Luovuuden jäljillä

 

Tämä on minun sarjisblogipäivitys keväältä, mutta sopii ihan tähänkin syksyiseen päivään, näin niinku Aygan Laulun kirjoittamisen kannalta. :D

Sorry, not sorry.

Hiatus -päivitys

Hei rakkaat lukijani ja suuret pahoittelut pitkästä hiljaiselosta!

 

Mennyt vuosi on ollut henkilökohtaisesti raskas, sairastaminen ja työttömyys ovat vieneet ajan ja energiani.

Mutta ei mitään pahaa, ettei jotain hyvääkin!

Olen saanut Aygan Laulun lopetusta kirjoitettua eteenpäin pitkän ja tuskaisen artblockin jälkeen. Moni sarjakuvablogiani seurannut on varmaan huomannut aukkoja päivitystahdissa. Toivon voivani päivittää Tohmon blogia ja Aygan Laulua säännöllisesti, mutta elämä ei aina meni niin kuin haluaisi. :)

Mutta pyrin palaamaan Aygan Laulun pariin syksyn 2017 aikana. Elämäni on yhä tietynlaisessa vaiheessa, mutta tavoitteeni on saada Tomarin tarina saatettua loppuun ja toivon, että TE, lukijakuntani, olette silloin vielä mukana.

 

Syysterveisin,

Tuuli

Viimeinen luku - Kappale 28

MARKO

Aluksen kirkkaan valkoiset käytävät kumahtelivat metallisesti heidän askeliensa tahtiin. Marko ei ollut koskaan ollut modernin linja-aluksen sisällä, puhumattakaan matkustamisesta. Kaikki pinnat kiilsivät, kuin vasta kiillotettuina. Saumoja tai kulmia ei ollut, koko alus näytti tehdyn kuin yhdestä kappaleesta. Marko muisti Varjon muurin, joka oli myös kuin yhdestä kivestä louhittu. Stellar linjaiset alukset, kuten tämä kaunotar olivat valmistettu Keskuksessa ja niitä näkyi ulkoliittouman planeetoilla harvakseltaan. Ja jos Marko mitään tähtilaivoista tiesi, oli se, ettei niiden rakentamiseen käytetty magiaa, tai muuta yliluonnollista, vaan tiedettä. Se ei silti tarkoittanut, että Marko tiesi miten alus oli valmistettu. Ei. Hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta; hänelle se voisi yhtä hyvin olla taikuutta.

Ovien saumat näyttivät aivan piirretyiltä, ja Marko alkoi epäillä olivatko ovet vain silmän lumetta.Hän ei voinut hillitä itseään ja kosketti kohdalle osuvaa ovea. Saumaa ei edes tuntenut, mutta Markon kosketus sytytti oven pieliin lempeän ruohonvihreän valon. Marko hätkähti ja veti kätensä nopeasti taskuun. Onneksi edellä kulkeva ihmisnainen ei kuullut. Seinien pinnoite näytti ja jopa tuntui lasilta, muttei ollut sitä, Marko tiesi. Pikkupoika hänen sisällään riemuitsi upeasta aluksesta. Hänen haaveenaan oli koko elämänsä ajan ollut joskus ajaa, tai olla edes kerran tällaisen kolossin kyydissä. Ja nyt hän todella oli lähdössä matkalle aluksen kyydissä!

Marko seurasi katseellaan maidonvalkealla lattialla hehkuvia suuntaviittoja ja mietti, mikä tämän aluksen määränpää mahtoi olla. Hänen tehtävänsä oli toistaiseksi vain seurata edellä kulkevaa naista. Hän seurasi naisen keinuvaa askellusta. Nainen nähtävästi omisti aluksen, mikä toisaalta sopi kuvaan, sillä hän sointui täydellisesti aluksen malliin. Nainen oli pukeutunut kiireestä kantapäihin valkoisii ja vaikka naisen päälaelle oli pyöritetty iso tiukka nuttura hipoivat nutturasta purkautuneet helmenvalkeat hiukset naisen keinuvan lantion kupeita. Kun hänen poskensa tuntuivat jo punehtuvan innosta, Marko käänsi äkkiä katseensa seiniin. Edellä kulkeva nainen tunsi Antanielin ja oli selvästi korkea-arvoinen henkilö. Olisi kiusallista jäädä kiinni takapuolen tuijottamisesta.

Naisen takamus sai Markon muistelemaan Veronicaa kotopuolessa. Jos hän säilyisi hengissä kotiin, hän voisi ehkä houkutella tyttöä kahville. Hän ei ehtinyt pidemälle ajatuksissaan, kun hän muisti räjähdyksen Városin lentokentällä.  Jäikö tyttö henkiin? Brittany saattaisi muistaa... Markon askeleet menvät melkein sekaisin. Hän näki mielessään Brittanyn veriset vaatteet ja kalpeat kasvot. Askeleet alkoivat hidastua. Hänen oli vaikea uskoa, että Brittany menehtyi vammoihinsa. Rintaa puristi suru, epäusko ja pelko, päässä humisi. Hän oli ainoana ryhmästään jäljellä. Vaikka tahdon kovasti uskoa, että Eiffel ja Waldo ovat elossa ja saavat kyllä tapettua Valtiattaren...

Marko pysähtyi ja tuijotti käsiään. Jostain syystä hänellä teki mieli savuketta vaikka hän ei ollut päivääkään eläessään polttanut. Aivoni ovat ehdollistaneet stressin niin vahvasti jätkien ketjupolttamiseen, että toissijaisesti nautittu nikotiini on tehnyt minutkin riippuvaisesti. Kuinkahan tervassa minun keuhkoni mahtavat olla? Hän naurahti ääneen. Hänen ystävänsä olivat kaikki luultavasti kuolleet, hän oli tuntemattoman naisen kyydissä ties minne ja hän miettii, kuinka tervaiset hänen keuhkonsa olivat! Tilanteen tragikoomisuus tuntui epätodelliselta.

”Oletteko kunnossa?” Nainen kysyi samettisella äänellä.

Marko hätkähti hereille. Nainen oli pysähtynyt ja seisoi huolesteuneena ja otti askeleen lähemmäs.

”Anteeksi! Mieleni jotenkin... herpaantui.” Marko selitti ja jatkoi pikaisesti marssimista. Nainen seurasi häntä tiiviisti katseellaan. Hänen ilmeitä oli hankala lukea ja Marko tunsi olonsa vaivaantuneeksi.

”Se on täysin normaalia. Aluksen sisäilma sisältää paljon enemmän happea, kuin mihin Priorilaiset ovat tottuneet. Oireina saattaa ilmetä huimauksen ja pahoinvoinnin lisäksi myös osittaista tajunnan hämärtymistä. Minun olisi pitänyt varoittaa teitä aiemmin, pahoitteluni. ” Naisen puhe soljui pehmeästi, mutta virallisesti, kuin junankuulutus. Äänestä kuuli, että nainen oli asemassaan lähinnä puheenlahjojensa ansiosta, ja hän tunsi Antánielin. Hän oli joko politikko, tai kuului rikkaaseen eliittiin. Tai oli kumpaakin, Marko mietti vilkaisten ulos ikkunasta. Oli täysin pimeä, eikä ainuttakaan tähteä erottanut. Marko kurtisti kulmiaan hämmästyksestä.

”Kuljemme nopeammin kuin valo; ette erota tähtiä, koska emme ole saapuneet vielä määränpäähämme.” Nainen sanoi heidän ohittaessaan ikkunan. Marko ei tiennyt uskoako – hän ei ollut edes tuntenut kiihdytystä. Aika tuntui jotenkin sameutuneen, eikä Marko edes muistanut nousseensa alukseen. Liittyi varmaan naisen mainitsemaan oireiluun.

”Saanko tiedutella mihin tarkalleen ottaen olemme menossa, hyvä rouva?” Marko kysyi. Hän oli lupautunut lähteä Luolavuoresta naisen mukaan, vaikka ei tiennyt tehtävän tarkkaa päämäärää. Antaniel oli vakuuttunut, että se hyödyttäisi heitä sodassa Varjolaisia vastaan ja se riitti Markolle. Hän oli tottunut tottelemaan käskyjä Eiffeliltä ja Eiffel oli ottanut käskyjä Antanielilta. Tietämättömyys kuitenkin vaivasi häntä.

”Pelkäänpä, että se on salaista tietoa.” Nainen sanoi ja hymyili lempeästi. ”Toistaiseksi.” hän lisäsi melkein kiusoitellen.

Kun Antanielin seura teki olon joskus vaivaantuneeksi hänen jäykkyyden vuoksi, sai naisen seura aikaan saman hänen välittömyytensä tähden. Marko ei uskaltanut rentoutua, päinvastoin.

 Pitkä valkoinen mekko liehui, lähes lainehti ilmassa naisen lipuessa kohti käytävän katkaisevaa pariovea. Hän ojensi hoikan kätensä kohti valkoista pintaa ja ovet muuttuivat läpinäkyviksi. Hänen sormensa tuskin hipaisivat ovia, kun ne jo avautuivat, ääntäkään päästämättä. Naisen ei täytynyt hidastaa kulkuaan ja matka jatkui keskeytyksettä.

Nyt kun Marko mietti tarkemmin, hän muisti vain nähneensä naisen Antanielin seurassa, mutta ei saanut mieleensä milloin. Hän ei myöskään osannut sanoa, oliko heidät jo esitelty. Marko teki lyhyen palaverin mielessään ja päätyi tulokseen, että odottaisi sopivaa hetkeä kysyä naisen nimeä uudelleen. Ylimääräinen happi todella teki temppuja hänen päälleen. Ainakin niin hän halusi uskoa. Vaihtoehtona oli että hänet oli jotenkin huumattu ennen alukseen astumista ja siksi kaikki tuntui niin hämmentävältä. Tämä tuntui kuitenkin epätodennäiköiseltä.

Ovien takana käytävällä alkoi näkyä henkilökuntaa (joiden vähyys oli ehtinyt kummastuttaa Markoa.) Eniten vastaan tuli ihmisen kaltaisia henkilöitä, joiden iho oli hiusrajalta tumman purppuran värinen, pukeutuneina valkoisiin työvaatteisiin. Joidenkin takit olivat laivastonsiniset ja he näyttivät kiireisimmiltä. Mutta valtaosa aluksen miehistöstä oli Markolle täysin ennennäkemättömiä. Keskigalaksin kehittyneitä humanoideja. Osa näytti enemmän ihmismäisiltä, toisia taas Markolla oli vaikeuksia olla tuijottamatta. Pitkiä, hoikkia, läpikuultavan valkoisia androgyynejä, joiden askelista ei tuntunut lähtevän ääntä.

Pahin väkimäärä harventui, kun he kääntyivät kaarevalle käytävälle, jonka koko toinen seinä oli ikkunaa. Ulkona hän näki tuhansittain kirkkaita tähtiä. Käytävä toi mieleen junan makuuvaunun, jollain tapaa. Nainen pysähtyi.

”Huomaan, että näkymä kiehtoo teitä.” nainen sanoi virkakieliseen sävyyn.

”Katsetta on vaikea irrottaa, myönnän. Kuinka tähdet nyt näkyvät, kun hetki sitten ikkunoista ei näkynyt mitään.” Marko kummasteli.

Nainen käänsi arvokkaaksi veistetyt kasvonsa kohti avaruutta ja hymähti mysteerisesti.

”Katsos, näkemäsi tähdet eivät ole tähtiä, joita tavallisesti näet, vaan maailmankaikkeuden ensimmäsiä tähtiä, jotka ovat meistä noin neljänsadan miljoonan valovuoden päässä.” Hän luennoi, levittäen kätensä, kuin syleillen, kohti ikkunaa.

”Neljänsadan miljoonan....” Marko toisti, tehden laskutoimituksia nopeasti päässään. ”Se on helvetin paljon.” hän mutisi vaaleaan partaansa, tuijottaen häkeltyneenä ulos.

”Kulkeeko alus madonreiän lävitse? ...Niinkuin, nyt?” Markon oli pakko kysyä.

Nainen käänsi verkkaisesti katseensa häneen ja hymyili, kuin opettaja, joka kuulee ykkösoppilaansa suusta oikean vastauksen.

”Kyllä, ymmärrätte fysiikkaa.” hän sanoi hymyillen vaikuttuneesti. Mutta Marko ei tuntenut oloaan ollenkaan ylpeäksi, vaan pikemminkin nöyryytetyksi. Nainen piti häntä oletuksena tyhmänä. Hän veti naamansa peruslukemille ja käänsi katseensa oveen, jonka edessä he seisoivat. Hän kyllä tiesi, että kehittyneet kansat, pitivät ihmisenkaltaisia (kuten Marko) yksinkertaisina, jopa hitaina. Ja Prior ei ollut tunnettu koululaitoksistaan, vaan palkkasotureistaan. Ennakkoluulot kuitenkin nipistivät Markon itsetuntoa. Hän oli ainoa omasta ryhmästään,  joka oli istunut koulunpenkillä. Eiffelkin varmaan syntyi kasarmille, Marko tuumi.

Ovi avautui yllättäen. Nainen viittasi sisään, jossa todella oli hytti. Isompi, kuin junan hytti, mutta hytti kuitenkin. Kauttaaltaan valkoinen. Marko huokaisi sisään päin. Paikka oli kolkko kuin sairaala.

”Matka on pitkä, tulen noutamaan teidät kun olemme perillä. Tarjoilupalvelu tuo teille illallisen, jonka päätteeksi suosittelen lepoa.” hän sanoi vieraanvaraisesti. Marko astui sisään, mutta kääntyi vielä kynnyksellä.

”Milloin olemme perillä?” Hän tiedusteli, vaikkei uskonut saavansa vastausta.

”Kun käytte nukkumaan, kytkeytyy horrostila automaattisesti päälle. Horrostila päättyy, kun alus hidastaa, jolloin ohjelma herättää teidät omatoimisesti.” Nainen vastasi tyhjentävästi.

”Eli emme taida olla ihan pian perillä?” Marko totesi lakonisesti.

”Emme.” nainen vastasi ja kääntyi pois.

Marko katsoi vielä naisen perään hänen keinuessa pois pitkää, kaartuvaa käytävää. Kun enää hänen askeleensa enää kaikuivat kumeasti Marko astui hyttiin ja ovi sulkeutui hänen perässään.

                      En usko että minulla on muita vaihtoehtoja nyt, kuin vain mennä mukana ja katsoa mihin joudun. Hän huokaisi voimattomana ja istuutui valkean sängyn reunalle. Olo oli kuin vangilla. Tyrmä tosin oli hieman kliinisempi ja puitteet kalliimat. Hän kokeili kädellään sängyn pintaa. Lakana oli pehmeä, kuin mikrokuituliina, mutta Marko ei silti uskonut voivansa nukkua täällä.

Hän katseli sängyn pieliä ja mietti kuinka laite mahtoi toimia. Hän asettui pitkälleen sängylle ja silloin, kuului soinnukas käynnistysääni. Jalkopäädystä nousi lasisenoloinen kansi, joka sulki hänet sisäänsä. Pehmeä naisääni ilmoitti ohjelman alkamisesta. Marko hämmästeli laitetta, jollaisia oli nähnyt vain tieteiskertomuksissa. Ilma alkoi haista makealle ja Marko tajusi silloin käynnistäneensä laitteen toiminnan ja että hän heräisi vasta pitkän ajan päästä.

”Eääh!! En ehtinyt syödä mitään!” Hän parahti ja paukautti lasista kupua nyrkillään. Lyöntikohta välähti punaisena ja kansi aukesi, kuin ruumisarkun kansi ja Marko pomppasi ulos.

Siinä samassa ovi aukesi ja tarjoilijatar seisoi oven takana ruokatarjottimen kanssa.

”Onko kaikki hyvin?” Ihmistarjoilija kysyi. Marko suoristi itsensä, vilkaisi olkansa yli auki repsottavaa sänkyä ja kääntyi sitten tarjoilijan puoleen.

”On. On. Kaikki hyvin, voin ottaa tuon.” Marko sanoi ja nappasi tarjottiman. Ovi sulkeutui hämmentyneen naikkosen nokan editse. Hän laski tarkottimen lattialle ja istuutui itsekin alas. Unet saivat vielä odottaa. Hänellä oli kiljuva nälkä.

”Tämä on automaattinen herätys. Määränpää saavutettu. Toivotamme teille hyvää huomenta. Toistan, tämä on automaattinen herätys. Määränpää saavutettu. Toivotamme teille hyvää huomenta.” Miellyttävä naisääni toisti.

Pehmeä ääni kaikui Markon korviin läpi unen usvaisen kaikkeuden. Ja hän aukaisi hitaasti silmänsä. Luomet olivat raskaat ja mieli tahtoi nukkua vielä. Päällä palavat kirkkaat valot särkivät hänen silmiään ja Marko ynähti hiljaa, kääntäen kylkeään väsyneenä. Vasta kun laite aloitti kuulutuksen alusta, hän havahtui hereille ja alkoi hapuilla herätyskelloaan kiinni, mutta hämmentyi tajutessaan, ettei ollut omassa huoneessaan. Ja kaiken lisäksi hän oli suljettuna johonkin ahtaaseen tilaan. Vastenmielisen epätodellinen olo ehti vallata Markon. Hänen vielä unen rajamailla hapuileva tajuntansa heräsi tähän hetkeen.

                      ”- herätys. Määränpää saavutettu. Toivotamme teille - !” Kuulutus katkesi, kun Marko pamautti pedin lasista kantta nyrkillään. Lyöntikohta välähti punaisena ja kansi aukesi, kuin ruumisarkun kansi. Teko aiheutti dejá-vun ja hän muisti tehneensä saman aiemminkin. Nyt Marko muisti olevansa avaruuslaivassa matkalla – tuntemattomaan.

                      Hän pyöräytti jalkansa lattialle ja nojasi kyynärillään polviinsa.

”Voi hyvä luuoooojaa....” Marko huokaisi väsyneenä ja hieroi kasvojaan käsiinsä. Olo muistutti koulu-aamuja, kun hän vielä asui äitinsä kanssa. Marko huokaisi, muistellessaan ankaraa äitiään. Muisto äidistä ja kouluaamuista palautti hänen mieleensä edellisen illan, juuri ennen kuin oli vaipunut syväuneen. Marko hätkähti tajutessaan partansa kasvaneen unen aikana. Hän hyppäsi ylös ja kiiruhti ovelle, jonka kiiltävästä, valkoisesta pinnasta hän näki hyvin heijastuksensa. Hänelle oli kasvanut paksu täysparta ja hänen hiuksensa olivat venyneet pitkälle korvien yli. Kuinka pitkään oikein nukuin?! Hän kiiruhti pedin viereen ja yritti etsiä, näkyikö kokonaiskesto jossain, mutta tuloksetta. Hetken tuumittuaan, hän päätti poistua hytistä. Marko asteli miellyttävän viileälle käytävälle. Suuret ikkunat antoivat upean tähtitaivaan hänen eteensä, niin kirkkaana ja elävänä, että Marko hetken luuli yhä uneksivansa.

                      Sitten epäusko palasi raskaana hänen päälleen. Oli kulunut niin kauan, että sota Jerchóvassa oli jo ehtinyt alkaa. Ja ehkä jopa loppua. Marko huokaisi hermostuneesti ja vilkuili ympärilleen. Miksi hän oli täällä ja minkä vuoksi hänelle ei kerrottu sanallakaan että matka tulisi olemaan näin pitkä? Marko lyhistyi selkä ikkunaa vasten lattialle kyykkyyn. Hän painoi pään polviinsa ja puri huultaan, ettei murtuisi pillittämään kuin pikkutyttö. Tämä oli kuin unta, oikea painajainen.

                      Käytäviltä kaikuvat äänet veivät Markon ajatukset muualle. Hän pyyhkäisi kostuneet silmäkulmansa ja kohotti katseensa. Nainen valkoisissa vaatteissa ilmestyi kaartuvan käytävän päästä. Marko tunnisti naisen heti ja nousi ylös.

                      ”Olette jo hereillä. Erinomaista.” Nainen sanoi ja hymyili säteilevästi. Marko ei mennyt enää tuon hymyn mukana.

                      ”Joo, olen. Nyt kerrot mitä täällä on meneillä! Kuinka hiton kauan matka oikein kesti ja ennen kaikkea, missä me oikein olemme??” Marko ärähti. Hän ei ollut tottunut puhumaan tällä äänensävyllä. Hänet oli kasvatettu kunnioittamaan naisia ja vanhempia henkilöitä ja Marko itsekin uskoi hymyn voittavan huudon.  Hänen sietokykynsä kuitenkin oli rajoilla.

                      Naisen ilme suli neutraaliksi ja sitä oli jälleen hankala tulkita.

                      ”Hyvä on. Seuratkaa minua.” hän sanoi ja kääntyi ympäri.

                      ”Mutta ensin esittelet itsesi!” Marko möläytti. Ääh nyt alan jo kuulostaa lapselliselta, hän ajatteli, katuen välittömästi typerää sanavalintaansa. Naisen kasvot eivät värähtäneetkään.

                      ”Esittelen itseni, kun koen sen tarpeelliseksi, Marko.” hän sanoi pehmeästi, muttei lempeästi.

                      ”Olen pahoillani, rouva.” Marko sanoi ja painoi päänsä kumarrukseen. ”En tarkoittanut loukata, olen vain hermostuksissa sodan vuoksi! Nyt en voi auttaa ystäviäni, enkä edes tiedä mitä me täällä teemme! Enkä edes muista onko meitä esitelty, puhumattakaan milloin lupauduin tänne... Ääh! Suokaa anteeksi.” Marko parhati ja kumarsi virallisesti naiselle.

                      Yhtäkkiä hän tunsi lempimän kosketuksen päälaellaan. Sävähtäen hän kohotti katseensa, ihmetelläkseen, kuinka nainen yhtäkkiä olikin hänen verellään.

                      ”Minä tiedän, älä huoli. Tule mukaani ja voit vielä pelastaa ystäväsi.” hän sanoi samettisella äänellään ja katsoi häntä silmiin. Marko suoristi selkänsä ja hänen ahdistuksensa tuntui jo menettäneen väkevimmän teränsä.

                      ”Hyvä on.” hän vastasi.

Marko jatkoi naisen seuraamista, halki valkeiden, kirkkaiden käytävien, ylös, ylös hissillä. Lopulta he saapuivat aluksen korkeimpaan kohtaan; komentosillalle. Miehistöllä oli täys työn tohina päällä. Kaikilla näytti olevan kiire ja välillä joku huikkasi ohjeita toisille ja kaikki näyttivät tietävän tarkalleen mitä tekivät.

Tila oli jaettu kolmeen, puolikuun malliseen kerrokseen; se muistutti malliltaan käänteistä amfi-teatteria. Kauttaaltaan norsunluunvalkoinen komentosilta, laitteineen ja miehistöineen, oli näyttävä vastakohta edessä lasin läpi näkyvälle synkälle avaruudelle. Ja keskellä henkeäsalpaavaa näkyvää möllötti suuri ruosteenruskea planeetta.

                      ”Se on Yi´ne pu. Yksiä Liittouman ensimmäisistä vankiplaneetoista.” nainen ilmoitti haudanvakavana, heidän astuessa ylimmän tasanteen reunalle. Marko nojasi hopeankiiltävään kaiteeseen, jonka olisi uskonut olevan koskettaessa kylmä, mutta olikin yllättävän lämmin.

                      ”Sekö on määränpäämme?” Marko kysyi.

                      ”Tavallaan. Emme tule viipymään pitkään.” Nainen vastasi hymyillen.

Marko käveli jälleen kerran naisen perässä. Nyt heillä oli neljä vartijaa mukanaan. Pian he saapuivat ulko-ovelle. Oven pielessä seisovat stuertit kumarsivat naiselle ja he astuivat syrjään, oven avautuessa Yi´ne Pun kamaralle.

Taivas näytti ruosteenpunaiselta, maa oli kuiva, ilma oli kuuma ja hiekka pöllysi kiitoradalla. Ilmabussi oli laskeutunut paikalliselle lentokentälle, jos sitä sellaiseksi uskalsi sanoa. Ankea punainen, kartionmallinen kivirakennus heidän edessään oli ilmeisesti lennonjohtoasema. Tai varastorakennus. Koko kenttää reunusti nelimetrinen betonimuuri, joka oli koristeltu piikkilangalla. Saatoimme toki laskeutua vankilankin pihaan, Marko tuumi tähyillessään ankeaa maisemaa. Heidän takanaan kohosi teräväreunainen vuoristo, ja betonisen kenkälaatiokon takaa pilkistivät korkeat vaarat.

                      He marssivat yhtenä ryhmänä kentän poikki. Nainen viittoi Markoa lähemmäs ja hän totteli kuin seurakoira.

                      ”Kaupungin nimi on Nurek. Yksi planeetan vanhimmista kaupungeista.” nainen kertoi, kuin matkaopas heidän marssiessaan aseman sisään. Marko oli käynyt tarpeeksi armeijaa tunnistaakseen sotilastukikohdan ja he olivat juuri nyt sellaisella. Joka ovella seisoi aseistettu shakaali ja kaikki seinät olivat umpinaisia ja ovet lukittuja.

                      Aseman ulkopuolella levittäytyi laajana Nurekin kaupunki, joka teki ehkä vaikutuksen koollaan, mutta ei kauneudellaan. Kaupunki oli koostunut vain ja ainoastaan harmaasta slummista. Ja kaikki tiet ja talojen seinät olivat peittyneet ruosteiseen hiekkaan. Marko ei ehtinyt saada tarkempaa mielikuvaa, kun häntä jo hoputettiin seuraamaan. Aseman edessä heitä odotti hieman ikkunatonta linja-autoa muistuttava kulkuneuvo, jonka sisään Marko nousi muiden mukana.

                      Kyyti hyrähti liikkeelle ja Marko tunsi heidän kaartavan pihasta pois, mutta raudanväriset seinät eivät paljoa kertoneet minne he olivat matkalla. Penkit olivat nuhjuiset ja haisivat eläimelle. Marko niiskautti ja ihmetteli mielessään, kuinka nainen näytti niin tyyneltä tällaisessa kyydissä. Hän oli tottunut, että sikarikkaat eivät sietäneet huonoa kohtelua. Ehkäpä raha korruptoi vain ihmisiä... Mutta mikä nainen silloin on, jos ei ihminen?

                      Ajomatka kesti puolisen tuntia, mutta Markosta aika tuntui lähemmäs tunnilta. Ajoneuvon hidastaessa vauhtia nainen kääntyi kohti Markoa.

                      ”Me tulemme haastattelemaan pian vankia. Sinun ei tarvitse sanoa mitään, mutta tahdon että olet mukana.” nainen puhui ja Marko ymmärsi, että hänen oli paras vain mennä mukana ja olla vaiti. Hän nyökkäsi.

                      ”Hyvä.” nainen lausui juuri, kun ovi sihahti auki.

Ensimmäisenä ulos astuivat vartijat, sitten nainen ja lopuksi Marko. Nyt he olivat tulleet vankilaan, siitä ei ollut enää epäilystäkään. Marko henkäisi hämmästyksestä, joka ei millään muotoa ollut ihailevaa. Vankila oli valtava. Siinä missä kaupunki oli laajalle levittynyt, mutta matala, oli vankilassa valtavan monta kerrosta ja se kapeni huippua kohden. Kuin suuri piikkilangalla kuorutettu täytekakku, Marko naurahti partaansa lakonisesti. Paikka haisi kurjuudelle ja kuolemalle.

                      Vankila näytti ulospäin ikivanhalta pyramidilta ja oli sisältä sokkeloinen kuin tarustojen labyrintti. He kulkivat kerroksesta toiseen ruosteisia palotikkaita myöten, tai nousivat kivisiä rappusia, jotka olivat keskeltä kuluneet vuosisatojen saatteessa. Marko kiinnitti huomiota, että siinä missä lentokentällä näkyi lähinnä vain shakaaleja, vankilanhenkilöstö oli vahvasti humanoidi painotteinen. Monien univormut olivat valkoiset, ja Marko pohti mahtoivatko valkeisiin sonnustautuneet olla liittouman viranomaisia.

                      Ja kuinka ollakaan heitä odotti viidennessä kerroksessa kaksi kokovalkoisiin pukeutunutta päällikköä, alaistensa kera.

                      ”Vanki on valmiina. Seuratkaa, olkaa hyvä.” Paikan päällikkö ilmoitti jäykästi. Heitä vastaanottaneet jäyhät miehet johdattivat seurueen pitkän käytävän päähän. Päinvastoin kuin aiemmilla käytävillä, tämän varrella ei ollut ainuttakaan ovea. Heidän saapuessa perille, kapteeni pysähtyi puhumaan.

                      ”Tässä avaimet ja paperit, mutta sanokaa minun sanoneen... tuosta pedosta ette saa mitään irti.” hän ilmoitti kulmiensa alta naiselle.

Marko vilkaisi neidon kasvoja, mutta kuten aina, hän tyytyi vastaanottamaan tavarat kapteenilta ja hymyillen ystävällisesti.

                      ”Kun olette saaneet asianne tehtyä, haluan teidän poistuvan pikimmiten. Kyytinne odottaa teitä pihamaalla. Suokaa anteeksi.” Mies sanoi kuivasti. Hän kumarsi hätäisesti, ennen kuin käännähti kannoillaan ja marssi pois. Mukana ollut saattojoukkio hyvästeli heidät muodollisesti, mutta pikaisesti ja näin henkilöstön edustajat jättivät heidät yksin synkkän sellin luo.

                      Nainen katsoi vielä virkamiesten perään ja kääntyi sitten puhuttelemaan vartijoitaan.

                      ”Me menemme sisään, jääkää odottamaan tähän. Kun tulemme ulos, koputan oveen.” hän sanoi. Vartijat vilkaisivat toisiaan ja yksi heistä avasi suunsa.

                      ”Oletteko aivan varma, hyvä rouva?” harmaaihoinen mies kysyi kuulostaen huolestuneelta.

                      ”Älkää huoliko, olen täysin turvassa. Minulla on Marko mukanani.” nainen sanoi ja väläytti aurinkoisimman hymyn, mitä kukaan oli kuunaan nähnyt. Naisen luotto oli suuri, mutta Markon itseluottamus ei yltänyt niin korkealle. Vartijat nyökkäsivät reippaasti. Ovea lähimmäisenä seisonut mies otti naiselta vastaan avaimen ja aukaisi sellin oven.

                      Marko astui sisään heti naisen kintereillä, ja hän tuskin ehti katsoa mihin astui, kun ovi jo teljettiin hänen takaansa. Hän nosti katseensa ja nielaisi. Sellin seinää vasten kivisellä lattialla istui kahlittuna shakaali. Sen ranteista ja kaulasta lähti viidet raskaat kettingit, kiinnittyen seinään, sekä kattoon. Shakaali istui silmät suljettuina, kuin nukkuen. Muuten ikkunattomissa huoneessa, oli seinässä, katon rajassa pieni reikä, josta pääsi sisään yksi ohut valojuova.

                      Nainen astui valoon ja ilmassa leijuvat pölyhiukkaset pyörteilivät hänen ympärillään. Shakaali avasi verkkaisesti kullankeltaiset silmänsä. Nainen avasi kansion ja luki paperista ääneen:

                      ”Päätös vangitsemisesta. Syytetty todettu syylliseksi seuraavista rikkeistä: Liittouman vastainen toiminta, valheellinen todistaminen, Liittouman vastaiset aatteet, sekä väkivaltainen virkavallan vastustaminen. Korkeimman oikeuden määräämä tuomio: teloitus mestaamalla. Tuomio pannaan täytäntöön: tänään.” nainen lausui kuin tuomari. Shakaalin katse ei hetkeksikään herpaanutunut puheenvuoron aikana.

                      ”Aikamoinen lista.” nainen sanoi katsoen paperia ja astui lähemmäs.

                      ”Haluatko kertoa mitä teit?” nainen lausui pehmeästi, mutta äänensävy antoi ymmärtää, että pyyntö ei ollut kehotus, vaan käsky. Marko ei ollut koskaan kuullut shakaalin puhuvan – hän ei edes tiennyt niiden ymmärtävän kieltä.

                      ”Sanoin mitä ajattelin.” shakaali murahti. Puhe kuulosti Markosta Piskin ulinalta ja haukkumiselta.

                      ”Mitä sinä tarkalleen ottaen sanoit?” nainen kysyi. Shakaali sulki silmänsä hetkeksi, ennen kuin jatkoi.

                      ”Sanoin ei.”

                      ”Ja mitä sinä kieltäydyit tekemästä?” nainen jatkoi. Marko uskoi, ettei elukasta enempää saisi irti, mutta shakaalin katse yllättäen terävöityi.

                      ”En tappanut.” Se murahti ja räpäytti hitaasti silmiään kääntäen katseensa hetkeksi Markoon ja sitten jälleen valkoisiin verhoutuneeseen naiseen. ”Halusivat tappavan toisen veljen. Minä sanoin ei.” shakaali lausui äänen välillä kirskahdellen sen kurkussa.

                      ”Oliko toinen shakaali Varjolainen? Siksikö kieltäidyit?”

Shakaali katsoi naikkosta hetken ilmeettömästi, kuin eläin.

                      ”Kaikki shakaalit veljiä. Kaikilla sama äiti.” se sanoi ja sulki verkkaisesti silmänsä.

Nyt nainen kääntyi avasi yhteen liitetyt kätensä ja kohotti katseensa.

                      ”Olen kuullut tarpeeksi. Tästä päivästä alkaen olet kuollut, shakaali.” nainen sanoi oudon juhlavalla äänellä ja Marko oli varma, että julistus saisi shakaalin vihaiseksi, mutta se ei näyttänyt välittävän. Shakaali istui hievahtamattakaan polvillaan seinää vasten, silmät yhä suljettuina.

                      ”Marko, avaa kahleet.” nainen sanoi ja ilma tuntui pysähtyvän. Markon täytyi katsoa naista silmiin, uskoakaseen, että hän oli tosissaan. Nainen ojensi Markolle avaimen, jolla oletettavasti saisi kahleet avattua. Markon nielussa tuntui epämielyttävän kylmä palanen. Nyt myös shakaali oli avanut jälleen silmänsä. Marko vielä empi, mutta naisen terävä vilkaisu sai häneen liikettä ja poika hiippaili varovasti kohti shakaalia. Älä katso silmiin, älä näytä pelkoa, ne voivat varmasti haistaa epävarmuuden, hän mietti hermostuneena.

                      ”Sinäkö minut tapat?” shakaali yllättäen kysyi. Marko jähmettyi paikoillena, mutta ymmärsi sitten shakaalin esittäneen kysymyksen naiselle, ei hänelle.

                      ”Ei. Kuten juuri sanoin, olet nyt kuollut, tai ainakin kuvainnollisesti.” nainen vastasi hymyillen salaperäisesti.  Samalla Marko  astui shakaalin taakse ja avasi rautaiset kahleet sen nilkoista. Kun shakaali ei heti yrittänyt tappaa häntä, päätti Marko seuraavaksi avata kaulasta kahleen.

                      Shakaalin ilmekään ei värähtänyt, kun kaulaa puristanut rautakahle vihdoin hellitti ja luisui pois. Kun Marko viimeisenä avasi shakaalin ranteiden raudat, shakaali vihdoin liikahti ja hieroi verta valuvia ranteitaan. Sitten se nousi ylös, täyteen kolmimetriseen mittaansa.

                      ”Mitä tarkoitit? Puhu selvästi nainen.” shakaali sanoi.

Marko astui naisen eteen, mutta hän viittasi kädellään ettei suojelu ollut tarpeellista.

                      ”Anteeksi. Nyt taitaa olla esittelyjen aika. Minun nimeni on Aralmin.” nainen puhui ja yhtäkkiä hänen ulkomuotonsa muuttui. Hetki sitten ihmisen kasvot olivat nyt valkean läpikuultavat; naisen silmät olivat luonnottoman suuret ja mustat kuin yöllinen taivas, eikä hänellä ollut suuta tai sieraimia. Muodonmuuttaja Aralmin. Marko mietti silmät lähes yhtä suurina, naama venähtäneenä. Shakaali sen sijaan ei näyttänuyt hämmentyneen naisvieraan muodonmuutoksesta. Aralmin puhui ja hänen puheensakin kuulosti nyt erilaiselta.

                      ” Haluatko kertoa minulle nimesi, jolla sinua kutsutaan?” Aralmin kysyi kirkkaan pehmeällä äänellä.

                      ”Meitä ei nimetä. Isännillä nimet, orjilla ei.” se vastasi monotonisesti.

                      ”Et ole enää orja. Tässä on Marko Priorista, hän on ensimmäinen alaisesi. Tästä hetkestä alkaen mennyt minäsi on kuollut ja olet nyt uudestisyntynyt.” nainen sanoi viitaten Markoon, joka ei olisi voinut olla tyrmistyneempi. Shakaalin kulmat nousivat ja ensimmäistä kertaa se näytti lähes inhimilliseltä.

                      ”Miksi?” shakaali kysyi ja sen korvat värähtelivät, sen katsoessa vuoroin keskellä huonetta seisovaa muodonmuuttajaa ja hänen takanaan kummastelevaa ihmistä.

                      ”Ketään ei saa tuomita kuolemaan sen takia, että heillä on vapaa tahto. Lisäksi on väärin, että kokonainen kansakunta orjuutetaan vuosituhansiksi. Heidän vapautensa riistetään heti kehdosta ja heistä muovataan tappokoneita, joilla ei ole omaa tahtoa, tai mieltä.” Aralmin lausui ja joka sanalta hän tuntui yhä enemmän täyttävän huoneen läsnäolollaan.

                      Shakaali otti yhden pitkän askeleen ja astui Aralminin eteen. Se katsoi naista joka seisoi samanmittaisena keskellä kolkkoa selliä. Sitten se painoi päänsä rintaansa.

                      ”Haluan että minua kutsutaan nimellä Dennardah, hän joka kulkee vapaana. Tervehdin teitä, Aralmin.” ja sanojensa päätteeksi se laski polvensa kiviselle lattialle ja kumarsi.

                      ”Ja minä tervehdin sinua, Dennardah. Nyt nouse. Meillä on paljon tehtävää.” Aralmin lausui, liukuen uudelleen ihmisen muotoonsa.

                      Heidän marssiessaan ulos vankilasta, Dennardah Aralminin vasemmalla puolen, Marko ei voinut olla enää hiljaa.

                      ”Rouvani, kerrotteko mikä on seuraava tehtävämme?” hän sai sanotuksi vapisevalla äänellä. Marko hämmästyi omaa munattomuuttaan. Hänen pitäisi puhua suunsa puhtaaksi, kuinka hänen ystävänsä olivat kaikki kuolleet ja hänet oli käytännössä huumattu ja kaapattu tälle loputtomalle matkalle vastoin tahtoaan. Mutta hän ei kyennyt. Marko tunsi suurta kunnioitusta tuota naista kohtaan ja hän halusi uskoa, että hänen uhrauksensa olisi kaiken kärsimyksen arvoista. Aralmin käänsi ihmisnaisen kasvonsa Markoa kohti, hymyillen.

                      ”Matkaamme seuraavaksi tapaamaan Liittouman amiraali Thothia. Hän lähti vuosi sitten matkaan keskuksesta shakaaliarmeijansa kanssa. He ovat matkalla kohti Jerchóvaa, tuomaan vapautta.” Aralmin lausui sädehtien.

                      ”Liittouma hyökkää Jerchóvaan! Vai ovatko he jo perillä? Kuinka kauan me olemme olleet matkalla?” Marko sopersi kipittäen Aralminin perässä kohti lentokentän kuljetusautoa. He astuivat jälleen sisälle ikkunattomaan tilaan. Ovien sulkeutuessa Aralmin veti runsaiden hihojensa kätköistä kokonaisen, pitkän miekan. Hän ojensi sen juhlallisesti Dennardahille. Shakaalin silmät välähtivät hänen tarttuessa miekan kahvaan. Marko tunsi kylmät väreet kulkevan alas kuin hikinoro hänen niskaansa.

                      ”Rouvani, onko tuo... varmasti hyvä ajatus?” Marko kysyi mahdollisimman kohteliaan varovasti. Dennardah osoitti välittömästi miekalla Markoa.

                      ”Hän kyselee likaa. Tapanko, Aralmin?” se puhui muristen. Marko nosti peloissaan kätensä ylös. Aralmin kuitenkin kosketti kevyesti Dennardahin kättä ja tämä laski sapelin alas ja pisti sen tuppeensa.

                      ”Markolla on oikeus kysellä, hän on meidän arvoisemme, ei alhaisempi.” Aralmin lausui. Shakaali nosti päänsä, katsoen Markoa epäilevästi, mutta nyökkäsi sitten urahtaen.

                      ”Matkamme on kestänyt tähän päivään saakka viisi vuotta, josta vietit suurimman osan unessa.” Aralmin lausui kuljetuskärryn keinahdellessa eteenpäin.

                      ”Sittenhän perille päästessämme on kulunut jo 10 vuotta!” Marko parahti ja tuijotti epäuskoisena käsiään. Vatsassa tuntui kylmältä ja tyhjältä. Kuinka näin oli päässyt käymään? Tämä oli kuin painajaista.

                      ”Käyttämämme teknologia antaa meidän matkustaa galaksin kauimmaiselle reunalle vain viidessä vuodessa. Palaamme takaisin samaa reittiä, niin kartalla, kuin ajassa. Sitä voi olla vaikea käsittää.” Aralmin lausui kuin kiltti ensimmäisen luokan opettaja, johon Marko oli ollut pihkassa seitsemän vuotiaana. Hän ravisteli päätään ja antoi naisen sanojen upota hänen tajuntaansa.

                      ”Eli... Matkustamme takaisin, ajassa?” Marko toisti hämillään.

                      ”Ei aivan. Kun Palaamme Jerchóvaan, aikaa ei ole kulunut kuin aivan muutamia viikkoja. Mutta sinä tulet vanhenemaan vielä viisi vuotta lisää. Kun matkustaa hyperavaruudessa, on suuri etu olla kuolematon.” Aralmin lisäsi ja iski silmää Markolle, joka ei tiennyt miten vitsi olisi pitänyt tulkita. Hän naurahti hermostuneena, mutta jo paljon huojentuneempana. Oli mahdollisuus, että hän saattoi tavata vielä ystävänsä.

                      ”Voit valita haluatko viettää nukkuen paluumatkamme, vai hereillä kanssamme.” Aralmin sanoi.

                      ”Taidan haluta valvoa tällä kertaa.” Marko vastasi.

Jotain ihan muuta!

Rakkaat lukijat, pahoittelut hiljaiselosta (jälleen). Tässäpä teille linkki jossa joskus jopa tapahtuu jotain: tohmonblogi.vuodatus.net

Kyseessä on siis sarjakuvablogi, jonka aloitin viikonloppuna. Tahti ei tule olemaan niin tiheä, kuin miltä näyttää, mutta sinne nyt yritän postailla jotain. Viimeisin päivitys jopa liittyy luovuuden puutteeseeni Aygan Laulun suhteen.

Mutta elkää toivostanne luopuko! Aygan Laulu tulee päättymään ja lupaan uuden päivityksen tälle viikolle. ;)

-Tuuli

Viimeinen Luku - Kappale 27

Syvälle pimeyteen

Taistelukentällä Varjon sotajoukot hyökkäsivät petturishakaalien kimppuun, mutta taistelu oli nopeasti ohitse. Ymmärtäessään epäreilun alivoiman Varjolaiset perääntyivät kohti muuria. Tilanne oli kääntynyt päälaelleen ja Varjon voittokulku oli tullut päätökseen. Jerchóvan yhdistyneet soturit katsoivat ymmällään alas pilviseltä taivaalta laskeutuvia avaruuslaivoja ja hurraavia shakaaleja, jotka seisoivat nyt kaikki yhtenä rintamana. Ihmisten armeijassa sotilaat silmäilivät toisiaan epäuskoisina. Shakaalit olivat vapauttaneet itsensä orjuudesta, siltä vaikutti. Oliko tämä käännös parempaan?

                      Muurin harjalla Saman´naelh kääntyi vihaisena kohti Alcatchaa. Muodonmuuttaja kasvoi sitä isoimmaksi, mitä vihaisemmaksi hän kävi. Mutta valkoinen lohikäärme katsoi häntä järkähtämättä.

                      ”Tätäkö sinä tarkoitit?! Usutat koirat omien isäntiensä kimppuun??” Saman’naelh sylki.

                      ”Tiedät, että shakaalit eivät meitä yksin pysäytä. Eivät vaikka Aralmin olisikin heidän kanssaan! Muut ovat yhä keskuksessa, Liittouma ei tuhoudu. Minä en kaadu tänä päivänä. Shakaalit eivät voi minua tappaa!” muodonmuuttaja kihisi raivosta.

Alcatcha kohotti päätään ja muodonmuuttaja vaikeni välittömästi.

                      ”Tiedät, että taistelu on ohi. Ja olet oikeassa Saman’naelh, shakaalit eivät sinua tapa.” lohikäärme lausui. Ja nämä sanat saivat Saman’naehlin mykistyneeksi.

                      Alcatcha viittasi seremoniallisesti Nanákiin, joka kohotti heti katseensa. Nanáki jätti Sarakon Eiffelin huomaan, nyökäten vanhukselle merkitsevästi. Sitten hän käveli tyynesti lohikäärmeen eteen muodonmuuttajan katsoessa tyttöä halveksuen. Mies naurahti ääneen, mutta naurunsa sävy oli enemmän hermostunut kuin ylimielinen.

                      ”Hän on Esitaistelijani, Sarakon Puolustaja, ja hänellä on Aygan Siunaus yllään.” Alcatcha sanoi jylhästi. Hän laski päänsä ja henkäisi valkoista tulta Nanan päälle.

Tuli ei polttanut vaan tarttui himmeäksi auraksi tytön ympärille. Alcatcha avasi lumisen kitansa ammolleen ja henkäisi pakkasviimaa ulos. Jääpuikkoina roikkuvien hampaiden takaa pilkisti lumesta esiin jotain. Miekka. Nana tarttui oikealla kädellään miekan kahvasta ja veti sen ulos Alcatchan suusta. Miekka oli hohtavan valkoista terästä, sen kahva oli marmorista veistetty lohikäärmeen ja kotkan muotoiseksi. Lunta ja jäätä purskahteli ulos pedon kidasta miekan mukana. Nanáki katsoi miekkaa, kuinka se hohti ja heijasti valoa, kuin peili. Valkoinen aura hehkui ja lämmitti. Silloin lumilohikäärme alkoi hajota silmissä. Lumi, josta lohikäärme oli tehty alkoi lohkeilla palasina muurin päälle. Valkoinen taika, joka antoi myyttiselle olennolle fyysisen muodon, oli nyt siirtynyt Nanákin ylle.

Nanáki veti valkoisen miekan Alcatchan jäisestä kidasta

”Aikani on koittanut. Mene ja tee se, minkä vuoksi synnyit, Nanáki.” Suuri pakkanen sanoi ja yhdellä lujalla siiven iskulla lohikäärme kohosi ilmaan.  Jäiset siivet pyörittiviät lunta heidän ympärillään. Ja samassa lohikäärme hajosi lumeksi ja pyryksi.

”Eiffel! Vie Sarako alas muurilta! Vie hänet turvaan.” Nanáki huusi rajuilman läpi. Eiffel nyökkäsi ja tarttui vastustelevaa Sarakoa käsivarresta kiinni, kiiruhtaen heidät pois muurin harjalta. Saman´naelh sähähti vihaisesti ja pyrki heti Sarakon perään.

”Älä luulekkaan!!” Nana karjaisi ja pysäytti Saman´naehlin tien miekallaan. Muodonmuuttaja sähisi ja muuttui demonimaiseksi pedoksi kirkuen hurjana. Hän syöksyi valtavan lepakon muodossa tyttöä kohti. Nanan ilme ei värähtänytkään, kun hän kävi päättäväisesti vastahyökkäykseen. Valkoinen aura alkoi loistaa ja Nanan liikkeet kiihtyivät. Hän syöksyi kuin lentäen kohti Saman’naelhia.

                      Nanan liikkeet olivat nopeita ja tappavia. Muutama sivallus ja pedon siipi irtosi singahtaen verisenä ilmaan. Siipi lensi kaaressa maahan ja surkastui tomuksi.

                      Alhaalla taistelukentällä Shakaaliarmeijan edessä Marko tähysti muurin harjalle. Hänen vierellään Aralmin näki kuinka hänen veljensä kohtasi edessään pienen, hintelän geatkitytön.

                      ”En näe mitä tapahtuu. Meidän täytyy mennä lähemmäs, rouvani!” Marko pyysi. Hän tiesi Eiffelin olevan tuolla, mutta tavalliset ihmisen silmät eivät erottaneet tapahtuman kulkua lumisateelta.

                      ”Hän tulee pian huomaamaan, mitä Aygan siunaus merkitsee.” Aralmin lausui mystisesti kuten aina.

                      ”Tule, ihmisen poika, meitä tarvitaan pian toisaalla.” Aralmin lausui Markolle. Muodonmuuttajista puhtain muutti itsensä valkeaksi ratsuksi. Marko tiesi mitä tehdä ja hän istuutui hopeisena hohtavan hevosen selkään ja he lähtivät kiitämään kohti muuria.

                      Sillä välin Saman´naelh palautui takaisin miehen olomuotoonsa. Hän kompuroi lumisen muurin harjalla pidellen olkapäätään. Koko maailma tuntui pysähtyvän hänelle. Hänen toinen kätensä puuttui kokonaan ja valui hyrskähdellen verta. Saman´naelhin ilme muuttui sitä kauhistuttavammaksi, mitä selkeämmäksi hänelle kävi, että hänen kätensä ei enää palautunut takaisin.

                      Nana laskeutui ketterästi jaloilleen, puhdistaen valkoisen miekan verestä yhdellä napakalla käden liikkeellä.

                      ”MAHDOTONTA! Minä olen  KUOLEMATON!” Mies rääkyi kammottavasti.

                      ”Et ole.” Nana sanoi ja hyökkäsi.

Saman´naelh karjui raivoissaan.  Silloin muodonmuuttajan iho alkoi kuplia ja miehen kehosta astui ulos Saman´naehlin klooni. Muodonmuuttaja irvisti ja loi itsestään viisi kopiota lisää. Tarunomainen, voittamaton muodonmuuttaja hyökkäsi kopioidensa kanssa yhtenä rintamana Nanaa vastaan. Geatkityttö ei epäröinyt, eikä pelännyt. Hänen miekkansa oli tappava ja keihäs sivalsi ja pisti, minne hän vain halusi. Tyttö liikkui ketterästi kuin korpikissa väistäen muodonmuuttajien iskut. Hän sukelsi niiden välissä kuin kala vedessä. Hän liiti kuin haukka tyhjällä taivaalla. Luonto oli suonut geatkille kyvyn tähän kaikkeen ja Nana oli yksilö, jossa kaikki ominaisuudet yhdistyivät.

 Heidän lähestyessä muuria Marko pelästyi nähdessään mitä tapahtui.

”Meidän täytyy auttaa! Saman´naelh tappaa hänet!” Marko huudahti.

Hevonen katsahti mustalla silmällään Markoa;  Hän ei tarvitse apuamme. Marko epäröi, mutta nyökkäsi sitten hyväksyen. Hän ei tunnistanut taistelulajia, ehkä se oli sekoitus monta tekniikkaa, mutta liikkeet olivat täydellisiä. Kuin viettelevä tanssi , jota oli hypnoottista katsoa. Sapelit leikkasivat ilmaa ja päitä. Verinen tanssi, kuoleman koreografia, jota Nana oli harjoitellut koko elämänsä ja nyt oli näytöksen kantaesitys. Grande Finale.

Tyttö oli tappavampi kuin kaikki shakaalit yhteensä. Kukaan tässä maailmassa ei voinut tappaa muodonmuuttajaa, mutta silti Nanáki kävi pelottomana taistoon, yksin. Marko henkäisi, kun tyttö mestasi juuri kolme Saman’naelhin kopioista. Aralmin oli oikeassa hän ei tarvinnut apua keneltäkään.

Isku. Mustaksi enkelimäiseksi hahmoksi muuttunut kopio kaatui kuolleena maahan ja katosi savuna ilmaan. Enää oli jäljellä enää vain yksi. Oikea Saman´naelh, joka tajusi juuri jääneensä yksin. Hänen kopionsa oli surmattu ja hän oli ainoana jäljellä. Ilmeisesti hänen voimansa rajouttuivat vain tiettyyn määrään kopioita. Saman’naelh näytti nääntyneeltä.

Saman´naelh astui horjuen taaksepäin. Hän palautui kankeasti aiempaan miehen muotoonsa valkeassa kaavussa. Nanáki hengitti raskaasti, pyyhkien verta keihäänsä päästä. Valkea mies perääntyi vilkuillen hädissään ympärilleen. Hänen katseensa anoi armoa, mutta hän ei vieläkään alentunut siihen, vaikka tiesi päiviensä tulleen päätökseen. Nanáki asteli rauhallisesti miestä kohti. Muodonmuuttaja väheni, kutistui ja hänen vaatteensa muuttuivat vaatimattomiksi.

”Hyvä on Alcatcha!” Saman´naelh vihdoin huusi kohti taivasta. ”Lopetetaan tämä hulluus!” hän aneli, mutta lumimyrsky oli muuttumaton. Saman´naelh vilkaisi kohti Nanaa, joka asteli määrätietoisesti häntä kohti.

”Alcatcha, veljeni, ole kiltti! Minä luovutan, pyydän anteeksi! Anna anteeksi! En tahdo kuolla ja kadota! Rakas veljeni, armoa! Pyydän! Annan ruumiini sinulle, voin ottaa osasi henkenä ja suojella tätä pyhää maata, mutta pyydän, käske verikoirasi pois!” Saman´naelh anoi surkeana, toivoen Alcatchan vielä kuulevan hänet.

Silloin Nanáki pysähtyi niille sijoilleen. Saman´naelh vaikutti silminnähden helpottuneelta. Mutta siihen ei ollut mitään syytä. Silloin Saman´naelh huomasi Nanákin tuijottavan häntä silmät raivosta leiskuen. Valkoinen aura roihusi kuin rovio.

”Minä en ole kenenkään koira!” Tyttö murisi ja miekka putosi maahan.

Nanan hiuksetkin tuntuivat liehuvan auran mukana. Hän näytti kauhealta ja pelottavalta. Nanáki paljasti hampaansa syöksyessään juoksuun Saman’naelhia kohti.

”Minä olen NANAKI!” Nana karjui hyökäten raivoisasti. Mies kiljui kuin teurassika ja yritti paeta. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kauas, kun Nana tarttui häneen kiinni. Tyttö raapi ja iski hampaansa muodonmuuttajan toiseen käsivarteen, joka repesi irti, kuin mädäntynyt puunoksa. Saman’naelh ei ehtinyt edes huutaa, kun Nana nappasi miekan maasta ja silvalsi sillä muodonmuuttajista korkeimman pään irti. Miehen ruumis surkastui pieneksi, kelmeän harmaaksi olioksi.

Irtonainen pää osui tömähtäen lumen peittämän muurin harjalle. Ulkonevat poskipäät erottuivat selvästi kalpeassa päässä ja suuret tummat silmät olivat kuoleman puoleksi sulkemat. Pitkät harvat hiukset sekoittuivat vereen ja lumeen ja ne eivät olleet enää hohtavan valkoiset vaan läpikuultavan harmaat ja ohuet. Nana astui rauhallisesti maassa lojuvan pään luokse ja nosti sen ilmaan suiposta korvasta. Hän iski verisen pään seipäänsä kärkeen ja asteli muurin reunalle. Hän nosti seipään ilmaan voitonmerkkinä. Alhaalla laaksossa shakaalien uusi kuningas Dennardah kohotti voitokkaana seipäänsä ja kirkui voimallisesti. Muutkin shakaalit karjuivat voitokkaina. Jerchóvan soturit liittyivät kuoroon. Geatkit iloitsivat ylpeinä, he olivat pelastuneet! Metsäkansan suku ei sammu vielä! Sorron aika oli vihdoin ohi. 

***

Oli kiire. Tomar juoksi pitkää käytävää pitkin, syvälle Mustan Palatsin sisään. Hän oli jättänyt Daranin ja muut foduriaanit taistelemaan shakaaleja vastaan. Tomar oli seurannut Trokhanin hajua pitkin portaita ja sokkeloisia käytäviä, kunnes haju oli sekoittunut Palatsin muihin hajuihin. Ja kaiken yllä leijui Varjon tunkkainen lemu. Tomar nielaisi juostessaan. Käytävä jakaantui kahteen ja nurkan takaa lähestyi vartijoita. Tomar piiloutui kivisten pilareiden varjoihin ja seurasi piilostaan kuinka kaksi vartijaa marssi risteyksestä oikealle, askeleiden etääntyen nopeasti. Onneksi varjolaisilla ei ole herkkä hajuaisti, Tomar mietti kiiruhtaessaan eteenpäin.

                      Kapea käytävä päättyi kolkkoon saliin. Ylhäälä katon holveista roikkui valurautaisia kynttelikköjä, mutta niiden valo ei yltänyt lattiaan saakka, vaan jätti tilaan  aavemaisen kelmeän valon. Salin perällä ammotti avonainen pariovi, jonka ohitse kulki hovin väkeä ja vartijoita kiireellisinä. Sota ei antanut ylhäistöllekään rauhaa. Mustien pilareiden välissä oli vaatimaton ovi. Tomar hiipi ovelle ja tiirikoi sen näppärästi auki.

                      Oven takana oli vain ahdas komero, jossa oli yksi hylly ja kynttelikkö hyllyllä. Tämä oli varmasti palvelijoiden ovi Tomar arvasi. Hän laski kynttilän maahan ja veti puisen hyllyn irti seinästä. Seinä avautuikin kapeaakin kapeampi käytävä, jonne Tomar puikahti. Seinien välissä kulkeva salakäytävä vietti ahtaisiin kierreportaisiin. Tomar kipitti pimeitä portaita liukkaasti alas. Portaat päättyivät pian ja hänen eteensä tuli puinen yksinkertainen ovi. Lukko oli sisäpuolella, joten Tomar pääsi helposti ulos. Hän päätyi suureen puutarhaan. Tomar oli hämmentynyt yht’äkkisestä vehreydestä, mutta kiiruhti kuitenkin eteenpäin. Hänellä ei ollut aavistustakaan minne oli joutunut, tai kuinka pääsisi täältä takaisin palatsiin sisälle.

                      Silloin hänen kuonoonsa tuntui pistävä ulon haju. Shakaaleja! Tomar veti jousensa esiin ja tähyili ympärilleen. Hän näki puiden ja kasvien lävitse kaksi shakaalia ja maassa polvillaan yhden Palatsin vartijoista. Toinen shakaaleista pieksi miestä ja toinen seurasi vieressä. Ympärillä maassa lojui ruumiita ja irtonaisia päitä. Täällä oli teloitus käynnissä. Kuvotus kävi Tomarin sisuksien läpi.

                      Tomar tähtäsi ja ampui ajattelematta. Nuoli suhahti miestä pieksevän shakaalin kaulan läpi, tappaen sen välittömästi. Shakaalin ruumis lysähti tajuttoman vartijan viereen. Toinen shakaali karjahti vihaisesti ja katsoi nuolen tulosuuntaan. Hänet oli huomattu! Peto paljasti hampaansa ja rynnisti puiden lomitse kohti Tomaria kuin raivo härkä.

                      ”Voi paska!” Tomar parahti typeryyttään. Hän äkkäsi ison puun ja kipusi ripeästi sen oksille. Oli parempi vaihtaa asetta. Miekka toimi paremmin lähikontaktissa.

                      Tomar loikkasi oksalta toiselle, etsien sopivaa hetkeä. Hän kuuli kuinka shakaali runnoi puutarhan istutusten läpi maantasalla. Tomar koki hetkensä koittaneen ja hän teki täyskäännöksen, ja syöksyi puusta shakaalin niskaan.

Miekka kalahti pedon niskapanssarista ja shakaali ehti saada otteen Tomarin miekasta. Toisella kourallaan shakaali tarttui häntä kurkusta. Shakaali ojensi kätensä suoraksi, roikkottaen sätkivää Tomaria ilmassa. Tomar haparoi vasemmalla kädellään viiniään, nappasi nuolen ja iski sen shakaalin oikean ranteen läpi. Peto kirkaisi ja irrotti otteen Tomarin kaulasta. Nyt hän ulottui potkaisemaan shakaalia leukaan. Tyrmäys. Tomar viimeisteli tapon repäisemällä shakaalin niskat sijoiltaan. Hän harppoi hengästyneenä pari askelta, kunnes sai itsestään jälleen jonkun tolkun.

Tomar kiiruhti kasvuston lävitse kivetetylle polulle, jonka varrella ensimmäisenä kuollut shakaali makasi kasvavassa verilammikossa. Maassa lojui kaksi ruumista, toisen pää oli niskastaan vain ihoriekaleen varassa kiinni. Lähempi tarkastelu osoitti kyseisen ruumiin kuuluneen Trokahnille.

Tomar pysähtyi huokaisten järkyttyneenä. Pettyneenä. Hän oli myöhässä. Shakaalit olivat jo tappaneet hänen vanhan vihollisensa. Hän puristi kätensä nyrkkiin tuijottaessaan Trokahnin kauhun kovettamia kasvoja. Tomar näki elävästi mielessään Vesjan sidottuna jalkapuuhun, pahoinpideltynä henkihieveriin. Muisto sai veren kuohumaan suonissa ja kynnet pureutumaan kämmenen ihosta läpi. Kosto olisi ollut makeampi itse tarjoiltuna. Tomar karjahti vihoissaan ja iski paljaan nyrkkinsä maahan Trokahnin irtileikatun pään viereen. Hän iski ja iski vielä kerran, ennen kuin lopetti vihan hiipuessa katkeruudeksi. Tomar olisi omakätisesti halunnut päästää Trokahnin päiviltä, mutta nyt riitti että mies oli poissa pelistä lopullisesti.

Hieroessaan jomottavaa nyrkkiään Tomar jäi pohtimaan miksi shakaalit olivat tappaneet Trokahnin. Hänen katseensa pysähtyi Trokahnin kaulaan. Leikkauskohta oli luonnottoman siisti. Shakaalit tappavat käyttämällä raakaa voimaa. Tämä haava oli kirurgisen tarkka.

                      ”Mitä kirottua täällä tapahtui?” Tomar äimisteli inhoten groteskia näyttämöä. Muutaman metrin päässä oli kymmenkunta erirotuisten olentojen päitä, jokaisen kasvot irti silvottuina. Tomar murisi vastenmieliselle näylle, mutta käveli silti lähemmäs. Verisessä kasassa oli miesten ja naisten irtonaisia päitä ja kaikkien kasvot oli irrotettu äärimmäisen tarkasti. Onko tämä kauheus Varjon voimalla tehty? Tomar muisti Trokahnin tavanneen salassa ylhäisiä Varjolaisia samassa leirissä, mistä hän löysi Vesjan. Ehkä Trokahn yritti viekkaudella ja valheilla liehitellä vääriä henkilöitä. Ja he kaikki olivat saaneet maksaa kalliin hinnan. Silloin Tomarin takana maassa maannut palatsin vartija alkoi tulla tajuihinsa. Shakaalit olivat piesseet miehestä liki hengen pois, mutta silti tämä vielä haparoi pystyyn.

Samassa musta nuoli suhahti Tomarin korvan ali. Se repäisi karvaa ja palan ihoa hänen kaulastaan. Tomar sukelsi puiden varjoon. Hitto! Luulin miestä puolikuolleeksi, Tomar ehti ajatella kivutessaan nelistäen ylös puuhun. Mustalehtisen lehmuksen paksua vartta pitkin oli nopea kiivetä. Seuraava nuoli kopsahti puun runkoon, niin että kaarnan säpäleet lensivät.

Tomar vilkaisi alas puusta lehvästön läpi. Mies oli varmasti Trokahnin kätyri, miksi muuten shakaalit oli pistetty asialle. Trokahn oli päässyt hengestään ensin ja tuo äijä olisi ollut seuraavana vuorossa. Tomar virnisti. Hän saisi sittenkin kostonsa.

Luonto oli antanut Tomarille taidon kiivetä puuhun kuin orava. Kokemus oli antanut Tomarille kyvyn seurata vihollistaan, kiiruhtaen kuin tuuli näkymättömissä. Kädet vetivät nuolen viinistä ääneti. Harjoitus oli antanut varmat kädet tähtäämiseen. Jousi napsahti tarkuudella ja nuoli osui sotilasta lapojen väliin. Mies parahti tuskasta ja tipahti toisen polven varaan. Mutta nyt hän tiesi mistä nuoli tuli. Tomar ehti hilkulla väistää, ennen miehen ampuma nuoli suhahtui kahisten lehtien sekaan. Äijä oli harmittavan sitkeää tekoa, Tomar mietti katsoessaan kuinka mies kampesi itsensä uudestaan ylös. Tämän taistelun pystyi voittamaan vain lähietäisyydeltä. Tomar vaihtoi nuolen miekkaan. Nyt piti olla nopea. Ja äänetön.

Tomar laskeutui maahan ja hiipi kiiruhtaen puiden ja pensaiden varjoissa. Hän kiersi miehen ympäri, tämän pyöriessä tolppana keskellä makaaberien ruumiiden ketoa. Syke kohosi. Oli aika tappaa. Tomar jähmettyi sijoilleen aistit terävinä, odottaen oikeaa hetkeä. Mies vilkuili ympärilleen hädissään. Veri kuohahti Tomarin rinnassa ja nosti hänen luontonsa.

Ja pimeys antoi hänelle voimaa. Geatkin villi luonto otti hänestä vallan hänen syöksyessä varjojen lomasta. Vasta kun Tomar ponnisti viimeiseen loikkaan, mies kääntyi.

”Seis!!” mies huusi.  Myöhäistä.

Tomar kohotti miekkansa ja iski sen kaikella voimalla syvälle miehen rintaan. Pelkkä raaka voima musersi miehen rintakehän, painaen sen rusahtaen sisään. Hän irrotti otteensa miekasta, potkaisi lujaa ihmisen maahan. Tomar laskeutui jaloilleen maahan, niin että kuiva hiekka pöllähti ilmaan. Jos äijä selvisi tuosta, hän olisi harvinaisen kovaa tekoa.

                      Tomar puristi kätensä nyrkkiin. Veri kuohui yhä, mutta hän oli saanut kostonsa. Varmista tappo. Hän kääntyi kannoillaan ja mietti tarvitsiko hänen edes tarkistaa. Mutta tämä mies oli varjolainen, ei tavallinen ihminen. Myös Trokahn oli selvinnyt hengissä, vaikka Tomar oli luullut viimeistään sen tulipalon tappaneen hänet. Parempi katsoa kuin katua. Tomar kääntyi kannoillaan, nosti maasta shakaalin miekan mukaansa siltä varalta, jos miehessä vielä henki pihisi.

                      Astuessaan lähemmäs, hohti kalpea kuun valo pilvien raosta. Syvä kylmyys puristi Tomarin rintaa, hänen nähdessään mitä oli tehnyt. Siinä kohden maassa, missä olisi pitänyt olla varjolainen tapettuna miekalla, makasikin maassa kuoleman kielissä fjoduriaanien johtaja. Daran. Tomar pysähtyi epäuskoisena. Syke kohosi. Daranin pitkät mustat hiukset olivat sekoittuneet vereen, hänen kalpeat kätensä puristivat miekan kahvaa, joka oli väistintä myöten sisällä lihassa. Hänen takanaan maassa makasi verissään se vartija. Tuskissaan, mutta hengissä.

                      ”D- Daran? Miksi sinä...?” Tomar sai sanottua, ennen kuin näki kuunvalossa vartijan kasvot; toinen silmä kiinni tikattu, se oli se hänen uniensa mies. Ei. Ei voi olla. Tomar puisti päätään ja astui taakse päin. Daran veti vaivalloisesti henkeä.

                      ”Hän... on... ystäväni.” Daran sai sanottua. Kourien ote heltyi ja hänen katseensa lasittui. Mustat pitkät hiukset valuivat kalman jähmettämille kasvoille.

                      Valtava kipu täytti Tomarin. Hänen kätensä vapisivat kylminä ja koko torso oli tulessa. Tämä ei voinut olla totta. Puut tuntuivat kaartuvan hänen ylleen ja taivas maalautui mustaksi. Maailma pimeni hänen ympärillään. Koston himo oli sokaissut Tomarin, eikä hän ollut erottanut ystävää vihollisesta. Daran oli yrittänyt pysäyttää hänet, mutta maksoi siitä hengellään. Pimeys saartoi Tomarin sydämen tänä hyytävänä iltana, jolloin hän tappoi vanhimman ystävänsä. Varjo sulki Tomarin kylmään syleilyynsä ja Tomar menetti viimein otteensa todellisuudesta, hän katosi tuonpuoleisen pimeään erämaahan ja hänen tahtonsa ei ollut enää hänen omansa. 

Varjo oli ottanut hänet omakseen.