maanantai 6. tammikuuta 2014

Nouseva uhka - Kappale 6


Jerchóva

Aurinko paistoi pitkästä aikaa pitkien sateiden jälkeen. Kesä oli ollut harvinaisen kylmä, ja vaikka Priorissa harvoin oli pelkästään kuivia ja lämpimiä kesiä, oli lämmin syksy sitäkin tervetullumpi. Rehkittyään mudassa ja vesisateessa viimeiset kaksi kuukautta, kuiva ilma oli Jeffreylle enemmän kuin mieleen. Hän astui ulos ja veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa, ennen kuin sytytti savukkeensa.
”Eikö sunkin pitäisi jo lopettaa polttaminen?”
Jeffery kääntyi ja näki Kimin tulevan tuvastaan ulos. Hän pyyhkäisi kullanruskean kiehkuran otsaltaan ja hymyili valloittavasti.
”No ehkä myöhemmin.” Jeffery sanoi ja iski silmää.
Kim naurahti ja antoi Jefferylle suukon poskelle. Hän tarttui naisesta kiinni, veti hänet itseensä kiinni ja suuteli suulle. Kim vain nauroi lisää.
”Sun suukotkin maistuu savulle!” hän sanoi ilkikurisesti. Jeffrey virnisti ja he kumpikin nauroivat.
”Kunhan lopetat viimeistään sitten, kun me saadaan vauva.” hän sanoi ja työnsi itsensä kauemmas, yhä hymyillen.
”Tottakai.” Jeffery vastasi. Kim otti häntä kädestä ja katsoi syvälle silmiin. Jefferey olisi voinut hukkua noihin silmiin. Vielä seitsemän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen, Kim sai perhoset lepattamaan Jeffreyn vatsassa. Hän veti tytön uudestaan lähemmäs ja suuteli häntä pitkään. Lopulta Kim irrottautui ja juoksi hoitamaan aamun tehtäviään ja Jeffrey jäi polttamaan aamusavukkeensa loppuun. Päivä alkoi täydellisesti.
Jefferey ja Kim olivat tavanneet aikoinaan komennuksessa Priorin toisessa sisällissodassa lähes kymmenen vuotta takaperin. Kun sota vihdoin loppui he menivät kihloihin. Mutta vain kaksi vuotta kestänytr rauhan aika oli loppunut edellistalvena ja he joutuivat lykkäämään häitä. Nyt he tekivät töitä Civitasin eteläisimmässä prikaatissa; Jeffrey tykkimiehenä ja Kim lääkintäjoukoissa, ja he näkivät toisiaan yhä vain harvemmin. Kolmas sisällissota oli jatkunut jolähes vuoden ja huhuttiin, että Város ja Civitas olisivat mahdollisesti solmimassa rauhaa. Kim ja Jeffrey päättivät mennä vihille heti, kun sota loppuisi. Toistaiseksi levottomuuksille ei kuitenkaan näkynyt loppua.
Jeffrey oli pakkaamassa kranaatinheittimen ammuksia, kun kersantti tuli antamaan uuden käskyn. Városin joukot olivat aloittaneet hyökkäyksen ja etulinjan rykmentit tarvitsivat vahvistusta välittömästi. Etulinjaan. Jefrrey nielaisi, pakkasi kiiruusti kranaatit ja lähti muiden perässä kohti kuormureita. Hän näki lääkintäryhmän juoksevan leirin poikki ja Kimin heidän mukanaan. Kim nosti hänelle kättään ja Jeffrey vastasi tervehdykseen hieman erpävarmasti. Pian hän oli jo tykistön mukana siirtymässä kohti ampuma-asemiaan. Edellisestä taistelusta olisi ollut huomenna tasan kuukausi. Ja tähän kylmään tunteeseen ei totu ikinä.
                      Heidän ajaessa kivistä metsätietä pitkin pystyi ja kuulemaan aseiden ja tykkien laukaukset kaikuvan metsästä. Ilmassa haisi ruuti ja ilmassa leijui paikoin savua. Asemapaikalla oli täysi rytinä päällä. Jeffrey alkoi heti mitata tulenjohtopaikkoja, kun aivan heidän vieressään räjähti. Jeffrey oli saada sydänkohtauksen ja hänen korvansa tuntuivat halkeavan, kun hän sukelsi maahan suojatessaan päänsä käsillään. Kun savu laskeutui, hän näki yhden ilmatorjuntayksikön olevan poissa pelistä.
                      ”Älkää nyt perkele istuko siinä kuin mammat kahvilla! Toimintaa!” vänrikki karjui korvan juuressa herättäen Jeffreyn takaisin nykyhetkeen. Näihin tilanteisiin tottunut vaikka olisi viettänyt koko elämänsä rintamalla. Jeffrey tunsi sydämensä hakkaavan hänen ryhtyessään lataamaan tykkiä. Hetken hän oli aidosti tuntenut kuolevansa. Kuoleman kylmä henkäys, se tuntui kylmänä henkäyksenä niskassa ja se haisi kalmalle ja ulolle. Jefrrey piti lyhyen tauon vetääkseen henkeä. Jokin ei tuntunut oolevan kohdallaan.
                      ”Jeff!”
Jeffrey käänsi päänsä ja näki Kimin juoksevan häntä kohden. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja puristi lujasti.
                      ”Mää luulin että sinnuun osui!” hän sanoi ja Jeffrey näki kyyneleiden valuvan tytön poskille.
                      ”Mulla ei ole hätää. Aika lähellä se räjähti. Mutta me menetimme Cabryn ja Noelin.” Jeffrey vastasi ja pyyhki Kimin kyyneleet hihaansa. Kim katsoi häntä vakavana.
                      ”Meidän yksikkö komennettiin etulinjaan hakemaan loukkaantuneita.” hän sanoi. Jeffreyn vatsassa tuntui kylmälle. aivan kuin kalman henkäys olisi siirtynyt hänen päältään Kimin päälle.
                      ”Etkö voisi vaihtaa jonkun kanssa paikkaa?” Jeffrey kysyi. Kim naurahti kolkosti.
                      ”Joo ihan niinku mä voisin vaan pyytää sitä.” Kim sanoi. Jeffrey puristi häntä kädestä. Hänellä oli paha, paha tunne tästä.
                      ”Minä en halua, että sä menet sinne.” hän sanoi ja rutisti naista. Kim suuteli häntä poskelle ja vetäytyi sitten kauemmas.
                      ”Älä huoli.” hän sanoi ja hymyili rohkaisevasti. ”Kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.”
Jeffrey yritti uskoa hänen sanojaan. Hän suuteli vielä kerran morsiantaan, ennen kuin hänen täytyi lähteä. Jeffrey katsoi Kimin perään hetken aikaa, ennen kuin jatkoi latausta. Sen jälkeen alkoi rytinä.
                      Vihollinen hyökkäsi edestä ja sivulta ja Civitasin joukoilla oli täysi työ pitää linjansa ehjinä. Heidän oli ollut tarkoitus yllättää Városin joukot, mutta he olivat astuneet heidän virittämäänsä ansaan. Városilaiset olivat motittaneet heidät ja Jeffreyn ja hänen komppaniansa täytyi lähteä siirtämään patteria toiseen paikkaan. He olivat juuri tekemässä siirtoa kuorma-autoilla, kun vihollisen ilmajoukot räjäyttivät tien heidän edestään. Kuski ohjasi kuorma-auton pois tieltä ja he rymistivät metsässä kranaattien räjähdellessä siellä täällä.
                      ”Ohjaa tuonne.” Vänrikki osoitti kuskille ja he pysähtyivät erään kukkulan taakse. Tinanappi hölkkäsi kukkulan laelle ja tuli pian takaisin koordinaattien kanssa. Jeffrey valmisteli tykkiä laukaisuvalmiiksi, kun vänrikki tyrkkäsi paperin Jeffreylle, joka katsoi koordinaatteja epäuskoisena.
                      ”Minä en usko, herra vänrikki, että nämä voivat pitä paikkaansa.” hän sanoi vänrikille, joka nappasi lapun takaisin ja luki sen nopeasti.
                      ”Numerot ovat kunnossa, oletko sinä? Valmista painekranaatti. NYT!” hän ärähti lyödessään paperin takaisin Jeffreylle ja harppoi matkaansa. Vänrikki oli rasittavan itseriittoinen, eikä Jeffrey halunut vääntää kättä hänenkaltaistensa kanssa. Mutta koordinaatit eivät hänen mielestään ottaneet tuulta huomioon. Hän on oikeassa, minä vain kuvittelen omiani, Jeffrey ajatteli ja jatkoi valmisteluja.
Merkki. Jeffrey latasi ja ampui. Kranaatti lensi kuin hidastettuna ja Jeffrey näki ettei se lähtenyt oikeaan suuntaan. Puuskittainen tuuli oli pyyhkinyt paljon savua taivaalta ja se sai ammuksen kääntymään koilliseen. Ei, ei, ei sinne! Räjähdys miltei katosi muiden laukausten sekaan. Jeffrey  jätti asemansa ja ryntäsi välittömästi kukkulan laelle. Jokin kuoli hänen sisällään, kun hän näki savua nousevan siltä minne kranaatti laskeutui.
”EIII!!” Jeffrey karjaisi tuskissaan ja lähti juoksemaan alas rinnettä välittämättä alikersantin huudoista. Laukauksia ja uusi räjähdys. Patteri hänen takanaan tuhoutui täysin, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Kaikki muu hävisi ja hän juoksi. Vihollinen ampui kohti, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Alas mäkeä, puiden lävitse, kohti etulinjaa. Jeffrey näki kuolleita tovereitaan joka puolella, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi.
Juoksi.
         Juoksi.
Juoksi.

Eiffel avasi silmänsä. Painajaisen herättämät tunteet puristivat hänen rintaansa. Kuin se olisi tapahtunut aivan hetki sitten, oikeasti. Eiffel nousi istumaan ja tajusi itkevänsä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nieleskeli hetken. Milloin tämä tuska loppuu? Neljäkymmentä vuotta, eivätkä menneisyyden kipeät muistot päästäneet vieläkään Eiffeliä otteestaan. Eiffel huomasi puristavansa kaulastaan roikkuvaa tuntolevyä kädessään. Hän suuteli levyä, kuivasi kasvonsa ja nousi ylös. Rutiininomaisesti Eiffel käveli ensin ohjaamoon tarkistamaan tilanteen ja sitten matkustamoon. Hän pysähtyi katsomaan tovereitaan, jotka nukkuivat epämukavilla penkeillä. Marko retkotti lähes puoliksi lattialla ja Brittany oli nukahtanut pää Waldon olkapäätä vasten. Eiffel hymähti. Jos Kim eläisi, en olisi koskaan tutustunut heihin.
Eiffel käveli matkustamon poikki ja ylös toiseen kerrokseen miettien samalla millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos sitä kauheaa päivää ei olisi koskaan tapahtunut. Jos hän vain olisi silloin luottanut itseensä, jos hän olisi itse tarkistanut ne koordinaatit, Kim olisi yhä elossa. He eläisivät onnellisina ja heillä olisi lapsia, ehkä jopa lapsenlapsiakin. Eiffel huokaisi syvään. Menetettyään kihlattunsa hän oli jäänyt niin yksin, että paljon myöhemmin, kun hän oli jo jatkanut elämäänsä, Eiffel ei enää osannut olla naisten kanssa. Vaikka hän tiesi, että Kim ei olisi halunnut hänen elävän loppuelämäänsä yksin, hänestä kuitenkin tuntui vain oudolta olla jonkun muun, kuin Kimin kanssa. Lopulta hän oli vain tottunut yksinoloon, jota väritti satunnaiset yhden yön jutut. Eiffel ei enää kaivannut rakkautta. Hän kaipasi vain Kimiä.
Kahviautomaatin valo ilmoitti kahvinporojen loppuvan pian. Eiffel veti muovisen mukin automaatista ulos ja maistoi juomaansa. Tulikuuma kahvi maistui kitkerältä ja poltti kielen kärjen. Eiffel irvisti ja valutti kuppiin tilkan kylmää vettä automaatista. Nyt valo ilmoitti myös veden loppuvan. Eiffel murahti koneelle ja lähti kapuamaan rappusia alas. He olivat matkanneet pian kolme päivää kohti Jerchóvaa ja aluksen varustusta ei ollut tarkoitettu näköjään näin pitkää matkaa varten. Eiffel mietti, että luultavasti heidät oli tarkoitus ensin toimittaa toiselle alukselle, joka sitten olisi kuljettanut heidät oikeudenkäyntiin Urbe Conditaan. Jossa meidät olisi tuomittu näennäisen oikeudenkäynnin päätteeksi vankeuteen, tai pahempaan.

Laskeutuessaan kohti portaikkoa Eiffel huomasi ikkunasta oman heijastuksensa ja pysähtyi. Hänelle oli kasvanut komea parta Priorista lähdön jälkeen – jos lähes puolet naamasta peittävää risukkoa haluaa komeaksi kutsua, mutta päälaki oli yhä kalju. Hän näytti ihan vanhalta papparaiselta. Kaikki muutkin näyttivät rähjäisemmiltä kuin aiemmin. Ainoastaan Brittanylle ei ollut kasvanut partaa, mutta oli hänkin joutunut letittämään rasvoittuneet hiuksensa. Eiffel oli saanut tulenkatkuiset lähdöt ilmestyessään seuraaman tytön tukanlaitto-operaatiota edellisviikolla. Ehkä sivusta seuraaminen olisi ollut sallittua, mutta hän ei millään malttanut olla huomioimasta tytön tuuheita kainaloita.
Eiffel tarkkaili kuvajaistaan sukien partaansa ja ihmetteli missä välissä hänestä oli tullut vanhus? Hän ei ollut pystynyt juuri katsomaan itseään peiliin vuosikausiin. Kyllä hän tiedosti vanhenevansa. Ikä mittarissa lisääntyi ja lisääntyi, mutta Eiffel tunsi itsensä yhä kolmikymppiseksi kläpiksi. Yhä ruma ja nyt myös tyhmä. Hän tuumi katsoen kellertävää mustelmaa, jonka sai muistutukseksi siitä, että vaikka vaikka naisen kainaloista kasvavat viikset olisivat kuinka upeat, niitä ei sopinut kommentoida.
Yhtäkkiä alus vavahti ja Eiffel oli menettää tasapainonsa rappusissa. Kahvi läikkyi ja poltti hänen kättään. Eiffel loikkasi sadatellen matkustamoon, jossa muut olivat heränneet häiriöön. Marko oli jo loikannut ylös ja kiiruhti juuri ohjaamoon. Eiffel paiskasi kahvin roskakoriin ja riensi Markon perään. Ohjaamossa Marko oli saanut kuulokkeet päähänsä ja naputteli huolestuneena komentoja tietokoneelle. Alus vavahti uudestaan.
”Mitä hittoa?” Eiffel ihmetteli.
”Jonkun toisen aluksen magneettikenttä.” Marko sanoi ja napsautti tietokoneen ruudun suureksi. Muutkin olivat tulleet ohjaamoon. Heidän edessään näytöllä näkyi kuva aluksesta ja sen tiedot, jotka juoksivat ruudulle.
”Se on iso.” Eiffel sanoi.
Marko maiskautti suutaan.
”Ja mikä parasta, se on Liittouman.” hän sanoi kuivasti ja napautti pari kertaa tietokonetta. ”Voi vittu.” hän ähkäisi.
”Älä sano että se seuraa meitä.” Waldo sanoi.
”No just sitä mä sanon.” Marko vastasi ahdistuneena. Eiffel istui alas pelkääjän paikalle ja muut seurasivat esimerkkiä.
”Kuinka pitkä matka Jerchóvaan on tästä?” Eiffel kysyi. Marko katsoi navigaattoria.
”Ei enää pitkä.”
”Saadaanko me noi karistettua kannoilta?”
”Parempi olisi.”
Marko vaihtoi puolimanuaaliselle käsiohjaukselle. Alus teki tiukan käännöksen ja ampaisi matkaan. Liittouman alus kiihdytti myös.
                      ”Ne seuraavat!” Marko henkäisi.
                      ”Voidaanko me käyttää hyperajoa?” Eiffel kysyi.
                      ”Se syö hitosti vetoa!”
                      ”Aivan sama jos me päästään sillä noista eroon!”
                      ”Okei. Valmiina sitten!” Marko sanoi.
Pian tähdet piirtyivät viivoina heidän eteensä, kun alus loikkasi aikapoimuun. Kojelauta välähti heti punaiseksi ja alus hidasti pian takaisin tavalliseen nopeuteen.
                      ”Ei riitä bensa Eiffel!” Marko sanoi tarkistaessaan lukemia. ”Ei hetki, odota!” Marko napautti tietokonetta. ”Ne… ne jätti leikin kesken.” Marko sanoi ja naurahti helpottuneesti. Tietokoneen ruudulla näkyi kuinka Liittouman alus jättäytyi taakse.
                      ”Miksi kummassa?” Brittany ihmetteli.
                      ”Taidan arvata, katsokaa.” Eiffel osoitti eteenpäin.
Heidän edessään, syvän mustaa taivasta vasten siinsi hohtava turkoosi pallo. Hohtavan valkoiset pilvet kiemurtelivat smaragdin vihreän meren yllä ja kiemurteleva rantaviiva kääntyi hiljalleen kohti pallon varjoisaa puolta, joka oli syvän tumman sininen, ei aivan musta. Kuin hohtava jalokivi samettikankaalla.
Jerchóva. He olivat päässeet perille. Kolme kuuta, joita Eiffel oli viimeksikin ihaillut, kiersivät hiljaisuudessa kiertotähteään. Muut iloitsivat jo helpottuneina, mutta Eiffel kurtisti kulmiaan. Hänellä oli taas se tunne.
                      ”Kaikki ei ole nyt oikein. Miksi Liittouman sotalaiva jättäisi helpon takaa-ajon kesken? Jerchóvaanhan on vielä matkaa. Marko skannaa näkymä.” hän sanoi. Marko nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Alus lipui vakaasti kohti planeettaa, tietokoneen skannatessa lähiympäristöä.
                      ”Voi helvetti. Eif, olit oikeassa. Jerchóvan yläpuolella on toinen alus. Se ei näy vielä, mutta tuolla se on.” Marko sanoi osoittaen eteenpäin heidän juuri ohittaessaan Jerchóvan lähintä kuuta.
                      ”No vedä äkkiä sivuun!” Waldo huudahti. Marko antoi tietokoneelle käskyn, mutta mitään ei tapahtunut.
                      ”Mitä sä teet??” Brittany ihmetteli.
                      ”Hyperajo sotki ajolaitteet. Ja me ollaan jo ton planeetan imussa!” Marko sanoi ja yritti saada alukseen eloa. Yhtäkkiä radio napsahti päälle.
                      ”Tuntematon alus, teillä ei ole lupaa laskeutua Jerchóvaan. Kääntykää tai avaamme tulen. Loppu.” Kuulutti monotoninen ääni radiosta.
Marko taisteli ohjauslaitteiden kanssa, mutta alus jatkoi itsepintaisen tasaisesti kohti planeettaa. Nyt he pystyivät näkemään heihin yhteyttä ottaneen aluksen, joka leijui planeetan ilmakehän yläpuolella. Se oli melko suuri sotalaiva, joka näytti joskus kuuluneen Liittoumalle.
                      ”Toistan: kääntykää nyt tai avaamme tulen. Loppu.” Ääni toisti ja alus lähti liikkeelle heitä kohti.
                      ”Marko!” Brittany huudahti.
                      ”Joo joo!!” Marko ärähti ja yritti saada aluksen tottelemaan.
Alus lähestyi uhkaavaa vauhtia planeetaa; pian he olisivat jo eksosfäärissä.                                  ”Laita se täysmanuaalille!” Brittany sanoi irrottautuen turvavöistä ja ojentautui Markon istuimen yli. Hän napautti jotain sivussa olevaa huomaamatonta nappia ja yhtäkkiä alus kiepsahti 90 astetta akselinsa ympäri ja lähti syöksyyn kohti ilmakehää. Jerchóvan vartioalus ampaisi heidän peräänsä ja avasi tulen. Marko sai aluksen kurssin suoristettua, mutta sota-alus oli aivan heidän kannoillaan, estäen tien pois päin planeetasta.
                      ”Voi helvetti!” Marko sanoi väistellen laukauksia.
Alus pujotteli ketterästi väistellen iskua, mutta toinen alus oli yhtä nopea.
                      ”Ohjaa kohti maata!” Eiffel sanoi. Silloin tuntui voimakas pamahdus ja aluksen kaikki valot pimenivät kojelautaa lukuun ottamatta.
                      ”Osuma!!” Marko huusi. ”Toinen moottori meni! Perkele!”
Alus syöksyi ilmakehään ja pian he sukelsivat pilvien läpi yhä kiihtyvää tahtia. Alus alkoi täristä voimakkaasti ja yhtäkkiä kojelautakin pimeni. Moottorista kuului toinen pamahdus.
                      ”Ei hyvä!! Me painutaan alas!” Marko huusi ja hakkasi ohjauspöytää, joka ei reagoinut enää mitenkään.
                      ”Hätäkapseliin! NYT!!” Eiffel karjaisi ja he kaikki ryntäsivät kohti hätäuloskäyntiä, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä alus lähti hallitsemattomaan syöksyyn ja kulkeminen oli erittäin vaikeaa tärisevässä ja kieppuvassa aluksessa. Eiffel huomasi Mendezin jääneen jälkeen ja hän palasi takaisin päin. Juuri silloin alus pyörähti täyskierroksen akselinsa ympäri ja Eiffel ehti juuri tarrata kiinni oven pielistä, mutta hän näki Mendezin lentävän lattiaan pahannäköisesti. Alus lakkasi pyörimästä ja Eiffel harppoi Mendezin luokse joka sadatteli lujaa.
                      ”Jalka… Ai infierno!” Mendez ähkäisi.
                      ”Pidä musta kiinni.” Eiffel sanoi ja otti Mendeztä tukevasti hartian alta kiinni ja lähti kipuamaan tikkaita niin lujaa kuin kykeni. Waldo tuli heitä vastaan ja auttoi Eiffeliä viemään Mendez hätäkapseliin. Eiffel tarkisti, että kaikki olivat sisällä ja istuneet alas, vetäessään oven lukkoon ja painoi laukaisunappia.
Hätäkapseli laukesi irti viimehetkellä. Ilmakehässä kuumennut alus räjähti lähes välittömästi heidän pelastauduttuaan siitä. Eiffel näki ikkunasta aluksen palasten sinkoilevan joka suuntaan heidän yläpuolellaan. Iso pala aluksesta osui kapseliin ja muutti sen kurssia hieman. Hätäkapseli syöksyi yhä pilvien seassa. Yhtäkkiä pilvet loppuivat ja he näkivät rantaviivan alhaalla ja meren lähestyvät heitä kohti. Varjon olisi jo pitänyt aueta.
”Laskuvarjo!” Marko huusi.
Eiffel etsi katseellaan oikean napin ja iski sen pohjaan. Varjo laukesi, mutta liian myöhään. Kapseli ei ehtinyt jarruttaa tarpeeksi, vaan iskeytyi veteen nokka edellä. Eiffel, joka ainoana ei ollut sitonut itseään kiinni paiskautui päin seinää. Kova kipu levisi koko hänen oikeaan käsivarteensa ja sitä pitki koko ylävartaloon. Eiffel pyörähti istumaan pidellen olkapäätään. Hänen koko käsivartensa oli toimintakyvytön. Silloin hän tajusi oven alta vuotavan vettä kapseliin. Muutkin irrottautuivat penkeistä ja Brittany kiiruhti Eiffelin luo.
”Kävikö pahasti?” hän kysyi.
”Ei, mutta tuolta tulee vettä!” Eiffel vastasi. Waldo vilkaisi ikkunasta ulos.
”Me upotaan!” hän huudahti.
Kapseli kellui hetken, mutta vaurioiduttuaan iskussa se ei enää pysynyt pinnalla. He tunsivat, kuinka se alkoi painua pinnan alle. Vettä alkoi tulvia reiästä sisään.
”Nyt äkkiä ulos ennen kuin painutaan pohjaan!” Eiffel komensi Brittanyn auttaessa häntä ylös. Mendez piteli yhä loukkaantunutta jalkaansa.
”Pystytkö sä uimaan?” Eiffel kysyi. Mendez nyökkäsi irvistäen.
”Pystytkö uimaan?” Brittany kysyi Eiffeliltä.
”Älä sä musta huoli.” Eiffel sanoi, mutta nainen ei näyttänyt vakuuttuneelta. Silloin heidän korvansa menivät lukkoon, mikä ei ollut hyvä merkki. Eiffel harppoi naisen ohitse ovelle, jonka luona Waldo ja Marko olivat jo valmiina.
”Valmiina?” Eiffel kysyi. Kaikki nyökkäsivät. Marko tarttui ovenkahvaan kiinni ja ryhtyi vääntämään sitä auki. Ovesta alkoi välittömästi tulvia vettä sisään ja ovi paiskautui auki veden voimasta. Jääkylmä vesi salpasi hengen ja sai sydämen hakkaamaan. Eiffel veti henkeä, kun kapseli täyttyi silmänräpäyksessä vedestä. Aluksi virta oli niin vahva, että he kaikki painuivat veden mukana kapselin perälle. Kun kapseli täyttyi vedestä, pystyi jo uimaan. Heti ensimmäisellä vedolla Eiffel tajusi, ettei pystyisi käyttämään oikeaa kättään. Hän lähti potkimaan kohti ovea. Kapselissa oli vielä valot päällä, muuten olisi ollut jo pilkkopimeää. Eiffel erotti ystävänsä uivan ohitseen. Mendezkin näytti pystyvän uimaan kohtalaisesti.
Pian he olivat kaikki ulkona kapselista ja uivat kohti pintaa. Vaikka kaikki olikin käynyt hyvin nopeasti, kapseli oli ehtinyt upota melkein kymmenen metriä mereen. Paine päässä tuntui erittäin ikävältä ja Eiffelin olkapäätä koski helvetillisesti. Hän näki muiden kohoavan kohti pintaa ja hän potki jaloillaan minkä jaksoi ja kauhoi toisella kädellään jääkylmää vettä. Pinta lähestyi, mutta ei tarpeeksi nopeaa. Keuhkoihin koski, joka paikkaan koski. Hapen loppuminen sai Eiffelin paniikkiin ja shokki sai myös oikean käden toimimaan kivusta huolimassa.
Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen Eiffel nousi pintaan henkeään haukkoen. Koskaan ei happi ollut tuntunut niin ihanalta. Suolainen vesi poltti kurkkua ja silmiä ja Eiffel irvisi kivusta. Vedessä kellui avaruusaluksen rojua ja Eiffel ui vaivalloisesti pinnalla kelluvan alumiinin palasen luo ja tarttui siihen kiinni. Kelluke antoi Eiffelille hetken hengähdystauon. Hän tähysti ympärilleen ja näki toverinsa muutaman metrin päässä. Eiffel pyöräytti päätään ja näki rannan siintävän noin sadan metrin päässä heistä. Aurinko laski punaisena horisonttiin.
”Hei!” Eiffel huusi. Muut kääntyivät häntä kohti. Eiffel huomasi Waldon ja Brittanyn kannattelevan Mendeztä vaivoin pinnalla. Hän lähti potkimaan lähemmäs.
”Mendez, tässä - ota kiinni.” Eiffel sanoi ja työnsi kelluvan kappaleen lähemmäs. Mendez tarttui huohottaen kiinni kellukkeeseen.
”Uidaan rantaan.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. He lähtivät uimaan rantaa kohden sanomatta sanaakaan. Kipeä olkapää teki uimisesta tuskallista ja vaivalloista, mutta Eiffel yritti peittää kipunsa. Hän puri huulta ja keskittyi vain etenemään.

Vihdoin he tunsivat savisen hiekkapohjan jalkojensa alla. Eiffel ja Waldo auttoivat Mendezin merestä kuivalle maalle, Markon ja Brittanyn laahustaessa perässä. Vettä valuvina, hengästyneinä ja kylmissään he saapuivat lopulta Jerchóvaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti