Kohtalo
Tuuli huojutti
lehdettömiä puita. Kuut olivat kadonneet hetkeksi pilvien taakse ja oli pimeä.
Daran katsoi ympärilleen.
”Meidän
täytyy pystyttää leiri. Kuut nousevat. Mutta ei tänne. Valo oli niin kirkas, että se näkyi kauas.” hän sanoi
katsoen metsään.
He nousivat kiiresti ratsaille, Nanáki Oscin
edessä istuen. Nuorukainen näytti seipään nielleeltä, yrittäessään yhtäaikaa
pitää tyttöä pystyssä, koskematta silti liikaa häneen. Aikansa ratsastettuaan
he saapuivat kuusikkoisen harjun laelle. Tuuheat puut loivat suojaa leirille ja
vaaran harjalta näki kaikkiin ilmansuuntiin hyvin. Fjoduriaanit hajaantuivat
kaikki järjestämään leiriä. Osa lähti pystyttämään pyöreää telttaa ja muutama
lähti pimeään kuusikkoon metsälle.
”Minä tulen mukaan!” Osc
huudahti aavistuksen liian innokkaasti.
Hän
nappasi jousen ja viininsä ja riensi miesten mukaan. Tomar katsoi hänen
peräänsä. Vaikka fjoduriaanit olivat taitavia käsittelemään miekkaa ja jousta,
ei mikään voittanut geatkin pimeänäköä ja jopa yksisilmäisenä Osc oli kylänsä
taitavin ampuja. Tomar hymähti toiveikkaana. Ehkä hän antaa käytökseni anteeksi, jos puhuisin hänelle. Mutta nyt ei
ole hyvä hetki.
Miehet kasasivat teltan
ripeästi ja alkoivat jo sytyttää valkeaa sisälle. Tomar huomasi tytön istuvan
yhä maassa ratsun vieressä ja värisevän kylmästä. Hänen päällään oleva valkea
kaapu oli liian kylmä tallaiselle ilmalle. Tomar käveli tytön luokse ja ojensi
kätensä.
”Tule, mennään sisälle
lämpimään. Pystytkö kävelemään?” Tomar kysyi. Nanáki kokeili jalkojaan ja
pudisti päätään.
”Istuminenkin heikottaa.”
hän sanoi surkeana. Tomar kyykistyi hänen viereensä.
”Voin kantaa sinut.
Annatko?” Tomar kysyi ja hymyili. Tyttö katsoi häntä apeana, mutta tarttui
sitten häntä kaulasta. Tomar otti tytöstä tiukan otteen ja ponnisti itsensä
ylös. Jotenkin Tomar oli kuvitellut, että hengen palauduttua ruumiiseen, tyttö
olisi tullut painavammaksi, mutta päinvastoin Nanáki tuntui entistäkin
kevyemmältä ja hentoiselta, ja Tomar nosti hänet helposti ilmaan. Hän kääntyi
ja lähti kantamaan häntä telttaan. Yllättäen Tomar huomasi tytön nyyhkyttävän.
”Mikä hätänä?” Tomar kysyi
hämmentyneenä. Nanáki pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
”Olen epäonnistunut.
Tunnen... itseni niin turhaksi. En... voi edes... kävellä.” hän sanoi karhealla
äänellä nieleskellen. Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei aivan ymmärtänyt mitä
tyttö tarkoitti.
”Et voi sille mitään. Et ole käyttänyt
jalkojasi pitkään aikaan. Etkä myöskään ääntäsi, joten on parempi säästellä
sitä.” Tomar hymyili, mutta tyttö käänsi katseensa pois hänestä.
Tomar kumartui astuessaan telttaan sisään. Hän
laski Nanákin maahan vilttien päälle. Fjoduriaanit antoivat hänelle peiton
päälle ja kuumaa juomaa. Tomar istuutui häntä vastapäätä ja katsoi tuota outoa
tyttöä. Hän tunsi itsensä jotenkin pettyneeksi. Hän oli nähnyt unia tuosta
naisesta, ja mielikuvissaan hän oli käynyt keskusteluja hänen kanssaan. Hän oli
jo rakastanut tätä, mutta nyt herättyään, Nanáki olikin aivan erilainen. Tomar
oli kuvitellut tytön tarujen herkäksi prinsessaksi, mutta hänen edessään istui
riutunut ja apea tyttö, jolla ei tuntunut olevan mitään tunteita, muuta kuin
pelko ja ahdistus. Eikä hän halunnut puhua Tomarille, saati ollut hänestä
kiinnostunut.
”Sinun täytyy antaa
hänelle aikaa. Hänellä on ollut rankka elämä. Ja hän on kuollut kerran.” Daran
sanoi. Tomar hätkähti ja katsoi Darania, joka oli tullut hänen viereensä. Daran
hymähti ja ojensi Tomarillekin juomaa, joka otti ryypyn vastaan kiittäen.
Daran nyökkäsi hiljaa Nanákia
päin. Tyttö oli kietoutunut peiton sisälle ja siemaili juomaansa, samalla
seuraten miesten keskusteluja syvällä kuopistaan pilkistävillä silmillään.
Tomar ymmärsi vähäsanaisen ystävänsä näkökohdan. Silti hän ei voinut olla
ajattelematta näin. Olivatko yksinäisillä vuorilla vietetyt vuodet todella
tehneet hänestä näin vainoharhaisen? Tyttö oli vain väsynyt, eikä tuskin edes
tuntenut Tomaria. Hän liioitteli jälleen. Kaikki oli aivan hyvin. Talismaani
oli tuhottu, eikä sen myrkyttävä vaikutus enää yltänyt häneen.
Tomar laittoi kätensä
taskuunsa ja kokeili talismaanin kylmiä palasia. Ne tuntuivat samalta kuin
mitkä tahansa tieltä poimitut murikat. Hänen mielensä tyyntyi ja Tomar huokaisi
syvään, nuuskien mausteisen viinin rauhiottavia höyryjä.
Pian Osc ja loput fjoduriaanit
palasivat metsältä. Riista paistettiin ja he söivät, joivat ja lauloivat,
kunnes painuivat yksitellen unten maille. Tomar jäi ensimmäisenä kipinään. Hän
huomasi, että ainoastaan Nanáki valvoi, kun muut nukkuivat.
”Eikö sinunkin kannattaisi
levätä?” Tomar kysyi varovasti. Tyttö katsoi häntä ilmeettömästi.
”Olen nukkunut niin
pitkään... Nyt tahdon vain valvoa.” hän sanoi. Lämmin juoma oli pehmentänyt
hänen ääntään, joka oli silti kovin käheä, jopa geatkin ääneksi.
Tomar
mietti hetken, sitten hän nousi ja käveli tytön luokse.
”Haluatko tulla hetkeksi
ulos katsomaan tähtiä? ” Hän kysyi. Tyttö näytti aavistuksen yllättyneeltä.
”Hyvä on.” Hän vastasi.
Tomar
nappasi peiton sisällä olevan tytön syliinsä ja harppoi äänettömästi teltan
suulle. Hän laski Nanákin maahan ja veti kankaan syrjään suuaukolta. Tyttö
henkäisi.
”En muistanut että niitä
oli kolme.” hän kuiskasi katsoessaan tuulisella taivaalla loistavia kuita.
Sitten hän kääntyi kohti Tomaria.
”Kiitos.” Nanáki lausui
lyhyesti ja hänen kasvonsa sulivat vaisuun hymyyn.
.
Seuraavana
aamuna Tomar heräsi fjoduriaanien teltasta, jossa kävi jo kuhina. Osa miehistä
laittoi aamiaista ja Daran kävi neuvottelua kahden fjoduriaanin kanssa. Tomar
venytteli ja nousi ylös. Hän huomasi Oscin yhä uivuvan sukeästi, mutta Nanáki
istui peittoon kääriytyneenä kuunnellen Daranin ja miesten keskustelua. Tomar
muisti tytön vaatteet, kaivoi ne satulalaukusta ja harppoi ahtaan teltan halki
tytön luokse.
”Huomenta. Tässä on
vaatteesi, jotka otimme mukaamme Diolectiasta. Haluatko pukea ne yllesi?” Tomar
kysyi ojentaessaan vaatteet tytölle.
Nanáki
katsoi vaatteita suurilla silmillään ja sitten valkoista kaapua.
”Kiitos. Haluan jo eroon
tästä... ruumispuvusta.” hän sanoi happamasti.
Tomar
ojensi vaatteet tytölle ja piteli sitten peittoa hänen edessään, jotta hän
voisi vaihtaa vaatetta rauhassa. Nanáki vain naurahti, kun Tomar käänsi
katseensa, ettei näkisi mitään silmilleen sopimatonta.
”Ei sinun tarvitse
kainostella. Ovat miehet ennenkin nähneet minut alasti.” hän totesi hymyillen
vinosti.
Tomar ei tiennyt mitä
sanoa. Nanáki oli kuitenkin nopea liikkeissään ja hän oli hetkessä sujahtanut
korsettiinsa ja pian hän jo veti viittaansa päänsä yli. Tomar antoi viltin
takaisin hänelle ja tyttö pyöräytti sen hartioilleen. Hän sai fjoduriaaneilta
ylleen myös mustan paidan, sekä huopikkaat jalkaansa. Lopuksi hän liittyi
istuutuen miesten kanssa piiriin. Myös Osc oli vihdoin jalkeilla ja hän harppoi
unisena heidän seuraansa.
”Nanáki, haluaisimme puhua sinulle. On asioita,
joita haluamme tietää.” Daran sanoi.
Nanáki
nyökkäsi ja Tomar istuutui alas häntä vastapäätä.
”Tarkoitatko Sarakoa?” Nanáki
sanoi vakavana.
”Kyllä. Olemme sodan
kynnyksellä. Varjon kuningatar on herätetty ja he suunnittelevat hyökkäystä.
Olit käsittääksemme kuningattaren henkivartija. Voitko kertoa meille jotain,
jonka avulla voimme taistella Varjoa vastaan?” Daran kysyi huolestuneena, mutta
ystävällisesti. Nanáki hätkähti ja hänen päänsä painui alas masentuneena.
”He siis saivat hänet.”
hän sanoi lannistuneena ja huokaisi raskaasti. Näytti kuin koko maailman paino
olisi ollut noiden heiveröisten hartioiden päällä.
”Minun tehtäväni oli estää
Sarakon joutuminen Varjon käsiin. Epäonnistuin... Epäonnistuin surkeasti.” Nanáki
lausui murtuneena.
”Liittouma siis pidätti
teidät?” Daran kysyi.
”Kyllä. Meidät tuomittiin
sielunriistoon. ...Mutta kuinka saitte minut hereille?” Nanáki ihmetteli.
”Kerron siitä myöhemmin.
Voitko kertoa kuka oli Sarakon äiti?” Daran vastasi.
”Mami – Aralmin. Hänen
nimensä on Aralmin.” Nanáki sanoi. Yhtäkkiä hänen katseensa kivettyi ja hänen
päänsä nousi pystyyn. Jokin noissa sanoissa kovetti hänen sydämensä ja Tomar
huomasi eron hänen äänensävyssä.
”Aralmin muodonmuuttaja?” Daran kysyi ja
fjoduriaanit alkoivat kuiskia kiivaasti keskenään.
”Kyllä.” Nanáki vastasi ilmeettömästi.
”Etkö sinä pidä tuosta naisesta,
Aralminista?” Tomar kysyi. Nanáki katsoi häntä mitäänsanomattomasti. Sitten hän
suoristi vasemman kätensä viltin alta ja veti kyynärvarren turkkia
vastakarvaan. Karvan alta paljastui outo kuvio, joka oli tatuoitu hänen
ihoonsa.
”Hän kasvatti minut pienestä pitäen
uskomaan Sarakon olevan siskoni. Tämä on muodonmuuttajien merkki. Sama merkki
on myös Sarakolla ja Aralminilla. Erona vain, että Sarako syntyi merkin kanssa,
mutta tämän Aralmin tatuoi minuun, kun olin vielä aivan pieni. Hän koulutti
minut suojelemaan siskoani. Elämäntehtäväni oli suojella häntä hengelläni.
Mutta merkki muuttuu kasvaessa. Se
vaihtaa väriä ja muotoa ja muodonmuuttaja voi saada sen halutessaan katoamaan.
Minun merkkini ei muuttunut, vaan haalistui ja venyi iän myötä, kuin vanha arpi.
Sitten ymmärsin, ettei merkki ollut aito. Ettei Sarako ollut siskoni; ettei
Aralmin ollut äitini. Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä. Olin antanut
kaikkeni, minulla ei ollut muuta tarkoitusta tässä elämässä.” Nanáki sanoi ja
veti kätensä takaisin piiloon viltin sisään.
Tomarista tuntui pahalta. Kuinka kukaan
pystyi käyttämään lapsen rakkautta häikäilemättä hyväkseen. Tomar oli itse
tuntenut itsensä petetyksi ja hyödyttömäksi, kun oli kuullut että Varjon
kuningatar oli herännyt ilman talismaania. Hän kykeni vain kuvittelemaan miltä
tuntui uhrata koko elämänsä siskonsa suojelemiseksi, vain tajutakseen
vanhemmiten, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti.
”Pystyykö Sarako myös muuttamaan
muotoaan, kuten Aralmin?” Daran kysyi.
Nanáki
pudisti päätään. Daran nyökkäsi ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän
kohotti päänsä.
”Tämä on huojentava tieto.
Siitä huolimatta... Olemme saaneet tietoomme huolestuttavia asioita. Uskomme,
että Varjon lisäksi Liittouma on sotkeutunut kaikkeen. Voi olla, että juuri
Liittouma tai pikemminkin Yhdeksän muodonmuuttajaa ovat tämän sodan takana.
Mikäli Kirjoituksiin on uskominen, sinulla Nanáki on vielä suuri osa tässä
kaikessa. Kaikki ei ole vielä ohi.” Daran sanoi.
Nanáki ei vilkaissutkaan
Darania, hänen päänsä oli painunut masentuneena ja hän tuijotti lasittunein
silmin valkeaa. Tomar kurtisti kulmiaan.
”Mitä tarkoitat Daran?” Tomar
kysyi. Daran rykäisi.
”Te tiedätte
Kirjoituksista, eikö niin?” hän kysyi.
Nanáki
ei reagoinut, mutta Tomar ja Osc vilkaisivat toisiaan nopeasti.
”Kuulkaa siis.” Daran
aloitti.
”Kaksi lasta
äidittä yöllä lumessa,
tähtien alla
heidän aikansa koitti.
Ikuinen Ayga
näki heidät unessa,
ja niin hän
tarunsa ylös kirjoitti:
Heistä vanhempi kuun
valossa vahti,
ei onnea koskaan
hän kokea voi.
Nuorempaa hamusi
Varjon mahti,
hälle hämärän
laulut yksin soi.
Rakkaudetta
kumpikin tulisi päivänsä viettämään,
jos toinen
heistä onnen saisi, toinen tulisi häviämään.
Mutta silti
siskotta kumpikaan,
eivät elämäänsä
kestää vois.
Jos tiensä
erkanis’ päiväks’kään,
kumpikin surusta
murtunut ois.
He kokivat
tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,
kun jo luulivat
pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.
Vanhemman
lastina oli orjuuden paino,
elämänsä joka
hetki oli tuskaa vain.
Häntä seurasi
perässään kuolema ja vaino,
vaik’ tahtoi, ei
rakkautta saanut hän lain.
Oli osansa
suojella siskoaan,
joka päivä oli
vastoinkäyminen uusi.
Ei sisartaan
soimannut kuitenkaan,
vaan äidilleen
kostoa vannoi ja huusi.
Nuorempaa painoi
elämän taakka,
tuntui kuin
kaikki hänen syytänsä ois.
Pimeässä itki
hän aamuun saakka:
’Kunpa joku nää
murheet jo ottaisi pois!’
Hälle puhui ääni
tumma Varjoista:
’Et yksin sä voi
tuota taakkaasi kestää.
Voin antaa sull’
rauhan joka on ikuista,
eikä kukaan enää
voi sitä sinulta estää.
Astu Varjoon
lapsi, älä astu ohitse,
tääl’ odottaa
ikuisen rauhan kehto.
Tee päätös ja
pimeyden tie valitse,
On isäsi kruunu
sun onnesi ehto.’
Oli kohtalonsa
ennalta määrätty:
Kumpikaan lapsista
selviä ei,
kun heidät
kerran on yöhön hylätty.
Kirjoitukset
heidät kuolemaan vei.”
Daran
piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.
”Nämä olivat yksitoista
säettä Kirjoituksista, jotka on pystytty kääntämään suoraan vanhoista
teksteistä. Mutta Vaghó, entinen johtajamme jätti meille perintönä pergamentin,
jota ei pitäisi olla olemassa. Kirjoitusten kadonnut säe:
Mut pimeydenkin
voi valo voittaa,
lapsoset vihdoin
kun toisensa kohtaa.
Yhdessä kun ovat
niin aamukin koittaa
ja valon lapset
kansansa päivään johtaa.
Daran
veti syvään henkeä, otti hörpyn viiniä ja antoi leilin seuraavalle. Tomar
pyöritti sanoja päässään. Oli todella kirjoitettu, että he herättäisivät Nanákin.
Nanáki ei sanonut mitään. Hän näytti lannistuneelta, kuin kuolemaan tuomittu,
joka on jo hyväksynyt kohtalonsa.
”Mutta onko siis kuitenkin mahdollista,
että Varjo onnistuu aikeissaan? Molemmat siskot ovat hereillä, mutta sota alkaa
pian. Mitä voimme tehdä?” Osc kysyi huolissaan.
”Totta puhuttuna olen
miettinyt samaa ja yrittänyt selvittää mitä Kirjoituksissa tarkoitettiin.
Tomar, Toistaisitko meille ne sanat, jotka Deewa sinulla lausui.” Daran sanoi hitaasti.
Tomar nyökkäsi ja rykäisi.
”
Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat. Itse he ovat kohtalonsa
asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa. Yksi heistä kuitenkin nousee.
Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen ...Trioonin
lapsi.” Tomar puhui. Hän yritti saada ääneensä samaa vakavuutta, kuin Deewalla.
Mutta nähdesään Nanákin vain tuijottavan käsiään, murtui Tomarin ääni viimeisten
sanojen kohdalla. Foduriaanit puhuivat hiljaa toisilleen ja Tomar nappasi
pitkän ryypyn viiniä. Hän rohkaisi mielensä ja siirtyi istumaan Nanákin
viereen.
”Tiedän, että tämä kaikki
varmasti hämmentää sinua..” Tomar aloitti, kun tyttö yllättäen katsoi häntä.
Hänen silmiensä katse porautui syvälle Tomarin sisään.
”Mitä tarkoitat? Että on
ennustettu, että Sarako saa Varjon valtakunnan ja Varjo valtaa koko maan?
Tiesin sen jo sanomattakin.” Hän tuhahti ja keskittyi jälleen omaan viinikippoonsa.
”Mutta Deewa.. Denishi
Punainen lausui, että sinä tulet pelastamaan kansamme, ehkä koko Jerchóvan!
Tarinasi ei ole vielä ohitse.” Tomar sanoi laskien kätensä Nanákin olalle.
Tyttö huitaisi napaksti Tomarin käden pois ja mulkaisi häntä.
”Mikä saa sinut luulemaan,
että haluan pelastaa kansasi?
Edellisen kerran, kun olin geatkien mailla minut melkein ammuttiin! En pyytänyt
herätä. Olisitte antaneet minun vain nukkua!” hän parahti ja kyyneleet
kirposivat hänen tummanharmaisiin silmiin.
Tomar ei tiennyt mitä
sanoa. Hänestä tuntui, että hän oli syypää tytön suruun.
”O.. Olen pahoillani. En
tiennyt ettet halunnut herätä. Luulin, että olisit iloinen... kun sait elämäsi
takaisin.” Tomar sanoi pettyneenä, lannistuneena.
”Älä ole pahoillasi... En
syytä sinua... Halusin kuolla jo ennen sielunriistoa. Nyt vain olen samassa
pisteessä kuin aiemmin.” Nanáki vastasi synkästi. Tomar oli järkyttynyt. Hänen
elämänsä oli ollut vaikeaa, rankkaa, jopa vastenmielistä, siitä Tomarilla ei
ollut epäilystäkään. Varmasti petetyksi tuleminen oli saanut hänet pettymään
elämään, mutta kuinka masentunut täytyy olla, että menettää kokonaan
elämänhalunsa.
”Emme voi pakottaa sinua
mihinkään. Et ole enää muodonmuuttajan orja. Kylämme vanhin on etevä noita, hän
voi palauttaa elinvoimasi takaisin. ...Ehkä myös elämänhalusi.” Tomar sanoi
varovaisesti. Nanáki huokasi syvään.
”En usko, että mikään
lääke parantaa haavoja, jotka ovat sielussa...” Hän sanoi pyörittäen viiniä
kupissaan apeana. Sitten hän jatkoi.
”Vuosia sitten rakastuin
mieheen. Ihmismieheen. Hän oli ensirakkauteni, ainoa rakkauteni…” Nanáki sanoi
hiljaa ja hänen katseensa muuttui sana sanalta tyhjemmäksi.
”Tunsimme toisemme vain muutaman
kuukauden, mutta ne olivat elämäni parhaimmat kuukaudet. Sitten menetin hänet.
Jouduimme Sarakon kanssa jälleen pakenemaan, enkä nähnyt häntä enää. ” hän
sanoi ja yksi kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän pyyhkäisi kyyneleen ja
yritti hymyillä.
”Hän oli niin komea... hän oli yhtä
arpinen kuin minäkin, jopa hänen silmänsä oli tikattu kiinni. Silti, en ollut
koskaan nähnyt ihanampaa miestä.” Nanáki sanoi haikeasti.
Tomar
kuunteli vaitonaisena. Nyt hän ymmärsi uniensa näyt. Vieressä Daran oli kuullut
heidän keskustelunsa.
”Sanoitko… Ihmismies? Voitko kertoa hänen nimensä?”
Daran kysyi kuulostaen jotenkin epäuskoiselta. Nanáki nyökkäsi, pyyhkäisten
kyyneleen poskeltaan.
”Hän… Hänen nimensä oli Waldo.”
hän sanoi hiljaa.
Nimen
kuullessaan viisi fjoduriaania kohahti ja he näyttivät järkyttyneiltä, eikä
vähiten Daran, jonka ilme vääntyi vakavaksi.
”Hän?”
”En ollenkaan tajunnut…!”
Fjoduriaanit
aloittivat kiivaan keskustelun, kunnes Daran kohotti jälleen kätensä
hiljaisuuden merkiksi.
”Daran, mitä me teemme
nyt?! He luultavasti ovat jo palatsissa!” lähimpänä Darania istuva mies kysyi,
kumartuen johtajaansa kohti.
”Mitä tarkoitat?
Haluatteko kertoa mistä on kyse?” Tomar kysyi Daranilta.
Daran
ähkäisi ja hieroi ohimoaan kädellään sytyttäessään piippuaan.
”Nyt on käynyt niin, että
me kohtasimme Waldon kaksi viikkoa sitten Varjon puolella.” Daran sanoi ja
näytti siltä, kuin olisi hävinnyt jossain tärkeässä väittelyssä.
Tomar
oli vielä hämillään, mutta Nanáki sai yhtäkkiä monta senttiä lisää pituutta.
”Mitä?! Waldon? Missä?
Mitä tapahtui? Miksi hän on Jerchóvassa? Mitä hän sanoi? Kerro!!” hän puhui
kiihtyneesti.
”Hän…” Daran sanoi ja
näytti tuskaiselta. ”Hän on menossa ystävänsä kanssa murhaamaan Varjon
kuningatarta.”
Nyt Tomar ja Osckin
ymmärsivät, miksi Daran näytti niin lyödyltä.
”Sehän tarkoittaa…!” Osc
huudahti.
”Kyllä. Jos he onnistuvat,
Kirjoitukset käyvät toteen ja olemme tuhon omia.” Daran sanoi synkkänä. ”Koska
emme olleet löytäneet Nanákia, luulimme Kirjoitusten tarkoittavan sitä, että
Sarakon täytyy kuolla, jotta hän on yhdessä siskonsa kanssa. Annoimme näille
kahdelle käskyn tappaa kuningatar siinä toivossa, että siten ostaisimme
lisäaikaa ennen sodan syttymistä. Totta puhuttuna en uskonut heidän edes
onnistuvan hankkeessa. Mutta koska Waldolla ja Nanákilla on menneisyydessään yhteys...
Sen täytyy olla kirjoitettu, että he onnistuvat. Tämä muuttaa kaiken. Aivan
kaiken.” Daran henkäisi suorastaan ahdistuneena.
Tuli hetken hiljaista, kun
kaikki miettivät, miten olisi nyt parasta toimia. Hiljaisuuden rikkoi Nanákin
käheä ääni.
”Oliko hän kunnossa?” hän
kysyi varovaisesti.
Daran
kääntyi tyttöä päin, hymyili hänelle ja nyökkäsi syvään. Nanáki katsoi häntä ja
näytti huojentuneelta, kuin se suunnaton paino hänen hartioillaan olisi
keventynyt hieman.
”Luojalle kiitos.” hän
kuiskasi.
Talvi
saapui Jerchóvaan kaksi viikkoa etuajassa. Lunta tuprutti koko päivän ja
seuraavan yön ja aamulla Fjoduriaanien alkaessa purkaa leiriä, lunta oli jo
melkein puoleen sääreen. He olivat Daranin johdolla päättäneet hajaantua: kolme
fjoduriaania ratsastaisi suunnitellusti Alcatchavuorille kohtaamaan heidän
veljiään, Osc sekä Nanáki matkustaisivat Korvenpäähän kahden fjoduriaanin
saattamana ja Tomar lähtisi Daranin ja muiden fjoduriaanien kanssa kohti
Varjoa. Osc vastusti suunnitelmaa kovaan ääneen, samoin Nanáki.
”Eikö Kirjoituksissa
nimenomaan lue, että minun kuuluu
mennä Varjon alueelle?” Nanáki tinkasi.
”Mitä jos joudumme
taisteluun ja kuolet? Tuossa kunnossa se on hyvin mahdollista. Emme voi ottaa
sitä riskiä. Sitä paitsi Deewa oli lausunut, että sinä tulet pelastamaan
kansasi, geatkit.” Daran vastasi järkähtämättä. Nanáki ei silti ollut vakuuttuneelta.
”Tulet kyllä kohtaamaan
siskosi, jos niin on kerran Kirjoitettu. Kylämme vanhin on osaava shamaani,
joka voi auttaa sinua saamaan elinvoimasi takaisin.” Tomar yritti lohduttaa
närkästynyttä tyttöä, tosin laihion tuloksin.
”Tiedän, tiedän. Kerroit tuon
jo eilen.” Nanáki sihahti.
Osc näytti hieman
tyytyväisemmältä, kun sai matkustaa Nanákin kanssa, vaikka olisikin halunnut
lähteä Tomarin mukaan. Hän oli koko aamun jutellut tytölle mukavia, mutta
Nanáki ei lämmennyt nähtävästi kellekään.
”Me näemme pian. Haemme
muut geatkit mukaan ja kohtaamme taistelussa.” Osc sanoi pää pystyssä Tomarille
ja Daranille, kun muut olivat jo lähteneet ratsastamaan edeltä.
”Toivottavasti emme.”
Daran sanoi painokkaasti. ”Tarkoituksemme nimenomaan on välttää sota, jos se
vain on mahdollista.”
Osc nyökkäsi. Sitten hän
käänsi ratsunsa ja lähti ratsastamaan fjoduriaanien ja Nanákin perään, kohti
Korpea. Tomar ratsasti veljensä vielä kiinni.
”Osc, odota!” hän sanoi.
Osc pysäytti ratsunsa ja Tomar pysähtyi hänen viereensä.
”Kun pääset kylään, anna
tämä Orvenille.” Tomar sanoi ja ojensi nahkapussukan Oscille. Pikkuveli katsoi
pussia ja nyökkäsi.
”Voit luottaa minuun.”
Tomar liittyi Daranin ja
viiden fjoduriaanin matkaan kohti Varjoa. Tie oli Fjoduriaaneille tuttu, mutta
Tomar matkusti ensikertaa Varjon puolelle. Hän oli aina nimenomaan yrittänyt
pysyä mahdollisimman kaukana Varjon alueista, mutta nyt heidän tiensä veisi sen
sydämeen: J´ranmóon.
Väistämättäkin Tomar tunsi
levottomuutta sisällään, mutta jokin oli silti muuttunut. Se outo puristava
tunne hänen rinnassaan alkoi hellittää. Se oli siellä yhä, mutta paljon
heikompana. Tomar oli myös pystynyt nukkumaan rauhallista unta ensimmäistä
kertaa vuosikausiin. Talismaanin tuhoutuminen oli alkanut vaikuttaa heti hänen
elämäänsä.
Heidän suunnitelmansa oli
ujuttautua sisään Mustaan Palatsiin ja keskeyttää Eiffelin ja Waldon tehtävä ja
siten mahdollisesti välttyä sodalta. Näin siis yksinkertaisuudessaan.
Todellisuudessa heillä ei ollut aavistustakaan mitä sitten tapahtuisi. Ja ennen
kaikkea onnistuisivatko alkuunkaan. Pienellä joukolla oli tehtävän kannalta
turvallisempaa toimia ja huomaattomampaa liikkua. Mutta suuri joukko toisi
turvaa.
J´ranmóssa oli
tämänhetkisten tietojen perusteella noin viisi miljoonaa varjolaista. Lisäksi
Muurin kupeessa odotti käskyään lähes 50 000 shakaalia. Mahdollisuus
epäonnistua ja menettää henkensä oli huomattavasti suurempi, kuin onnistuminen
ja voitto.
Tomar puri huultaan ja
tiukensi otetta satulankaaresta. Syksyn käynti oli paljon kulmikkaampi, kuin
Veljen lönkytys, johon Tomar oli tottunut. Voitto.
Mitä minä voin voittaa? Saanko takaisin
ne lämpimät kesäpäivät Kirkaspurossa, jotka vietin Veljen ja Vesjan kanssa? Tai
isän tyhjänpäiväiset vitsit nuotion ääressä syysiltana.
Varjo oli
ottanut Tomarilta jo niin paljon ja joiltakin vielä enemmän. Demó oli tuhottu,
samoin Yumó. Varjolaisia olisi pian enemmän Muurin ulkopuolella kuin sisällä. Ja kuinka paljon heitä on sisällä? Tomar
nielaisi.
”Mitä teemme, jos
epäonnistumme?” Tomar kysyi.
”Jos emme onnistu, me
kuolemme.” Daran sanoi kääntämättä katsettaan.
Jotain tällaista vastausta
Tomar oli aavistellutkin. Miksi edes
vaivauduin kysymään, Tomar mietti silmiään pyöritellen, mutta hymyili kuitenkin.
Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi, kuinka oli aikoinaan matkustanut kuukauden
päivät Daranin kanssa. Kuinka vähän hänen ystävänsä olikaan muuttunut, ja
toisaalta, kuinka paljon kaikki muu oli muuttunut, eikä vähiten Tomar itse.
Korvenpää, Demó, Jerchóva, koko maailma. Tulevaisuus vaikutti synkältä. Tomar
hymähti ja vilkaisi ystäväänsä, joka ratsasti hänen vierellään vakavana. Jos
jokin on tässä maailmassa pysyvää, on se Daranin jurous.
”Kuinka pian olemme
perillä?” Tomar kysyi kirien ratsullaan Daranin rinnalle.
Daran katsoi otsa kurtussa
horisonttiin.
”Jos pidämme kiirettä,
emmekä pysähtele turhaan, niin saatamme ehtiä viikossa.” hän vastasi ja hymyili
Tomarille, joka erotti toivon häivähdyksen hänen äänessään. Tomar nyökkäsi ja
he kannustivat hevoset matkaan. Niinpä tummanpuhuva seurue otti suunnakseen
luoteen, vaikka toivo oli vähissä, sitä oli silti tarpeeksi. Muuta
mahdollisuutta ei enää ollut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti