Viha
Tomar
ja Osc jatkoivat matkaansa kylään kahdestaan tytön kanssa. Luglion jätettyä
heidät kahden heidän mielialansa oli laskenut entisestään. Korvenpäästä
lähtenyt retkikunta oli kutistunut puoleen. Nyt Tomar ymmärsi miksi Luglio oli
halunnut uhrautua ja lähteä syötiksi Demossa. Hänelle oli aivan liian suuri
pala kohdata oma tyttärensä vuosia myöhemmin. Siksi kai hän oli kertonut
Tomarille ja Oscille menneisyydestään, jotta he ymmäräisivät eivätkä syyttäisi
häntä. Näin ei kuitenkaan ollut Tomarin kohdalla. Hänestä Luglion teko oli raukkamainen.
Hänen olisi kuulunut kohdata menneisyytensä, ei paeta sitä. Nyt Luglio vain
hylkäsi lapsensa uudelleen. Historia toisti itseään julmalla tavalla.
Harmaat pilvet roikkuivat matalalla kolealla
taivaalla tasangon yllä, enteillen lumisadetta. Ilmat olivat viilentyneet
viimepäivinä, ja pohjoisessa Korvessa maa olisi jo valkoisena. Tomar katsoi
apeana taivasta. Heillä oli vielä pitkä matka edessään, eikä tulevaisuuskaan
ollut enää millään tapaa valoisa. Mitä tapahtuu sitten, kun he pääsevät
takaisin kylään? Saako Orven tytön hereille? Entä, jos saakin, mitä tytön
kuuluu tehdä?
Tomarin rinnassa tuntui inhottava
puristava tunne. Hän vilkaisi nopeasti tyttöä, joka makasi poikittain Ramonin
hevosen selässä. Tomarilla teki pahaa ajatella tytön kohtaloa. Geatkit olivat
tuominneet hänet kuolemaan heti hänen synnyttyään. Hän kuitenkin säästyi
jotenkin, mutta millainen hänen elämänsä oli ollut? Jokainen arpi tytön kehossa
kertoi omaa synkkää tarinaansa. Hänellä ei ollut omaisuutta, eikä paljoa edes
vaatteita. Ja nyt häntä kiikutettiin takaisin Korpeen, jossa hänen kansansa
odotti tytön pelastavan heidät varjolaisilta.
Tasanko jäi hiljalleen taakse ja he
ratsastivat vihdoin metsässä. Vaikka suur Korpi lähestyi, se ei tuntunut
lohduttavalta, kuin alkusyksystä, kun hän oliSe kuristava tunne voimistui ja
Tomar joutui vaihtamaan asentoa. Eivät geatkit välittäneet tytöstä paskan
vertaa, he vain halusivat jonkun pelastavan heidän kalliin nahkansa, keinolla
millä hyvänsä. Lugliokin hylkäsi tyttärensä, jättäen hänet oman onnensa varaan.
Häntä ei koskaan juhlittaisi pelastajana. Hänet hylättäisiin yhä uudestaan,
unohdettaisiin ja pyyhittäisiin pois historian lehdiltä. Tämäkö oli Deewan
tahto? Kuuluiko Tomarin löytää ja herättää tämä tyttö, jotta häntä voitaisi
käyttää hyväksi ja sen jälkeen kieltää? Harmaalta taivaalta laskeutui
verkkaisesti paksuja lumihiutaleita.
Tomar ähkäisi ja tarttui rintaansa. Tuntui
kuin polttava piikki olisi pistetty rinnasta läpi. Hänen olonsa oli tukala ja henkeä
ahdisti suuresti. Tomar alkoi haukkoa henkeään, ja hän saattoi tuntea pulssinsa
vain kiihtyvän. Hän jättäytyi hieman kauemmas Oscista, joka ratsasti edellä.
Hän tarvitsi tilaa, happea. Onneksi oli pakkanen, kylmä ilma tuntui taivaalliselta
hänen kuumottavilla kasvoillaan. Osc huomasi Tomarin jääneen jälkeen. Hän vilkaisi
olkansa yli ensin Tomaria, sitten tyttöä. Ramonin hevosella oli keinuva askel
ja Osc kurottautui lähemmäs tyttöä korjatakseen hänen asentoaan. Tomar seurasi
veljensä toimintaa kulmiensa alta. Hengitys kiihtyi. Osc nosti tyttöä hieman ja
hänen kätensä viipyivät tarpeettoman pitkään tytön lantiolla. Tomarin sisällä
kuohahti.
Hän oli tarttumaisillaan miekkaansa,
mutta jokin yritti estää häntä. Oliko se järjen vakava ääni, joka yritti rauhoitella
häntä, siitä Tomar ei voinut olla varma. Kuin valkea usva, joka laskeutui
mielensä metsään, palauttaen mieleen lapsuuden haalistuneita muistoja. Hänen
rakas pikkuveljensä, joka pienenä juoksi puumiekka kädessään ympäri kotia; polvet
ruohossa, palanut läikkä hännässään. Tomar oli leikittänyt veljeä äidin
keittäessä ruokaa. He olivat kulkeneet yhdessä metsäpolkuja ja Osc oli
osoittanut Tomarille jokaista sientä ja oravaa, jonka oli nähnyt.
Sitten valkean usvan keskellelle syttyi
punainen hehku. Punainen tuli ja ne surulliset silmät. Liekit täyttivät koko
metsän, mielen ja kehon huutaen Tomarille, kuinka tuo yksisilmäinen mies tahtoi
viedä hänen hennon prinsessansa. Käyttää hyväkseen, tuhota, raiskata ja hylätä
hänet kylmään metsään, kuten kaikki geatkit aikoivat. Ja raivo täytti Tomarin.
Hän tempaisi miekkansa huotrasta,
kannusti Syksyn laukkaan, hyppäsi ratsailta Oscin kimppuun ja he putosivat
maahan. Osc potkaisi Tomaria, joka pyörähti hänen päältään maahan.
”Mitä helvettiä Tomar?!” Osc huusi, kun
Tomar hyökkäsi uudestaan.
Hän
otti miekkansa ja torjui Tomarin iskun. Miekka miekkaa vastaan, veli veljeä
vastaan. Toinen hevosista hirnahti ja väisti heidän kamppailuaan peruuttaen. Vieressä
Ramonin ratsu säikähti ja kavahti takajaloilleen. Tyttö valahti satulasta ja
tömähti maahan. Osc herpaantui, väisti Tomarin hyökkäyksen ja kiirehti kohti
tyttöä.
”Älä luulekaan!!” Tomar
karjaisi ja ampaisi veljensä perään.
Hän
tarttui Oscia hiuksista ja repäisi taaksepäin. Osc parkaisi kivusta, mutta
onnistui lyödä Tomaria nyrkillä kasvoihin.
”Hänestäkö tässä on
kyse?!” Osc huusi osoittaen maassa makaavaa tyttöä.
Tomar
pyyhkäisi verta poskipäältään murahtaen ja hyökkäsi uudestaan miekka koholla.
Hän ei aikonut antaa Oscin viedä tyttöä kylään. Hän ei ansaitsisi sitä
kohtaloa. Tomar tahtoi itse pelastaa tytön. Hän ottaisi hänet mukaansa,
ratsastaisi takaisin Pakkasvuorille, turvaan, piiloon kaikelta pahalta.
”Sinä et saa häntä!” Tomar
karjaisi huitoessaan miekallaan Oscia kohti, joka väisteli ketterästi.
”Minä? Mitä sinä tarkoitat?!” Osc parahti.
Tomar
väisti Oscin miekkaa. Veli oli taitava, mutta pidätti selvästi iskujaan ja ne
oli helppo väistää ja torjua.
”Mitä sinä tarkoitit
Tomar??” Osc kysyi ja loikkasi kauemmas.
”Tämä ei ole hänen
kohtalonsa!” Tomar huusi ja juoksi kohti Oscia.
Osc
perääntyi kohti metsää, Tomar kintereillään. He juoksivat suurten tammien ali,
joiden oksat kaartuivat roikkumaan kuin kattona metsänpohjan ylle. Puut olivat
paljaat ja lunta satoi vähitellen lehtien peittämälle maalle. Keltaiset
kuivuneet lehdet kahisivat jalkojen alla, kun veljekset juoksivat metsän halki.
Tomar alkoi saavuttaa Oscia. Hän tarttui veljeä niskasta ja kaatoi hänet
maahan. He pyörivät lumisten lehtien päällä, lyöden ja potkien toisiaan.
Lopulta Tomar sai yliotteen ja hän iski Oscia lujaa päähän. Poika hervahti
melkein tajuttomaksi iskusta. Tomar loikkasi ylös ja kurottautui kohti maahan
pudonnutta miekkaansa. Hän nosti miekan ja aikoi iskeä sen veljensä rintaan.
”Lopeta!” karhea ääni
käski.
Tomar
pysähtyi ja käännähti ympäri. Siinä, hänen edessään oli kymmenen fjoduriaania
ratsujensa selässä, sekä heidän edessään vakava mies. Hänellä oli vyötärölle
ulottuvat mustat hiukset, arpiset, ahavoituneet kasvot ja terävät silmät. Tomar
tunnisti Daranin heti. Hän laski miekkansa hämillään.
”Tomar? Mitä sinä teet?
Kuka hän on?” Daran kysyi ja laskeutui ratsailta maahan.
Tomar
katsoi Darania hämmentyneenä ja sitten veljeään, joka alkoi tointua iskusta ja
yritti nousta istumaan. Tomarin pää selkeni. Tuntui kuin kaikki olisi ollut unta.
Pahaa painajaista. Mutta se ei ollut. Tomar
häkeltyi tajutessaan mitä oli vähällä tehdä, ja hän nakkasi kädessään olleen
miekan maahan inhosta väristen. Daran käveli Tomarin eteen ja katsoi häntä
vakavana. Muut foduriaanit tulivat lähemmäs ja pari heistä marssi Oscin luo ja
he auttoivat hänet ylös maasta. Tomar katsoi veljeään surkeana ja painoi sitten
päänsä painuksiin häpeissään.
”Olen pahoillani Osc… En
tiedä mikä minuun meni.” Tomar sanoi hiljaa. ”Ja Daran, olen pahoillani, että kun
vuosien jälkeen tapaamme jälleen, joudut näkemään minut alennustilassani.”
Tomar sanoi surkeana. Mitä hän oli oikein ajatellut? Tappaa oma veljänsä ja
karata uinuvan tytön kanssa vuorille. Oliko hän vihdoin menettänyt järkensä?
Daran ei kuitenkaan näyttänyt vihaiselta tai pettyneeltä, vaan hyvin surulliselta.
Hän laski kätensä Tomarin olalle ja katsoi häntä silmiin.
”Onko talismaani yhä
sinulla?” hän kysyi.
Tomar
nyökkäsi nyökkäsi ja kaivoi pussissa olevan talismaanin paitansa alta. Hän
ojensi sen Daranille, joka raotti pussia, katsoi sisään ja sulki sen sitten
uudestaan.
”Olin aivan unohtaa,
anteeksi….” Tomar sopersi päätään pudistellen.
Hän
oli yhä hämmentynyt kaikesta. ”Daran, tässä on Osc - veljeni. Osc, tämä on
Daran Fjoduriaani, hän josta olen kertonut aiemmin.” Tomar esitteli.
Osc nyökkäsi hiljaa ja
nousi ylös. Hän näytti vihaiselta ja epäluuloiselta Tomaria kohtaan.
”Veljesi?” Daran toisti.
Tomar
huokaisi syvään. Hän ei tiennyt kuinka selittää tapahtunutta, kun ei itsekään
ymmärtänyt sitä. Tomar oli juuri sanomaisillaan jotain, kun Daran nosti kätensä
vaikenemisen merkiksi.
”Sinun ei tarvitse
selittää mitään.” Daran lausui ja ojensi talismaanin takaisin Tomarille ja
kääntyi Oscin puoleen.
”En tiedä tarkalleen mitä
on tapahtunut ja sinun voi olla vaikea ottaa vastaan ventovieraan neuvoja,
mutta haluan sanoa tämän. Se Tomar, jonka minä tunnen, ei koskaan
vahingoittaisi omaa veljeään. Tuo taistelu, jota hetki sitten jouduin
todistamaan oli puhtaasti talismaanin aiheuttamaa.” Daran sanoi painokkaasti
Oscille.
Oscin ilme muuttui hieman vähemmän
kylmemmäksi ja hän katsoi Tomaria aavistuksen hämillään. Sitten hän pälyili
uudestaan Darania.
”Kylämme shamaani sanoi
sen olevan Varjon taikakalu. Miksi annoitte sen Tomarille, jos se tekee
kantajansa tuollaiseksi?” Osc kysyi tiukkana, välittämättä Daranin
auktoriteetista.
”Miksikö? Siksi, koska
kuka tahansa muu, joka olisi kantanut talismaania mukanaan viisitoista vuotta
olisi jo kuollut.” Daran sanoi.
Osc
häkeltyi. Hän vilkaisi Tomaria, painoi sitten katseensa maahan vakavana. Yhtäkkiä
Osc havahtui hämmennyksestään.
”Tyttö! Hevoset!” hän
huudahti ja lähti juoksemaan sinne, mistä he olivat tulleet.
Tomar
ja fjoduriaanit lähtivät seuraamaan häntä. Hetken kuluttua he saapuivat
hevosten luo. Ne olivat rauhoittuneet ja söivät kellastunutta ruohoa lumen
seasta. Syksykin seisoi hieman kauempana, mutta nyt jo rauhallisena. Niiden
keskellä osaksi lehtien ja lumen peitossa makasi tyttö valkoisessa kaavussaan.
Osc riensi tytön luokse ja käänsi hänet ympäri selälleen. Hän kuunteli tytön
hengitystä ja näytti huolestuneelta.
”Hän ei hengitä.” Osc
sanoi ontosti.
Daran
harppoi hänen luokseen ja kyykistyi tytön viereen. Hän kokeili hänen kättään ja
kaulaansa.
”En löydä pulssia.” hän
sanoi vakavana ja alkoi tunnustella tytön selkää ja kylkiä.
Tomar
riensi heidän luokseen ja puristi tytön kämmentä. Se tuntui jääkylmältä, paljon
kylmemmältä kuin aiemmin. Hän hätääntyi ja vilkaisi Darania. Daran katsoi otsa kurtussa
tyttöä ja nousi ylös maasta. Tomar nielaisi ja painoi korvansa tytön rintaan.
Ei mitään.
”Hän on ollut jo hetken
kuollut.” Daran sanoi ja katsoi veljeksiä.
Osc
katsoi pettyneenä Tomaria ja veti tytön syliinsä.
”Hän oli vielä viimeksi
elossa… Tänä aamuna. Hän oli vielä aamulla elossa.” Osc sanoi. ”Kuoliko hän pudotessaan
hevosen selästä?” Osc kysyi surkeana ja epuskoisena.
”Hänessä ei ollut
ruhjeita. Ei ainakaan, että minä olisin huomannut.” Daran sanoi.
Loput
Fjoduriaanit kerääntyivät heidän ympärilleen. Oli hiljaista. Tuuli nostatti
kuivia lehtiä tanssimaan puuterisen lumen päälle. Osc nousi vaitonaisena ylös,
tyttö yhä sylissään. Daran seurasi katseellaan Oscia ja kääntyi sitten Tomarin
puoleen.
”Kuka tämä tyttö …?” hän
kysyi, mutta lopetti kesken lauseensa ja jäi kuuntelemaan tuulta. Muutkin
fjoduriaanit pysähtyivät ja keskittyivät kuuntelemaan. Tomar tunsi kylmiä
väristyksiä, mutta se ei johtunut pakkasesta.
”Puhutaan tästä myöhemmin.
Tomar, Osc, nouskaa ratsaille ja tulkaa mukaamme. Ratsatakaamme turvallisempaan
paikkaan puhumaan.” Daran sanoi.
He eivät alkaneet
väittelemään, vaan nousivat vaitonaisina ratsaille. Osc otti tytön ruumiin
syliinsä ja he seurasivat fjoduriaaneja. Sitten he ratsastivat laukaten läpi pitkän yön, kohti koillista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti