Viimeinen Luku - Kappale 11

Metsässä

Tomar ja Luglio odottivat Oscin vaatimuksesta puoli päivää metsän pimennossa, lähellä Demóa. Vasta auringon laskiessa he ähtivät ratsastamaan takaisin Korvenpäähän. Osc olisi halunnut jättää yhden hevosista metsään siltä varalta, että Ramon pääsisi pakenemaan. Tomar joutui vakuttamaan veljensä, että oli hulluutta jättää hyvä hevonen nääntymään metsään. Mikäli Ramon selviäisi kaupungista, hän selviäisi myös takaisin Korvenpäähän – jotenkin. Lopulta Osc taipui. Hän nousi mieli maassa ratsaille ja lähti heidän mukaansa. Tyttö laitettiin Ramonin ratsun satulaan poikittain, jotta hän ei putoaisi. Sitten he jättivät raskain mielin Demon taakseen.

                      He ratsastivat vaitonaisina yhtä soittoa koko yön ja seuraavan päivän, kunnes illan tullen pysähtyivät tasangon laitaan metsän suojiin. He olivat väsyneitä ja kylmissään ja päättivät yksissä tuumin sytyttää pienen nuotion pitämään heitä lämpimänä. Tomar sytytti kuivia risuja palamaan ja katsoi, kuinka Osc otti tytön satulasta varovasti. Hän laski tytön heidän viereensä maahan ja pyyhkäisi hiukset pois tytön kasvoilta. Pieni ele, mutta se kertoi paljon. Tyttö oli tajuton eikä tiedostanut ympäröivää maailmaa, eikä metsässä kukaan katsoisi miten hänen hiuksensa olivat. Tomar vilkaisi sivusilmällään veljeään, joka istuutui maahan tytön toiselle puolelle ja seurasi vähitellen voimistuvaa tulta.

                      Tomar huokaisi synkkänä ja alkoi kaivaa piippuaan ja puruja taskustaan. Häntä ahdisti isänsä kohtalo, sekä tämä tehtävä. Hän ei voinut enää kieltää omia tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta vaikeinta hänellä oli tuhtautua veljeensä, joka ilmeisesti tunsi samoin. Osc oli nuori, eikä ollut ollut naisen kanssa koskaan, olivathan esiaviolliset suhteet tiukka tabu Korvenpäässä. Ehkä juuri siksi hän ihastui ensimmäiseen tyttöön, jonka kohtasi. Vaikka Tomar yritti ajatella järjellä, ei hän voinut olla tuntematta syvää mustasukkaisuutta tyttöä kohtaan. Hän oli ollut tässä taistelussa mukana jo vuosia. Jos kenelläkään oli oikeus rakastua neitoon, niin se olisi hänellä.

                      ”Tässä. Laita tätä haavaasi.” Luglio sanoi Oscille istuessaan alas rinkiin.

Hän ojensi Oscille kylän vanhimman tekemää linimenttiä, jota heillä oli matkatavaroissaan mukana. Varjolaisen viiltämä haava leikkasi Oscin kasvoja ja hänen toinen silmänsä oli muurautunut umpeen. Saattoi olla että se sokeutuisi, mutta se selviäsi vasta ajan kanssa. Osc kiitti ja levitti irvistäen voidetta rupisen haavan päälle.

                      Tomar hätkähti katsoessaan veljeään, joka pyyhki ylimääräiset linimentit kellastuneeseen ruohoon. Tomarin unessa yksisilmäinen mies oli vienyt tuon tytön häneltä ja Osc oli kuin suoraan hänen unestaan. Tämä oli siis kohtalo, tytön kohtalo. Tomar tunsi poskiensa kuumottuvan katkeruudesta hänen täyttäessään tärisevin käsin piippua. Ensimmäiset henkoset rauhoittivat heti, mutta hän ei saanut tuota ajatusta enää pois mielestään. Nyt hän olisi halunnut puhua Luglion kanssa jostakin – mistä tahansa, kunhan olisi saanut hetkeksi muuta mietittävää. Luglio kuitenkin istui synkkänä, pää painuksissa, eikä näyttänyt siltä, että olisi halunnut puhua mistään. Tomarilla kävi häntä sääliksi. Hän tiesi miltä tuntui menettää hyvä ystävä. Jostain syystä Tomar ei kokenut isänsä menetystä yhtä musertavana kuin Osc tai Luglio. Ja se painoi hänen omaatuntoaan. Hänen täytyisi lohduttaa tovereitaan, ja näin ollen myös itseään.

                      ”Luglio, älä tunne syyllisyyttä Ramonin vuoksi. Se mitä hän teki, oli hänen oma valintansa. Isä ei olisi halunnut sinun soimaavan itseäsi.” Tomar sanoi.

Luglio havahtui ajatuksistaan ja kohotti katseensa Tomariin. Hän näytti yhä murheelliselta, mutta onnistui vääntämään hymyn puolikkaan kasvoilleen. Vaalenevat partakarvat hänen kuonossaan saivat miehen näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta.

                      ”Kiitos, Tomar… Mutta se ei ole ainoa murheenaiheeni.” Luglio sanoi hiljaa ja hymynkare valui pois hänen huuliltaan ja hänen päänsä painui huolen painosta.

”Mitä tarkoitat? Mikä painaa mieltäsi?” Tomar kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian tunkeilevalta. Luglio katsoi synkkänä tyttöä ja huokaisi. Sitten hän oli pitkään hiljaa. Osc katsoi varovasti vuoroin Tomaria, sitten Lugliota, joka tuijotti vakavana nuotion loimua. Tomar päätti olla utelematta liikaa, hän kyllä tiesi milloin oli oikea hetki olla hiljaa.

”…Minun täytyy kertoa teille jotain.” Luglio lopulta sanoi murtuneena.

Tomar ja Osc nyökkäsivät ja jäivät kuuntelemaan. Luglio huokaisi uudestaan ja Tomar ojensi piippunsa hänelle. Luglio otti piipun kiitollisena vastaan. Hän veti syvät henkoset ja palautti piipun.

”Te muistatte varmaan sen tarinan katoamisestani vuosia sitten? Varmasti muistatte, Ramon on jaksanut kertoa sitä jo vuosia yhä uudestaan….” Luglio aloitti ja naurahti ilottomasti. ”On kuitenkin jotain, mistä muut kyläläiset eivät tiedä mitään. Nimittäin siitä mitä tapahtui, kun olin poissa.

Kaikki alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olin nuorena poikana hieman samanlainen kuin sinä Tomar ja saatoin vähän väliä karata kylästä päiväksi jos toiseksikin. Noihin aikoihin ei ollut niin paheksuttua lähteä kylästä aika ajoin. Kerran sitten vaelsin kauas kaakkoon, lähelle Pakkasvuoria. Siellä metsässä haistoin jotain vierasta ja uhkaavaa. Kiipesin puuhun piiloon ja sieltä näin valtavan suuren peikon lähestyvän. Se oli katkaissut jalkansa ja eteni hitaasti. Peikko ei kuitenkaan ollut se, mitä olin haistanut. Piilossa puun takana oli kaksi varjolaista shakaalia, jotka väijyivät peikkoa. Peikko ei ollut huomannut minua, tai varjolaisia ja silloin toinen niistä hyökkäsi. Mitään ajattelematta vedin nuolen ja ammuin shakaalin siihen paikkaan ja hyppäsin maahan toisen kimppuun. Sain kamppailussa arven päähäni, mutta voitin.

Peikko oli hyvin kiitollinen avustani ja kutsui minut mukaansa. Tiesin kyllä, kuinka hirmuisisa ne olivat, mutta päätin luottaa peikkoon. Lähdin hänen mukanaan vuorenalaiseen kaupunkiin. Saavuttuamme perille näin peikkojen pitävän vankina geatkityttöä, joka oli eksynyt heidän mailleen. Pelastamani peikko sattui olemaan peikkokansan vasta kruunattu päällikkö ja minä sain sankarin vastaanoton. Silloin pyysin peikkopäällikköä vapauttamaan tytön ja he toteuttivat toiveeni.

Mutta tyttö ei halunnut lähteä pois. Peikot olivat kohdelleet häntä hyvin, kun hän oli loukkaantunut metsässä. He hoitivat hänen haavansa ja antoivat ruokaa. Tyttö sanoi, että hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Näin hänen vaatteistaan, ettei hän ollut täkäläisiä geatkeja. En kuitenkaan halunnut jättää neitoa, joten vietin kuukauden tytön kanssa peikkoklaanin luona. Luulin kohdanneeni sielunkumppanini.” Luglio sanoi ja hymyili vaisusti.

”Oliko se Sarina?” Osc kysyi.

Luglio pudisti päätään.

                      ”Ei. Tulen kohta siihen. Olin siis ollut kuukauden päivät peikkoklaanin luona tytön kanssa, kun päätin palata kotiin. Otin tytön mukaani ja aioin viedä hänet vihille. Mutta minut - kuten sinutkin Tomar - oli luvattu toiselle. Olin kuitenkin rakastunut ja purin kihlaukseni. Aioin pitää pääni ja naida pelastamani tytön. Suhteemme oli syvästi paheksuttu ja meidät vannotettiin olemaan hiljaa kaikesta. En saanut edes julkisesti julistaa kihlaustani. Silloin ilmeni, että tyttö odotti lasta. Hän paljasti yksin minulle, että hän oli ollut raskaana jo jouduttuaan palvelijaksi peikoille. Tiesin, että hänet mestattaisiin tuosta hyvästä, mutta halusin pelastaa hänet. Kerroin muille, että lapsi oli minun.”

                      Luglio piti tauon ja pyyhkäisi naamaansa. ”…lapsi syntyi etuajassa. Hän oli niin pieni. Tyttölapsi, jolla oli tulenpunainen tukka. Rakastin heti häntä, kuin omaani.” hän sanoi hiljaa.

                      Tomar ja Osc tuijottivat hiljaa Lugliota. He eivät olleet uskoa korviaan.

                      ”Lapsi oli tietenkin skandaali. Kätilö ja vanhempani sanoivat, että Trioon rankaisi äpärää merkitsemällä hänet värillään. Pidettiin hätäkokous, johon meitä ei luonnollisestikaan otettu mukaan. Päätettiin, että morsiameni henki säästetään, koska olin päällikön alainen, mutta lapsi tapettaisiin. Tämän jälkeen koko tapaus painettaisiin unholaan. Morsiameni ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän sanoi kuolevansa mieluummin itse, kuin tappavansa lapsensa.

                      Niinpä hän katosi. Hän pakeni lapsensa kanssa talvi-yöhön, enkä kuullut heistä sen koommin. Tietenkin etsin heitä monta viikkoa, mutta turhaan. Muut sanoivat, että morsiameni oli luultavasti eksynyt erämaahan ja kuollut lapsemme kanssa. Lopulta uskoin heitä ja tehtiin, kuten aiemmin oli päätetty. Koko tapaus painettiin unholaan, eikä siitä puhuttu enää sanallakaan mitään.     Kylän sisällä säädettiin pian tämän jälkeen sääntö, ettei kukaan saisi enää poistua Korvenpäästä. Monet vanhat ystäväni hylkäsivät minut tämän jälkeen, eivätkä vanhempani ole olleet enää väleissä kanssani. Ainoastaan Ramon ei hylännyt minua ja pysyi tukenani koko ajan. Kun toivuin sydänsuruistani menin naimisiin ensimmäisen kihlattuni, Sarinan kanssa ja myöhemmin saimme Senikan.

                      En kuitenkaan koskaan unohtanut ensirakkauttani ja kaikki muuttui, kun näin tämän tytön. Punaiset hiukset olisivat voineet olla sattumaa… mutta hänellä on aivan äitinsä kasvot.” Luglio sanoi katsoen surullisena maassa nukkuvaa tyttöä.

                      ”Miksei isä sitten tunnistanut tyttöä?” Osc kysyi hämillään, katsoen vuoroin tyttöä, vuoroin Lugliota.

                      ”Ramon ei koskaan nähnyt lastani. Vain vanhempani, kätilö ja kylän vanhimmat saivat tietää hänestä.” Luglio totesi hiljaa kääntyen katsomaan jälleen nuotiota.

                      Osc jatkoi Luglion pommittamista kysymyksillä, kun Tomar vielä sulatteli juuri kuulemaansa uutista. Oli totisesti kohtalo, että Luglio oli tappanut ne varjolaiset silloin aikoinaan. Tomar katsoi tyttöä. Hänen uinuvat kasvonsa hehkuivat nuotion lämpimässä loimussa ja hiusten punainen väri tuntui erityisen kirkkaalta. Erikoisen kirkkaan punaiset hiukset…

Tomar hätkähti. Hän katsoi tyttöä tarkemmin ja tunsi suorastaan huimausta. Sen lisäksi, että oli juuri paljastunut, että tyttö oli Luglion kauan kadoksissa ollut tytär, tämä oli se sama tyttö, jonka Tomar kohtasi metsässä vuosia sitten.

Tytöllä oli kädessään keihäs, johon oli kuivunut verta. Keihäs oli tytön kädessä sen verran varmasti, että Tomar tiesi heti, että tyttö puolustaisi henkeään viimeiseen asti. Mutta Tomar ei aikonut tappaa tyttöä. Ei enää. Ramon saisi vaikka haukkua hänet maan rakoon, mutta hän ei tätä tyttöä tappaisi. Tomar katsoi tyttöä silmiin ja hymyili. Se ei ollut mikä tahansa hymy. Se hymy tuli suoraan sydämestä. Tyttö katsoi Tomaria ja hänen silmänsä laajenivat. Aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun hymyilevän ensikertaa elämässään. Sitten tyttö pakeni.

Mystisen tytön kohtaaminen metsässä oli ollut se liikkeelle paneva voima, joka sai Tomarin aikoinaan jättämään Korvenpään ja lähtemään viideksitoista vuodeksi matkalleen. Tämä ei ollut sattumaa. Kohtalo oli ohjannut tytön Tomarin tielle, jotta hän lähtisi kotoa, kohtaisi Daranin, jolta saisi mukaansa talismaanin, jonka myötä kaikki hänen elämässään muuttui.

Se oli kohtalo, joka sai Luglion eksymään metsään peikkojen maille, jotta hän pelastaisi Verihammas Mustahamaran varjolaisilta, jotta hän saisi peikot vapauttamaan vangitsemansa geatkitytön, joka synnyttäisi myöhemmin tämän punahiuksisen lapsen. Ja silloin  Tomar muisti Deewan sanat.

”Vanha kansa kuolee. Yksi heistä kuitenkin nousee... Kansansa hylkäämä, tulenhehkuinen Trioonin lapsi.” Tomar toisti hiljaa ääneen.

Osc ja Luglio hiljentyivät ja kääntyivät katsomaan Tomaria.

”Denishi Punaisen ennustus!” Osc sanoi.

Tomar nyökkäsi.

                      ”Mietinkin mitä hän tarkoitti tulenhehkuisella.” Tomar hymähti verkkaisesti, silmäillen tytön punaisia hiuksia.

                      ”…Kansansa hylkäämä.” Luglio sanoi. ”Totisesti. Hän todella on ennustuksen pelastaja.” hän kuiskasi ja katsoi tyttöä surullisena.

Tomar pystyi vain kuvittelemaan, mitä Luglion päässä liikkui, tai miltä hänestä mahtoi tuntua. Hän oli joutunut hylkäämään lapsensa kyläläisten painostuksesta ja nyt vuosia myöhemmin löysi hänet tällaisissa olosuhteissa. Kolmekymmentä vuotta Luglio oli elänyt siinä mielikuvassa, että hänen ensimmäinen tyttärensä oli menehtynyt metsään vain muutaman päivän ikäisenä. Oli varmasti järkytys katsoa häntä nyt. Hän varmasti syytti itseään tytön hylkäämisestä.

Tomar kurtisti kulmiaan. Hän tajusi yllättäen, että tyttö oli nyt jo yli kolmekymmentä vuotias, samanikäinen kuin hänkin. Tomar ei ollut uskoa sitä, tyttö kun ei näyttänyt päivääkään kuuttatoista vanhemmalta. Millaista unta hän oikein nukkui?

Loppuyöstä he eivät enää puhuneet mitään. He vain istuivat hiljaa kukin omissa aatoksissaan, kunnes väsyivät ja kävivät nukkumaan vuoroissa. Ja aamulla kun Tomar ja Osc heräsivät, Luglio oli lähtenyt. Hän oli ottanut hevosensa ja omat tavaransa ja häipynyt mitään viestiä jättämättä. Ainoa viesti oli hänen miekkansa, joka lepäsi maassa tytön vieressä.