                      ”Nanáki, mihin olet oikein menossa?” Osc kysyi kärsimättömänä. Koko matkan hän oli miettinyt, mikä sai hänet hylkäämään heidät kaikki. Tytöllä oli pakko olla hyvä syy. Nana pysähtyi, mutta puhuessaan hän ei katsonut Oscia.

                      ”Menen Varjon kaupunkiin. Aion etsiä Sarakon.” hän sanoi kolkosti.

Osc ei kyennyt hillitsemään itseään enää.

”Et voi lähteä! Olet kansamme pelastaja! Tomar näki sinut näyssään. Sinä tulet pelastamaan geatk—”

                      ”Minä en ole kenenkään pelastaja, enkä mikään kansan taistoon johdattava sankari. En ole mitään sellaista. Eivät geatkit halua nähdä minua johtamassa joukkojaan sotaan. He kyllä ratsastavat teidän kanssanne kuolemaan ilman apuanikin.”

                      ”Mutta me autoimme sinua! Herätimme sinut henkiin!”

                      ”Olenko siis jotain teille velkaa? Minä en pyytänyt tulla pelastetuksi. Tuo kylä  ei ole minun kotini, he eivät ole minun kansaani. Viimeksi kun astelin näillä mailla, minut melkein ammuttiin. En kuulu tänne. Herätitte minut omista syistänne ja annoitte minulle voimani takaisin.  Vaikka olen siitä kiitollinen, en ole sinulle tai kansallesi mitään velkaa. Minun paikkani on Sarakon luona. Hän tarvitsee minua, ja Waldo...” Nanáki sanoi vakavana ja käänsi selkänsä Oscille. ”Hän on minun kohtaloni, eivät geatkit.”

Nuorukainen päästi irti suitsista ja tarttui Nanan käsivarresta kiinni.

                      ”En voi päästää sinua. En nyt kun—” hän ehti sanoa, kun tyttö repäisikin hänen kätensä taakse ja siinä samassa hänen tikarinsa terä painautui Oscin kaulaa vasten.

                      ”Varoitan sinua. Älä enää ikinä koske minuun. Anna minun lähteä rauhassa ja minun ei tarvitse tappaa sinua.” hän sanoi ja löi Oscin ohimon kivuliaasti mäntyä vasten. Tytön silmät olivat kuin piikivieä. Mustat ja kylmät. Osc ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Nanáki toteuttaisi uhkaustaan. Tämä silmäili poikaa vielä hetken, ennen kuin löysäsi otteensa. Tikari oli leikannut viillon Oscin turkkiin ja osaksi myös ihoon korvan alla. Hän hieroi kaulaansa, kun Nanáki kääntyi lähteäkseen pois.

                      ”Nana...” Osc aloitti. Hän mietti kertoisiko Lugliosta tytölle. Muuttaisiko tieto elossa olevasta isästä neidon mielen? Nanáki pysähtyi kuuden jalan päähän, muttei kääntänyt katsettaan.

                      Osc noukki ratsunsa suitset ja astui edemmäs.

                      ”Ota Nuorna, pääset nopeammin.” Osc sanoi selätettynä. Nanáki kääntyi ja vieno hymy kävi hetkellisesti hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Hän nyökkäsi terävästi.

                      ”Kiitos. En aio enää epäonnistua. Jos se on minusta kiinni, Kirjoitukset eivät tule toteutumaan.” Hän sanoi ottaessaan suitset vastaan. Osc olisi halunnut auttaa hänet ratsaille, mutta pelkäsi saavansa tikarista niskaansa, joten hän astui sivuun hänen tieltään. Nanáki taputti hevosta kaulalle ja Nuorna hörähti hyväksyvästi.

                      ”Onnea matkaan.” Osc sanoi pettyneenä, yrittäen saada sanansa kuulostamaan vakuuttavilta.

                      ”Osc Ramoninpoika, sinä olet hyvä mies ja teet vielä jonkun neidon onnelliseksi. Kiitos ja hyvästi.” Nanáki sanoi ja karautti sitten Nuornan selässä pimeään metsään.

Osc jäi syvästi pettyneenä niille sijoilleen, kunnes kavioiden kumina ei enää kaikunut hänen korviinsa. 

Nanákin sanat viilsivät kipeämmin kuin hänen tikarinsa. Osc oli rakastunut siihen hentoiseen neitoon, jonka hän kantoi ulos Demósta. Hän oli nähnyt hänestä unia, varjellut tytön kehoa kuin aarretta. Kyllä, hän oli ihastunut neitoon, jonka hän luuli Nanákin olevan. Mutta soturi joka juuri katosi yölliseen metsään ei ollut palkinto, jonka pystyi voittamaan pelkällä rakkaudella. Lisäksi tyttö oli jo toisen oma, ainakin sydämeltään. Osc huokaisi tuskissaan ja kääntyi kohti kylää. Kuinka hän selittäisi tämän päällikölle?

Juhlat kylässä olivat vielä täydessä vauhdissa Oscin palatessa takaisin. Päällikkö istui isossa pöydässä kunniavieraiden kanssa. Osc hidasti ja mietti sanojaan. Silloin Arthos huomasi Ramonin pojan ja nousi ylös vakavana. Osc nielaisi ja marssi selkä suorana päällikkönsä luokse. Hän kumarsi jähmeän muodollisesti, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun päällikkö viittoi hänet mukaansa. He lähtivät astelemaan syrjemmäs juhlivasta väkijoukosta.

”Päällikkö...” Osc aloitti, heidän käveltyään muiden kuulumattomiin. Arthos nosti kätensä ja Osc vaikeni.

”Missä Nanáki on?” Arthos kysyi vakavana.

”Hän lähti. Varjon puolelle.” Osc sanoi ja vilkaisi olkansa yli hermostuneena.

”Yksin?” Päällikkö tarkensi karheat kulmansa rypistyen yhteen.

”Annoin hänelle hevoseni. Nuornan.” Osc vastasi ja tajusi heti ettei päällikkö hevosta tarkoittanut. Olisiko hänen kuulunut mennä mukana. Tietenkin! Koska hän ei saanut taivuteltua tyttöä mukaansa, hänen olisi kuulunut mennä tämän mukana. Osc painoi päänsä syvään kumarrukseen.

”Olen pahoillani! En.. en saanut hänen mieltään muutettua. Nanáki aikoi matkata Jéarnmoon, enkä voinut antaa hänen kävellä sinne...” Osc seposti häpeissään.

”Nouse ja ole vaiti.” Päällikkö keskeytti hänet. Osc suoristi itsensä kuin seiväs olisi hänen selässään ollut. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt pettyneeltä.

”Osc, ei ollut sinun osasi yrittää taivuttaa häntä pysymään kanssamme. Orven ainakin uskoi näin luultavasti käyvän...” Päällikkö sanoi mietteliäänä ja risti kätensä selkänsä taakse.

”Minun täytyy kertoa sinulle jotain. Nanáki vannotti, etten puhu tästä kellekään, mutta hänen päätettyä lähteä retkelleen yksin, ja koska sinä olet nyt ottanut isäsi paikan luottomiehenäni... Seuraa minua.” Hän sanoi ja he astelivat keinuvan riippusillan ylitse kolmannelle tasolle, pois muiden läheisyydestä.

Päällikkö johdatti heidät ylös kylän koillisosaan, harmaaksi vanhenneen petäjän ympärille rakennetulle lehterille. Hongan sivussa parvella, oli matala maja, vihreäksi maallattuine ovineen. Arthos astui koputtamatta sisään pimeään taloon. Sisällä haisi ummehtuneelle, ja oli säkkipimeää. Päällikkö sytytti lyhdyn katossa ja Osc katseli kummissaan ympärilleen.

”Eikö tämä ole Orvenin mökki?” hän kysyi.

Arthos nyökkäsi ja viittoi Oscia peremmälle. Vanhuuttaan vääntyneen oven takana, makuukammarissa oli vielä synkempää. Arthos sytytti talikynttilän Tomarin lahjoittamilla tikuilla. Lämmin valo väreili pitkin kattoa, maalaten seinät lämpimän okran sävyillä. Sängyllä vuohentaljojen päällä nukkui Orven ääneti. Osc katsoi häntä ja asteli sanattomana pedin äärelle.

”Hän...” Osc sai sanottua.

”Kylämme vanhin antoi henkensä, jotta Nanáki sai elinvoimansa takaisin.” Päällikkö sanoi ja katsoi alakuloisena sängyllä lepäävää vanhusta. Osc henkäisi järkyttyneenä.

”Kuinka... Miksi..?!” Hän ähkäisi ja polvistui murheellisena Orvenin sängyn juurelle.

”Tämä oli Orvenin oma tahto. Hän puhui minut ympäri käymään sotaan kansamme tulevaisuuden puolesta. Oli kirjoitettu, että Nanáki tulisi pelastamaan kansamme. Mutta hän ei sitä tulisi pakottamalla tekemään. Ei. Kohtalo ei kulje niin. Tomarin kantama talismaani oli syntynyt Varjon hallitsijan verestä, herättämään tyttärensä ikiunesta. Nanákin herättäminen ei kuitenkaan ehdyttänyt sen kaikkea taikuutta. Mutta veritaika ei toimisi ilman uhrausta. Yritin puhua järkeä, mutta Orven ei kuunnellut...” Päällikkö sanoi ja hymähti katsoessaan elotonta ystäväänsä ennen kuin jatkoi.

”Hän oli aina niin itsepäinen. Orven tiesi, ettei Nanáki kykenisi taistelemaan siinä kunnossa, missä hän oli. Talismaani ei palauttanut hänelle menetettyjä voimiaan, mutta toisen geatkin veri sen sijaan palauttaisi elinvoiman takaisin.” hän sanoi ja kohotti viittaa, jonka alla Orven makasi.

Vanhuksen kädet olivat ristinä rinnalle asetettu ja Osc näki syvät haavat hänen käsissään. Hän nieleskeli tuskissaan ja yritti käsitellä tätä uutista. Päällikkö laski peiton takaisin ja huokaisi syvään.

”Nanáki vastusti Orvenin suunnitelmaa heti, mutta vanha shamaani ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Orven teki päätöksen itse ja hän antoi henkensä hymyillen. Ja meidän täytyy kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Sekä Nanákin ratkaisua. Meidän kohtalomme ei ole vain yhden naisen käsissä. Kansamme kohtalo on minun käsissäni, sinun käsissäsi; meidän kaikkien käsissämme. Emme voi vain istua ja odottaa ennustusten, tai kohtalon toimivan puolestamme. Geatkeja ei pelasta Varjolta kukaan muu kuin geatkit itse.” Päällikkö sanoi horjumattomasti.

”Mitä meidän tulee tehdä?” Osc kysyi ja nousi ylös.

”Me käymme sotaan.” Arthos vastasi vuorenvarmana.

Viimeinen Luku - Kappale 18

Sopimus

Arthos tarkkaili kaikkia läsnäolioita terävillä silmillään. Hän nosti kupin huulilleen ja joi sen hartaasti tyhjäksi,. Hän laski maljan alas, melkein rituaalisesti, yhä sanaakaan sanomatta. Vieressä Osc kertasi päässään äsken lausuttuja sanoja. Hän oli kyllä perillä siitä mitä tapahtui, mutta vastahan he olivat saapuneet Korvenpäähän. Alkaako sota jo näin pian?

                      ”Korvenpään geatkit liittyvät joukkoihinne, mutta yhdellä ehdolla: Että hän johtaa joukkojamme.” Arthos vastasi ja viittasi kädellään Nanákia.

                      ”Mitä – Minä??” Nanáki henkäisi, hänen äänensä muuttuen käheäksi, saaden hänet yskimään.

                      ”Nanákin kohtalo ei ole käsissämme. Hän saa päättää itse mitä tekee.” Nerval vastasi tupakansavun pölähdellen hänen puhuessaan.

                      ”Nanáki.” Päällikkö aloitti kääntyen kohti yhä yskivää tyttöä. ”Johdatko kansamme kanssani sotaan?” hän kysyi.

Hiljaisuus laskeutui. Nanáki katsoi typertyneenä Päällikköä ja kaikkia läsnäolijoita.

                      ”Sinä olet tosissasi.” hän naurahti epäuskoisesti. ”Te kaikki olette.” hän jatkoi käyden pälyillen muita terävällä katseellaan.

                      ”No?” Arthos kysyi ja kaatoi itselleen lisää kupin pohjalle.

                      ”Täh? En tietenkään! Näytänkö minä teistä johtajalta? En tiedä mitään sodankäynnistä! Enkä minä pysty! Katsokaa nyt minua, jaksan hädin tuskin edes kävellä.” Hän vastusti kiivaasti ehdotusta.

                      ”Tomar näki ennustuksen, jonka mukaan sinä tulet pelastamaan –!” Osc aloitti, mutta Arthos vaiensi hänet yhdellä käden liikkeellä.

                      ”Hänen täytyy itse päättää, emme voi pakottaa Nanákia tähän vastentahtoisesti.” päällikkö sanoi ja käski katsellaan Oscia olemaan puuttumatta keskusteluun. Poika oli tyytymätön, mutta pysyi vaiti.

                      ”Olen pahoillani, mutta … en voi suostua. Liian monta henkeä vastuullani. En kyennyt pelastamaan edes yhtä.” Nana lopulta synkästi, tuijottaen ilmeettömänä lattiaa.

                      ”Se on siis päätetty.” Arthos sanoi ja laski juomansa pöydälle. Nerval nyökkäsi.

                      ”Palaamme huomenna johtajamme luokse. Emme tarvitse saattajaa.” mies sanoi ja vaihtoi pari sanaa veljensä kanssa vieraalla kielellä.

                      ”Arthos.” kylän vanhin kutsui päällikköä narisevalla äänellä. Arthos katsahti vanhusta, joka nyökkäsi hänelle, nousten vaivalloisesti penkiltä. Myös päällikkö nousi ylös, ojentaen kätensä avuksi kylän vanhimmlle.

                      ”Suokaa anteeksi.” Päällikkö sanoi arvokkaasti vierailleen ja talutti vanhuksen ulos huoneesta. Muut jäivät istumaan niille sijoilleen. Heti kun ovi sulkeutui heidän perässään Osc siirtyi istumaan Nanákia vastapäätä.

                      ”Nana, ole kiltti. Kylämme – kansamme tulevaisuus on sinusta kiinni. Me olemme puhuneet tästä, muistatko?” Hän aneli. Tyttö katsahti häntä kylmästi.

                      ”Olen pahoillani mutta en voi suostua. Oikeasti, ei minusta ole johtamaan joukkoja. Koko ajatus on naurettava.” Nanáki toisti. Tytön äänestä kuuli, ettei hän pysyisi tyynenä enää pitkään.

                      ”Mutta sinä olet henkivartija. Olet soturi!” Osc intti.

                      ”Olin henkivartija, mutta en ole soturi. En enää. Näillä voimilla en saisi tapettua enää edes kärpästä. Sitä paitsi minä en halua olla mukana tässä taistelussa. En pyytänyt herätä henkiin keskelle sotaa. Haluan vain lähteä Varjon alueelle ja etsiä siskoni… ja hänet.” Nana sanoi tuimasti, kasvojensa sulkeutuen sana sanalta, kuin ikkunaluukut sateella. Hän sulki tunteensa pois, ja tuijotti kylmillä silmillään lattiaa.

                      ”Voit matkustaa kanssamme, jos haluat. Lähdemme aamun koitteessa Daranin avuksi Luoteeseen, Varjon puolelle.” Nerval sanoi hymyillen arvokkaasti Nanalle, joka vastasi vaivoin hymyyn hymyllä. Osc ei ollut uskoa korviaan.

                      ”Se on itsemurhaa! Juurihan painotit kuinka heikossa kunnossa olet, et selviä hetkeäkään Varjon puolella! Anna minun edes tulla mukaan suojelemaan sinua.” Osc sanoi ja polvistui Nanan eteen. Hän tarttui tyttöä kädestä ja katsoi häntä syvälle silmiin. Nanáki häkeltyi eleestä, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun ovi kävi uudelleen. Päällikkö ja Orven palasivat huoneeseen. Osc ponnisti ripeästi ylös ja ja istuutui penkille tyttöä vastapäätä.

                      Päällikkö Arthos asteli keskelle huonetta ja jäi seisomaan Fjoðuriaanien eteen. Hän rykäisi hiljaa. Kaikki vaikenivat kuuntelemaan.

                      ”Olen muuttanut mieleni, Orven sai pääni käännettyä. Geatkit liittyvät sotaan. Kutsun huomenna kylän miehet koolle, ratsastamme kohti taistelukenttää kahden päivän kuluttua auringon noustessa.” Päällikkö julisti virallisesti. Kaikki miehet nyökkäsivät ja Nerval nousi seisomaan.

                      ”Ja me ratsastamme kanssanne.” hän sanoi juhlallisesti ja ojensi kätensä päällikölle. Arthos tarttui käteen ja puristi sitä. Sota oli virallisesti alkanut ja Korven geatkit olivat nyt osa sitä.

                      Osc sai uutisesta lisää voimaa ja pituutta. Hän oli mielessään jo valmistautunut ajatukseen sodan syttymisestä, mutta nyt se oli tosiasia. Kaikki läsnäolijat puhuivat toisilleen kiivaasti, mutta Nanan ilmettä oli vaikea lukea. Hän pyöritti viiniä kupissaan ilmeettömästi. Sota oli hänelle yhdentekevää, eikä se kiinnostanut Nanaa, vaikka hän joutuisikin sen keskelle tahtomattaan. Osc ei voinut olla ajattelematta tätä.

                      ”Nanáki, sinun ei tarvitse johtaa joukkojamme. Se oli minulta liikaa pydetty, nyt ymmärrän sen. Olen pahoillani aiheuttamastani mielipahasta.” Arthos sanoi ja alkoi kaataa jälleen viiniä kaikille. Nanáki nyökkäsi ja kiitti hiljaa viinistä.

                      ”Nostakaamme malja. Sodalle ja voitolle.” Arthos sanoi ja kohotti kuppinsa. Kaikki läsnäolijat nosivat seisomaan ja kohottivat kuppinsa ja he joivat maljan voitolle, joka tosin vaikutti epätodennäköiseltä. Kukaan ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen.

                      Ilta oli muuttunut jo yöksi, kun seurue vihdoin päätti lopettaa kokouksen. Arthos pyysi Oscia saattamaan ihmisvieraat lähimpään majataloon, jossa he saisivat yöpyä päällikön kustannuksella. Kun he olivat jo ovella lähdössä, Arthos tarttui Nanákia olkapäästä.

                      ”Orven ja minä haluaisimme vielä vaihtaa kanssani pari sanaa.”

Nana nyökkäsi. Nerval kumppaneineen oli jo matkalla pitkin kävelysiltaa, kun Osc pysähtyi.

                      ”Mene vain, minä saatan hänet itse.” Päällikkö lausui hänelle. Osc katsoi vielä Nanan perään pettyneenä, mutta jatkoi sitten miesten hännillä. Hän olisi tahtonut antaa Nanalle yösijan kotoaan, mutta päällikkö selvästi oli päättänyt toisin. Osc huokaisi turhautuneena. Hänen yrityksensä viettää aikaa tytön kanssa eivät ottaneet tuulta alleen. Hän olisi tahtonut tutustua paremmin, saaada henät puhumaan tai jopa uskoiumaan, mutta nyt se olisi mahdotonta. Fjoðuriaanit odottivat Oscia riippusillan päässä. Hän sai heidän parilla ripeällä askeleella kiinni ja he jatkoivat matkaansa itään päin, kohti majataloa.

                      Seuraavalla sillalla Osc vilkaisi olkansa yli Honganpäätä ja huomasi päällikön, Orvenin ja Nanan tulevan juuri ulos. Hän ehti miettiä, että voisi neuvoa miehille tien  majataloon  ja mennä tyttöä vastaan, mutta huomasikin heidän kääntyvän väärään suuntaan. Osc pysähtyi niille sijoilleen ja kurtisti otsaansa. Kolmikko lähtikin kulkemaan päin pohjoista, eikä suinkaan majataloa kohti. Vanha pervo tietenkin oli kutsunut tytön luokseen yöksi, Osc mietti harmistuneena marssiessaan ihmismiesten perään. Osc henkäisi luovuttaen. Haen tytön heti auringon noustessa syömään kanssani aamiaista. Hän vakuutti itselleen, saaden siten itseluottamuksensa takaisin. Loppumatkan kävelessään majatalolta kohti kotiaan Osc mietti, millaista ruokaa hän pyytäisi äitinsä valmistavan sulokkaalle vieraalleen aamulla.