Sade
Hyhmäinen
vesisade piiskasi maata ja sai taivasta kohti kurottelevat kuuset huojumaan
tuulen tahdissa. Myöhäissyksyn mustiksi värjäämät lehdet muuttuivat jääkylmäksi
mudaksi maassa, joka tulevan yön aikana jäätyisi kovaksi kuin kivi. Ilta oli
laskeutunut, mutta sitä ei erottanut paksujen pilvien pimentämältä taivaalta.
Päivät olivat yhtä synkkiä kuin yötkin, tosin silloin tällöin aurinko pilkahti
pilvien lomasta, kuin muistuttaen olemassa olostaan.
Ankea ilma kertoi
vääjäämättä talven tulosta, kuten aina ennenkin. Jerchóvassa satoi aina
vähintään kuukauden ennen lumen satamista maahan. Myöskään Luolavuoren leiri ei
jäänyt syyssateilta paitsi. Tavallisesti vielä iltaisinkin elämää kuhiseva
leiri oli nyt kuin aavekaupunki telttoineen, joihin sotilaat olivat paenneet
kylmyyttä ja märkyyttä. Raunioituneen linnoituksen sisällä yhdessä huoneessa
paloi kynttilä, kun kaikkialla muualla väki jo nukkui. Marko istui vaitonaisena
puisella jakkaralla ja tuijotti käsiään. Viereisellä sängyllä makasi Brittany
liikahtamatta, kuten viimeiset kaksi viikkoa.
Huoneeseen astui sisään pitkään
ankeanharmaaseen hameeseen ja valkeaan hilkkaan sonnustautunut hoitaja, joka
vielä hetkeä aikeisemmin oli poistunut hakemaan vettä. Vanhahko nainen laski
puisen saavin lattialle sängyn viereen. Hän pyyhkäisi hiuksiaan huivinsa alle,
otti oven vieressä olevan lipaston päältä liinan ja kasteli sen vedessä.
Marko seurasi hiljaa,
kuinka nainen nosti peiton pois Brittanyn päältä, viikkasi peitteen tottunein
ottein ja laski sen saman lipaston päälle liinojen viereen. Nainen asteli
takaisin sängyn viereen ja alkoi avata Brittanyn päällä olevaa pellavapaitaa
rauhallisesti. Hän veti paidan näppärästi pois ja laski sen lattialle sängyn
juureen. Marko muisti elävästi kuinka veriset kankaan palaset tippuivat
yksitellen lattialle liivin viereen lähes kolme viikkoa takaperin, juuri samaan
kohtaan.
Muisto sai hänet voimaan pahoin ja hän
joutui nieleskelemään muutaman kerran. Kun nainen oli saanut lopulta kaikki
vaatteet siistiin pinoon lipaston päälle, hän huoahti kevyesti ja kyykistyi
vesisaavin ääreen. Hän puristi ylimääräisen veden pois kankaasta ja alkoi
sitten hiljalleen pyyhkiä Brittanyn vartaloa puhtaaksi. Kun nainen oli
puhdistanut kaulan ja rintakehän Marko nousi ylös. Hoitaja pysähtyi ja kääntyi
Markoa päin.
”Saanko minä…?” Marko pyysi
kuluneella äänellä. Nainen nyökkäsi ja huuhteli liinan saavissa, sitten hän
ojensi rätin Markolle.
Marko katsoi hetken liinaa
ja laski sen sitten Brittanyn kalpealle iholle. Hän pyyhki hitaasti märkää ja
kuivunutta verta haavan ympäriltä. Haava oli vuotanut pitkään ja märkinyt vielä
pitempään. Marko eteni hitaasti puhdistaen huolellisesti koko vartalon
jalkateriä myöten, hoitajan antaessa välillä neuvoja.
Lopulta urakka oli saatu
pätökseen ja vesi saavissa oli värjäytynyt ruskean harmahtavaksi. Marko tiputti
rievun saaviin ja hoitaja kantoi sen ulos huoneesta. Pian nainen palasi
mukanaan kynttilä ja tulukset ojentaen ne Markolle. Hän otti tavarat vastaan ja
seurasi lasittunein silmin, kun hoitaja levitti valkoisen lakanan lipaston
päältä ja veti sen hitaasti Brittanyn pään yli. Marko sytytti kynttilän
pöydälle sängyn viereen ja tipahti istumaan jakkaran päälle. Hänen päänsä oli
surusta tyhjä ja suuta kuivasi.
”Tarvitsetteko jotain?”
nainen kysyi. Markolla meni hetki tajuta mitä kysymys piti sisällään. Ikään
kuin nainen olisi vain aukonut suutaan hidastettuna. Kaikki maailman äänet ja
hiljaisuus olivat sulautuneet konemaiseksi huminaksi, joka sai Markon voimaan
pahoin. Hän puisteli päätään yhä tuijottaen lattiaa. Nainen niiasi ja poistui
huoneesta Brittanyn vaatteet mukanaan. Vasta naisen lähdettyä Marko tajusi
haluavansa vettä, mutta hän ei jaksanut lähteä hakemaan. Ei vielä. Hän halusi
istua niillä sijoillaan vielä hetken.
Ulkona sade vain yltyi.
Jos ilma olisi ollut astettakaan lämpimämpi, olisi voinut ukkostaa, mutta näin
lähellä talvea ukonilmat olivat jo harvinaisia. Marko nosti katsettaan ja kääntyi
kohti ikkunaa, jonka kiinniolevat luukut narisivat tuulen voimasta. Hän nousi
ylös ja aukaisi luukut selälleen ja antoi rankkasateen kastella hänet
läpimäräksi. Äänet palautuivat maailmaan ja kylmä vesi tuntui taivaalliselta
kasvoja vasten.
Marko avasi silmänä ja katsoi ulos
pimeyteen. Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan linnoituksen muurien takaa
kohoavien kuusipuiden ääriviivat hiilenmustia pilviä vasten. Puut näyttivät
huppupäisiltä hahmoilta jotka seisoivat linnakkeen päällä, kuin kuoleman armeija
joka oli tullut niittämään satoa. Mielikuva sai Markon vavahtelemaan ja hän
yritti pinnistellä muistaakseen miksi tätä sotaa käytiin. Miksi he olivat alun
perin tulleet Jerchóvaan? Miksi he olivat sekaantuneet tähän kaikkeen? Miksi
Brittany tuli heidän mukaansa? Miksi hänen täytyi kuolla? Mitä järkeä tässä
kaikessa on? Mitä järkeä missään on?
Sade oli muuttunut
suolaiseksi ja kirveli silmiä. Marko havahtui ajatuksistaan ja tajusi
itkevänsä. Lisäksi hän oli läpimärkä. Lattia oli märkä. Jakkara oli märkä. Hän
sulki ikkunan luukut ja huomasi seisovansa pimeydessä. Sade oli sammuttanut
myös pöydällä olleen kynttilän. Marko olisi halunnut kirota, mutta jostain
syystä hänellä ei ollut siihen nyt voimia, joten hän vain alkoi apaattisena
etsiä tuluksia. Juuri kun kynttilä vihdoin valaisi uudestaan huonetta, ovelta
kuului ääniä.
Marko kääntyi ja näki Antanielin
seisovan oven raossa. Hän olisi ollut yllättynyt, sillä ei ollut nähnyt miestä
pitkään aikaan, mutta hän ei tuntenut sisällään yhtää mitään. Vanha mies katsoi
hetken Markoa, hänen vettä valuvia vaatteita ja märkää lattiaa ikkunan edessä.
Sitten hän kääntyi kohti palvelijatyttöä, joka seisoi käytävän puolella hänen
takanaan.
”Tuotko vieraallemme
vaihtovaatteet ja ruokaa. Ja jotain väkevää juotavaa.”
Tyttö
nyökkäsi ja kipitti pois. Antaniel sulki oven perästään ja astui sisään.
”Oletko kunnossa?” Hän
kysyi kohteliaasti, mutta vakavana.
”Olen. En. En taida oikein
olla.” Marko vastasi jotenkin hämillään ja katsoi lattiaa sängyn vieressä. Hän
siirsi jakkaran pois ikkunan alta, pyyhkäisi siitä enimmät vedet ja roskat pois
ja aikoi istuutua, mutta jäikin seisomaan. Hän tajusi olevansa hieman sekaisin.
”Olen hyvin pahoillani
ystäväsi puolesta. Hänen vammansa olivat liian mittavat, emme pystyneet
parantamaan häntä.” Antaniel sanoi ja kumarsi arvokkaasti. Marko ei tiennyt
miten hänen pitäisi reagoida tällaiseen muodollisuuteen, joten hän vain seisoi
niillä sijoillaan nyökyttäen kuin mies, jonka yhden illan hellu kertoo
tulleensa siitä ainoasta kerrasta raskaaksi. Hän päätti sittenkin istua alas.
”Hautaammeko hänet?”
Antaniel kysyi virallisesti. Marko pudisti päätään.
”Ei vielä…” hän elätteli
vielä toivoa, että näkisi ystävänsä ja ehkä, ehkä he voisivat vielä Brittanyn
takaisin kotiin.
”Pyydän palvelijoita
kuljettamaan ruumiin kellariin. Entä Eiffel ja muut?” Antaniel kysyi
rauhallisella äänellä.
Marko kurtisti kulmiaan. Hän kääntyi
kohti Brittanya ja yritti muistella tarkalleen mitä silloin oli tapahtunut.
”He… Tuota... Eiffel - en
ole aivan varma.” Marko sai sanottua. Hän rykäisi ja pyyhkäisi suutaan.
Antaniel nyökkäsi kerran.
”En… Emme löytäneet
Mendeztä ja... kaikki hevoset sitä yhtä lukuunottamatta oli tapettu. Eiffel ja
Waldo lähtivät Varjon puolelle etsimään häntä.” Marko lisäsi.
Antaniel
rypisti aavistuksen otsaansa ja risti kätensä, mutta ei rukoillakseen, siitä
Marko oli varma.
”Entä jos he eivät löydä
häntä? Aikaa on kulunut, emmekä voi tietää, mitä heille on tapahtunut.”
Antaniel totesi. Oli vaikea erottaa oliko äänensävy huolestunut vai kärsimätön.
”Jos he eivät löydä häntä,
tai jos he löytävät hänet kuolleena… Joka tapauksessa he tekevät mitä
aikoivatkin: tappavat kuningattaren.” Marko sanoi ja huomasi saaneensa
päättäväisyyden takaisin ääneensä.
Kyllä, Eiffel ja Waldo
riskeeraavat henkensä Varjon alueella; hänellä ei ole mitään syytä märistä
täällä ja tuhlata yhtään enempää aikaa. Marko nousi ylös uutta voimaa
sisällään. Brittany ei kuollut
turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.
”Saisinko lainata ratsua?”
hän kysyi Antanielilta joka näytti hämmentyneeltä.
”Miksi? Et kai aio lähteä
nyt?” hän vastasi. Nyt äänensävy oli puhtaasti huolestunut.
”Aion lähteä ystävieni
avuksi. Minusta ei ole täällä mitään hyötyä.” Marko sanoi pää pystyssä. Ehkä
hänkin kuolisi, mutta ainakin hän kuolisi kunniallisesti, kuin mies. Silloin
Marko ymmärsi, että pelko oli hävinnyt hänestä. Hän oli täysin rauhallinen,
täysin tyyni.
Yllättäen ovi aukesi ja
sisään astui sotilas käsissään kasa vaatteita. Sotilas jätti oven raolleen ja
kumarsi lyhyesti.
”Alikersantti Desars,
herrani. Nämä ovat ilmeisesti teille. Pukekaa ne päällenne, mutta älkää vielä
lähtekö leiristä.” mies sanoi ja ojensi vaatteet Markolle, joka otti ne vastaan
hieman hämillään. ”Teille on tulossa vieras, herrani. Hän tulee pian.” Desars
ilmoitti osoittaen nyt sanansa Antanielille.
Antaniel astui oven
viereen ja sulki sen. Yhtäkkiä hän veti kaapunsa kätköistä esiin miekan ja
kohotti sen kohti miehen kasvoja.
”Luulitko etten huomaisi?”
Antaniel kysyi. Miehen ilme ei värähtänytkään. ”Taisit luottaa siihen, etten
muistaisi kaikkia alaisiani. Totta, kaikkia rivimiehiä en muistakaan, mutta
jokaisen nimen minä muistan. Ja mieleeni tule yhtään Desarsia. Kuka olet?”
Antaniel murahti.
Mies hymyili Antanielille kummallisesti.
Marko ei kyennyt sanomaan oliko hymy ystävällinen, vai jotain muuta.
”Olen ystävä. Teinä
ottaisin vieraanne vastaan.” Desars sanoi ja juuri silloin ovelta kuului
koputus. Antaniel rypisti kulmiaan ja viittasi Markolle. Hän harppoi
aukaisemaan oven Desarsin ohitse, katse mieheen naulittuna. Oven takana seisoi
arpikasvoinen fjoduriaani ja palvelijatyttö sylissään kasa kuivia vaatteita.
Antaniel katsoi molempia hetken ja nyökkäsi Markolle, joka päästi fjoduriaanin
sisälle. Palelustyttö jäi seisomaan hämmentyneenä oven taakse käytävälle.
”Herra, johtajamme Daran
lähetti minut. Hänellä on teille kiireellistä kerrottavaa.” fjoduriaani sanoi
ja kumarsi jäykästi. Antaniel nyökkäsi hänelle.
”Kyllä... mutta ensin sinä
kerrot kuka, tai pikemminkin mikä
olet ja mitä haluat.” Antaniel sanoi tiukasti, jäätävä katse naulittuna
Desarsiin, joka ei näyttänyt huolestumisen merkkejä, päinvastoin.
”Kuten sanoin, ystävä
vain. Mutta myönnän: aliarvioin Teidät. Joten kuunnelkaa mitä kerron Teille. Se
liittyy paljon ystäväämme Daraniin, sekä pariin mieheen, jotka ovat matkalla
kohti Varjon sydäntä.” Desars puhui ja hänen äänensä muuttui joka sanalta, kuin
puro joka soljuu ensin ohuena norona kivikkoista vuoristoa pitkin ja pian
vuolaana koskena alas kohti merta.
Antanielin ilme
muuttui ja hän laski miekkansa. Fjoduriaani polvistui äkkiä maahan ja Marko ei
ollut uskoa silmiään, mutta se mitä hän seuraavaksi tuli kokemaan, iskostuisi
syvälle hänen muistoihinsa, eikä hän unohtaisi sitä kuunaan päivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti