Viimeinen Luku - Kappale 11

Metsässä

Tomar ja Luglio odottivat Oscin vaatimuksesta puoli päivää metsän pimennossa, lähellä Demóa. Vasta auringon laskiessa he ähtivät ratsastamaan takaisin Korvenpäähän. Osc olisi halunnut jättää yhden hevosista metsään siltä varalta, että Ramon pääsisi pakenemaan. Tomar joutui vakuttamaan veljensä, että oli hulluutta jättää hyvä hevonen nääntymään metsään. Mikäli Ramon selviäisi kaupungista, hän selviäisi myös takaisin Korvenpäähän – jotenkin. Lopulta Osc taipui. Hän nousi mieli maassa ratsaille ja lähti heidän mukaansa. Tyttö laitettiin Ramonin ratsun satulaan poikittain, jotta hän ei putoaisi. Sitten he jättivät raskain mielin Demon taakseen.

                      He ratsastivat vaitonaisina yhtä soittoa koko yön ja seuraavan päivän, kunnes illan tullen pysähtyivät tasangon laitaan metsän suojiin. He olivat väsyneitä ja kylmissään ja päättivät yksissä tuumin sytyttää pienen nuotion pitämään heitä lämpimänä. Tomar sytytti kuivia risuja palamaan ja katsoi, kuinka Osc otti tytön satulasta varovasti. Hän laski tytön heidän viereensä maahan ja pyyhkäisi hiukset pois tytön kasvoilta. Pieni ele, mutta se kertoi paljon. Tyttö oli tajuton eikä tiedostanut ympäröivää maailmaa, eikä metsässä kukaan katsoisi miten hänen hiuksensa olivat. Tomar vilkaisi sivusilmällään veljeään, joka istuutui maahan tytön toiselle puolelle ja seurasi vähitellen voimistuvaa tulta.

                      Tomar huokaisi synkkänä ja alkoi kaivaa piippuaan ja puruja taskustaan. Häntä ahdisti isänsä kohtalo, sekä tämä tehtävä. Hän ei voinut enää kieltää omia tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta vaikeinta hänellä oli tuhtautua veljeensä, joka ilmeisesti tunsi samoin. Osc oli nuori, eikä ollut ollut naisen kanssa koskaan, olivathan esiaviolliset suhteet tiukka tabu Korvenpäässä. Ehkä juuri siksi hän ihastui ensimmäiseen tyttöön, jonka kohtasi. Vaikka Tomar yritti ajatella järjellä, ei hän voinut olla tuntematta syvää mustasukkaisuutta tyttöä kohtaan. Hän oli ollut tässä taistelussa mukana jo vuosia. Jos kenelläkään oli oikeus rakastua neitoon, niin se olisi hänellä.

                      ”Tässä. Laita tätä haavaasi.” Luglio sanoi Oscille istuessaan alas rinkiin.

Hän ojensi Oscille kylän vanhimman tekemää linimenttiä, jota heillä oli matkatavaroissaan mukana. Varjolaisen viiltämä haava leikkasi Oscin kasvoja ja hänen toinen silmänsä oli muurautunut umpeen. Saattoi olla että se sokeutuisi, mutta se selviäsi vasta ajan kanssa. Osc kiitti ja levitti irvistäen voidetta rupisen haavan päälle.

                      Tomar hätkähti katsoessaan veljeään, joka pyyhki ylimääräiset linimentit kellastuneeseen ruohoon. Tomarin unessa yksisilmäinen mies oli vienyt tuon tytön häneltä ja Osc oli kuin suoraan hänen unestaan. Tämä oli siis kohtalo, tytön kohtalo. Tomar tunsi poskiensa kuumottuvan katkeruudesta hänen täyttäessään tärisevin käsin piippua. Ensimmäiset henkoset rauhoittivat heti, mutta hän ei saanut tuota ajatusta enää pois mielestään. Nyt hän olisi halunnut puhua Luglion kanssa jostakin – mistä tahansa, kunhan olisi saanut hetkeksi muuta mietittävää. Luglio kuitenkin istui synkkänä, pää painuksissa, eikä näyttänyt siltä, että olisi halunnut puhua mistään. Tomarilla kävi häntä sääliksi. Hän tiesi miltä tuntui menettää hyvä ystävä. Jostain syystä Tomar ei kokenut isänsä menetystä yhtä musertavana kuin Osc tai Luglio. Ja se painoi hänen omaatuntoaan. Hänen täytyisi lohduttaa tovereitaan, ja näin ollen myös itseään.

                      ”Luglio, älä tunne syyllisyyttä Ramonin vuoksi. Se mitä hän teki, oli hänen oma valintansa. Isä ei olisi halunnut sinun soimaavan itseäsi.” Tomar sanoi.

Luglio havahtui ajatuksistaan ja kohotti katseensa Tomariin. Hän näytti yhä murheelliselta, mutta onnistui vääntämään hymyn puolikkaan kasvoilleen. Vaalenevat partakarvat hänen kuonossaan saivat miehen näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta.

                      ”Kiitos, Tomar… Mutta se ei ole ainoa murheenaiheeni.” Luglio sanoi hiljaa ja hymynkare valui pois hänen huuliltaan ja hänen päänsä painui huolen painosta.

”Mitä tarkoitat? Mikä painaa mieltäsi?” Tomar kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian tunkeilevalta. Luglio katsoi synkkänä tyttöä ja huokaisi. Sitten hän oli pitkään hiljaa. Osc katsoi varovasti vuoroin Tomaria, sitten Lugliota, joka tuijotti vakavana nuotion loimua. Tomar päätti olla utelematta liikaa, hän kyllä tiesi milloin oli oikea hetki olla hiljaa.

”…Minun täytyy kertoa teille jotain.” Luglio lopulta sanoi murtuneena.

Tomar ja Osc nyökkäsivät ja jäivät kuuntelemaan. Luglio huokaisi uudestaan ja Tomar ojensi piippunsa hänelle. Luglio otti piipun kiitollisena vastaan. Hän veti syvät henkoset ja palautti piipun.

”Te muistatte varmaan sen tarinan katoamisestani vuosia sitten? Varmasti muistatte, Ramon on jaksanut kertoa sitä jo vuosia yhä uudestaan….” Luglio aloitti ja naurahti ilottomasti. ”On kuitenkin jotain, mistä muut kyläläiset eivät tiedä mitään. Nimittäin siitä mitä tapahtui, kun olin poissa.

Kaikki alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olin nuorena poikana hieman samanlainen kuin sinä Tomar ja saatoin vähän väliä karata kylästä päiväksi jos toiseksikin. Noihin aikoihin ei ollut niin paheksuttua lähteä kylästä aika ajoin. Kerran sitten vaelsin kauas kaakkoon, lähelle Pakkasvuoria. Siellä metsässä haistoin jotain vierasta ja uhkaavaa. Kiipesin puuhun piiloon ja sieltä näin valtavan suuren peikon lähestyvän. Se oli katkaissut jalkansa ja eteni hitaasti. Peikko ei kuitenkaan ollut se, mitä olin haistanut. Piilossa puun takana oli kaksi varjolaista shakaalia, jotka väijyivät peikkoa. Peikko ei ollut huomannut minua, tai varjolaisia ja silloin toinen niistä hyökkäsi. Mitään ajattelematta vedin nuolen ja ammuin shakaalin siihen paikkaan ja hyppäsin maahan toisen kimppuun. Sain kamppailussa arven päähäni, mutta voitin.

Peikko oli hyvin kiitollinen avustani ja kutsui minut mukaansa. Tiesin kyllä, kuinka hirmuisisa ne olivat, mutta päätin luottaa peikkoon. Lähdin hänen mukanaan vuorenalaiseen kaupunkiin. Saavuttuamme perille näin peikkojen pitävän vankina geatkityttöä, joka oli eksynyt heidän mailleen. Pelastamani peikko sattui olemaan peikkokansan vasta kruunattu päällikkö ja minä sain sankarin vastaanoton. Silloin pyysin peikkopäällikköä vapauttamaan tytön ja he toteuttivat toiveeni.

Mutta tyttö ei halunnut lähteä pois. Peikot olivat kohdelleet häntä hyvin, kun hän oli loukkaantunut metsässä. He hoitivat hänen haavansa ja antoivat ruokaa. Tyttö sanoi, että hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Näin hänen vaatteistaan, ettei hän ollut täkäläisiä geatkeja. En kuitenkaan halunnut jättää neitoa, joten vietin kuukauden tytön kanssa peikkoklaanin luona. Luulin kohdanneeni sielunkumppanini.” Luglio sanoi ja hymyili vaisusti.

”Oliko se Sarina?” Osc kysyi.

Luglio pudisti päätään.

                      ”Ei. Tulen kohta siihen. Olin siis ollut kuukauden päivät peikkoklaanin luona tytön kanssa, kun päätin palata kotiin. Otin tytön mukaani ja aioin viedä hänet vihille. Mutta minut - kuten sinutkin Tomar - oli luvattu toiselle. Olin kuitenkin rakastunut ja purin kihlaukseni. Aioin pitää pääni ja naida pelastamani tytön. Suhteemme oli syvästi paheksuttu ja meidät vannotettiin olemaan hiljaa kaikesta. En saanut edes julkisesti julistaa kihlaustani. Silloin ilmeni, että tyttö odotti lasta. Hän paljasti yksin minulle, että hän oli ollut raskaana jo jouduttuaan palvelijaksi peikoille. Tiesin, että hänet mestattaisiin tuosta hyvästä, mutta halusin pelastaa hänet. Kerroin muille, että lapsi oli minun.”

                      Luglio piti tauon ja pyyhkäisi naamaansa. ”…lapsi syntyi etuajassa. Hän oli niin pieni. Tyttölapsi, jolla oli tulenpunainen tukka. Rakastin heti häntä, kuin omaani.” hän sanoi hiljaa.

                      Tomar ja Osc tuijottivat hiljaa Lugliota. He eivät olleet uskoa korviaan.

                      ”Lapsi oli tietenkin skandaali. Kätilö ja vanhempani sanoivat, että Trioon rankaisi äpärää merkitsemällä hänet värillään. Pidettiin hätäkokous, johon meitä ei luonnollisestikaan otettu mukaan. Päätettiin, että morsiameni henki säästetään, koska olin päällikön alainen, mutta lapsi tapettaisiin. Tämän jälkeen koko tapaus painettaisiin unholaan. Morsiameni ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän sanoi kuolevansa mieluummin itse, kuin tappavansa lapsensa.

                      Niinpä hän katosi. Hän pakeni lapsensa kanssa talvi-yöhön, enkä kuullut heistä sen koommin. Tietenkin etsin heitä monta viikkoa, mutta turhaan. Muut sanoivat, että morsiameni oli luultavasti eksynyt erämaahan ja kuollut lapsemme kanssa. Lopulta uskoin heitä ja tehtiin, kuten aiemmin oli päätetty. Koko tapaus painettiin unholaan, eikä siitä puhuttu enää sanallakaan mitään.     Kylän sisällä säädettiin pian tämän jälkeen sääntö, ettei kukaan saisi enää poistua Korvenpäästä. Monet vanhat ystäväni hylkäsivät minut tämän jälkeen, eivätkä vanhempani ole olleet enää väleissä kanssani. Ainoastaan Ramon ei hylännyt minua ja pysyi tukenani koko ajan. Kun toivuin sydänsuruistani menin naimisiin ensimmäisen kihlattuni, Sarinan kanssa ja myöhemmin saimme Senikan.

                      En kuitenkaan koskaan unohtanut ensirakkauttani ja kaikki muuttui, kun näin tämän tytön. Punaiset hiukset olisivat voineet olla sattumaa… mutta hänellä on aivan äitinsä kasvot.” Luglio sanoi katsoen surullisena maassa nukkuvaa tyttöä.

                      ”Miksei isä sitten tunnistanut tyttöä?” Osc kysyi hämillään, katsoen vuoroin tyttöä, vuoroin Lugliota.

                      ”Ramon ei koskaan nähnyt lastani. Vain vanhempani, kätilö ja kylän vanhimmat saivat tietää hänestä.” Luglio totesi hiljaa kääntyen katsomaan jälleen nuotiota.

                      Osc jatkoi Luglion pommittamista kysymyksillä, kun Tomar vielä sulatteli juuri kuulemaansa uutista. Oli totisesti kohtalo, että Luglio oli tappanut ne varjolaiset silloin aikoinaan. Tomar katsoi tyttöä. Hänen uinuvat kasvonsa hehkuivat nuotion lämpimässä loimussa ja hiusten punainen väri tuntui erityisen kirkkaalta. Erikoisen kirkkaan punaiset hiukset…

Tomar hätkähti. Hän katsoi tyttöä tarkemmin ja tunsi suorastaan huimausta. Sen lisäksi, että oli juuri paljastunut, että tyttö oli Luglion kauan kadoksissa ollut tytär, tämä oli se sama tyttö, jonka Tomar kohtasi metsässä vuosia sitten.

Tytöllä oli kädessään keihäs, johon oli kuivunut verta. Keihäs oli tytön kädessä sen verran varmasti, että Tomar tiesi heti, että tyttö puolustaisi henkeään viimeiseen asti. Mutta Tomar ei aikonut tappaa tyttöä. Ei enää. Ramon saisi vaikka haukkua hänet maan rakoon, mutta hän ei tätä tyttöä tappaisi. Tomar katsoi tyttöä silmiin ja hymyili. Se ei ollut mikä tahansa hymy. Se hymy tuli suoraan sydämestä. Tyttö katsoi Tomaria ja hänen silmänsä laajenivat. Aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun hymyilevän ensikertaa elämässään. Sitten tyttö pakeni.

Mystisen tytön kohtaaminen metsässä oli ollut se liikkeelle paneva voima, joka sai Tomarin aikoinaan jättämään Korvenpään ja lähtemään viideksitoista vuodeksi matkalleen. Tämä ei ollut sattumaa. Kohtalo oli ohjannut tytön Tomarin tielle, jotta hän lähtisi kotoa, kohtaisi Daranin, jolta saisi mukaansa talismaanin, jonka myötä kaikki hänen elämässään muuttui.

Se oli kohtalo, joka sai Luglion eksymään metsään peikkojen maille, jotta hän pelastaisi Verihammas Mustahamaran varjolaisilta, jotta hän saisi peikot vapauttamaan vangitsemansa geatkitytön, joka synnyttäisi myöhemmin tämän punahiuksisen lapsen. Ja silloin  Tomar muisti Deewan sanat.

”Vanha kansa kuolee. Yksi heistä kuitenkin nousee... Kansansa hylkäämä, tulenhehkuinen Trioonin lapsi.” Tomar toisti hiljaa ääneen.

Osc ja Luglio hiljentyivät ja kääntyivät katsomaan Tomaria.

”Denishi Punaisen ennustus!” Osc sanoi.

Tomar nyökkäsi.

                      ”Mietinkin mitä hän tarkoitti tulenhehkuisella.” Tomar hymähti verkkaisesti, silmäillen tytön punaisia hiuksia.

                      ”…Kansansa hylkäämä.” Luglio sanoi. ”Totisesti. Hän todella on ennustuksen pelastaja.” hän kuiskasi ja katsoi tyttöä surullisena.

Tomar pystyi vain kuvittelemaan, mitä Luglion päässä liikkui, tai miltä hänestä mahtoi tuntua. Hän oli joutunut hylkäämään lapsensa kyläläisten painostuksesta ja nyt vuosia myöhemmin löysi hänet tällaisissa olosuhteissa. Kolmekymmentä vuotta Luglio oli elänyt siinä mielikuvassa, että hänen ensimmäinen tyttärensä oli menehtynyt metsään vain muutaman päivän ikäisenä. Oli varmasti järkytys katsoa häntä nyt. Hän varmasti syytti itseään tytön hylkäämisestä.

Tomar kurtisti kulmiaan. Hän tajusi yllättäen, että tyttö oli nyt jo yli kolmekymmentä vuotias, samanikäinen kuin hänkin. Tomar ei ollut uskoa sitä, tyttö kun ei näyttänyt päivääkään kuuttatoista vanhemmalta. Millaista unta hän oikein nukkui?

Loppuyöstä he eivät enää puhuneet mitään. He vain istuivat hiljaa kukin omissa aatoksissaan, kunnes väsyivät ja kävivät nukkumaan vuoroissa. Ja aamulla kun Tomar ja Osc heräsivät, Luglio oli lähtenyt. Hän oli ottanut hevosensa ja omat tavaransa ja häipynyt mitään viestiä jättämättä. Ainoa viesti oli hänen miekkansa, joka lepäsi maassa tytön vieressä.

Viimeinen luku - Kappale 10

Pako

Lähtö Dialectian varastosta sujui ripeästi. Ainoastaan hissikuilu tuotti jonkin verran ongelmia; köyttä pitkin oli varsin haastavaa kiivetä tajuttoman tytön kanssa. Lopulta he kuitenkin saivat sidottua tytön hänen viittansa avulla Tomariin kiinni, ja hän kiipesi ketterästi ylös aulaan. Mutta todelliset haasteet alkoivat ulko-ovella. Aika oli kulunut alakerrassa täysin huomaamatta ja aamu alkoi jo sarastaa. Lisäksi illalla alkanut tulipalo oli ilmeisesti saatu aisoihin ja shakaalit olivat palanneet aukiolle.

                      Tomar laski tytön lattialle ja he hiipivät oven rakoon tähystämään tilannetta, joka ei ollut millään muotoa heille edullinen. Orastava aurinko alkoi valaista taivasta idästä ja Ashtana oli pian jo laskussa. Balcomin oli jo painunut mailleen ja Trioonkin katoaisi pian horisonttiin. Aamun varhaisina tunteina kaupunki yleensä jo kuhisi elämää, mutta ei nyt, lukuun ottamatta aukiolla seisovia shakaaleja ja harvoja vartijoita.

                      ”Kuinka pääsemme shakaalien ohi? Aurinkokin nousee pian, emmekä voi liikkua pimeyden turvin.” Osc kysyi hieman huolestuneena.

Tomar, Ramon ja Luglio katsoivan suurten murrettujen ovien raosta ulos aukiolle.

                      ”Päivällä liikkuminen on itsemurhaa. Meidän täytyy vain jäädä odottamaan iltaa.” Ramon sanoi hiljaa.

                      Oli turhauttavaa vain odottaa tekemättä mitään, mutta Tomar joutui olemaan samaa mieltä isänsä kanssa. Oli aivan liian riskialtista liikkua päivällä kapungissa, joka kuhisi varjolaisia. Tomar nyökkäsi, samoin Luglio ja he perääntyivät hiljaa ovelta lattialla makaavan tytön luokse.

                      ”Toisaalta nyt meillä on mahdollisuus levätä. Etsitään jokin piilo, josta meitä ei heti havaita, jos tänne tulee joku päivän aikana.” Tomar sanoi heidän pysähtyessään tytön ympärille.

                      Osc jäi vahtimaan tyttöä kaiken varalta sillä välin, kun muut hajaantuivat etsimään turvallista paikkaa. Tomar kipusi portaita pitkin ylös ja löysi kolmannen kerroksen sokkeloiselta käytävältä huomaamattoman huoneen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita ja joitain hänelle outoja tavaroita. Hän hölkkäsi alas kertomaan muille varastosta ja pian he kaikki ahtautuivat pieneen huoneeseen. Varastohuoneessa oli juuri ja juuri tilaa neljälle nukkua lattialla. He päättivät yksissä tuumin, että yksi heistä vahtii muiden unta ja vuoroa vaihdetaan, kuten kipinässä. Osc otti ensimmäisen vahtivuoron ja muut kävivät lepäämään.

                      Kova lattia ei haitannut, vaan Tomar vaipui pian tuttuun uneen. Nyt hän ei kulkenut eteenpäin unensa hämyisessä metsässä vaan seisoi paikoillaan odottaen. Kuulosti kuin tuuli olisi humissut puiden latvustoissa, vaikka ei tuntunut ilmanvirettäkään, eikä taivaaseen asti ulottuvilla puilla ollut oksia tai lehtiä. Tomar tunsi tutun kihelmöinin ja kuumotuksen sisällään. Hän haistoi ilmaa, joka ei tuoksunut yhtään miltään. Aika tuntui pysähtyneen. Kului ikuisuus, kului sekunti. Usvan seasta, kaukana ilmestyi naisen hahmo. Nyt Tomar näki tytön piirteet selvästi. Punaiset leiskuvat hiukset, arpinen, alaston vartalo ja ne surulliset silmät. Tomarin sieluun sattui nähdessään ne silmät. Hän tahtoi sulkea tytön syleilyynsä ja rakastaa häntä, pyyhkiä tuon surun pois hänen kasvoiltaan.

                      Tomar yritti liikahtaa, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän seisoi niillä sijoillaan kuin halvaantunut. Tyttö käveli verkkaisesti häntä kohti, punaiset hiukset hulmuten, vaikkei tuullut laisinkaan. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän Tomarista ja levitti kätensä. Tomar yritti pakottaa itsensä liikkeelle, hän yritti riuhtoa ja huutaa, mutta mitään ei tapahtunut. Tyttö näytti niin kovin surulliselta ja Tomar halusi sanoa hänelle lohduttavia sanoja, mutta hän ei kyennyt tekemään mitään ja se sai hänet turhautuneeseen raivoon. Silloin hänen takaansa kulki ohitse se mies. Palava raivo leimahti Tomarin sisällä. Ei taas! Sitten hän näki hymyn tytön surullisilla kasvoilla ja kateuden kirvelevä pisto levisi hänen sydämeensä. Kun miehen huulet koskettivat tyttö Tomar havahtui unestaan äkisti.

                      Hiki norui hänen niskaansa myöten ja Tomar oli yhä tunnekuohun vallassa. Hänellä meni hetki tajuta missä oli, kunnes muisti Diolectian ja pienen varastohuoneen, johon he olivat käyneet lepäämään. Tomar käänsi kylkeään ja erotti Oscin istuvan oven edessä. Ovi oli raollaan, mutta Osc ei tarkkaillut käytävää, vaan katsoi lattialla hänen vieressään makaavaa tajutonta tyttöä. Tomar tunsi inhottavan piston sisällään, hänen huomatessaan Oscin silittävän varovasti tytön hiussuortuvaa. Tomar nousi äkkiä istumaan ja Osc veti nopeasti kätensä pois. Hän hymyili Tomarille, kuten aina, mutta Tomar näki nolostumisen merkkejä veljessään.

                      ”Nuku vain, minua ei vielä väsytä.” Osc sanoi hiljaa, ettei herättäisi muita.

Tomar katsoi häntä happamasti, mutta ei vastannut mitään. Hän ei tiennyt mitä sanoisi, ilman että kuulostaisi vihaiselta. Osc huomasi veljensä ankaran ilmeen ja näytti vaivaantuneelta. Tomar tuhahti ja painui takaisin makuulle, kääntäen kasvonsa kohti seinää. Häntä kuitenkin kiukutti niin, ettei saanut kunnolla unta. Syke oli koholla ja vatsassa tuntui pahalta. Tomar puristi silmänsä kiinni ja yritti ajatella muita asioita, mutta vaikka hän kuinka yritti hän näki vain edessään sen miehen suutelevan hänen naistaan ja Oscin silittävän hänen hiuksiaan.

                      Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin vaipui levottomaan uneen, jossa vilisi alakerran hallin korkeat säiliörivit, shakaaleja, joita hän ratsasti karkuun ahtailla sokkeloisilla käytävillä ja Demon kaduilla, taivaan loistaessa verenpunaisena.

Päivä kului hitaasti. He nukkuivat vuoroissa ja päivän taittuessa laskuun, he olivat jo kaikki virkeinä hereillä. Ramon ja Luglio, sekä Osc keksivät jatkuvasti jotain puhuttavaa, vaikka Tomaria ei huvittanut jutustella mistään. Hän tyytyi kuuntelemaan muiden keskustelua ja vähän väliä hän huomasi oman katseensa harhautuvan lattialla makaavaan tyttöön. He olivat tarkkailleet tytön tilaa tasaisin väliajoin ja tila vaikutti vakaalta. Hän ei vironnut, mutta ei osoittanut kuolemisen merkkejäkään.

                      Varastohuoneen uloimmalla seinällä oli pitkä kapea ikkuna oli maitolasia, josta ei näkynyt ulos, mutta auringon valo pääsi sisään. Siitä he päättelivät, että iltapäivä alkoi vihdoin ja viimein taittua iltaan, kun valo muuttui lämpimämmäksi ja huone alkoi hämärtyä.

                      ”Eikä hetkeäkään liian aikaisin.” Ramon totesi Diolectian pimetessä jälleen.

He ottivat tytön mukaansa, keräsivät hänen tavaransa ja lähtivät hiipimään ulos käytävälle. He laskeutuivat kierreportaita alas aulaan ja pysähtyivät jälleen ovelle. Tilanne oli sama kuin edellisenä päivänä. Ilta pimeni myöhäissyksynä nopeasti, mutta vaikka pimeyden turvin oli helpompi kadota varjoihin, oli silti shakaalien ohi pääseminen vaikea tehtävä. Partioita oli yhtä paljon, kuin edellisenä päivänä, ehkä jopa muutama enemmän. Aukiolle oli ilmestynyt päivän aikana mestauslava ja sen vieressä oli uusi kasa ruumiita. Tomaria puistatti.

                      ”No mitä nyt?” Osc kysyi kuulostaen sekä huolestuneelta, että turhautuneelta.

Muutkin katsoivat ahdistuneina ulos. Heiltä alkoivat mahdollisuudet loppua.

                      ”Hajaannutaan vielä kerran ja etsitään ulospääsyä.” Ramon sanoi.

                      ”Me olemme kiertäneet Diolectian jo monta kertaa. Jos toinen ulospääsy olisi olemassa, olisimme huomanneet sen.” Tomar vastusti synkkänä.

                      ”Mutta entä, jos emme olekaan? Minä sanon, että yritetään vielä!” Ramon kivahti.

                      ”Tomar on oikeassa. Hukkaamme vain kallista aikaa sillä tavoin. Tämä on ainoa ulospääsy.” Luglio sanoi painokkaasti.

Ramon ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta ei alkanut väittelemään Luglion ja Tomarin kanssa.

                      ”Meidän täytyy vain juosta nopeasti.” Tomar aloitti.

                      ”Ei. Se on itsemurhaa.” Luglio sanoi ja painoi päänsä mietteissään. ”On toki yksi keino…” hän sanoi ja huokaisi syvään. ”Yksi harhauttaa shakaaleita ja vartijoita, jolloin muut pakenevat.” hän sanoi vakavana.

                      ”Sehän se vasta itsemurhaa onkin!” Ramon huudahti ja kaikki muut sihahtivat hiljentääkseen hänet. Ramon madalsi ääntään ja jatkoi. ”Tarkoitan, että vaikka muut pääsisivät pakenemaan, niin se joka jää harhauttamaan ainakin kuolee.” hän murisi hampaidensa välistä.

                      ”Tiedän.” Luglio vastasi hiljaa. ”Keksitkö parempaa keinoa, Ramon?”

                      ”Isä, Luglion ehdotus on ainoa järkevä vaihtoehto. Silloin ainakin muut pääsevät pakenemaan.” Tomar sanoi.

Ramon ei näyttänyt yhtään vakuuttuneelta. Hän tuhahti ja risti kätensä puuskaan.

                      ”Mitä järkeä on suunnitelmassa, joka maksaa yhden hengen? Eikö tarkoituksemme vain ollut viedä pelas- tämä tyttö Korvenpäähän?” Ramon murahti ja katsoi happamasti maassa makaavaa naista. Tomarin sisällä kuohahti, aivan kuin hänen isänsä olisi häpäissyt neidon katseellaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Osc puhui.

                      ”Kyllä oli isä, mutta etkö muista miksi me tulimme etsimään häntä? Kansamme tulevaisuus on kyseessä! Geatkit tuhoutuvat, jos emme saa häntä kylään! Tällaisissa tehtävissä tulee väistämättä hetkiä, jolloin uhrauksia on tehtävä! Yhden henki voi pelastaa monia. Yksi meistä voi pelastaa koko sukumme.” Osc sanoi vakavana.

                      ”Poikasi puhuu viisaasti nuoresta iästään huolimatta, Ramon. Sinun tulisi kuunnella järjen ääntä.” Luglio sanoi ja katsoi ovelle päin.

                      ”Tiedän.” Ramon huokaisi sykkänä.

Tuli hiljaista. Kaikki miettivät väistämätöntä kohtaloa, sekä heidän tehtäväänsä. Tomar katsoi lattialla lepäämää tyttöä, joka hengitti hiljaa ja syvään. Kuinka tämä onneton tyttöparka tulisi pelastamaan heidän koko sukunsa? Hän nukkui ikuista unta, josta häntä ei saanut hereille. Ehkä Orven tietää kuinka herättää hänet… Tomar hymähti. Ehkä tämä sittenkin oli hänen kohtalonsa.

                      ”Minä harhautan shakaaleja, jotta pääsette pakenemaan.” Tomar sanoi rauhallisesti.

Ramon ja Osc katsoivat häntä järkyttyneinä. Luglio kääntyi Tomaria kohden ja laski kätensä hänen olalleen.

                      ”Ei, minä teen sen. Sinun kuuluu saattaa tyttö Korvenpäähän. Olet osa suurempaa tarinaa, Tomar. Mutta minun tarinani…” Luglio sanoi ja hymyili. ”…se alkaa tänään.”

                      ”Luglio!” Ramon henkäisi.

                      ”Entä Senika, entä Sarina? Aiotko hylätä vaimosi ja tyttäresi? Ja tyttärentyttäresi?” Tomar kysyi. Hänestä tuntui pahalta ajatella, että Senika jäisi ilman isää. ”Minulla ei ole vaimoa tai lapsia, perheenikin pärjäsi viisitoista vuotta ilman minua! Anna tehtävä minulle, olen ennenkin kohdannut shakaaleja, joten voi olla että jään henkiin koetuksesta.” Tomar jatkoi ja tarttui Lugliota käsivarresta.

Hän katsoi Lugliota silmiin ja kavahti. Ne olivat surulliset, samalla tavalla kuin tytöllä. Luglio veti henkeä ja hengitti ulos hitaasti.

                      ”Tomar… Olen elänyt hyvän elämän, saanut olla naimisissa ihanan naisen kanssa, saanut kasvattaa maailman kauneimman tyttären, ja olen saanut elää elämäni ystävieni keskellä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Sinä sen sijaan vasta palasit kotiisi. Sinun tehtäväsi on suojella perhettäsi; paikkasi on Korvenpäässä. Minä menen, älä yritä estää minua.” hän sanoi painokkasti.

                      Tomarista tuntui, että hän ei voisi voittaa tätä väittelyä. Hän irrotti otteensa ja astui hävinneenä miehenä askeleen taaksepäin. Hän käänsi katseensa sivuun eikä saanut sanottua sanaakaan vastaan.

                      ”Hyvä. Jos teillä ei ole enää vastaan sanomista, niin käymme suunnitelman läpi.” Luglio sanoi muille ja istui alas lattialle tytön viereen. Osc ja Ramon istuutuivat myös vaitonaisina alas. Tomar seisoi vielä hetken, mutta istuutui sitten myös.

                      ”Suunnitelmaa varten tarvitsen jousen ja nuolia. Sopivan hetken tullen hiivin ulos. Tarkoituksenani on kavuta aukion oikealla laidalla olevan läheisen kivitalon katolle. Sieltä käsin ammun nuolella niin monta shakaalia, kuin kykenen. Sitten lähden pakenen itään, kahden korkean rakennuksen ohitse, kohti rantaa. Eli juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin te. Toivottavasti saan mahdollisimman monta shakaalia ja vartijaa perääni. Kun sekasorto on pahimmillaan ja kaikkien huomio kiinnittynyt minuun, te hiivitte tytön kanssa ulos ja pakenette samaa tietä takaisin viinikellariin ja ulos Demosta.” Luglio sanoi. Hän oli suunnitellut jo kaiken valmiiksi. Ramon ja Osc nyökkäsivät vakavina ja Tomar tuijotti lattiaa. Hänen oli pakko hyväksyä tilanne ja toimia sen mukaan.

                      Kun kukaan ei enää sanonut mitään, joten Luglio nousi ylös. Hän ojensi kätensä kohti Tomaria.

                      ”Saisinko jousen ja nuolesi?” hän sanoi päättäväisesti.

Tomar nousi ylös ja veti jousen päänsä yli. Vieressä Osc irrotti viinin vyötäröltään ja ojensi ne Lugliolle sanaakaan sanomatta. Vaikka Luglio oli oikeassa – hänen paikkansa oli kotona, oli Tomarin silti vaikea hyväksyä tätä päätöstä. Hän kuitenkin pakotti itsensä toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Nyt ei ollut oikea aika alkaa sooloilla.

                      Luglio kiinnitti viinin vyöhönsä ja kokeili nopeasti jousta. Tomar katsoi vierestä kulunutta miestä, jonka turkkikin oli kauhtunut ja vaalentunut iän myötä, joka valmistautui mahdollisesti viimeiseen koitokseensa. Luglio oli aina ollut vähäpuheinen, eikä Tomar ollut koskaan ollut järin kiinnostunut hänestä. Tomar tiesi vain että hän oli isänsä paras ystävä ja Päällikön luottomies Ramonin ohella.

                      Luglio kääntyi kohti ovea ja lähti kävelemään varmoin askelin sitä kohden. Ramon marssi ystävänsä perään Tomarin ja Oscin jäädessä vartioimaan naista. Luglio kurkisti varovasti oven raosta ulos ja tarkasteli tilannetta. Ramon tirkisti myös pihalle. Kuut olivat jo taivaalla ja aukiolla shakaalit olivat järjestäytyneet melko lailla keskelle, vartijoiden seistessä asemissaan. Luglio nyökkäsi. Nyt oli hänen hetkensä. Yhtäkkiä Ramon iski nyrkillä Lugliota lujaa ohimoon ja tämä kaatui lyönnin voimasta maahan liki pökertyneenä. Ramon kyykistyi, nappasi jousen ja alkoi irrottaa viiniä Luglion vyöltä. Tomar ja Osc säpsähtivät ja lähtivät juoksemaan heitä kohti.

”Seis.” Ramon sanoi vetäessään miekan huotrastaan ja vei sen Luglion kaulalle.

Tomar ja Osc pysähtyivät niille sijoilleen. Luglio virkosi ja tajusi Ramonin osoittavan häntä miekallaan. Ramon nousi pystyyn ja perääntyi kohti ovea.

                      ”Luuletko että voin päästää sinua tekemään tällaista työtä?” hän sanoi Lugliolle, joka kohottautui istualteen ja katsoi tyrmistyneenä Ramonia.

                      ”Sitä paitsi minä olen aina ollut parempi ampumaan ja nopeampi juoksemaan.” Ramon virnisti. Sitten hän vilkaisi nopeasti Tomaria ja Oscia ja kääntyi jälleen Lugliota päin.

                      ”Pidä huoli pojistani.” hän sanoi ja katosi ovesta ulos.

Tomar ja Osc ryntäsivät ovelle ja kurkistivat raosta ulos. He ehtivät juuri nähdä, kun Ramon katosi äänettömästi varjoihin.

                      ”Se typerys…!” Luglio ähkäisi pidellen ohimoaan ja astui Tomarin ja Oscin viereen.

He yrittivät nähdä missä Ramon meni, mutta hän onnistui pysymään suojassa. Vaikka isä oli kookas geatkiksi, hän oli silti nopea ja äänetön liikkeissään. Tomar tähysti aukealle, jossa vartijat juttelivat toisilleen partiopaikoillaan ja shakaalit olivat kokoontuneet keskelle. Kukaan ei ilmeisesti ollut vielä nähnyt Ramonia.

                      ”Tuolla.” Osc kuiskasi.

Tomar nosti katsettaan ja hetken hakemisen jälkeen näki isänsä hiipivän kolmikerroksisen kivitalon harjakatolla. Ramon katosi savupiipun taakse ja pian kuului jotain huutoa aukealta. Tomar näki shakaalin kaatuvan maahan. Sitten alkoi kaaos.

                      Ramon onnistui tappamaan ainakin viisi shakaalia ja pari varjolaista, ennen kuin hänet huomattiin. Yksi shakaaleista kirkaisi ja kaikki lähtivät syöksymään kohti taloa, jonka katolla Ramon oli. Hän ampui vielä yhden shakaalin ja katosi sitten varjoihin.

                      ”Nyt!” Luglio henkäisi.

Tomar ponkaisi pystyyn ja juoksi tytön luokse. Hän nappasi tytön syliinsä ja Osc kasasi mukaan hänen vaatteensa. Luglio oli valmiina oven raossa heidän tullessaan takaisin. Sitten he livahtivat yksitellen ulos. Luglio ensimmäisenä, sitten Tomar ja viimeisenä Osc. Ramon oli totisesti onnistunut häiritsemään tilannetta, eikä kukaan tajunnut katsoa Diolectian suuntaan. Vartijat säntäilivät ympäri aukiota ja kaikki osoittelivat sinne päin minne shakaalit olivat lähteneet. Luglio juoksi minkä jaloistaan pääsi, Tomar heti hänen kintereillään kohti rakennusta, jonka varjoista he olivat tulleet. He eivät hidastaneet tahtiaan edes päästessään sivukujalle varjoihin piiloon.

                      Nopeasti, nopeasti, kujaa pitkin kadulle, kadulta kujalle, nopeasti, eteenpäin, pois, pois täältä. Tomar kuuli jossain shakaalien kirkuvan. Hän puristi tyttöä sylissään ja kiristi tahtia. Hän näki sivusilmällään Oscin ilmestyvät melkein hänen vierelleen. Hyvä, veli oli yhä mukana. Kujat mutkittelivat ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Nopeasti, nopeasti. Syke tuntui jomotuksena korvissa ja veren makuna kurkussa.

                      ”Hei!” kuului huuto.

Tomar säpsähti ja tajusi yhden varjolaisen hyökkäävän sivusta ja kahden tulevan takaa. Lähin varjolainen huitaisi miekallaan kohti Oscia, joka huusi kivusta. Verta räiskähti tiiliseinälle ja Osc kierähti kivusta ulvahtaen maahan. Tomar otti tytöstä kiinni yhdellä kädellä ja veti toisella miekan esiin. Varjolainen ei ehtinyt tajuta mikä häneen iski, ennen kuin oli jo kuollut.

                      ”Osc! Ota hänet!” Tomar huudahti ja lähes heitti tytön Oscille, joka kömysi ylös maasta kasvot verta valuen.

                      ”Menkää, menkää!!” hän karjaisi Oscille ja Lugliolle, joka tarttui heti Oscia hihasta ja he jatkoivat kiiruusti matkaansa.

                      Tomar kääntyi ja rynnisti juoksemaan takaa tulevia vartijoita vastaan. Toinen vartija pysähtyi säikähtäneenä takaa-ajetun käydessä päälle, mutta urhoollisempi mies jatkoi hyökkäystään. Tomar kohotti miekan ja ajatteli isäänsä. Miekka torjui varjolaisen iskun ja sivalsi tappavasti. Varjolaisen ruumis lösähti maahan ja hänen päänsä kieri kujan vierellä olevaan ränniin. Tomar hyppäsi ruumiin yli, kohti toista vartijaa. Geatkin luonne otti vallan ja Tomar karjui miehelle paljasten hampaansa, hyökäten samalla raivon vallassa häntä kohti. Mies huudahti pelosta ja juoksi pakoon.

                      Tomar palasi nykyhetkeen ja pysähtyi. Nyt ei ollut aikaa jahdata varjolaisia. Hän kääntyi ympäri ja lähti muiden perään. Hetken kuluttua hän näki toiset juoksemassa kujan päässä. Hän sai Oscin ja Luglion kiinni juuri maan alle johtavien portaiden juurella. He laskeutuivat portaat nopeasti ja pujahtivat ääneti hylättyyn taloon sisään. Tomar otti Oscilta tytön vaatteet kainaloonsa, laittaen samalla miekkansa huotraan.

                      ”Tapoitko sinä ne?” Osc kysyi heidän kiiruhtaessaan kellariin.

                      ”Toisen vain.” Tomar sanoi hengästyneenä. ”Ei puhuta siitä nyt.”

Tomar alkoi auttaa Lugliota ottamaan hyllyjä irti. Kun myös hyllyn takaosa oli irti Tomar viittoi Oscille, joka katosi nopeasti tunneliin tytön kanssa. Seuraavaksi meni Luglio ja Tomar jäi asettamaan hyllyt ja takaseinän takaisin paikoilleen, ennen kuin lähti etenemään pimeää tunnelia pitkin.

                      Vasta kun kuunvalon kelmeät säteet osuivat kasvoille metsässä, Demon ulkopuolella, Tomar vihdoin huokaisi helpotuksesta. He pääsivät pakoon. Selkään sattui tunnelia pitkin kumarassa juoksemisen jäljiltä. Hän suoristi itsensä ja kiersi puun ympäri. Hän tähysti paksun, kiemurtelevan puun juuren päältä kauempana kohoavan Demon siluettia. Hänen rakastamastaan kaupungista oli tullut helvetin esikartano. Ja heidän isänsä jäi tuohon kaupunkiin.

Viimeinen luku - Kappale 9

9

  

Demóssa

Ilta laskeutui, kun he saapuivat maanalaista käytävää pitkin Demóon. He olivat jättäneet hevoset ja tavaransa mahdollisen suojaisaan paikkaan, jotta niitä ei havaittaisi heti heidän ollessa kaupungissa. Salakäytävä johti vanhaan viinikellariin, piiloon viinihyllykön taakse. Tomar ja isänsä irroittivat ovena toimivan hyllyn takaseinän pois paikoiltaan ja sitten he irrottivat hyllyn tasot yksi kerrallaan, koko ajan kuunnellen ja haistellen ilmaa shakaalien tai varjolaisten varalta. Oli liian pimeää nähdäkseen mitään. Pian he olivat kaikki ahtaassa, homeisessa kellarissa.

                      Luglio kipusi jyrkät puiset tikkaat kattoluukulle, Oscin asetellessa hyllykön tasoja paikoilleen piilottaen salakäytävän perästään. Luglio kokeili puista kattoluukkua. Se oli jäykkä, mutta auki. Muut nyökkäsivät ja Luglio raotti luukkua. Huone mihin luukku antoi, oli yhtä hylätty ja autio kuin kellarikin. Silti he etenivät äärimmäisen varovaisesti. Nyt ei ollut varaa hutiloida.

                      Kasvoistaan ikäisiään vuosia aiemmin vaalennut Luglio avasi luukun selälleen ja kipusi ensimmäisenä huoneeseen. Kuluneet vuodet eivät kuitenkaan olleet tehneet hänestä huteraa. Luglio oli jäntevä, vahva, ja aisteiltaan terävä. Hän kävi huoneen ripeästi läpi, nurkasta nurkkaan. Luonto oli suonut geatkeille kyvyn kulkea ääneti kuin pöllö yöllisellä taivaalla, eikä Lugliosta lähtenyt hiiskahdustakaan. Ainoastaan jalanjäljet pölyisellä lattialla paljastivat, jonkun käyneen siellä. Pian Luglio palasi luukulle.

                      ”Reitti selvä.” hän kuiskasi ja muutkin kipusivat ylös.

                      Ensimmäisenä kipusi Osc, liukkaasti kuin kissa, perässään Tomar ja viimeisenä Ramon, joka raskaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta ei päästänyt lankkulattiasta narahdustakaan.

                      Huone oli ollut selvästi tyhjillään jo pitemmän aikaa; paksu pölykerros peitti lattiaa, eivätkä harvat huonekalut paljastaneet huoneen alkuperäistä käyttötarkoitusta. He etenivät peräkanaa ovelle toistensa askelia pitkin, yrittäen jättää mahdollisimman vähän jälkiä itsestään. Ovi aukeni kapeaan eteiskäytävään, joka johti ulko-ovelle. Oven edessä he pysähtyivät.

”Mikäli tilanne on sellainen, kuin vanha isäntä kuvaili, meidän täytyy toimia erityisen huolellisesti. Kaupunki on täynnä varjolaisia ja shakaaleja. Varjolaisia pystymme välttelemään, mutta shakaalit ovat todellinen uhka. Ne haistavat meidät kaukaakin.” Tomar kuiskasi.

”Yksi mahdollisuus on tappaa neljä varjolaista ja pukeutua heidän vaatteisiinsa peittääksemme oman hajumme.” Ramon puhui ääntään madaltaen.

”Ajatus on uhkarohkea, mutta minun täytyy olla kerrankin kanssasi samaa mieltä. Metsästetään varjolaiset kuitenkin mahdollisimman kaukana tästä talosta, jotta emme johda jälkiä ainoaan pakotiehemme.” Tomar sanoi hiljaa. Osc katsoi kasvot kalpeina heitä.

”Onko heitä pakko tappaa?” pikkuveli kysyi epävarmasti. Luglio vastasi Oscille, kuin mestari oppipojalleen;

”Ymmärrän huolesi, mutta meillä ei ole varaa valita. Jos yritämme varoa ja vältellä tappamasta uhria, kiinni jäämisen riski on liian suuri. Muista Osc, että kiinni jääminen tarkoittaa kuolemaa, mutta ei vain meille, vaan myös Korvenpäälle.” Luglio sanoi vakavana. Osc nyökkäsi, mutta Tomar näki veljensä kasvoista, ettei hän hyväksynyt heidän kantaansa. Kuin kunnon sotilas hän totteli, jopa vasten tahtoaan.

He laativat nopeasti suunnitelman, ennen poistumistaan lahosta talosta. Heti taka-ovelta nousivat jyrkät, kapeat kivirappuset ylös pimeälle kujalle. Kujalle päästyään Tomar tunnisti mihinpäin kaupunkia he olivat. Vain pari kilometria kaakkoon, mistä hän oli aikoinaan asunut.

                      ”Tämä kuja johdattaa Selémtielle. Lähdetään etelää, merta kohti.” hän viittoi ja muut seurasivat häntä.

                      He hiipivät varjoissa parin korttelin verran. Vähän väliä heidän ohitseen kulki varjolaisia partioimassa, jolloin he piiloutuivat ovien syvennyksiin tai kadulla lojuvien romujen taakse. Heidän onnekseen he eivät kohdanneet yhtään ainoaa shakaalia. Tällä alueella ei ilmeisestikään ollut tarvetta tiukalle vartioinnille. Ehkä juuri siksi vanha pariskuntakin oli päässyt pakenemaan. Pian he saapuivat kapealle kadulle. Katua reunustavien kivitalojen savirappaus imi kaikki äänet ja valot itseensä.

                      Pimeydessä tuntui, kuin koko ulkopuolinen maailma olisi hävinnyt tätä kurjaa kujaa ympäröivien kiviseinien takaa. Paksut pilvet peittivät taivaan ja välillä ripotteli vettä. Tämä ei voinut olla sama kaupunki, jossa hän oli elänyt. Demon yö oli aina tähtikirkas, ja päivisin paistoi aurinko. Vettä tuli putkia pitkin joka taloon ja koneet kastelivat asukkaiden istutuksia. Ikuinen kesä, kuin unelma. Mutta tänä yönä kaupunki näytti pimeämmät kasvonsa. Kaikki sähkövalot oli sammutettu. Talot näyttivät tyhjiltä, autioilta. Tomar nielaisi ahdistuksen sisäänsä. Nyt ei ollut aikaa pelätä.

                      He tulivat tienristeykseen. Heidän tiensä katkaisi kivetty katu, jonka poikki kuja jatkui vielä kapoisempana, päättyen umpikujaan. Seurueen jokaisen jäsenen vasen korva värähti ja he katsoivat heti kuulemansa narahduksen suuntaan. Askeleita, ja ne lähestyivät. Silloin poikkeavan kadun varrelta kääntyi kaksi aseistettua nahkahaarniskoihin, ja viittoihin sonnustautunutta varjolaista. Kaikki jähmettyivät varjiohin. Heitä ei oltu vielä havaittu. Tomar nyökkäsi muille ja harppasi kadun poikki sivukujalle. Muut jäivät odottamaan. Vartijat huomasivatkin Tomarin liki välittömästi. He katsahtivat toisiaan ennen kuin pinkaisivat juoksuun hänen peräänsä. Tomar kiiruhti liukkaasti aivan umpikujaan asti. Hän pysähtyi seinän eteen ja kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo melkein saavuttaneet hänet. He jättäityivät muutaman metrin päähän ja vetivät miekkansa esiin.

                      ”Mitä sinä karvaturpa täällä hiivit? Eikö kaaliisi ole mennyt, mitä ulkonaliikkumiskielto tarkoittaa?!” toinen vartijoista ärähti laiskan oloisella murteella. Hänen kaverinsa kuiskasi jotain ja he molemmat nauroivat pahaenteisesti. Toinen vartija, jonka pää muistutti muhkuraista naurista otti askeleen lähemmäs. Miehen naama kuvotti Tomaria.

                      ”Sinä tiedät mikä rangaistus on, mutta voi olla, ettemme päästä sinua niin helpolla. Täällä ei kukaan kuule huutoasi.” mies sanoi julmasti ja viittoi kujan seiniä.

                      Tomar veti miekkansa esiin ja suoristi selkänsä.

                      ”Sepä hyvä.” hän murahti vastaukseksi.

Vartijat pysähtyivät virneet naamallaan. Mutta ennen kuin he ehtivät avata suutaan vastatakseen, olivat Ramon, Luglio ja Osc olivat ilmestyneet heidän taakseen. Vartijat olivat oikeassa. Kukaan ei todellakaan kuullut heidän huutojaan.

Vartijoiden takit olivat tarpeeksi pitkät, peittääkseen hyvin geatkin hajun. Lisäksi miesten viitat olivat myös pitkät, mutta myös paksut. Jokaiselle oli vaatekappale, joten heidän ei tarvinnut metsästää enempää kudetta ylle. He uskaltaisivat nyt vihdoin etenemään kohti määränpäätään.

                      Tomarilla oli mielessään vain hämärä kuva siitä, mihin heidän oli tarkoitus mennä. Mutta monumentti, jonka talismaani oli hänelle näyttänyt, oli aivan kuin rakennus, jonka hän oli nähnyt Demóssa asuesaan – mutta vain kerran.

                      ”Kuinka kaukana se paikka on?” Luglio kuiskasi heidän pysähdyttyään vetämään henkeä.

                      ”Lähellä etelän satamaa. Sinne on vielä matkaa, mutta pääsemme sinne vielä yön aikana.” Tomar vastasi.

Hän totisesti toivoi, että suunta oli oikea. Jos paikka ei ollutkaan sama, kuin näyssä, mitä he sitten tekisivät? Hän oli kerran kävellyt rakennuksen ohitse, mutta en ulkomuotoa oli vaikea unohtaa.

                      Toista tuntia myöhemmin he alkoivat olla lähellä määränpäätään. Mutta mitä lähemmäs he etenivät, sitä tiheämmin vartijoita alkoi ilmestyä. Sekä nyt myös shakaaleja. He seurasivat talojen katolta kahta paria marssivan pitkin katuja. Vain yksi shakaali pysähtyi haisteleem ilmaa, ja juuri kun he olivat valmistautuneet pahimpaan, jatkoi se matkaansa muiden perään. Heidän naamiointinsa oli kuitenkin toiminut moitteettomasti. Koetinkivi oli läpäisty ja he pystyivät etenemään hieman huojentuneemmin mielin. Suojuksiaan ei kuitenkaan ollut turvallista vielä laskea ja Varjon tunkkainen ilmapiiri piti heidät varpaillaan. Tomar ei ollut koskaan ollut näin totaalisen keskellä Varjoa, eikä hän pitänyt siitä millään tasolla. Hän tunsi turkkinsa nousevan pystyyn niskasta häntään asti ja kylmä hiki kostutti ohimoita.

                      Pian tie leveni ja heidän eteensä avautui laaja aukio, jonka toisessa päässä kohosi suuri, valkea rakennus. Liittouman parlamenttitalo Diocletia. Se oli valkoinen ja kiilsi jopa synkkänä yönä kuin kävetauringon sulattama jää. Rakennus oli muodoltaan, kuin suuri pyramidi, jonka jokaisesta nurkasta kohosi suuret obeliskinmuotoiset pylväät kohti taivaita. Silloin, kun Tomar oli Demossa asuessaan viimeksi kulkenut puistoaukion poikki hänen henkensä oli salpaantunut kongressitalon jylhyydestä ja kauneudesta. Se oli paikka jossa Jerchóvan Liittouman edustajisto istui ja jossa kaikki Jerchóvaa koskevat päätökset tehtiin. Silloin se oli yötäpäivää valaistu ja kuhisi elämää. Nyt se oli pimeänä ja ainoastaan pilvien raosta pilkistävät kuut valaisivat sitä ja saivat sen kiiltämään.

Keskellä aukiota oli Liittouman pystyttämä kivinen muistomerkki. Sen edessä kaupungin asukkailla ja turisteilla oli ollut tapana syödä piknikkiä tai ottaa toisistaan kuvia. Nyt aikoi oli täynnä romua ja savuavia ruumiiskasoja. Muistomerkin yläpuolella roikkui hirtettynä ja häväistynä ruumiita. Tomar nielaisi. Häväistyt ruumiit olivat Liittouman toimiksijat.

”Tuoko rakennus?” Osc kysyi epäuskoisena.

Tomar nyökkäsi. Nyt hän oli varma. Se sama polttava tunne valtasi hänen koko kehonsa. He olivat lähellä.

                      ”Miten me aiomme oikein päästä sisään? Emme ainakaan tämän aukean poikki!” Ramon sihahti. He kyyristelivät piilossa erään rakennuksen portaikon alla ja tähystivät sieltä käsin ympäristöä.

                      ”Meidän täytyy kiertää.” Tomar sanoi katsoen ympärilleen.

                      ”Onko taloon muuta sisäänkäyntiä?” Luglio kysyi.

                      ”En usko.” Tomar vastasi. ”Meidän täytyy kiertää sivukujia pitkin lähemmäs ja yrittää jotenkin päästä sisään.” hän sanoi vakavana.

Muut nyökkäsivät. Suunnitelma ei ollut loistava, mutta heillä ei ollut paljoa mahdollisuuksia. Yö oli heidä ainoa turvansa, eli tehtävä oli suoritettava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin aurinko nousisi. He poistuivat samaa tietä, kun olivat tulleet ja lähtivät ripeästi kiertämään korttelin päästä aukiota. Mutkittelevat kadut veivät heitä ensin kauemmas, mutta vähitellen takaisin lähemmäs.

Aukion ympärillä olevat rakennukset olivat sekoitus uutta ja vanhaa. Oli eri aikakausien koristeellisia ja vähemmän koristeellisia kivirakennuksia ja vuoroin korkeita lasisia pilvenpiirtäjiä. Kaikki rakennukset olivat pimeinä; joissakin harvoissa ikkunoissa lepatti kynttilöiden valo. Demo oli ollut sähköisetetty ja vaikka Tomar ei tiennyt, mikä voima sai lyhtypylväät syttymään valkoiseen valoon, hän oli kuitenkin tottunut siihen, samoin kuin kaikki Demon asukkaat. Mutta tänä pimeänä iltana sähköt olivat poikki ja koko kaupunki näytti kuolleelta. Tomar kiinnitti hetkeksi huomionsa taivaalla loimuavaan hehkuun, mutta keskittyi sitten etenemiseen ja ympäristöönsä.

Lopulta he pääsivät aivan Diolectian juurelle. Aukiolla parlamenttitalon edessä partioi shakaaleja ja muutama varjolainen, jotka pysyivät sopivan kaukana shakaaleista. Jopa varjolaiset pelkäsivät omia verikoiriaan. Hehku taivaalla voimistui.

”No mitä nyt??” Ramon kuiskasi.

Tomar nosti kätensä.

                      ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti aukion toiseen laitaan.

Joitain varjolaisia juoksi kohti taivaalla loimuavaa hehkua. Hehku tuli tulipalosta. Joku huusi joitain shakaaleille, jotka liittyivät juoksevien ihmisten joukkoon ja jäljelle jääneet varjolaiset, hajaantuivat ison aukion joka puolelle.

                      ”Tämä on mahdollisuutemme!” Tomar sihahti ja he lähtivät ravaamaan varjoissa kohti Diolectia. He tulivat yhden obeliskin kulmalle ja lähtivät kiertämään sitä nopeasti. Kauempana partiossa olevat varjolaiset juttelivat kekenään osoitellen tulipalon suuntaan eivätkä huomanneet pääovea lähestyviä hahmoja, jotka kipusivat leveät rappuset nopeasti ja katosivat suurista murretuista ovista sisään.

Diolectia oli sisältä päin vielä massiivisempi, kuin ulkoa. Pyramidin lasinen katto kohosi korkeuksiin ja katosi ylempien kerroksien taakse. Ensimmäisen kerroksen valtavassa aulassa kohosi neljät leveät kierreportaat ylemmäs ja keskellä aulaa kohosi suuri kristallipatsas, joka esitti yhdeksää ihmisenkaltaista olentoa, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja piirin keskellä kohosi jälleen pyramidi. Suurin osa ympärillä olevista seinistä oli lasia ja ne olivat monilta paikoin särjetty, joka sai jylhän rakennuksen näyttämään surulliselta ja aavemaiselta.

                      ”Minne päin?” Luglio kysyi hiljaa ja kaikki kääntyivät katsomaan Tomaria.

Tomar katseli ympärilleen. Näky oli tuonut hänet vain Diolectian luokse, mutta mikään sisällä ei näyttänyt tutulta. Hän rypisti otsaansa ja katsoi ylemmäs, minne kierreportaat johtivat. Tomar sulki silmänsä ja keskittyi miettimään.

                      ”Tomar?” Osc kysyi varovasti.

Tomar aukaisi silmänsä ja veti syvään henkeä.

                      ”Alas.” hän vastasi. ”Meidän täytyy päästä alaspäin.” Tomar sanoi ja katsoi ympärilleen.

                      ”En näe alas vieviä portaita.” Ramon sanoi ja he kaikki vilkuilivat ympärilleen.

                      ”Hajaannutaan.” Luglio sanoi ja he lähtivät kaikki eri suuntiin pimeässä aulassa, etsien pääsyä alas. Tomar kiersi suuret kierreportaat, vilkaisten minne ne veivät. Hän pystyi kuvittelemaan Liittouman virkamiesten nousevan ja laskeutuvan portaita hoitaessaan tärkeitä virkatehtäviä, sekä muiden ihmisten kuhisevan aulassa kulkien kukin asioillaan. Ylempänä oli varmasti toimistoja ja virkamiesten työtiloja ja kokoustiloja. Tomar pysähtyi. Alakerta ei siis ollut yleisölle avoin ja oli luultavasti tarkoitettu vain tietyille Liittouman toimijoille. Sisäänpääsyä olisi siis turha etsiä aulasta.

                      Tomar kääntyi kannoillaan ja lähti hölkkäämään aulan poikki aivan toiseen laitaan, jossa kohosi valkoinen lasiseinä. Luglio ja Ramon olivat kumpikin melko lähellä ja huomasivat Tomarin. Tomar asteli seinän viereen. Se oli ikkunaton ja oveton, ainoastaan keskellä seinää oli pyöreä kämmenen kokoinen teräslaatta. Oscin liittyi heidän seuraansa. Tomar kokeili seinää ja sitten teräslaattaa. Hänen koskettaessaan laattaa siihen syttyi sininen pieni valo. Tomar painoi kämmenensä laattaa vasten ja valo muuttui punaiseksi.

                      ”Tässä on ovi. Auttakaa minua.” Tomar sanoi ja alkoi kokeilla seinää laatan läheltä.

Muutkin alkoivat käymään seinää läpi.

                      ”Tässä!” Osc sanoi ja upotti kyntensä teräslaatan sivureunasta sisään seinään ja he havaitsivat seinässä lähes olemattoman viivan. Siinä oli kahden oven välinen sauma.

Muut liittyivät auttamaan Oscia ja ryhtyivät vetämään ovia auki kummaltakin puolen. Pian heidän edessään aukesi pari metriä halkaisijaltaan oleva musta, seiniltään sileä kuilu. He pönkkäsivät oven auki ympäriltään löytämillään romuilla ja alkoivat laskeutua köyden varassa alaspäin. Heidän köytensä riitti juuri ja juuri alhaalla olevan hissin katolle. Muutaman miekaniskun jälkeen he saivat hissin huoltoluukun auki ja laskeutuivat hissikoriin sisään.

Heti heidän jalkojensa koskettaessa hissin lattiaa siihen syttyi valot ja ilmastointi hyrähti päälle. Ramon säpsähti, mutta muut eivät olleet moksiskaan. Tomar katsoi hissin nappeja seinässä. Siinä oli ainoastaan nuoli ylös ja alas, sekä kaksi toisiaan osoittavaa nuolta, sekä kaksi toisistaan pois päin osoittavaa nuolta. Tomar painoi ensin nuolta alas, mutta ei tapahtunut mitään. Sitten hän painoi nappia, jossa nuolet osoittivat toisistaan pois. Kuului vaimea sihahdus ja hissin ovet aukesivat.

                      Heidän edessään avautui pitkä käytävä, johon syttyi valkoiset valot yksitellen. Tomar kurkisti varovasti ulos, mutta ketään ei näkynyt. Käytävä oli valkoinen ja haisi steriilille. He lähtivät ensin hitaasti kulkemaan käytävää eteenpäin. Käytävällä ei näyttänmyt olevan ovia, mutta vähän väliä ilmestyvät teräslevyt paljastivat totuuden. He kokeilivat avata ensimmäistä ovea, mutta levy näytti punaista valoa, eikä ovea saanut auki väkivalloin, joten he päättivät kulkea käytävän päähän asti. Toisessa päässä käytävä ei loppunutkaan, vaan kääntyi vasemmalle, teki u-kännöksen ja alkoi viettää alaspäin. Valot syttyivät heidän edetessään yhä syvemmälle ja vain syvemmälle.

                      Seurue eteni yhä vain syvemmälle käytävää pitkin. Kuinka syvälle, sitä heidän oli vaikea sanoa.  Tomar tunsi korviensa menevän lukkoon ja ilman viilenevän. Lopulta käytävä päättyi ja heidän edessään oli enää yksi ovi. Oven vieressä seinässä oli pyöreä teräslevy, ilman näkyviä namikoita. Tomar veti henkeä ja kosketti levyä, kuten viimeksikin. Nyt ei syttynyt mitään valoa; ei tapahtunut yhtään mitään. Tomar vilkaisi muita ja he yrittivät jälleen vääntää ovea auki, mutta se ei onnistunut. He taistelivat jonkin aikaa oven kanssa, mutta se pysyi salvattuna hievahtamattakaan.

                      ”Ei se avaudu!” Ramon ähkäisi heidän vääntäessään miekkojen avulla ovea.

Tämä oli viimeinen ovi, viimeinen mahdollisuus.

                      ”Helvetti!” Tomar ärähti turhautuneena ja pamautti levyä nyrkillään.

Yhtäkkiä levyyn syttyi himmeä sininen valo, joka vilkkui, kuin viimeisillä voimillaan. Tomar pamautti levyä uudestaan. Nyt valo alkoi vilkkua sinisenä ja vihreänä. Samassa valo vaihtui vilkkumaan ainoastaan vihreänä ja ovi sihahti nykien puoliksi auki.

                      ”Nyt!” Luglio huudahti ja he tarrasivat oveen kiinni. He väänsivät ovea auki, taistellen sähkölukkoa vastaan. Osc veti oman pitkämiekkansa raskaan viitan alta ja pönkkäsi sen ovien väliin. Oven mekanismi yritti yhä sulkea ovea, mutta miekka oli lujempaa tekoa. Niin he kipusivat miekan ylitse ovesta sisään.

                      Kaikki henkäisivät. He olivat saapuneet maanalaiseen korkeaan halliin, joka oli jaettu eri osiin paksuilla seinillä. Halli oli viileä, lähes kylmä ja valot syttyivät siellä täällä ja osa ja himmeänä vilkkumaan. Koko alakerta toimi omalla varavoimalla, joka myös sytytti valot ja piti sähkölukot toiminnassa. Tämän verran Tomar ymmärsi mitä tapahtui. Muut hätkähtivät valojen syttyessä itsestään ja hän joutui selittämään heille, ettei paikalla ollut ketään.

                      Tomar rypisti kulmiaan mietteliäänä. Selvästi oli hyvin tärkeää, että juuri tässä osassa Diolectiaa sähköt pysyivät yllä, tapahtui mitä hyvänsä. Tomar nielaisi epävarmana. Seinät eivät olleetkaan varsinaisesti seiniä, vaan koko halli oli täynnä lattiasta kattoon yltäviä paksuja hyllyjä, jotka oli suljettu teräsluukuilla. Luukkuja oli korkealle kattoon asti ylettyvissä hyllyissä satoja ja hyllyjä oli hallissa kymmeniä. Ja halli. Se oli valtava.

                      ”…Mitä kummaa?” Ramon henkäisi hämmästyneenä näystä.

                      ”Niitä on valtavasti.” Osc sanoi kävellessään eteenpäin. Luglio kääntyi Tomarin puoleen.

                      ”Mitä me etsimme täältä, Tomar?” hän kysyi naama vakavana, kuin haudankaivajalla.

                      ”En osaa sanoa.” Tomar tunnusti.

                      He astelivat ensimmäisen seinämän eteen. Luukkurivit kohosivat korkealle kuin hongat ja jatkuivat kauas hallin perälle asti. Teräsluukut olivat noin metrin kanttiinsa ja niitä oli vierivieressä aivan lattian rajasta kattoon asti. Kaikissa luukuissa oli kahva, joitain nappeja ja samanlainen pieni valo kuin ovien levyissäkin. Lähes kaikissa paloi sininen valo, joissakin paloi punainen valo ja joissakin ei ollut valoa lasinkaan.

”Mitä ne ovat?” Luglio ihmetteli tarkastellessaan lähemmin yhtä silmienkorkeudella olevaa luukkua, jossa paloi sininen valo. Tomar katseli ympärilleen ja huomasi, että jotkut luukut siellä täällä olivat auki tai raollaan.

”Katsotaanko?” Osc ehdotti.

Kaikki katsoivat vuorotellen toisiaan.

                      ”Näky johdatti meidät tänne. Kai meidän täytyy, jotta tiedämme mitä tehdä seuraavaksi.” Tomar sanoi ja muut nyökkäsivät. Ainoastaan Ramon näytti epäilevältä, mutta ei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Tomarkin nyökkäsi ja tarttui Luglion kanssa kiinni kahvasta.

                      Valo ovessa muuttui vihreäksi ja kuului syvä sihahdus. Luukku oli yllättävän paksua terästä ja se oli raskas avata, mutta se kuitenkin avautui hitaasti. Luukun takaa paljastui toinen samankokoinen ovi, jossa oli vain yksi kahva, ilman lukkoa. Tomar tarttui kahvaan ja säpsähti. Se oli jääkylmä. Hän puristi huulensa yhteen ja otti kaksin käsin kiinni kahvasta ja veti luukkua, joka ei auennut kuin ovi, vaan kuin vetolaatikko. Laatikkoa oli raskas vetää, mutta pian se lähti liukumaan sujuvammin, kuin kiskoilla. Kaikki henkäisivät. Se ei ollutkaan laatikko, vaan arkku. Ruumisarkku.

Tomar veti koko arkun ulos, jolloin se pysähtyi kiskojen stoppareihin. Arkun pohja oli harjattua terästä, kuten kaikki muukin varastossa, mutta yläosa oli lasia ja he näkivät arkun sisällä makaavan miehen. Hänellä oli paksu parta, päällään valkoinen yksinkertainen vaate ja kasvoillaan seesteinen ilme.

”Tämä on ruumishuone.” Osc sanoi hiljaa ja katsoi ympärilleen hieman inhoten.

”Ei.” Tomar sanoi ja kumartui arkun ylle. ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti lasia, joka huurustui aavistuksen mihen kasvojen kohdalta.

”Hän on elossa!” Luglio henkäisi ja kaikki astuivat lähemmäs katsomaan.

Tomar tarkkaili lasin läpi miestä, sekä kiskoilla lepäävää teräsarkkua. Hän pyyhkäisi huurtuvaa lasia nähdäkseen paremmin, jolloin lasi yllättäen avautui puoliksi. Kaikki hypähtivät askeleen kauemmas, mutta huomaessaan, ettei mitään huolestuttavaa tapahtunut, palasivat he takaisin lähemmäs. Nyt Tomar huomasi, että miehen käsistä lähti kirkkaita letkuja, jotka katosivat peuhmustetun alustan alle.

                      ”Outoa kangasta.” Ramon sanoi kokeillessaan alustaa.

                      ”Se on muovia, se ei ole oikeastaan kangasta.” Tomar sanoi hajamielisesti tutkiessaan arkkua. Hän huomasi pienen luukun arkun alaosassa. Sen sisällä oli joitain vaatteita, kengät ja erilaisia tavaroita, kuten jokin pussi, kolikoita, taskukello ja karkeasti tehty koru. Ne olivat ilmeisesti miehen omia tavaroita.

                      ”Tämä arkku… koko tämä-” Tomar viittasi suureen hyllykköön ”-pitää miehen elossa. Nämä letkut liittyvät siihen ja nuo valot luultavasti näyttävät, missä on joku henkilö sisällä ja missä ei.” Tomar sanoi päättelynsä tuloksen.

                      ”Entä punainen valo? Tarkoittaako se, että sisällä ei ole ketään?” Osc kysyi.

Tomar kurtisti kulmiaan. Heistä parin metrin päässä oli luukku, jossa paloi punainen valo. Tomar asteli luukun luokse ja avasi sen. Hän veti sisältä esiin arkun, jonka sisällä makasi valkoisiin puettu nuori mies, melkein poika. Arkun lasi ei ollut huurussa ja pojan kasvot olivat kalpeat.

                      ”Punainen valo tarkoittaa, että sisällä oleva henkilö on kuollut.” Tomar totesi hiljaa.

Muut katsoivat toisiaan ja sitten ympäristöä, paitsi Ramon, joka katsoi yhä ahdistuneen näköisenä parrakasta miestä.

                      ”Tarkoittaako tämä sitä, että se etsimämme ’pelastaja’ on täällä? Jossain näistä arkuista?” Osc kysyi.

Tomar käveli takaisin nyökyttäen.

                      ”Meillä tulee olemaan helvetillinen työ löytää se henkilö täältä. Luukkuja on tolkuttoman paljon. Miten me sitä paitsi pääsemme tuonne ylös?” Luglio kysyi osoittaen ylöspäin.

                      ”Ehkä meidän pitää-” Osc aloitti, kun Ramon keskeytti hänet.

                      ”Kaikki ei ole nyt hyvin.” hän sanoi tuijottaen yhä miestä. Tomar astui lähemmäs, katsoi Ramonia ja sitten miestä.

                      ”Mitä tarkoitat?” Luglio kysyi.

Ramon näytti vakavalta.

                      ”Eikö hänen olisi pitänyt jo herätä ääniimme?” hän sanoi katsoen miestä.

Osc ja Lugliokin kääntyivät katsomaan miestä. Hän näytti nukkuvan, rintakehä kohosi hengityksen tahtiin, mutta hän ei reagoinut ääniin mitenkään. Tomar koski miehen kättä. Se oli lämmin ja täysin rento. Hän nosti kättä hieman koholle, mutta mies ei reagoinut. Tomar laski käden ja nipisti kämmenestä miehen vaaleanruskeaa ihoa kysiensä väliin. Mies ei reagoinut. Tomar nipisti lujenpaa ja kämmenselästä kirposi pieni veritippa, mutta mies ei sävähtänytkään.

                      ”Tuo uni on luonnotonta.” Ramon sanoi hampaidensa välistä.

Kaikki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan ja miestä. Mies oli elossa, mutta yhtä kuin ruumis heille. Yhtäkkiä Tomar tajusi jotain. Nukkuva mies ja ne tavarat…

                      ”Tämä on vankila.” Tomar sanoi hiljaa.

Yhtäkkiä jostain kuului vaisu kolahdus ja kaikki säpsähtivät. He jähmettyivät kuuntelemaan. Mistään ei kuulunut enää mitään, eikä ilmassakaan ollut muita tuoksuja, kuin hallin kylmän steriili haju.

                      ”Tuo saattoi lähteä, jostain rakennuksen laitteesta, mutta meillä ei ole aikaa jäädä pähkäilemään mitä teemme.” Tomar sanoi.

                      ”Tomar on oikeassa. Etsitään se ’pelastaja’ ja häivytään täältä. Mietitään sitten mitä teemme.” Luglio komppasi.

Kaikki nyökkäsivät ja yksissä tuumin vetivät lasin takaisin paikoilleen ja työnsivät miehen arkkuineen takaisin säilöön. Sitten he hajaantuivat käymään läpi säilöjä joissa paloi sininen valo. Urakka oli valtava ja eteni hitaasti. Säilöt olivat täynnä lähinnä miehiä, mutta myös naisia, jopa lapsiakin; ihmisiä ja ihmisen kaltaisia olentoja, mutta ei geatkeja.

Tunnin uurastettuaan Luglio tuli Tomarin luokse hengästyneenä. Tomar sulki juuri luukkua, jossa oli ollut vanha nainen, jolla oli ruma arpi kasvoissaan.

”Tämä ei onnistu näin. Meillä menee päiviä, ehkä jopa viikkoja käydä kaikki luukut läpi. Emmekä vieläkään tiedä kuinka pääsemme käsiksi ylhäällä oleviin luukkuihin.” Luglio sanoi turhautuneena. Tomar oli samaa mieltä. Aikaa kului hukkaan, mutta juuri aikaa heillä ei ollut tuhlata.

”Olet oikeassa.” Tomar vastasi ja piti pienen tauon miettien. ”Yritetään ensin selvittää yläluukkujen ongelma. Jos ruumiit on saatu sinne, on meidänkin sinne jotenkin päästävä.” hän sanoi.

”Paitsi, jos varastonhoitaja osasi lentää.” Luglio hymähti.

He lähtivät yhdessä kulkemaan ympäri hallia etsien katsellaan tikkaita tai vastaavaa. Tomar huomasi auki pönkätyn oven vieressä sisäpuolella teräslaatan, jossa paloi sininen valo. Hän pysähtyi ja kääntyi ovea kohti. Teräslevyssä oli muutama outo laatta, joiden merkkien merkitystä Tomar ei ymmärtänyt. Hän painoi ensimmäistä nappia, mutta mitään ei jälleen tapahtunut. Hän painoi kärsimättömänä toista nappia, jolloin katonrajasta kuului voimakas, matala humahdus. Tomar säikähti ja painoi saman napin pohjaan ja humina lakkasi. Hän huokaisi ja yritti päätellä merkkien tarkoituksen, ennen kuin teki mitään. Ei ollut viisasta antaa vihollisille äänimerkkejä tai muuta vihjettä olemassaolostaan. Luglio liittyi hänen seuraansa, samoin myös Osc ja Ramon, jotka olivat säikähtäneet ääntä ja lähestyivät heitä toisen hyllyn takaa.

”Mikä se ääni oli?” Ramon kivahti.

”Karkea virhearvio, ei tule toistumaan.” Tomar mutisi katsoessaan otsa rypyssä nappeja.

Merkit olivat erilaisia geometrisiä kuvioita. Napissa, jota Tomar oli painanut oli kaksi aaltoviivaa. Ensimmäisessä oli ympyrä ja kolmannessa kaksi neliötä sisäkkäin, neljännessä napissa kolme viivaa alekkain ja viidennessä pieni ympyrä ja sen alla viiva. Myös Ramon ja Osc tulivat katsomaan nappeja. He katsoivat kaikki nappeja, mutta pian Ramon tuhahti ja lähti kävelemään takaisin hyllyjä kohti.

”Kokeile tuota.” Osc sanoi ja osoitti alinta nappia.

”Oletko aivan varma?” Luglio kysyi, kun Tomar ojensi sormeaan. Tomar pysähtyi, mutta Osc nyökkäsi vieressä. Tomar alkoi painaa neljättä nappia, mutta epäröi jälleen. Hän arpoi hetken neljännen ja viidennen napin välillä. Kumpi, kumpi? Hän pähkäili vielä hetken ja painoi sitten alinta nappia. He jännittyivät kuuntelemaan ja odottamaan. Mitään ei tapahtunut.

”Ensimmäisestäkään ei tapahtunut mitään.” Tomar sanoi Oscille, joka nyökkäsi lyhyesti.

”Ei, katsokaa.” Luglio sanoi ja osoitti ylös.

Heidän yläpuolellaan, jostain katosta, laskeutui alas, jokin taso. Se oli kuin hissi, mutta hieman isompi. He astuivat taaksepäin ja katsoivat, kun hissi laskeutui heidän eteensä. Sen katosta lähti kaapeli ylös, mutta nyt Tomar huomasi kapeat kiskot seinässä, jota pitkin kori laskeutui. Siinä oli katto ja pohja, mutta korissa ei ollut seiniä tai ovea, vaan avonainen kori ja kaiteet sivuilla. Toisessa kaiteessa oli upotettuna samanlaisia nappeja kuin hississä oli ollut: nuoli ylös ja alas, sekä nuoli oikealle ja nuoli vasemmalle, sekä nappi jossa oli neliö, mutta ei toisiaan osoittavia nuolia. Ei tietenkään, tässä ei ole ovia, Tomar pohti.

Hän astui koriin, Osc ja Luglio heti kannoillaan. Osc vihelsi lyhyesti Ramonille, joka oli heistä kauempana. Huomatessaan heidät Ramon lähti hölkkäämään kohti ja hyppäsi yli kaiteen hissin kyytiin. Tomar painoi ylös osoittavaa nuolta ja hissi lähti kohoamaan vauhdilla kohti katonrajaa. Kaikki tarrautuivat kaiteisiin kiinni. Mitä ylemmäs he kohosivat, sitä lämpimämmäksi ilma kävi. Lämmin ilma kohoaa ylös, kylmä ilma alas - tämän kokoisessa hallissa ero oli huomattava. Alhaalla oli kylmä, mutta ylhäällä siedettävän koleaa. Ylös saapuessa hissi pysähtyi pehmeästi ja eteni aavistuksen verkkaisemmin katonrajaa pitkin. Tomar painoi nuolta vasemmalle ja kori kääntyi ennen ensimmäistä hyllykköä vasemmalle, kulkemaan hyllyjen viertä. Tomar painoi neliötä ja kori pysähtyi. Hän painoi uudestaan edellistä nappia ja hissi jatkoi eteenpäin. Nyt hän ymmärsi, kuinka ohjata sitä. Nyt tarvitsi enää tietää minne mennä.

Tomar sulki silmänsä, kuten oli tehnyt ylhäällä aulassa ja antoi vaistonsa päättää, olihanhan hän painanut nappia vasemmallekin täysin intuitiolla. Lisäksi viimevuotisten kokemustensa perusteella hän oli alkanut uskoa kohtaloon. Kivi johdatti heidät tänne, kohtalo sytytti tulipalon, jonka turvin he pääsivät Diolectiaan sisään ja hänen sydämensä opasti heidät alas, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, ettei tietä kellariin ollut. Tomar keskittyi. Se tunne, joka oli voimistunut koko ajan heidän ollessaan Demossa, kihelmöi vahvasti koko kropassa. Sydän pamppaili ja Tomar tunsi sykkeensä hieman kohoavan. Hänen suljettujen silmiensä eteen alkoi muodostua hänen mielensä metsä. Korkeat synkät puut, sumuinen metsänpohja ja se tunne…

Leimahdus. Tomar avasi silmänsä ja painoi nuolta oikealle. Hissi kääntyi seuraavan hyllyn kohdalta oikealle ja lähti kulkemaan sivuttain hyllyn viertä. Tomar tunsi jälleen sykähdyksen rinnassaan. Hän painoi nuolta alas. Hissi pysähtyi pehmeästi ylimmän luukun kohdalle. Tomar huomasi, että myös luukkujen vieressä, seinässä oli kapeat kiskot, johon hissin kiskot napsahtivat kiinni ja kori lähti laskeutumaan alaspäin. Tomar antoi hissin laskeutua muutaman luukun verran ja painoi sitten neliötä ja hissi pysähtyi. Heidän edessään oli luukku, jossa paloi sininen valo.

Kaikki katsoivat toisiaan ja pian Tomar huomasi kaikkien katsovan häntä odottavasti.

”Tämäkö se on?” Luglio kysyi.

Tomar nielaisi ja katsoi luukkua.

                      ”En ole varma.” hän vastasi.

Luukkuja oli lukematon määrä, todennäköisyys osua oikeaan lähes ensiyrittämällä oli hyvin pieni. Toisaalta, jos oli kirjoitettu, että he tulevat tänne, niin kaikki oli mahdollista.

                      ”Se selviää yhdellä tavalla.” Osc sanoi ja nyökkäsi luukkua päin.

Tomar katsoi luukkua ja kasasi itsensä. Hän tarttui kahvaan kiinni ja avasi sen. Sisältä tuli valui ulos höyryä, sillä luukkujen sisäilma oli paljon kylmempi, kuin ylhäällä hallissa. Tomar otti kaksin käsin kiinni sisemmästä kahvasta ja veti. Hissi oli selvästi tehty juuri tätä tarkoitusta varten, sillä se oli mitoitettu juuri oikean kokoiseksi. Arkun lasi meni heti huuruun. Vedettyään arkun kokonaan ulos Tomar pysähtyi katsomaan huurun peittämää arkkua. Kaikki muutkin katsoivat jännityksen vallassa. Sitten Tomar astui lähemmäs ja koski lasia.

                      Lasi aukeni ja sisällä makasi geatkityttö. Pieni hintelä geatkityttö, mutta muodoiltaan jo nainen. Tytöllä oli päällään samanlainen valkoinen yksinkertainen mekko, kuten kaikilla arkuissa olevilla, mutta se mikä sykähdytti Tomaria oli tytön puolipitkät hiukset. Ne olivat tulenpunaiset.

                      Hän ei ollut ainoa, jota tytön hiukset sykähdyttivät. Myös Ramon ja Osc katsoivat naamat pitkinä tyttöä, mutta Luglio näytti siltä kuin, joku olisi läimäissyt häntä kasvoihin.

                      ”Onko tämä se geatki?” Osc kysyi heti.

Tomar nyökkäsi. Hän ei saanut enää katsettaan irti tytöstä. Tästä tytöstä hän oli nähnyt unia vuosikausia, ymmärtämättä niiden merkitystä ja nyt hän oli siinä hänen edessään ilmielävänä, lihaa ja verta. Mutta hänen ilmeensä ei ollut seesteinen, vaan jotenkin surullinen. Tomar astui lähemmäs ja kosketti tytön laihaa käsivartta. Hän havaitsi luisevassa olkapäässä repaleisen arven. Se oli vanha, mutta karva ei ollut koskaan peittänyt arpea. Tomar katsoi tytön kasvoja ja näki kolme syvää arpea, jotka leikkasivat oikean silmän päältä, kuonon yli vasempaan poskeen asti. Mitä tarkemmin Tomar katsoi, sitä enemmän arpia hän havaitsi. Millainen elämä hänellä on ollut?

                      ”Oudon värinen tukka.” Ramon tokaisi.

Tomaria ei yllättänyt ollenkaan, että hänen isänsä kiinnitti huomiota ensitöikseen tytön erilaisiin hiuksiin. Hän ohitti Ramonin huomautuksen ja avasi arkun alaosassa olevan luukun. Sen sisältö oli huomattavasti vaatimattomampi, kuin ensimmäisellä miehellä: ruskea, kulunut, pään yli vedettävä viitta; musta hihaton tunika ja punaisen-musta korsetti, sekä joitain resuisia nauhoja kuin kääreliinoja, eikä mitään muuta. Ei kenkiä, tai päälysvaatteita, eikä omaisuutta. Tomar otti tavarat syliinsä ja tunsi poskiensa hieman punehtuvan koskiessaan rohkeaan korsettiin. Hän laski vaatteet tytön vatsan päälle ja alkoi tarkastella, miten letkut saisi irti käsistä.

                      ”Mitä varten sinä nuo otit?” Ramon kysyi osoittaen tytön vaatteita.

Tomar katsoi isäänsä kulmiensa alta.

                      ”Ne ovat hänen omaisuuttaan. Tyttö on yhä elossa, muista se.” Tomar sanoi kylmästi ja alkoi irrottaa varovaisesti letkua. Kun hän veti letkun irti, valo uloimmassa luukussa muuttui sinisestä punaiseksi.

                      ”Onko tämä viisasta? Nuo nauhat pitävät hänet elossa!” Osc sanoi huolestuneena.

                      ”Jos me haluamme hänet mukaamme, se on välttämätöntä.” Tomar sanoi ja alkoi irrottaa letkuja toisesta kädestä. Luglio astui tomari viereen ja ryhtyi auttamaan häntä. Pian tyttö oli irti kaikista letkuista ja johdoista. Tomar ujutti kätensä hänen alleen ja nosti hänet ilmaan. Tyttö oli hämmentävän kevyt, hän ei painanut varmaan kuin hieman yli kolmekymmentä kiloa, jos sitäkään. Tomar otti tytön syliinsä. Osc veti lasin kiinni, työnsi arkun takaisin sisään ja sulki luukun. Sitten hän otti vaatteet tytön vatsan päältä. Tomar nyökkäsi muille ja astui kaiteen viereen.

                      Hän painoi nuolta ylös ja hissi lähti kohoamaan ylös. Tyttö oli niin kevyt, että Tomar pystyi ohjaamaan hissiä toisella kädellään. Hetken kuluttua hissi laskeutui jälleen alas miekalla pönkätyn oven eteen. He astuivat vuorotellen miekan ylitse, lopuksi Osc irrotti miekan ja ovi sulkeutui heti sihahtaen. Heidän edessään aukesi jälleen hämärä, valkoinen käytävä, ja taakse jäi Diolectian synkkä vankila. 

                      Tomar käänsi katseensa nukkuvalta näyttävään tyttöön, joka hengitti hyvin hiljaa. Mitä kaikkea tämä tyttö olikaan ehtinyt kokea, joutuakseen tällaiseen paikkaan? Ja kuinka kauan hän oli maannut tuossa varastossa, letkujen varassa? Tomar nyökkäsi tovereilleen. Tehtävän ensimmäinen osa oli nyt suoritettu. Heidän täytyi enää päästä elävänä ulos Diolectiasta ja elävänä ulos Demosta.