Viimeinen luku - Kappale 6

Ilta

Illan tullen lunta ei enää satanut mutta alkoi tuulla kylmästi. He olivat ehtineet vuorelle iltaan mennessä, kuten Eiffel on ennustellutkin. Pimeällä ei kuitenkaan ollut turvallista jatkaa matkaa vieraassa maastossa ja varsinkaan Varjon alueella. Yöt täällä olivat synkkiä ja täynnä pelkoa. Eiffel ei ollut kyennyt nukkumaan kunnolla kahteen viikkoon. Jos hän nukahtikin, hän näki ahdistavia painajaisia ja heräsi aina kauhuissaan ja hiestä märkänä. Nytkin hän valvoi, katsoen synkkää maisemaa. He olivat löytäneet ylhäältä kallion kupeesta syvennyksen, jonne he pystyivät kätkeytymään yöksi, mutta nuotiota he eivät uskaltaneet sytyttää. He olivat liian lähellä J´ranmoa ja olisi typerää jäädä tässä vaiheessa kiinni valon ja lämmön vuoksi. He kyllä tarkenisivat.

                      Waldo nukkui levotonta unta. Hän käännähteli ja hengitti välillä kiivaasti. Eiffeliäkin väsytti, mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Hän mieluummin valvoi ja vahti synkkää metsää, kuin vaipui niihin kauheisiin, verisiin painajaisiin. Hän seurasi kuinka Waldo vaihtoi jälleen asentoa ja näytti kasvoistaan ahdistuneelta ja Eiffel mietti pitäisikö hänen herättää kaverinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Waldo avasi silmänsä ja räpytteli unesta sekaisin katsellen ympärilleen. Sitten hän haukotteli ja hieroi kasvojaan.

                      ”Taasko painajainen?” Eiffel kysyi.

                      ”Joo… helvetti…” Waldo vastasi väsyneenä.

Tuli hiljaista. Etäällä taivaan poikki lensi jotain kookasta. Oli niin piemeää, ettei voinut erottaa oliko se pöllö kauempana vai lepakko lähempänä.

                      ”Onko sulla mitään rättiä?” Waldo kysyi. Eiffel pudisti päätään ja Waldo tuhahti harmistuneena. Hän aukaisi nahkapanssarin rintasuojusta ja tunki käden takkinsa väliin. Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui.

                      ”Löytyikö?” Eiffel kysyi parantaen asentoaan.

                      ”Parempaa.” Waldo virnisti leveästi vetäessään kätensä pois. ”Mä en muistanu että mä pistin nää tänne sillon…” hän sanoi ja avasi kouransa jossa oli kaksi ja puoli itse käärittyä sätkää.

                      ”Aarnihauta!” Eiffel nauroi.

                      ”Tämä olkoon se kuuluisa pahan päivän vara.” Waldo sanoi juhlallisesti ja piilotti puolikkaan tupakan takaisin taskuun. Hän laittoi sätkän huuleensa ja ojensi toisen vääntyneen, mutta ehjän tupakan Eiffelille, joka otti sen kiitollisena vastaan. Waldo huokaisi syvään vetäessään ensimmäiset henkoset. Mikään ei auttanut painajaisten aiheuttamaan ahdistukseen paremmin kuin tervanhuuruiset savut. Eiffel katsoi hymyillen kaveriaan, joka muuttui jokaisella hengenvedolla vähitellen seesteisemmäksi. Pimeässä kallion raossa ei näkynyt muuta kuin tulipäiden himmeässä valossa häivän verran erottuvat kasvojen piirteet.

                      ”Kuule…” Eiffel aloitti, mutta jäi miettimään sanojaan.

Waldo käänsi katseensa häneen odottavasti.

                      ”Mä oon miettiny… Mitä sun silmälle tapahtui?” Eiffel kysyi. He olivat olleet ystäviä pienen ikuisuuden, mutta Eiffel ei koskaan saanut kysytyksi tätä. Heidän tapoihinsa ei kuulunut vanhojen kaivelu. Waldo naurahti ja käänsi katseensa ulos, katsoen alas levittyvää kuusikkoa.

                      ”Se oli rangaistus.” Waldo totesi hiljaa. Eiffel antoi tupakkansa palaa, hän ei halunnut kuluttaa sitä liian nopeasti.

                      ”Mistä?” hän kysyi.

Waldon ilme vakavoitui ja hän tuijotti maisemaa hiljaa. Eiffel ehti jo luulla, ettei Waldo aikonut jatkaa, kun hän yllättäen puhui.

                      ”Siinä sodassa… Olin vielä ihan pentu, alokas. Mulla oli periaatteet ja kaikki… Mä ajattelin, että sitä sotaa käytiin jonkin suuremman hyvän vuoksi. Hah, vittu mitä paskaa…” Waldo murahti ja veti henkoset. ”Olin komennuksessa, kun Civitasin joukot hyökkäsi. Ne yritti iskeä takaa päin, mutta se ei onnistunut. Sitten kun oli täys ryminä päällä, minut komennettiin tiedusteluryhmän mukana selustaan. Sitten… Siellä tuli vastaan talo. Meidän olis pitänyt jatkaa matkaa, mutta kaikki muut lähtikin sitä taloa päin. Ne ei kuunnellut mua… Ne aiko ryöstää sen mut… siellä olikin vielä asukkaita. Vittu…” Waldo ähkäisi ja hieroi otsaansa.

”Siellä oli naisia ja lapsikin. Muut rupes raiskaan naisia ja ne tappoi sen miehen. Mä olin järkyttynyt, miten ne voivat tehdä sellasta. Mutta sitten kun ne kävi käsiksi siihen pikkutyttöön…  Sillon mulla napsahti. Mä tapoin kaksi mun omaa joukkuetoveria. Sinne taloon. Sitten ne muut otti mut kiinni ja mut pakotettiin kattomaan, kun ne tappoi sen pikkutytön ja ne naisetkin. Lopuksi ne sytytti sen talon palamaan. Multa revittiin silmä irti ja se nakattiin sinne tuleen. Jotta mä en enää katsoisi niitä pahalla, niin ne sanoivat.” Waldo kertoi hiljaa yhä tuijottaen poispäin.

Eiffel ei sanonut mitään. Hän yhtäkkiä ymmärsi monta asiaa ystävästään. Hän muisti yllättäen elävästi sen päivän, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa Mendezin ja kuinka oudosti Waldo oli silloin käyttäytynyt. Silloin Eiffel tajusi, että Waldo oli ollut silloin nuorempi kuin Marko nyt. Ja hän oli pitänyt tämän sisällään kaikki nämä vuodet.

”Ymmärrät varmaan miksi mä sitten lähdin. Mieluummin rintamakarkuri, kuin että olisin taistellut niiden kanssa… Niiden rinnalla.” Waldo sanoi ja katsoi Eiffeliä synkkänä.

”Mä ymmärrän.” Eiffel sanoi.

Waldo sihahti kun hänen tupakkansa paloi sormiin asti. Hän nakkasi tumpin ulos sadatellen hiljaa. Eiffel ojensi hänelle oman tupakkansa jämät.

                      ”Sä siis sodit Városin harmaissa.” Eiffel sanoi. ”Mä olin Civitasin riveissä.”

Waldo katsoi häntä yllättyneenä. Eiffel ei ollut koskaan puhunut sanallakaan menneisyydestään, joten tämä tieto tuli hänelle puskista.

                      ”Ja mä olin siellä teidän asettamassa motissa.” Eiffel sanoi hiljaa.

                      ”Niin, ilmankos me sit törmättiin sielläpäin myöhemmin.” Waldo sanoi hymyillen vaisusti. Eiffel hymähti ja katsoi käsiään. Kim…

                      ”Vaikee kuvitella että sä olisit ollu Civitasin puolella. Mä olen aina kuvitellut että sä vain pölähdit jostain sinne metsään… Lyötiin kerran Mendezin kans vetoa siitä, mistä sä olet kotosin. Mä veikkasin Toldoraa, mutta Mendez näköjään voitti.” Waldo virnisti.

                      ”Sekö löi vetoa Civitasista?” Eiffel kysyi epäuskoisena.

                      ”Eeei, Navosista. Mutta se on lähempänä ku mun veikkaus. Perkele. Kaksisataa rakhmeaa...” Waldo sanoi raapien päätään. Eiffel nauroi ääneen Waldon sammuttaessaan tumpin kiveä vasten.

                      ”Toldora?? Oikeesti?” Eiffel nauroi.

Waldokin hekotteli huonolle veikkaukselleen.

                      ”Olihan se aika kaukaa haettua, mutta niin oot sääkin! Tiedäthän, tollot tulee Toldorasta.” hän piikitti, mutta Eiffeliä nauratti vain lisää.

                      ”Pitää visiin löytää se Mendez nii sä voit maksaa sille velkas.” Eiffel virnisti.

Waldo yritti vielä sanoa vastalauseensa vedoten omaan heikkoon rahatilanteeseensa, jolloin Eiffel puolestaan muistutti häntä Antanielin antamasta palkkiosta. Heidän sanailunsa keskeytti äänet, jotka kuuluivat jostain ulkoa. He kumpikin vaikenivat välittömästi ja jäivät kuuntelemaan. Kauempaa kantautui askelia. Eiffel pysähtyi kuuntelemaan.  

Hän nojautui hieman ulos kallion syvennyksestä. Tuuli kulkeutui alas vuorelta tuoden äänet mukanaan.He olivat tuulen alapuolella, eli se merkitsi sitä, ettei heidän keskusteluaan oltu välttämättä kuultu. Eiffel haistoi ilmaa, mutta se tuoksui vain märälle kivelle ja lumelle. Jos se olisi shakaali, hän tunnistaisi jo niiden löyhkän. Nyt askeleet kuuluivat jo selvemmin. Eiffel sulki silmänsä ja keskittyi. Askeleita oli useampia, toiset raskaampia kuin toiset ja toiset hieman kauempana kuin muut. Kulkijoita oli ainakin kolme, mahdollisesti enemmän. Kavion ääniä. Heillä oli hevosia mukanaan, mutta niillä ei ratsastettu. Narahdus ja metallinen kilahdus. Kulkijat olivat pukeutuneet nahkahaarniskoihin. Sotilaita. Ja äänet tulivat koko ajan lähemmäs.

Eiffel nyökkäsi Waldolle ja he luikahtivat äänettömästi pois suojastaan. He lähtivät kipuamaan ylemmäs, kauemmas äänistä, pysytellen tuulen alla. Tuuli yltyi heidän kiivetessään. Kivet olivat jäisiä ja äärimmäisen liukkaita, joten heidän täytyi edetä varovaisesti ja hieman liian hitaasti. Yhtäkkiä äänet eivät enää kuuluneet. Eiffel pysähtyi ja Waldo kipusi hänen viereensä. Ääniä ei enää erottanut tuulen ulvonnalta. Jokin ei ollut oikein.

                      ”Miekat esiin.” Eiffel kuiskasi.

                      ”Myöhäistä.” matala ääni sanoi heidän yläpuoleltaan.

Silloin he tajusivat olevansa ansassa. Viisi mustiin pukeutunutta miestä oli piirittänyt heidät, paljaat miekat osoitettuna heihin.

                      ”Perkele!” Waldo ärähti ja tarttui miekkansa kahvaan, mutta Eiffel laittoi kätensä hänen eteen. Waldo pysähtyi ja he tuijottivat vihollista silmästä silmään.

                      Mies joka oli puhunut, laskeutui ylempää kiveltä heidän eteensä. Eiffel kykeni erottamaan pimeässä vain heidän ääriviivansa ja miekkansa. Mies astui lähemmäs ja oli pitkään hiljaa.

                      ”Te ette ole Varjolaisia.” hän sanoi karhealla, matalalla äänellä.

Eiffel nielaisi, he olivat paljastuneet. Hän mietti kuumeisesti pakokeinoa, mutta mitä tahansa he yrittäisivät, olisi itsemurhaa. Jos he pakenisivat, he eivät pääsisi kauas, vaan todennäköisesti putoaisivat kalliolta alas kuolemaan. Taistelussa heillä olisi epäreilu alivoima, kaksi viittä vastaan. Eiffel ei ehtinyt analysoida tilannetta enempää, kun mies yllättäen laski miekkansa.

                      ”Te olette Antanielin miehiä. Ne salamurhaajat.” mies sanoi ja laski huppunsa. Hänellä oli arpiset, ahavoituneet kasvot ja pitkät mustat hiukset ja ankara ilme.

                      ”Olen Daran, olemme jo tavanneet kerran.” mies sanoi ja kumarsi jäykästi.

Nyt Eiffel tunnisti miehen. Hän oli saattanut heidät Luolavuoreen reilu kaksi kuukautta sitten. Ja nyt hän oli täällä, vuoren rinteellä Varjon ytimessä.

Nuotio rätisi hiljaa, pienten kekäleiden leijaillessa siitä ylöspäin. Näkösuojaksi pystytetty laavu yritti lepattaa tuulessa, mutta se oli niin tiukalla, että se vain natisi ja paukahteli vaimeasti. Viisi Fjoðuriaania ja kaksi salamurhaajaa istui piirissä tulen ympärillä. Viini kiersi ringissä, samoin piippu. Daran istui Eiffeliä vastapäätä ja tuijotti tulta vaitonaisena.

                      ”Oletteko te tulleet murhaamaan Varjon kuningattaren?” Daran kysyi ja nosti katseensa Eiffeliin.

                      ”Kyllä.” Eiffel vastasi ja nyökkäsi kiitokseksi miehelle, joka ojensi hänelle viiniä.

                      ”Ehkä teidän ei sitten kannattaisi jäädä kiinni heti ensimmäisessä mutkassa.” Daran sanoi kylmästi. Pisto osui ja upposi. Oli kiusallista jäädä tällä tavoin kiinni. Onneksi kyse ei ollut Varjolaisista, mutta tämä ei varsinaisesti tuonut heitä hyvään valoon.

                      ”Karkea virhearvio.” Eiffel totesi, vaikka tiesi, että tällaiset virheet eivät tulleet kysymykseenkään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna heidän olisi pitänyt pysyä piilossaan. Mutta turha itkeä, kun paska on jo housuissa.

                      ”Nämäkö Antaniel lähetti murhaamaan valtiatarta?” yksi Fjoðuriaaneista kysyi Daranilta.

                      ”Eikö teitä ollut enemmän?” Daran kysyi Eiffeliltä.

                      ”Oli, mutta… he jäivät jälkeen.” Eiffel vastasi lyhyesti.

Toinen miehistä, joka oli ollut Luolavuoressa mukana, hymähti.

                      ”Lapsi, nainen ja sokea. Oli hyvä päätös, että jätitte heidät pois.” mies sanoi ivallisesti.

                      ”Mitä te sitten täällä hiippailette? Oletteko samalla asialla, vai tulitteko tarkoituksella meidän tiellemme??” Waldo kysyi selvästi tuohtuneena. Eiffel osasi pitää päänsä kylmänä, mutta se ei ollut Waldon vahvuus. Eiffel tönäisi kaveriaan kyynärpäällään kylkeen vaientaakseen tämän. Daran kuitenkaan ei näyttänyt loukkaantuneelta, vaan katsoi heitä melko mitäänsanomattomasti.

                      ”Anteeksi suurisuisen kaverini puolesta, mutta… minuakin kiinnostaisi tietää millä asialla te täällä liikutte?” Eiffel sanoi. Vaikka häntäkin ärsytti Fjoðuriaanien ylimielisyys, heillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää mahdollista liittolaista.

Daran otti pitkät henkoset piipusta, lisäsi siihen puruja ja laittoi eteenpäin, puhaltaen paksua savua suustaan.

                      ”Emme ole tulleet murhaamaan ketään. Olemme läpikulkumatkalla, määränpäämme on Pakkasvuoret, jonne pääsemme nopeinten kulkemalla Varjon poikki.” Daran sanoi karhealla, melkein käheällä äänellä. ”Mutta olemme käyttäneet Varjon puolella oloamme hyväksemme tiedustelemalla samalla. Lähdettyämme Luolavuoresta kohtasimme kolme toveriamme, joiden kanssa jatkoimme matkaa.” Daran jatkoi.

                      ”Kolme?” Eiffel kysyi hieman hämillään. Heitä oli ollut kolme lähtiessä, mutta nyt heitä oli viisi.

                      ”Yksi miehistäni lähti tiedustelukierrokselle lähelle muuria. Hänen pitäisi pian palata.” Daran sanoi. Sitten hän puhui hetken miestensä kanssa kielellä, jota Eiffel tai Waldo eivät ymmärtäneet.

                      ”Mikä oli teidän suunnitelmanne?” Daran lopulta kysyi. Eiffel poltteli piippua, joka oli tehnyt jo kaksi täyttä kierrosta.

                      ”Ajattelimme päästä Mustaan Palatsiin vuorta pitkin. J´ranmon läpi hiipiminen olisi liian riskialtista, ehkä vartiointi ei ole niin tiukkaa tältä puolelta.” Eiffel sanoi.

Daran nyökkäsi vakavana.

                      ”Siinä olette oikeassa. Palatsiin on todella vaikea päästä vuoren puolelta, joten vartiointia tuskin on ollenkaan. Olettaen, että pääsette Palatsiin asti.” vanha mies sanoi.

Eiffel jätti piikin huomioimatta.

                      ”Mmm. Sisällä Palatsissa tilanne onkin sitten toinen. Olemme tottuneet käyttämään Priorin aseita, joten liikkuminen tulee olemaan hankalaa, emme voi vain tappaa kaikkia tielle tulevia vartijoita. Meidän täytyy olla erityisen varovaisia, jos haluamme saattaa tehtävämme loppuun tai pitää henkemme. Täytyy myös toivoa, että Palatsin vartijat eivät ole yhtä taitavia, kuin te.” Eiffel sanoi ja ojensi piipun Waldolle.

                      Daran hymähti, muttei hymyillyt.

                      ”Totta puhuttuna, oli ihme että pääsitte melkein ohitsemme. Kukaan ei ole koskaan onnistunut yllättämään Fjoðuriaaneja, ei vaikka meitä olisi armeijallinen. Huomasimme teidät sattumalta.” Daran sanoi ja muut Fjoðuriaanit nyökyttelivät.

                      Eiffel ei osannut sanoa vinoiliko mies hänelle yhä, vai oliko hänen kertomuksensa vilpitön. Silloin ulkoa kuului askel. Eiffel säpsähti, mutta Fjoðuriaanit olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan mitään. Silloin vuodan takaa astui sisään mustiin pukeutunut mies. Tämä oli varmaan se kuudes tiedustelija, josta Daran oli kertonut. Mies näytti hengästyneeltä.

                      ”Herrani, teidän tulisi nähdä tämä!” mies sanoi kiireellisesti, sitten hän huomasi Eiffelin ja Waldon ja katsoi heitä kummissaan.

                      ”He ovat Antanielin miehiä.” Daran sanoi ja nousi ylös. Muut seurasivat esimerkkiä. tiedustelija nyökkäsi ja poistui ulos. Myös Eiffel ja Waldo nousivat ja seurasivat heitä ulos yöhön.

                      He kipusivat hieman ylemmäs ja lähtivät kiertämään rinnettä kohti koillista. Tuuli oli yhä navakka ja oli alkanut jälleen hieman satamaan lunta. Vuorella oli säkkipimeää ja Eiffelin oli vaikea nähdä eteensä. Hän keskittyi seuraamaan edelle kulkevan Fjoðuriaanin jalkoja, jottei kompuroisi. Kaatuminen olisi kohtalokasta.

                      Puoli tuntia myöhemmin he pysähtyivät. Edellä kulkenut vaaleahiuksinen mies viittoi muita tulemaan lähemmäs kallion reunaa. Vesisateesta kostuneet kivet saivat nahkaiset saappaat narisemaan itseään vasten. Eiffel seurasi muita alemmas kallion viertä lähemmäs reunaa. He pysähtyivät ja katsoivat alas laaksoon. Siellä he näkivät valtaisan määrän shakaaleja. Armeija. Suunnaton armeija.

                      Eiffelin suu loksahti auki. Myös Daran näytti järkyttyneeltä. He seisoivat siinä hetken ja laskivat pataljoonia. Se tuntui suorastaan turhalta, sillä shakaalileirin tulet jatkuivat kauas ylös vuoristoon ja alas kohti mustaa muuria ja kohti horisonttia, melkein loputtomiin. Eiffel kiinnitti huomiota, kuinka leirin tulet loppuivat suorassa linjassa. Siitä alkoi ilmeisesti muuri, jonka takana näkyi silmänkantamattomiin metsää. Korpi. Hetken kuluttua Daran viittoi muita seuraamaan ja he lähtivät palaamaan suojaan.

Myöhemmin koko seurue istui hiljaisena tulen loimussa. Nuotio veteli viimeisiään ja sen annettiin sammua itsekseen. Viinileili kiersi ja piippu oli saanut uudet purut. Waldo kääri ropoista hänelle ja Eiffelille sätkiä.

                      ”Tämä on hyvin paha.” yksi miehistä sanoi.

                      ”Niitä on paljon enemmän kuin luulimme.” toinen, jolla oli vaalea parta jatkoi.

Daran mietti hiljaisena katsoen hiipuvaa tulta.

                      ”Meillä ei ole aikaakaan hukattavaksi. Meidän täytyy kiirehtiä Pakkasvuorille niin nopeasti kuin mahdollista!” mies, jonka naamaa leikkasi pitkä arpi, sanoi kääntyen Darania kohti.

”Totta. Jos he hyökkäävät, emmekä saa sanaa Hoviin… Silti, meidän ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaan miettiä huolella seuraava liikkeemme. Lähdemme aamun koitteessa. Selvästikään emme voi mennä koillisesta, joten mietitään turvallinen reitti. Turvallinen on tärkeämpi, kuin nopea.” Daran sanoi painokkaasti. Kaikki nyökkäsivät ja hiljenivät miettimään.

Shakaaleita oli ollut käsittämättömän paljon. Eiffel sai laskettua ainakin 50 pataljoonaa, mutta niitä oli varmasti paljon enemmän. Eiffel mietti Antanielin armeijaa, jossa oli vain 10 000 miestä. Sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia moninkertaista vihollista vastaan. Paljonko miehiä oli Lännen Huoneella? Ei aavistustakaan. Nuotio sammui ja pian he istuivat pimeässä, miettien painajaismaista tilannetta.Hetki oli kuin pienoismalli heidän tilanteestaan. Yksin pimeyden keskellä, vailla toivoa.

”Mistä shakaalit oikein tulevat? Tai siis…Niitä oli niin paljon… ” Waldo mietti muistellen vakavana mustaa armeijaa. ”Nyt kun ajattelen, en ole koskaan nähnyt shakaalilasta tai naisshakaalia.” Waldo kääntyi Darania kohti.

                      Daran poltti piippua hiljaa ja pimeässä näkyi vain piipun pesän hehku. Kaikki kääntyivät vähittellen katsomaan häntä.

”Olen kuullut tarinoita…” Daran aloitti ”…että joskus oli olemassa maailma, planeetta, jota kansoitti shakaalien sivilisaatio. Ne asuivat heimoissa ja jotkut kehittyneimmissä kaupunkivaltioissa. Shakaaleilla oli ankara kuri ja ne olivat melko sotaisia, eivät kuitenkaan sen sotaisampia kuin ihmisten rotukaan. Erona ihmisiin, naisshakaalit olivat tasa-arvoisia miehiin nähden ja ei ollut tavatonta, että nainen johti sotajoukkoja tai jopa valtakuntaa.

Mutta eräänä päivänä taivaista saapui muukalaisten armeija. Shakaalit kokosivat voimansa ja taistelivat yhdessä, mutta vihollinen oli liian voimakas ja he joutuivat alakynteen. Muukalaiset antoivat shakaaleille kaksi vaihtoehtoa: antautua, tai kuolla. Lopulta shakaalit joutuivat taipumaan ja antautumaan. Muukalaiset olivat vaikuttuneet shakaalien taisteluhaluista, joten ne tekivät shakaaleista orjiaan, joiden tehtävänä oli sotia heidän puolestaan. Silloin syntyi Liittouma; shakaalien verestä. Kerrotaan, että naisshakaalit pidetään tuolla planeetalla yhä ja heidän ainoa tehtävänsä on tuottaa lisää jälkeläisiä Liittouman orjiksi. Lapset otetaan pois nuorina ja koulutetaan tottelemaan ja kuolemaan Liittouman vuoksi. Jos tämä on totta, kuten olen käsittänyt, niin käsitykseni Liittoumasta ei saa kovin korkeaa arvoa. Yhden rodun täydellinen alistaminen… Se on sairasta.” Daran kertoi vakavana.

”Eli Liittouma orjuutti shakaalit alun perin. Kuinka sitten myös Varjolla on shakaaleja orjinaan?” Eiffel ihmetteli.

Daran puhalsi savua ilmaan ja näytti synkältä.

”En tiedä tarkasti. Mutta olen kuullut… että Liittouma olisi antanut shakaaleja Varjolle. Tämä tieto tuli alunperin minulle luotettavalta lähteeltä, mutta minun on hankala hyväksyä sitä. Miksi Liittouma antaisi Varjolle, viholliselleen, armeijan omia orjiaan? Sittemmin olen kuullut tämän väitteen muutaman kerran eri tahoilta, mutta minun on silti vaikea uskoa sitä todeksi. Se on liian outoa.” Daran sanoi ja kopautti tuhkat piippunsa pesästä saapastaan vasten.

Outoa tosiaan… Eiffel mietti. Jokin ei tuntunut nyt oikealta. Shakaalit, Liittouma, Varjo… Eiffel veti syviä henkosia kuunnellen puolella korvalla, kun muut jatkoivat keskustelua shakaaleista. Tässä on nyt jotain muutakin. Se jokin oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli herännyt sydänkohtauksestaan ja Antaniel oli kertonut, että muodonmuuttaja Aralmin oli valtiattaren äiti. Kaikki oli niin outoa, ja silti…

Siinä samassa se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja Eiffel ymmärsi kaiken. Kaikki juonen palaset, jotka olivat leijuneet epämääräisenä sekasotkuna hänen päänsä sisällä, alkoivat järjestäytyä. Eiffel näki kaiken kuin loksahtavan paikoilleen edessään. Savuke hänen kädessään tipahti maahan kivien rakoon. Voisiko se todella olla…? Kuinka hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin. Waldo kääntyi katsomaan häntä ja huomasi hänen ilmeensä.

”Eiffel?” hän kysyi. Waldo luki häntä hyvin.

Eiffel kaivoi hajamielisesti uuden Waldon käärimän savukkeen taskustaan, joka juuri ja juuri pysyi hänen näpeissään ja sytytti sen. Tietenkin. Tietenkin!

                      ”Liittouma.” Eiffel sanoi.

Daran hiljentyi ja kääntyi häneen päin, samoin muut Fjoðuriaanit. Eiffel veti rauhoittavat henkoset, mutta ei silti rauhoittunut ollenkaan.

                      ”Liittouma on kaiken takana. Nyt ymmärrän.” Eiffel jatkoi. ”Kun jäimme kiinni Antanielin aluksella, se Liittouman alus oli sama, joka oli hyökännyt Antanielin kimppuun aiemmin. Priorissa se ei ollut Varjo joka hyökkäsi... vaan Liittouma ja ne saivat sen näyttämään Varjon tekosilta. Koko kuvio… Kaikki on Liittouman juonta. Ne sulkivat Varjolaiset muurien sisäpuolelle silloin joskus ja kuitenkin ne antoivat Varjolle shakaaleja. Liittouma yllyttää sotaan ja saa kaikki levottomuudet näyttämään Varjolaisten aikaansaamilta. Se ei ollut Varjo, joka sulki taivastiet Jerchóvassa, vaan Liittouma. Ne eivät halua ulkopuolisten puuttuvat tähän." Eiffel sanoi ja poltti kiivaasti tupakkaansa. Hänen kätensä tärisivät, mitä enemmän hän puhui.

Waldo näytti siltä, kuin häntä olisi lyöty turpaan.

                      ”Helvetti.” hän henkäisi

”Se selittäisi monta asiaa.” Daran sanoi painokkaasti. Hän näytti siltä kuin olisi kokenut valaistuksen.

”En ainoastaan ymmärrä miksi.” Eiffel sanoi ja hieroi otsaansa. ”Miksi Liittouma tahtoo rikkoa vuosisatoja kestäneen rauhan? Tässä on selvästi jotain suurempaa takana. Tämä on liian outoa.” hän sanoi turhaantuneesti.

”Itse asiassa ei ole.” Daran sanoi. Eiffel ja Waldo kääntyivät häntä kohti, samoin muut Fjoðuriaanit. Daran raapi leukaansa ja nyökytti itsekseen. ”Se mitä sanoit, Eiffel, käy järkeen nyt kun sitä mietin. Ja minä tiedän miksi.” Hän sanoi ja katsoi heitä merkitsevästi. Kaikki katsoivat häntä odottaen.

”Kirjoitukset.” Daran sanoi matalalla äänellä.

                      ”Mitä hit-” Waldo aloitti.

                      ”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa.” Eiffel sanoi hiljaa.

Daran nyökkäsi. Waldo katsoi hämillään kumpaakin vuorotellen.

                      ”Tähtien alla heidän aikansa koitti.” Daran jatkoi ja loput muuta Fjoðuriaanit liittyivät häneen ja he kaikki lausuivat kuin messuten. ”Oli kohtalonsa ennalta määrätty: Kumpikaan lapsista selviä ei, Kun heidät kerran on yöhön hylätty. Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”

Tuuli huusi ulvoen, puhaltaessaan alas vuorilta ja lumi pakkaantui vuodan katolle.

                      ”Kiva runo, mutta… mitä vittua?” Waldo äyskäisi. Häntä ärsytti kun oli ainoa, joka ei tiennyt mistä oli kyse.

                      ”Jerchóvan uskonto.” Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon olalle. ”Ihmiset täällä uskovat, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu syystä. Kirjoitukset on ’Kohtalon kirja’, jonne kaikkien kohtaloiden tarinat on kirjoitettu. Tai näin uskotaan. Tuo runo oli ote Kirjoituksista.” hän jatkoi. Waldo nyökkäsi hänelle.

                      ”Minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka Liittouman kongressi voi koostua uskovaisista? Luulin heidän olevan ateisteja, uskovan vain järkeen ja päättelyyn.” Eiffel sanoi kääntyen Darania päin. Daran nyökkäsi hitaasti sukien partaansa.

                      ”Liittouman kongressi kyllä… mutta olen ymmärtänyt, että Liittouman senaattorit ovat pelkää kulissia ja että lankoja vetelee verhon takana aivan eri tahot. Ja nämä tahot uskovat vahvasti Kirjoituksiin.” Daran sanoi hiljaa.

                      ”Mitä tarkoitat? Ketkä sitten ohjaavat Liittoumaa, jos ei kongressi?” Eiffel kysyi kulmiaan kurtistaen. Daran katsoi kaikkia vakavana. Aivan kuin ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen.

                      ”Yhdeksän.” Daran lopulta sanoi. Se oli kuin isku palleaan.

                      ”Voi perkele.” Eiffel henkäisi.

Viimeinen luku - Kappale 5

Matkalla

Matkan viides päivä koitti ja Korven reuna häämötti jo horisontissa. Matka oli sujunut joutuisasti, nyt kun Tomar tiesi minne mennä ja muut seurasivat häntä. Tomar tähysti idässä kohoavaa Alcatchavuoristoa, josta hän oli liki kuukausi sitten lähtenyt. Heidän edessään alkaisi pian etelän alanko. Se oli joskus muinoin ollut järven tai meren pohjaa, mutta veden ehdyttyä se oli jäänyt kuivaksi ja karuksi erämaaksi. Jos he ratsastaisivat reipasta tahtia, he pääsisivät tasangon reunalle noin viidessä vuorokaudessa.

                      Tomar muisti, kuinka oli aikoinaan ratsastanut samalla tasangolla Daranin kanssa. Hän oli kitissyt väsymystä ja nälkää ja Daran ei ollut puhunut kahta sanaa päiviin. Tomar hymähti muistolle jurosta ystävästään.

                      ”Mikä huvittaa?” Osc kysyi; hän oli ratsastanut huomaamatta Tomarin vierelle.

                      ”Eipä mikään.” Tomar vastasi hymyillen Oscille, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vastaukseen.

                      ”Mikä sen kaupungin nimi on, jonne me olemme matkalla?” Ramon kysyi ratsastaessaan myös heidän vierelleen.

                      ”Demó.” Tomar vastasi. Myös Luglio ravasi heidät kiinni.

                      ”Deemoo?” Ramon toisti. ”Typerä nimi. Eihän se edes tarkoita mitään.” hän tuhahti halveksuen. Tomar huokaisi hänen isänsä jyrkkyydelle.

                      ”Se on etelän mó, yksi Jerchóvan suurista kaupungeista. Meistä nyt suunnilleen kymmenen päivän päässä ratsain. De tarkoittaa siis etelää.” Tomar kertoi täyttäen piippuaan ratsailla.

                      ”Sinä tiedät tosi paljon!” Osc huudahti ylpeänä. Tomaria huvitti pikkuveljensä innokkuus.

                      ”En oikeastaan… Olen vain tavannut paljon väkeä, jotka ovat tienneet paljon.” hän sanoi puhaltaen savurenkaita, jotka hajosivat tuulen mukana.

                      ”Äh! Älä ole vaatimaton! Sinä tiedät paljon enemmäin, kuin esimerkiksi nämä vanhat patut!” Osc nauroi ja Ramon tuhahti hänelle.

                      ”Geatkien ei tarvitse tietää kaikkea!” isä murahti.

                      ”Toisaalta, tieto lisää viisautta Ramon, älä unohda sitä.” Luglio sanoi painokkaasti.

Ramon katsoi häntä hetken jäykästi, mutta naurahti sitten.

                      ”No, jos sinä niin sanot!” hän sanoi ja näytti taas hyväntuuliselta.

Osc nojautui lähemmäs Tomaria.

                      ”Jos Luglio sanoisi taivaan olevan vihreä ja hevosten paskovan kultaa, isä olisi ensimmäisenä latomassa sontaa säkkiin.” hän kuiskasi ja Tomar meinasi tukehtua savuihinsa.

Illan hämärtyessä heidän hevosensa olivat rättiväsyneitä, samoin kuin ratsastajansakin ja he päättivät pystyttää leirin metsään. Heidän purkaessaan varusteita hevosilta Tomar haistoi ilmaa ja rypisti otsaansa.

                      ”Älkää sytyttäkö nuotiota vielä. Käyn tarkastuskierroksella.” hän sanoi muille kiinnittäessään Syksyn riimulla puuhun.

Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta nyökkäsivät kuitenkin. Tomar otti jousen mukaansa ja lähti pimenevään metsään kävellen. Jokin sai hänet varuilleen ja oli parempi pelata varman päälle, kuin katua myöhemmin. Hän kiersi noin kilometrin säteeltä heidän leiripaikkaansa, koko ajan haistellen ja kuunnellen. Metsä oli hiljainen ja ilmassa haisi aavistuksen savu. Tomar pysähtyi haistelemaan. Savun haju erottui vain erittäin heikosti ja koska geatkeilla on herkkä hajuaisti, savunlähde oli todennäköisesti kaukana. Tomar päätti kuitenkin tähystää ja hän kiipesi ketterästi lähimpään mäntyyn. Puun latvasta hän katsoi lähimaastoa. Jossain kaukana näkyi ohut savujuova. Ilmassa ei kuitenkaan tuntunut muuta hälyttävää, joten Tomar laskeutui alas ja päätti palata leiriin.

Lähestyessään hän haistoi taas savua, mutta nyt vahvasti. Sitten hän näki loimun ja lähti juoksuun.

”Mitä te teette?!” Tomar ärähti ja potki nuotiota vihaisena sammuksiin.

Osc hyppäsi ylös ja Ramonkin säikähti Tomaria, joka oli ilmestynyt pimeydestä yllättäen.

                      ”Enkö minä sanonut, ettette sytytä nuotiota!! Oletteko te kuuroja!??” hän vaahtosi.

Luglio tarttui Tomaria yhtäkkiä tiukasti olkapäästä.

                      ”Emme ole kuuroja. Katsopa tarkasti Tomar, täällä oli kolme geatkia, joilla on tarkka hajuaisti, tarkat korvat ja terävät silmät. Luuletko, että sytyttäisimme valkean, jos se ei olisi turvallista?” hän sanoi tiukasti ja irrotti otteensa Tomarista.

                      Tomar nielaisi ja katsoi kaikkia vuorotellen.

                      ”Aivan, tietenkin… Anteeksi.” hän sanoi pyyhkäisten suutaan.

Osc pyöräytti silmiään teatraalisesti ja alkoi asetella puita takaisin vielä kytevään nuotioon. Ramon ja Luglio istuivat alas ja alkoivat keskustella heidän edellisestä metsästysretkestään. Tomar otti pari askelta taakse päin epävarmasti ja käveli sitten hevosensa luokse. Syksy katsoi suurilla silmillään, kun Tomar silitti sen harjaa. Se oli uteliaampi ja valppaampi, kuin vanha Veli. Tomar hymyili, kun nuori hevonen tuuppasi häntä turvallaan, kerjäten makupalaa. Hän tuli paremmin hevosten kanssa toimeen, kuin oman klaaninsa jäsenten.

Tomar katsoi sivusilmällään seuruettaan. Siinä istuivat hänen isänsä, veljensä ja Luglio, joka olisi voinut olla hänen setänsä. Ja silti he olivat kuin ventovieraita hänelle. Milloin minusta on tullut näin vainoharhainen? Hän kaivoi piippunsa esiin ja jäi katsomaan sitä. Tomar oli jäänyt koukkuun ruohon rauhoittavaan vaikutukseen, jota hän kaipasi juuri tällaisina hetkinä: hän oli alkanut polttaan sen jälkeen, kun Vesja kuoli. Ei, se oli aikaisemmin… Tomarin mieli synkkeni, kun hän muisteli sitä kuumaa kesäpäivää, kun hän istui puron rannalla puun varjossa ja poltti ruohoa puheliaan ystävänsä kanssa.

Tomar täytti piipun pesän ja käveli vaitonaisena nuotion äärelle istumaan. Hän poltti piippua omissa ajatuksissaan ja kuunteli vain puolella korvalla keskustelua. Jos hän halusi tehtävän onnistuvan, hänen täytyi tulla paremmin muiden kanssa toimeen. Jotta hän tulisi paremmin muiden kanssa toimeen hänen täytyisi hillitä itseään paremmin.

”Aa! Niin Osc oletkos kuullut sitä tarinaa! Luglio kerro sille!” Ramon huudahti.

Tomar ei ollut kuunnellut keskustelua, mutta tiesi varsin hyvin mistä jutusta oli kyse.

                      ”Eräänä iltana Luglio hävisi. Häntä etsi koko kylä viikon päivät ja kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta sitten, kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena iltana hän palasi. Sen verran salaperäinen oli katoaminen, ettei kukaan kysellyt missä hän oli ollut, eikä Luglio sitä kertoisikaan, vaikka sitä kysyttäisiin. Muistona tuolta matkalta jäi vain tuo arpi hänen kasvoissaan.” Tomar kertoi ulkomuistista. Kaikki katsoivat häntä hiljaa. Sitten Ramon remahti nauruun, samoin muutkin ja jopa Tomaria hymyilytti.

                      ”Minäkään en olisi muistanut sitä noin hyvin!” Ramon hörötti ja paukautti Tomaria selkään kämmenellään.

                      ”Tottakai Tomar muistaa sen, jos hänelle on kerrottu tuo tarina edes puolet niin monesti kuin minulle.” Osc tokaisi ja sai Ramonin ja Luglion nauramaan vielä kovempaa ja Oscin piti hyssytellä heitä, jottei koko metsä tietäisi missä he olivat.

He jatkoivat matkaansa varhain aamulla, paksun aamu-usvan verhotessa metsänpohjaa. He ratsastivat suorinta tietä kohti alankoa, yrittäen silti välttää suurimpia teitä. Heidän ratsastettuaan useamman tunnin Tomar yhtäkkiä haistoi jotain. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, mutta sitten hän muisti eilisillan tapahtumat ja päätti kartoittaa tilannetta rauhassa. Haju voimistui heidän edetessään. Savu, terva, veri, kuolema. Nyt Tomar valpastui ja lyhensi Syksyn ohjia.

                      ”Haistatteko?” hän kysyi ääntään madaltaen.

Muut nuuskivat ilmaa ja heidän ilmeensä muuttuivat. Ramon nyökkäsi, samoin toisetkin. He pysäyttivät hevoset ja jäivät kuuntelemaan. Tuuli humisi hiljaa puiden latvoissa ja jossain kaukana raakkui varis, muuten oli täysin hiljaista. Tomar keskittyi. Hän pystyi erottamaan savun seasta kuolleen lihan epämiellyttävän hajun. Hän etsi hajusta sitä tiettyä piirrettä… Kuten Orven oli osuvasti kuvaillut, tunkkaisuutta.

                      ”Pitäisikö meidän tarkistaa tilanne?” Osc kysyi.

                      ”Oletko lyönyt pääsi, poika? On turvallisempaa, että kierrämme.” Ramon sihahti.

                      ”Ei, tarkistetaan vain.” Tomar sanoi. ”En haista ketään lähettyvillä. Sitä paitsi kiertäminen kuluttaa aikaa, jota meillä ei ole.”

Osc ja Luglio nyökkäsivät, mutta Ramon tyytyi tuhahtamaan happamasti, tavoilleen uskollisena. Tomar kannusti Syksyn liikkeelle ja he lähtivät ratsastamaan suoraan kohti hajun lähdettä. Nyt he olivat niin lähellä, että jopa ihminenkin haistaisi savun. Tomar katseli ympärilleen ja muisti silloin nähneensä yöllä savupatsaan nousevan juuri täältäpäin. Jokin muljahti hänen vatsassaan, mutta hän piti pokkansa.

                      Tunnin päästä he näkivät edessäpäin savuavan talon. He tulivat pienen pellon reunaan ja Tomar hyppäsi alas ratsailta.

                      ”Jääkää te tänne. Ramon, tule mukaani.” Tomar sanoi ja kiipesi lahoamispisteessä olevan riukuaidan yli. Ramon seurasi heti hänen kintereillään heidän kahlatessaan ohrapellon poikki kohti taloa.

                      ”Minulla on paha tunne tästä.” Ramon mutisi.

                      ”Sshhh.” Tomar nosti kätensä ja he hidastivat tahtia.

Talo oli palanut ilmeisesti yöllä, se ei ollut enää liekeissä, mutta savusi yhä sakeasti. He tulivat pihaan ja kauhistuivat. Puussa roikkui hirtettynä kokonainen perhe. Vanhemmat, isovanhemmat ja viisi lasta. Tomarista tuntui pahalta, mutta Ramon ei varmasti ollut odottanut tällaista näkyä.

                      ”Mitä tuhannen riivattua..? Kuka..?” hän henkäisi tyrmistyneenä.

                      ”Varjolaiset.” Tomar sanoi ja katseli ympärilleen pihalla. Hirttopuun alla näkyi askelten painaumia ja Tomar meni tarkastelemaan niitä lähemmin. Ne näyttivät tavallisilta. Tomar haisteli ilmaa, muttei erottanut shakaalien lemua. Lisäksi shakaalit tappiovat aina miekoilla ja keihäillä, ne eivät olisi vaivautuneet hirttämään kokonaista perhettä. Tämän teki, joku jolla oli kärsivällisyyttä ja tämä oli selvästi viesti jollekin.

                      ”Meidän on parasta lähteä. Nopeasti.” Tomar sanoi. Ramon nyökkäsi ja he lähtivät juoksemaan pellon poikki takaisin toisten luokse.

                      ”Mitä te näitte? Mitä oli tapahtunut?” Osc kysyi hetkeä myöhemmin heidän kivutessaan ratsujensa selkään.

                      ”Kuolemaa. Pidetään kiirettä, aikamme käy vähiin.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan nopeasti eteenpäin.

Seuraavan illan tullessa he päättivät yöpyä metsässä olevan kallion suojassa. Ramon jäi ensimmäisenä kipinään, kun muut painuivat pehkuihin. Tomarin ei tarvinnut odotella unta kauaa, kun hän oli yhtäkkiä jälleen tutussa metsässä.

                      Ei taas. Tämän hän oli nähnyt tarpeeksi monesti; hämärän, usvaisen metsän ja puut, jotka ulottuivat taivaaseen asti. Tomar huokaisi ja lähti lannistuneena kävelemään, toivoen, että uni muuttuisi joksikin toiseksi. Pian hänen askeleensa kävivät raskaaksi ja hän näki edessään lämpimän punaisen hehkun. Yleensä tässä vaiheessa hänet täytti kauhu, mutta ei tällä kertaa. Tomar hämmentyi. Oliko tämä sittenkään sama uni? Nyt pelon tilalla olikin outo, lämmin ja seesteinen tunne. Tomar ei kyennyt liikkumaan, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Jokin hänessä toivoi, että tuo punainen loimu tulisi hänen luokseen ja pian hän näki naisen ääriviivat. Tomar henkäsi. Hän ymmärsi kaiken. Tämä oli hänen kohtalonsa. Tuo nainen, kuoleman enkeli.

                      Nainen lähestyi häntä ja avasi kätensä. Tomar yritti liikkua häntä kohti, muttei saanut jalkojaan irti maasta. Punaisena loimuava nainen pysähtyi, kädet levitettyinä. Odota minua! Tomar yritti huutaa ja pinnisteli saadakseen itsensä liikkeelle. Mutta hän ei liikahtanutkaan, eikä hänen kurkustaan lähtenyt pihahdustakaan. Turhautuminen alkoi täyttää Tomarin. Mitään hän ei ollut elämässään halunnut yhtä paljon, kuin tuota naista. Tomarin näkökenttä alkoi hämärtyä ja hän joutui taistelemaan jotta näkisi kunnolla ja pitääkseen itsensä pystyssä.

                      Silloin hänen ohitseen kulki joku. Tomar hätkähti. Koskaan hänen unessaan ei ollut ollut ketään muita. Tomar erotti miehen, jolla oli vain yksi silmä. Ja hän kulki suoraan tulenloimuista naista kohden. Ei! Tomar yritti saada itsensä irti sijoiltaan. Mies pysähtyi naisen eteen, niin että liekit melkein nielaisivat hänet ja he suutelivat. EI!!

                      Tomar heräsi äkisti unestaan. Hän oli yhä sekava unesta ja outo puristava tunne kaiversi hänen mieltään. Tomar nousi istumaan ja näki Ramonin nuokkuvan nuotion äärellä.

                      ”Mene nukkumaan, minä jatkan tästä.” Tomar sanoi.

Ramon hätkähti, kun ei ollut huomanut poikansa heränneen, mutta näytti vilpittömän helpottuneelta päästessään nukkumaan. Tomar istui hänen paikalleen ja jäi tuijottamaan tulta. Liekkien loimu muistutti häntä unensa naisesta. Hän ei saanut naista enää pois mielestään, kuten ei myöskään sitä miestä, vaikkei Tomar enää muistanut minkä näköinen mies oli ollut. Hän irvisti ajatukselle unesta ja keskitti ajatuksensa pelkästään tulenloimuiseen naiseen. Tomar ei ollut ikänä ollut kenestäkään mustasukkainen ja tämä uusi tunne hämmensi, sekä yhtälailla ahdisti häntä. Hän laittoi kätensä vaistomaisesti taskulleen, missä hän piti talismaania. He olivat päättäneet vielä ottaa sen mukaan, sillä sitä voitaisiin vielä tarvita. Tomar ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta oli tyytynyt kohtaloonsa. Ehkä tämän jälkeen hän pääsisi vihdoin eroon talismaanista ja kaikesta, mitä se oli tuonut mukanaan.

Seuraavana päivänä satoi ensilumi. Kevyet hiutaleet leijailivat verkkaisesti harmaalta taivaalta alas mustaan maahan. Osassa puista oli vielä ruskan värittämät lehdet oksillaan. Lumi ei pysynyt kauaa maassa, vaan oli jo iltaan mennessä sulanut pois ja hetken valkeaksi värjäytynyt maisema oli taas synkän ruskea. Pari päivää myöhemmin he kohtasivat matkallaan pienen joukon erään kylän asukkaita, jotka olivat matkustamassa Hoviin tavaroineen.

                      ”Miksi te Hoviin menette?” Luglio oli kysynyt.

                      ”Pakoon varjolaisia. Shakaalit hyökkäsivät eilen naapurikylään ja me emme jää odottamaan niitä aloillemme. Täällä ei ole turvallista.” keski-ikäinen punapartainen mies oli sanonut. Sitten hän katsoi heitä pitkään.

”Mihin te sitten olette matkalle, jos saan kysyä?”mies tiedusteli.

”Demoon.” Tomar vastasi.

Pari naista näytti kauhistuneelta ja ihmiset vilkuilivat toisiaan.

”Ettekö tiedä?” sama mies kysyi.

Nyt oli Tomarin ja muiden vuoro katsoa toisiaan. Tomar pudisti päätään ja mies huokaisi synkästi.

”Varjolaiset ovat vallanneet Demon ja sulkeneet taivastiet. Suosittelen teillekin vaihtamaan suunnaksi Hoviin.” mies sanoi ja sen jälkeen joukko oli jatkanut matkaansa.

                      Tomar muisti kuinka vainoaminen oli alkanut jo ennen kuin hän oli muuttanut vuorille. Kun vielä viisitoista vuotta sitten varjolaisista ei puhuttu, eikä heitä monet edes muistaneet, oli tilanne nyt päinvastainen. Varjolaiset hyökkäilivät avoimesti Jerchóvalaisia vastaan ja oli vain ajan kysymys, milloin todellinen sota alkaisi.

                      ”Saatamme kohdata varjolaisia matkallamme. Toivottavasti muistatte, kuinka miekkoja käytetään.” Tomar sanoi. Luglio oli nyökännyt tiukasti, Osc oli näyttänyt aavistuksen huolestuneelta, mutta Ramon oli vain nauranut.

                      ”Älä poika luule, ettei isäsi ole koskaan taistellut ketään vastaan! Se on kuin uiminen, ei kuule unohdu niin helposti!” hän oli virnistänyt ja taputtanut miekkansa huotraa.

Tomar uskoi häntä. Olihan päällikkö Arthoskin sanonut Ramonia ja Lugliota ’parhaiksi miehikseen’ ja sellaista ylistystä tuskin sai ilman syytä. Oscilla sen sijaan ei varmasti ollut kokemusta tarpeeksi ja Tomar oli levoton hänen puolestaan. Hän muisti kuinka oli itse ollut nuori ja kokematon Oscin ikäisenä. Jos minä selvisin hengissä, niin kyllä hänkin selviää. Tomar ajatteli ja päätti luottaa veljeensä.

                      Matka jatkui samoissa apeissa tunnelmissa. He näkivät tuhottuja kyliä, tapettuja ihmisiä ja kerran myös shakaaleja. He olivat juuri saapumassa alangon reunamaille, kun he äkkäsivät kaukaisuudessa kolme Varjon shakaalia.

                      ”Mistä tiedät ovatko ne Varjon vai Liittouman shakaaleja?” Osc kysyi heidän painuessaan piiloon puiden taakse.

                      ”Varjon shakaalit pukeutuvat erilailla. Liittouman shakaaleilla on valkoiset, peittävät haarniskat päällään. Olen kerran nähnyt niitä, joten erottaisin ne kyllä.” Tomar vastasi.

He tarkkailivat tilannetta piilostaan. Shakaalit olivat kaukana ja he olivat onneksi tuulen alla, joten välitöntä vaaraa ei ollut. Kuitenkin oli parempi pelata varman päälle. Tomar tähysti puun takaa alangolle. Shakaalit olivat menossa Dewavuorille päin, jossa oli niiden tukikohtia ja vankityrmät…

                      He odottivat niillä sijoillaan, kunnes shakaalit olivat varmasti kaukana, ennen kuin jatkoivat matkaansa tasangolle. Shakaalien näkeminen oli saanut heidät varovaisiksi ja he ratsastivat yhtä soittoa koko yön läpi ja vielä seuraavan päivän, kunnes saapuivat etelän metsään. Sitten vasta he antoivat itselleen luvan pysähtyä ja levähtää.

                      Tomar ei kuitenkaan voinut levätä. Vaikka hän yritti nukkua, sama uni toistui aina yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka hän kävi monesti hereilläkin, uni jatkui aina kun hän nukahti uudestaan. Tomar oli nähnyt tämän unen jokaisena yönä matkan aikana, eikä se antanut hänelle rauhaa. Aamuyöstä hän heräsi jälleen heistä märkänä, hulluna mustasukkaisuudesta. Hänen oli määrä saada tuo nainen. Miksi muuten talismaani olisi osoittanut hänet Tomarille? Miksi muuten hän näkisi naisesta unia joka yö? Päivisinkin hänen ajatuksensa vaelsivat tuohon salaperäiseen kaunottareen. Mutta kuka se mies on? Tomar tunsi vihan kuumentavan hänen poskiaan hänen ajatellessaan sitä unensa miestä. Yksisilmäinen hirviö, joka ryöstää hänen rakastamansa naisen. Hänen valittunsa. Tomar teki päätöksen. Kuka ikinä se mies olikaan, oli selvää, että Tomarin tulisi hankkiutua hänestä eroon. Vain siten hän saisi sisäisen rauhan ja unelmiensa naisen.

Tomar käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta oli aivan liian kiihdyksissä kyetäkseen enää nukkumaan. Hän jäi tuijottamaan tähtiä ja puolikkaita kuita. Syksy oli taittunut kohti talvea ja vaikka päivät olivat vielä toisinaan lämpimiä, yöt olivat jo hyytävän kylmiä. Tomar kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen ja puristi silmänsä kiinni.

Viimeinen luku - Kappale 4

Ryola

Lunta oli satanut jo pari päivää ja lämpötila oli laskenut tasaiseen tahtiin, mutta auringon noustessa horisontista, lumisade vihdoin taukosi. Pilvipeite oli kuitenkin paksu ja ilma oli harmaa. Pähkinäpuiden viimeiset lehdet sinnittelivät yhä, eivätkä suostuneet vieläkään putoamaan hangelle. Talvi oli kuitenkin saapunut muurien sisälle aiemmin kuin muualle Jerchóvaan. Vaikka Varjon alueilla olikin leudompi ilma ympärivuoden kestävän pilvipeitteen vuoksi, siellä talvet olivat viime vuosina olleet edellisvuosia ankarampia. Toistaiseksi talven ankaruudesta pystyi vain antamaan arvioita, sillä vuoden kylmin aika oli vasta käsillä.

                      Varjon pääkaupungin J´ranmon keskellä kohoavan Mustan Palatsin tornit kohosivat korkeuksiin, kadoten matalalla roikkuvien harmaiden pilvien sekaan. Palatsin goottilaishenkiset seinämät olivat mustaa, sileää kiveä ja ne tuntuivat imevän kaiken valon itseensä, heijastamatta mitään takaisin. Kun ohut lumikerros peitti Palatsin kattorakenteita, kaaria ja gargoileja, sitä olisi voinut kutsua henkeäsalpaavaksi tai jopa kauniiksi rakennelmaksi, mutta se ei aiheuttanut muissa kuin Varjolaisissa positiivisia mielenyhtymiä. Kerrottiin, että niinä aikoina, kun Liittouma oli juuri sulkenut Varjolaiset muurien sisään Musta Palatsi oli kohonnut niille sijoilleen yhdessä yössä. Ajan kuluessa Varjolaiset olivat keskittyneet asumaan sen ympärille.

Toiset tahot kuitenkin väittävät, että Palatsi on vanhempi. Huhut kertovat palatsin  olleen olemassa ennen muuria, ja että juuri Musta Palatsi oli syy, miksi Liittouma alun perin päätti sulkea Varjolaiset ulos muusta maailmasta. Liian suuri, pimeä uhka.

                      Mustan Palatsin tumma Varjo kurottautui J´ranmon tiheän keskustan läpi ja kauas kaupunkia kehystäviin kyliin asti. Kylät olivat harvemmin asuttuja kuin kaupungin välitön alue ja niiden asukkaat myös köyhempiä. Pieni Ryolan kylä levittäytyi J´ranmosta lounaaseen ja sen poikki oli alun perin mennyt Varjon päätie länsimuurilta J´ranmoon. Kylä oli syntynyt päätien ja pohjoisakselilla kulkevan kärrytien risteykseen ja lähtenyt siitä leviämään. Ryola oli kuitekin parhaimmat päivänsä jo nähnyt, kun suurin osa sen asukkaista oli jossain vaiheessa muuttanut pääkaupunkiin asumaan. Kylänraitilla oli tiheämmin asutusta, joka harveni sitä myöten mitä kauemmas länteen jatkoi.

Aamun edetessä kylä alkoi herätä ensimmäisten torikauppiaiden pystyttäessä pöytiään. Harmaan taivaan valjetessa kylän kapeat tiet alkoivat täyttyä ihmisistä, mutta tavallisten kylien eloisan hulinan sijaan tunnelma oli hiljainen ja melankolinen. Varjolaiset eivät puhuneet toisilleen muuta kuin tarpeen tullen. He eivät hymyilleet toisilleen, tai toivotelleet hyviä huomenia. Tällainen toiminta koettiin tekopyhänä mielistelynä. Varjon kansalaiset eivät kumartaneet Liittoumaa tai harjoittaneet heidän uskontojaan; he eivät pelänneet kuolemaan saati kadotusta. Varjolaiset polvistuivat vain hallitsijansa edessä ja pelkäsivät hänen verikoiriaan.

Kylän keskellä oli temppeli, jossa asukkaat kävivät rukoilemassa, mietiskelemässä tai suorittamassa uhrimenojaan. Varjolaisilla oli pitkälti samat uskomukset kuin muilla Jerchóvan asukkailla: toiset sytyttivät suitsukkeita Aygalle, toiset kävivät hiljentymässä ja toistamassa otteita Kirjoituksista. Mutta ainoastaan Varjolaiset kävivät sytyttämässä kynttilän Varjon edellisen hallitsijan kuvan eteen ja lausumassa rukouksen hänen muistolleen. Tänään kuitenkin temppeli oli hiljainen. Edellisen illan muutamat kynttilät olivat sikin sokin alttaritaulun edessä, joka esitti edesmennyttä kuningasta. Hänen tiukka katseensa lepäsi pimeän ja pölyisen temppelin autiossa salissa. Jostain ylhäältä holvikaton rakenteista kuului narahdus, joka säikäytti nurkassa vilistäneen hiiren takaisin koloonsa. Ylhäältä varisi hieman tomua ja sahanpuruja temppelin kiviselle lattialle. Silloin ovi kävi ja pääovesta sisään astui vanha rouva. Hän käveli vaappuen kohti alttaritaulua. Rouvan näkö ja kuulo olivat jo niin huonontuneet, ettei hän huomannut ylhäältä leijuvaa sahanpurua. Hän tallusti verkkaisesti, askeleidensa kaikuessa temppelin seinistä. Mummo ähkäisi kumartuessaan alttarin eteen.

”Aygan siunausta, herrani.” Rouva mutisi sytyttäessään kynttilää. Hän niiskautti kuuluvasti ja laski kynttilän aivan vanhan kuninkaan kuvan alle. Rouva otti pari vaappuvaa askelta taaksepäin, sulki silmänsä ja hiljentyi hetkeksi, ennen kuin kääntyi vaivalloisesti ympäri. Pian hän sai tallustettua ovelle ja kun ovi loksahti rouvan perästä kiinni, tuli temppeliin jälleen täysin hiljaista.

”Jatketaan.” ääni kuiskasi ylhäältä holvin rakenteista.

Kuului jälleen narahdus ja kaksi tummaa hahmoa lähti liikkumaan kattoparruja pitkin ylemmäs, kohti temppelin katolla sijaitsevaa kellotornia. Alhaalta nousivat myös jyrkät rappuset kellotorniin, jonka vanhaa pronssikelloa soitettiin aina pyhien aamuna, sekä toisinaan hautajaisten aikaan. Rappusista ei kuitenkaan ollut hyötyä sellaisille, jotka tulivat temppeliin ulkona kasvavaa suurta puuta pitkin ja rikkoutuneen, korkealla sijaitsevan ikkunan kautta sisään.

                      Ulkona alkoi tihkuttaa räntää ja valoisasti alkanut päivä muuttui asteen verran hämärämmäksi. Märkä loska valui räystäiltä kahden hahmon kivutessa temppelin korkeaan kellotorniin. He katsoivat sieltä avautuvaa näkymää J´ranmoon ja Mustaan Palatsiin.

                      ”Siinä se nyt on.” Waldo totesi hiljaa katsoessaan Palatsia, jossa Valtiatar heidän tietojensa mukaan asui. Eiffel nyökkäsi hänelle ja otti hieman huppua pois kasvoiltaan nähdäkseen paremmin kaupunkiin. J´ranmo oli kasvanut suuren vaaran päälle, jonka huipulla Musta Palatsi kohosi. Kaupungin profiili muodostui erikokoisista, eriaikakausilla rakennetuista taloista, temppeleistä ja muista rakennuksista. Keskellä jylhästi pilviin kurottautuvaa Palatsia kehysti Varjolaisten itse pystyttämä muuri, joka jossain määrin näytti samalta kuin Varjon aluetta kiertävä muuri. Se näytti Eiffelistä siltä kuin Musta Palatsi olisi myös ollut vankina Varjon sisällä ja se jotenkin sai hänen olonsa vaikeaksi. Heti Palatsin vieressä kohosi valtava vuori, joka jatkui luoteeseen Varjon alueelta. Eiffel tiesi, että vuoren toisella puolen alkoi Jerchóvan Suuri Korpi, vaikkei se tänne näkynytkään.

                      ”Me päästään J´ranmoon kyllä helposti, mutta tuon muurin ylittäminen huomaamattomasti onkin sitten astetta vaikeampaa.” Eiffel sanoi osoittaen Palatsia kiertävää muuria.

                      ”Varsinkaan, kun me ei tiedetä mitä siellä toisella puolella on.” Waldo sanoi vakavana.

Jostain päin temppeliä kaikui outo ääni. Se saattoi olla jokin eläin, mutta myös joku ihminen. He kumpikin jähmettyivät kuuntelemaan. Eiffel vilkaisi nopeasti sivuunsa, etsien nopeinta reittiä pois, jos heidän pitäisi paeta. Pian kuitenkin kuului oven kolahdus ja he näkivät jonkun poistuvan pääovesta kohti toria. Täällä ei silti ollut turvallista.

                      ”Hutiloimaan ei kannata lähteä. Pitää löytää joku sopiva paikka missä laatia hyvä suunnitelma. Tänne ei kuitenkaan kannatte jäädä.” Eiffel sanoi ja veti huppua syvemmälle. Waldo kääntyi kohti kaupungin keskustaa ja näytti mietteliäältä.

                      ”Meidän kanttis kiertää J´ranmo ja mennä ehkä vuorta pitkin Palatsiin. Jos sieltä ei pääse sisään, niin ainakin voidaan sieltä käsin suunnitella seuraavaa liikettä.” Waldo ehdotti.

Eiffel hymyili. Onneksi hän oli ryhtynyt tähän hommaan juuri Waldon kanssa.

                      ”Hyvä idea. Palataan takaisin samaa reittiä ja kierretään pohjoistien suuntaisesti nämä kylät ja sieltä sit vuorelle.” Eiffel vastasi.

Waldokin hymähti ja nyökkäsi, sitten he lähtivät kapuamaan alas kellotornista samaa tietä mitä olivat tulleetkin. Ryolaan saapuminen oli ollut liki lasten leikkiä. Lähdettyään muurilta he olivat varastaneet ensimmäiseltä kohdalle sattuneelta tilalta hevoset ja vältelleet suuria teitä ratsastaessaan mutkitellen itään, kohti J´ranmoa. Jonkin verran ennen Ryolaa he olivat kiertäneet muutaman kilometrin väärään suuntaan ja jättäneet hevoset joen rantaan vapaiksi. Itse he olivat jatkaneet jokea myöten yläjuoksuun, suoraan kohti Ryolaa, johon he olivat saapuneet tehtyään kaksi viikkoa matkaa Varjon alueella.

Kylässä ei kuitenkaan ollut turvallista kulkea, sillä Eiffel muisti mitä Marko oli kertonut hänelle. Mikäli Varjolaiset todella pystyivät erottamaan ei-Varjolaiset kaltaisistaan, olisi heidän turvallisinta pysytellä pois ihmisten ilmoilta ja kulkea mieluiten takapihoja ja metsiä myöten. Kellotorniin kapuaminen oli riskaabeli veto, mutta välttämätön, sillä se oli lähitienoon paras – ja ainoa paikka tähystää.

He kulkivat perätysten temppelin kattoparrujen päällä kohti rikkonaista ikkunaa ja siitä sisään kasvanutta puuta pitkin ulos. Waldo kipusi ulos nopeasti ja äänettömästi, mutta yrittäessään tarttua oksaan, Eiffelin olkapäätä vihlaisi ikävästi. Hän irvisti ja puri huultaan, ettei päästäisi mitään ääntä. Olkapää tuskin tulisi enää kuntoon, joten hänen täytyisi vain sietää kipu ja oppia elämään sen kanssa. Eiffel veti syvään henkeä, kooten itsensä uudestaan ja kiiruhti sitten Waldon perään alas. Ulkona räntäsade oli muuttunut yhä yltyväksi lumisateeksi. Se oli hyvä. Sakea ilma oli heidän puolellaan, sillä lumisateessa heidän oli helpompi vain kadota näkyvistä. Niin kuin nyt.

Suuri saarnipuu kasvoi temppelin taakse levittäytyvässä puistikossa. Viheralueesta näki, että sitä oli joskus hoidettu, mutta ei enää pitkään aikaan. Isoiksi kasvaneet puut kehystivät villiintynyttä tuuheiden pensaiden peittämää aluetta, jossa kasvoi siellä täällä erikokoisia taimia ja puita. Puiston poikki kulki lähes umpeen kasvaneita polkuja ja hieman kauempana oli asutusta. Tämä oli juuri sellainen alue, jonne oli helppo kadota, vaikka kasvien lehdet olivatkin jo tippuneet. Eiffelillä ja Waldolla oli kummallakin päällään Antanielin antamat takit ja kevythaarniskat lähikontaktien varalta. Puvut olivat väriltään tummia, mutta niiden nurjapuoli oli vaalea: täydellinen talvella hankea vasten ja he olivatkin kääntäneet takkinsa nurin heti päästyään Varjon puolelle. Nyt heitä olisi hyvin vaikea erottaa puistikosta, jos ei osannut varta vasten etsiä. Ja ainakin toistaiseksi heidän olemassaolonsa oli pysynyt salassa.

Parivaljakon hökätessä epätasaista tahtia kohti Ryolan syrjäisintä osaa, Eiffelin ajatukset oli jatkuvasti kuormituksen alla. Hän mietti tuhatta asiaa yhtä aikaa ja välillä hän joutui työn ja tuskan takaa keskittymään siihen mitä teki juuri sillä hetkellä. Eniten hän mietti kuinka he pääsisivät Mustaan Palatsiin ja mitä he tekisivät sinne päästyään. Lisäksi hän mietti Mendezin kohtaloa. Koko sen ajan, jonka he olivat viettäneet Varjon puolella, Eiffel oli tätä pohtinut. Hän ei voinut ymmärtää miksi Mendez oli kaapattu mukaan ja mistä he voisivat hänet löytää. Ei vaikka hän mietti sitä joka päivä.

Kaikesta huolimatta Eiffelillä oli tunne, että jos he saisivat Valtiattaren murhattua, he löytäisivät myös Mendezin. Ikään kuin näillä asioilla olisi jokin yhteys. Yhteinen kohtalo. Kuin se olisi Kirjoitettu. Eiffel hämmentyi omista ajatuksistaan. Ei, ensin he murhaisivat valtiattaren ja kun kaaos syntyisi, he voisivat ehkä paeta ja alkaa etsiä toveriaan.

Viereistä tietä pitkin kulki talonpoika vetäen perässään jauhosäkeillä täytettyjä kärryjä. Eiffel herpaantui ajatuksistaan ja keskittyi nykyhetkeen. Heidän täytyi ylittää tie, joten he vetivät huput päähäänsä ja hidastivat kulkuaan rauhalliseen kävelyyn, kuin he olisivat vain pari matkamiestä läpikulkumatkalla. Kärryjä vetävä mies ei kaikeksi onneksi kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan kiskoi rattaitaan hampaat irvessä. Tilanteen mentyä ohi, Eiffel vielä vilkaisi taakseen, ennen kuin he jatkoivat matkaansa puolijuoksua. Varjo oli vahvimmillaan yöllä ja heidän oli parasta liikkua päivällä niin pitkälle kuin pystyivät.

Asutuksen vihdoin harvetessa ja he saattoivat hidastaa kulkuaan. Lumisateesta oli myös haittaa siinä missä hyötyä. Kun aurinko ei paistanut, eikä heillä ollut minkäänlaista kompassia mukanaan, oli heidän vaikea tietää suuntaansa. Lisäksi Varjo vaikutti myös kasveihin, eivätkä he voineet päätellä ilmansuuntia esimerkiksi puiden oksien kasvusuunnista. Kun he olivat turvallisen matkan päässä asutuksesta, Eiffel auttoi Waldoa kiipeämään puuhun, jonka latvustosta hän tähysti minne päin heidän pitäisi jatkaa matkaansa.

”Jatketaan suoraan tuonne.” Waldo sanoi laskeutuessaan maahan ja viittoi itsestään oikealle.

Eiffel nyökkäsi hänelle ja he lähtivät kävelemään metsän poikki. Lehdettömät, harmaat metsät olivat tulleet heille varsin tutuiksi viime viikkojen aikana. Myös heidän jalkansa olivat tottuneet epätasaiseen maastoon, eivätkä enää kaivanneet tasaista, kovaa pintaa alleen.

”Hevoset nopeuttais matkaa.” Waldo totesi heidän kävellessään ja alkoi vaistomaisesti kaivaa taskuaan. ”Ai niin perkele.” hän mutisi ja veti kätensä pois. ”Ei pöllitä kaakkeja vaan mieluummin röökiä.” hän murahti raapien tikatun silmänsä kulmaa.

”Viina maistus kans. Vanha kunnon räkäkänni.” Eiffel virnisti.

”Oiskohan siellä Palatsissa viinaa? Tapetaan se ämmä ja jäädään sit vaan ryyppään sinne.” Waldo nauroi ja he kumpikin hekottelivat ajatukselle.

Mitä muuta siinä tilanteessa voisikaan tehdä? Eiffeliä kylmäsi, kun hän mietti sitä tilannetta, jossa he todella saisivat murhattua kuningattaren; jos he onnistuisivat, heidän kimpussaan olisi välittömästi henkikaarti, shakaalit ja kaikki Varjolaiset. Heidät revittäisiin elävältä. Kyllä siinä asemassa haluaisikin vetää suojakännit alle. Luultavasti Waldo oli tiedostanut tämän myös ja ehkä juuri siksi hän vitsailikin asialla. Tämä oli ollut aina heidän kilpensä kaikkea pelottavaa tai ahdistavaa vastaan. Musta huumori.

Eiffel muisteli erästä kertaa, kun he olivat parikymmentä vuotta sitten olleet suorittamassa vaativaa tiedustelutehtävää. Heidät oli piiritetty ja tilanne näytti pahalta. Brittanyn hermot olivat riekaleina, kun heiltä olivat ammukset melkein loppuneet ja ympärillä täysi sota. Siinä tilanteessa he olivat naureskelleet mistä kaikesta voisi tehdä uusia ammuksia ja laatineet juomalistaa hautajaisiinsa ja lopulta myös Brittany ei voinut kuin nauraa heidän härskeille jutuilleen. Jos menettää hermonsa pahassa paikassa, saattaa tehdä hätiköityjä päätöksiä, jotka voivat käydä kohtalokkaiksi. Juuri nämä sanat Eiffel oli myöhemmin sanonut Brittanylle. Tyttö oli vinoillut hänelle jotain ja nakellut niskojaan, kuten aina. Muisto alkoi kirvellä Eiffeliä ja hän työnsi sen väkisin syrjään mielestään.

Lumisade sakeutui ja koko maailma muuttui harmaan valkeaksi sumuksi, jossa oli vaikea erottaa mitään ääriviivoja. Lumi myös peitti ääniä, joten heidän täytyi olla koko ajan valmiina. Toisaalta oli heidän onnensa, että kukaan ulkopuolinen ei halunnut mennä Varjon alueelle, joten myös Varjolaiset eivät odottaneet vihollisten hiippailevan maillaan. Maasto alkoi muuttua kivikkoisemmaksi. Ehkä jo iltaan mennessä he pääsisivät vuoren juurelle. Mutta siihen oli vielä aikaa.