Viimeinen Luku - Kappale 16

Naisen osa

Oli viileä ilta ja aurinko alkoi painua mailleen. Taivas oli harmaan lyijyn värinen ja raskaat pilvet roikkuivat miltei kuusien latvoissa. Koillisesta kantautui navakka viima, joka nostatti kuivia havuja ilmaan. Senika joudutti askeliaan. Hän näki torilla juureskojun olevan vielä pystyssä. Senika pyrähti juoksuun viimeiset pari metriä.

                      ”Onko vielä auki?” Senika huoahti päästyään kojulle.

Keski-ikäinen rouva nosti päätään puulaatikkojen takaa.

                      ”Kyllä vain rouva. Tulitte kyllä viimeisellä hetkellä, aloin jo pakata kamppeita kasaan!” muori naurahti puistellessaan perunasäkeistä tarttunutta multaa kämmenselkänsä karvoista.

                      Senika huokaisi ja ojensi ostoslistansa naiselle, joka kiitti ja alkoi kerätä juureksia pussiin. Senikan henki tasaantui, mutta pulssi oli yhä koholla. Näin viimeisillään raskaana ei ollut viisasta juosta, edes vaikka olisi kiire. Senika oli lupautunut auttamaan serkkunsa nuorimmaisen häissä, joten huomisen päivällinen oli tähtävä jo tänä iltana.

                      Hän muisteli omia häitään; kuinka hän oli saanut ylleen punaisen mekon ja rusetit hiuksiinsa. Hamundilla oli päällään juhlatunika ja kaulassaan punainen huivi. Senikan äiti oli korjaillut morsiuspukua niin, ettei orstavaa raskautta näkynyt, josta kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Loppuen lopuksi hääparin salaisuuden tiesivät vain heidän molempien äitinsä, jotka yhteistuumin olivat laittaneet avioliiton aluilleen.

                      ”Olkaa hyvä rouva! Se tekee sitten tasan viisi rupiaa.” Rouva hymyili.

Senika nielaisi.

                      ”Ööh… käykö neljä ja kolme itävää perunaa?” Senika oli ottanut perunat varalta mukaan, mutta oli toivonut, että ostokset olisivat olleet halvempia. Hän oli tottunut kasvattamaan suurimman osan kasviksistaan itse heidän puutarhapalstallaan, mutta tänä vuonna Muuri oli kasvanut jo alle kilometrin päähän. Vaikka varjolaisia ei vielä näkynyt, oli Muurin läsnäololla selviä vaikutuksia. Puut olivat alkanet kellastua ennenaikojaan ja kaikkien joiden puutarhapalstat jäivät sadotta. Perunat eivät itäneet ja itäneet kasvikset olivat osittain tai täysin raakoja.

                      Muori katsoi perunanraakileita silmiään räpsytellen.

                      ”Äh! Olkoon neljä rupiaa sinulle. Pidä perunat, sitä tulet tarvitsemaan niitä enemmän kuin minä.” Nainen sanoi hymyillen rohkaisevasti ja alkoi kasata vihanneskoreja päällekkäin.

                      Senika kiitti niiaten ja lähti vaappumaan kotiaan kohti. Oli onni, että muori oli kiltti, muuten ruoka olisi loppunut kesken, mutta toisaalta Senika tunsi itsensä nöyryytetyksi. Oli noloa yrittää maksaa perunoilla, kun varat loppuivat kesken. Mutta heidän tilanteensa oli kuitenkin vielä siedettävä verrattuna muihin. Hamundin vanhemmilla oli kellarissa vielä ruokaa, joista he saivat osansa, joten he eivät heti nähneet nälkää, vaikka sato oli olematon.

                      Huonommin oli niillä, jotka olivat muuttaneet kylään kesällä. Heillä ei ollut  varastossa ruokaa ja olivat kokonaan itse viljellyn ruoan varassa. Ja ne perheet, joiden sato oli tuhoutunut Muurin varjossa, näkivät nälkää. Miehet kävivät metsällä, mutta mitä lähemmäs Muuri kasvoi, sitä kauemmas riista kaikkosi ja miesten metsästysretket kestivät yhä pidempään ja kävivät yhä vaarallisimmaksi.

                      Eräs retkue oli viipynyt lähes viikon ja he olivat palaneet saaliitta, kun yksi miehistä oli kuollut matkalla. Metsästysjoukko oli törmännyt partioiviin Varjon shakaaleihin ja ne olivat tappaneet joukon hitaimman, joka ei ollut ehtinyt piiloutua puihin. Shakaalien mentyä lähistöltä oli marssinut pienen armeijan verran aseistautuneita Varjolaisia, joista osa leiriytyi lähistölle. Vasta myöhään yöllä, viimeistenkin Varjolaisten kadottua näköpiiristä, oli retkue uskaltanut laskeutua Muut metsästäjät, jotka olivat ehtineet kiivetä näkymättömiin, joutuivat virumaan puiden latvassa yli vuorokauden, ennen kuin oli turvallista laskeutua hakemaan toverinsa jäännökset ja lähteä takaisin Korvenpäähän.

                      Senikaa puistatti muistella miltä ruumis oli näyttänyt. Shakaalit olivat iskeneet miehen pään lähes irti harteistaan. Senika oli ollut Hamundin kanssa vastassa seuruetta ja kuollut geatki oli ollut Hamundin vanhempi setä. Ja ensi viikolla Hamund lähtisi metsästämään muiden miesten kanssa. Kipittäessään hämärtyvää katua pitkin Senika mietti millaista olisi olla leski. Ensiksi pitäisi järjestää hautajaiset. Sitten hänen täytyisi mennä tekemään jotain työtä elättääkseen itsensä ja lapset siihen asti, kunnes seuraava sato kasvaisi. Ehkä Päällikön vaimo tarvitsisi itselleen piikaa taloustöihin ja Mira on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan pikkusisarestaan päivisin…

                      Senika pudisteli päätään ja yritti vakuuttaa itselleen, ettei hän vielä jäisi leskeksi. Hän jatkoi hääpäivänsä muistelua, saadaksen ajatuksensa muualle. Senika muisteli kuinka vatsanpohjaa kutkuttava hääpäivä oli ollut. Hän melkein pystyi haistamaan miltä päivänkehrä tuoksui sinä elokuisena päivänä. Hän oli kävellyt pitkin syyskukilla koristeltua riippusiltaa juhlapaikalle, jossa kaikki vieraat jo odottivat. Kukat tuoksuivat makealle, mutta eivät niin raikkaalle, kuin kevään tai kesän kukkaset. Vieraita ei ollut erikoisen paljoa, mutta tavallisten häiden verran. Vatsassa muljahti ikävästi ja sai Senikan muistamaan, kuinka häntä oli jännittänyt raskauden ulospäin näkyminen. Onneksi tuore isä olisi lähipiiristä, joten yllättäviä häitä ei sinänsä ihmetelty, varsinkin kun morsian oli jo kerran jätetty. Kosijoita oli ollut jo useita. Kaikki olivat saaneet pakit, paitsi Hamund.

                      Se oli kuin vasta eilen hän olisi marssinut isänsä saattamana juhlahuoneen poikki kimpullinen ruiskaunokkeja sylissään. Hän kuvitteli mielessään kuinka käveli jälleen juhlahuoneessa. Ruiskukat tuoksuivat kuonoon ja nurkassa joku lapsi kiljahteli innosta. Hän tunsi perhosia vatsassaan lähestyessään seremonia alttaria, jossa tuleva appi ja sulhanen odottivat häntä. Sulholla oli päällään kermanvalkoinen pellavapaita joka suorastaan hohti auringon valossa, jota tulvi sisään aukiolevasta ikkunasta. Ulkoa käyvä tuulenpuuska sai valkoiset pellavaverhot hulmuamaan tuulessa ja sulhasen päänauhan hännät liehuivat ilman mukana kuin loimuavat revontulet talvisella taivaalla. Ja puolison kääntyessä morsiotaan kohti, oli Senikan vaikea pidätellä hymyään. Tomarin silmät olivat niin ystävälliset ja täynnä lämpöä.

                      Kuonon päälle osuva lumihiutale havahdutti Senikan. Hän pysähtyi ja katsoi ylöspäin. Ensilumi oli satanut jo aikoja sitten  ja sulanut tietenkin heti pois. Pysyvä lumi satoi edellisellä viikolla. Nyt taivaalta alkoi leijailla suuria, valkeita hiutaleita, ensin muutama, sitten enmmän. Ajatteliko äsken Tomaria vai Hamundia? Senika nielaisi hieman hämillään. Hän ei ollut muistellut Tomaria enää aikoihin, kunnes hän syksyllä yllättäen palasi kotiin Korvenpäähän. Senika oli kuvitellut jo unohtaneensa nuoruuden ihastuksensa, mutta puhuttuaan hänen kanssaan sinä iltana, oli Tomar alkanut ilmestyä yhä useammin hänen ajatuksiinsa ja uniinsa.

                      Senika pyyhkäisi lunta otsatukastaan ja jatkoi matkaansa. Hän näki jo ylös vievät tikkaat ja huokaisi voipuneena. Niitä oli jo niin raskasta kavuta. Pian hän ei enää jaksaisi laskeutua maahan ostoksille, vaan joutuisi kävelemään melkein tuplamatkan latvustossa lähimmälle kauppapuulle. Ja puutoreilla hinnat olivat aina hieman kalliimmat. Ehkä hän poikkeaisi Mirenan luokse kahville joku päivä, hän kun asui aivan torin kulmilla.

                      Senika ryhtyi jo kipuamaan ylös tikkaita, kun yhtäkkiä metsästä kuului kilahdus. Hän pysähtyi neljännelle rappuselle kuuntelemaan; hän erotti heleän kilahduksen uudestaan pimeästä metsästä. Se oli kulkunen. Joku ratsasti kohti kylää.

                      ”Kuka kumma sieltä tämmöiseen aikaan tulee?” Joku papparainen kummasteli ääneen muutaman metrin päässä. Senika mietti aivan samaa. Jos olivat geatkit olivat metsästämässä tai partioimassa, he ripustivat kulkusia satulaan palatessaan kylään. Näin vartioivat miehet kuulivat jo kaukaa, milloin joku omaa joukkoa oleva lähestyi, jo ennen kuin he haistoivat nämä. Voisiko se olla…? Senika laskeutui takaisin maanpinnalle ja pysähtyi vartomaan tulijoita puun juurelle. Pari naapuruston äijää pysähtyi myös seuraamaan tilannetta.

                      Pimeydestä pystyi erottamaan jo ratsastavan hahmon. Se oli geatki, Senika huokaisi syvään helpottuksesta. Hän ei ollut ainoa, joka odotti pelolla sitä päivää, kun tulija oliskin Varjon sotilas. Senika haistoi ilmaa. Tulija haisi tutulle. Isä? Tomar!

                      Senika lähti juoksemaan kohti ratsukkoa. Nyt hän erotti pimeydestä myös kolme muutakin ratsastajaa. Senika riemastui, hän oli ollut niin huolissaan isänsä, sekä muiden puolesta. Hän kipitti varoen kohti metsän reunaa tulijoita. Silloin hän havaitsi, että ainostaan ensimmäinen ratsastaja oli geatki. Hänen perässään metsän pimeydessä ratsasti ihminen. Senika seisahtui ja otti askeleen taaksepäin. Ensimmäisenä ratsastava geatki  oli Osc, Senika tunnisti hajun perusteella, mutta hänen kummallakin puolella ratsasti ihmisiä. Niiden ratsut olivat valtavia ja kaikkien vaatteet yönmustia. Senika otti epävarmana askeleen taaksepäin. Miksi heidän mukanaan oli vieraita? Osc huomasi Senikan ja hoputti ratsunsa raviin. Mustiin pukeutuneet ihmiset pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat ratsailta.

                      ”Senika, minulla on sinulle pyyntö.” Osc sanoi vetäessään ohjaksista eläimen pysähdyksiin. Oscin takana ratsailla istui vieras tyttögeatki, jonka riutuneet kasvot pilkistivät suuren hupun alta.

                      ”Voisitko pitää huolta Nanákista? Minun täytyy ratsastaa Päällikön puheille. Asialla on kiire.” Osc jatkoi.

                      ”Tottakai…” Senika vastasi hämillään ja otti tytön vastaan ratsailta.

                      ”Missä isä on?” hän kysyi, kun Osc aikoi jo lähteä.

Osc katsoi Senikaa alas ja näytti yhtäkkiä hyvin vakavalta.

                      ”Luglio ja Ramon antoivat henkensä tämän tytön pelastamiseksi.” Osc sanoi ja käänsi katseensa, ennen kuin nosti hevosensa laukkaan ja ratsasti kohti kylän keskusta.

                      Tuntui kuin olisi uponnut jokeen. Se tuli yllättäen, iskeytyen päin kasvoja ja salpasi hengen. Isä… Senika palautui maan pinnalle ja mietti katsoessaan väsyneen näköistä tyttöä, joka hädin tuskin pysyi pystyssä ilman tukea. Miksi? Senika vilkaisi ympärilleen ja tähysti metsää.

                      ”Tomar? Missä Tomar on?” Senika sanoi katsellen metsään, missä mustat ratsastajat seisoivat. Yksi miehistä jätti hevosensa kahden muun luokse ja käveli lähemmäs. Senika kavahti.

                      ”He ovat…puolellasi.” Nanáki puhui. Hänen äänensä oli hyvin käheä, kuin keuhkokuumeisella. Senika katsoi tytön silmiin. Ne olivat tummanharmaat ja syvällä kuopissaan. Hän näytti sairaalta. Tytön kasvoja leikkasi kome rumaa arpea, ja kuonon varsi oli aavistuksen vinossa. Ruhjeet näyttivät vanhoilta ja Senika ei voinut kuvitella kuka olisi voinut murjoa näin hennon työtön noin pahaan kuntoon. Mutta jotenkin kummassa... hänen kasvonpiirteensä olivat etäisesti tutut. Kuin olisi nähnyt lapsuuden ystävänsä uudelleen, vain todetakseen että ystävästä oli kasvanut aivan eri henkilö.

                      ”Tunsitteko Tomarin, hyvä neito?” Ihmismies kysyi pysähtyessään parin metrin päähän heistä. Senika nyökkäsi. Hän suoristi selkänsä.

                      ”Kyllä. Luglio on isäni ja Ramon perhetuttuni, sekä hänen poikansa Tomarin olen tuntenut lapsesta saakka.” Senika vastasi varmalla äänellä pää pystyssä. Geatkille oli tärkeää olla näyttämättä pelkoa muukalaisille. Senika ei ollut koskaan nähnyt hännätöntä näin läheltä, eikä ollut ikinä puhunut sellaiselle. Häntä pelotti.

"Luglio oli isäni."

                      ”Tomar Ramoninpoika ratsasti Johtajamme Daranin kanssa kohti Varjoa, kun erkanimme hänestä viikko sitten. Olen Nerval ja Tässä ovat veljeni Hordas ja Falkor. Olemme Fjoduriaaneja, geatkien ystäviä.” mies sanoi ja ja kumarsi Senikalle. Senika hämmentyi. Hän ei ollut syntynyt sellaiseen osaan, jossa kukaan mies kumartaisi hänelle. Vähiten jokin muu kuin geatki.

                      ”En… minä en ole mikään neito, vaan tavallinen rouva.” Senika sanoi hämillään. Hän ei ollut varma, miten ihmisille kuului puhua. Miehet kuulostivat hyvin vakavilta. 

Senika kääntyi tytön puoleen.

                      ”Nanáki, sekö oli nimesi? Jaksatko kävellä?” hän tiedusteli.

                      ”Sano Nana vaan. Ja enköhän minä jaksa.” tyttö vastasi.

                      ”Entä jaksatko kivuta, Nana?” Senika kysyi ja nyökkäsi kohti tikkaita.

Nanáki kääntyi katsomaan porraspuita, jotka veivät korkealle ylös puiden latvustoon.

                      ”Voin yrittää.” Hän hymähti väsyneesti ja pyyhkäisi hiuksiaan piiloon hupun alle. Senika räpäytti silmiään. Hiukset näyttivät aivan tulipunaisilta. Nana käänsi katseensa nopeasti alas ja veti huppua syvemmälle.

                      Kyläläisiä alkoi kerääntyä vähitellen ympärille.

                      ”Ovatko nuo ihmisiä?”

                      ”Ovatko he vihollisia?”

                      ”Kuka päästi hännättömiä kylään??”

                      ”Tietääkö päällikkö?”

Senika nappasi Nanaa kädestä ja lähti taluttamaan kohti rappusia. Hän näki naapurissa asuvan isännän tallustavan kohti hongiston takaa. Senika nosti kättään äijälle.

                      ”Osc lähti hakemaan päällikköä. Nuo ihmiset eivät ole vihollisia.” Senika sanoi ennen kuin ukko ehti suutaan avata. Miehet harvoin uskoivat akkojen puheita, joten kohta alhaalla olisi aika härdelli päällä, Senika ajatteli huokaisten uupuneesti.

                      Senikan päässä kohisi. Isä on kuollut. Ramon on kuollut. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kaatunut maahan itkemään, vaan talutti tuikituntematonta tyttöä määrätietoisesti kohti  tikkaita. Jostain syystä hänestä tuntui, että tärkeintä oli saada nyt tämä tyttö jonnekin rauhallisempaan paikkaan, ennen kuin enemmän geatkeja alkoi kerääntyä paikalle. Tytön on oltava jotenkin erityinen, koska isä antoi henkensä hänen vuokseen. Senika pisti tytön kipuamaan edeltä.

                      ”Tiedän että se on raskasta, mutta yritä olla ripeä.” Senika kuiskasi Nanákille ennen kuin he alkoivat kivuta ylemmäs. Nana nyökkäsi ja tarttui köysitikkaisiin.

                      Senika oli hämmästynyt kuinka tasaista tahtia tyttö kiipesi ylös. Hänen turkkinsa oli otsalta märkä hiestä, mutta hän ei edes puuskuttanut. Senikasta tuntui että kipuaminen oli hankalampaa, kuin eilen. Ylös päästyään tyttö istahti hetkeksi seinän viereen vetämään henkeä, vapisten heikosti. Senika nojasi myös seinään hengästyneenä. Vatsanpohjukkaa nipisti ikävästi ja hänestä tuntui että saattaisi pian laskea alleen, ellei pääsisi nopeasti pikkulaan.

                      ”Taidat olla pitkällä?” Nana kysyi katsoen Senikan vatsaa. Senika nyökkäsi ja veti syvää henkeä.

                      ”Tule, meidän täytyy kiirehtiä.” Senika puuskutti ja auttoi Nanan ylös lattialta.

Nana nyökkäsi ja lähti kävelemään hänen perässään. Alhaalta alkoi kuulua keskustelua. Geatkeja alkoi jo kerääntyä paikalle. Senika vilkaisi kaiteelta alas ja näki Päällikön lähestyvän Oscin kanssa maan tasalla.

                      ”Olet varmaan nälissäsi. Voin tarjota luonani syötävää - toivottavasti jaksat kuunnella kiljuvia pentuja.” Senika sanoi ja hymyili Nanalle, vakavoituen kuitenkin. ”Mutta ensin meidän on vietävä suruviesti perille.” hän jatkoi, mutta ei saanut peitettyä äänensä värähtelyä.