Nouseva Uhka - Kappale 8 & 9

Tuhoon tuomitut

Tähdet loistivat himmeinä taivaalla. Tupakan savu leijaili äänettömästi kohti taivaita. Kevyt tuulen henkäys tarttui savuun, pyörittäen sen tanssien kohti korkeuksia, kadoten lopulta, kuin veripisara valtamereen. Ilta oli lämmin ja kaupunki vaipui hiljalleen alkuillan vilkkaudesta yön tuudittamaan uneen. Mies ja nainen seisoivat parvekkeella, katsoen Demón ylle levittyvää tähtitaivasta.

                      "Tähdet ovat tänään kauniit." Punahiuksinen tyttö sanoi ja veti tupakansavua syvään.

Mies katsoi taivasta, sitten häntä.

                      "Tähdet ovat kyllä kauniit, mutta eivät koskaan niin kauniita kuin sinä." Hän vastasi ja koski kevyesti tytön kaiteella lepäävää kättä. Hänen hiuksensa olivat tulenpunaiset, hänen vartalonsa solakka, paikoin jopa laiha. Tytön liki alastonta vartaloa peitti ohut karva, ja hänen jäntevien säärien päällä keinui hitaasti paksu häntä, joka muistutti raidoiltaan supikoiran häntää. hänen kasvonsa olivat sirot ja kauniit. Mies ei vielä tiennyt mitä rotua tyttö oli, mutta se ei haitannut. Hänen kasvonsa olivat sirot ja miellyttivät silmää. Tyttö katsoi miestä ja nauroi.

                      "Typerys. Sanot noin vain miellyttääksesi minua." Hän hymyili ilkikurisesti ja kuljetti miehen käden rinnalleen.

                      "Minä olin tosissani." Mies virnisti ja puristi rintaa saaden tytön nauramaan lisää.

                      "Ei sinun tarvitse leperrellä. Se olen minä, jonka työ on miellyttää sinua." Tyttö sanoi silmää iskien ja puhalsi savua kohti tähtiä, joita jäi tuijottamaan aavistuksen poissaolevana, kuten aina. Hän ei kertonut itsestään mitään. Koskaan. Tuo kiusoitteleva hymy piilotti taakseen huolen jostain suuresta ja vakavasta.

Mies vakavoitui ja veti kätensä pois. Tuli seesteisen hiljaista. Alhaalla kadulla kuului hetken riidan ääniä, jotka pian loittonivat. Mies tumppasi savukkeensa, mietti hetken ja veti parvekkeen kaiteella lojuvasta askista uuden. Hän vilkaisi naista ja huomasi tämän välttelevän katsettaan. Mies sytytti savukkeensa.

                      "Nana…" Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Hän veti syvään savua keuhkoihinsa, kunnes tunsi nikotiinin huumaavan kihelmöinnin rinnassaan. Mies pidätti henkeään vielä hetken, kooten ajatuksiaan ja puhalsi sitten savut ulos. Tytön tupakka oli miltei palanut loppuun.

                      "Mä en… En halua olla asiakkaasi. Enää." Mies sanoi. Sanat olivat kuulostaneet vakuuttavimmilta hänen päänsä sisällä.

                      Tyttö katsoi häntä vakavana, eikä mies kyennyt lukemaan tunnetta punaisten hiusten kehystämiltä kasvoilta.

                      "Tarkoitan… tahdon enemmän. Anna minun miellyttää sinua. Anna minun rakastaa sinua." Mies sanoi ja astui lähemmäs. Tyttö otti askeleen taaksepäin ja katsoi häntä epäuskoisena syvältä silmäkuopistaan. Kuin pelokas kissanpentu, joka väistää kättä lyönnin pelossa.

                      "Minä en... tiedä. Tämä on minun työni. En voi lopettaa työtäni..." Tyttö sanoi epäröiden.

                      "Tuo ei ollut kuitenkaan ei." Mies sanoi ja hymyili toiveikkaasti. Tyttö silmäili miestä epäluuloisena, lähes epäuskoisena - mutta alkoi sitten nauraa.

                      "Ei niin..." tyttö vastasi hymyillen.

Mies astui lähemmäs ja he suutelivat. Ensin varovaisesti, sitten intohimoisesti. Hetki tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Molempien savukkeet ehtivät sammua. Tyttö veti huulensa pois ja katsoi miestä ylöspäin. Miehellä oli vain yksi silmä, toinen oli ommeltu umpeen. Silti hänen kasvonsa olivat komeat ja niitä kehysti sekainen, musta tukka. Nana oli pitänyt näistä kasvoista ensi hetkestä asti, mutta nyt hän uskalsi vihdoin näyttää sen. Hänen vatsassaan tuntui outo polttava tunne, kuin lepattava liekki, joka yritti saada happea suljetussa huoneessa. Uusi tunne nosti karvat pystyyn ja pelotti, samoin tämä mies, jota hän tuskin tunsi. Mutta tuosta ensihetkestä lähtien hän tiesi, ettei koskaan halunnut päästää irti tästä miehestä.

                      Nana halasi miestä, joka kietoi neitonsa tiukkaan syleilyyn. Hän toivoi voivansa vain nukkua pois tähän syleilyyn... Kaikki Nanan elämässä oli ollut yhtä helvettiä tähän hetkeen asti. Nyt hän tunsi valon pilkistävän vihdoin elämäänsä ja Nanasta tuntui, että ehkä, ehkä kuitenkin hänkin voisi tuntea onnen edes hetken. Sitten pelko palasi ja Nana tunsi kuristavan tunteen sisällään. Ei tämä voi olla totta. Tämäkin otetaan häneltä kuitenkin pois. Hän halusi tämän hetken kestävän ainiaan. Oi aika, pysähdy ja anna minun jäädä tälle parvekkeelle ikuisesti Nana toivoi. Hän puristi miestä ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mies tunsi hänen vapisevan.

                      "Mikä hätänä?" hän sanoi ja yritti katsoa tyttöä kasvoihin. Nana pyyhki kyyneleitä ja yritti välttää miehen katsetta, jottei tämä näkisi hänen itkevän. Ettei hän näkisi, kuinka heikko hän oli.

                      ”Nana, nyt puhut mulle. Mä en ole sun asiakkaasi nyt, sinun ei tarvitse esittää mulle mitään.” mies sanoi. Häntä suututti, koska olisi palavasti halunnut auttaa tyttöä jotenkin, mutta Nana ei päästänyt ketään lähelleen.

                      "Minä pelkään... pelkään vain… että tapahtuu jotain pahaa..."

                      "Kuule. Minä lupaan - kuuntele minua, lupaan ettei mitään pahaa tule tapahtumaan. Ikinä. En anna minkään tai kenenkään koskaan satuttavan sinua. Tiedän, että on liian aikaista sanoa näin mutta... Minä rakastan sinua."

                      "Minäkin rakastan sinua." Nana henkäisi "Siitä hetkestä, kun ensi kerran olimme kahden. Rakastin sinua silloin. Rakastan sinua nyt. Huomenna ja ikuisesti. Rakastan sinua Waldo."

                      Nana tunsi toivonsa kasvavan noiden sanojensa myötä. Waldo otti Nanaa kädestä ja katsoi häntä. Kaikki muu menetti heille merkityksensä. Koko maailma katosi noiden kahden ympäriltä. Oli vain äänetön lämmin yö, kaukaiset tähdet ja palava rakkaus joka lopulta koki musertavan lopun.

Psykopaatti

Kova maa sai Eiffelin selän särkemään ja kylmyys kolotti loukkaantunutta olkapäätä herättäen hänet unesta. Eiffel käänsi vaivalloisesti kylkeään maassa, mutta selkäkipu vain paheni, joten hän nousi istumaan. Kylmä yöllinen ilma sai ihon kananlihalle, eikä hiipuva nuotio lämmittänyt kovin paljoa. He olivat pystyttäneet leirin metsässä olleen kallion suojaan, tähtitaivaan alle. Muut nukkuivat, paitsi juuri herännyt Eiffel, sekä Waldo, joka oli kipinävuorossa. Eiffel nousi ylös ja venytteli selkäänsä. Muutaman askeleen käveltyään särky alkoi helpottaa, sitten hän kiersi nuotion ja istuutui Waldon viereen.

                      ”Eikö nukuta?” Waldo kysyi.

                      ”Selkää vain särkee.” Eiffel vastasi.

Jossain etäältä kuului vaimeaa pöllön huhuilua, johon pian vastasi toinen lintu, sitten tuli taas hiljaista. Nuotion ympärillä lensi kolme yöperhosta, jotka kiersivät sitä, kuin tanssien outoa, lumoavaa tanssia musiikkina ainoastaan pimeän metsän äänettömyys. Waldo nakkasi pari kuivaa oksaa nuotioon, josta pölähtävät kipinät saivat yöperhoset kavahtamaan hetkeksi kauemmas. Pian ne kuitenkin palasivat jatkamaan yöllistä valssiaan. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa ja näytti apealta. Waldo huokaisi raskaasti. Eiffel kuuli, että hän yritti nielaista melankolian äänestä, muttei kyennyt peittämään sitä.

                      ”Onko kaikki okei?” Eiffel kysyi.

Waldo ei vilkaissutkaan häneen, vaan nakkasi nuotioon lisää puuta, vaikkei olisi tarvinnut. Nuotion toisella puolella Marko ynähti ja käänsi vaivalloisesti kylkeään ja jatkoi nukkumistaan.

                      ”Ei.” Waldo lopulta vastasi.

                      ”Haluutko puhua siitä?”

Eiffel kyllä tiesi, mikä Waldon mieltä painoi. Hän myös tiesi, ettei hän halunnut puhua siitä. Viisitoista vuotta, eikä hän koskaan halunnut puhua Nanasta. Se oli liian arka paikka. Kuin ikuisesti vereslihalla oleva haava sielussa. Oli siis parempi antaa olla. Waldo huokaisi jälleen ja haukotteli perään.

                      ”Mä voin pitää kipinää, mee sä vaan nukkuun.” Eiffel sanoi ja nakkasi vuorostaan ohuen kepin tuleen.

                      ”Kiitti.” Waldo sanoi väsyneesti. Hän nousi ylös ja käveli nuotion ympäri. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja käänsi katseensa metsää päin. Eiffelkin valpastui ja nousi äänettömästi ylös. He kumpikin kuuntelivat. Waldo näytti selvästi kuulevan jotain, mutta Eiffel ei kuullut mitään. Silloin hän yhtäkkiä tunsi epämiellyttävän tunteen. Tunteen, joka kylmäsi sisuskaluja ja kuristi sisältä. Varjo.

                      Eiffel loikkasi salamannopeasti nuotion yli kohti maassa olevaa käärettä. Hän oli juuri kurottamassa kohti miekkaa, kun nuotion hehkuvaan valoon ilmestyi metsästä kaksi shakaalia. Eiffel jähmettyi niille sijoilleen, samoin Waldo. Shakaalit tuijottivat heitä liikahtamatta. Ne laskivat kaikki paikalla olijat ja arvioivat selvästi riskejä. Sen näki heidän katseestaan. Niiden mustan karvan peittämä paljas ylävartalo kohoili hitaasti hengityksen tahtiin, suuret keltaiset silmät nauliutuneina heihin. Eiffel tunsi ahdistuksen puristavan rintaa. Varjon läsnäolo levisi kuin kalman löyhkä shakaaleista ja teki olon tukalaksi.

Toinen shakaaleista liikahti. Eiffel tempaisi maasta Joonan Lahjan, samalla kun ensimmäinen shakaali hyökkäsi. Eiffel huitaisi nuotiota miekalla ja palavat kekäleet lensivät päin shakaalia, joka loikkasi syrjään väistääkseen polttavat hiilet. Nyt muutkin heräsivät meluun. Hyökkäävä shakaali leikkasi ilmaa sapelillaan ja tähtäsi iskun kohti Eiffeliä, joka torjui iskun miekallaan. Joonan lahja oli kovaa tekoa. Shakaalin iskun voima upotti Eiffelin kantapäät maahan ja viiltävä kipu säteili loukkaantuneesta olkapäästä, hänen ottaessaan miekan vastaan kaksin käsin.

Taaemmas jäänyt shakaali liittyi hyökkäykseen. Waldo tempaisi nuotiosta pikän oksan, joka paloi isolla liekillä. Hän sohaisi oksalla shakaalia, jonka onnistui väistää liekit, mutta ei viereen ilmestyeen Brittanyn potkua. Tyttö ei ollut turhaan treenannut kamppailulajeja. Hänen korkea potkunsa osui suoraa shakaalia ohimoon. Toinen shakaali murahti huomatessaan kaverinsa kaatuvan maahan. Se mulkoili Brittanya, Waldoa ja taaempaa lähestyvää Markoa, torjuen samalla Eiffelin antamat iskut. Sillä oli alivoima. Shakaali perääntyi kohti puiden riviä. Sitten se vilkaisi vielä kerran tajutonta toveriaan, ennen kuin kääntyi ja pakeni metsään.

                      Eiffel hengitti raskaasti polviinsa nojaten. Miekka oli yllättävän painava ja se sai hänen olkapäänsä huutamaan kivusta. Maassa oleva shakaali ynähti tajuttomana. Eiffel veti syvään henkeä ja nousi ylös. Hän käveli miekka kädessään shakaalin luo. Brittany käänsi katseensa pois. Eiffel tarttui shakaalia korvista, veti sen pään taakse ja viilsi shakaalin kurkun auki. Paksu, musta veri purskahti tulvana maahan. Shakaalin kurkusta lähti vastemielinen kurlutus ja se nyki hetken, kunnes jäi kuolleena niille sijoilleen. Ilma lemusi raudalle ja kalmalle.

Eiffel katsoi shakaalia hitaasti. Hän ei tiennyt oliko se enemmän joku vai jokin. Oliko sillä perhe jossain? Rakastettu joka odotti sitä kotiin... Oliko sillä toiveita, unelmia ja odotuksia elämästään, vai oliko se vain pelkkä orja vailla tulevaisuutta? Silti Eiffel ei tuntenut mitään tappaessaan sitä. Brittany vilkaisi vielä nopeasti liikkumatonta shakaalia ennen kuin käveli pois.

Tunnekylmyys väkivaltaa kohtaan oli antanut Eiffelille psykopaatin maineen. Hän oli itsekin jossain vaiheessa tunnistanut tämän piirteen itsestään, eikä ollut ylpeä siitä. Muttei siitä huolimatta nähnyt syytä tehdä asialle mitään. Eiffel oli nähnyt ja kokenut elämänsä aikana niin paljon kauheuksia, brutaalia väkivaltaa ja kuolemaa, että jossain vaiheessa hän oli vain turtunut. Tuntemattoman ihmisen kuolema ei koskettanut enää mitenkään. Ehkä kaikki oli lähtenyt siitä, kun hän oli katsonut silpoutunutta ja palanutta morsiantaan kasvoihin silloin kauan sitten.

                      ”Parempi jatkaa matkaa. Se toinen palaa kyllä ja sillä voi olla kavereita mukana.” Eiffel sanoi ja pyyhki veret miekastaan. Muut nyökkäsivät ja he alkoivat kasata vähäisiä tavaroitaan. Lopuksi Marko polki nuotion sammuksiin ja he jatkoivat matkaansa. Eiffel mietti tapahtunutta vielä pitkään. Kuinka shakaalit olivatkin löytäneet heidät? He olivat valinneet leiripaikan erityisen huolellisesti; tuulen alla, kaukana suurista teistä ja kulkureiteistä. Lisäksi he olivat vielä kaukana Varjon miehittämistä alueista. He olivat saaneet käsityksen, etteivät Varjon shakaalit tavallisesti partioi näin kaukana omistaan. Toisaalta Jerchóva oli kaaoksessa ja kaikki oli mahdollista. Eiffel päätti lopulta antaa asian olla. Shakaalit olivat luultavasti osuneet kohdalle täysin sattumalta ja heillä sattui vain olemaan huono tuuri.

Neljä päivää myöhemmin he saapuivat Panthin kylään. Kyläläiset olivat pääasiassa ihmisiä, mutta he näkivät keskikadulla myös joitain eri rotujen edustajia. Pääasiassa ihmisiin risteytyneitä humanoideja, samanlaisia, joita saattoi nähdä Városin lentokentillä vilkkaina kausina. Ihmisen geenit olivat lähes poikkeuksetta dominoiva perintötekijä. Alkuperäiskansan edustajia tuskin enää oli Jerchóvan kokoisessa maassa ja jos oli, he asuivat kaltaistensa kanssa omissa yhteisöissään. Panthin kaduilla kukaan ei onneksi kiinnittänyt heihin erityistä huomiota, vaikka kylä oli niin pieni, että kaikki asukkaat taatusti tunsivat toisensa. Pituutensa puolesta Prioriaanit erottuivat yleensä väkijoukosta, mutta muuten he näyttivät tavallisilta ihmisiltä.

He kirjautuivat sisään vaatimattomaan majataloon, jossa he olivat ainoat asiakkaat. Heillä ei ollut lähes ollenkaan rahaa, joten ainoat työkykyiset lähtivät jälleen työhakuun. Brittany sai heti töitä tarjoilijana tavernassa, mutta Marko ja Waldo saivat kiertää koko kylän läpi ennen kuin saivat töitä tallista. He päättivät yksissä tuumin asettua aloilleen, ennen kuin alkaisivat etsiä Antanielia, jotta eivät vetäisi epätoivottua huomiota puoleensa.

Toisena iltana Eiffel päätti lähteä oluelle tavernaan. Brittany, joka oli työvuorossa, toi hänelle tuopin pöytään ja istahti hetkeksi seuraan. Tarjoillessaan hänen täytyi pitää pitkää hametta ja se sai hänet selvästi vaivautuneeksi. Brittany ei ollut koskaan ollut hame-tyyppiä, jollei kyseessä sitten ollut uskaliaan lyhyt roiskeläppämalli.

”Yritin tänään hienovaraisesti aloittaa keskustelua Huoneesta.” Brittany aloitti ja vilkaisi olkansa yli. Kun kukaan ei kaivannut häntä, hän varasti hörpyn Eiffelin tuopista ja jatkoi. ”Ei tullut mitään noteerattavaa esille. En kuitenkaan uskaltanut alkaa liikaa utelemaan.” hän sanoi ja nojasi taakseen. Eiffel maistoi oluttaan. Se oli kirpeää, melkein kuin simaa, mutta vahvaa.

”Hyvä niin. Parempi nyt ainakin aluksi pitää pienempää suuta.” hän sanoi.

Brittany katsoi häntä kiinteästi ja Eiffelin oli vaikea tulkita naisen ilmettä. Brittany näytti siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta henkäisi sitten turhaantuneen kuuloisesti.

”Eiffel, jos totta puhutaan… Mä en usko, että se mies on hengissä. Sitä paitsi mun on vaikee uskoo, että vaikka se olisikin pelastunut sieltä…” Brittany piti tauon ja tarkisti nopeasti ettei kukaan kuunnellut. ”…sieltä alukselta, että se olisi palannut takaisin Jerchóvaan. Jos sillä äijällä on yhtään bensaa ja järkeä, se on painunu piiloon Keskukseen. Kauas varjolaisista.” hän jatkoi kuiskaten.

”Mä olen tiedätkö miettinyt samaa.” Eiffel myönsi happamana ja laski tuopin pöytään. Brittany risti kätensä puuskaan ja katsoi häntä silmiin.

”Musta meidän pitäisi keksiä joku toinen keino, kuin etsiä päämäärättömästi miestä, joka on varmasti jo kuollut. Mutta nyt meillä ei ole mitään mahiksia alkaa tekeen sotasuunnitelmia tai suunnitelmia ylipäätään. Meillei oo aseita eikä massia. Ei mitään. Pitää ensin nousta jaloilleen, ennenku voi lähtä juokseen.” Brittany sanoi tiukasti ja nousi ylös. ”Mun pitää ny jatkaa hommia, tuo emäntä mulkoilee mua aika pahasti.” hän sanoi ja käveli keinuen tiskille, jonka takaa pienikokoinen eukko sanoi jotain Brittanylle, joka vastasi niskojaan nakellen. Hän tulisi saamaan potkut duunistaan ennen kuin viikko oli ohi, Eiffel mietti.

Eiffel jäi yksin pöytään istumaan ja miettimään mitä Brittany oli sanonut. Hän oli aivan syventynyt ajatuksiinsa, kun ovi kävi ja Marko astui sisään kievariin. Hän tilasi myös olutta ja näki sitten Eiffelin. Saatuaan juomansa Marko istuutui samaan pöytään Eiffelin seuraksi.

”Eikös sulla ole töitä?” Eiffel kysyi. Marko pudisti päätään.

”Mullon tauko. Eiffel just sulle mulla oliskin asiaa -”

”Et usko että Antaniel on elossa. Brittany puhu just samaa. Luuletko ettei ole mulla käyny mielessä?” Eiffel murahti hiljaa.

”Kannattaako meidän sitten jäädä tänne?” Marko kysyi. ”Meidän pitäisi kehittää parempi suunnitelma.”

Eiffel ei vastannut heti. Myös Brittanylla oli pointtinsa. Olisi liian aikaista liikkua mihinkään. Mutta vaikka Eiffel oli miettinyt päänsä puhki, hän ei keksinyt mitään. Kaikki teoriat kaatuivat siihen, ettei heille jäänyt mitään käsiinsä alukseltaan. Tehtävä oli liian vaikea, mutta Eiffelin oli vielä vaikeampi myöntää sitä itselleen. Eiffel nosti tuopin huulilleen ja tyhjensi jäljellä olevan oluen yhdellä siemauksella alas. Laskiessaan tuopin takaisin pöytään hän huomasi vastapäisessä pöydässä istuvan miehen katsovan heitä, puhuen vierustoverilleen. Kun miehen katse kohtasi Eiffelin, hän käänsi päänsä sivuun.

                      ”Meidän olisi ehkä parasta puhua tästä illalla, kun kaikki ovat paikalla.” Eiffel sanoi Markolle ja katsoi häntä merkitsevästi. Marko nyökkäsi ja he vaihtoivat aihetta lennosta. Pian hänkin sai juomansa loppuun ja palasi töidensä ääreen. Eiffel lähti samaa matkaa ulos ja lähti kadulla kävelemään yksikseen.

Oli iltapäivän vilkkain hetki ja kadun varret olivat täynnä kojuja ja ostajia, mutta verrattuna Merenmón kaltaiseen kaupunkiin, Panth oli kuitenkin pieni, eikä väkeä ollut tungokseksi asti. Eiffel kierteli kylää pitkästyneenä. Toimettomuus sai hänet aina turhautuneeksi. Aika kului parhaiten töitä tehden, eikä Eiffel koskaan viihtynyt joutilaana. Hän kokeili venytellä varovasti kättään, mutta olkapäätä juili välittömästi. Hänen olisi pitänyt varoa kättään shakaalien kanssa sattuneessa välikohtauksessa, eikä riuhtua menemään varomattomasti. Eiffel huokaisi. Hänen kehonsa alkoi jo lakata parantamasta syntyneitä haavereita. Pahimmassa tapauksessa hänen kätensä jäisi tällaiseksi pysyvästi.

Eiffelille ei vammautuminen ollut kuitenkaan outoa. Kaikkeen tottuu, hän ajatteli ja kosketti vaistomaisesti lapulla peitettyä sokeaa silmäänsä. Hän värähti muistelleessaan tapahtunutta.  Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuolla, mutta sen sijaan hän jäi henkiin ja vain menettäen toisen silmänsä. Muistot kirvelivät hänen sydäntään ja Eiffel työnsi morsiamensa kasvot pois mielestään, yrittäen keskittyä tehtäväänsä.

                      Ajatuksissaan Eiffel oli vaellellut kylän laitamille. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Talot olivat outoja, samoin kadut. Eiffel käveli kapean kujan päähän, mutta kuja loppui aitaan, jonka takana oli metsää. Eiffel kääntyi ympäri palatakseen samaa tietä takaisin, mutta huomasi kääntyessään, että kaksi ihmistä astui kujalle. He olivat aseistautuneet ja tukkivat kapean tien. Eiffel pysähtyi niille sijoilleen. Hän vilkaisi taakseen, mutta aidan taakse oli ilmestynyt kolmas talonpoika miekka kädessään.

                      ”Minulla ei ole rahaa, eikä muutakaan omaisuutta.” Eiffel sanoi. Toinen edessä seisovista miehistä murahti ja kohotti kirvestään. Eiffel tajusi, että nämä miehet eivät olleet rosvoja. Hän syöksyi kohti aitaa, mutta sen takana odottava mies loikkasi ketterästi esteen yli. Eiffel löi miehen maahan, seuraavaa leukaan ja kolmatta suuhun, mutta sai yllättäen kovan iskun takaraivoonsa ja kaatui maahan tiedottomana.

Eiffel havahtui, kun hänet paiskattiin maahan ja hän ehti kuulla oven sulkeutumisesta lähtevän äänen takaansa. Eiffel avasi silmänsä ja tajusi makaavansa yksin maalattiallisessa sellissä kädet selän taakse sidottuna. Eiffel kierähti istumaan. Hänen takaraivoaan jomotti ja hän tunsi verivanan valuvan niskaansa. Eiffel nieleskeli ja katsoi ympärilleen. Selli oli alkeellinen, seinät kiveä ja lattialla olkia paljaan maan päällä. Ilma haisi ummehtuneelle ja homeelle, joten hän saattoi olla maan alla, kellarissa ehkä. Seinän kivien välistä ei päässyt valoa, joka vahvisti teorian. Ainoa valonlähde oli oven alta pilkistävä valo, joka saattoi tulla soihduistakin. Jyskyttävä kipu alkoi käydä sietämättömäksi ja Eiffel voi pahoin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi pitämään juomansa oluen sisällään. Kuvotus alkoi väistyä ja tilalle tuli väsymys ja pian Eiffel vaipuikin kivun kuumeiseen uneen.

                      Unen maassa Eiffel käveli jälleen tuttua kukkulaa ylös. Hän hengitti syvään loppukesän raikasta ilmaa. Heinät havisivat ja ilma oli seesteinen. Mäen laella häntä odotti hänen elämänsä päämäärä. Uni oli tuttu ja Eiffel tiesi miten se tulisi päättymään, mutta hän ei kääntynyt pois. Hän halusi nähdä hänet jälleen. Kuten aina. Kim. Eiffel kiihdytti askeltaan ja nousi ylös kukkien peittämää vaaraa. Naisen kultaisina hohtavat hiukset hulmusivat tuulessa, Eiffelin lähestyessä huippua. Hän ojensi kätensä juuri kun tulenpunaiset liekit alkoivat syödä hänen rakastaan. Eiffel nielaisi. Nainen ei ollutkaan tulessa. Liekit olivatkin naisen tulenpunaiset hiukset. Hän veti kätensä takaisin hämmentyneenä. Ei hänen unensa näin kuulunut mennä. Liekkien keskeltä häntä katsoi takaisin pikimustat silmät, joiden katse porautui syvälle. Yhtäkkiä alkoi sataa lunta. Eiffel katsoi ympärilleen. Kesäinen maisema oli muuttunut lumiseksi vuoristoksi. Eiffelin täytti kauhu ja pelonsekainen kunnioitus. Hän astui taaksepäin ja koskematon hanki narahti jalan alla. Kaikkialla oli valkeus ja kylmyys ja punaiset lieskat, jotka hulmusivat lumimyrskyssä. Yhtäkkiä lumesta alkoi muodosta jotain. Kuin jokin valtaisa hahmo. Eiffel perääntyi ja kompastui. Hän kaatui polvilleen hankeen ja katsoi kauhuissaan ylös.

                      Valmistaudu, Jeffrey.

Kova isku herätti Eiffelin. Hän kaatui maahan sidottuna, lattiaolkien pistellen hänen poskeaan. Leukaan sattui ja Eiffel tunsi yhden hampaansa löystyneen iskun voimasta. Hän sylkäisi verta maahan ja kääntyi katsomaan, kuka oli iskun antanut. Hänen edessään sellissä seisoi kaksi rotevaa miestä ja heidän takanaan yksi laihempi ukko. Toinen rotevista taisi olla yksi niistä, joihin hän oli törmännyt aiemmin kujalla. Isoin mies hieroi vielä kipeää nyrkkiään, ennen kuin astui lähemmäs ja veti Eiffelin ylös.

                      ”Nyt on parempi alkaa puhumaan. Tuo oli esimakua siitä mitä tuleman pitää, jos sanainen arkku ei aukea.” Mies murahti, pitäen tiukasti Eiffeliä rinnuksista kiinni, mutta Eiffel oli niin pitkä, että seisoi suorana päätä äijää pidempänä.

                      ”Suuria sanoja, noin mitättömältä mieheltä.” Eiffel sanoi hymyillen. Hän sai vastaukseksi uuden iskun suoraan palleaan. Hän painui maahan kaksin kerroin haukkoen henkeään. Kaksi muuta nauroivat, mutta kolmatta ei huvittanut.

                      ”Sinä puhut, kun me kysytään. Jos et puhu, sulta alkaa lyhentyä sormet. Nivel niveleltä. Jos loppuu sormet, me jatketaan varpaisiin ja niin edelleen. Jos auot päätäsi niin kuin äsken, niin sulta alkaa vähentyä hampaat suusta. Tajuatko rahjus?” Mies sanoi hampaitaan kiristellen. Eiffel ei saanut vielä ääntä lähtemään, joten hän vain nyökkäsi happamasti. Miehet repivät hänet istumaan maahan heidän eteensä.

                      ”Ensimmäinen kysymys. Mitä sinä tiedät Antanielista?” Mies kysyi.

Jostain sellin ulkopuolelta kuului tuskanhuutoa. Mies vilkaisi tovereitaan ja hoikka poika työnsi raollaan olleen sellin oven kiinni ja äänet vaimenivat. Miehet kääntyivät taas Eiffeliä kohti.

                      ”No??” Mies tivasi. Eiffel rykäisi ja veti henkeä.

                      ”En mitään.” Eiffel sanoi pihisten. Mies potkaisi Eiffeliä uudestaan vatsaan. Kipu tuntui nivusissa asti ja aaltoili tuskallisesti ympäri kehoa.

                      ”Älä pidä meitä tyhminä. Me tiedämme, että etsitte sitä. Toistan: mitä sinä tiedät miehestä nimeltä Antaniel?” Mies sanoi vetäen Eiffelin taas istumaan. Eiffel katsoi häntä ja muita myrkyllisesti. Hän mietti ankarasti mitä sanoisi. Eiffel ei halunnut paljastaa mitään, mutta hän oli melko kiintynyt sormiinsakin.

                      ”Tiedämme että hän on Varjolainen. Etsimme häntä…” Eiffel sanoi ja nielaisi.

                      ”..Niin??” Mies kysyi kärsimättömänä.

                      ”Etsimme häntä tappaaksemme hänet.” Eiffel sanoi ja mulkoili heitä pahasti.

Miehet katsoivat toisiaan. Kysymyksiä esittänyt astui askeleen taemmas.

                      ”Me tulemme vielä takaisin. Eivät nämä kysymykset tähän loppuneet.” Mies ilmoitti ja he lähtivät pois sellistä. Eiffel ehti vielä kuulla heidän puhettaan, ennen kuin ovi sulkeutui heidän perästään.

                      ”Tuo oli helpompi kuin ne m…” Klank. Tuli taas hiljaista.

Eiffel jäi yksin hämärään selliin miettimään seuraavaa kertaa, kun nuo tai jotkut muut palaisivat. Hän ei tiennyt oliko huijaus mennyt läpi ja mitä siitä seuraisi, jos oli. Sitten Eiffel muisti oudon unensa. Hän unohti tyystin äskeisen välikohtauksen. Eiffel ei ollut sellainen mies, joka uskoisi unientulkintaan tai ennustuksiin tai muuhun huuhaahan. Eiffel oli vakaasti sitä mieltä, että unet kertaavat vain ja ainoastaan eletyn elämän tapahtumia ja kaikki oudot asiat ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Silti tämä uni sai Eiffelin epäilemään uskomuksiaan. Uni tuntui jotenkin… Merkitykselliseltä. Tällaiset asiat saivat hänet vaivaantuneeksi, sillä niitä ei kyennyt selittämään, tai käsittelemään järkevästi.

Eiffel kömpi ylös. Hän ajatteli paremmin liikkeessä, kuin maassa kyhjöttäen. Eiffel käveli edes takaisin selliä yhä vain nopeammin. Nyt oli tapahtunut paljon lyhyessä ajassa ja Eiffelin täytyi pitää päänsä kasassa. Irtonaiset langat täytyi koota jälleen yhdeksi köydeksi. Missä hän oli? Maanalla, mutta missä? Keitä nuo miehet olivat? Kenelle he tekivät öitä? Mitä he haluavat? Missä muut olivat? Oliko heidätkin otettu kiinni? Olivatko he kunnossa? Kuinka hän selviäisi tästä pinteestä? Eiffel tunsi sykkeensä kohoavan. Tuskan hiki valui selkää myöten.

                     Hän pysähtyi hengästyneenä ja nojasi seinään. Voimakas polttava kipu alkoi puristaa rintaa. Eiffel henkäisi tuskasta. Hän vajosi polvilleen kivun voimasta. Vedet kirposivat silmiin, eikä hän saanut henkeä. Aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kirveellä rintakehään. Sietämätön kipu ja polte levisi rintakehästä jokaisella kiivaalla sydämeniskulla. Ei, ei nyt! Eiffel kaatui lattiaan ja haukkoi henkeään. Puristava kipu levisi selkään ja olkavarsiin ja tuntui kaulassa asti. Hän tahtoi huutaa kivusta, mutta ei saanut ääntäkään lähtemään ja henkeä oli vaikea saada. Kaikki alkoi muuttua sumeaksi ja Eiffel tunsi tajuntansa heikkenevän. Ei! Ei täällä, ei tällä tavalla! Eiffel yritti pysyä tajuissaan, mutta kipu vain paheni. Eiffelin koko keho alkoi krampata, kunnes parin tuskaisen sekunnin jälkeen sydänkohtaus oli ohi ja Eiffel jäi makaamaan niille sijoilleen. Hänen sydämensä oli lyönyt viimeisen kerran.

Itkuvirsi Acerin muistolle

Viime viikolla kuolleen kovalevyni vuoksi osa tekstistä (tältä näkymin onneksi vain yksi kappale) katosi bittiavaruuteen. ;_________; Pääsi melkein itku, mutta kestän tämän kuin nainen.

Tästä syystä pidän lyhyen kirjoitustauon, jonka aikana yritän saada paikattua menetetyt osat ja kirjoitettua eteenpäin uutta. Aygan Laulu tulee jatkumaan mahdollisimman pian, mutta otan nyt 2 viikkoa vapaata päivittämisestä. Tämä ei silti tarkoita, etten laittaisi kuvia sivulle, sillä niitä kyllä tulee. Saa ja kannattaa käydä vilkuilemassa.

Käykää myös kurkkimassa DeviantArt -galleriaani, jos et jo ole. Sinne lisään muutakin kuin Aygan Lauluun littyvää taidetta, kannattaa siis vilkaista. ;)      http://tohmo.deviantart.com

Ja muistakaa lapset: Varmuuskopio, varmuuskopio, varmuuskopio. 

Jos olet vasta tehnyt varmuuskopion  TEE  SE UUDESTAAN. NYT. Minun onnekseni tein varmuuskopioinnin juuri ennen joulua, mutta yyhden ainoan tiedoston unohdin kopioida, ja se oli juuri se joka jäi dödanneelle läppärilleni. -______- Jep. Oma moka.

Tuuli kuittaa.

Nouseva Uhka - Kappale 7

Joonan lahja

Tähdet tuikkivat hiljaista yötaivasta vasten ja kolme kuuta valaisi autiota metsää. Nuotio, jonka Waldo sai syttymään lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen, rätisi iloisesti lämmittäen sen ympärille istuvien ihmisten käsiä ja mieltä. Heidän noustuaan rantaan pari tuntia aiemmin, he olivat etsineet mahdollisimman suojaisan paikan metsän keskeltä ja leiriytyneet sinne, sikäli mikäli leiriksi voi kutsua yhtä nuotiota hiekkakuopan keskellä. Kaikki heidän tavaransa olivat jääneet Cer909-kiitäjään ja loput aseet ja tarvikkeet olivat räjähtäneet kuljetusaluksen mukana. Heillä ei ollut muuta omaisuutta kuin märät vaatteet, jotka he olivat levittäneet kuivamaan kiville ja puiden oksille.

Jerchóvassa oli syksy ja ilta. Auringon laskettua oli tullut hyvin viileää ja kaikki olivat onnellisia, kun nuotio vihdoin loimusi lämmittäen. Oli parempi istua puolipukeissa ja palella nyt, kuin pitää märät vaatteet päällä ja sairastua.

”Se on sijoiltaan, ainakin. Solisluu on saattanut murtua.” Brittany sanoi tunnustellessaan Eiffelin olkapäätä.

”Siltä se vähän tuntuu.” Eiffel sanoi ja irvisti Brittanyn kokeillessaan käden asentoa.

”Sori, tää täytyy laittaa paikoilleen.” Brittany sanoi pyyhkäisten märkiä hiuksiaan pois kasvoilta. ”Ja se muuten sattuu.” hän lisäsi.

”Okei. Tee se sit kans nopeasti.” Eiffel sanoi ja puri hammasta yhteen. Brittany otti Eiffelin olkapäästä ja hartiasta kiinni ja vetäisi olkapään takaisin paikoilleen.

”Ai SAATANA!” Eiffel karjaisi ja piteli olkapäätään, johon sattui helvetillisesti. ”Mut kiitti.” hän lisäsi vääntäen kasvoilleen epävireisen hymyn. ”Olisipa nyt röökiä, tekis mieli niin saatanasti.” Eiffel sanoi ja otti paremman asennon maassa.

”Joo, samoin.” Waldo sanoi ja nakkasi nuotioon kuivan oksan. Brittany ja Mendezkin komppasivat. Sitten he istuivat hetken hiljaa tuijotellen nuotiota, haaveillen savukkeista. Lopulta Waldo kampesi itsensä ylös. Hän kokeili puussa roikkuvia housujaan, jotka olivat vielä märät ja kylmät.

”Mä voisin lähtä etsiin jotain parempaa suojaa. Luolaa, asutusta, mitä vain.” hän sanoi.

”Mä tulen mukaan.” Marko sanoi ja nousi ylös. He kumpikin pukivat vielä märät housut jalkaan, mutta jättivät paitansa vielä kuivumaan. Waldo nosti maasta pitkän kepin ja sytytti sen kärjen nuotiossa. Sitten hän lähti Markon kanssa kulkemaan pimeään metsään. Eiffel, Brittany ja Mendez jäivät istumaan nuotion äärelle. Eiffel katsoi kahden kaverinsa perään, kunnes he katosivat pimeyteen.

Jossain heidän yläpuolellaan räsähti ja he kaikki hätkähtivät. Eiffel kääntyi nopeasti katsomaan äänen suuntaan. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään ison pöllön istuvan puun oksalla. Pöllö muistutti huuhkajaa, mutta se oli paljon kookkaampi ja kokomusta. Sen nokassa oli pieni orava, jota se ryhtyi syömään.

”Luoja mä säikähdin tota pöllöä.” Brittany sanoi katsoessaan pöllön iltaruokailua. Lintu ei tuntunut välittävän saamastaan huomiosta. Eiffel katsoi kuinka pöllö repi jyrsijän jalkaa irti ruumiista ja mietti että oli kaksi vaihtoehtoa: joko pöllö oli tottunut ihmisiin, eli lähistöllä olisi asutusta, tai sitten se ei osannut pelätä heitä, jolloin asutusta ei olisi mailla halmeilla. Pian pöllö oli saanut vedettyä jyrsijän kupuunsa. Se levitti siipensä ja lehahti lentoon. Eiffel ei ollut ikinä nähnyt noin suurta lintua ja hän mietti mitä muita outoja ja pelottavia asioita Jerchóvalla olikaan tarjota. He olivat oudossa maassa ilman mitään varusteita. He eivät edes tienneet missä päin maata he olivat.

Mendez istui heitä vastapäätä. Hänen polvensa oli joko nyrjähtänyt tai mennyt sijoiltaan. Kummin vain, he eivät osaisi tehdä asialle mitään. Uiminen ei ollut tehnyt hyvää hänen vammalleen ja nyt hän oli sokea ja lisäksi rampa. He olivat vaarallisella matkalla vieraassa maassa ja heillä oli matkassaan mies, joka tarvitsi apua pelkästään liikkumiseen. Mendez istui pää painuksissa ja piteli toisella kädellään kipeää polveaan. Eiffel näki, että hän ajatteli aivan samaa kuin hänkin.

Eiffelillä teki mieli sanoa, ettei hän ollut pelkästään taakka, tai että ei hän voisi mitään sokeudelleen, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Kaikki kuulostaisi vain niin tekopyhältä sanahelinältä. Eiffel ei tiennyt kuinka saisi pidettyä porukkansa kasassa. Mendez oli lannistunut sokeutumisen jälkeen, Waldon mieli oli ollut ailahtelevainen jo vuosia ja hän saattaisi yrittää itsemurhaa uudestaan milloin vain ja Brittany oli joutunut lähes vahingossa tähän kaikkeen mukaan. Ainoastaan Markoon Eiffel pystyisi luottamaan kaiken keskellä. Poika oli osoittanut olevansa kovempi pala mitä ulospäin näytti.

Kuut siirtyivät taivaalla. Suurin sinertävä kuu alkoi jo lähestyä horisonttia, kun pienin, kirkas valkoinen kuu oli vasta noussut keskelle taivaan kantta. Eiffel, Brittany ja Mendez olivat odotelleet jo pari tuntia keskenään. Tuuli puhalsi hiipuvaan nuotioon ja levitti kekäleitä ympäriinsä. Eiffel nousi ylös ja siirteli jalallaan hiillosta takaisin pesään. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan lisää puita, kun metsästä kuului askelia. Hän käänsi katseensa ja näki Waldon ja Markon palaavan takaisin.

”Me löydettiin asutusta. Sinne on jotain viisi kilometriä matkaa.” Waldo sanoi istahtaessaan alas nuotion äärelle.”

”Millaista asutusta? Kävittekö te katsomassa lähemmin?” Eiffel kysyi.

”Maatila ja ei käyty. Lähdettiin heti takaisin, ettei unohdettaisi reittiä tänne.” Marko sanoi. Eiffel nyökytteli. Asutus oli hyvä asia, ehkä he saisivat suojaa, ehkä jopa ruokaa.

”Jaksatko sä kävellä Mendez?” Waldo kysyi.

”Mä voin kävellä ite, jos olis joku keppi, johon nojata.” Mendez sanoi. Marko ponkaisi heti ylös ja harppoi metsään. Pian hän palasi pitkän kepin kanssa. Hän ojensi sen Mendezille, joka kokeili sitä nyökytellen.

”Tää on hyvä.” hän sanoi ja nousi ylös ottaen tukea kepistä. Brittany nousi ja otti Mendeztä käsivarresta kiinni, mutta hän pyyhkäisi käden pois. ”Älä. Antakaa mun kävellä ite, muuten mä en koskaan opi selviään yksin.” hän sanoi.

”Okei, mut me kyllä sanotaan kun tulee kiviä tai jotain muuta.” Waldo sanoi. Mendez nyökkäsi ja hymyili hieman. Muutkin hymyilivät. Sitten he sammuttivat nuotion, vetivät kylmät vaatteet päälleen ja lähtivät matkaan.

Metsä oli pimeä ja melko vaikeakulkuinen. Tuuheat kuuset ja männyt eivät päästäneet kuun valoa metsän pohjaan ja he kompastelivat vuorollaan milloin juuriin, milloin kiviin. Waldo ja Marko yrittivät neuvoa muita, mutta hekään eivät muistaneet ulkoa jokaista estettä.

”Vittu ku on niin pimeä, ettei näe mitään. Sä et ole Mendez ainoa, joka kompastelee.” Eiffel murahti käytyään jälleen polvillaan maassa.

”Älä yritä. Täällä ei kukaan kynnä maata niin paljo ku sä.” Brittany tokaisi ja muut nauroivat, jopa Mendezkin naurahti. Eiffelistä oli mukava nähdä Mendez paremmalla tuulella, joten hän ei pistänyt Brittanyn piikittelyä pahakseen.

Aikansa kuljettuaan metsän keskellä he saapuivat kinttupolulle. Marko selitti polun vievän tilalle ja he lähtivät seuraamaan tietä. Vaikka polku olikin kapea ja epätasainen, oli sitä silti helpompi kulkea kuin metsän pohjaa. Polku kiemurteli pimeässä metsässä ja lähti sitten viettämään mäkeä ylös. Kun he pääsivät kallion päälle, polku kääntyi jälleen alaspäin. Eiffel katsoi kalliolta näkyvää maisemaa. Koskematonta metsää silmänkantamattomiin ja horisontissa maisemaa rajasi jylhät vuoret. Eiffel yritti palauttaa mieleensä Jerchóvan karttaa ja mietti mitkä vuoret olivat kyseessä. He olivat meren rannalla, mutta lähistöllä ei näkynyt merkkejä isosta kaupungista, joten he eivät olleet ainakaan Demón lähellä.

Yli tunnin taivallettuaan metsässä, polku toi heidät vihdoin metsän reunaan ja he näkivät edessään uinuvan maatilan. Aitauksessa nukkui lauma lampaita, mutta muut eläimet olivat ilmeisesti tallissa ja navetassa. He kävelivät tietä pitkin kohti taloa, kun talon pihassa nukkuva koira heräsi ja alkoi haukkua vimmatusti. He yrittivät hyssytellä koiraa joka pysytteli heistä parin metrin päässä räksyttäen, kun talon ovi aukesi ja ulos astui parrakas mies kädessään talikko. Hänen takanaan kurkki pelokkaan oloinen nainen kädessään lihanuija.

”Ketä te oletta? Mitä te haluatta?” Mies kysyi tiukkana, mutta hänen äänensä paljasti pelon.

”Anteeksi, emme ole uhka! Tarvitsemme vain yösijaa ja lämpöä. Olemme eksyksissä ja ystävämme on loukkaantunut.” Eiffel sanoi ja viittoi kohti Mendeztä, joka nojasi vaivalloisen oloisesti keppiinsä. Mies katsoi häntä epäillen. Koira lakkasi haukkumasta ja isäntä kääntyi katsomaan sitä. Waldo istui kyykyssä maassa ja rapsutti koiraa, joka heilutti häntäänsä ja nuoli hänen kämmentään. Mies laski talikkonsa.

”Ulsa ei päästä pahoja lähelleen. Te ette siis ole Varjolaisia.” Hän sanoi ja astui sivuun ovelta ja viittoi heidät sisään. Emäntä hymyili ja riensi edeltä sisälle.

”Anteeksi tyly vastaanotto. Näenä päevinä ei voi kato olla liian varovainen.” Mies sanoi päätään pudistellen Eiffelin astuessa sisään pirttiin.

Muut tulivat perässä, koirakin yritti seurata Waldoa, mutta mies komensi sen takaisin pihalle. Pirtti oli hirsistä rakennettu vanhanaikainen tupa. Keskellä tupaa oli pitkä pirtinpöytä, johon emäntä sytytti kynttilöitä. Pirtin perällä oli ovi keittiöön, josta hehkui lämmin valo; ilmeisesti emäntä ryhtyi laittamaan yöpalaa yllätysvierailleen. Makuuhuoneen ovelle oli ilmestynyt kaksi pientä lasta ja yksi noin kaksitoistavuotias poika.

”Milja, Tessa, nukkumaan! Sää myös Joona.” Emäntä komensi.

”Ei! Mää haluan jäädä!” poika kivahti ja istui pöydän ääreen. Emäntä huokaisi, mutta ei alkanut kinaamaan.

He istuivat kaikki pöytään. Talon isäntä istui pöydän päähän, emännän tarjoillessa kaikille kahvia.

”Meleko myöhäänen ajankohta tupata kyllään. Teillä on myös oudot vaatteet. Mistäs te tuletta?” Isäntä sanoi hieman kummastellen. Brittany ja Waldo katsoivat Eiffeliä, joka mietti pitäisikö valehdella vai kertoa totuus.

”Tulemme ulkoplaneetalta. Olimme lähdössä kotiin, kun Varjolaiset ampuivat aluksemme mereen ja olimme vähällä hukkua. Nyt meillä ei ole muuta, kuin nämä märät vaatteet yllämme. Emme edes tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi. Puolitotuus olisi parempi kuin pelkkä valhe. Muutkin näyttivät tyytyväisiltä Eiffelin kertomukseen. Isäntä näytti yllättyneeltä ja nyökytteli mietteliäästi. Emäntä ilmestyi Eiffelin taakse ja kokeili hänen paitaansa.

”Ayga kuulkoon! Työhän vilustutta kohta!” hän huudahti ja riensi makuukammariin. Pian hän palasi mukanaan sylillinen vilttejä, jotka hän kietoi kaikkien niskaan, sitten hän palasi keittiöön.

”Ulkomaista, ai taivaista? Mistä? Millanen alus teillä oli??” poika kyseli innoissaan. Isäntä läimäytti poikaa päähän.

”Äläs sää poika utele ennen kuin ollaan esittäädytty kunnolla!” hän ärähti.

”Kyselit sääkin!” poika vastasi nyrpeästi ja isäntä läimäytti häntä uudestaan. Poika hieroi päälakeaan, mutta tajusi nyt olla hiljaa.

”Mää olen Thom Joonan poika, tämä tässä on kovapäänen läppini Joona Thomin poika ja vaimoni Isla Thrynin ty’är. Kammarissa ovat likkani Milja Ilsan ty’är, Tessa Ilsan ty’är, sekä nuorimmaiseni Riia Ilsan ty’är.” Thom esitteli ylpeänä itsensä ja perheensä.

”Minä olen Eiffel, tässä ovat Waldo, Brittany, Mendez ja Marko. Tulemme Priorista, jossa ei käytetä sukunimiä.” Eiffel sanoi.

Isäntä kätteli kaikkia vuorotellen. Emäntä toi pöytään leivän ja voita ja istuutui miehensä viereen pöydän viereen. He kävivät kiitollisina leivän kimppuun. He eivät olleet syöneet mitään kahteen vuorokauteen. Kuljetusaluksen muonavarat olivat loppuneet ensimmäisenä päivänä ja heillä oli huutava nälkä.

”Vai pistivät Varjolaiset aluksenne pärreiksi.” Thom sanoi vakavana. ”Kuulostas siltä, että meillä on yhteinen vihollinen.” hän sanoi sukien partaansa.

”Kyllä. Olimme vähällä päästä hengestämme. Mendez loukkaantui pakkolaskussa ja minä loukkasin olkapääni. Olemme suuresti kiitollisia vieraanvaraisuudestanne. Osaatteko kertoa meille missä päin Jerchóvaa olemme? Ehdimme lentää niin korkealle aluksellamme, ettemme nyt tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi.

”Tottakai! Joona, haepa kartta, se ois tuolla kapiokaapissa!” Thom sanoi. Poika ponkaisi ylös ja kiiruhti penkomaan pirtin perällä olevaa puukirstua. Pian Joona palasi kellastuneen kartan kanssa. Thom otti kynttilän lähemmäs ja levitti kartan pöydälle. Kaikki kumartuivat lähemmäs.

”Nonnii… Tämä tässä olis Rannan mó ja met olemma tässä. Rannanmón ja Lännen Huoneen välissä.” Thom sanoi ja osoitti kartalla Jerchóvan länsirannikon reunaa. He olivat laskeutuneet noin viidenkymmenen kilometrin päähän Rannanmosta.

”Aygalle kiitos Huoneesta! Varjolaiset eivät tule tänne niin kauan kuin Huone vahvistaa rivejään.” Ilsa huokaisi Thomin nyökytellessä.

”Voi olla että meijänki häätyy pian jättää tila ja lähteä turvaan sinne. Idässä, missä on paljon Varjon alueita, tavallisen kansan on pitäny lähteä pelon ajamana pois kodeistaan ja muuttaa Hoviin. Täällä käy niin pian kanssa.” Thom sanoi vakavana ja otti vaimonsa kainaloonsa.

”Mitä on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Ilsa niiskautti äänekkäästi ja Thom huokaisi synkästi.

”Varjon äpärät tulivat ja polttivat kokonaasen kylän. Ilsan veljen koko perhe menetti henkensä. Hyvä mies kuoli. Ja kaikki viattomat naiset ja läpitki.” Thom sanoi ja Ilsa pyyhki silmiään yöpaitansa helmaan.

”Olen todella pahoillani.” Eiffel sanoi hiljaa.

”Eikä kukaan ole niiltä kohta ennää turvassa.” Thom sanoi vakavana. ”Ne muurit eivät pidättele Varjolaasia. Päinvastoin. Ne kasvavat, olen nähnyt itse.” Thom sanoi. Eiffel ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti.

”Jos ne Varjolaiset tulevat niin mie tapan ne miun miekallani!” Joona uhosi ja nousi ylös penkillä. Thom painoi pojan takaisin istumaan.

”Jos Varjon shakaalit tulevat, sinneet pysty tekemän mittään. Ne ovat hirviöitä. Petoja.”

”Liittoumallakin on shakaaleja!” Joona tinkasi. Thom tuhahti ja nousi ylös.

”Liittouma! Pah! Mitä nekin ovat tehreet meidän hyväksi? Tulevat tänne ja valtaavat meijän maat ja alistavat satoja vuosia. Mutta kun Varjo nousee, he katoavat. Antavat meidät niille kuin, kuin lahjana. Pysykööt poissa, sanon minä!” Thom sanoi äreänä ja marssi keittiöön. Nyt vuorostaan Ilsa läimäytti poikaansa päähän.

”Osaisit sääkin olla välillä hiljaa! Painu nukkumaan!” hän kivahti ja kääntyi sitten muiden puoleen. ”Anteeksi äskeinen. Thom se aina hermostuu, kun aletaan puhua Liittoumasta. Suokaa anteeksi.” Ilsa sanoi ja nousi ylös. Hän talutti poikansa niskasta käsin makuuhuoneeseen ja kipitti sitten keittiöön miehensä perässä. Eiffel kääntyi katsomaan karttaa uudestaan.

”Eikö Antaniel puhunut jotain Lännen Huoneesta?” hän kysyi ääntään madaltaen.

”Dánin suku hallitsi Lännen Huonetta. Niin tosiaan.” Marko sanoi nojautuen lähemmäs karttaa. Eiffelkin katsoi karttaa, kun hän huomasi Joonan vielä kurkkivan oven raossa. Poika hätkähti tajutessaan Eiffelin katsovan ja hän sulki pikaisesti kammarin oven. Keittiöstä kuului puhetta ja pian Thom ja Ilsa palasivat takaisin pirttiin.

”On jo niin myöhä, että pian on jo aikaine!” Thom naurahti. ”Aletaahan nukkumaan ja jatketaan jorinaa aamulla.” hän sanoi ja veti kapiokirstusta peitteitä, jotka hän vaimonsa kanssa levitti tuvan lattialle. Eiffel ja muut vielä kiittelivät isäntäväkeä vieraanvaraisuudesta, ennen kuin he menivät omaan makuukammariinsa ja he kävivät nukkumaan tuvan lattialle. Vaikka alusta ei ollut mukavin mahdollinen, ei unta tarvinnut paljoa odotella.

Seuraava aamu tuli paljo aikaisemmin kuin olisi tarvinnut. Eiffelin noustessa ensimmäisenä ylös, oli Ilsa jo laittamassa ruokaa keittiössä. Eiffel kokeili tuolinkarmille levitettyjä vaatteitaan, jotka alkoivat jo olla lähes kuivat. Sitten hän käveli tokkuraisena keittiöön kysymään vessaa ja pesupaikkaa. Ilsa, joka touhusi kolmen kattilan kanssa neuvoi hänet pihan poikki huussiin ja aittaan, jossa oli pesutupa. Ulkona aurinko pilkisti jo puiden lomasta ja aamu oli raikas. Aitassa häntä vastaan tuli renki, joka tervehti Eiffeliä, vaikkei tuntenutkaan häntä. Vasta saatuaan huuhdeltua kasvonsa kylmällä vedellä Eiffel heräsi kunnolla. Hänen palatessaan takaisin tupaan Thom käveli pihalla häntä vastaan.

”Hyvvää huomenta! Ilsa siellä jo laittaa ruokaa, mää käyn vielä lypsämässä lehmät renkipojjaan kanssa ja tulen sitten kanssa syömähän!” hän sanoi pirteästi ja jatkoi matkaansa.

Eiffel astui takaisin tupaan, jossa Ilsa kantoi pöytään ruokaa. Brittany oli myös noussut ylös ja auttoi emäntää kattamisessa. Eiffel liittyi seuraan ja nappasi Ilsalta painavan näköisen kattilan ja kantoi sen pöytään. Brittany kävi potkimassa muut ylös.

”Naiset täällä joutuu tekeen kaikki työt kun te luuserit vaan nukutte!” hän sanoi repiessään Markoa ylös. Ilsa vain nauroi. Pian kaikki olivat hereillä, tai ainakin ylhäällä ja istuivat ruokapöytään. Thomkin liittyi heidän seuraansa, kun he olivat jo aloittaneet syömisen. Lapsetkin olivat heränneet, mutta he eivät kauaa malttaneet syödä, vaan riensivät jo pian ulos, ainoastaan nuorimmainen istui Ilsan sylissä koko ajan.

”Toivottavasti saitte yhtään nukuttua. Met yritimma pittää mahollisimman vähän ääntä.” Thom sanoi hymyillen ystävällisesti.

”Saatiin, ei teidän olisi tarvinnut varoa, mehän tässä tulimme teidän rauhaanne häiritsemään.” Eiffel sanoi. Thom pudisti päätään.

”Ei, ei. Te oletta vieraitamme nyt. Ottakaa toki lisää.” Thom jatkoi ja viittoi kohti ruokapöytää. Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä.

”Silti emme halua olla vaivananne kovin pitkään. Jatkamme matkaa levättyämme. Sanohan Thom, kuinka pitkä matka täältä on Lännen Huoneeseen?” Eiffel kysyi voidellessaan leipää. Thom suki partaansa pureskellen ruokaansa samalla.

”Jaa-a. Sanoisin, että kävellen viikko. Mutta saman verran on myös Rannankaupunkiin. Miksi juuri Huoneeseen, jos saan kysyä. Onko teillä tuttavia siellä?” Thom kysyi.

”On. Ja se on luultavasti turvallisempi vaihtoehto nyt.” Eiffel vastasi. Thom nyökytteli ja kaatoi kummallekin olutta.

”Totta. Huone olis parempi vaihtoehto kuin Rannanmo. Mää menisin kanssa sinne.” hän sanoi tarjoillessaan olutta muille. ”Mutta tiet ovat turvattomia nykyään. Ja teillä on nuo oudot vaatteet, saatte vielä epätoivottua huomiota.” Thom sanoi. He katsoivat omia vaatteitaan ja tajusivat, että todella, paikalliset eivät pukeutuneet farmareihin tai t-paitoihin. Brittanyn tiukat vaatteet olivat vanhoillisessa Jerchóvassa erityisen silmiinpistävät.

”Hei! Mehän voitas lahjoittaa teille vaatteita, eikös vain Thom?” Ilsa sanoi koskettaen miestään käteen ja Thom nyökkäsi.

”Todella kohteliasta teiltä, mutta emme me voi ottaa vaatteitanne vastaan.” Brittany sanoi.

”Se olisi aivan liikaa.” Waldo komppasi.

”Ei ei ei!” Ilsa nauroi. ”Meillä oli vielä viime talvena viisi renkiä töissä, nyt meillä on enää Jano. Aitassa on iso läjä vaatteita käyttämättöminä. Voitte valita itsellenne sopivat sieltä.” hän sanoi hymyillen.

He viipyivät kaksi päivää Thomin ja Ilsan luona auttaen tilan töissä ja keräten voimia. He saivat päälleen arkiset tunikat ja pellavahousut. Ilsa yritti saada Brittanya pukemaan ylleen piian mekon, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti ja puki päälleen rengin vaatteet Ilsan päivitellessä vieressä. Päivisin Marko ja Waldo auttoivat Thomia karjanhoidossa ja Brittany Ilsaa ruoanlaitossa. Eiffel ja Mendez, jotka eivät kyenneet raskaisiin töihin, vahtivat pienimpiä lapsia, muiden tehdessä töitä.  Iltaisin he pelasivat korttia Thomin ja Janon kanssa. 

Tilalla oli niin viihtyisää, että lähdön koittaessa kaikki olisivat halunneet jäädä vielä ainakin päiväksi. Ilsa taas olisi halunnut pitää Markon, Waldon ja Brittanyn apulaisina, mutta he joutuivat kieltäytymään kunniasta, vaikka olisivat halunneetkin jäädä.

                      ”Harmillista, te oletta niin reippaita työntekijöitä. Jos muutatte mielenne, tiedätte missä me asumme.” Ilsa sanoi ja halasi kaikkia vuorotellen hyvästeiksi. Thom kätteli kaikkia ja herranmiehenä kumarsi Brittanylle. Eiffeliä hän kätteli pisimpään.

                      ”Rehellisiä ihimisiä näkkee ennää harvoin. Eiffel, sinä, poikasi ja tyttösi oletta aina tervetulleita majaamme.” hän sanoi yhä ravistellen hänen kättään. Eiffelillä meni hetki tajuta mitä Thom tarkoitti.

                      ”Kovin ystävällistä, mutta… eivät he ole lapsiani.” Eiffel sanoi hieman kiusaantuneena. Thom näytti vilpittömästi yllättyneeltä. Hän katsoi Eiffeliä ja kaikkia vuorotellen ja repesi sitten nauramaan. Kaikki alkoivat nauraa, makeiten nauroi Ilsa.

                      ”Voi Thom! Anteeksi kovasti Eiffel!” Ilsa sanoi minkä naurultaan kykeni. ”Ja me ajattelimme, että te olette kaikki niin pitkiä ja samannäköisiä, kun… Ayga kuulkoon!” hän sanoi ja nauroi ratketakseen.

                      Väärinkäsityksestään toivuttuaan he hyvästelivät koko talon väen ja lähtivät matkaan. Oli hyvä, että hyvästit olivat olleet hilpeät, sillä kaikkien mieliala tuntui kohonneen. Matka taittui kepeästi huulta heittäen ja maisemia ihaillen. Thomin ja Ilsan erehdyksen jälkeen kaikki alkoivat kutsua Eiffeliä isäksi, mutta hän ei pistänyt sitä pahakseen. Eiffel oli vain iloinen, että kaikki olivat kerrankin hyvällä tuulella.

He olivat ehtineet matkata kolmisen tuntia, kun he huomasivat jonkun ratsastavan tiellä heidän perässään. He ehtivät jo valmistautua pahimpaan, kun he tunnistivat ratsun ja ratsastajan. Joona ratsasti heidät kiinni vanhalla tammalla.

”Mitä sinä täällä?” Marko kysyi, kun Joona saavutti heidät.

Nuorukainen hidasti tamman käyntiin heidän vierelleen.

”Työ menettä Huoneeseen?” Joona kysyi. Hänellä oli sylissään jokin käärö, josta hän piti tiukasti kiinni.

”Kyllä, kuinka niin?” Eiffel vastasi. Joona vilkaisi taakseen, ikään kuin tarkistaakseen, ettei kukaan kuulisi tai näkisi.

”Työ etsittä Dánin Antanielia?” poika kysyi ja naurahti tyytyväisenä, kun näki toivotun reaktion. ”Mää kuulin, kun te puhuitta siitä silloin ekana iltana. Mutta sanonpa vain, että Antaniel ei ole Huoneessa. Etsikää sitä Panthin kylästä.” Joona jatkoi silmää iskien. Eiffel pysähtyi.

”Mistä sinä tämän tiedät? Tunnetko sinä Antanielin?” hän kysyi. Joona vilkaisi taas olkansa yli.

”Tavallaan. Ai niin, tää on teille. Se oli miun mutta nyt soon teidän. Luulen että te tuletta tarvitsemaan sitä. Mun täytyy nyt lähtä, isä on jo varmaan raivona.” Joona naurahti ja ojensi sylissään olleen käärön Eiffelille. Sitten hän käänsi ratsunsa ympäri ja laukkasi pois vilkuttaen. He vilkuttivat pojalle hyvästiksi. Eiffel aukaisi kankaisen käärön, jonka sisältä paljastui karkeasti taottu miekka, joka oli kuitenkin terävä ja hyvässä kunnossa. Joonan lahja.

Nouseva uhka - Kappale 6

Jerchóva

Aurinko paistoi pitkästä aikaa pitkien sateiden jälkeen. Kesä oli ollut harvinaisen kylmä, ja vaikka Priorissa harvoin oli pelkästään kuivia ja lämpimiä kesiä, oli lämmin syksy sitäkin tervetullumpi. Rehkittyään mudassa ja vesisateessa viimeiset kaksi kuukautta, kuiva ilma oli Jeffreylle enemmän kuin mieleen. Hän astui ulos ja veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa, ennen kuin sytytti savukkeensa.

”Eikö sunkin pitäisi jo lopettaa polttaminen?”

Jeffery kääntyi ja näki Kimin tulevan tuvastaan ulos. Hän pyyhkäisi kullanruskean kiehkuran otsaltaan ja hymyili valloittavasti.

”No ehkä myöhemmin.” Jeffery sanoi ja iski silmää.

Kim naurahti ja antoi Jefferylle suukon poskelle. Hän tarttui naisesta kiinni, veti hänet itseensä kiinni ja suuteli suulle. Kim vain nauroi lisää.

”Sun suukotkin maistuu savulle!” hän sanoi ilkikurisesti. Jeffrey virnisti ja he kumpikin nauroivat.

”Kunhan lopetat viimeistään sitten, kun me saadaan vauva.” hän sanoi ja työnsi itsensä kauemmas, yhä hymyillen.

”Tottakai.” Jeffery vastasi. Kim otti häntä kädestä ja katsoi syvälle silmiin. Jefferey olisi voinut hukkua noihin silmiin. Vielä seitsemän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen, Kim sai perhoset lepattamaan Jeffreyn vatsassa. Hän veti tytön uudestaan lähemmäs ja suuteli häntä pitkään. Lopulta Kim irrottautui ja juoksi hoitamaan aamun tehtäviään ja Jeffrey jäi polttamaan aamusavukkeensa loppuun. Päivä alkoi täydellisesti.

Jefferey ja Kim olivat tavanneet aikoinaan komennuksessa Priorin toisessa sisällissodassa lähes kymmenen vuotta takaperin. Kun sota vihdoin loppui he menivät kihloihin. Mutta vain kaksi vuotta kestänytr rauhan aika oli loppunut edellistalvena ja he joutuivat lykkäämään häitä. Nyt he tekivät töitä Civitasin eteläisimmässä prikaatissa; Jeffrey tykkimiehenä ja Kim lääkintäjoukoissa, ja he näkivät toisiaan yhä vain harvemmin. Kolmas sisällissota oli jatkunut jolähes vuoden ja huhuttiin, että Város ja Civitas olisivat mahdollisesti solmimassa rauhaa. Kim ja Jeffrey päättivät mennä vihille heti, kun sota loppuisi. Toistaiseksi levottomuuksille ei kuitenkaan näkynyt loppua.

Jeffrey oli pakkaamassa kranaatinheittimen ammuksia, kun kersantti tuli antamaan uuden käskyn. Városin joukot olivat aloittaneet hyökkäyksen ja etulinjan rykmentit tarvitsivat vahvistusta välittömästi. Etulinjaan. Jefrrey nielaisi, pakkasi kiiruusti kranaatit ja lähti muiden perässä kohti kuormureita. Hän näki lääkintäryhmän juoksevan leirin poikki ja Kimin heidän mukanaan. Kim nosti hänelle kättään ja Jeffrey vastasi tervehdykseen hieman erpävarmasti. Pian hän oli jo tykistön mukana siirtymässä kohti ampuma-asemiaan. Edellisestä taistelusta olisi ollut huomenna tasan kuukausi. Ja tähän kylmään tunteeseen ei totu ikinä.

                      Heidän ajaessa kivistä metsätietä pitkin pystyi ja kuulemaan aseiden ja tykkien laukaukset kaikuvan metsästä. Ilmassa haisi ruuti ja ilmassa leijui paikoin savua. Asemapaikalla oli täysi rytinä päällä. Jeffrey alkoi heti mitata tulenjohtopaikkoja, kun aivan heidän vieressään räjähti. Jeffrey oli saada sydänkohtauksen ja hänen korvansa tuntuivat halkeavan, kun hän sukelsi maahan suojatessaan päänsä käsillään. Kun savu laskeutui, hän näki yhden ilmatorjuntayksikön olevan poissa pelistä.

                      ”Älkää nyt perkele istuko siinä kuin mammat kahvilla! Toimintaa!” vänrikki karjui korvan juuressa herättäen Jeffreyn takaisin nykyhetkeen. Näihin tilanteisiin tottunut vaikka olisi viettänyt koko elämänsä rintamalla. Jeffrey tunsi sydämensä hakkaavan hänen ryhtyessään lataamaan tykkiä. Hetken hän oli aidosti tuntenut kuolevansa. Kuoleman kylmä henkäys, se tuntui kylmänä henkäyksenä niskassa ja se haisi kalmalle ja ulolle. Jefrrey piti lyhyen tauon vetääkseen henkeä. Jokin ei tuntunut oolevan kohdallaan.

                      ”Jeff!”

Jeffrey käänsi päänsä ja näki Kimin juoksevan häntä kohden. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja puristi lujasti.

                      ”Mää luulin että sinnuun osui!” hän sanoi ja Jeffrey näki kyyneleiden valuvan tytön poskille.

                      ”Mulla ei ole hätää. Aika lähellä se räjähti. Mutta me menetimme Cabryn ja Noelin.” Jeffrey vastasi ja pyyhki Kimin kyyneleet hihaansa. Kim katsoi häntä vakavana.

                      ”Meidän yksikkö komennettiin etulinjaan hakemaan loukkaantuneita.” hän sanoi. Jeffreyn vatsassa tuntui kylmälle. aivan kuin kalman henkäys olisi siirtynyt hänen päältään Kimin päälle.

                      ”Etkö voisi vaihtaa jonkun kanssa paikkaa?” Jeffrey kysyi. Kim naurahti kolkosti.

                      ”Joo ihan niinku mä voisin vaan pyytää sitä.” Kim sanoi. Jeffrey puristi häntä kädestä. Hänellä oli paha, paha tunne tästä.

                      ”Minä en halua, että sä menet sinne.” hän sanoi ja rutisti naista. Kim suuteli häntä poskelle ja vetäytyi sitten kauemmas.

                      ”Älä huoli.” hän sanoi ja hymyili rohkaisevasti. ”Kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.”

Jeffrey yritti uskoa hänen sanojaan. Hän suuteli vielä kerran morsiantaan, ennen kuin hänen täytyi lähteä. Jeffrey katsoi Kimin perään hetken aikaa, ennen kuin jatkoi latausta. Sen jälkeen alkoi rytinä.

                      Vihollinen hyökkäsi edestä ja sivulta ja Civitasin joukoilla oli täysi työ pitää linjansa ehjinä. Heidän oli ollut tarkoitus yllättää Városin joukot, mutta he olivat astuneet heidän virittämäänsä ansaan. Városilaiset olivat motittaneet heidät ja Jeffreyn ja hänen komppaniansa täytyi lähteä siirtämään patteria toiseen paikkaan. He olivat juuri tekemässä siirtoa kuorma-autoilla, kun vihollisen ilmajoukot räjäyttivät tien heidän edestään. Kuski ohjasi kuorma-auton pois tieltä ja he rymistivät metsässä kranaattien räjähdellessä siellä täällä.

                      ”Ohjaa tuonne.” Vänrikki osoitti kuskille ja he pysähtyivät erään kukkulan taakse. Tinanappi hölkkäsi kukkulan laelle ja tuli pian takaisin koordinaattien kanssa. Jeffrey valmisteli tykkiä laukaisuvalmiiksi, kun vänrikki tyrkkäsi paperin Jeffreylle, joka katsoi koordinaatteja epäuskoisena.

                      ”Minä en usko, herra vänrikki, että nämä voivat pitä paikkaansa.” hän sanoi vänrikille, joka nappasi lapun takaisin ja luki sen nopeasti.

                      ”Numerot ovat kunnossa, oletko sinä? Valmista painekranaatti. NYT!” hän ärähti lyödessään paperin takaisin Jeffreylle ja harppoi matkaansa. Vänrikki oli rasittavan itseriittoinen, eikä Jeffrey halunut vääntää kättä hänenkaltaistensa kanssa. Mutta koordinaatit eivät hänen mielestään ottaneet tuulta huomioon. Hän on oikeassa, minä vain kuvittelen omiani, Jeffrey ajatteli ja jatkoi valmisteluja.

Merkki. Jeffrey latasi ja ampui. Kranaatti lensi kuin hidastettuna ja Jeffrey näki ettei se lähtenyt oikeaan suuntaan. Puuskittainen tuuli oli pyyhkinyt paljon savua taivaalta ja se sai ammuksen kääntymään koilliseen. Ei, ei, ei sinne! Räjähdys miltei katosi muiden laukausten sekaan. Jeffrey  jätti asemansa ja ryntäsi välittömästi kukkulan laelle. Jokin kuoli hänen sisällään, kun hän näki savua nousevan siltä minne kranaatti laskeutui.

”EIII!!” Jeffrey karjaisi tuskissaan ja lähti juoksemaan alas rinnettä välittämättä alikersantin huudoista. Laukauksia ja uusi räjähdys. Patteri hänen takanaan tuhoutui täysin, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Kaikki muu hävisi ja hän juoksi. Vihollinen ampui kohti, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Alas mäkeä, puiden lävitse, kohti etulinjaa. Jeffrey näki kuolleita tovereitaan joka puolella, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi.

Juoksi.

         Juoksi.

Juoksi.

Eiffel avasi silmänsä. Painajaisen herättämät tunteet puristivat hänen rintaansa. Kuin se olisi tapahtunut aivan hetki sitten, oikeasti. Eiffel nousi istumaan ja tajusi itkevänsä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nieleskeli hetken. Milloin tämä tuska loppuu? Neljäkymmentä vuotta, eivätkä menneisyyden kipeät muistot päästäneet vieläkään Eiffeliä otteestaan. Eiffel huomasi puristavansa kaulastaan roikkuvaa tuntolevyä kädessään. Hän suuteli levyä, kuivasi kasvonsa ja nousi ylös. Rutiininomaisesti Eiffel käveli ensin ohjaamoon tarkistamaan tilanteen ja sitten matkustamoon. Hän pysähtyi katsomaan tovereitaan, jotka nukkuivat epämukavilla penkeillä. Marko retkotti lähes puoliksi lattialla ja Brittany oli nukahtanut pää Waldon olkapäätä vasten. Eiffel hymähti. Jos Kim eläisi, en olisi koskaan tutustunut heihin.

Eiffel käveli matkustamon poikki ja ylös toiseen kerrokseen miettien samalla millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos sitä kauheaa päivää ei olisi koskaan tapahtunut. Jos hän vain olisi silloin luottanut itseensä, jos hän olisi itse tarkistanut ne koordinaatit, Kim olisi yhä elossa. He eläisivät onnellisina ja heillä olisi lapsia, ehkä jopa lapsenlapsiakin. Eiffel huokaisi syvään. Menetettyään kihlattunsa hän oli jäänyt niin yksin, että paljon myöhemmin, kun hän oli jo jatkanut elämäänsä, Eiffel ei enää osannut olla naisten kanssa. Vaikka hän tiesi, että Kim ei olisi halunnut hänen elävän loppuelämäänsä yksin, hänestä kuitenkin tuntui vain oudolta olla jonkun muun, kuin Kimin kanssa. Lopulta hän oli vain tottunut yksinoloon, jota väritti satunnaiset yhden yön jutut. Eiffel ei enää kaivannut rakkautta. Hän kaipasi vain Kimiä.

Kahviautomaatin valo ilmoitti kahvinporojen loppuvan pian. Eiffel veti muovisen mukin automaatista ulos ja maistoi juomaansa. Tulikuuma kahvi maistui kitkerältä ja poltti kielen kärjen. Eiffel irvisti ja valutti kuppiin tilkan kylmää vettä automaatista. Nyt valo ilmoitti myös veden loppuvan. Eiffel murahti koneelle ja lähti kapuamaan rappusia alas. He olivat matkanneet pian kolme päivää kohti Jerchóvaa ja aluksen varustusta ei ollut tarkoitettu näköjään näin pitkää matkaa varten. Eiffel mietti, että luultavasti heidät oli tarkoitus ensin toimittaa toiselle alukselle, joka sitten olisi kuljettanut heidät oikeudenkäyntiin Urbe Conditaan. Jossa meidät olisi tuomittu näennäisen oikeudenkäynnin päätteeksi vankeuteen, tai pahempaan.

Laskeutuessaan kohti portaikkoa Eiffel huomasi ikkunasta oman heijastuksensa ja pysähtyi. Hänelle oli kasvanut komea parta Priorista lähdön jälkeen – jos lähes puolet naamasta peittävää risukkoa haluaa komeaksi kutsua, mutta päälaki oli yhä kalju. Hän näytti ihan vanhalta papparaiselta. Kaikki muutkin näyttivät rähjäisemmiltä kuin aiemmin. Ainoastaan Brittanylle ei ollut kasvanut partaa, mutta oli hänkin joutunut letittämään rasvoittuneet hiuksensa. Eiffel oli saanut tulenkatkuiset lähdöt ilmestyessään seuraaman tytön tukanlaitto-operaatiota edellisviikolla. Ehkä sivusta seuraaminen olisi ollut sallittua, mutta hän ei millään malttanut olla huomioimasta tytön tuuheita kainaloita.

Eiffel tarkkaili kuvajaistaan sukien partaansa ja ihmetteli missä välissä hänestä oli tullut vanhus? Hän ei ollut pystynyt juuri katsomaan itseään peiliin vuosikausiin. Kyllä hän tiedosti vanhenevansa. Ikä mittarissa lisääntyi ja lisääntyi, mutta Eiffel tunsi itsensä yhä kolmikymppiseksi kläpiksi. Yhä ruma ja nyt myös tyhmä. Hän tuumi katsoen kellertävää mustelmaa, jonka sai muistutukseksi siitä, että vaikka vaikka naisen kainaloista kasvavat viikset olisivat kuinka upeat, niitä ei sopinut kommentoida.

Yhtäkkiä alus vavahti ja Eiffel oli menettää tasapainonsa rappusissa. Kahvi läikkyi ja poltti hänen kättään. Eiffel loikkasi sadatellen matkustamoon, jossa muut olivat heränneet häiriöön. Marko oli jo loikannut ylös ja kiiruhti juuri ohjaamoon. Eiffel paiskasi kahvin roskakoriin ja riensi Markon perään. Ohjaamossa Marko oli saanut kuulokkeet päähänsä ja naputteli huolestuneena komentoja tietokoneelle. Alus vavahti uudestaan.

”Mitä hittoa?” Eiffel ihmetteli.

”Jonkun toisen aluksen magneettikenttä.” Marko sanoi ja napsautti tietokoneen ruudun suureksi. Muutkin olivat tulleet ohjaamoon. Heidän edessään näytöllä näkyi kuva aluksesta ja sen tiedot, jotka juoksivat ruudulle.

”Se on iso.” Eiffel sanoi.

Marko maiskautti suutaan.

”Ja mikä parasta, se on Liittouman.” hän sanoi kuivasti ja napautti pari kertaa tietokonetta. ”Voi vittu.” hän ähkäisi.

”Älä sano että se seuraa meitä.” Waldo sanoi.

”No just sitä mä sanon.” Marko vastasi ahdistuneena. Eiffel istui alas pelkääjän paikalle ja muut seurasivat esimerkkiä.

”Kuinka pitkä matka Jerchóvaan on tästä?” Eiffel kysyi. Marko katsoi navigaattoria.

”Ei enää pitkä.”

”Saadaanko me noi karistettua kannoilta?”

”Parempi olisi.”

Marko vaihtoi puolimanuaaliselle käsiohjaukselle. Alus teki tiukan käännöksen ja ampaisi matkaan. Liittouman alus kiihdytti myös.

                      ”Ne seuraavat!” Marko henkäisi.

                      ”Voidaanko me käyttää hyperajoa?” Eiffel kysyi.

                      ”Se syö hitosti vetoa!”

                      ”Aivan sama jos me päästään sillä noista eroon!”

                      ”Okei. Valmiina sitten!” Marko sanoi.

Pian tähdet piirtyivät viivoina heidän eteensä, kun alus loikkasi aikapoimuun. Kojelauta välähti heti punaiseksi ja alus hidasti pian takaisin tavalliseen nopeuteen.

                      ”Ei riitä bensa Eiffel!” Marko sanoi tarkistaessaan lukemia. ”Ei hetki, odota!” Marko napautti tietokonetta. ”Ne… ne jätti leikin kesken.” Marko sanoi ja naurahti helpottuneesti. Tietokoneen ruudulla näkyi kuinka Liittouman alus jättäytyi taakse.

                      ”Miksi kummassa?” Brittany ihmetteli.

                      ”Taidan arvata, katsokaa.” Eiffel osoitti eteenpäin.

Heidän edessään, syvän mustaa taivasta vasten siinsi hohtava turkoosi pallo. Hohtavan valkoiset pilvet kiemurtelivat smaragdin vihreän meren yllä ja kiemurteleva rantaviiva kääntyi hiljalleen kohti pallon varjoisaa puolta, joka oli syvän tumman sininen, ei aivan musta. Kuin hohtava jalokivi samettikankaalla.

Jerchóva. He olivat päässeet perille. Kolme kuuta, joita Eiffel oli viimeksikin ihaillut, kiersivät hiljaisuudessa kiertotähteään. Muut iloitsivat jo helpottuneina, mutta Eiffel kurtisti kulmiaan. Hänellä oli taas se tunne.

                      ”Kaikki ei ole nyt oikein. Miksi Liittouman sotalaiva jättäisi helpon takaa-ajon kesken? Jerchóvaanhan on vielä matkaa. Marko skannaa näkymä.” hän sanoi. Marko nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Alus lipui vakaasti kohti planeettaa, tietokoneen skannatessa lähiympäristöä.

                      ”Voi helvetti. Eif, olit oikeassa. Jerchóvan yläpuolella on toinen alus. Se ei näy vielä, mutta tuolla se on.” Marko sanoi osoittaen eteenpäin heidän juuri ohittaessaan Jerchóvan lähintä kuuta.

                      ”No vedä äkkiä sivuun!” Waldo huudahti. Marko antoi tietokoneelle käskyn, mutta mitään ei tapahtunut.

                      ”Mitä sä teet??” Brittany ihmetteli.

                      ”Hyperajo sotki ajolaitteet. Ja me ollaan jo ton planeetan imussa!” Marko sanoi ja yritti saada alukseen eloa. Yhtäkkiä radio napsahti päälle.

                      ”Tuntematon alus, teillä ei ole lupaa laskeutua Jerchóvaan. Kääntykää tai avaamme tulen. Loppu.” Kuulutti monotoninen ääni radiosta.

Marko taisteli ohjauslaitteiden kanssa, mutta alus jatkoi itsepintaisen tasaisesti kohti planeettaa. Nyt he pystyivät näkemään heihin yhteyttä ottaneen aluksen, joka leijui planeetan ilmakehän yläpuolella. Se oli melko suuri sotalaiva, joka näytti joskus kuuluneen Liittoumalle.

                      ”Toistan: kääntykää nyt tai avaamme tulen. Loppu.” Ääni toisti ja alus lähti liikkeelle heitä kohti.

                      ”Marko!” Brittany huudahti.

                      ”Joo joo!!” Marko ärähti ja yritti saada aluksen tottelemaan.

Alus lähestyi uhkaavaa vauhtia planeetaa; pian he olisivat jo eksosfäärissä.                                  ”Laita se täysmanuaalille!” Brittany sanoi irrottautuen turvavöistä ja ojentautui Markon istuimen yli. Hän napautti jotain sivussa olevaa huomaamatonta nappia ja yhtäkkiä alus kiepsahti 90 astetta akselinsa ympäri ja lähti syöksyyn kohti ilmakehää. Jerchóvan vartioalus ampaisi heidän peräänsä ja avasi tulen. Marko sai aluksen kurssin suoristettua, mutta sota-alus oli aivan heidän kannoillaan, estäen tien pois päin planeetasta.

                      ”Voi helvetti!” Marko sanoi väistellen laukauksia.

Alus pujotteli ketterästi väistellen iskua, mutta toinen alus oli yhtä nopea.

                      ”Ohjaa kohti maata!” Eiffel sanoi. Silloin tuntui voimakas pamahdus ja aluksen kaikki valot pimenivät kojelautaa lukuun ottamatta.

                      ”Osuma!!” Marko huusi. ”Toinen moottori meni! Perkele!”

Alus syöksyi ilmakehään ja pian he sukelsivat pilvien läpi yhä kiihtyvää tahtia. Alus alkoi täristä voimakkaasti ja yhtäkkiä kojelautakin pimeni. Moottorista kuului toinen pamahdus.

                      ”Ei hyvä!! Me painutaan alas!” Marko huusi ja hakkasi ohjauspöytää, joka ei reagoinut enää mitenkään.

                      ”Hätäkapseliin! NYT!!” Eiffel karjaisi ja he kaikki ryntäsivät kohti hätäuloskäyntiä, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä alus lähti hallitsemattomaan syöksyyn ja kulkeminen oli erittäin vaikeaa tärisevässä ja kieppuvassa aluksessa. Eiffel huomasi Mendezin jääneen jälkeen ja hän palasi takaisin päin. Juuri silloin alus pyörähti täyskierroksen akselinsa ympäri ja Eiffel ehti juuri tarrata kiinni oven pielistä, mutta hän näki Mendezin lentävän lattiaan pahannäköisesti. Alus lakkasi pyörimästä ja Eiffel harppoi Mendezin luokse joka sadatteli lujaa.

                      ”Jalka… Ai infierno!” Mendez ähkäisi.

                      ”Pidä musta kiinni.” Eiffel sanoi ja otti Mendeztä tukevasti hartian alta kiinni ja lähti kipuamaan tikkaita niin lujaa kuin kykeni. Waldo tuli heitä vastaan ja auttoi Eiffeliä viemään Mendez hätäkapseliin. Eiffel tarkisti, että kaikki olivat sisällä ja istuneet alas, vetäessään oven lukkoon ja painoi laukaisunappia.

Hätäkapseli laukesi irti viimehetkellä. Ilmakehässä kuumennut alus räjähti lähes välittömästi heidän pelastauduttuaan siitä. Eiffel näki ikkunasta aluksen palasten sinkoilevan joka suuntaan heidän yläpuolellaan. Iso pala aluksesta osui kapseliin ja muutti sen kurssia hieman. Hätäkapseli syöksyi yhä pilvien seassa. Yhtäkkiä pilvet loppuivat ja he näkivät rantaviivan alhaalla ja meren lähestyvät heitä kohti. Varjon olisi jo pitänyt aueta.

”Laskuvarjo!” Marko huusi.

Eiffel etsi katseellaan oikean napin ja iski sen pohjaan. Varjo laukesi, mutta liian myöhään. Kapseli ei ehtinyt jarruttaa tarpeeksi, vaan iskeytyi veteen nokka edellä. Eiffel, joka ainoana ei ollut sitonut itseään kiinni paiskautui päin seinää. Kova kipu levisi koko hänen oikeaan käsivarteensa ja sitä pitki koko ylävartaloon. Eiffel pyörähti istumaan pidellen olkapäätään. Hänen koko käsivartensa oli toimintakyvytön. Silloin hän tajusi oven alta vuotavan vettä kapseliin. Muutkin irrottautuivat penkeistä ja Brittany kiiruhti Eiffelin luo.

”Kävikö pahasti?” hän kysyi.

”Ei, mutta tuolta tulee vettä!” Eiffel vastasi. Waldo vilkaisi ikkunasta ulos.

”Me upotaan!” hän huudahti.

Kapseli kellui hetken, mutta vaurioiduttuaan iskussa se ei enää pysynyt pinnalla. He tunsivat, kuinka se alkoi painua pinnan alle. Vettä alkoi tulvia reiästä sisään.

”Nyt äkkiä ulos ennen kuin painutaan pohjaan!” Eiffel komensi Brittanyn auttaessa häntä ylös. Mendez piteli yhä loukkaantunutta jalkaansa.

”Pystytkö sä uimaan?” Eiffel kysyi. Mendez nyökkäsi irvistäen.

”Pystytkö sä uimaan?” Brittany kysyi Eiffeliltä.

”Älä sä musta huoli.” Eiffel sanoi, mutta nainen ei näyttänyt vakuuttuneelta. Silloin heidän korvansa menivät lukkoon, mikä ei ollut hyvä merkki. Eiffel harppoi naisen ohitse ovelle, jonka luona Waldo ja Marko olivat jo valmiina.

”Valmiina?” Eiffel kysyi. Kaikki nyökkäsivät. Marko tarttui ovenkahvaan kiinni ja ryhtyi vääntämään sitä auki. Ovesta alkoi välittömästi tulvia vettä sisään ja ovi paiskautui auki veden voimasta. Jääkylmä vesi salpasi hengen ja sai sydämen hakkaamaan. Eiffel veti henkeä, kun kapseli täyttyi silmänräpäyksessä vedestä. Aluksi virta oli niin vahva, että he kaikki painuivat veden mukana kapselin perälle. Kun kapseli täyttyi vedestä, pystyi jo uimaan. Heti ensimmäisellä vedolla Eiffel tajusi, ettei pystyisi käyttämään oikeaa kättään. Hän lähti potkimaan kohti ovea. Kapselissa oli vielä valot päällä, muuten olisi ollut jo pilkkopimeää. Eiffel erotti ystävänsä uivan ohitseen. Mendezkin näytti pystyvän uimaan kohtalaisesti.

Pian he olivat kaikki ulkona kapselista ja uivat kohti pintaa. Vaikka kaikki olikin käynyt hyvin nopeasti, kapseli oli ehtinyt upota melkein kymmenen metriä mereen. Paine päässä tuntui erittäin ikävältä ja Eiffelin olkapäätä koski helvetillisesti. Hän näki muiden kohoavan kohti pintaa ja hän potki jaloillaan minkä jaksoi ja kauhoi toisella kädellään jääkylmää vettä. Pinta lähestyi, mutta ei tarpeeksi nopeaa. Keuhkoihin koski, joka paikkaan koski. Hapen loppuminen sai Eiffelin paniikkiin ja shokki sai myös oikean käden toimimaan kivusta huolimassa.

Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen Eiffel nousi pintaan henkeään haukkoen. Koskaan ei happi ollut tuntunut niin ihanalta. Suolainen vesi poltti kurkkua ja silmiä ja Eiffel irvisi kivusta. Vedessä kellui avaruusaluksen rojua ja Eiffel ui vaivalloisesti pinnalla kelluvan alumiinin palasen luo ja tarttui siihen kiinni. Kelluke antoi Eiffelille hetken hengähdystauon. Hän tähysti ympärilleen ja näki toverinsa muutaman metrin päässä. Eiffel pyöräytti päätään ja näki rannan siintävän noin sadan metrin päässä heistä. Aurinko laski punaisena horisonttiin.

”Hei!” Eiffel huusi. Muut kääntyivät häntä kohti. Eiffel huomasi Waldon ja Brittanyn kannattelevan Mendeztä vaivoin pinnalla. Hän lähti potkimaan lähemmäs.

”Mendez, tässä - ota kiinni.” Eiffel sanoi ja työnsi kelluvan kappaleen lähemmäs. Mendez tarttui huohottaen kiinni kellukkeeseen.

”Uidaan rantaan.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. He lähtivät uimaan rantaa kohden sanomatta sanaakaan. Kipeä olkapää teki uimisesta tuskallista ja vaivalloista, mutta Eiffel yritti peittää kipunsa. Hän puri huulta ja keskittyi vain etenemään.

Vihdoin he tunsivat savisen hiekkapohjan jalkojensa alla. Eiffel ja Waldo auttoivat Mendezin merestä kuivalle maalle, Markon ja Brittanyn laahustaessa perässä. Vettä valuvina, hengästyneinä ja kylmissään he saapuivat lopulta Jerchóvaan.