Viimeinen Luku - Kappale 15

Kohtalo

Tuuli huojutti lehdettömiä puita. Kuut olivat kadonneet hetkeksi pilvien taakse ja oli pimeä. Daran katsoi ympärilleen.

          ”Meidän täytyy pystyttää leiri. Kuut nousevat. Mutta ei tänne. Valo oli  niin kirkas, että se näkyi kauas.” hän sanoi katsoen metsään.

He nousivat kiiresti ratsaille, Nanáki Oscin edessä istuen. Nuorukainen näytti seipään nielleeltä, yrittäessään yhtäaikaa pitää tyttöä pystyssä, koskematta silti liikaa häneen. Aikansa ratsastettuaan he saapuivat kuusikkoisen harjun laelle. Tuuheat puut loivat suojaa leirille ja vaaran harjalta näki kaikkiin ilmansuuntiin hyvin. Fjoduriaanit hajaantuivat kaikki järjestämään leiriä. Osa lähti pystyttämään pyöreää telttaa ja muutama lähti pimeään kuusikkoon metsälle.

                      ”Minä tulen mukaan!” Osc huudahti aavistuksen liian innokkaasti.

Hän nappasi jousen ja viininsä ja riensi miesten mukaan. Tomar katsoi hänen peräänsä. Vaikka fjoduriaanit olivat taitavia käsittelemään miekkaa ja jousta, ei mikään voittanut geatkin pimeänäköä ja jopa yksisilmäisenä Osc oli kylänsä taitavin ampuja. Tomar hymähti toiveikkaana. Ehkä hän antaa käytökseni anteeksi, jos puhuisin hänelle. Mutta nyt ei ole hyvä hetki.                      

                      Miehet kasasivat teltan ripeästi ja alkoivat jo sytyttää valkeaa sisälle. Tomar huomasi tytön istuvan yhä maassa ratsun vieressä ja värisevän kylmästä. Hänen päällään oleva valkea kaapu oli liian kylmä tallaiselle ilmalle. Tomar käveli tytön luokse ja ojensi kätensä.

                      ”Tule, mennään sisälle lämpimään. Pystytkö kävelemään?” Tomar kysyi. Nanáki kokeili jalkojaan ja pudisti päätään.

                      ”Istuminenkin heikottaa.” hän sanoi surkeana. Tomar kyykistyi hänen viereensä.

                      ”Voin kantaa sinut. Annatko?” Tomar kysyi ja hymyili. Tyttö katsoi häntä apeana, mutta tarttui sitten häntä kaulasta. Tomar otti tytöstä tiukan otteen ja ponnisti itsensä ylös. Jotenkin Tomar oli kuvitellut, että hengen palauduttua ruumiiseen, tyttö olisi tullut painavammaksi, mutta päinvastoin Nanáki tuntui entistäkin kevyemmältä ja hentoiselta, ja Tomar nosti hänet helposti ilmaan. Hän kääntyi ja lähti kantamaan häntä telttaan. Yllättäen Tomar huomasi tytön nyyhkyttävän.

                      ”Mikä hätänä?” Tomar kysyi hämmentyneenä. Nanáki pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.

                      ”Olen epäonnistunut. Tunnen... itseni niin turhaksi. En... voi edes... kävellä.” hän sanoi karhealla äänellä nieleskellen. Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei aivan ymmärtänyt mitä tyttö tarkoitti.

”Et voi sille mitään. Et ole käyttänyt jalkojasi pitkään aikaan. Etkä myöskään ääntäsi, joten on parempi säästellä sitä.” Tomar hymyili, mutta tyttö käänsi katseensa pois hänestä.

Tomar kumartui astuessaan telttaan sisään. Hän laski Nanákin maahan vilttien päälle. Fjoduriaanit antoivat hänelle peiton päälle ja kuumaa juomaa. Tomar istuutui häntä vastapäätä ja katsoi tuota outoa tyttöä. Hän tunsi itsensä jotenkin pettyneeksi. Hän oli nähnyt unia tuosta naisesta, ja mielikuvissaan hän oli käynyt keskusteluja hänen kanssaan. Hän oli jo rakastanut tätä, mutta nyt herättyään, Nanáki olikin aivan erilainen. Tomar oli kuvitellut tytön tarujen herkäksi prinsessaksi, mutta hänen edessään istui riutunut ja apea tyttö, jolla ei tuntunut olevan mitään tunteita, muuta kuin pelko ja ahdistus. Eikä hän halunnut puhua Tomarille, saati ollut hänestä kiinnostunut.

                      ”Sinun täytyy antaa hänelle aikaa. Hänellä on ollut rankka elämä. Ja hän on kuollut kerran.” Daran sanoi. Tomar hätkähti ja katsoi Darania, joka oli tullut hänen viereensä. Daran hymähti ja ojensi Tomarillekin juomaa, joka otti ryypyn vastaan kiittäen.

                      Daran nyökkäsi hiljaa Nanákia päin. Tyttö oli kietoutunut peiton sisälle ja siemaili juomaansa, samalla seuraten miesten keskusteluja syvällä kuopistaan pilkistävillä silmillään. Tomar ymmärsi vähäsanaisen ystävänsä näkökohdan. Silti hän ei voinut olla ajattelematta näin. Olivatko yksinäisillä vuorilla vietetyt vuodet todella tehneet hänestä näin vainoharhaisen? Tyttö oli vain väsynyt, eikä tuskin edes tuntenut Tomaria. Hän liioitteli jälleen. Kaikki oli aivan hyvin. Talismaani oli tuhottu, eikä sen myrkyttävä vaikutus enää yltänyt häneen.

                      Tomar laittoi kätensä taskuunsa ja kokeili talismaanin kylmiä palasia. Ne tuntuivat samalta kuin mitkä tahansa tieltä poimitut murikat. Hänen mielensä tyyntyi ja Tomar huokaisi syvään, nuuskien mausteisen viinin rauhiottavia höyryjä.

                      Pian Osc ja loput fjoduriaanit palasivat metsältä. Riista paistettiin ja he söivät, joivat ja lauloivat, kunnes painuivat yksitellen unten maille. Tomar jäi ensimmäisenä kipinään. Hän huomasi, että ainoastaan Nanáki valvoi, kun muut nukkuivat.

                      ”Eikö sinunkin kannattaisi levätä?” Tomar kysyi varovasti. Tyttö katsoi häntä ilmeettömästi.

                      ”Olen nukkunut niin pitkään... Nyt tahdon vain valvoa.” hän sanoi. Lämmin juoma oli pehmentänyt hänen ääntään, joka oli silti kovin käheä, jopa geatkin ääneksi.

Tomar mietti hetken, sitten hän nousi ja käveli tytön luokse.

                      ”Haluatko tulla hetkeksi ulos katsomaan tähtiä? ” Hän kysyi. Tyttö näytti aavistuksen yllättyneeltä.

                      ”Hyvä on.” Hän vastasi.

Tomar nappasi peiton sisällä olevan tytön syliinsä ja harppoi äänettömästi teltan suulle. Hän laski Nanákin maahan ja veti kankaan syrjään suuaukolta. Tyttö henkäisi.

                      ”En muistanut että niitä oli kolme.” hän kuiskasi katsoessaan tuulisella taivaalla loistavia kuita. Sitten hän kääntyi kohti Tomaria.

                      ”Kiitos.” Nanáki lausui lyhyesti ja hänen kasvonsa sulivat vaisuun hymyyn.

.

Seuraavana aamuna Tomar heräsi fjoduriaanien teltasta, jossa kävi jo kuhina. Osa miehistä laittoi aamiaista ja Daran kävi neuvottelua kahden fjoduriaanin kanssa. Tomar venytteli ja nousi ylös. Hän huomasi Oscin yhä uivuvan sukeästi, mutta Nanáki istui peittoon kääriytyneenä kuunnellen Daranin ja miesten keskustelua. Tomar muisti tytön vaatteet, kaivoi ne satulalaukusta ja harppoi ahtaan teltan halki tytön luokse.

                      ”Huomenta. Tässä on vaatteesi, jotka otimme mukaamme Diolectiasta. Haluatko pukea ne yllesi?” Tomar kysyi ojentaessaan vaatteet tytölle.

Nanáki katsoi vaatteita suurilla silmillään ja sitten valkoista kaapua.

                      ”Kiitos. Haluan jo eroon tästä... ruumispuvusta.” hän sanoi happamasti.

Tomar ojensi vaatteet tytölle ja piteli sitten peittoa hänen edessään, jotta hän voisi vaihtaa vaatetta rauhassa. Nanáki vain naurahti, kun Tomar käänsi katseensa, ettei näkisi mitään silmilleen sopimatonta.

                      ”Ei sinun tarvitse kainostella. Ovat miehet ennenkin nähneet minut alasti.” hän totesi hymyillen vinosti.

                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Nanáki oli kuitenkin nopea liikkeissään ja hän oli hetkessä sujahtanut korsettiinsa ja pian hän jo veti viittaansa päänsä yli. Tomar antoi viltin takaisin hänelle ja tyttö pyöräytti sen hartioilleen. Hän sai fjoduriaaneilta ylleen myös mustan paidan, sekä huopikkaat jalkaansa. Lopuksi hän liittyi istuutuen miesten kanssa piiriin. Myös Osc oli vihdoin jalkeilla ja hän harppoi unisena heidän seuraansa.

”Nanáki, haluaisimme puhua sinulle. On asioita, joita haluamme tietää.” Daran sanoi.

Nanáki nyökkäsi ja Tomar istuutui alas häntä vastapäätä.                  

                      ”Tarkoitatko Sarakoa?” Nanáki sanoi vakavana.

                      ”Kyllä. Olemme sodan kynnyksellä. Varjon kuningatar on herätetty ja he suunnittelevat hyökkäystä. Olit käsittääksemme kuningattaren henkivartija. Voitko kertoa meille jotain, jonka avulla voimme taistella Varjoa vastaan?” Daran kysyi huolestuneena, mutta ystävällisesti. Nanáki hätkähti ja hänen päänsä painui alas masentuneena.

                      ”He siis saivat hänet.” hän sanoi lannistuneena ja huokaisi raskaasti. Näytti kuin koko maailman paino olisi ollut noiden heiveröisten hartioiden päällä.

                      ”Minun tehtäväni oli estää Sarakon joutuminen Varjon käsiin. Epäonnistuin... Epäonnistuin surkeasti.” Nanáki lausui murtuneena.

                      ”Liittouma siis pidätti teidät?” Daran kysyi.

                      ”Kyllä. Meidät tuomittiin sielunriistoon. ...Mutta kuinka saitte minut hereille?” Nanáki ihmetteli.

                      ”Kerron siitä myöhemmin. Voitko kertoa kuka oli Sarakon äiti?” Daran vastasi.

                      ”Mami – Aralmin. Hänen nimensä on Aralmin.” Nanáki sanoi. Yhtäkkiä hänen katseensa kivettyi ja hänen päänsä nousi pystyyn. Jokin noissa sanoissa kovetti hänen sydämensä ja Tomar huomasi eron hänen äänensävyssä.

”Aralmin muodonmuuttaja?” Daran kysyi ja fjoduriaanit alkoivat kuiskia kiivaasti keskenään.

”Kyllä.” Nanáki vastasi ilmeettömästi.

”Etkö sinä pidä tuosta naisesta, Aralminista?” Tomar kysyi. Nanáki katsoi häntä mitäänsanomattomasti. Sitten hän suoristi vasemman kätensä viltin alta ja veti kyynärvarren turkkia vastakarvaan. Karvan alta paljastui outo kuvio, joka oli tatuoitu hänen ihoonsa.

”Hän kasvatti minut pienestä pitäen uskomaan Sarakon olevan siskoni. Tämä on muodonmuuttajien merkki. Sama merkki on myös Sarakolla ja Aralminilla. Erona vain, että Sarako syntyi merkin kanssa, mutta tämän Aralmin tatuoi minuun, kun olin vielä aivan pieni. Hän koulutti minut suojelemaan siskoani. Elämäntehtäväni oli suojella häntä hengelläni.

Mutta merkki muuttuu kasvaessa. Se vaihtaa väriä ja muotoa ja muodonmuuttaja voi saada sen halutessaan katoamaan. Minun merkkini ei muuttunut, vaan haalistui ja venyi iän myötä, kuin vanha arpi. Sitten ymmärsin, ettei merkki ollut aito. Ettei Sarako ollut siskoni; ettei Aralmin ollut äitini. Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä. Olin antanut kaikkeni, minulla ei ollut muuta tarkoitusta tässä elämässä.” Nanáki sanoi ja veti kätensä takaisin piiloon viltin sisään.

Tomarista tuntui pahalta. Kuinka kukaan pystyi käyttämään lapsen rakkautta häikäilemättä hyväkseen. Tomar oli itse tuntenut itsensä petetyksi ja hyödyttömäksi, kun oli kuullut että Varjon kuningatar oli herännyt ilman talismaania. Hän kykeni vain kuvittelemaan miltä tuntui uhrata koko elämänsä siskonsa suojelemiseksi, vain tajutakseen vanhemmiten, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti.

”Pystyykö Sarako myös muuttamaan muotoaan, kuten Aralmin?” Daran kysyi.

Nanáki pudisti päätään. Daran nyökkäsi ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän kohotti päänsä.

                      ”Tämä on huojentava tieto. Siitä huolimatta... Olemme saaneet tietoomme huolestuttavia asioita. Uskomme, että Varjon lisäksi Liittouma on sotkeutunut kaikkeen. Voi olla, että juuri Liittouma tai pikemminkin Yhdeksän muodonmuuttajaa ovat tämän sodan takana. Mikäli Kirjoituksiin on uskominen, sinulla Nanáki on vielä suuri osa tässä kaikessa. Kaikki ei ole vielä ohi.” Daran sanoi.

                      Nanáki ei vilkaissutkaan Darania, hänen päänsä oli painunut masentuneena ja hän tuijotti lasittunein silmin valkeaa. Tomar kurtisti kulmiaan.

                      ”Mitä tarkoitat Daran?” Tomar kysyi. Daran rykäisi.

                      ”Te tiedätte Kirjoituksista, eikö niin?” hän kysyi.

Nanáki ei reagoinut, mutta Tomar ja Osc vilkaisivat toisiaan nopeasti.

                      ”Kuulkaa siis.” Daran aloitti.

”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,

tähtien alla heidän aikansa koitti.

Ikuinen Ayga näki heidät unessa,

ja niin hän tarunsa ylös kirjoitti:

Heistä vanhempi kuun valossa vahti,

ei onnea koskaan hän kokea voi.

Nuorempaa hamusi Varjon mahti,

hälle hämärän laulut yksin soi.

Rakkaudetta kumpikin tulisi päivänsä viettämään,

jos toinen heistä onnen saisi, toinen tulisi häviämään.

Mutta silti siskotta kumpikaan,

eivät elämäänsä kestää vois.

Jos tiensä erkanis’ päiväks’kään,

kumpikin surusta murtunut ois.

He kokivat tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,

kun jo luulivat pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.

Vanhemman lastina oli orjuuden paino,

elämänsä joka hetki oli tuskaa vain.

Häntä seurasi perässään kuolema ja vaino,

vaik’ tahtoi, ei rakkautta saanut hän lain.

Oli osansa suojella siskoaan,

joka päivä oli vastoinkäyminen uusi.

Ei sisartaan soimannut kuitenkaan,

vaan äidilleen kostoa vannoi ja huusi.

Nuorempaa painoi elämän taakka,

tuntui kuin kaikki hänen syytänsä ois.

Pimeässä itki hän aamuun saakka:

’Kunpa joku nää murheet jo ottaisi pois!’

Hälle puhui ääni tumma Varjoista:

’Et yksin sä voi tuota taakkaasi kestää.

Voin antaa sull’ rauhan joka on ikuista,

eikä kukaan enää voi sitä sinulta estää.

Astu Varjoon lapsi, älä astu ohitse,

tääl’ odottaa ikuisen rauhan kehto.

Tee päätös ja pimeyden tie valitse,

On isäsi kruunu sun onnesi ehto.’

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:

Kumpikaan lapsista selviä ei,

kun heidät kerran on yöhön hylätty.

Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”

Daran piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.

                      ”Nämä olivat yksitoista säettä Kirjoituksista, jotka on pystytty kääntämään suoraan vanhoista teksteistä. Mutta Vaghó, entinen johtajamme jätti meille perintönä pergamentin, jota ei pitäisi olla olemassa. Kirjoitusten kadonnut säe:

Mut pimeydenkin voi valo voittaa,

lapsoset vihdoin kun toisensa kohtaa.

Yhdessä kun ovat niin aamukin koittaa

ja valon lapset kansansa päivään johtaa.

Daran veti syvään henkeä, otti hörpyn viiniä ja antoi leilin seuraavalle. Tomar pyöritti sanoja päässään. Oli todella kirjoitettu, että he herättäisivät Nanákin. Nanáki ei sanonut mitään. Hän näytti lannistuneelta, kuin kuolemaan tuomittu, joka on jo hyväksynyt kohtalonsa.

”Mutta onko siis kuitenkin mahdollista, että Varjo onnistuu aikeissaan? Molemmat siskot ovat hereillä, mutta sota alkaa pian. Mitä voimme tehdä?” Osc kysyi huolissaan.

                      ”Totta puhuttuna olen miettinyt samaa ja yrittänyt selvittää mitä Kirjoituksissa tarkoitettiin. Tomar, Toistaisitko meille ne sanat, jotka Deewa sinulla lausui.” Daran sanoi hitaasti.

                      Tomar nyökkäsi ja rykäisi.

” Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat. Itse he ovat kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa. Yksi heistä kuitenkin nousee. Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen ...Trioonin lapsi.” Tomar puhui. Hän yritti saada ääneensä samaa vakavuutta, kuin Deewalla. Mutta nähdesään Nanákin vain tuijottavan käsiään, murtui Tomarin ääni viimeisten sanojen kohdalla. Foduriaanit puhuivat hiljaa toisilleen ja Tomar nappasi pitkän ryypyn viiniä. Hän rohkaisi mielensä ja siirtyi istumaan Nanákin viereen.

                      ”Tiedän, että tämä kaikki varmasti hämmentää sinua..” Tomar aloitti, kun tyttö yllättäen katsoi häntä. Hänen silmiensä katse porautui syvälle Tomarin sisään.

                      ”Mitä tarkoitat? Että on ennustettu, että Sarako saa Varjon valtakunnan ja Varjo valtaa koko maan? Tiesin sen jo sanomattakin.” Hän tuhahti ja keskittyi jälleen omaan viinikippoonsa.

                      ”Mutta Deewa.. Denishi Punainen lausui, että sinä tulet pelastamaan kansamme, ehkä koko Jerchóvan! Tarinasi ei ole vielä ohitse.” Tomar sanoi laskien kätensä Nanákin olalle. Tyttö huitaisi napaksti Tomarin käden pois ja mulkaisi häntä.

                      ”Mikä saa sinut luulemaan, että haluan pelastaa kansasi? Edellisen kerran, kun olin geatkien mailla minut melkein ammuttiin! En pyytänyt herätä. Olisitte antaneet minun vain nukkua!” hän parahti ja kyyneleet kirposivat hänen tummanharmaisiin silmiin.

                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hän oli syypää tytön suruun.

                      ”O.. Olen pahoillani. En tiennyt ettet halunnut herätä. Luulin, että olisit iloinen... kun sait elämäsi takaisin.” Tomar sanoi pettyneenä, lannistuneena.

                      ”Älä ole pahoillasi... En syytä sinua... Halusin kuolla jo ennen sielunriistoa. Nyt vain olen samassa pisteessä kuin aiemmin.” Nanáki vastasi synkästi. Tomar oli järkyttynyt. Hänen elämänsä oli ollut vaikeaa, rankkaa, jopa vastenmielistä, siitä Tomarilla ei ollut epäilystäkään. Varmasti petetyksi tuleminen oli saanut hänet pettymään elämään, mutta kuinka masentunut täytyy olla, että menettää kokonaan elämänhalunsa.

                      ”Emme voi pakottaa sinua mihinkään. Et ole enää muodonmuuttajan orja. Kylämme vanhin on etevä noita, hän voi palauttaa elinvoimasi takaisin. ...Ehkä myös elämänhalusi.” Tomar sanoi varovaisesti. Nanáki huokasi syvään.

                      ”En usko, että mikään lääke parantaa haavoja, jotka ovat sielussa...” Hän sanoi pyörittäen viiniä kupissaan apeana. Sitten hän jatkoi.

                      ”Vuosia sitten rakastuin mieheen. Ihmismieheen. Hän oli ensirakkauteni, ainoa rakkauteni…” Nanáki sanoi hiljaa ja hänen katseensa muuttui sana sanalta tyhjemmäksi.

”Tunsimme toisemme vain muutaman kuukauden, mutta ne olivat elämäni parhaimmat kuukaudet. Sitten menetin hänet. Jouduimme Sarakon kanssa jälleen pakenemaan, enkä nähnyt häntä enää. ” hän sanoi ja yksi kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän pyyhkäisi kyyneleen ja yritti hymyillä.

”Hän oli niin komea... hän oli yhtä arpinen kuin minäkin, jopa hänen silmänsä oli tikattu kiinni. Silti, en ollut koskaan nähnyt ihanampaa miestä.” Nanáki sanoi haikeasti.

Tomar kuunteli vaitonaisena. Nyt hän ymmärsi uniensa näyt. Vieressä Daran oli kuullut heidän keskustelunsa.

                      ”Sanoitko… Ihmismies? Voitko kertoa hänen nimensä?” Daran kysyi kuulostaen jotenkin epäuskoiselta. Nanáki nyökkäsi, pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan.

                      ”Hän… Hänen nimensä oli Waldo.” hän sanoi hiljaa.

Nimen kuullessaan viisi fjoduriaania kohahti ja he näyttivät järkyttyneiltä, eikä vähiten Daran, jonka ilme vääntyi vakavaksi.

                      ”Hän?”

                      ”En ollenkaan tajunnut…!”

Fjoduriaanit aloittivat kiivaan keskustelun, kunnes Daran kohotti jälleen kätensä hiljaisuuden merkiksi.

                      ”Daran, mitä me teemme nyt?! He luultavasti ovat jo palatsissa!” lähimpänä Darania istuva mies kysyi, kumartuen johtajaansa kohti.

                      ”Mitä tarkoitat? Haluatteko kertoa mistä on kyse?” Tomar kysyi Daranilta.

Daran ähkäisi ja hieroi ohimoaan kädellään sytyttäessään piippuaan.

                      ”Nyt on käynyt niin, että me kohtasimme Waldon kaksi viikkoa sitten Varjon puolella.” Daran sanoi ja näytti siltä, kuin olisi hävinnyt jossain tärkeässä väittelyssä.

Tomar oli vielä hämillään, mutta Nanáki sai yhtäkkiä monta senttiä lisää pituutta.

                      ”Mitä?! Waldon? Missä? Mitä tapahtui? Miksi hän on Jerchóvassa? Mitä hän sanoi? Kerro!!” hän puhui kiihtyneesti.

                      ”Hän…” Daran sanoi ja näytti tuskaiselta. ”Hän on menossa ystävänsä kanssa murhaamaan Varjon kuningatarta.”

                      Nyt Tomar ja Osckin ymmärsivät, miksi Daran näytti niin lyödyltä.

                      ”Sehän tarkoittaa…!” Osc huudahti.

                      ”Kyllä. Jos he onnistuvat, Kirjoitukset käyvät toteen ja olemme tuhon omia.” Daran sanoi synkkänä. ”Koska emme olleet löytäneet Nanákia, luulimme Kirjoitusten tarkoittavan sitä, että Sarakon täytyy kuolla, jotta hän on yhdessä siskonsa kanssa. Annoimme näille kahdelle käskyn tappaa kuningatar siinä toivossa, että siten ostaisimme lisäaikaa ennen sodan syttymistä. Totta puhuttuna en uskonut heidän edes onnistuvan hankkeessa. Mutta koska Waldolla ja Nanákilla on menneisyydessään yhteys... Sen täytyy olla kirjoitettu, että he onnistuvat. Tämä muuttaa kaiken. Aivan kaiken.” Daran henkäisi suorastaan ahdistuneena.

                      Tuli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät, miten olisi nyt parasta toimia. Hiljaisuuden rikkoi Nanákin käheä ääni.

                      ”Oliko hän kunnossa?” hän kysyi varovaisesti.

Daran kääntyi tyttöä päin, hymyili hänelle ja nyökkäsi syvään. Nanáki katsoi häntä ja näytti huojentuneelta, kuin se suunnaton paino hänen hartioillaan olisi keventynyt hieman.

                      ”Luojalle kiitos.” hän kuiskasi.

Talvi saapui Jerchóvaan kaksi viikkoa etuajassa. Lunta tuprutti koko päivän ja seuraavan yön ja aamulla Fjoduriaanien alkaessa purkaa leiriä, lunta oli jo melkein puoleen sääreen. He olivat Daranin johdolla päättäneet hajaantua: kolme fjoduriaania ratsastaisi suunnitellusti Alcatchavuorille kohtaamaan heidän veljiään, Osc sekä Nanáki matkustaisivat Korvenpäähän kahden fjoduriaanin saattamana ja Tomar lähtisi Daranin ja muiden fjoduriaanien kanssa kohti Varjoa. Osc vastusti suunnitelmaa kovaan ääneen, samoin Nanáki.

                      ”Eikö Kirjoituksissa nimenomaan lue, että minun kuuluu mennä Varjon alueelle?” Nanáki tinkasi.

                      ”Mitä jos joudumme taisteluun ja kuolet? Tuossa kunnossa se on hyvin mahdollista. Emme voi ottaa sitä riskiä. Sitä paitsi Deewa oli lausunut, että sinä tulet pelastamaan kansasi, geatkit.” Daran vastasi järkähtämättä. Nanáki ei silti ollut vakuuttuneelta.

                      ”Tulet kyllä kohtaamaan siskosi, jos niin on kerran Kirjoitettu. Kylämme vanhin on osaava shamaani, joka voi auttaa sinua saamaan elinvoimasi takaisin.” Tomar yritti lohduttaa närkästynyttä tyttöä, tosin laihion tuloksin.

                      ”Tiedän, tiedän. Kerroit tuon jo eilen.” Nanáki sihahti.

                      Osc näytti hieman tyytyväisemmältä, kun sai matkustaa Nanákin kanssa, vaikka olisikin halunnut lähteä Tomarin mukaan. Hän oli koko aamun jutellut tytölle mukavia, mutta Nanáki ei lämmennyt nähtävästi kellekään.

                      ”Me näemme pian. Haemme muut geatkit mukaan ja kohtaamme taistelussa.” Osc sanoi pää pystyssä Tomarille ja Daranille, kun muut olivat jo lähteneet ratsastamaan edeltä.

                      ”Toivottavasti emme.” Daran sanoi painokkaasti. ”Tarkoituksemme nimenomaan on välttää sota, jos se vain on mahdollista.”

                      Osc nyökkäsi. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti ratsastamaan fjoduriaanien ja Nanákin perään, kohti Korpea. Tomar ratsasti veljensä vielä kiinni.

                      ”Osc, odota!” hän sanoi. Osc pysäytti ratsunsa ja Tomar pysähtyi hänen viereensä.

                      ”Kun pääset kylään, anna tämä Orvenille.” Tomar sanoi ja ojensi nahkapussukan Oscille. Pikkuveli katsoi pussia ja nyökkäsi.

                      ”Voit luottaa minuun.”

                      Tomar liittyi Daranin ja viiden fjoduriaanin matkaan kohti Varjoa. Tie oli Fjoduriaaneille tuttu, mutta Tomar matkusti ensikertaa Varjon puolelle. Hän oli aina nimenomaan yrittänyt pysyä mahdollisimman kaukana Varjon alueista, mutta nyt heidän tiensä veisi sen sydämeen: J´ranmóon.

                      Väistämättäkin Tomar tunsi levottomuutta sisällään, mutta jokin oli silti muuttunut. Se outo puristava tunne hänen rinnassaan alkoi hellittää. Se oli siellä yhä, mutta paljon heikompana. Tomar oli myös pystynyt nukkumaan rauhallista unta ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Talismaanin tuhoutuminen oli alkanut vaikuttaa heti hänen elämäänsä.

                      Heidän suunnitelmansa oli ujuttautua sisään Mustaan Palatsiin ja keskeyttää Eiffelin ja Waldon tehtävä ja siten mahdollisesti välttyä sodalta. Näin siis yksinkertaisuudessaan. Todellisuudessa heillä ei ollut aavistustakaan mitä sitten tapahtuisi. Ja ennen kaikkea onnistuisivatko alkuunkaan. Pienellä joukolla oli tehtävän kannalta turvallisempaa toimia ja huomaattomampaa liikkua. Mutta suuri joukko toisi turvaa.

                      J´ranmóssa oli tämänhetkisten tietojen perusteella noin viisi miljoonaa varjolaista. Lisäksi Muurin kupeessa odotti käskyään lähes 50 000 shakaalia. Mahdollisuus epäonnistua ja menettää henkensä oli huomattavasti suurempi, kuin onnistuminen ja voitto.

                      Tomar puri huultaan ja tiukensi otetta satulankaaresta. Syksyn käynti oli paljon kulmikkaampi, kuin Veljen lönkytys, johon Tomar oli tottunut. Voitto. Mitä minä voin voittaa? Saanko takaisin ne lämpimät kesäpäivät Kirkaspurossa, jotka vietin Veljen ja Vesjan kanssa? Tai isän tyhjänpäiväiset vitsit nuotion ääressä syysiltana.

                      Varjo oli ottanut Tomarilta jo niin paljon ja joiltakin vielä enemmän. Demó oli tuhottu, samoin Yumó. Varjolaisia olisi pian enemmän Muurin ulkopuolella kuin sisällä. Ja kuinka paljon heitä on sisällä? Tomar nielaisi.

                      ”Mitä teemme, jos epäonnistumme?” Tomar kysyi.

                      ”Jos emme onnistu, me kuolemme.” Daran sanoi kääntämättä katsettaan.

                      Jotain tällaista vastausta Tomar oli aavistellutkin. Miksi edes vaivauduin kysymään, Tomar mietti silmiään pyöritellen, mutta hymyili kuitenkin. Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi, kuinka oli aikoinaan matkustanut kuukauden päivät Daranin kanssa. Kuinka vähän hänen ystävänsä olikaan muuttunut, ja toisaalta, kuinka paljon kaikki muu oli muuttunut, eikä vähiten Tomar itse. Korvenpää, Demó, Jerchóva, koko maailma. Tulevaisuus vaikutti synkältä. Tomar hymähti ja vilkaisi ystäväänsä, joka ratsasti hänen vierellään vakavana. Jos jokin on tässä maailmassa pysyvää, on se Daranin jurous.

                      ”Kuinka pian olemme perillä?” Tomar kysyi kirien ratsullaan Daranin rinnalle.

                      Daran katsoi otsa kurtussa horisonttiin.

                      ”Jos pidämme kiirettä, emmekä pysähtele turhaan, niin saatamme ehtiä viikossa.” hän vastasi ja hymyili Tomarille, joka erotti toivon häivähdyksen hänen äänessään. Tomar nyökkäsi ja he kannustivat hevoset matkaan. Niinpä tummanpuhuva seurue otti suunnakseen luoteen, vaikka toivo oli vähissä, sitä oli silti tarpeeksi. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut.

Lukuloma

Hyvää kevättä, rakkaat seuraajat, sekä kaikki uudet tulokkaat! ^___^

Kesän lähestyessä allekirjoittaneen loppukiri opintojeni suhteen alkaa, ja joudun täten ottamaan päivitysvapaata Aygan Laulun suhteen Huhtikuun verran. Tänä aikana olisi tarkoitus kirjoittaa jälleen kerran opinnäytetyö, sekä muuta pientä sälää, jotta saisin paperit käteen ja itseni ulos opinahjostani. Tämän myötä myös toivon olevani opintovapaa sitten loppuelämäni.

Eli Aygan Laulun kappale 15 päivittyy Vappu-tunnelmissa 1.5.  Siihen asti malttakaa, käykää lukemassa Marjan Kirjoituksia, tai surffailkaa minun DA- galleriassa. :)

-Tuuli

Viimeinen Luku - Kappale 14

Herääminen

Myöhään illalla retkue pysähtyi korkean kallion suojiin. He pystyttivät leirinuotion tuulen suojaan ja kolme fjoduriaania marsii vartioimaan, kukin viidentoista metrin päähän nuotiosta. Daran istuutui alas ja muut seurasivat hänen esimerkkiään. Osc kantoi tytön nuotion lähelle ja hän liittyi Tomarin kanssa fjoduriaanien seuraan.

                      ”Meillä taisi jäädä jotain kesken. Kerrotko Tomar, kuka tuo tyttö oli ja mihin te olitte häntä viemässä.” Daran sanoi karhealla äänellään.

                      Tomar huomasi miettivänsä, kuinka Daranin ääni ei koskaan palautunut sen jälkeen, kun hän oli viettänyt kuukauden päivät varjon tyrmissä kauan sitten. Hän oli tehnyt elämässään paljon virheitä, mutta tätä hän katui yhä eniten. Jos en olisi paennut, ei hänen olisi täytynyt kokea kaikkea niitä kauheuksia.

                      Tomar nyökkäsi vakavana, mutta hänen veljensä ei edes ei katsonut takaisin. Osc oli yhä järkyttynyt tytön kohtalosta, sekä loukkaantunut Tomarin käytyä hänen päällensä, mikä oli täysin ymmärrettävää. Silti se sai Tomarin surulliseksi.

                      ”Sain alkusyksystä veljeskuntanne nuorelta jäseneltä sanan, että Varjon kuningatar on herännyt ilman talismaania. Aluksi aioin nakata talismaanin Aygajärveen, mutta minut pysäytti punaisiin pukeutunut mies, joka sanoi nimelseen Deewa.” Tomar aloitti.

                      Mainitessaan Deewan nimen kaikki fjoduriaanit kohahtivat ja alkoivat puhua keskenään kiivaasti. Darankin näytti hämmentyneeltä, mutta nosti sitten kätensä merkiksi ja muut hiljenivät. Tomar yskäisi ja jatkoi.

                      ”Deewa lausui minulle näin: Vanha kansa kuolee. Yksi heistä kuitenkin nousee... Kansansa hylkäämä, tulenhehkuinen Trioonin lapsi. Sen jälkeen hän muuttui kotkaksi ja katosi. Silloin päätin palata takaisin Korvenpäähän. Saavuin kotiinni pari kuukautta sitten ja halusin kertoa päälliköllemme talismaanista ja Deewan profetiasta. Kylän shamaani neuvoi minua sitten käyttämään talismaania tämän ’Trioonin lapsen’ löytämiseksi.

Talismaani näytti minulle tien takaisin Demoon, Liittouman Diolectiaan, jonka alakerrasta löysimme hallin täynnä nukkuvia ihmisiä. Sieltä löysimme tämän tytön. Olen nähnyt hänet lukemattomat kerrat unissani, sekä niinä kertoina, kun olen vahingossa pidellyt talismaania kädessäni. Tiesin heti, että tämä on se ’Trioonin lapsi.’ Ei epäilystäkään. Nyt olemme viemässä häntä takaisin…. Takaisin kylään.” Tomar sanoi. Hänellä teki yhä pahaa ajatella, että hän oli nyt kuollut. Nyt kaikki oli turhaa. Heidän isänsä kuoli turhaan. He olivat epäonnistuneet.

Daran nyökkäsi hitaasti, sukien pitkää partaansa. Tomar muisti mitä se nuori fjoduriaani oli sanonut syksyn alussa, että Daran oli nyt fjoduriaanien johtaja. Se oli helppo uskoa. Hän näytti ainakin kaksikymmentä vuotta vanhemmalta ja paljon viisaammalta kuin ennen. Muut fjoduriaanit kääntyivät yksitellen katsomaan johtajaansa, joka selvästi pohti syvään Tomarin sanoja.

”Tämä kohtaamisemme ei ollut sattumaa Tomar. Olen ollut lännessä veljieni kanssa. Olemme olleet keräämässä informaatiota Lännen Huoneesta ja ystäviltämme niillä seuduilla. Lähdimme ratsastamaan Varjon halki kohti itää. Tarkoituksenamme oli vakoilla Varjon joukkojen kasvua. Se, mitä näimme siellä, muutti kaiken. Muutimme suunnitelmiamme ja lähdimme ratsastamaan Alcatchavuorille. Ja sitten törmäsimme teihin. Ei, en usko hetkeäkään, että tämä oli sattumaa.” Daran sanoi mietteliäänä. Hänen vieressään istuva fjoduriaani ojensi hänelle piipun ja Daran otti sen kiittäen vastaan.

”Minusta tuntuu..” Daran aloitti ja puhalsi paksuja savurenkaita ilmaan. ”Tulen hehkuinen Trioonin lapsi… Mikäli olen tulkinnut Kirjoituksia oikein tämä voisi olla se tyttö. Sanoitko, että löysitte hänet nukkumasta Liittouman Diolectiasta?” Daran kysyi.

Tomar nyökkäsi, samoin Osc. Daran katsoi tyttöä ja viittoi parille miehelleen, jotka nousivat ja kantoivat tytön lähemmäs nuotion loimuun. Daran katsoi tyttöä pitkään vakavana.

”Eivätkö vakoojamme sanoneet hänen olevan geatki?” kysyi harmaahiuksinen mies, jolla oli paljon lettejä pitkissä hiuksissaan.

”Punaisista hiuksista ei ainakaan voi erehtyä.” toinen, lyhyt vaaleatukkainen mies sanoi. Daran nyökkäsi kummallekin.

”Totta. Minäkin uskon, että tämä on juuri se tyttö.” hän sanoi ja ojensi piipun eteenpäin.

”Mitä tarkoitat?” Tomar ihmetteli.

”Viimeiset viisitoista vuotta olemme kaivaneet esiin kaiken tiedon, mitä vain saimme käsiimme Varjon kuningattaresta. Saimme tietää, että hän oli vain neljätoista vuotias, kun Liittouma tuomitsi hänet sielunriistoon. Sitten kuulimme, että kuningattarella oli henkivartija. Pari vuotta häntä vanhempi tyttö, jolle myös suoritettiin sielunriisto. Jotkut lähteet sanoivat tytön olevan ihmisenkaltainen, jotkut taas väittivät henkivartijan olleen samaa rotua, kuin kuningatar. Mutta yksi tieto oli aina sama. Tytöllä oli leiskuvan punaiset hiukset.

Jos te sanoitte löytäneenne tytön Diolectiasta, se viittaisi siihen, että hänen sielunsa on irrotettu kehosta. Ja kuten Goki sanoi, noista hiuksista ei voi erehtyä.” Daran sanoi painokkaasti.

Tomarista tuntui kuin matto olisi vedetty hänen jalkojensa alta.

”Tämä tyttökö… Varjon valtiattaren henkivartija?” Tomar kysyi epäuskoisesti katsoen tyttöparkaa, joka makasi elottomana maassa. Daran nyökkäsi hiljaa Tomarille. Myös Osc näytti häkeltyneeltä.

”On selvästi kirjoitettu, että kohtaamme täällä juuri tällä hetkellä. Tomar, Osc… Kuten tiedätte olemme sodan kynnyksellä. Varjo on koonnut valtavan armeijan, jonka avulla se aikoo alistaa koko tuntemamme maailman Varjoon. Lännen Huone kokoaa joukkojaan, samoin Idän Hovi. Mutta Varjon armeija on silti liian suuri pala. Luulen, että Varjoa ei lyödä miesmäärällä, vaan…” Daran sanoi ja katsoi tyttöä. ”Meidän on herätettävä hänet.” hän lausui varmasti.

”Mitä?” Tomar ihmetteli. ”Tyttö nukkuu nyt ikiunta. Hän on kuollut. Tehtävämme epäonnistui.”

Daran pudisti päätään.

”Ei aivan niinkään. Me voimme käyttää talismaania.” Daran vastasi ja nyökkäsi Tomaria kohti, joka veti ajattelematta kätensä siihen, missä talismaani lepäsi paidan alla.

                      ”Talismaania?” Tomar sanoi hämillään.

                      ”Johtajamme on väkevä shamaani, hän tietää miten käyttää taikakalua.” yksi miehistä sanoi melkein ylpeänä. Daran katsoi miestä, joka vaikeni nolona.

                      ”Muistatko, kuinka talismaani syntyi?” Daran kysyi Tomarilta. ”Ennen kuolemaansa Varjon kuningas käski luoda Talismaanin, jonka avulla Varjo löytäisi Valtiatterensa. Niin syntyi Aivéladd, Nukkuvan Näyttäjä, johon kuningas vuodatti vertaan. Varjon muinainen hallitsija luki kirjoituksia ja sai tietää, että tuleva valtiatar tulee vaipumaan uneen. Hän loi verestään Talismaanin, jonka taikavoima pystyy herättämään luonnottomasta unesta ja – jopa herättää henkiin kerran kuolleen. Talismaani syntyi hallitsijan kuolemasta, henki hengestä.

Talismaania voi käyttää tähän tarkoitukseen ainoastaan kerran. Se luotiin alunperin herättämään varjon kuningatar. Kun Talismaani on tehnyt tehtävänsä, sen voimat ovat lopussa ja se tuhoutuu. Ainoastaan vuodattamalla siihen vertaan, sitä voisi ehkä käyttää uudelleen, mutta se vaatii taiantekijän hengen. Varjolaiset kuitenkin onnistuivat herättämään kuningattaren ilman talismaania, ilmeisesti juuri veritaikuuden avulla. Mutta me voimme käyttää talismaania siihen tarkoitukseen, mihin se oli luotukin – nukkuvan herättämiseen.” Daran sanoi ja katsoi vakavana tyttöä, samoin Tomar.

”Milloin herätämme hänet?” Tomar kysyi varovaisesti.

Daran käänsi katseensa ylös taivaaseen. Koko päivän oli satanut lunta, jota oli aukeilla paikoilla jo nilkkoihin asti. Nyt sade oli vihdoin lakannut ja pilvet vetäytyivät horisonttiin, paljasten kirkkaan tähtitaivaan. Daran katsoi kolme kuuta ja kurtisti kulmiaan. Sitten hän nousi ylös.

                      ”Nyt heti. Olemme lähellä vanhaa seitaa, jossa rituaali voidaan suorittaa. Lähtekäämme. Meillä ei ole aikaa hukattavaksi. Seutu ei ole turvallinen.” Daran sanoi horjumattomasti. Tomar nyökkäsi. Ei monenkaan kilometrin päässä heistä sijaitsi tila, jonka asukkaat Tomar ja Ramon olivat löytäneet tapettuna viikkoa aiemmin.

Fjoduriaanit nousivat ylös, samoin Tomar ja Osc, joka otti tytön maasta syliinsä. Yksi miehistä sammutti nuotion ja pian kolme vartiossa ollutta fjoduriaania palasivat. He kaikki nousivat ratsaille ja lähtivät etenemään jyrkkää polkua ylös kallion sivua pitkin.

He ratsastivat alle tunnin, kun he saapuivat kallioiselle aukiolle. Kuuset, männyt ja kelohongat reunustivat aukiota. Keskellä lumen peittämää aukeaa oli matala, laakea seitakivi. Seitaa ympäröi seitsemän kiveä epäsäännöllisessä piirissä kymmenen metrin säteellä. He laskeutuivat ratsailta ja sitoivat hevoset männyn runkoon, puiden suojiin. Osc otti tytön varovasti satulasta ja kantoi Daranin perässä aukealle. Daran pyyhkäisi lumet kiven päältä ja viittoi Oscia laskemaan tytön laakean kiven päälle. Viisi fjoduriaania alkoivat keräämään kuivia kelojen oksia ja sytyttivät kukin yhden tulen Daranin neuvojen mukaan seitakiven ympärille.

Daran viittoi Tomaria astumaan lähemmäs ja muita vuorostaan perääntymään taaemmas. Tomar käveli seitan viereen ja katsoi kiven päällä makaavaa tyttöä. Daran otti lyhyen miekan vyöltään, astui metrin päähän seitakivestä. Sitten hän viilsi käteensä haavan ja teki verellä ympyrän piirissä olevien kivien sisäpuolelle. Kun veriympyrä oli sulkeutunut Daran sitoi kätensä ja astui matalan seitakiven toiselle puolen. Tomar otti talismaanin esiin, se oli yhä samassa kuluneessa kääreessä, jossa hän oli saanut sen Verihammas Mustahamaralta vuosia sitten. Hän ojensi pussin Daranille, joka otti sen vakavana vastaan. Daran polvistui maahan tytön viereen ja avasi nahkakääreen Talismaanin ympäriltä. Tomar pidätti henkeään. Myös kauempana seisova Osc näytti hieman hermostuneelta. Daran silmäili viattoman näköistä kiveä, sitten hän katsoi Tomariin.

                      ”Tule. Sinun vuorosi on nyt.” hän sanoi karhealla äänellään.

Tomar nielaisi, kun Daran ojensi Talismaania häntä kohden.

                      ”Yhdessä.” Daran sanoi.

Tomar nyökkäsi ja polvistui tytön toiselle puolen. Hän katsoi Talismaania vielä kerran, ennen kuin laski kätensä sen päälle. Vihlova kipu valtasi välittömästi hänen kätensä ja alkoi levitä ympäri kehoa. Tomar huusi tuskasta, mutta vaikka yrittikin, hän ei saanut käsiään irti kivestä. Daran otti toisella kädellään Tomarin ranteista kiinni. Kipu levisi myös häneen, mutta Daran puri hammasta. Tomar tunsi irtautuvansa tilanteesta. Näkökenttä vääristyi ja kaiken keskellä hän näki tytön kuvan lähestyvän häntä.

”Tomar! Pysy täällä!” Daran huusi.

Tomar kuuli hänen äänensä, kuin jostain kaukaisuudesta. Hän tarttui ääneen kuin  hukkuva köyteen ja yritti vetää itsensä takaisin.

                      ”Nyt, Tomar!” Daran sanoi. Hän heitti nahkakääreen pois ja tarttui Tomarin kanssa Talismaanista kiinni.

                      ”Ikuinen Ayga, kuule loitsuni, Alcatcha, ole ääneni. Aivéladd, Varjon käsi, tottele minua.” Daran sanoi kantavalla äänellä. Tomar tunsi voimakkaan nykäisyn selkäytimessään ja jokin veti hänet takaisin seitakiven äärelle. Daran katsoi Tomaria silmiin ja sitten hän painoi Talismaanin tytön rintaa vasten.

                      ”Suuret henget kuulkaa minua. Tulkaa, tuokaa tämä tyttö takaisin. Aivéladd, Varjon koura, toimi välineenäni, ole käsieni jatke. Herätä tämä tyttö NYT!” Daran huusi ja silloin Talismaani alkoi loistaa.

                      Se muutti muotoaan kirkkaan läpikuultavaksi, kuin lasiksi ja sen pinta muuttui täysin sileäksi. Tomar olisi ollut ihastuksissaan, mutta kipu muuttui sietämättömäksi poltteeksi. Kivi oli kuuma kuin tulinen rauta ja hänen kätensä olisivat sulaneet siihen kiinni. Tomar huusi kivusta ja niin huusi myös Daran. Talismaanin loiste muuttui yhä kirkkaammaksi, kunnes se häikäisi kaikki. Mustaratsastajat peittivät silmänsä ja Osc nosti kätensä kasvojensa suojaksi. Talismaanista alkoi purkautua energiaa aaltoina ja jokainen ryöppy löi vasten, kuin myrskyävän meren aallot rantakivikkoon. Yhtäkkiä Talismaanista tuli kirkas kuin aurinko ja valtava energia-aalto räjähti siitä. Fjoduriaanit kaatuivat ja Tomar ja Daran lensivät monta metriä paineen voimasta. Sitten tuli pimeää.

                      Tomarista tuntui kuin olisi saanut selkäänsä. Hän vapisi, hänen koko kehoaan särki ja hänen kätensä sykkivät kivusta ja niistä nousi valkoista savua. Tomar kömpi ylös ja yritti katsella ympärilleen. Ringiksi pystytetyt tulet olivat sammuneen räjähdyksen voimasta. Sokaisevan valon jälkeen metsä oli säkkipimeä ja meni hetki ennen kuin hänen silmänsä alkoivat tottua hämärään. Tomar näki fjoduriaanit ympärillään yhä häkeltyneinä tapahtuneesta, sekä Oscin ja Daranin jotka tuijottivat jotain piirin keskellä. Tomar nousi seisomaan. Silloin hän huomasi tytön, joka istui kiven päällä ja katsoi hämillään ympärilleen. Hän näytti hyvin pelästyneeltä. Tomar ei ollut uskoa silmiään. Vielä hetki sitten eloton nainen oli palanut elävien kirjoihin.

                      Tomar nielaisi ja rohkaisi sitten mielensä. Hän käveli rauhallisesti tytön luokse. Tyttö huomasi hänet ja katsoi häntä epäluuloisesti ja hieman peloissaan. Tomar pysähtyi muutaman jalan päähän ja kyykistyi maahan.

                      ”Minä olen Tomar Ramonin poika. Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi ja hymyili.

Tyttö kurtisti kulmiaan ja vilkuili kaikkia paikalla olijoita.

                      ”Mitä tapahtui? Missä minä olen?” tyttö kysyi. Hänen äänensä oli hyvin käheä ja tyttö säpsähtikin omaa ääntään. Hän nieleskeli ja yski. Daran astui lähemmäs.

                      ”Sinulle tehtiin sielunriisto kauan sitten. Me haimme sinut Liittoumalta pois ja herätimme sinut tämän avulla.” Daran sanoi ja avasi kätensä, jossa oli Talismaani kahtia haljenneena.

                      ” Miksi te... herätitte minut?” Tyttö kysyi katsoen ilmeettömästi ensin kiveä, ja sitten heitä.

                       Tomar nousi seisomaan ja Daran ojensi Talismaanin hänelle; hän kavahti ensin, mutta rentoutui, kun huomasi, että Talismaanin voima oli haihtunut. Se oli jäänyt kauniin läpikuultavaksi. Se ei ollut enää lyijynharmaata graniittia, vaan siitä oli tullut pehmeän ruusukvartsin sävyinen. Kuinka paljon voimaa olikaan suljettu yhteen viattoman näköiseen kivenmurikkaan. Henki hengestä. Tomar tutkaili kiveä vielä hetken, kunnes kuuli tytön huokaavaan.

                      ”Minä... muistan sen. Sielunriiston.” Hän sanoi apeasti värisevällä äänellä.

Tomar laittoi Talismaanin palat taskuunsa. Fjoduriaanit kerääntyivät heidän ympärilleen. Tyttö katsahti heitä pelokkaasti.

                      ”Älä pelkää, he ovat ystäviäni ja he ovat täällä vain suojellakseen sinua. Minä olen Daran fjoduriaanien johtaja ja nämä ovat veljiäni.” Daran sanoi.

Tomar otti askeleen lähemmäs tyttöä ja kyykistyi uudestaan hänen viereensä.

                      ”Muistatko sinä mikä on nimesi?” Tomar kysyi.

Tyttö katsoi häntä pitkään, sitten Oscia, Darania ja kaikkia fjoduriaaneja.

                      ”Nanáki.” hän vastasi hiljaa.

Viimeinen Luku - Kappale 13

Viha

Tomar ja Osc jatkoivat matkaansa kylään kahdestaan tytön kanssa. Luglion jätettyä heidät kahden heidän mielialansa oli laskenut entisestään. Korvenpäästä lähtenyt retkikunta oli kutistunut puoleen. Nyt Tomar ymmärsi miksi Luglio oli halunnut uhrautua ja lähteä syötiksi Demossa. Hänelle oli aivan liian suuri pala kohdata oma tyttärensä vuosia myöhemmin. Siksi kai hän oli kertonut Tomarille ja Oscille menneisyydestään, jotta he ymmäräisivät eivätkä syyttäisi häntä. Näin ei kuitenkaan ollut Tomarin kohdalla. Hänestä Luglion teko oli raukkamainen. Hänen olisi kuulunut kohdata menneisyytensä, ei paeta sitä. Nyt Luglio vain hylkäsi lapsensa uudelleen. Historia toisti itseään julmalla tavalla.

Harmaat pilvet roikkuivat matalalla kolealla taivaalla tasangon yllä, enteillen lumisadetta. Ilmat olivat viilentyneet viimepäivinä, ja pohjoisessa Korvessa maa olisi jo valkoisena. Tomar katsoi apeana taivasta. Heillä oli vielä pitkä matka edessään, eikä tulevaisuuskaan ollut enää millään tapaa valoisa. Mitä tapahtuu sitten, kun he pääsevät takaisin kylään? Saako Orven tytön hereille? Entä, jos saakin, mitä tytön kuuluu tehdä?

Tomarin rinnassa tuntui inhottava puristava tunne. Hän vilkaisi nopeasti tyttöä, joka makasi poikittain Ramonin hevosen selässä. Tomarilla teki pahaa ajatella tytön kohtaloa. Geatkit olivat tuominneet hänet kuolemaan heti hänen synnyttyään. Hän kuitenkin säästyi jotenkin, mutta millainen hänen elämänsä oli ollut? Jokainen arpi tytön kehossa kertoi omaa synkkää tarinaansa. Hänellä ei ollut omaisuutta, eikä paljoa edes vaatteita. Ja nyt häntä kiikutettiin takaisin Korpeen, jossa hänen kansansa odotti tytön pelastavan heidät varjolaisilta.

Tasanko jäi hiljalleen taakse ja he ratsastivat vihdoin metsässä. Vaikka suur Korpi lähestyi, se ei tuntunut lohduttavalta, kuin alkusyksystä, kun hän oliSe kuristava tunne voimistui ja Tomar joutui vaihtamaan asentoa. Eivät geatkit välittäneet tytöstä paskan vertaa, he vain halusivat jonkun pelastavan heidän kalliin nahkansa, keinolla millä hyvänsä. Lugliokin hylkäsi tyttärensä, jättäen hänet oman onnensa varaan. Häntä ei koskaan juhlittaisi pelastajana. Hänet hylättäisiin yhä uudestaan, unohdettaisiin ja pyyhittäisiin pois historian lehdiltä. Tämäkö oli Deewan tahto? Kuuluiko Tomarin löytää ja herättää tämä tyttö, jotta häntä voitaisi käyttää hyväksi ja sen jälkeen kieltää? Harmaalta taivaalta laskeutui verkkaisesti paksuja lumihiutaleita.

Tomar ähkäisi ja tarttui rintaansa. Tuntui kuin polttava piikki olisi pistetty rinnasta läpi. Hänen olonsa oli tukala ja henkeä ahdisti suuresti. Tomar alkoi haukkoa henkeään, ja hän saattoi tuntea pulssinsa vain kiihtyvän. Hän jättäytyi hieman kauemmas Oscista, joka ratsasti edellä. Hän tarvitsi tilaa, happea. Onneksi oli pakkanen, kylmä ilma tuntui taivaalliselta hänen kuumottavilla kasvoillaan. Osc huomasi Tomarin jääneen jälkeen. Hän vilkaisi olkansa yli ensin Tomaria, sitten tyttöä. Ramonin hevosella oli keinuva askel ja Osc kurottautui lähemmäs tyttöä korjatakseen hänen asentoaan. Tomar seurasi veljensä toimintaa kulmiensa alta. Hengitys kiihtyi. Osc nosti tyttöä hieman ja hänen kätensä viipyivät tarpeettoman pitkään tytön lantiolla. Tomarin sisällä kuohahti.

Hän oli tarttumaisillaan miekkaansa, mutta jokin yritti estää häntä. Oliko se järjen vakava ääni, joka yritti rauhoitella häntä, siitä Tomar ei voinut olla varma. Kuin valkea usva, joka laskeutui mielensä metsään, palauttaen mieleen lapsuuden haalistuneita muistoja. Hänen rakas pikkuveljensä, joka pienenä juoksi puumiekka kädessään ympäri kotia; polvet ruohossa, palanut läikkä hännässään. Tomar oli leikittänyt veljeä äidin keittäessä ruokaa. He olivat kulkeneet yhdessä metsäpolkuja ja Osc oli osoittanut Tomarille jokaista sientä ja oravaa, jonka oli nähnyt.

Sitten valkean usvan keskellelle syttyi punainen hehku. Punainen tuli ja ne surulliset silmät. Liekit täyttivät koko metsän, mielen ja kehon huutaen Tomarille, kuinka tuo yksisilmäinen mies tahtoi viedä hänen hennon prinsessansa. Käyttää hyväkseen, tuhota, raiskata ja hylätä hänet kylmään metsään, kuten kaikki geatkit aikoivat. Ja raivo täytti Tomarin.

Hän tempaisi miekkansa huotrasta, kannusti Syksyn laukkaan, hyppäsi ratsailta Oscin kimppuun ja he putosivat maahan. Osc potkaisi Tomaria, joka pyörähti hänen päältään maahan.

”Mitä helvettiä Tomar?!” Osc huusi, kun Tomar hyökkäsi uudestaan.

Hän otti miekkansa ja torjui Tomarin iskun. Miekka miekkaa vastaan, veli veljeä vastaan. Toinen hevosista hirnahti ja väisti heidän kamppailuaan peruuttaen. Vieressä Ramonin ratsu säikähti ja kavahti takajaloilleen. Tyttö valahti satulasta ja tömähti maahan. Osc herpaantui, väisti Tomarin hyökkäyksen ja kiirehti kohti tyttöä.

                      ”Älä luulekaan!!” Tomar karjaisi ja ampaisi veljensä perään.

Hän tarttui Oscia hiuksista ja repäisi taaksepäin. Osc parkaisi kivusta, mutta onnistui lyödä Tomaria nyrkillä kasvoihin.

                      ”Hänestäkö tässä on kyse?!” Osc huusi osoittaen maassa makaavaa tyttöä.

Tomar pyyhkäisi verta poskipäältään murahtaen ja hyökkäsi uudestaan miekka koholla. Hän ei aikonut antaa Oscin viedä tyttöä kylään. Hän ei ansaitsisi sitä kohtaloa. Tomar tahtoi itse pelastaa tytön. Hän ottaisi hänet mukaansa, ratsastaisi takaisin Pakkasvuorille, turvaan, piiloon kaikelta pahalta.

                      ”Sinä et saa häntä!” Tomar karjaisi huitoessaan miekallaan Oscia kohti, joka väisteli ketterästi.

                      ”Minä? Mitä sinä tarkoitat?!” Osc parahti.

Tomar väisti Oscin miekkaa. Veli oli taitava, mutta pidätti selvästi iskujaan ja ne oli helppo väistää ja torjua.

                      ”Mitä sinä tarkoitit Tomar??” Osc kysyi ja loikkasi kauemmas.

                      ”Tämä ei ole hänen kohtalonsa!” Tomar huusi ja juoksi kohti Oscia.

Osc perääntyi kohti metsää, Tomar kintereillään. He juoksivat suurten tammien ali, joiden oksat kaartuivat roikkumaan kuin kattona metsänpohjan ylle. Puut olivat paljaat ja lunta satoi vähitellen lehtien peittämälle maalle. Keltaiset kuivuneet lehdet kahisivat jalkojen alla, kun veljekset juoksivat metsän halki. Tomar alkoi saavuttaa Oscia. Hän tarttui veljeä niskasta ja kaatoi hänet maahan. He pyörivät lumisten lehtien päällä, lyöden ja potkien toisiaan. Lopulta Tomar sai yliotteen ja hän iski Oscia lujaa päähän. Poika hervahti melkein tajuttomaksi iskusta. Tomar loikkasi ylös ja kurottautui kohti maahan pudonnutta miekkaansa. Hän nosti miekan ja aikoi iskeä sen veljensä rintaan.

                      ”Lopeta!” karhea ääni käski.

Tomar pysähtyi ja käännähti ympäri. Siinä, hänen edessään oli kymmenen fjoduriaania ratsujensa selässä, sekä heidän edessään vakava mies. Hänellä oli vyötärölle ulottuvat mustat hiukset, arpiset, ahavoituneet kasvot ja terävät silmät. Tomar tunnisti Daranin heti. Hän laski miekkansa hämillään.

                      ”Tomar? Mitä sinä teet? Kuka hän on?” Daran kysyi ja laskeutui ratsailta maahan.

Tomar katsoi Darania hämmentyneenä ja sitten veljeään, joka alkoi tointua iskusta ja yritti nousta istumaan. Tomarin pää selkeni. Tuntui kuin kaikki olisi ollut unta. Pahaa painajaista.  Mutta se ei ollut. Tomar häkeltyi tajutessaan mitä oli vähällä tehdä, ja hän nakkasi kädessään olleen miekan maahan inhosta väristen. Daran käveli Tomarin eteen ja katsoi häntä vakavana. Muut foduriaanit tulivat lähemmäs ja pari heistä marssi Oscin luo ja he auttoivat hänet ylös maasta. Tomar katsoi veljeään surkeana ja painoi sitten päänsä painuksiin häpeissään.

                      ”Olen pahoillani Osc… En tiedä mikä minuun meni.” Tomar sanoi hiljaa. ”Ja Daran, olen pahoillani, että kun vuosien jälkeen tapaamme jälleen, joudut näkemään minut alennustilassani.” Tomar sanoi surkeana. Mitä hän oli oikein ajatellut? Tappaa oma veljänsä ja karata uinuvan tytön kanssa vuorille. Oliko hän vihdoin menettänyt järkensä? Daran ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta tai pettyneeltä, vaan hyvin surulliselta. Hän laski kätensä Tomarin olalle ja katsoi häntä silmiin.

                      ”Onko talismaani yhä sinulla?” hän kysyi.

Tomar nyökkäsi nyökkäsi ja kaivoi pussissa olevan talismaanin paitansa alta. Hän ojensi sen Daranille, joka raotti pussia, katsoi sisään ja sulki sen sitten uudestaan.

                      ”Olin aivan unohtaa, anteeksi….” Tomar sopersi päätään pudistellen.

Hän oli yhä hämmentynyt kaikesta. ”Daran, tässä on Osc - veljeni. Osc, tämä on Daran Fjoduriaani, hän josta olen kertonut aiemmin.” Tomar esitteli.

                      Osc nyökkäsi hiljaa ja nousi ylös. Hän näytti vihaiselta ja epäluuloiselta Tomaria kohtaan.

                      ”Veljesi?” Daran toisti.

Tomar huokaisi syvään. Hän ei tiennyt kuinka selittää tapahtunutta, kun ei itsekään ymmärtänyt sitä. Tomar oli juuri sanomaisillaan jotain, kun Daran nosti kätensä vaikenemisen merkiksi.

                      ”Sinun ei tarvitse selittää mitään.” Daran lausui ja ojensi talismaanin takaisin Tomarille ja kääntyi Oscin puoleen.

                      ”En tiedä tarkalleen mitä on tapahtunut ja sinun voi olla vaikea ottaa vastaan ventovieraan neuvoja, mutta haluan sanoa tämän. Se Tomar, jonka minä tunnen, ei koskaan vahingoittaisi omaa veljeään. Tuo taistelu, jota hetki sitten jouduin todistamaan oli puhtaasti talismaanin aiheuttamaa.” Daran sanoi painokkaasti Oscille.

Oscin ilme muuttui hieman vähemmän kylmemmäksi ja hän katsoi Tomaria aavistuksen hämillään. Sitten hän pälyili uudestaan Darania.

                      ”Kylämme shamaani sanoi sen olevan Varjon taikakalu. Miksi annoitte sen Tomarille, jos se tekee kantajansa tuollaiseksi?” Osc kysyi tiukkana, välittämättä Daranin auktoriteetista.

                      ”Miksikö? Siksi, koska kuka tahansa muu, joka olisi kantanut talismaania mukanaan viisitoista vuotta olisi jo kuollut.” Daran sanoi.

Osc häkeltyi. Hän vilkaisi Tomaria, painoi sitten katseensa maahan vakavana. Yhtäkkiä Osc havahtui hämmennyksestään.

                      ”Tyttö! Hevoset!” hän huudahti ja lähti juoksemaan sinne, mistä he olivat tulleet.

Tomar ja fjoduriaanit lähtivät seuraamaan häntä. Hetken kuluttua he saapuivat hevosten luo. Ne olivat rauhoittuneet ja söivät kellastunutta ruohoa lumen seasta. Syksykin seisoi hieman kauempana, mutta nyt jo rauhallisena. Niiden keskellä osaksi lehtien ja lumen peitossa makasi tyttö valkoisessa kaavussaan. Osc riensi tytön luokse ja käänsi hänet ympäri selälleen. Hän kuunteli tytön hengitystä ja näytti huolestuneelta.

                      ”Hän ei hengitä.” Osc sanoi ontosti.

Daran harppoi hänen luokseen ja kyykistyi tytön viereen. Hän kokeili hänen kättään ja kaulaansa.

                      ”En löydä pulssia.” hän sanoi vakavana ja alkoi tunnustella tytön selkää ja kylkiä.

Tomar riensi heidän luokseen ja puristi tytön kämmentä. Se tuntui jääkylmältä, paljon kylmemmältä kuin aiemmin. Hän hätääntyi ja vilkaisi Darania. Daran katsoi otsa kurtussa tyttöä ja nousi ylös maasta. Tomar nielaisi ja painoi korvansa tytön rintaan. Ei mitään.

                      ”Hän on ollut jo hetken kuollut.” Daran sanoi ja katsoi veljeksiä.

Osc katsoi pettyneenä Tomaria ja veti tytön syliinsä.

                      ”Hän oli vielä viimeksi elossa… Tänä aamuna. Hän oli vielä aamulla elossa.” Osc sanoi. ”Kuoliko hän pudotessaan hevosen selästä?” Osc kysyi surkeana ja epuskoisena.

                      ”Hänessä ei ollut ruhjeita. Ei ainakaan, että minä olisin huomannut.” Daran sanoi.

Loput Fjoduriaanit kerääntyivät heidän ympärilleen. Oli hiljaista. Tuuli nostatti kuivia lehtiä tanssimaan puuterisen lumen päälle. Osc nousi vaitonaisena ylös, tyttö yhä sylissään. Daran seurasi katseellaan Oscia ja kääntyi sitten Tomarin puoleen.

                      ”Kuka tämä tyttö …?” hän kysyi, mutta lopetti kesken lauseensa ja jäi kuuntelemaan tuulta. Muutkin fjoduriaanit pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan. Tomar tunsi kylmiä väristyksiä, mutta se ei johtunut pakkasesta.

                      ”Puhutaan tästä myöhemmin. Tomar, Osc, nouskaa ratsaille ja tulkaa mukaamme. Ratsatakaamme turvallisempaan paikkaan puhumaan.” Daran sanoi.

                      He eivät alkaneet väittelemään, vaan nousivat vaitonaisina ratsaille. Osc otti tytön ruumiin syliinsä ja he seurasivat fjoduriaaneja. Sitten he ratsastivat laukaten läpi pitkän yön, kohti koillista.

Viimeinen Luku - Kappale 12

Henkivartija

Eiffel oli harhaillut tuntikausia Palatsin alla, pimeiden käytävien sokkeloissa, ennen kuin löysi oven ulos. Sileän, mahonkioven takaa kuului askeleita, jotka pian kaikkosivat. Eiffelillä ei ollut varaa remuta menemään, joten hän jäi oven taakse kuuntelemaan, milloin vartija tulisi uudestaan, kuinka usein hän kulkisi tästä ja minne päin hän meni ja mistä päin hän tuli. Eiffel piti hermonsa kurissa ja istui alas oven taakse odottamaan. Hänen polvensa tarvitsi aikaa parantua ja nyt oli paras hetki levähtää. Taskussa oli vielä vettynyttä kuivalihaa ja leilin pohjalla vettä. Pahimpaan nälkäänsä hän voisi pyydystää rottia, jotka voi syödä nyljettyinä ja suolistettuina. Niitä vilahteli vähän väliä silmäkulmassa. Ei se mitään herkkua olisi, mutta pitäisivätpä hänet elossa siihen asti, että hän saisi tehtävänsä hoidettua. Eikä hän pelännyt kulkutauteja. Hänen tarvitsi pysyä elossa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun murha olisi suoritettu, hän voisi kuolla rauhassa, vailla katumusta.

                      Kun vartija oli kulkenut ohi neljännen kerran, Eiffel päätteli että ovi oli syrjässä ja vähällä käytöllä. Askeleet kaikuivat aina ensin ylhäältä päin, mutta katosivat nopeasti. Ulkopuolella oli siis portaat ja käytävä kääntyi jonnekin poispäin. Askeleet kuuluivat jälleen ja katosivat.

Hän odotti kärsivällisesti, kunnes oli varma, ettei kukaan varmasti kuulisi häntä. Sitten hän otti miekkansa esiin. Oven saranat olivat hänen puolellaan, joten Eiffelin täytyi murtaa lukko. Eiffel iski miekan oven ja karmin väliin lukon kohdalta ja väänsi kaikin voimin. Ovi räsähti ja aukesi. Käytävä oli valoisampi, mutta melkein yhtä pimeä kuin edellinenkin. Vasemmalla kohosi portaat ylös ja ylempää kajasti lepattava valo. Eiffel lähti pelotta kipuamaan kierreportaita ylös.

                      Monta tuntia, sekä monia käytäviä ja portaikkoja myöhemmin Eiffel tuli oven taakse, jonka alta kajasti himmeää valoa. Hän painoi korvansa kiinni oveen ja kuunteli. Käytävä oli äänetön. Vasta kuunneltuaan tovin, kaikuvat etäältä askeleet, jotka loittonivat pian. Eiffel päätteli olevansa nyt Palatsin sisällä, sillä äänet kaikuivat kuin avarassa tilassa. Hänen täytyisi ensin saada selville missä päin palatsia Valtiatar oli. Päätön säntäily johtaisi vain äkkikuolemaan, tai tyrmään - hitaaseen kuolemaan.

                      Eiffel istui alas miettimään. Hän sulki silmänsä ja keskittyi ajattelemaan, mutta kuunteli koko ajan ympäriltään kuuluvia ääniä, tai pikemminkin hiljaisuutta, jonka saattoi särkeä milloin tahansa lähestyvät askeleet. Mietiskeltyään aikansa Eiffel tiesi mitä tekisi. Hänen ajatuksensa katkaisi ulkoa käytävältä kaikuvat reippaat askeleet, jotka lähestyivät. Eiffel nousi ylös ja astui äänettömästi oven taakse. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät oven toiselle puolen. Eiffel veti henkeä.

                      Pian kuului kolahdus avaimen vääntyessä lukossa, avaten salvat. Ovi aukesi matalasti narahtaen ja ahtaaseen käytävään astui mustaan viittaan pukeutunut vartija. Mies sulki tottuneesti oven perässään, eikä huomannut sen takana varjoissa seisovaa Eiffeliä, joka miekka paljastettuna astui miehen taakse heti oven naksahdettua lukkoon. Eiffel tarttui harmaaihoisestä miehestä kiinni, löi kypärän visiirin alas ja repäisi vartijan korvista ja leuasta, vääntäen miehen pään melkein irti harteistaan. Vartija ei ehtinyt edes älähtää, kun jo hervahti veltoksi ruman rusahduksen saattamana.                       Eiffel kiskaisi napakasti irti miehen mustan viitan. Se peitti lähes kaikki hänen vaatteensa alleen, joten Eiffelin ei tarvinnut vaihtaa enempää kudetta, ainakaan vielä. Hän otti mieheltä myös kasvot peittävän kypärän ja avaimet mukaansa, sekä muuta tavaraa, jota hän miehen taskuista löysi. Eiffel laittoi vartijan kypärän päähän. Se mahtui juuri ja juuri, peittäen hänen kasvonsa, joten häntä ei heti tunnistettaisi tunkeilijaksi. Lopuksi Eiffel raahasi ruumiin alas portaikkoon piiloon, ennen kuin avasi oven ja astui käytävään.

                      Se oli korkea, kolkko tila, jonka seinillä roikkuivat lyhdyt valaisivat kiiltävää mustaa käytävää. Eiffel katsoi ympärilleen. Vaikka käytävä oli korkea ja leveä, se oli autio, eikä mistään kuulunut ääntäkään. Eiffel nielaisi, kurkkua kuivasi ja maistui raudalle. Hän tyhjensi päästään ylimääräiset ajatukset ja marssi sitten ripeästi käytävää pitkin.

                      Musta Palatsi oli valtava. Vaikka se  näytti ulospäinkin isolta, ei Eiffel ollut ymmärtänyt kuinka käsittämättömän suuri se todella oli. Palatsissa oli varmasti lukematon määrä palvelusväkeä ja sotilaita, mutta silti Eiffel sai harhailla yksin autioila käytävillä. Vain aniharvoin joku kulki käytävällä häntä vastaan. Aina kun jostain tulvi enemmän valoa, tai käytävältä kaikui puhetta, Eiffel kääntyi hiljaisammalle tielle. Hänellä oli vielä runsaasti aikaa, joten Eiffel päätti kartoittaa Palatsia niin hyvin kuin kykeni. Mitään ei saanut jäädä sattuman varaan.

Eiffel vaelsi kolme päivää Palatsissa. Hän löysi vahingossa palvelijoiden ja vartioiden ruokalaan, josta hän pihisti ylijäänyttä ruokaa, kun ketään ei ollut näkemässä. Hän vältteli Varjolaisia niin paljon, kuin suinkin pystyi. Palatsissa oli lukemattomia kerroksia, sekä puolikkaita kerroksia, ja kolmasosa kerroksia, jotka olivat lähinnä palvelusväen käytössä. Vartijoita oli jonkin verran, mutta ilmeisesti Palatsin henkikaarti koostui ihmisistä ja ihmisen kaltaisista sotilaista, sillä Eiffel ei törmännyt kertaakaan shakaaleihin. Muutaman kerran hänet vartija pysäytti toinen kaartilainen, mutta Eiffelin onneksi hän pääsi tilanteista helposti irti.

                      ”Hei, sinä siinä! Oletko nähnyt kapteeni Dhalkoa?”

                      ”En ole.”

Tai

                      ”Sotilas! Oletko menossa iltakierrokselle.”

                      ”Kyllä olen.”

                      ”Käy myös itä-siivessä, onko selvä?”

                      ”Kyllä, sire.”

Kerran Eiffel joutui kierrokselle kahden sotilaan kanssa, mutta hänen onnekseen sotilaita ei kiinnostanut puhua hänelle mitään ja puolen tunnin päästä hänet komennettiin toiselle puolen Palatsia. Ilmeisesti Palatsissa oli niin paljon sotilaita, etteivät he tunteneet virkaveljiään kunnolla, eikä heitä myöskään järin kiinnostanut tutustua. Ihmiset ja ihmisenkaltaiset sotilaat olivat vähäsanaisia ja velvollisuuden tuntoisia. Täydellistä sotilas-materiaalia. Tottelevat paljon, valittavat vähän.  Minun täytyy saada käsiini palatsin pohjapiirros, tai kuulustella henkilökuntaa, muuten en ikinä löydä Valtiatarta näistä sokkeloista. Eiffel mietti kulkiessaan jälleen kerran pitkin palatsin hämärtyviä käytäviä.

                      Eräänä iltana Eiffel kuuli jälleen askelia ja hän astui nurkan takana olevasta syrjäisestä ovesta sisään. Oven takana oli kapea käytävä, joka lähti viemään kaartean hieman alaspäin. Täällä Eiffel ei ollut aiemmin käynyt, joten hän lähti halusi tarkastaa paikan. Pian käytävä päättyi kierreportaisiin, jotka veivät jyrkästi ylöspäin. Portaiden juuressa oli ovi. Se oli lukossa vain ulkoa, joten Eiffel avasi sen. Yllätyksekseen hän tuli puutarhaan. Eiffel sulki oven hiljaa ja astui kukkatarhan kasviloistoon. Siellä kasvoi lukemattomat määrät erilaisia kukkia, puita ja pensaita, kaikki vihreinä ja kukoistavina. Se oli enemmän kuin kasvihuone, pikemminkin suuri katettu puisto.

                      Eiffel nosti kypärän visiirin ja katsahti ylös. Varjon yöllinen taivas oli harvinaista kyllä pilvetön. Eiffel kulki suuren puun alitse ja katsoen yhä taivasta. Oli kulunut pian kuukausi siitä, kun hän viimeksi näki kuut ja ne olivat melkein samassa vaiheessa kuin aiemmin. Silloin hän oli ollut muurin toisella puolen vartioimassa muiden unta. Eiffel nielaisi. Hän oli menettänyt lyhyessä ajassa suurimman osan ryhmästään. Ainoastaan Marko oli vielä elossa, jossain. Mendez on yhä elossa myös, hän ei ole kuollut, Eiffel yritti vakuuttaa itselleen, mutta ei enää oikein uskonut omia sanojaan. Hän istahti väsyneenä alas, nojaten puuta vasten. Kahden viikon päästä olisi täysikuu. Eiffel sulki silmänsä miettien alkaisiko sota täyden kuun aikaan, vai silloin, kun Daran oli uumoillut.

                      Jostain kuului ääni. Eiffel säpsähti ja puki kypärän nopeasti takaisin päähänsä ja nousi ylös. Hän näki kauempana liikettä; jokin ihminen, luultavasti puutarhuri tai vastaava. Se toinen ei ollut huomannut häntä, joten Eiffel päätti liueta. Puutarha oli kaunis, mutta vaarallinen paikka. Täällä hän jäisi kiinni, jos jäisi pitemmäksi aikaa. Eiffel kiiruhti takaisin ovelle, josta oli tullutkin. Hän kaivoi avainnipun taskustaan ja vilkaisi vielä taivaalle, ennen kuin meni ovesta takaisin sisään Palatsiin. Eiffel mietti tehtäväänsä hölkätessään kapeaa käytävää pitkin. Hänen täytyi löytää Valtiatar, mutta myös pitää itsensä näkymättömissä. Näkymöttämissä, eli hengissä. Ei pelkästään Antanielin tehtävän, vaan itsensä ja ystäviensä vuoksi. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty.

                      Ovi narahti kiinni ja tyhjän huoneen lattiaa peittävä  pölykerros pölähti ilmavirran mukana. Eiffel laski lyhdyn huoneen lattialle ja istui alas, selkä kivistä seinää vasten. Hän oli löytänyt tämän huoneen ensimmäisenä iltana Palatsin sisällä. Huoneella oli luultavasti ollut joskus jokin käyttötarkoitus, mutta pölykerroksesta päätellen se on ollut jo jonkin aikaa täysin unohdettuna. Tänne Eiffel palasi halutessaan kadota hetkeksi tai levätä. Loimuava lyhty oli elintärkeä, sillä Varjon palatsissa ei ollut turvallista olla täysin pimeässä. Eiffel riisui kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Hän nojasi seinään ja tuijotti hiljaa lyhdyn keltaista liekkiä ja muisteli mitä hän oli saanut selville.

                      Eiffel oli onnistunut kuulemaan ylempien virkamiesten keskustelun aiemmin päivällä. Hän oli havainnut kahden sotilaan vartioivan ovea, jonka takaa kuului vaimeaa keskustelua. Eiffel päätti koittaa onneaan, ja oli marssinut oven eteen ja ehdottanut vaihtoa. Toinen vartijoista antoi mielihyvin paikkansa ja asteli pois. Näin hän pääsi aivan oven viereen ja tämän hän kuuli:

                      ”…alhaisista käytävistä löydettiin ruumis.” miehen ääni sanoi oven takana.

                      ”Milloin?” toinen mies vastasi.

                      ”Tänään.”

Tauko. Sitten keskustelu jatkui niin hiljaa, ettei Eiffel erottanut hetkeen puhetta selvästi.

                      ”…siis alkanut.”

                      ”Kyllä. Tiedät tähtäväsi. Et jätä häntä enää hetkeksikään yksin.”

                      ”Tiedän, en jätä.”

                      ”Valtiattaren henki on käsissäsi. Mutta muista: minä olen päällikkösi, ei Evárran. Hän saa sanoa mitä haluaa. Jos hän tulee antamaan sinulle komentoja, kerro minulle välittömästi.”

                      ”Kyllä, herrani.”

                      ”Hyvä. Voit poistua.”

Ovi kävi ja käytävälle astui mustaan kaapuun ja viittaan pukeutunut mies. Miehen päähän oli vedetty huppu ja hänen kasvojaan peitti valkoinen naamio. Hän kääntyi ja käveli aivan Eiffelin ohitse. Varjo tuntui vahvana miehen kävellessä ohitse ja sai kylmät väreet kulkemaan Eiffelin selkäpiitä myöten. Valtiattaren henkivartija. Eiffel seurasi silmikon lävitse sivusilmällä naamioitunutta miestä, kunnes hän katosi käytävän päähän.

Oven takana keskustelu jatkui muiden miesten kesken käsittäen lähinnä sotasuunnitelmia, joista Eiffel ei koostunut paljoa, sillä ei nähnyt karttoja, tai mitä miehet lukivat. Noin tunnin päästä neuvottelut olivat ohitse ja Eiffel, sekä toinen vartija lähetettiin pois. Hän oli saanut tarpeeksi informaatiota nyt, oli aika palata takaisin piiloon.

                      Eiffel veti vartijan sotisovan yltään huokaisten raskaasti. Aina pukiessaan haarniskan päälleen, hän tunsi jotenkin… kutistuvansa. Vähentyvänsä. Puku ei ollut edes kovin painava, mutta sen ylläpitäminen oli hengästyttävää. Öisin Varjo kuiski hänen korvaansa, eikä Eiffel ollut nukkunut silmäystäkään viimeiseen kolmeen vuorokauteen. Painajaiset, joista Eiffel heräsi hiestä märkänä olivat niin hirveitä, ettei hän kyennyt nukkumaan kuin korkeintaan minuutin kerrallaan.Unettomuus sattui joka soluun ja sai hänen päänsä pahemmin sekaisin, kuin tonkka viinaa. Yöt olivat pahimpia, ja Eiffel pelkäsi jokaista hämärtyvää iltaa kuin lapsi mörköjä sänkynsä alla:

                      Pari yötä takaperin Eiffel oli herännyt kuin unesta ja löytänyt itsensä Palatsin korkealta parvekkeelta, katsomasta alas syvään rotkoon vuoren ja Palatsin välissä. Vanha mies ei tiennyt, kuinka oli päätynt parvelle, juurihan hän oli nukahtanut piilohuoneessaan, kaukana täältä. Eiffel oli puristanut parven kaidetta, tuijottaen alas pimeyteen. Kädet eivät suostuneet irrottamaan otettaan ja hänen tajuntansa yritti hämärtyä. Ääni hänen sisällään käski hypätä. Tuska sisällä kasvoi joka päivältä, joka tunnilta, joka minuutilta ja unettomuus pahensi kaikkea. Eiffel muisti kuinka opli nieleskellyt ja vaivoin saanut työnnettyä itsensä kauemmas kaiteesta. Jos hän nyt kuolisi, kaikki jäisi kesken. Hän ei ollut tullut tänne asti kokeakseen turhan kuoleman.

                      Eiffel seurasi väsyneenä lyhdyn liekkiä, yrittäen painaa ahdistavat ajatuksen pois. Liekki paloi tasaisesti ja sen savu nousi väreilemättä kohtisuoraa ylös.  Eiffel pohti mitä oli aiemmin kuullut. Et jätä häntä hetkeksikään yksin. Jos hän löytäisi tuon naamioidun miehen, hän löytäisi Valtiattaren. Varjolaiset olivat selvästi löytäneet hänen aiemmin tappamansa vartijan. Aika alkoi käydä vähiin, täytyi toimia pian, muuten hän jäisi kiinni. Eiffel rypisti otsaansa. Ei pitäisi lähteä soitellen sotaan, vaan odottaa juuri sopivaa hetkeä. Ehkä, kun Varjolaiset hyökkäävät ja sota alkaa.

                      Sota, jälleen. Monesko sota tämä on minulle? Sadas?

                      Tämä sota tulisi olemaan täysin erilainen, kuin mihin Eiffel oli tottunut. Se käytäisiin vieraassa maassa, erilaisin asein ja täysin eri syystä. Ei ollut kyse yhdestä kaupungista, tai yhdestä tukikojdasta. Kyse oli elämästä ja pimeydestä. Eiffel puristi kätensä nyrkkiin ja aukaisi sen jääden tuijottamaan sotaisan elämän arpeuttamaa kämmentään. Mitä tahansa tapahtuisikin, hän olisi valmis. Hänellä ei ollut mitään menetettävää, mutta maailmalla oli menetettävänään kaikki.