Henkivartija
Eiffel
oli harhaillut tuntikausia Palatsin alla, pimeiden käytävien sokkeloissa, ennen
kuin löysi oven ulos. Sileän, mahonkioven takaa kuului askeleita, jotka pian
kaikkosivat. Eiffelillä ei ollut varaa remuta menemään, joten hän jäi oven
taakse kuuntelemaan, milloin vartija tulisi uudestaan, kuinka usein hän kulkisi
tästä ja minne päin hän meni ja mistä päin hän tuli. Eiffel piti hermonsa
kurissa ja istui alas oven taakse odottamaan. Hänen polvensa tarvitsi aikaa
parantua ja nyt oli paras hetki levähtää. Taskussa oli vielä vettynyttä
kuivalihaa ja leilin pohjalla vettä. Pahimpaan nälkäänsä hän voisi pyydystää
rottia, jotka voi syödä nyljettyinä ja suolistettuina. Niitä vilahteli vähän
väliä silmäkulmassa. Ei se mitään herkkua olisi, mutta pitäisivätpä hänet
elossa siihen asti, että hän saisi tehtävänsä hoidettua. Eikä hän pelännyt
kulkutauteja. Hänen tarvitsi pysyä elossa vain tiettyyn pisteeseen asti. Kun
murha olisi suoritettu, hän voisi kuolla rauhassa, vailla katumusta.
Kun vartija oli kulkenut
ohi neljännen kerran, Eiffel päätteli että ovi oli syrjässä ja vähällä
käytöllä. Askeleet kaikuivat aina ensin ylhäältä päin, mutta katosivat
nopeasti. Ulkopuolella oli siis portaat ja käytävä kääntyi jonnekin poispäin.
Askeleet kuuluivat jälleen ja katosivat.
Hän odotti kärsivällisesti, kunnes oli
varma, ettei kukaan varmasti kuulisi häntä. Sitten hän otti miekkansa esiin.
Oven saranat olivat hänen puolellaan, joten Eiffelin täytyi murtaa lukko.
Eiffel iski miekan oven ja karmin väliin lukon kohdalta ja väänsi kaikin
voimin. Ovi räsähti ja aukesi. Käytävä oli valoisampi, mutta melkein yhtä pimeä
kuin edellinenkin. Vasemmalla kohosi portaat ylös ja ylempää kajasti lepattava
valo. Eiffel lähti pelotta kipuamaan kierreportaita ylös.
Monta tuntia, sekä monia
käytäviä ja portaikkoja myöhemmin Eiffel tuli oven taakse, jonka alta kajasti himmeää
valoa. Hän painoi korvansa kiinni oveen ja kuunteli. Käytävä oli äänetön. Vasta
kuunneltuaan tovin, kaikuvat etäältä askeleet, jotka loittonivat pian. Eiffel
päätteli olevansa nyt Palatsin sisällä, sillä äänet kaikuivat kuin avarassa
tilassa. Hänen täytyisi ensin saada selville missä päin palatsia Valtiatar oli.
Päätön säntäily johtaisi vain äkkikuolemaan, tai tyrmään - hitaaseen kuolemaan.
Eiffel istui alas
miettimään. Hän sulki silmänsä ja keskittyi ajattelemaan, mutta kuunteli koko
ajan ympäriltään kuuluvia ääniä, tai pikemminkin hiljaisuutta, jonka saattoi
särkeä milloin tahansa lähestyvät askeleet. Mietiskeltyään aikansa Eiffel tiesi
mitä tekisi. Hänen ajatuksensa katkaisi ulkoa käytävältä kaikuvat reippaat
askeleet, jotka lähestyivät. Eiffel nousi ylös ja astui äänettömästi oven
taakse. Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät oven toiselle puolen. Eiffel veti
henkeä.
Pian kuului kolahdus
avaimen vääntyessä lukossa, avaten salvat. Ovi aukesi matalasti narahtaen ja
ahtaaseen käytävään astui mustaan viittaan pukeutunut vartija. Mies sulki
tottuneesti oven perässään, eikä huomannut sen takana varjoissa seisovaa
Eiffeliä, joka miekka paljastettuna astui miehen taakse heti oven naksahdettua
lukkoon. Eiffel tarttui harmaaihoisestä miehestä kiinni, löi kypärän visiirin
alas ja repäisi vartijan korvista ja leuasta, vääntäen miehen pään melkein irti
harteistaan. Vartija ei ehtinyt edes älähtää, kun jo hervahti veltoksi ruman rusahduksen
saattamana. Eiffel kiskaisi
napakasti irti miehen mustan viitan. Se peitti lähes kaikki hänen vaatteensa
alleen, joten Eiffelin ei tarvinnut vaihtaa enempää kudetta, ainakaan vielä.
Hän otti mieheltä myös kasvot peittävän kypärän ja avaimet mukaansa, sekä muuta
tavaraa, jota hän miehen taskuista löysi. Eiffel laittoi vartijan kypärän
päähän. Se mahtui juuri ja juuri, peittäen hänen kasvonsa, joten häntä ei heti
tunnistettaisi tunkeilijaksi. Lopuksi Eiffel raahasi ruumiin alas portaikkoon
piiloon, ennen kuin avasi oven ja astui käytävään.
Se oli korkea, kolkko
tila, jonka seinillä roikkuivat lyhdyt valaisivat kiiltävää mustaa käytävää.
Eiffel katsoi ympärilleen. Vaikka käytävä oli korkea ja leveä, se oli autio,
eikä mistään kuulunut ääntäkään. Eiffel nielaisi, kurkkua kuivasi ja maistui
raudalle. Hän tyhjensi päästään ylimääräiset ajatukset ja marssi sitten
ripeästi käytävää pitkin.
Musta Palatsi oli valtava.
Vaikka se näytti ulospäinkin isolta, ei
Eiffel ollut ymmärtänyt kuinka käsittämättömän suuri se todella oli. Palatsissa
oli varmasti lukematon määrä palvelusväkeä ja sotilaita, mutta silti Eiffel sai
harhailla yksin autioila käytävillä. Vain aniharvoin joku kulki käytävällä
häntä vastaan. Aina kun jostain tulvi enemmän valoa, tai käytävältä kaikui
puhetta, Eiffel kääntyi hiljaisammalle tielle. Hänellä oli vielä runsaasti
aikaa, joten Eiffel päätti kartoittaa Palatsia niin hyvin kuin kykeni. Mitään
ei saanut jäädä sattuman varaan.
Eiffel
vaelsi kolme päivää Palatsissa. Hän löysi vahingossa palvelijoiden ja
vartioiden ruokalaan, josta hän pihisti ylijäänyttä ruokaa, kun ketään ei ollut
näkemässä. Hän vältteli Varjolaisia niin paljon, kuin suinkin pystyi.
Palatsissa oli lukemattomia kerroksia, sekä puolikkaita kerroksia, ja kolmasosa
kerroksia, jotka olivat lähinnä palvelusväen käytössä. Vartijoita oli jonkin
verran, mutta ilmeisesti Palatsin henkikaarti koostui ihmisistä ja ihmisen
kaltaisista sotilaista, sillä Eiffel ei törmännyt kertaakaan shakaaleihin. Muutaman
kerran hänet vartija pysäytti toinen kaartilainen, mutta Eiffelin onneksi hän
pääsi tilanteista helposti irti.
”Hei, sinä siinä! Oletko
nähnyt kapteeni Dhalkoa?”
”En ole.”
Tai
”Sotilas! Oletko menossa
iltakierrokselle.”
”Kyllä olen.”
”Käy myös itä-siivessä,
onko selvä?”
”Kyllä, sire.”
Kerran
Eiffel joutui kierrokselle kahden sotilaan kanssa, mutta hänen onnekseen
sotilaita ei kiinnostanut puhua hänelle mitään ja puolen tunnin päästä hänet
komennettiin toiselle puolen Palatsia. Ilmeisesti Palatsissa oli niin paljon
sotilaita, etteivät he tunteneet virkaveljiään kunnolla, eikä heitä myöskään
järin kiinnostanut tutustua. Ihmiset ja ihmisenkaltaiset sotilaat olivat
vähäsanaisia ja velvollisuuden tuntoisia. Täydellistä
sotilas-materiaalia. Tottelevat paljon, valittavat vähän. Minun
täytyy saada käsiini palatsin pohjapiirros, tai kuulustella henkilökuntaa,
muuten en ikinä löydä Valtiatarta näistä sokkeloista. Eiffel mietti
kulkiessaan jälleen kerran pitkin palatsin hämärtyviä käytäviä.
Eräänä iltana Eiffel kuuli
jälleen askelia ja hän astui nurkan takana olevasta syrjäisestä ovesta sisään.
Oven takana oli kapea käytävä, joka lähti viemään kaartean hieman alaspäin.
Täällä Eiffel ei ollut aiemmin käynyt, joten hän lähti halusi tarkastaa paikan.
Pian käytävä päättyi kierreportaisiin, jotka veivät jyrkästi ylöspäin.
Portaiden juuressa oli ovi. Se oli lukossa vain ulkoa, joten Eiffel avasi sen.
Yllätyksekseen hän tuli puutarhaan. Eiffel sulki oven hiljaa ja astui kukkatarhan
kasviloistoon. Siellä kasvoi lukemattomat määrät erilaisia kukkia, puita ja
pensaita, kaikki vihreinä ja kukoistavina. Se oli enemmän kuin kasvihuone,
pikemminkin suuri katettu puisto.
Eiffel nosti kypärän
visiirin ja katsahti ylös. Varjon yöllinen taivas oli harvinaista kyllä
pilvetön. Eiffel kulki suuren puun alitse ja katsoen yhä taivasta. Oli kulunut
pian kuukausi siitä, kun hän viimeksi näki kuut ja ne olivat melkein samassa
vaiheessa kuin aiemmin. Silloin hän oli ollut muurin toisella puolen
vartioimassa muiden unta. Eiffel nielaisi. Hän oli menettänyt lyhyessä ajassa
suurimman osan ryhmästään. Ainoastaan Marko oli vielä elossa, jossain. Mendez on yhä elossa myös, hän ei ole
kuollut, Eiffel yritti vakuuttaa itselleen, mutta ei enää oikein uskonut
omia sanojaan. Hän istahti väsyneenä alas, nojaten puuta vasten. Kahden viikon
päästä olisi täysikuu. Eiffel sulki silmänsä miettien alkaisiko sota täyden
kuun aikaan, vai silloin, kun Daran oli uumoillut.
Jostain kuului ääni.
Eiffel säpsähti ja puki kypärän nopeasti takaisin päähänsä ja nousi ylös. Hän
näki kauempana liikettä; jokin ihminen, luultavasti puutarhuri tai vastaava. Se
toinen ei ollut huomannut häntä, joten Eiffel päätti liueta. Puutarha oli
kaunis, mutta vaarallinen paikka. Täällä hän jäisi kiinni, jos jäisi pitemmäksi
aikaa. Eiffel kiiruhti takaisin ovelle, josta oli tullutkin. Hän kaivoi
avainnipun taskustaan ja vilkaisi vielä taivaalle, ennen kuin meni ovesta
takaisin sisään Palatsiin. Eiffel mietti tehtäväänsä hölkätessään kapeaa
käytävää pitkin. Hänen täytyi löytää Valtiatar, mutta myös pitää itsensä
näkymättömissä. Näkymöttämissä, eli hengissä. Ei pelkästään Antanielin
tehtävän, vaan itsensä ja ystäviensä vuoksi. Se olikin helpommin sanottu kuin
tehty.
Ovi narahti kiinni ja tyhjän
huoneen lattiaa peittävä pölykerros
pölähti ilmavirran mukana. Eiffel laski lyhdyn huoneen lattialle ja istui alas,
selkä kivistä seinää vasten. Hän oli löytänyt tämän huoneen ensimmäisenä iltana
Palatsin sisällä. Huoneella oli luultavasti ollut joskus jokin käyttötarkoitus,
mutta pölykerroksesta päätellen se on ollut jo jonkin aikaa täysin unohdettuna.
Tänne Eiffel palasi halutessaan kadota hetkeksi tai levätä. Loimuava lyhty oli
elintärkeä, sillä Varjon palatsissa ei ollut turvallista olla täysin pimeässä.
Eiffel riisui kypärän päästään ja laski sen viereensä lattialle. Hän nojasi
seinään ja tuijotti hiljaa lyhdyn keltaista liekkiä ja muisteli mitä hän oli
saanut selville.
Eiffel oli onnistunut
kuulemaan ylempien virkamiesten keskustelun aiemmin päivällä. Hän oli havainnut
kahden sotilaan vartioivan ovea, jonka takaa kuului vaimeaa keskustelua. Eiffel
päätti koittaa onneaan, ja oli marssinut oven eteen ja ehdottanut vaihtoa.
Toinen vartijoista antoi mielihyvin paikkansa ja asteli pois. Näin hän pääsi
aivan oven viereen ja tämän hän kuuli:
”…alhaisista käytävistä löydettiin
ruumis.” miehen ääni sanoi oven takana.
”Milloin?” toinen mies
vastasi.
”Tänään.”
Tauko.
Sitten keskustelu jatkui niin hiljaa, ettei Eiffel erottanut hetkeen puhetta
selvästi.
”…siis alkanut.”
”Kyllä. Tiedät tähtäväsi.
Et jätä häntä enää hetkeksikään yksin.”
”Tiedän, en jätä.”
”Valtiattaren henki on
käsissäsi. Mutta muista: minä olen
päällikkösi, ei Evárran. Hän saa sanoa mitä haluaa. Jos hän tulee antamaan
sinulle komentoja, kerro minulle välittömästi.”
”Kyllä, herrani.”
”Hyvä. Voit poistua.”
Ovi
kävi ja käytävälle astui mustaan kaapuun ja viittaan pukeutunut mies. Miehen
päähän oli vedetty huppu ja hänen kasvojaan peitti valkoinen naamio. Hän
kääntyi ja käveli aivan Eiffelin ohitse. Varjo tuntui vahvana miehen kävellessä
ohitse ja sai kylmät väreet kulkemaan Eiffelin selkäpiitä myöten. Valtiattaren henkivartija. Eiffel
seurasi silmikon lävitse sivusilmällä naamioitunutta miestä, kunnes hän katosi
käytävän päähän.
Oven takana keskustelu jatkui muiden
miesten kesken käsittäen lähinnä sotasuunnitelmia, joista Eiffel ei koostunut
paljoa, sillä ei nähnyt karttoja, tai mitä miehet lukivat. Noin tunnin päästä
neuvottelut olivat ohitse ja Eiffel, sekä toinen vartija lähetettiin pois. Hän
oli saanut tarpeeksi informaatiota nyt, oli aika palata takaisin piiloon.
Eiffel veti vartijan
sotisovan yltään huokaisten raskaasti. Aina pukiessaan haarniskan päälleen, hän
tunsi jotenkin… kutistuvansa. Vähentyvänsä. Puku ei ollut edes kovin painava,
mutta sen ylläpitäminen oli hengästyttävää. Öisin Varjo kuiski hänen korvaansa,
eikä Eiffel ollut nukkunut silmäystäkään viimeiseen kolmeen vuorokauteen. Painajaiset,
joista Eiffel heräsi hiestä märkänä olivat niin hirveitä, ettei hän kyennyt
nukkumaan kuin korkeintaan minuutin kerrallaan.Unettomuus sattui joka soluun ja
sai hänen päänsä pahemmin sekaisin, kuin tonkka viinaa. Yöt olivat pahimpia, ja
Eiffel pelkäsi jokaista hämärtyvää iltaa kuin lapsi mörköjä sänkynsä alla:
Pari yötä takaperin Eiffel
oli herännyt kuin unesta ja löytänyt itsensä Palatsin korkealta parvekkeelta,
katsomasta alas syvään rotkoon vuoren ja Palatsin välissä. Vanha mies ei
tiennyt, kuinka oli päätynt parvelle, juurihan hän oli nukahtanut
piilohuoneessaan, kaukana täältä. Eiffel oli puristanut parven kaidetta,
tuijottaen alas pimeyteen. Kädet eivät suostuneet irrottamaan otettaan ja hänen
tajuntansa yritti hämärtyä. Ääni hänen sisällään käski hypätä. Tuska sisällä
kasvoi joka päivältä, joka tunnilta, joka minuutilta ja unettomuus pahensi
kaikkea. Eiffel muisti kuinka opli nieleskellyt ja vaivoin saanut työnnettyä
itsensä kauemmas kaiteesta. Jos hän nyt kuolisi, kaikki jäisi kesken. Hän ei
ollut tullut tänne asti kokeakseen turhan kuoleman.
Eiffel seurasi väsyneenä lyhdyn
liekkiä, yrittäen painaa ahdistavat ajatuksen pois. Liekki paloi tasaisesti ja
sen savu nousi väreilemättä kohtisuoraa ylös. Eiffel pohti mitä oli aiemmin kuullut. Et jätä häntä hetkeksikään yksin. Jos
hän löytäisi tuon naamioidun miehen, hän löytäisi Valtiattaren. Varjolaiset
olivat selvästi löytäneet hänen aiemmin tappamansa vartijan. Aika alkoi käydä
vähiin, täytyi toimia pian, muuten hän jäisi kiinni. Eiffel rypisti otsaansa.
Ei pitäisi lähteä soitellen sotaan, vaan odottaa juuri sopivaa hetkeä. Ehkä,
kun Varjolaiset hyökkäävät ja sota alkaa.
Sota, jälleen. Monesko
sota tämä on minulle? Sadas?
Tämä sota tulisi olemaan
täysin erilainen, kuin mihin Eiffel oli tottunut. Se käytäisiin vieraassa
maassa, erilaisin asein ja täysin eri syystä. Ei ollut kyse yhdestä
kaupungista, tai yhdestä tukikojdasta. Kyse oli elämästä ja pimeydestä. Eiffel
puristi kätensä nyrkkiin ja aukaisi sen jääden tuijottamaan sotaisan elämän
arpeuttamaa kämmentään. Mitä tahansa tapahtuisikin, hän olisi valmis. Hänellä
ei ollut mitään menetettävää, mutta maailmalla oli menetettävänään kaikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti