Joonan lahja
Tähdet tuikkivat hiljaista
yötaivasta vasten ja kolme kuuta valaisi autiota metsää. Nuotio, jonka Waldo
sai syttymään lukuisten epäonnistuneiden yritysten jälkeen, rätisi iloisesti
lämmittäen sen ympärille istuvien ihmisten käsiä ja mieltä. Heidän noustuaan
rantaan pari tuntia aiemmin, he olivat etsineet mahdollisimman suojaisan paikan
metsän keskeltä ja leiriytyneet sinne, sikäli mikäli leiriksi voi kutsua yhtä
nuotiota hiekkakuopan keskellä. Kaikki heidän tavaransa olivat jääneet Cer909-kiitäjään
ja loput aseet ja tarvikkeet olivat räjähtäneet kuljetusaluksen mukana. Heillä ei
ollut muuta omaisuutta kuin märät vaatteet, jotka he olivat levittäneet
kuivamaan kiville ja puiden oksille.
Jerchóvassa
oli syksy ja ilta. Auringon laskettua oli tullut hyvin viileää ja kaikki olivat
onnellisia, kun nuotio vihdoin loimusi lämmittäen. Oli parempi istua
puolipukeissa ja palella nyt, kuin pitää märät vaatteet päällä ja sairastua.
”Se
on sijoiltaan, ainakin. Solisluu on saattanut murtua.” Brittany sanoi
tunnustellessaan Eiffelin olkapäätä.
”Siltä
se vähän tuntuu.” Eiffel sanoi ja irvisti Brittanyn kokeillessaan käden asentoa.
”Sori,
tää täytyy laittaa paikoilleen.” Brittany sanoi pyyhkäisten märkiä hiuksiaan
pois kasvoilta. ”Ja se muuten sattuu.” hän lisäsi.
”Okei.
Tee se sit kans nopeasti.” Eiffel sanoi ja puri hammasta yhteen. Brittany otti
Eiffelin olkapäästä ja hartiasta kiinni ja vetäisi olkapään takaisin
paikoilleen.
”Ai
SAATANA!” Eiffel karjaisi ja piteli olkapäätään, johon sattui helvetillisesti.
”Mut kiitti.” hän lisäsi vääntäen kasvoilleen epävireisen hymyn. ”Olisipa nyt
röökiä, tekis mieli niin saatanasti.” Eiffel sanoi ja otti paremman asennon
maassa.
”Joo,
samoin.” Waldo sanoi ja nakkasi nuotioon kuivan oksan. Brittany ja Mendezkin
komppasivat. Sitten he istuivat hetken hiljaa tuijotellen nuotiota, haaveillen
savukkeista. Lopulta Waldo kampesi itsensä ylös. Hän kokeili puussa roikkuvia
housujaan, jotka olivat vielä märät ja kylmät.
”Mä
voisin lähtä etsiin jotain parempaa suojaa. Luolaa, asutusta, mitä vain.” hän
sanoi.
”Mä
tulen mukaan.” Marko sanoi ja nousi ylös. He kumpikin pukivat vielä märät
housut jalkaan, mutta jättivät paitansa vielä kuivumaan. Waldo nosti maasta
pitkän kepin ja sytytti sen kärjen nuotiossa. Sitten hän lähti Markon kanssa
kulkemaan pimeään metsään. Eiffel, Brittany ja Mendez jäivät istumaan nuotion
äärelle. Eiffel katsoi kahden kaverinsa perään, kunnes he katosivat pimeyteen.
Jossain
heidän yläpuolellaan räsähti ja he kaikki hätkähtivät. Eiffel kääntyi nopeasti
katsomaan äänen suuntaan. Hän huokaisi helpotuksesta nähdessään ison pöllön
istuvan puun oksalla. Pöllö muistutti huuhkajaa, mutta se oli paljon kookkaampi
ja kokomusta. Sen nokassa oli pieni orava, jota se ryhtyi syömään.
”Luoja
mä säikähdin tota pöllöä.” Brittany sanoi katsoessaan pöllön iltaruokailua.
Lintu ei tuntunut välittävän saamastaan huomiosta. Eiffel katsoi kuinka pöllö repi
jyrsijän jalkaa irti ruumiista ja mietti että oli kaksi vaihtoehtoa: joko pöllö
oli tottunut ihmisiin, eli lähistöllä olisi asutusta, tai sitten se ei osannut
pelätä heitä, jolloin asutusta ei olisi mailla halmeilla. Pian pöllö oli saanut
vedettyä jyrsijän kupuunsa. Se levitti siipensä ja lehahti lentoon. Eiffel ei
ollut ikinä nähnyt noin suurta lintua ja hän mietti mitä muita outoja ja
pelottavia asioita Jerchóvalla olikaan tarjota. He olivat oudossa maassa ilman
mitään varusteita. He eivät edes tienneet missä päin maata he olivat.
Mendez
istui heitä vastapäätä. Hänen polvensa oli joko nyrjähtänyt tai mennyt
sijoiltaan. Kummin vain, he eivät osaisi tehdä asialle mitään. Uiminen ei ollut
tehnyt hyvää hänen vammalleen ja nyt hän oli sokea ja lisäksi rampa. He olivat
vaarallisella matkalla vieraassa maassa ja heillä oli matkassaan mies, joka
tarvitsi apua pelkästään liikkumiseen. Mendez istui pää painuksissa ja piteli
toisella kädellään kipeää polveaan. Eiffel näki, että hän ajatteli aivan samaa
kuin hänkin.
Eiffelillä
teki mieli sanoa, ettei hän ollut pelkästään taakka, tai että ei hän voisi
mitään sokeudelleen, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Kaikki kuulostaisi vain
niin tekopyhältä sanahelinältä. Eiffel ei tiennyt kuinka saisi pidettyä
porukkansa kasassa. Mendez oli lannistunut sokeutumisen jälkeen, Waldon mieli
oli ollut ailahtelevainen jo vuosia ja hän saattaisi yrittää itsemurhaa
uudestaan milloin vain ja Brittany oli joutunut lähes vahingossa tähän kaikkeen
mukaan. Ainoastaan Markoon Eiffel pystyisi luottamaan kaiken keskellä. Poika
oli osoittanut olevansa kovempi pala mitä ulospäin näytti.
Kuut
siirtyivät taivaalla. Suurin sinertävä kuu alkoi jo lähestyä horisonttia, kun
pienin, kirkas valkoinen kuu oli vasta noussut keskelle taivaan kantta. Eiffel,
Brittany ja Mendez olivat odotelleet jo pari tuntia keskenään. Tuuli puhalsi
hiipuvaan nuotioon ja levitti kekäleitä ympäriinsä. Eiffel nousi ylös ja
siirteli jalallaan hiillosta takaisin pesään. Hän aikoi juuri lähteä hakemaan
lisää puita, kun metsästä kuului askelia. Hän käänsi katseensa ja näki Waldon
ja Markon palaavan takaisin.
”Me
löydettiin asutusta. Sinne on jotain viisi kilometriä matkaa.” Waldo sanoi
istahtaessaan alas nuotion äärelle.”
”Millaista
asutusta? Kävittekö te katsomassa lähemmin?” Eiffel kysyi.
”Maatila
ja ei käyty. Lähdettiin heti takaisin, ettei unohdettaisi reittiä tänne.” Marko
sanoi. Eiffel nyökytteli. Asutus oli hyvä asia, ehkä he saisivat suojaa, ehkä
jopa ruokaa.
”Jaksatko
sä kävellä Mendez?” Waldo kysyi.
”Mä
voin kävellä ite, jos olis joku keppi, johon nojata.” Mendez sanoi. Marko
ponkaisi heti ylös ja harppoi metsään. Pian hän palasi pitkän kepin kanssa. Hän
ojensi sen Mendezille, joka kokeili sitä nyökytellen.
”Tää
on hyvä.” hän sanoi ja nousi ylös ottaen tukea kepistä. Brittany nousi ja otti
Mendeztä käsivarresta kiinni, mutta hän pyyhkäisi käden pois. ”Älä. Antakaa mun
kävellä ite, muuten mä en koskaan opi selviään yksin.” hän sanoi.
”Okei,
mut me kyllä sanotaan kun tulee kiviä tai jotain muuta.” Waldo sanoi. Mendez
nyökkäsi ja hymyili hieman. Muutkin hymyilivät. Sitten he sammuttivat nuotion,
vetivät kylmät vaatteet päälleen ja lähtivät matkaan.
Metsä oli pimeä ja melko
vaikeakulkuinen. Tuuheat kuuset ja männyt eivät päästäneet kuun valoa metsän
pohjaan ja he kompastelivat vuorollaan milloin juuriin, milloin kiviin. Waldo
ja Marko yrittivät neuvoa muita, mutta hekään eivät muistaneet ulkoa jokaista
estettä.
”Vittu
ku on niin pimeä, ettei näe mitään. Sä et ole Mendez ainoa, joka kompastelee.”
Eiffel murahti käytyään jälleen polvillaan maassa.
”Älä
yritä. Täällä ei kukaan kynnä maata niin paljo ku sä.” Brittany tokaisi ja muut
nauroivat, jopa Mendezkin naurahti. Eiffelistä oli mukava nähdä Mendez
paremmalla tuulella, joten hän ei pistänyt Brittanyn piikittelyä pahakseen.
Aikansa
kuljettuaan metsän keskellä he saapuivat kinttupolulle. Marko selitti polun
vievän tilalle ja he lähtivät seuraamaan tietä. Vaikka polku olikin kapea ja
epätasainen, oli sitä silti helpompi kulkea kuin metsän pohjaa. Polku
kiemurteli pimeässä metsässä ja lähti sitten viettämään mäkeä ylös. Kun he
pääsivät kallion päälle, polku kääntyi jälleen alaspäin. Eiffel katsoi
kalliolta näkyvää maisemaa. Koskematonta metsää silmänkantamattomiin ja
horisontissa maisemaa rajasi jylhät vuoret. Eiffel yritti palauttaa mieleensä
Jerchóvan karttaa ja mietti mitkä vuoret olivat kyseessä. He olivat meren
rannalla, mutta lähistöllä ei näkynyt merkkejä isosta kaupungista, joten he
eivät olleet ainakaan Demón lähellä.
Yli
tunnin taivallettuaan metsässä, polku toi heidät vihdoin metsän reunaan ja he
näkivät edessään uinuvan maatilan. Aitauksessa nukkui lauma lampaita, mutta
muut eläimet olivat ilmeisesti tallissa ja navetassa. He kävelivät tietä pitkin
kohti taloa, kun talon pihassa nukkuva koira heräsi ja alkoi haukkua
vimmatusti. He yrittivät hyssytellä koiraa joka pysytteli heistä parin metrin
päässä räksyttäen, kun talon ovi aukesi ja ulos astui parrakas mies kädessään
talikko. Hänen takanaan kurkki pelokkaan oloinen nainen kädessään lihanuija.
”Ketä
te oletta? Mitä te haluatta?” Mies kysyi tiukkana, mutta hänen äänensä paljasti
pelon.
”Anteeksi,
emme ole uhka! Tarvitsemme vain yösijaa ja lämpöä. Olemme eksyksissä ja
ystävämme on loukkaantunut.” Eiffel sanoi ja viittoi kohti Mendeztä, joka
nojasi vaivalloisen oloisesti keppiinsä. Mies katsoi häntä epäillen. Koira lakkasi
haukkumasta ja isäntä kääntyi katsomaan sitä. Waldo istui kyykyssä maassa ja rapsutti
koiraa, joka heilutti häntäänsä ja nuoli hänen kämmentään. Mies laski
talikkonsa.
”Ulsa
ei päästä pahoja lähelleen. Te ette siis ole Varjolaisia.” Hän sanoi ja astui sivuun
ovelta ja viittoi heidät sisään. Emäntä hymyili ja riensi edeltä sisälle.
”Anteeksi
tyly vastaanotto. Näenä päevinä ei voi kato olla liian varovainen.” Mies sanoi päätään
pudistellen Eiffelin astuessa sisään pirttiin.
Muut
tulivat perässä, koirakin yritti seurata Waldoa, mutta mies komensi sen
takaisin pihalle. Pirtti oli hirsistä rakennettu vanhanaikainen tupa. Keskellä
tupaa oli pitkä pirtinpöytä, johon emäntä sytytti kynttilöitä. Pirtin perällä
oli ovi keittiöön, josta hehkui lämmin valo; ilmeisesti emäntä ryhtyi
laittamaan yöpalaa yllätysvierailleen. Makuuhuoneen ovelle oli ilmestynyt kaksi
pientä lasta ja yksi noin kaksitoistavuotias poika.
”Milja,
Tessa, nukkumaan! Sää myös Joona.” Emäntä komensi.
”Ei!
Mää haluan jäädä!” poika kivahti ja istui pöydän ääreen. Emäntä huokaisi, mutta
ei alkanut kinaamaan.
He
istuivat kaikki pöytään. Talon isäntä istui pöydän päähän, emännän tarjoillessa
kaikille kahvia.
”Meleko
myöhäänen ajankohta tupata kyllään. Teillä on myös oudot vaatteet. Mistäs te
tuletta?” Isäntä sanoi hieman kummastellen. Brittany ja Waldo katsoivat
Eiffeliä, joka mietti pitäisikö valehdella vai kertoa totuus.
”Tulemme
ulkoplaneetalta. Olimme lähdössä kotiin, kun Varjolaiset ampuivat aluksemme mereen
ja olimme vähällä hukkua. Nyt meillä ei ole muuta, kuin nämä märät vaatteet
yllämme. Emme edes tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi. Puolitotuus olisi parempi
kuin pelkkä valhe. Muutkin näyttivät tyytyväisiltä Eiffelin kertomukseen.
Isäntä näytti yllättyneeltä ja nyökytteli mietteliäästi. Emäntä ilmestyi
Eiffelin taakse ja kokeili hänen paitaansa.
”Ayga
kuulkoon! Työhän vilustutta kohta!” hän huudahti ja riensi makuukammariin. Pian
hän palasi mukanaan sylillinen vilttejä, jotka hän kietoi kaikkien niskaan,
sitten hän palasi keittiöön.
”Ulkomaista,
ai taivaista? Mistä? Millanen alus teillä oli??” poika kyseli innoissaan.
Isäntä läimäytti poikaa päähän.
”Äläs
sää poika utele ennen kuin ollaan esittäädytty kunnolla!” hän ärähti.
”Kyselit
sääkin!” poika vastasi nyrpeästi ja isäntä läimäytti häntä uudestaan. Poika
hieroi päälakeaan, mutta tajusi nyt olla hiljaa.
”Mää
olen Thom Joonan poika, tämä tässä on kovapäänen läppini Joona Thomin poika ja
vaimoni Isla Thrynin ty’är. Kammarissa ovat likkani Milja Ilsan ty’är, Tessa
Ilsan ty’är, sekä nuorimmaiseni Riia Ilsan ty’är.” Thom esitteli ylpeänä itsensä
ja perheensä.
”Minä
olen Eiffel, tässä ovat Waldo, Brittany, Mendez ja Marko. Tulemme Priorista,
jossa ei käytetä sukunimiä.” Eiffel sanoi.
Isäntä
kätteli kaikkia vuorotellen. Emäntä toi pöytään leivän ja voita ja istuutui
miehensä viereen pöydän viereen. He kävivät kiitollisina leivän kimppuun. He
eivät olleet syöneet mitään kahteen vuorokauteen. Kuljetusaluksen muonavarat
olivat loppuneet ensimmäisenä päivänä ja heillä oli huutava nälkä.
”Vai
pistivät Varjolaiset aluksenne pärreiksi.” Thom sanoi vakavana. ”Kuulostas
siltä, että meillä on yhteinen vihollinen.” hän sanoi sukien partaansa.
”Kyllä.
Olimme vähällä päästä hengestämme. Mendez loukkaantui pakkolaskussa ja minä
loukkasin olkapääni. Olemme suuresti kiitollisia vieraanvaraisuudestanne.
Osaatteko kertoa meille missä päin Jerchóvaa olemme? Ehdimme lentää niin
korkealle aluksellamme, ettemme nyt tiedä missä olemme.” Eiffel sanoi.
”Tottakai!
Joona, haepa kartta, se ois tuolla kapiokaapissa!” Thom sanoi. Poika ponkaisi ylös
ja kiiruhti penkomaan pirtin perällä olevaa puukirstua. Pian Joona palasi
kellastuneen kartan kanssa. Thom otti kynttilän lähemmäs ja levitti kartan
pöydälle. Kaikki kumartuivat lähemmäs.
”Nonnii…
Tämä tässä olis Rannan mó ja met
olemma tässä. Rannanmón ja Lännen Huoneen välissä.” Thom sanoi ja osoitti
kartalla Jerchóvan länsirannikon reunaa. He olivat laskeutuneet noin
viidenkymmenen kilometrin päähän Rannanmosta.
”Aygalle
kiitos Huoneesta! Varjolaiset eivät tule tänne niin kauan kuin Huone vahvistaa
rivejään.” Ilsa huokaisi Thomin nyökytellessä.
”Voi
olla että meijänki häätyy pian jättää tila ja lähteä turvaan sinne. Idässä,
missä on paljon Varjon alueita, tavallisen kansan on pitäny lähteä pelon
ajamana pois kodeistaan ja muuttaa Hoviin. Täällä käy niin pian kanssa.” Thom
sanoi vakavana ja otti vaimonsa kainaloonsa.
”Mitä
on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Ilsa niiskautti äänekkäästi ja Thom huokaisi
synkästi.
”Varjon
äpärät tulivat ja polttivat kokonaasen kylän. Ilsan veljen koko perhe menetti
henkensä. Hyvä mies kuoli. Ja kaikki viattomat naiset ja läpitki.” Thom sanoi
ja Ilsa pyyhki silmiään yöpaitansa helmaan.
”Olen
todella pahoillani.” Eiffel sanoi hiljaa.
”Eikä
kukaan ole niiltä kohta ennää turvassa.” Thom sanoi vakavana. ”Ne muurit eivät
pidättele Varjolaasia. Päinvastoin. Ne kasvavat, olen nähnyt itse.” Thom sanoi.
Eiffel ei ymmärtänyt mitä mies tarkoitti.
”Jos
ne Varjolaiset tulevat niin mie tapan ne miun miekallani!” Joona uhosi ja nousi
ylös penkillä. Thom painoi pojan takaisin istumaan.
”Jos
Varjon shakaalit tulevat, sinneet pysty tekemän mittään. Ne ovat hirviöitä.
Petoja.”
”Liittoumallakin
on shakaaleja!” Joona tinkasi. Thom tuhahti ja nousi ylös.
”Liittouma!
Pah! Mitä nekin ovat tehreet meidän hyväksi? Tulevat tänne ja valtaavat meijän
maat ja alistavat satoja vuosia. Mutta kun Varjo nousee, he katoavat. Antavat
meidät niille kuin, kuin lahjana. Pysykööt poissa, sanon minä!” Thom sanoi
äreänä ja marssi keittiöön. Nyt vuorostaan Ilsa läimäytti poikaansa päähän.
”Osaisit
sääkin olla välillä hiljaa! Painu nukkumaan!” hän kivahti ja kääntyi sitten
muiden puoleen. ”Anteeksi äskeinen. Thom se aina hermostuu, kun aletaan puhua
Liittoumasta. Suokaa anteeksi.” Ilsa sanoi ja nousi ylös. Hän talutti poikansa niskasta
käsin makuuhuoneeseen ja kipitti sitten keittiöön miehensä perässä. Eiffel
kääntyi katsomaan karttaa uudestaan.
”Eikö
Antaniel puhunut jotain Lännen Huoneesta?” hän kysyi ääntään madaltaen.
”Dánin
suku hallitsi Lännen Huonetta. Niin tosiaan.” Marko sanoi nojautuen lähemmäs
karttaa. Eiffelkin katsoi karttaa, kun hän huomasi Joonan vielä kurkkivan oven
raossa. Poika hätkähti tajutessaan Eiffelin katsovan ja hän sulki pikaisesti
kammarin oven. Keittiöstä kuului puhetta ja pian Thom ja Ilsa palasivat
takaisin pirttiin.
”On
jo niin myöhä, että pian on jo aikaine!” Thom naurahti. ”Aletaahan nukkumaan ja
jatketaan jorinaa aamulla.” hän sanoi ja veti kapiokirstusta peitteitä, jotka
hän vaimonsa kanssa levitti tuvan lattialle. Eiffel ja muut vielä kiittelivät
isäntäväkeä vieraanvaraisuudesta, ennen kuin he menivät omaan makuukammariinsa
ja he kävivät nukkumaan tuvan lattialle. Vaikka alusta ei ollut mukavin
mahdollinen, ei unta tarvinnut paljoa odotella.
Seuraava aamu tuli paljo
aikaisemmin kuin olisi tarvinnut. Eiffelin noustessa ensimmäisenä ylös, oli
Ilsa jo laittamassa ruokaa keittiössä. Eiffel kokeili tuolinkarmille
levitettyjä vaatteitaan, jotka alkoivat jo olla lähes kuivat. Sitten hän käveli
tokkuraisena keittiöön kysymään vessaa ja pesupaikkaa. Ilsa, joka touhusi
kolmen kattilan kanssa neuvoi hänet pihan poikki huussiin ja aittaan, jossa oli
pesutupa. Ulkona aurinko pilkisti jo puiden lomasta ja aamu oli raikas. Aitassa
häntä vastaan tuli renki, joka tervehti Eiffeliä, vaikkei tuntenutkaan häntä.
Vasta saatuaan huuhdeltua kasvonsa kylmällä vedellä Eiffel heräsi kunnolla.
Hänen palatessaan takaisin tupaan Thom käveli pihalla häntä vastaan.
”Hyvvää
huomenta! Ilsa siellä jo laittaa ruokaa, mää käyn vielä lypsämässä lehmät
renkipojjaan kanssa ja tulen sitten kanssa syömähän!” hän sanoi pirteästi ja
jatkoi matkaansa.
Eiffel
astui takaisin tupaan, jossa Ilsa kantoi pöytään ruokaa. Brittany oli myös
noussut ylös ja auttoi emäntää kattamisessa. Eiffel liittyi seuraan ja nappasi
Ilsalta painavan näköisen kattilan ja kantoi sen pöytään. Brittany kävi
potkimassa muut ylös.
”Naiset
täällä joutuu tekeen kaikki työt kun te luuserit vaan nukutte!” hän sanoi
repiessään Markoa ylös. Ilsa vain nauroi. Pian kaikki olivat hereillä, tai
ainakin ylhäällä ja istuivat ruokapöytään. Thomkin liittyi heidän seuraansa,
kun he olivat jo aloittaneet syömisen. Lapsetkin olivat heränneet, mutta he
eivät kauaa malttaneet syödä, vaan riensivät jo pian ulos, ainoastaan
nuorimmainen istui Ilsan sylissä koko ajan.
”Toivottavasti
saitte yhtään nukuttua. Met yritimma pittää mahollisimman vähän ääntä.” Thom
sanoi hymyillen ystävällisesti.
”Saatiin,
ei teidän olisi tarvinnut varoa, mehän tässä tulimme teidän rauhaanne
häiritsemään.” Eiffel sanoi. Thom pudisti päätään.
”Ei,
ei. Te oletta vieraitamme nyt. Ottakaa toki lisää.” Thom jatkoi ja viittoi
kohti ruokapöytää. Heitä ei tarvinnut kahdesti käskeä.
”Silti
emme halua olla vaivananne kovin pitkään. Jatkamme matkaa levättyämme. Sanohan
Thom, kuinka pitkä matka täältä on Lännen Huoneeseen?” Eiffel kysyi
voidellessaan leipää. Thom suki partaansa pureskellen ruokaansa samalla.
”Jaa-a.
Sanoisin, että kävellen viikko. Mutta saman verran on myös Rannankaupunkiin.
Miksi juuri Huoneeseen, jos saan kysyä. Onko teillä tuttavia siellä?” Thom
kysyi.
”On.
Ja se on luultavasti turvallisempi vaihtoehto nyt.” Eiffel vastasi. Thom
nyökytteli ja kaatoi kummallekin olutta.
”Totta.
Huone olis parempi vaihtoehto kuin Rannanmo. Mää menisin kanssa sinne.” hän
sanoi tarjoillessaan olutta muille. ”Mutta tiet ovat turvattomia nykyään. Ja
teillä on nuo oudot vaatteet, saatte vielä epätoivottua huomiota.” Thom sanoi.
He katsoivat omia vaatteitaan ja tajusivat, että todella, paikalliset eivät
pukeutuneet farmareihin tai t-paitoihin. Brittanyn tiukat vaatteet olivat
vanhoillisessa Jerchóvassa erityisen silmiinpistävät.
”Hei!
Mehän voitas lahjoittaa teille vaatteita, eikös vain Thom?” Ilsa sanoi
koskettaen miestään käteen ja Thom nyökkäsi.
”Todella
kohteliasta teiltä, mutta emme me voi ottaa vaatteitanne vastaan.” Brittany
sanoi.
”Se
olisi aivan liikaa.” Waldo komppasi.
”Ei
ei ei!” Ilsa nauroi. ”Meillä oli vielä viime talvena viisi renkiä töissä, nyt
meillä on enää Jano. Aitassa on iso läjä vaatteita käyttämättöminä. Voitte
valita itsellenne sopivat sieltä.” hän sanoi hymyillen.
He viipyivät kaksi päivää
Thomin ja Ilsan luona auttaen tilan töissä ja keräten voimia. He saivat
päälleen arkiset tunikat ja pellavahousut. Ilsa yritti saada Brittanya pukemaan
ylleen piian mekon, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti ja puki päälleen rengin
vaatteet Ilsan päivitellessä vieressä. Päivisin Marko ja Waldo auttoivat Thomia
karjanhoidossa ja Brittany Ilsaa ruoanlaitossa. Eiffel ja Mendez, jotka eivät
kyenneet raskaisiin töihin, vahtivat pienimpiä lapsia, muiden tehdessä
töitä. Iltaisin he pelasivat korttia
Thomin ja Janon kanssa.
Tilalla oli niin viihtyisää, että lähdön koittaessa
kaikki olisivat halunneet jäädä vielä ainakin päiväksi. Ilsa taas olisi
halunnut pitää Markon, Waldon ja Brittanyn apulaisina, mutta he joutuivat
kieltäytymään kunniasta, vaikka olisivat halunneetkin jäädä.
”Harmillista, te oletta niin reippaita
työntekijöitä. Jos muutatte mielenne, tiedätte missä me asumme.” Ilsa sanoi ja
halasi kaikkia vuorotellen hyvästeiksi. Thom kätteli kaikkia ja herranmiehenä
kumarsi Brittanylle. Eiffeliä hän kätteli pisimpään.
”Rehellisiä ihimisiä näkkee ennää harvoin. Eiffel,
sinä, poikasi ja tyttösi oletta aina tervetulleita majaamme.” hän sanoi yhä
ravistellen hänen kättään. Eiffelillä meni hetki tajuta mitä Thom tarkoitti.
”Kovin ystävällistä, mutta… eivät he ole
lapsiani.” Eiffel sanoi hieman kiusaantuneena. Thom näytti vilpittömästi
yllättyneeltä. Hän katsoi Eiffeliä ja kaikkia vuorotellen ja repesi sitten
nauramaan. Kaikki alkoivat nauraa, makeiten nauroi Ilsa.
”Voi Thom! Anteeksi kovasti Eiffel!” Ilsa sanoi
minkä naurultaan kykeni. ”Ja me ajattelimme, että te olette kaikki niin pitkiä
ja samannäköisiä, kun… Ayga kuulkoon!” hän sanoi ja nauroi ratketakseen.
Väärinkäsityksestään toivuttuaan he
hyvästelivät koko talon väen ja lähtivät matkaan. Oli hyvä, että hyvästit
olivat olleet hilpeät, sillä kaikkien mieliala tuntui kohonneen. Matka taittui
kepeästi huulta heittäen ja maisemia ihaillen. Thomin ja Ilsan erehdyksen
jälkeen kaikki alkoivat kutsua Eiffeliä isäksi, mutta hän ei pistänyt sitä
pahakseen. Eiffel oli vain iloinen, että kaikki olivat kerrankin hyvällä tuulella.
He olivat ehtineet matkata
kolmisen tuntia, kun he huomasivat jonkun ratsastavan tiellä heidän perässään.
He ehtivät jo valmistautua pahimpaan, kun he tunnistivat ratsun ja ratsastajan.
Joona ratsasti heidät kiinni vanhalla tammalla.
”Mitä
sinä täällä?” Marko kysyi, kun Joona saavutti heidät.
Nuorukainen hidasti tamman
käyntiin heidän vierelleen.
”Työ
menettä Huoneeseen?” Joona kysyi. Hänellä oli sylissään jokin käärö, josta hän
piti tiukasti kiinni.
”Kyllä,
kuinka niin?” Eiffel vastasi. Joona vilkaisi taakseen, ikään kuin
tarkistaakseen, ettei kukaan kuulisi tai näkisi.
”Työ
etsittä Dánin Antanielia?” poika kysyi ja naurahti tyytyväisenä, kun näki toivotun
reaktion. ”Mää kuulin, kun te puhuitta siitä silloin ekana iltana. Mutta
sanonpa vain, että Antaniel ei ole Huoneessa. Etsikää sitä Panthin kylästä.”
Joona jatkoi silmää iskien. Eiffel pysähtyi.
”Mistä
sinä tämän tiedät? Tunnetko sinä Antanielin?” hän kysyi. Joona vilkaisi taas
olkansa yli.
”Tavallaan.
Ai niin, tää on teille. Se oli miun mutta nyt soon teidän. Luulen että te
tuletta tarvitsemaan sitä. Mun täytyy nyt lähtä, isä on jo varmaan raivona.”
Joona naurahti ja ojensi sylissään olleen käärön Eiffelille. Sitten hän käänsi
ratsunsa ympäri ja laukkasi pois vilkuttaen. He vilkuttivat pojalle hyvästiksi.
Eiffel aukaisi kankaisen käärön, jonka sisältä paljastui karkeasti taottu
miekka, joka oli kuitenkin terävä ja hyvässä kunnossa. Joonan lahja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti