Tehtävä
Ramon
kaatoi viimeisen tilkan viinileilistä Tomarin kuppiin, vaikkakin se viimeisin
tippa putosi pöydälle jättäen puiseen pintaan ruskean läikän. Tomar otti pitkän
rauhoittavan hörpyn. Viini oli paksua ja makeaa, se lämmitti ja järjesti
ajatuksia mukavasti.
”Oletko aivan varma
tästä?” Ramon kysyi Orvenilta huolestuneena. ”Etkö sinä voisi tehdä sitä?
Sinähän tässä shamaani olet!” hän lisäsi istuen alas Päällikön viereen.
Orven
naurahti ja otti pitkät henkoset Arthosin piipusta.
”En minä enää, kiitos
vain. Kivi on niin voimakas, että se syö tällaista ruttuista vanhusta. Tomarille on syntynyt siihen side
vuosien varrella. Kun suljin silmäni näin mielessäni talismaanin elinkaaren. Ja
näin Tomarin kuljettamassa talismaania mukanaan, joten uskon, että hän voi
käyttää sitä.” Orven sanoi narisevalla äänellään ja kääntyi Tomarin puoleen.
”Ole hyvä, se ei tapa sinua. Korkeintaan satuttaa.” hän sanoi ilkikurisesti.
Tomar ei pitänyt tästä,
mutta jos se oli ainoa keino… Hän veti talismaanin lähemmäs ja henkäisi syvään.
”Muista keskittyä
olennaiseen. Ajattele ennustuksessa manittua pelastajaa.” Orven vielä lisäsi.
Tomar vielä anoi katseellaan apua muilta
läsnäolijoita, muttei saanut vastakaikua. Hän rohkaisi mielensä; vain hän
kykenisi tähän, ei kukaan muu. Tomar nojautui lähemmäs Talismaania ja yritti
heittää mielestään pelkonsa. Hän keskittyi ajattelemaan ennustusta ja Deewan
mystisiä sanoja.
Tomar hivutti käsiänsä varovaisesti
kohti kiveä. Tuntui hullulta yrittää tarkoituksllisesti koskea talismaaniin,
kun juuri sitä hän oli aina yrittänyt välttää. Tomar epäröi ja oli vetämässä käsiään
pois, kun yhtäkkiä Talismaani imaisi hänen kämmenensä kiinni itseensä. Tomar
tunsi kiven polttavan käsiään ja kirkkaiden värien tulvivan huoneeseen, joka
alkoi muuttaa muotoaan vääristyneesti. Kaikki hätkähtivät. Polte tuntui
porautuvan Tomarin käsien läpi ja häntä heikotti. Sitten hänen kätensä
irtosivat ja Tomar horjahti siitä missä istui. Hän huohotti ja piteli käsiään,
joihin sattui viheliäisesti.
”Mitä äsken tapahtui? Näitkö mitään
Tomar? Näkyjä, toista ennustusta?” Ramon kysyi hänen vierestään. Tomar katsoi
häntä pöllämystyneenä. Hän ei osannut sanoa oliko isä tosissaan vai ei.
”...En..” Hän vastasi ja yritti kasata
itseään.
”Muistitko keskittyä olennaiseen?” Orven
kysyi, silmäillen Tomaria tiukasti.
”En... Kaikki oli niin sekavaa ja se
kipu...” Tomar sanoi ja katsoi käsiään.
”Poika, älä anna kivun voittaa
ajatuksiasi. Pidä pääsi lujana ja yritä uudestaan.” Orven sanoi ja kopautti
kävelykepillään Tomaria ohimoon. Tomar mulkaisi Orvenia, vaikka tiesi vanhuksen
olevan oikeassa.
”Hyvä on. Minä yritän uudelleen.” Tomar vastasi
epävarmana.
Orven ja päällikkö nyökkäsivät Tomarille
rohkaisuksi. Ramon sen sijaan seisoi kädet puuskassa, näyttäen epäilevältä ja
huolestuneelta. Isä olisi saanut tukea häntä enemmän, mutta toisaalta, hän oli
ollut niin pitkään poissa... Hän ei voisi olettaa, että kaikki olisi maagisesti
kuin ennen hänen lähtöään.
Tomar asettui kiven eteen ja tuijotti
sitä keskittyneesti. Keskity olennaiseen,
olennaiseen.... hän mietti ankarasti. Älä anna
kivulle voimaa... Sitten hän tarttui Talismaaniin uudestaan. Välittömästi
polte tarttui Tomarin käsiin ja tuntui levittyvän hänen käsivarsiaan pitkin
koko hänen kehoonsa. Keskity, keskity!
Tomar hoki itselleen ja hän tunsi veden valuvan silmistään kivun voimasta.
Sitten hän näki tulenomaisten lieskojen iskevän kivestä ja ne levisivät pitkin
Tomarin käsivarsia. Valo täytti huoneen. Keskity
Tomar, keskity! Tomar sulki silmänsä ja tunsi tempautuvansa irti siitä
missä oli ollut.
Hän näki puita, jotka kiitivät hänen
ohitsensa. Hän oli metsässä. Maisemat vaihtuivat huimaa tahtia hänen
ympärillään samalla, kun polte käsissä vain yltyi. Tomar haukkoi henkeään.
Metsä katosi ja hänen ympärilleen aukesi aavikkomaisema, joka jatkoi menoaan
huimaa tahtia. Tomarista tuntui kuin olisi lentänyt valtavalla nopeudella.
Kaukaisuudesta Tomar erotti kaupungin, jota kohti hän eteni, mitä hurjinta
vauhtia ja samassa silmänräpäyksessä Tomar oli jo kaupungissa jylhän valkoisen rakennuksen
edessä.
Yhtäkkiä kaikki pimeni ja kipu hänen
käsissään yltyi sietämättömäksi. Kuin joku yrittäisi hakata niitä irti. Tomar
yritti irrottaa otettaan kivestä, mutta hän ei tiennyt miten. Ne olivat
liimautuneet kiven karheaan pintaan. Tomar tahtoi huutaa kivusta, mutta
ääntäkään ei lähtenyt. Hän ei nähnyt mitään, ei edes itseään. Huone katosi ja ympärillä
oli täysin pimeää. Kipu voimistui ja Tomar parkui tuskasta, mutta hänen
huutonsa tuntui tulevan jostain todella kaukaa, kunnes hän ei kuullut enää pihaustakaan.
Se tapahtui taas. Tomar näki naisen tulevan häntä kohti. Neidolla oli kirkkaan
tulenpunaiset hiukset, mutta Tomar ei erottanut hänen kasvojaan. Tämä on
loppuni, Tomar ajatteli. Tämä kipu on kuolemakseni ja tuo kuoleman enkeli on
vievä minut Triooniin. Punaiset lieskat. Kuoleman punainen Trioon. Yhtäkkiä
kipu lakkasi.
Tomar aukaisi silmänsä vaivalloisesti
kuin pitkän unen jälkeen. Hän oli jälleen päällikön hämyisessä majassa. Kaikki
kolme miestä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Orvenilla oli Talismaani kiedottuna
ryijyyn ja Ramon sätti häntä ’vastuuttomuudesta’ ja ’mielipuolisuudesta’.
Päällikkö kumartui Tomarin ylle huolestuneena.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi.
Nyt
vasta Tomar ymmärsi makaavansa lattialla, jonne oli ilmeisesti pudonnut
tuolilta.
”Kyllä olen.” Tomar sanoi. Hänen äänensä
kuulosti käheältä ja hänen kurkkuansa kivisti. Hänen käsissään tuntui vielä kihelmöivä
polte. Päällikkö auttoi Tomarin ylös lattialta. Ramonkin lopetti Orvenin
mollaamisen ja riensi auttamaan poikaansa takaisin pöydän ääreen.
”Onko kaikki hyvin poika? Olimme saada
kohtauksen puolestasi!” Ramon vaahtosi kiihtyneensä.
”Olen.. kunnossa. Mitä tapahtui?” Tomar
vastasi.
”Tipuit lattialle.” Orven sanoi
istuutuessaan takaisin pöytään. Ramon katsoi häntä murhaavasti.
”Näytti kuin olisit syttynyt tuleen ja
huusit kuin joku olisi yrittänyt viedä henkesi! Lopetit vasta, kun otimme tuon,
tuon…riivatun murikan käsistäsi!” Ramon sanoi jo niin kiihdyksissä, että
päällikön oli pyydettävä tätä istuutumaan ja rauhoittumaan.
”Kyllä mekin olemme huolissamme, Ramon.
Mutta mitä tapahtui, mitä näit Tomar?” Päällikkö sanoi istuutuen Tomarin
viereen. Tuli hiljainen hetki. Tomar joutui kertaamaan kokemiaan tapahtumia
mielessään. Puut, aavikko, kaupunki…
”Tiedän missä se geatki on.” Tomar
sanoi.
Kaikki
katsoivat häntä hiljaa. Päällikkö näytti miettivän jotain, muttei sanonut mitään.
Kuului kopsahdus; Orven oli laskenut Talismaanin taas pöydälle. Tomar havaitsi
Ramonin vilkaisevan kiveä inhoten.
”Kansamme tulevaisuus…” Päällikkö sanoi
hiljaa ja puisteli päätään.
Tomar
toivoi päällikön jatkavan, mutta joutui tyytymään hiljaisuuteen. Arthos istui
vain vakavana tuijottaen käsiään.
”Päällikkö, meidän pitää toimia!” Ramon
huudahti turhautuneena.
Kaikki kääntyivät katsomaan Ramonia.
Tämä ei ollut enää kiihdyksissä, mutta hänen silmistään paistoi jokin outo
vimma, joka sai hänet täyteen uutta puhtia.
”Etsitään se pelastaja, kuka hän ikinä
onkaan. Etsitään hänet käsiimme ja pelastetaan kansamme tuholta!” Ramon jatkoi
ja nousi vielä ylös penkistään sanojensa painoksi. Päällikkö katsoi häntä
hieman epäilevästi, mutta jokin tuntui saavan hänet virkeämmäksi.
”Minä voin lähteä. Minä tiedän tien
tämän pelastajan luo.” Tomar sanoi käheällä äänellään ja katsoi päällikköä
vakavana.
”Jos Tomar lähtee, niin minä menen hänen
mukaansa!” Ramon sanoi. Hän asteli Tomarin luo, laski kätensä tämän olkapäälle
ja kääntyi päällikköön päin. Päällikkö oli yhä vaiti.
”Mielestäni,” päällikkö aloitti
rauhallisena ”...meidän tulisi tehdä tämä harkitusti. Kyse on kuitenkin koko rotumme
tulevaisuudesta. Emme halua kaiken kaatuvan turhaan hätiköintiin.” hän sanoi
painokkaasti.
Ramon, joka vielä hetki sitten seisoi,
istuutui jokseenkin tyytymättömänä alas. Tomar hieroi yhä polttelevia käsiään.
Hän katsoi pöydällä lojuvaa talismaania. Se suorastaan huokui voimaa ja uhkaa.
”Mutta emme saa viivytellä
enää turhaan. Mistä tiedämme; pian voi olla jo liian myöhäistä toimia!” Tomar sanoi painokkaasti.
”Poika on oikeassa. Mitä
me enää odotamme!” Ramon puhisi.
”Etkö kuunnellut Ramon?
Emme me voi rynnätä noin vain sankariretkille! Ymmärräthän että…” päällikkö
aloitti, muttei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun sen keskeytti oven
ulkopuolelta kuulunut kolahdus ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, sisään
rynnistivät Osc ja Luglio. Molemmat näyttivät kiihtyneiltä.
”Mitä täällä tapahtuu?
Kuulin huutoa ja hain…!” Luglio aloitti, mutta
Ramon juoksi molempia kohden keskeyttäen
hänen puheensa.
”Kuulit oikein, mutta te
ette voi nyt jäädä tänne.” Hän sanoi kääntäen molemmat takaisin Oscin
yrittäessä vastustella.
”Anna heidän jäädä Ramon.
Minusta tuntuu, että on hyvä jos hekin kuulevat.” Arthos sanoi rauhallisesti.
Ramon ei sanonut mitään päästäessään
irti Lugliosta ja Oscista. Päällikkö viittoi kolmikon istumaan pöytään heidän
seuraansa. Luglio vaikutti jo rauhallisemmalta, joskin hieman hämmentyneeltä,
mutta Osc oli yhä kiihdyksissä.
”Voisitteko nyt kertoa,
mitä se huuto oli? Muut ulkona eivät sitä kuulleet, muuten en…” hän alkoi
selittää, kunnes päällikkö nosti kätensä vaikenemisen merkiksi ja Osc hillitsi
itsensä. Hiljaisuudessa kaikki odottivat selitystä. Kaikkien katseet kääntyivät
kukin vuorollaan kohti päällikköä, joka istui hiljaa odottaen täydellistä
huomiota läsnäolijoilta.
”Osc, Luglio, te tulette
kuulemaan koko tarinan myöhemmin, mutta selitän kaiken nyt lyhyesti. Kuten
varmasti tiedätte, kansamme kuolee. Varjo leviää, sen muurit kasvavat ja vievät
meiltä elintilaamme. Ruokaa ei ole ja metsässä on vaarallista liikkua. Olen
tehnyt kaikkeni, jotta tältä kohtalolta vältyttäisiin, mutta se ei ole enää
minun käsissäni.
Saimme juuri todistaa näkyä, jonka
mukaan on olemassa henkilö, geatki, joka pelastaa kansamme tulevaisuuden muuten
varmalta tuholta.” Arthos lausui ja kun kukaan ei sanonut tähän mitään, hän
jatkoi.
”Joten…” päällikkö katsahti kaikkia
pöydässä istuvia vuorollaan ”…Tomar ja Ramon ovat lupautuneet lähteä etsimään
tätä ’valittua’ ja pyytämään häntä auttamaan kansaamme. Ja kuten olin
sanomassa, ennen kuin te kaksi ryntäsitte sisään, tämä tehtävä on suoritettava hiljaisesti.
Ymmärrättehän, etten tahdo aiheuttaa epätoivoa näinä synkkinä aikoina.” hän
sanoi hiljaa.
”Epätoivoa? Eikö tämä
juuri antaisi kansalle toivoa ja uskoa paremmasta huomisesta epätoivon sijaan?”
Osc ihmetteli katsoen tiiviisti Arthosta.
”Olet vielä nuori Osc…
Kyllä, se antaisi toivoa aluksi. Sitten heidän mieliinsä hiipisi ajatus siitä,
että retki epäonnistuisi ja olisimme tuomittuja. Ei Osc, turhan toivon
antaminen vain pahentaisi tilannetta. Kansa alkaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä
ja vaipuisivat apatiaan ja juuri se kääntäisi heidät helposti varjoon. Silloin
olisi viimeisinkin toivo menetetty ja geatkien suku sammunut. On vain parempi,
että Tomar ja Ramon tekevät tehtävänsä kaikessa hiljaisuudessa.” päällikkö
sanoi ja näytti yhtäkkiä kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän selvästi otti
kansansa kohtalon omana murheenaan.
”Mutta miksi lähettää
heidät keskenään tekemään näin tärkeää tehtävää. He tarvitsevat kaiken
mahdollisen avun mitä vain voivat saada.” Luglio sanoi yllättäen. Hänen
ilmeensä oli tiukka ja äänensä määrätietoinen. ”Minä lähden mukaan.”
”Luglio…” Arthos aloitti.
”Minäkin lähden! En päästä
veljeäni enää yksin matkaan ja jos sillä on merkitystä, tahdon tehdä voitavani
kansani eteen.” Osc sanoa paukautti keskeyttäen päällikön puheen. Arthos oli
vaiti. Hän katsoi vakavana molempia heistä, kunnes antoi pienen hymyn levitä
kasvoilleen.
”Noin puhuu ehta geatki. Lähtisin
itse mukaan, mutta en voi jättää kylää oman onnensa nojaan. Sitä paitsi oma
lähtöni antaisi enemmän painoarvoa tälle tehtävälle kyläläisten mielessä, jota
emme nyt halua. On hienoa, että te itse haluatte mukaan. Minun ei tarvinnut
pyytää teitä.” Arthos sanoi ja hymyili nyt niin kuin suuri kivi olisi pudonnut
hänen sydämeltään.
”Tiedän että teihin kaikkiin voi
luottaa. Ramon ja Luglio, te olette parhaimmat mieheni. En voisi kuvitella
keitään muita, jotka sopisivat paremmin tähän tehtävään. Osc, uskon että
sinussa virtaa samaa rohkeaa verta kuin isäsi suonissa. En epäile hetkeäkään
lähettää sinua matkaan. Ja Tomar.” päällikkö kääntyi Tomariin päin ”Sinä olet
nähnyt maailmaa enemmän kuin kukaan muu meistä. Olet nähnyt varjon silmästä
silmään; nähnyt mitä se voi tehdä, jos ei osaa olla varuillaan. Sinä tiedät
mitä näiden metsien takana on ja vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus jäädä
avaraan maailmaan, päätit silti palata takaisin. Näin ollen tiedän, että sinuun
voi luottaa kuten veljeen. Te kaikki olette minulle veljiä.” Arthos päätti
lauseensa.
”Kiitos päällikkö.” Tomar
sanoi hiljaa ja hymyili vaitonaisesti.
”Pitäisikö meidän siis
lähteä? Onko viisasta viivytellä enempää?” Osc kysyi hetken hiljaisuuden
päätteeksi.
”Itse asiassa on, Osc.”
Luglio sanoi yllättäen. ”Kuten päällikkö Arthos juuri sanoi, tämä retki on
tehtävä sen suurempaa hälyä pitämättä. Jos lähdemme välittömästi, saa
tehtävämme akuutimman kuvan, kuin jos lähdemme vasta myöhemmin.
Henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, että odotamme viikon ja sitten
lähdemme.” hän jatkoi.
”Olet aivan oikeassa
Luglio.” Arthos sanoi ja muut olivat samaa mieltä. Ainoastaan Ramon näytti
jälleen vakavaa naamaa. Päällikkö huomasi sen.
”Jokin painaa mieltäsi
Ramon. Mikä on?” hän sanoi.
”Ymmärrän kantasi oi
päällikkö, mutta mielestäni on silti väärin, etteivät muut saa tietää retkemme
tarkoitusta. Heillä on oikeus tietää. Kaikkien näiden kauheuksien jälkeen.”
Ramon sanoi synkkänä.
”Ehkä me kerromme heille,
mutta emme vielä. Kaikki aikanaan.” Arthos lausui ja laski kätensä Ramonin
olalle.
”Suunnitellaan retkeä
lisää huomenna. Mutta nyt... Luulen että meillä jäi juhlat kesken!” Päälikkö
sanoi ja nousi ylös. Muut nyökkäsivät ja nousivat myös. Orven ojensi talismanin
Tomarille, joka kääri sen piiloon. Sitten he kaikki liittyivät ulkona juhlivien
joukkoon.
Viikkoa
myöhemmin aamu sarasti hämyisenä. Raskas usva leijaili metsän pohjalle alas
kukkuloilta. Taivas oli peittynyt harmaaseen pilvimattoon. Tuntui kuin yö olisi
halunnut jatkua vielä muutaman tunnin. Edes linnut eivät laulaneet.
Kylän laidalla pieni
seurue teki lähtöä. Tomar, Osc ja Luglio pakkasivat tavaroitaan hevosten
selkään. Tomar silitti ratsunsa kiiltävää turkkia. Veli oli jo liian vanha ja
Tomar oli saanut yhden Arthoksen hevosista ratsukseen retkeä varten. Hevosen
nimi oli Syksy, sillä oli vaalea harja ja tumma turkki. Se oli hieman isompi
kuin Veli, mutta pienempi kuin hevoset, mitä ihmiset käyttivät. Osc oli jo
hypännyt ratsunsa selkään ja ravasi levottomana kehää muutaman metrin päässä.
Tomar kääntyi kohti kylää
ja näki Ramonin, Mirenan ja Arthoksen lähestyvän kohti. Aamu oli niin
varhainen, että maankannella ei näkynyt ketään, ei edes kotieläimiä. Ramonin
tavarat olivat jo pakattu ja hän alkoi nousta hevosensa selkään. Mirena tarrasi
miestään hihasta ja sanoi tälle jotain. Tomar ei kuullut heidän keskusteluaan.
Mirena näytti hyvin ahdistuneelta ja Ramon halasi tätä lujasti. Ramon loikkasi
ratsunsa selkään ja ratsasti lähemmäs. Arthos käveli matkalaisten viereen.
Mirena jäi seisomaan kauemmas.
”Olkoon Trioon teille
suopea ja toivon, että kaikki menee hyvin.” Arthos sanoi matalalla äänellä.
”Kerron kyläläisille, että lähdette etsimään muita geatkeja kaupungista. Mutta
jos ette palaa ennen talvea, kerron heille totuuden. Sitten me valmistaudumme pahimpaan.”
hän jatkoi ja näytti vakavalta.
”Me palaamme ja tuomme sen
geatkin mukanamme.” Tomar sanoi ja ojensi kätensä Arthokselle. Päälikkö puristi
Tomarin kättä.
”Onnea matkaan.”
Tomar, Ramon, Luglio ja Osc kannustivat
hevosensa laukkaan. Tomar katsoi vielä taakseen ja näki äitinsä hautaavan
kasvonsa käsiinsä. Tomarista tuntui pahalta jättää äitinsä jo toistamiseen
itkemään. Jos tämä matka koittuisi heidän kohtalokseen Mirena jäisi aivan
yksin. Tomar puristi suitsia käsissään. Äiti,
me tulemme vielä takaisin, usko minua! Sitten kylä katosi heidän takanaan
ja edessä oli vain sumuinen metsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti