perjantai 1. toukokuuta 2015

Viimeinen Luku - Kappale 15


Kohtalo

Tuuli huojutti lehdettömiä puita. Kuut olivat kadonneet hetkeksi pilvien taakse ja oli pimeä. Daran katsoi ympärilleen.
          ”Meidän täytyy pystyttää leiri. Kuut nousevat. Mutta ei tänne. Valo oli  niin kirkas, että se näkyi kauas.” hän sanoi katsoen metsään.
He nousivat kiiresti ratsaille, Nanáki Oscin edessä istuen. Nuorukainen näytti seipään nielleeltä, yrittäessään yhtäaikaa pitää tyttöä pystyssä, koskematta silti liikaa häneen. Aikansa ratsastettuaan he saapuivat kuusikkoisen harjun laelle. Tuuheat puut loivat suojaa leirille ja vaaran harjalta näki kaikkiin ilmansuuntiin hyvin. Fjoduriaanit hajaantuivat kaikki järjestämään leiriä. Osa lähti pystyttämään pyöreää telttaa ja muutama lähti pimeään kuusikkoon metsälle.
                      ”Minä tulen mukaan!” Osc huudahti aavistuksen liian innokkaasti.
Hän nappasi jousen ja viininsä ja riensi miesten mukaan. Tomar katsoi hänen peräänsä. Vaikka fjoduriaanit olivat taitavia käsittelemään miekkaa ja jousta, ei mikään voittanut geatkin pimeänäköä ja jopa yksisilmäisenä Osc oli kylänsä taitavin ampuja. Tomar hymähti toiveikkaana. Ehkä hän antaa käytökseni anteeksi, jos puhuisin hänelle. Mutta nyt ei ole hyvä hetki.                      
                      Miehet kasasivat teltan ripeästi ja alkoivat jo sytyttää valkeaa sisälle. Tomar huomasi tytön istuvan yhä maassa ratsun vieressä ja värisevän kylmästä. Hänen päällään oleva valkea kaapu oli liian kylmä tallaiselle ilmalle. Tomar käveli tytön luokse ja ojensi kätensä.
                      ”Tule, mennään sisälle lämpimään. Pystytkö kävelemään?” Tomar kysyi. Nanáki kokeili jalkojaan ja pudisti päätään.
                      ”Istuminenkin heikottaa.” hän sanoi surkeana. Tomar kyykistyi hänen viereensä.
                      ”Voin kantaa sinut. Annatko?” Tomar kysyi ja hymyili. Tyttö katsoi häntä apeana, mutta tarttui sitten häntä kaulasta. Tomar otti tytöstä tiukan otteen ja ponnisti itsensä ylös. Jotenkin Tomar oli kuvitellut, että hengen palauduttua ruumiiseen, tyttö olisi tullut painavammaksi, mutta päinvastoin Nanáki tuntui entistäkin kevyemmältä ja hentoiselta, ja Tomar nosti hänet helposti ilmaan. Hän kääntyi ja lähti kantamaan häntä telttaan. Yllättäen Tomar huomasi tytön nyyhkyttävän.
                      ”Mikä hätänä?” Tomar kysyi hämmentyneenä. Nanáki pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.
                      ”Olen epäonnistunut. Tunnen... itseni niin turhaksi. En... voi edes... kävellä.” hän sanoi karhealla äänellä nieleskellen. Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei aivan ymmärtänyt mitä tyttö tarkoitti.
”Et voi sille mitään. Et ole käyttänyt jalkojasi pitkään aikaan. Etkä myöskään ääntäsi, joten on parempi säästellä sitä.” Tomar hymyili, mutta tyttö käänsi katseensa pois hänestä.
Tomar kumartui astuessaan telttaan sisään. Hän laski Nanákin maahan vilttien päälle. Fjoduriaanit antoivat hänelle peiton päälle ja kuumaa juomaa. Tomar istuutui häntä vastapäätä ja katsoi tuota outoa tyttöä. Hän tunsi itsensä jotenkin pettyneeksi. Hän oli nähnyt unia tuosta naisesta, ja mielikuvissaan hän oli käynyt keskusteluja hänen kanssaan. Hän oli jo rakastanut tätä, mutta nyt herättyään, Nanáki olikin aivan erilainen. Tomar oli kuvitellut tytön tarujen herkäksi prinsessaksi, mutta hänen edessään istui riutunut ja apea tyttö, jolla ei tuntunut olevan mitään tunteita, muuta kuin pelko ja ahdistus. Eikä hän halunnut puhua Tomarille, saati ollut hänestä kiinnostunut.
                      ”Sinun täytyy antaa hänelle aikaa. Hänellä on ollut rankka elämä. Ja hän on kuollut kerran.” Daran sanoi. Tomar hätkähti ja katsoi Darania, joka oli tullut hänen viereensä. Daran hymähti ja ojensi Tomarillekin juomaa, joka otti ryypyn vastaan kiittäen.
                      Daran nyökkäsi hiljaa Nanákia päin. Tyttö oli kietoutunut peiton sisälle ja siemaili juomaansa, samalla seuraten miesten keskusteluja syvällä kuopistaan pilkistävillä silmillään. Tomar ymmärsi vähäsanaisen ystävänsä näkökohdan. Silti hän ei voinut olla ajattelematta näin. Olivatko yksinäisillä vuorilla vietetyt vuodet todella tehneet hänestä näin vainoharhaisen? Tyttö oli vain väsynyt, eikä tuskin edes tuntenut Tomaria. Hän liioitteli jälleen. Kaikki oli aivan hyvin. Talismaani oli tuhottu, eikä sen myrkyttävä vaikutus enää yltänyt häneen.
                      Tomar laittoi kätensä taskuunsa ja kokeili talismaanin kylmiä palasia. Ne tuntuivat samalta kuin mitkä tahansa tieltä poimitut murikat. Hänen mielensä tyyntyi ja Tomar huokaisi syvään, nuuskien mausteisen viinin rauhiottavia höyryjä.
                      Pian Osc ja loput fjoduriaanit palasivat metsältä. Riista paistettiin ja he söivät, joivat ja lauloivat, kunnes painuivat yksitellen unten maille. Tomar jäi ensimmäisenä kipinään. Hän huomasi, että ainoastaan Nanáki valvoi, kun muut nukkuivat.
                      ”Eikö sinunkin kannattaisi levätä?” Tomar kysyi varovasti. Tyttö katsoi häntä ilmeettömästi.
                      ”Olen nukkunut niin pitkään... Nyt tahdon vain valvoa.” hän sanoi. Lämmin juoma oli pehmentänyt hänen ääntään, joka oli silti kovin käheä, jopa geatkin ääneksi.
Tomar mietti hetken, sitten hän nousi ja käveli tytön luokse.
                      ”Haluatko tulla hetkeksi ulos katsomaan tähtiä? ” Hän kysyi. Tyttö näytti aavistuksen yllättyneeltä.
                      ”Hyvä on.” Hän vastasi.
Tomar nappasi peiton sisällä olevan tytön syliinsä ja harppoi äänettömästi teltan suulle. Hän laski Nanákin maahan ja veti kankaan syrjään suuaukolta. Tyttö henkäisi.
                      ”En muistanut että niitä oli kolme.” hän kuiskasi katsoessaan tuulisella taivaalla loistavia kuita. Sitten hän kääntyi kohti Tomaria.
                      ”Kiitos.” Nanáki lausui lyhyesti ja hänen kasvonsa sulivat vaisuun hymyyn.
.

Seuraavana aamuna Tomar heräsi fjoduriaanien teltasta, jossa kävi jo kuhina. Osa miehistä laittoi aamiaista ja Daran kävi neuvottelua kahden fjoduriaanin kanssa. Tomar venytteli ja nousi ylös. Hän huomasi Oscin yhä uivuvan sukeästi, mutta Nanáki istui peittoon kääriytyneenä kuunnellen Daranin ja miesten keskustelua. Tomar muisti tytön vaatteet, kaivoi ne satulalaukusta ja harppoi ahtaan teltan halki tytön luokse.
                      ”Huomenta. Tässä on vaatteesi, jotka otimme mukaamme Diolectiasta. Haluatko pukea ne yllesi?” Tomar kysyi ojentaessaan vaatteet tytölle.
Nanáki katsoi vaatteita suurilla silmillään ja sitten valkoista kaapua.
                      ”Kiitos. Haluan jo eroon tästä... ruumispuvusta.” hän sanoi happamasti.
Tomar ojensi vaatteet tytölle ja piteli sitten peittoa hänen edessään, jotta hän voisi vaihtaa vaatetta rauhassa. Nanáki vain naurahti, kun Tomar käänsi katseensa, ettei näkisi mitään silmilleen sopimatonta.
                      ”Ei sinun tarvitse kainostella. Ovat miehet ennenkin nähneet minut alasti.” hän totesi hymyillen vinosti.
                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Nanáki oli kuitenkin nopea liikkeissään ja hän oli hetkessä sujahtanut korsettiinsa ja pian hän jo veti viittaansa päänsä yli. Tomar antoi viltin takaisin hänelle ja tyttö pyöräytti sen hartioilleen. Hän sai fjoduriaaneilta ylleen myös mustan paidan, sekä huopikkaat jalkaansa. Lopuksi hän liittyi istuutuen miesten kanssa piiriin. Myös Osc oli vihdoin jalkeilla ja hän harppoi unisena heidän seuraansa.
”Nanáki, haluaisimme puhua sinulle. On asioita, joita haluamme tietää.” Daran sanoi.
Nanáki nyökkäsi ja Tomar istuutui alas häntä vastapäätä.                  
                      ”Tarkoitatko Sarakoa?” Nanáki sanoi vakavana.
                      ”Kyllä. Olemme sodan kynnyksellä. Varjon kuningatar on herätetty ja he suunnittelevat hyökkäystä. Olit käsittääksemme kuningattaren henkivartija. Voitko kertoa meille jotain, jonka avulla voimme taistella Varjoa vastaan?” Daran kysyi huolestuneena, mutta ystävällisesti. Nanáki hätkähti ja hänen päänsä painui alas masentuneena.
                      ”He siis saivat hänet.” hän sanoi lannistuneena ja huokaisi raskaasti. Näytti kuin koko maailman paino olisi ollut noiden heiveröisten hartioiden päällä.
                      ”Minun tehtäväni oli estää Sarakon joutuminen Varjon käsiin. Epäonnistuin... Epäonnistuin surkeasti.” Nanáki lausui murtuneena.
                      ”Liittouma siis pidätti teidät?” Daran kysyi.
                      ”Kyllä. Meidät tuomittiin sielunriistoon. ...Mutta kuinka saitte minut hereille?” Nanáki ihmetteli.
                      ”Kerron siitä myöhemmin. Voitko kertoa kuka oli Sarakon äiti?” Daran vastasi.
                      ”Mami – Aralmin. Hänen nimensä on Aralmin.” Nanáki sanoi. Yhtäkkiä hänen katseensa kivettyi ja hänen päänsä nousi pystyyn. Jokin noissa sanoissa kovetti hänen sydämensä ja Tomar huomasi eron hänen äänensävyssä.
”Aralmin muodonmuuttaja?” Daran kysyi ja fjoduriaanit alkoivat kuiskia kiivaasti keskenään.
”Kyllä.” Nanáki vastasi ilmeettömästi.
”Etkö sinä pidä tuosta naisesta, Aralminista?” Tomar kysyi. Nanáki katsoi häntä mitäänsanomattomasti. Sitten hän suoristi vasemman kätensä viltin alta ja veti kyynärvarren turkkia vastakarvaan. Karvan alta paljastui outo kuvio, joka oli tatuoitu hänen ihoonsa.
”Hän kasvatti minut pienestä pitäen uskomaan Sarakon olevan siskoni. Tämä on muodonmuuttajien merkki. Sama merkki on myös Sarakolla ja Aralminilla. Erona vain, että Sarako syntyi merkin kanssa, mutta tämän Aralmin tatuoi minuun, kun olin vielä aivan pieni. Hän koulutti minut suojelemaan siskoani. Elämäntehtäväni oli suojella häntä hengelläni.
Mutta merkki muuttuu kasvaessa. Se vaihtaa väriä ja muotoa ja muodonmuuttaja voi saada sen halutessaan katoamaan. Minun merkkini ei muuttunut, vaan haalistui ja venyi iän myötä, kuin vanha arpi. Sitten ymmärsin, ettei merkki ollut aito. Ettei Sarako ollut siskoni; ettei Aralmin ollut äitini. Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä. Olin antanut kaikkeni, minulla ei ollut muuta tarkoitusta tässä elämässä.” Nanáki sanoi ja veti kätensä takaisin piiloon viltin sisään.
Tomarista tuntui pahalta. Kuinka kukaan pystyi käyttämään lapsen rakkautta häikäilemättä hyväkseen. Tomar oli itse tuntenut itsensä petetyksi ja hyödyttömäksi, kun oli kuullut että Varjon kuningatar oli herännyt ilman talismaania. Hän kykeni vain kuvittelemaan miltä tuntui uhrata koko elämänsä siskonsa suojelemiseksi, vain tajutakseen vanhemmiten, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti.
”Pystyykö Sarako myös muuttamaan muotoaan, kuten Aralmin?” Daran kysyi.
Nanáki pudisti päätään. Daran nyökkäsi ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän kohotti päänsä.
                      ”Tämä on huojentava tieto. Siitä huolimatta... Olemme saaneet tietoomme huolestuttavia asioita. Uskomme, että Varjon lisäksi Liittouma on sotkeutunut kaikkeen. Voi olla, että juuri Liittouma tai pikemminkin Yhdeksän muodonmuuttajaa ovat tämän sodan takana. Mikäli Kirjoituksiin on uskominen, sinulla Nanáki on vielä suuri osa tässä kaikessa. Kaikki ei ole vielä ohi.” Daran sanoi.
                      Nanáki ei vilkaissutkaan Darania, hänen päänsä oli painunut masentuneena ja hän tuijotti lasittunein silmin valkeaa. Tomar kurtisti kulmiaan.
                      ”Mitä tarkoitat Daran?” Tomar kysyi. Daran rykäisi.
                      ”Te tiedätte Kirjoituksista, eikö niin?” hän kysyi.
Nanáki ei reagoinut, mutta Tomar ja Osc vilkaisivat toisiaan nopeasti.
                      ”Kuulkaa siis.” Daran aloitti.

”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,
tähtien alla heidän aikansa koitti.
Ikuinen Ayga näki heidät unessa,
ja niin hän tarunsa ylös kirjoitti:

Heistä vanhempi kuun valossa vahti,
ei onnea koskaan hän kokea voi.
Nuorempaa hamusi Varjon mahti,
hälle hämärän laulut yksin soi.

Rakkaudetta kumpikin tulisi päivänsä viettämään,
jos toinen heistä onnen saisi, toinen tulisi häviämään.

Mutta silti siskotta kumpikaan,
eivät elämäänsä kestää vois.
Jos tiensä erkanis’ päiväks’kään,
kumpikin surusta murtunut ois.

He kokivat tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,
kun jo luulivat pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.

Vanhemman lastina oli orjuuden paino,
elämänsä joka hetki oli tuskaa vain.
Häntä seurasi perässään kuolema ja vaino,
vaik’ tahtoi, ei rakkautta saanut hän lain.

Oli osansa suojella siskoaan,
joka päivä oli vastoinkäyminen uusi.
Ei sisartaan soimannut kuitenkaan,
vaan äidilleen kostoa vannoi ja huusi.

Nuorempaa painoi elämän taakka,
tuntui kuin kaikki hänen syytänsä ois.
Pimeässä itki hän aamuun saakka:
’Kunpa joku nää murheet jo ottaisi pois!’

Hälle puhui ääni tumma Varjoista:
’Et yksin sä voi tuota taakkaasi kestää.
Voin antaa sull’ rauhan joka on ikuista,
eikä kukaan enää voi sitä sinulta estää.

Astu Varjoon lapsi, älä astu ohitse,
tääl’ odottaa ikuisen rauhan kehto.
Tee päätös ja pimeyden tie valitse,
On isäsi kruunu sun onnesi ehto.’

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:
Kumpikaan lapsista selviä ei,
kun heidät kerran on yöhön hylätty.
Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”

Daran piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.
                      ”Nämä olivat yksitoista säettä Kirjoituksista, jotka on pystytty kääntämään suoraan vanhoista teksteistä. Mutta Vaghó, entinen johtajamme jätti meille perintönä pergamentin, jota ei pitäisi olla olemassa. Kirjoitusten kadonnut säe:

Mut pimeydenkin voi valo voittaa,
lapsoset vihdoin kun toisensa kohtaa.
Yhdessä kun ovat niin aamukin koittaa
ja valon lapset kansansa päivään johtaa.

Daran veti syvään henkeä, otti hörpyn viiniä ja antoi leilin seuraavalle. Tomar pyöritti sanoja päässään. Oli todella kirjoitettu, että he herättäisivät Nanákin. Nanáki ei sanonut mitään. Hän näytti lannistuneelta, kuin kuolemaan tuomittu, joka on jo hyväksynyt kohtalonsa.
”Mutta onko siis kuitenkin mahdollista, että Varjo onnistuu aikeissaan? Molemmat siskot ovat hereillä, mutta sota alkaa pian. Mitä voimme tehdä?” Osc kysyi huolissaan.
                      ”Totta puhuttuna olen miettinyt samaa ja yrittänyt selvittää mitä Kirjoituksissa tarkoitettiin. Tomar, Toistaisitko meille ne sanat, jotka Deewa sinulla lausui.” Daran sanoi hitaasti.
                      Tomar nyökkäsi ja rykäisi.
” Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat. Itse he ovat kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa. Yksi heistä kuitenkin nousee. Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen ...Trioonin lapsi.” Tomar puhui. Hän yritti saada ääneensä samaa vakavuutta, kuin Deewalla. Mutta nähdesään Nanákin vain tuijottavan käsiään, murtui Tomarin ääni viimeisten sanojen kohdalla. Foduriaanit puhuivat hiljaa toisilleen ja Tomar nappasi pitkän ryypyn viiniä. Hän rohkaisi mielensä ja siirtyi istumaan Nanákin viereen.
                      ”Tiedän, että tämä kaikki varmasti hämmentää sinua..” Tomar aloitti, kun tyttö yllättäen katsoi häntä. Hänen silmiensä katse porautui syvälle Tomarin sisään.
                      ”Mitä tarkoitat? Että on ennustettu, että Sarako saa Varjon valtakunnan ja Varjo valtaa koko maan? Tiesin sen jo sanomattakin.” Hän tuhahti ja keskittyi jälleen omaan viinikippoonsa.
                      ”Mutta Deewa.. Denishi Punainen lausui, että sinä tulet pelastamaan kansamme, ehkä koko Jerchóvan! Tarinasi ei ole vielä ohitse.” Tomar sanoi laskien kätensä Nanákin olalle. Tyttö huitaisi napaksti Tomarin käden pois ja mulkaisi häntä.
                      ”Mikä saa sinut luulemaan, että haluan pelastaa kansasi? Edellisen kerran, kun olin geatkien mailla minut melkein ammuttiin! En pyytänyt herätä. Olisitte antaneet minun vain nukkua!” hän parahti ja kyyneleet kirposivat hänen tummanharmaisiin silmiin.
                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hän oli syypää tytön suruun.
                      ”O.. Olen pahoillani. En tiennyt ettet halunnut herätä. Luulin, että olisit iloinen... kun sait elämäsi takaisin.” Tomar sanoi pettyneenä, lannistuneena.
                      ”Älä ole pahoillasi... En syytä sinua... Halusin kuolla jo ennen sielunriistoa. Nyt vain olen samassa pisteessä kuin aiemmin.” Nanáki vastasi synkästi. Tomar oli järkyttynyt. Hänen elämänsä oli ollut vaikeaa, rankkaa, jopa vastenmielistä, siitä Tomarilla ei ollut epäilystäkään. Varmasti petetyksi tuleminen oli saanut hänet pettymään elämään, mutta kuinka masentunut täytyy olla, että menettää kokonaan elämänhalunsa.
                      ”Emme voi pakottaa sinua mihinkään. Et ole enää muodonmuuttajan orja. Kylämme vanhin on etevä noita, hän voi palauttaa elinvoimasi takaisin. ...Ehkä myös elämänhalusi.” Tomar sanoi varovaisesti. Nanáki huokasi syvään.
                      ”En usko, että mikään lääke parantaa haavoja, jotka ovat sielussa...” Hän sanoi pyörittäen viiniä kupissaan apeana. Sitten hän jatkoi.
                      ”Vuosia sitten rakastuin mieheen. Ihmismieheen. Hän oli ensirakkauteni, ainoa rakkauteni…” Nanáki sanoi hiljaa ja hänen katseensa muuttui sana sanalta tyhjemmäksi.
”Tunsimme toisemme vain muutaman kuukauden, mutta ne olivat elämäni parhaimmat kuukaudet. Sitten menetin hänet. Jouduimme Sarakon kanssa jälleen pakenemaan, enkä nähnyt häntä enää. ” hän sanoi ja yksi kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän pyyhkäisi kyyneleen ja yritti hymyillä.
”Hän oli niin komea... hän oli yhtä arpinen kuin minäkin, jopa hänen silmänsä oli tikattu kiinni. Silti, en ollut koskaan nähnyt ihanampaa miestä.” Nanáki sanoi haikeasti.
Tomar kuunteli vaitonaisena. Nyt hän ymmärsi uniensa näyt. Vieressä Daran oli kuullut heidän keskustelunsa.
                      ”Sanoitko… Ihmismies? Voitko kertoa hänen nimensä?” Daran kysyi kuulostaen jotenkin epäuskoiselta. Nanáki nyökkäsi, pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan.
                      ”Hän… Hänen nimensä oli Waldo.” hän sanoi hiljaa.
Nimen kuullessaan viisi fjoduriaania kohahti ja he näyttivät järkyttyneiltä, eikä vähiten Daran, jonka ilme vääntyi vakavaksi.
                      ”Hän?”
                      ”En ollenkaan tajunnut…!”
Fjoduriaanit aloittivat kiivaan keskustelun, kunnes Daran kohotti jälleen kätensä hiljaisuuden merkiksi.
                      ”Daran, mitä me teemme nyt?! He luultavasti ovat jo palatsissa!” lähimpänä Darania istuva mies kysyi, kumartuen johtajaansa kohti.
                      ”Mitä tarkoitat? Haluatteko kertoa mistä on kyse?” Tomar kysyi Daranilta.
Daran ähkäisi ja hieroi ohimoaan kädellään sytyttäessään piippuaan.
                      ”Nyt on käynyt niin, että me kohtasimme Waldon kaksi viikkoa sitten Varjon puolella.” Daran sanoi ja näytti siltä, kuin olisi hävinnyt jossain tärkeässä väittelyssä.
Tomar oli vielä hämillään, mutta Nanáki sai yhtäkkiä monta senttiä lisää pituutta.
                      ”Mitä?! Waldon? Missä? Mitä tapahtui? Miksi hän on Jerchóvassa? Mitä hän sanoi? Kerro!!” hän puhui kiihtyneesti.
                      ”Hän…” Daran sanoi ja näytti tuskaiselta. ”Hän on menossa ystävänsä kanssa murhaamaan Varjon kuningatarta.”
                      Nyt Tomar ja Osckin ymmärsivät, miksi Daran näytti niin lyödyltä.
                      ”Sehän tarkoittaa…!” Osc huudahti.
                      ”Kyllä. Jos he onnistuvat, Kirjoitukset käyvät toteen ja olemme tuhon omia.” Daran sanoi synkkänä. ”Koska emme olleet löytäneet Nanákia, luulimme Kirjoitusten tarkoittavan sitä, että Sarakon täytyy kuolla, jotta hän on yhdessä siskonsa kanssa. Annoimme näille kahdelle käskyn tappaa kuningatar siinä toivossa, että siten ostaisimme lisäaikaa ennen sodan syttymistä. Totta puhuttuna en uskonut heidän edes onnistuvan hankkeessa. Mutta koska Waldolla ja Nanákilla on menneisyydessään yhteys... Sen täytyy olla kirjoitettu, että he onnistuvat. Tämä muuttaa kaiken. Aivan kaiken.” Daran henkäisi suorastaan ahdistuneena.
                      Tuli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät, miten olisi nyt parasta toimia. Hiljaisuuden rikkoi Nanákin käheä ääni.
                      ”Oliko hän kunnossa?” hän kysyi varovaisesti.
Daran kääntyi tyttöä päin, hymyili hänelle ja nyökkäsi syvään. Nanáki katsoi häntä ja näytti huojentuneelta, kuin se suunnaton paino hänen hartioillaan olisi keventynyt hieman.
                      ”Luojalle kiitos.” hän kuiskasi.

Talvi saapui Jerchóvaan kaksi viikkoa etuajassa. Lunta tuprutti koko päivän ja seuraavan yön ja aamulla Fjoduriaanien alkaessa purkaa leiriä, lunta oli jo melkein puoleen sääreen. He olivat Daranin johdolla päättäneet hajaantua: kolme fjoduriaania ratsastaisi suunnitellusti Alcatchavuorille kohtaamaan heidän veljiään, Osc sekä Nanáki matkustaisivat Korvenpäähän kahden fjoduriaanin saattamana ja Tomar lähtisi Daranin ja muiden fjoduriaanien kanssa kohti Varjoa. Osc vastusti suunnitelmaa kovaan ääneen, samoin Nanáki.
                      ”Eikö Kirjoituksissa nimenomaan lue, että minun kuuluu mennä Varjon alueelle?” Nanáki tinkasi.
                      ”Mitä jos joudumme taisteluun ja kuolet? Tuossa kunnossa se on hyvin mahdollista. Emme voi ottaa sitä riskiä. Sitä paitsi Deewa oli lausunut, että sinä tulet pelastamaan kansasi, geatkit.” Daran vastasi järkähtämättä. Nanáki ei silti ollut vakuuttuneelta.
                      ”Tulet kyllä kohtaamaan siskosi, jos niin on kerran Kirjoitettu. Kylämme vanhin on osaava shamaani, joka voi auttaa sinua saamaan elinvoimasi takaisin.” Tomar yritti lohduttaa närkästynyttä tyttöä, tosin laihion tuloksin.
                      ”Tiedän, tiedän. Kerroit tuon jo eilen.” Nanáki sihahti.
                      Osc näytti hieman tyytyväisemmältä, kun sai matkustaa Nanákin kanssa, vaikka olisikin halunnut lähteä Tomarin mukaan. Hän oli koko aamun jutellut tytölle mukavia, mutta Nanáki ei lämmennyt nähtävästi kellekään.
                      ”Me näemme pian. Haemme muut geatkit mukaan ja kohtaamme taistelussa.” Osc sanoi pää pystyssä Tomarille ja Daranille, kun muut olivat jo lähteneet ratsastamaan edeltä.
                      ”Toivottavasti emme.” Daran sanoi painokkaasti. ”Tarkoituksemme nimenomaan on välttää sota, jos se vain on mahdollista.”
                      Osc nyökkäsi. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti ratsastamaan fjoduriaanien ja Nanákin perään, kohti Korpea. Tomar ratsasti veljensä vielä kiinni.
                      ”Osc, odota!” hän sanoi. Osc pysäytti ratsunsa ja Tomar pysähtyi hänen viereensä.
                      ”Kun pääset kylään, anna tämä Orvenille.” Tomar sanoi ja ojensi nahkapussukan Oscille. Pikkuveli katsoi pussia ja nyökkäsi.
                      ”Voit luottaa minuun.”
                      Tomar liittyi Daranin ja viiden fjoduriaanin matkaan kohti Varjoa. Tie oli Fjoduriaaneille tuttu, mutta Tomar matkusti ensikertaa Varjon puolelle. Hän oli aina nimenomaan yrittänyt pysyä mahdollisimman kaukana Varjon alueista, mutta nyt heidän tiensä veisi sen sydämeen: J´ranmóon.
                      Väistämättäkin Tomar tunsi levottomuutta sisällään, mutta jokin oli silti muuttunut. Se outo puristava tunne hänen rinnassaan alkoi hellittää. Se oli siellä yhä, mutta paljon heikompana. Tomar oli myös pystynyt nukkumaan rauhallista unta ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Talismaanin tuhoutuminen oli alkanut vaikuttaa heti hänen elämäänsä.
                      Heidän suunnitelmansa oli ujuttautua sisään Mustaan Palatsiin ja keskeyttää Eiffelin ja Waldon tehtävä ja siten mahdollisesti välttyä sodalta. Näin siis yksinkertaisuudessaan. Todellisuudessa heillä ei ollut aavistustakaan mitä sitten tapahtuisi. Ja ennen kaikkea onnistuisivatko alkuunkaan. Pienellä joukolla oli tehtävän kannalta turvallisempaa toimia ja huomaattomampaa liikkua. Mutta suuri joukko toisi turvaa.
                      J´ranmóssa oli tämänhetkisten tietojen perusteella noin viisi miljoonaa varjolaista. Lisäksi Muurin kupeessa odotti käskyään lähes 50 000 shakaalia. Mahdollisuus epäonnistua ja menettää henkensä oli huomattavasti suurempi, kuin onnistuminen ja voitto.
                      Tomar puri huultaan ja tiukensi otetta satulankaaresta. Syksyn käynti oli paljon kulmikkaampi, kuin Veljen lönkytys, johon Tomar oli tottunut. Voitto. Mitä minä voin voittaa? Saanko takaisin ne lämpimät kesäpäivät Kirkaspurossa, jotka vietin Veljen ja Vesjan kanssa? Tai isän tyhjänpäiväiset vitsit nuotion ääressä syysiltana.
                      Varjo oli ottanut Tomarilta jo niin paljon ja joiltakin vielä enemmän. Demó oli tuhottu, samoin Yumó. Varjolaisia olisi pian enemmän Muurin ulkopuolella kuin sisällä. Ja kuinka paljon heitä on sisällä? Tomar nielaisi.
                      ”Mitä teemme, jos epäonnistumme?” Tomar kysyi.
                      ”Jos emme onnistu, me kuolemme.” Daran sanoi kääntämättä katsettaan.
                      Jotain tällaista vastausta Tomar oli aavistellutkin. Miksi edes vaivauduin kysymään, Tomar mietti silmiään pyöritellen, mutta hymyili kuitenkin. Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi, kuinka oli aikoinaan matkustanut kuukauden päivät Daranin kanssa. Kuinka vähän hänen ystävänsä olikaan muuttunut, ja toisaalta, kuinka paljon kaikki muu oli muuttunut, eikä vähiten Tomar itse. Korvenpää, Demó, Jerchóva, koko maailma. Tulevaisuus vaikutti synkältä. Tomar hymähti ja vilkaisi ystäväänsä, joka ratsasti hänen vierellään vakavana. Jos jokin on tässä maailmassa pysyvää, on se Daranin jurous.
                      ”Kuinka pian olemme perillä?” Tomar kysyi kirien ratsullaan Daranin rinnalle.
                      Daran katsoi otsa kurtussa horisonttiin.
                      ”Jos pidämme kiirettä, emmekä pysähtele turhaan, niin saatamme ehtiä viikossa.” hän vastasi ja hymyili Tomarille, joka erotti toivon häivähdyksen hänen äänessään. Tomar nyökkäsi ja he kannustivat hevoset matkaan. Niinpä tummanpuhuva seurue otti suunnakseen luoteen, vaikka toivo oli vähissä, sitä oli silti tarpeeksi. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti