Viimeinen luku - Kappale 9

9

  

Demóssa

Ilta laskeutui, kun he saapuivat maanalaista käytävää pitkin Demóon. He olivat jättäneet hevoset ja tavaransa mahdollisen suojaisaan paikkaan, jotta niitä ei havaittaisi heti heidän ollessa kaupungissa. Salakäytävä johti vanhaan viinikellariin, piiloon viinihyllykön taakse. Tomar ja isänsä irroittivat ovena toimivan hyllyn takaseinän pois paikoiltaan ja sitten he irrottivat hyllyn tasot yksi kerrallaan, koko ajan kuunnellen ja haistellen ilmaa shakaalien tai varjolaisten varalta. Oli liian pimeää nähdäkseen mitään. Pian he olivat kaikki ahtaassa, homeisessa kellarissa.

                      Luglio kipusi jyrkät puiset tikkaat kattoluukulle, Oscin asetellessa hyllykön tasoja paikoilleen piilottaen salakäytävän perästään. Luglio kokeili puista kattoluukkua. Se oli jäykkä, mutta auki. Muut nyökkäsivät ja Luglio raotti luukkua. Huone mihin luukku antoi, oli yhtä hylätty ja autio kuin kellarikin. Silti he etenivät äärimmäisen varovaisesti. Nyt ei ollut varaa hutiloida.

                      Kasvoistaan ikäisiään vuosia aiemmin vaalennut Luglio avasi luukun selälleen ja kipusi ensimmäisenä huoneeseen. Kuluneet vuodet eivät kuitenkaan olleet tehneet hänestä huteraa. Luglio oli jäntevä, vahva, ja aisteiltaan terävä. Hän kävi huoneen ripeästi läpi, nurkasta nurkkaan. Luonto oli suonut geatkeille kyvyn kulkea ääneti kuin pöllö yöllisellä taivaalla, eikä Lugliosta lähtenyt hiiskahdustakaan. Ainoastaan jalanjäljet pölyisellä lattialla paljastivat, jonkun käyneen siellä. Pian Luglio palasi luukulle.

                      ”Reitti selvä.” hän kuiskasi ja muutkin kipusivat ylös.

                      Ensimmäisenä kipusi Osc, liukkaasti kuin kissa, perässään Tomar ja viimeisenä Ramon, joka raskaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta ei päästänyt lankkulattiasta narahdustakaan.

                      Huone oli ollut selvästi tyhjillään jo pitemmän aikaa; paksu pölykerros peitti lattiaa, eivätkä harvat huonekalut paljastaneet huoneen alkuperäistä käyttötarkoitusta. He etenivät peräkanaa ovelle toistensa askelia pitkin, yrittäen jättää mahdollisimman vähän jälkiä itsestään. Ovi aukeni kapeaan eteiskäytävään, joka johti ulko-ovelle. Oven edessä he pysähtyivät.

”Mikäli tilanne on sellainen, kuin vanha isäntä kuvaili, meidän täytyy toimia erityisen huolellisesti. Kaupunki on täynnä varjolaisia ja shakaaleja. Varjolaisia pystymme välttelemään, mutta shakaalit ovat todellinen uhka. Ne haistavat meidät kaukaakin.” Tomar kuiskasi.

”Yksi mahdollisuus on tappaa neljä varjolaista ja pukeutua heidän vaatteisiinsa peittääksemme oman hajumme.” Ramon puhui ääntään madaltaen.

”Ajatus on uhkarohkea, mutta minun täytyy olla kerrankin kanssasi samaa mieltä. Metsästetään varjolaiset kuitenkin mahdollisimman kaukana tästä talosta, jotta emme johda jälkiä ainoaan pakotiehemme.” Tomar sanoi hiljaa. Osc katsoi kasvot kalpeina heitä.

”Onko heitä pakko tappaa?” pikkuveli kysyi epävarmasti. Luglio vastasi Oscille, kuin mestari oppipojalleen;

”Ymmärrän huolesi, mutta meillä ei ole varaa valita. Jos yritämme varoa ja vältellä tappamasta uhria, kiinni jäämisen riski on liian suuri. Muista Osc, että kiinni jääminen tarkoittaa kuolemaa, mutta ei vain meille, vaan myös Korvenpäälle.” Luglio sanoi vakavana. Osc nyökkäsi, mutta Tomar näki veljensä kasvoista, ettei hän hyväksynyt heidän kantaansa. Kuin kunnon sotilas hän totteli, jopa vasten tahtoaan.

He laativat nopeasti suunnitelman, ennen poistumistaan lahosta talosta. Heti taka-ovelta nousivat jyrkät, kapeat kivirappuset ylös pimeälle kujalle. Kujalle päästyään Tomar tunnisti mihinpäin kaupunkia he olivat. Vain pari kilometria kaakkoon, mistä hän oli aikoinaan asunut.

                      ”Tämä kuja johdattaa Selémtielle. Lähdetään etelää, merta kohti.” hän viittoi ja muut seurasivat häntä.

                      He hiipivät varjoissa parin korttelin verran. Vähän väliä heidän ohitseen kulki varjolaisia partioimassa, jolloin he piiloutuivat ovien syvennyksiin tai kadulla lojuvien romujen taakse. Heidän onnekseen he eivät kohdanneet yhtään ainoaa shakaalia. Tällä alueella ei ilmeisestikään ollut tarvetta tiukalle vartioinnille. Ehkä juuri siksi vanha pariskuntakin oli päässyt pakenemaan. Pian he saapuivat kapealle kadulle. Katua reunustavien kivitalojen savirappaus imi kaikki äänet ja valot itseensä.

                      Pimeydessä tuntui, kuin koko ulkopuolinen maailma olisi hävinnyt tätä kurjaa kujaa ympäröivien kiviseinien takaa. Paksut pilvet peittivät taivaan ja välillä ripotteli vettä. Tämä ei voinut olla sama kaupunki, jossa hän oli elänyt. Demon yö oli aina tähtikirkas, ja päivisin paistoi aurinko. Vettä tuli putkia pitkin joka taloon ja koneet kastelivat asukkaiden istutuksia. Ikuinen kesä, kuin unelma. Mutta tänä yönä kaupunki näytti pimeämmät kasvonsa. Kaikki sähkövalot oli sammutettu. Talot näyttivät tyhjiltä, autioilta. Tomar nielaisi ahdistuksen sisäänsä. Nyt ei ollut aikaa pelätä.

                      He tulivat tienristeykseen. Heidän tiensä katkaisi kivetty katu, jonka poikki kuja jatkui vielä kapoisempana, päättyen umpikujaan. Seurueen jokaisen jäsenen vasen korva värähti ja he katsoivat heti kuulemansa narahduksen suuntaan. Askeleita, ja ne lähestyivät. Silloin poikkeavan kadun varrelta kääntyi kaksi aseistettua nahkahaarniskoihin, ja viittoihin sonnustautunutta varjolaista. Kaikki jähmettyivät varjiohin. Heitä ei oltu vielä havaittu. Tomar nyökkäsi muille ja harppasi kadun poikki sivukujalle. Muut jäivät odottamaan. Vartijat huomasivatkin Tomarin liki välittömästi. He katsahtivat toisiaan ennen kuin pinkaisivat juoksuun hänen peräänsä. Tomar kiiruhti liukkaasti aivan umpikujaan asti. Hän pysähtyi seinän eteen ja kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo melkein saavuttaneet hänet. He jättäityivät muutaman metrin päähän ja vetivät miekkansa esiin.

                      ”Mitä sinä karvaturpa täällä hiivit? Eikö kaaliisi ole mennyt, mitä ulkonaliikkumiskielto tarkoittaa?!” toinen vartijoista ärähti laiskan oloisella murteella. Hänen kaverinsa kuiskasi jotain ja he molemmat nauroivat pahaenteisesti. Toinen vartija, jonka pää muistutti muhkuraista naurista otti askeleen lähemmäs. Miehen naama kuvotti Tomaria.

                      ”Sinä tiedät mikä rangaistus on, mutta voi olla, ettemme päästä sinua niin helpolla. Täällä ei kukaan kuule huutoasi.” mies sanoi julmasti ja viittoi kujan seiniä.

                      Tomar veti miekkansa esiin ja suoristi selkänsä.

                      ”Sepä hyvä.” hän murahti vastaukseksi.

Vartijat pysähtyivät virneet naamallaan. Mutta ennen kuin he ehtivät avata suutaan vastatakseen, olivat Ramon, Luglio ja Osc olivat ilmestyneet heidän taakseen. Vartijat olivat oikeassa. Kukaan ei todellakaan kuullut heidän huutojaan.

Vartijoiden takit olivat tarpeeksi pitkät, peittääkseen hyvin geatkin hajun. Lisäksi miesten viitat olivat myös pitkät, mutta myös paksut. Jokaiselle oli vaatekappale, joten heidän ei tarvinnut metsästää enempää kudetta ylle. He uskaltaisivat nyt vihdoin etenemään kohti määränpäätään.

                      Tomarilla oli mielessään vain hämärä kuva siitä, mihin heidän oli tarkoitus mennä. Mutta monumentti, jonka talismaani oli hänelle näyttänyt, oli aivan kuin rakennus, jonka hän oli nähnyt Demóssa asuesaan – mutta vain kerran.

                      ”Kuinka kaukana se paikka on?” Luglio kuiskasi heidän pysähdyttyään vetämään henkeä.

                      ”Lähellä etelän satamaa. Sinne on vielä matkaa, mutta pääsemme sinne vielä yön aikana.” Tomar vastasi.

Hän totisesti toivoi, että suunta oli oikea. Jos paikka ei ollutkaan sama, kuin näyssä, mitä he sitten tekisivät? Hän oli kerran kävellyt rakennuksen ohitse, mutta en ulkomuotoa oli vaikea unohtaa.

                      Toista tuntia myöhemmin he alkoivat olla lähellä määränpäätään. Mutta mitä lähemmäs he etenivät, sitä tiheämmin vartijoita alkoi ilmestyä. Sekä nyt myös shakaaleja. He seurasivat talojen katolta kahta paria marssivan pitkin katuja. Vain yksi shakaali pysähtyi haisteleem ilmaa, ja juuri kun he olivat valmistautuneet pahimpaan, jatkoi se matkaansa muiden perään. Heidän naamiointinsa oli kuitenkin toiminut moitteettomasti. Koetinkivi oli läpäisty ja he pystyivät etenemään hieman huojentuneemmin mielin. Suojuksiaan ei kuitenkaan ollut turvallista vielä laskea ja Varjon tunkkainen ilmapiiri piti heidät varpaillaan. Tomar ei ollut koskaan ollut näin totaalisen keskellä Varjoa, eikä hän pitänyt siitä millään tasolla. Hän tunsi turkkinsa nousevan pystyyn niskasta häntään asti ja kylmä hiki kostutti ohimoita.

                      Pian tie leveni ja heidän eteensä avautui laaja aukio, jonka toisessa päässä kohosi suuri, valkea rakennus. Liittouman parlamenttitalo Diocletia. Se oli valkoinen ja kiilsi jopa synkkänä yönä kuin kävetauringon sulattama jää. Rakennus oli muodoltaan, kuin suuri pyramidi, jonka jokaisesta nurkasta kohosi suuret obeliskinmuotoiset pylväät kohti taivaita. Silloin, kun Tomar oli Demossa asuessaan viimeksi kulkenut puistoaukion poikki hänen henkensä oli salpaantunut kongressitalon jylhyydestä ja kauneudesta. Se oli paikka jossa Jerchóvan Liittouman edustajisto istui ja jossa kaikki Jerchóvaa koskevat päätökset tehtiin. Silloin se oli yötäpäivää valaistu ja kuhisi elämää. Nyt se oli pimeänä ja ainoastaan pilvien raosta pilkistävät kuut valaisivat sitä ja saivat sen kiiltämään.

Keskellä aukiota oli Liittouman pystyttämä kivinen muistomerkki. Sen edessä kaupungin asukkailla ja turisteilla oli ollut tapana syödä piknikkiä tai ottaa toisistaan kuvia. Nyt aikoi oli täynnä romua ja savuavia ruumiiskasoja. Muistomerkin yläpuolella roikkui hirtettynä ja häväistynä ruumiita. Tomar nielaisi. Häväistyt ruumiit olivat Liittouman toimiksijat.

”Tuoko rakennus?” Osc kysyi epäuskoisena.

Tomar nyökkäsi. Nyt hän oli varma. Se sama polttava tunne valtasi hänen koko kehonsa. He olivat lähellä.

                      ”Miten me aiomme oikein päästä sisään? Emme ainakaan tämän aukean poikki!” Ramon sihahti. He kyyristelivät piilossa erään rakennuksen portaikon alla ja tähystivät sieltä käsin ympäristöä.

                      ”Meidän täytyy kiertää.” Tomar sanoi katsoen ympärilleen.

                      ”Onko taloon muuta sisäänkäyntiä?” Luglio kysyi.

                      ”En usko.” Tomar vastasi. ”Meidän täytyy kiertää sivukujia pitkin lähemmäs ja yrittää jotenkin päästä sisään.” hän sanoi vakavana.

Muut nyökkäsivät. Suunnitelma ei ollut loistava, mutta heillä ei ollut paljoa mahdollisuuksia. Yö oli heidä ainoa turvansa, eli tehtävä oli suoritettava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin aurinko nousisi. He poistuivat samaa tietä, kun olivat tulleet ja lähtivät ripeästi kiertämään korttelin päästä aukiota. Mutkittelevat kadut veivät heitä ensin kauemmas, mutta vähitellen takaisin lähemmäs.

Aukion ympärillä olevat rakennukset olivat sekoitus uutta ja vanhaa. Oli eri aikakausien koristeellisia ja vähemmän koristeellisia kivirakennuksia ja vuoroin korkeita lasisia pilvenpiirtäjiä. Kaikki rakennukset olivat pimeinä; joissakin harvoissa ikkunoissa lepatti kynttilöiden valo. Demo oli ollut sähköisetetty ja vaikka Tomar ei tiennyt, mikä voima sai lyhtypylväät syttymään valkoiseen valoon, hän oli kuitenkin tottunut siihen, samoin kuin kaikki Demon asukkaat. Mutta tänä pimeänä iltana sähköt olivat poikki ja koko kaupunki näytti kuolleelta. Tomar kiinnitti hetkeksi huomionsa taivaalla loimuavaan hehkuun, mutta keskittyi sitten etenemiseen ja ympäristöönsä.

Lopulta he pääsivät aivan Diolectian juurelle. Aukiolla parlamenttitalon edessä partioi shakaaleja ja muutama varjolainen, jotka pysyivät sopivan kaukana shakaaleista. Jopa varjolaiset pelkäsivät omia verikoiriaan. Hehku taivaalla voimistui.

”No mitä nyt??” Ramon kuiskasi.

Tomar nosti kätensä.

                      ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti aukion toiseen laitaan.

Joitain varjolaisia juoksi kohti taivaalla loimuavaa hehkua. Hehku tuli tulipalosta. Joku huusi joitain shakaaleille, jotka liittyivät juoksevien ihmisten joukkoon ja jäljelle jääneet varjolaiset, hajaantuivat ison aukion joka puolelle.

                      ”Tämä on mahdollisuutemme!” Tomar sihahti ja he lähtivät ravaamaan varjoissa kohti Diolectia. He tulivat yhden obeliskin kulmalle ja lähtivät kiertämään sitä nopeasti. Kauempana partiossa olevat varjolaiset juttelivat kekenään osoitellen tulipalon suuntaan eivätkä huomanneet pääovea lähestyviä hahmoja, jotka kipusivat leveät rappuset nopeasti ja katosivat suurista murretuista ovista sisään.

Diolectia oli sisältä päin vielä massiivisempi, kuin ulkoa. Pyramidin lasinen katto kohosi korkeuksiin ja katosi ylempien kerroksien taakse. Ensimmäisen kerroksen valtavassa aulassa kohosi neljät leveät kierreportaat ylemmäs ja keskellä aulaa kohosi suuri kristallipatsas, joka esitti yhdeksää ihmisenkaltaista olentoa, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja piirin keskellä kohosi jälleen pyramidi. Suurin osa ympärillä olevista seinistä oli lasia ja ne olivat monilta paikoin särjetty, joka sai jylhän rakennuksen näyttämään surulliselta ja aavemaiselta.

                      ”Minne päin?” Luglio kysyi hiljaa ja kaikki kääntyivät katsomaan Tomaria.

Tomar katseli ympärilleen. Näky oli tuonut hänet vain Diolectian luokse, mutta mikään sisällä ei näyttänyt tutulta. Hän rypisti otsaansa ja katsoi ylemmäs, minne kierreportaat johtivat. Tomar sulki silmänsä ja keskittyi miettimään.

                      ”Tomar?” Osc kysyi varovasti.

Tomar aukaisi silmänsä ja veti syvään henkeä.

                      ”Alas.” hän vastasi. ”Meidän täytyy päästä alaspäin.” Tomar sanoi ja katsoi ympärilleen.

                      ”En näe alas vieviä portaita.” Ramon sanoi ja he kaikki vilkuilivat ympärilleen.

                      ”Hajaannutaan.” Luglio sanoi ja he lähtivät kaikki eri suuntiin pimeässä aulassa, etsien pääsyä alas. Tomar kiersi suuret kierreportaat, vilkaisten minne ne veivät. Hän pystyi kuvittelemaan Liittouman virkamiesten nousevan ja laskeutuvan portaita hoitaessaan tärkeitä virkatehtäviä, sekä muiden ihmisten kuhisevan aulassa kulkien kukin asioillaan. Ylempänä oli varmasti toimistoja ja virkamiesten työtiloja ja kokoustiloja. Tomar pysähtyi. Alakerta ei siis ollut yleisölle avoin ja oli luultavasti tarkoitettu vain tietyille Liittouman toimijoille. Sisäänpääsyä olisi siis turha etsiä aulasta.

                      Tomar kääntyi kannoillaan ja lähti hölkkäämään aulan poikki aivan toiseen laitaan, jossa kohosi valkoinen lasiseinä. Luglio ja Ramon olivat kumpikin melko lähellä ja huomasivat Tomarin. Tomar asteli seinän viereen. Se oli ikkunaton ja oveton, ainoastaan keskellä seinää oli pyöreä kämmenen kokoinen teräslaatta. Oscin liittyi heidän seuraansa. Tomar kokeili seinää ja sitten teräslaattaa. Hänen koskettaessaan laattaa siihen syttyi sininen pieni valo. Tomar painoi kämmenensä laattaa vasten ja valo muuttui punaiseksi.

                      ”Tässä on ovi. Auttakaa minua.” Tomar sanoi ja alkoi kokeilla seinää laatan läheltä.

Muutkin alkoivat käymään seinää läpi.

                      ”Tässä!” Osc sanoi ja upotti kyntensä teräslaatan sivureunasta sisään seinään ja he havaitsivat seinässä lähes olemattoman viivan. Siinä oli kahden oven välinen sauma.

Muut liittyivät auttamaan Oscia ja ryhtyivät vetämään ovia auki kummaltakin puolen. Pian heidän edessään aukesi pari metriä halkaisijaltaan oleva musta, seiniltään sileä kuilu. He pönkkäsivät oven auki ympäriltään löytämillään romuilla ja alkoivat laskeutua köyden varassa alaspäin. Heidän köytensä riitti juuri ja juuri alhaalla olevan hissin katolle. Muutaman miekaniskun jälkeen he saivat hissin huoltoluukun auki ja laskeutuivat hissikoriin sisään.

Heti heidän jalkojensa koskettaessa hissin lattiaa siihen syttyi valot ja ilmastointi hyrähti päälle. Ramon säpsähti, mutta muut eivät olleet moksiskaan. Tomar katsoi hissin nappeja seinässä. Siinä oli ainoastaan nuoli ylös ja alas, sekä kaksi toisiaan osoittavaa nuolta, sekä kaksi toisistaan pois päin osoittavaa nuolta. Tomar painoi ensin nuolta alas, mutta ei tapahtunut mitään. Sitten hän painoi nappia, jossa nuolet osoittivat toisistaan pois. Kuului vaimea sihahdus ja hissin ovet aukesivat.

                      Heidän edessään avautui pitkä käytävä, johon syttyi valkoiset valot yksitellen. Tomar kurkisti varovasti ulos, mutta ketään ei näkynyt. Käytävä oli valkoinen ja haisi steriilille. He lähtivät ensin hitaasti kulkemaan käytävää eteenpäin. Käytävällä ei näyttänmyt olevan ovia, mutta vähän väliä ilmestyvät teräslevyt paljastivat totuuden. He kokeilivat avata ensimmäistä ovea, mutta levy näytti punaista valoa, eikä ovea saanut auki väkivalloin, joten he päättivät kulkea käytävän päähän asti. Toisessa päässä käytävä ei loppunutkaan, vaan kääntyi vasemmalle, teki u-kännöksen ja alkoi viettää alaspäin. Valot syttyivät heidän edetessään yhä syvemmälle ja vain syvemmälle.

                      Seurue eteni yhä vain syvemmälle käytävää pitkin. Kuinka syvälle, sitä heidän oli vaikea sanoa.  Tomar tunsi korviensa menevän lukkoon ja ilman viilenevän. Lopulta käytävä päättyi ja heidän edessään oli enää yksi ovi. Oven vieressä seinässä oli pyöreä teräslevy, ilman näkyviä namikoita. Tomar veti henkeä ja kosketti levyä, kuten viimeksikin. Nyt ei syttynyt mitään valoa; ei tapahtunut yhtään mitään. Tomar vilkaisi muita ja he yrittivät jälleen vääntää ovea auki, mutta se ei onnistunut. He taistelivat jonkin aikaa oven kanssa, mutta se pysyi salvattuna hievahtamattakaan.

                      ”Ei se avaudu!” Ramon ähkäisi heidän vääntäessään miekkojen avulla ovea.

Tämä oli viimeinen ovi, viimeinen mahdollisuus.

                      ”Helvetti!” Tomar ärähti turhautuneena ja pamautti levyä nyrkillään.

Yhtäkkiä levyyn syttyi himmeä sininen valo, joka vilkkui, kuin viimeisillä voimillaan. Tomar pamautti levyä uudestaan. Nyt valo alkoi vilkkua sinisenä ja vihreänä. Samassa valo vaihtui vilkkumaan ainoastaan vihreänä ja ovi sihahti nykien puoliksi auki.

                      ”Nyt!” Luglio huudahti ja he tarrasivat oveen kiinni. He väänsivät ovea auki, taistellen sähkölukkoa vastaan. Osc veti oman pitkämiekkansa raskaan viitan alta ja pönkkäsi sen ovien väliin. Oven mekanismi yritti yhä sulkea ovea, mutta miekka oli lujempaa tekoa. Niin he kipusivat miekan ylitse ovesta sisään.

                      Kaikki henkäisivät. He olivat saapuneet maanalaiseen korkeaan halliin, joka oli jaettu eri osiin paksuilla seinillä. Halli oli viileä, lähes kylmä ja valot syttyivät siellä täällä ja osa ja himmeänä vilkkumaan. Koko alakerta toimi omalla varavoimalla, joka myös sytytti valot ja piti sähkölukot toiminnassa. Tämän verran Tomar ymmärsi mitä tapahtui. Muut hätkähtivät valojen syttyessä itsestään ja hän joutui selittämään heille, ettei paikalla ollut ketään.

                      Tomar rypisti kulmiaan mietteliäänä. Selvästi oli hyvin tärkeää, että juuri tässä osassa Diolectiaa sähköt pysyivät yllä, tapahtui mitä hyvänsä. Tomar nielaisi epävarmana. Seinät eivät olleetkaan varsinaisesti seiniä, vaan koko halli oli täynnä lattiasta kattoon yltäviä paksuja hyllyjä, jotka oli suljettu teräsluukuilla. Luukkuja oli korkealle kattoon asti ylettyvissä hyllyissä satoja ja hyllyjä oli hallissa kymmeniä. Ja halli. Se oli valtava.

                      ”…Mitä kummaa?” Ramon henkäisi hämmästyneenä näystä.

                      ”Niitä on valtavasti.” Osc sanoi kävellessään eteenpäin. Luglio kääntyi Tomarin puoleen.

                      ”Mitä me etsimme täältä, Tomar?” hän kysyi naama vakavana, kuin haudankaivajalla.

                      ”En osaa sanoa.” Tomar tunnusti.

                      He astelivat ensimmäisen seinämän eteen. Luukkurivit kohosivat korkealle kuin hongat ja jatkuivat kauas hallin perälle asti. Teräsluukut olivat noin metrin kanttiinsa ja niitä oli vierivieressä aivan lattian rajasta kattoon asti. Kaikissa luukuissa oli kahva, joitain nappeja ja samanlainen pieni valo kuin ovien levyissäkin. Lähes kaikissa paloi sininen valo, joissakin paloi punainen valo ja joissakin ei ollut valoa lasinkaan.

”Mitä ne ovat?” Luglio ihmetteli tarkastellessaan lähemmin yhtä silmienkorkeudella olevaa luukkua, jossa paloi sininen valo. Tomar katseli ympärilleen ja huomasi, että jotkut luukut siellä täällä olivat auki tai raollaan.

”Katsotaanko?” Osc ehdotti.

Kaikki katsoivat vuorotellen toisiaan.

                      ”Näky johdatti meidät tänne. Kai meidän täytyy, jotta tiedämme mitä tehdä seuraavaksi.” Tomar sanoi ja muut nyökkäsivät. Ainoastaan Ramon näytti epäilevältä, mutta ei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Tomarkin nyökkäsi ja tarttui Luglion kanssa kiinni kahvasta.

                      Valo ovessa muuttui vihreäksi ja kuului syvä sihahdus. Luukku oli yllättävän paksua terästä ja se oli raskas avata, mutta se kuitenkin avautui hitaasti. Luukun takaa paljastui toinen samankokoinen ovi, jossa oli vain yksi kahva, ilman lukkoa. Tomar tarttui kahvaan ja säpsähti. Se oli jääkylmä. Hän puristi huulensa yhteen ja otti kaksin käsin kiinni kahvasta ja veti luukkua, joka ei auennut kuin ovi, vaan kuin vetolaatikko. Laatikkoa oli raskas vetää, mutta pian se lähti liukumaan sujuvammin, kuin kiskoilla. Kaikki henkäisivät. Se ei ollutkaan laatikko, vaan arkku. Ruumisarkku.

Tomar veti koko arkun ulos, jolloin se pysähtyi kiskojen stoppareihin. Arkun pohja oli harjattua terästä, kuten kaikki muukin varastossa, mutta yläosa oli lasia ja he näkivät arkun sisällä makaavan miehen. Hänellä oli paksu parta, päällään valkoinen yksinkertainen vaate ja kasvoillaan seesteinen ilme.

”Tämä on ruumishuone.” Osc sanoi hiljaa ja katsoi ympärilleen hieman inhoten.

”Ei.” Tomar sanoi ja kumartui arkun ylle. ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti lasia, joka huurustui aavistuksen mihen kasvojen kohdalta.

”Hän on elossa!” Luglio henkäisi ja kaikki astuivat lähemmäs katsomaan.

Tomar tarkkaili lasin läpi miestä, sekä kiskoilla lepäävää teräsarkkua. Hän pyyhkäisi huurtuvaa lasia nähdäkseen paremmin, jolloin lasi yllättäen avautui puoliksi. Kaikki hypähtivät askeleen kauemmas, mutta huomaessaan, ettei mitään huolestuttavaa tapahtunut, palasivat he takaisin lähemmäs. Nyt Tomar huomasi, että miehen käsistä lähti kirkkaita letkuja, jotka katosivat peuhmustetun alustan alle.

                      ”Outoa kangasta.” Ramon sanoi kokeillessaan alustaa.

                      ”Se on muovia, se ei ole oikeastaan kangasta.” Tomar sanoi hajamielisesti tutkiessaan arkkua. Hän huomasi pienen luukun arkun alaosassa. Sen sisällä oli joitain vaatteita, kengät ja erilaisia tavaroita, kuten jokin pussi, kolikoita, taskukello ja karkeasti tehty koru. Ne olivat ilmeisesti miehen omia tavaroita.

                      ”Tämä arkku… koko tämä-” Tomar viittasi suureen hyllykköön ”-pitää miehen elossa. Nämä letkut liittyvät siihen ja nuo valot luultavasti näyttävät, missä on joku henkilö sisällä ja missä ei.” Tomar sanoi päättelynsä tuloksen.

                      ”Entä punainen valo? Tarkoittaako se, että sisällä ei ole ketään?” Osc kysyi.

Tomar kurtisti kulmiaan. Heistä parin metrin päässä oli luukku, jossa paloi punainen valo. Tomar asteli luukun luokse ja avasi sen. Hän veti sisältä esiin arkun, jonka sisällä makasi valkoisiin puettu nuori mies, melkein poika. Arkun lasi ei ollut huurussa ja pojan kasvot olivat kalpeat.

                      ”Punainen valo tarkoittaa, että sisällä oleva henkilö on kuollut.” Tomar totesi hiljaa.

Muut katsoivat toisiaan ja sitten ympäristöä, paitsi Ramon, joka katsoi yhä ahdistuneen näköisenä parrakasta miestä.

                      ”Tarkoittaako tämä sitä, että se etsimämme ’pelastaja’ on täällä? Jossain näistä arkuista?” Osc kysyi.

Tomar käveli takaisin nyökyttäen.

                      ”Meillä tulee olemaan helvetillinen työ löytää se henkilö täältä. Luukkuja on tolkuttoman paljon. Miten me sitä paitsi pääsemme tuonne ylös?” Luglio kysyi osoittaen ylöspäin.

                      ”Ehkä meidän pitää-” Osc aloitti, kun Ramon keskeytti hänet.

                      ”Kaikki ei ole nyt hyvin.” hän sanoi tuijottaen yhä miestä. Tomar astui lähemmäs, katsoi Ramonia ja sitten miestä.

                      ”Mitä tarkoitat?” Luglio kysyi.

Ramon näytti vakavalta.

                      ”Eikö hänen olisi pitänyt jo herätä ääniimme?” hän sanoi katsoen miestä.

Osc ja Lugliokin kääntyivät katsomaan miestä. Hän näytti nukkuvan, rintakehä kohosi hengityksen tahtiin, mutta hän ei reagoinut ääniin mitenkään. Tomar koski miehen kättä. Se oli lämmin ja täysin rento. Hän nosti kättä hieman koholle, mutta mies ei reagoinut. Tomar laski käden ja nipisti kämmenestä miehen vaaleanruskeaa ihoa kysiensä väliin. Mies ei reagoinut. Tomar nipisti lujenpaa ja kämmenselästä kirposi pieni veritippa, mutta mies ei sävähtänytkään.

                      ”Tuo uni on luonnotonta.” Ramon sanoi hampaidensa välistä.

Kaikki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan ja miestä. Mies oli elossa, mutta yhtä kuin ruumis heille. Yhtäkkiä Tomar tajusi jotain. Nukkuva mies ja ne tavarat…

                      ”Tämä on vankila.” Tomar sanoi hiljaa.

Yhtäkkiä jostain kuului vaisu kolahdus ja kaikki säpsähtivät. He jähmettyivät kuuntelemaan. Mistään ei kuulunut enää mitään, eikä ilmassakaan ollut muita tuoksuja, kuin hallin kylmän steriili haju.

                      ”Tuo saattoi lähteä, jostain rakennuksen laitteesta, mutta meillä ei ole aikaa jäädä pähkäilemään mitä teemme.” Tomar sanoi.

                      ”Tomar on oikeassa. Etsitään se ’pelastaja’ ja häivytään täältä. Mietitään sitten mitä teemme.” Luglio komppasi.

Kaikki nyökkäsivät ja yksissä tuumin vetivät lasin takaisin paikoilleen ja työnsivät miehen arkkuineen takaisin säilöön. Sitten he hajaantuivat käymään läpi säilöjä joissa paloi sininen valo. Urakka oli valtava ja eteni hitaasti. Säilöt olivat täynnä lähinnä miehiä, mutta myös naisia, jopa lapsiakin; ihmisiä ja ihmisen kaltaisia olentoja, mutta ei geatkeja.

Tunnin uurastettuaan Luglio tuli Tomarin luokse hengästyneenä. Tomar sulki juuri luukkua, jossa oli ollut vanha nainen, jolla oli ruma arpi kasvoissaan.

”Tämä ei onnistu näin. Meillä menee päiviä, ehkä jopa viikkoja käydä kaikki luukut läpi. Emmekä vieläkään tiedä kuinka pääsemme käsiksi ylhäällä oleviin luukkuihin.” Luglio sanoi turhautuneena. Tomar oli samaa mieltä. Aikaa kului hukkaan, mutta juuri aikaa heillä ei ollut tuhlata.

”Olet oikeassa.” Tomar vastasi ja piti pienen tauon miettien. ”Yritetään ensin selvittää yläluukkujen ongelma. Jos ruumiit on saatu sinne, on meidänkin sinne jotenkin päästävä.” hän sanoi.

”Paitsi, jos varastonhoitaja osasi lentää.” Luglio hymähti.

He lähtivät yhdessä kulkemaan ympäri hallia etsien katsellaan tikkaita tai vastaavaa. Tomar huomasi auki pönkätyn oven vieressä sisäpuolella teräslaatan, jossa paloi sininen valo. Hän pysähtyi ja kääntyi ovea kohti. Teräslevyssä oli muutama outo laatta, joiden merkkien merkitystä Tomar ei ymmärtänyt. Hän painoi ensimmäistä nappia, mutta mitään ei jälleen tapahtunut. Hän painoi kärsimättömänä toista nappia, jolloin katonrajasta kuului voimakas, matala humahdus. Tomar säikähti ja painoi saman napin pohjaan ja humina lakkasi. Hän huokaisi ja yritti päätellä merkkien tarkoituksen, ennen kuin teki mitään. Ei ollut viisasta antaa vihollisille äänimerkkejä tai muuta vihjettä olemassaolostaan. Luglio liittyi hänen seuraansa, samoin myös Osc ja Ramon, jotka olivat säikähtäneet ääntä ja lähestyivät heitä toisen hyllyn takaa.

”Mikä se ääni oli?” Ramon kivahti.

”Karkea virhearvio, ei tule toistumaan.” Tomar mutisi katsoessaan otsa rypyssä nappeja.

Merkit olivat erilaisia geometrisiä kuvioita. Napissa, jota Tomar oli painanut oli kaksi aaltoviivaa. Ensimmäisessä oli ympyrä ja kolmannessa kaksi neliötä sisäkkäin, neljännessä napissa kolme viivaa alekkain ja viidennessä pieni ympyrä ja sen alla viiva. Myös Ramon ja Osc tulivat katsomaan nappeja. He katsoivat kaikki nappeja, mutta pian Ramon tuhahti ja lähti kävelemään takaisin hyllyjä kohti.

”Kokeile tuota.” Osc sanoi ja osoitti alinta nappia.

”Oletko aivan varma?” Luglio kysyi, kun Tomar ojensi sormeaan. Tomar pysähtyi, mutta Osc nyökkäsi vieressä. Tomar alkoi painaa neljättä nappia, mutta epäröi jälleen. Hän arpoi hetken neljännen ja viidennen napin välillä. Kumpi, kumpi? Hän pähkäili vielä hetken ja painoi sitten alinta nappia. He jännittyivät kuuntelemaan ja odottamaan. Mitään ei tapahtunut.

”Ensimmäisestäkään ei tapahtunut mitään.” Tomar sanoi Oscille, joka nyökkäsi lyhyesti.

”Ei, katsokaa.” Luglio sanoi ja osoitti ylös.

Heidän yläpuolellaan, jostain katosta, laskeutui alas, jokin taso. Se oli kuin hissi, mutta hieman isompi. He astuivat taaksepäin ja katsoivat, kun hissi laskeutui heidän eteensä. Sen katosta lähti kaapeli ylös, mutta nyt Tomar huomasi kapeat kiskot seinässä, jota pitkin kori laskeutui. Siinä oli katto ja pohja, mutta korissa ei ollut seiniä tai ovea, vaan avonainen kori ja kaiteet sivuilla. Toisessa kaiteessa oli upotettuna samanlaisia nappeja kuin hississä oli ollut: nuoli ylös ja alas, sekä nuoli oikealle ja nuoli vasemmalle, sekä nappi jossa oli neliö, mutta ei toisiaan osoittavia nuolia. Ei tietenkään, tässä ei ole ovia, Tomar pohti.

Hän astui koriin, Osc ja Luglio heti kannoillaan. Osc vihelsi lyhyesti Ramonille, joka oli heistä kauempana. Huomatessaan heidät Ramon lähti hölkkäämään kohti ja hyppäsi yli kaiteen hissin kyytiin. Tomar painoi ylös osoittavaa nuolta ja hissi lähti kohoamaan vauhdilla kohti katonrajaa. Kaikki tarrautuivat kaiteisiin kiinni. Mitä ylemmäs he kohosivat, sitä lämpimämmäksi ilma kävi. Lämmin ilma kohoaa ylös, kylmä ilma alas - tämän kokoisessa hallissa ero oli huomattava. Alhaalla oli kylmä, mutta ylhäällä siedettävän koleaa. Ylös saapuessa hissi pysähtyi pehmeästi ja eteni aavistuksen verkkaisemmin katonrajaa pitkin. Tomar painoi nuolta vasemmalle ja kori kääntyi ennen ensimmäistä hyllykköä vasemmalle, kulkemaan hyllyjen viertä. Tomar painoi neliötä ja kori pysähtyi. Hän painoi uudestaan edellistä nappia ja hissi jatkoi eteenpäin. Nyt hän ymmärsi, kuinka ohjata sitä. Nyt tarvitsi enää tietää minne mennä.

Tomar sulki silmänsä, kuten oli tehnyt ylhäällä aulassa ja antoi vaistonsa päättää, olihanhan hän painanut nappia vasemmallekin täysin intuitiolla. Lisäksi viimevuotisten kokemustensa perusteella hän oli alkanut uskoa kohtaloon. Kivi johdatti heidät tänne, kohtalo sytytti tulipalon, jonka turvin he pääsivät Diolectiaan sisään ja hänen sydämensä opasti heidät alas, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, ettei tietä kellariin ollut. Tomar keskittyi. Se tunne, joka oli voimistunut koko ajan heidän ollessaan Demossa, kihelmöi vahvasti koko kropassa. Sydän pamppaili ja Tomar tunsi sykkeensä hieman kohoavan. Hänen suljettujen silmiensä eteen alkoi muodostua hänen mielensä metsä. Korkeat synkät puut, sumuinen metsänpohja ja se tunne…

Leimahdus. Tomar avasi silmänsä ja painoi nuolta oikealle. Hissi kääntyi seuraavan hyllyn kohdalta oikealle ja lähti kulkemaan sivuttain hyllyn viertä. Tomar tunsi jälleen sykähdyksen rinnassaan. Hän painoi nuolta alas. Hissi pysähtyi pehmeästi ylimmän luukun kohdalle. Tomar huomasi, että myös luukkujen vieressä, seinässä oli kapeat kiskot, johon hissin kiskot napsahtivat kiinni ja kori lähti laskeutumaan alaspäin. Tomar antoi hissin laskeutua muutaman luukun verran ja painoi sitten neliötä ja hissi pysähtyi. Heidän edessään oli luukku, jossa paloi sininen valo.

Kaikki katsoivat toisiaan ja pian Tomar huomasi kaikkien katsovan häntä odottavasti.

”Tämäkö se on?” Luglio kysyi.

Tomar nielaisi ja katsoi luukkua.

                      ”En ole varma.” hän vastasi.

Luukkuja oli lukematon määrä, todennäköisyys osua oikeaan lähes ensiyrittämällä oli hyvin pieni. Toisaalta, jos oli kirjoitettu, että he tulevat tänne, niin kaikki oli mahdollista.

                      ”Se selviää yhdellä tavalla.” Osc sanoi ja nyökkäsi luukkua päin.

Tomar katsoi luukkua ja kasasi itsensä. Hän tarttui kahvaan kiinni ja avasi sen. Sisältä tuli valui ulos höyryä, sillä luukkujen sisäilma oli paljon kylmempi, kuin ylhäällä hallissa. Tomar otti kaksin käsin kiinni sisemmästä kahvasta ja veti. Hissi oli selvästi tehty juuri tätä tarkoitusta varten, sillä se oli mitoitettu juuri oikean kokoiseksi. Arkun lasi meni heti huuruun. Vedettyään arkun kokonaan ulos Tomar pysähtyi katsomaan huurun peittämää arkkua. Kaikki muutkin katsoivat jännityksen vallassa. Sitten Tomar astui lähemmäs ja koski lasia.

                      Lasi aukeni ja sisällä makasi geatkityttö. Pieni hintelä geatkityttö, mutta muodoiltaan jo nainen. Tytöllä oli päällään samanlainen valkoinen yksinkertainen mekko, kuten kaikilla arkuissa olevilla, mutta se mikä sykähdytti Tomaria oli tytön puolipitkät hiukset. Ne olivat tulenpunaiset.

                      Hän ei ollut ainoa, jota tytön hiukset sykähdyttivät. Myös Ramon ja Osc katsoivat naamat pitkinä tyttöä, mutta Luglio näytti siltä kuin, joku olisi läimäissyt häntä kasvoihin.

                      ”Onko tämä se geatki?” Osc kysyi heti.

Tomar nyökkäsi. Hän ei saanut enää katsettaan irti tytöstä. Tästä tytöstä hän oli nähnyt unia vuosikausia, ymmärtämättä niiden merkitystä ja nyt hän oli siinä hänen edessään ilmielävänä, lihaa ja verta. Mutta hänen ilmeensä ei ollut seesteinen, vaan jotenkin surullinen. Tomar astui lähemmäs ja kosketti tytön laihaa käsivartta. Hän havaitsi luisevassa olkapäässä repaleisen arven. Se oli vanha, mutta karva ei ollut koskaan peittänyt arpea. Tomar katsoi tytön kasvoja ja näki kolme syvää arpea, jotka leikkasivat oikean silmän päältä, kuonon yli vasempaan poskeen asti. Mitä tarkemmin Tomar katsoi, sitä enemmän arpia hän havaitsi. Millainen elämä hänellä on ollut?

                      ”Oudon värinen tukka.” Ramon tokaisi.

Tomaria ei yllättänyt ollenkaan, että hänen isänsä kiinnitti huomiota ensitöikseen tytön erilaisiin hiuksiin. Hän ohitti Ramonin huomautuksen ja avasi arkun alaosassa olevan luukun. Sen sisältö oli huomattavasti vaatimattomampi, kuin ensimmäisellä miehellä: ruskea, kulunut, pään yli vedettävä viitta; musta hihaton tunika ja punaisen-musta korsetti, sekä joitain resuisia nauhoja kuin kääreliinoja, eikä mitään muuta. Ei kenkiä, tai päälysvaatteita, eikä omaisuutta. Tomar otti tavarat syliinsä ja tunsi poskiensa hieman punehtuvan koskiessaan rohkeaan korsettiin. Hän laski vaatteet tytön vatsan päälle ja alkoi tarkastella, miten letkut saisi irti käsistä.

                      ”Mitä varten sinä nuo otit?” Ramon kysyi osoittaen tytön vaatteita.

Tomar katsoi isäänsä kulmiensa alta.

                      ”Ne ovat hänen omaisuuttaan. Tyttö on yhä elossa, muista se.” Tomar sanoi kylmästi ja alkoi irrottaa varovaisesti letkua. Kun hän veti letkun irti, valo uloimmassa luukussa muuttui sinisestä punaiseksi.

                      ”Onko tämä viisasta? Nuo nauhat pitävät hänet elossa!” Osc sanoi huolestuneena.

                      ”Jos me haluamme hänet mukaamme, se on välttämätöntä.” Tomar sanoi ja alkoi irrottaa letkuja toisesta kädestä. Luglio astui tomari viereen ja ryhtyi auttamaan häntä. Pian tyttö oli irti kaikista letkuista ja johdoista. Tomar ujutti kätensä hänen alleen ja nosti hänet ilmaan. Tyttö oli hämmentävän kevyt, hän ei painanut varmaan kuin hieman yli kolmekymmentä kiloa, jos sitäkään. Tomar otti tytön syliinsä. Osc veti lasin kiinni, työnsi arkun takaisin sisään ja sulki luukun. Sitten hän otti vaatteet tytön vatsan päältä. Tomar nyökkäsi muille ja astui kaiteen viereen.

                      Hän painoi nuolta ylös ja hissi lähti kohoamaan ylös. Tyttö oli niin kevyt, että Tomar pystyi ohjaamaan hissiä toisella kädellään. Hetken kuluttua hissi laskeutui jälleen alas miekalla pönkätyn oven eteen. He astuivat vuorotellen miekan ylitse, lopuksi Osc irrotti miekan ja ovi sulkeutui heti sihahtaen. Heidän edessään aukesi jälleen hämärä, valkoinen käytävä, ja taakse jäi Diolectian synkkä vankila. 

                      Tomar käänsi katseensa nukkuvalta näyttävään tyttöön, joka hengitti hyvin hiljaa. Mitä kaikkea tämä tyttö olikaan ehtinyt kokea, joutuakseen tällaiseen paikkaan? Ja kuinka kauan hän oli maannut tuossa varastossa, letkujen varassa? Tomar nyökkäsi tovereilleen. Tehtävän ensimmäinen osa oli nyt suoritettu. Heidän täytyi enää päästä elävänä ulos Diolectiasta ja elävänä ulos Demosta.