Jerchóva
Aurinko paistoi pitkästä
aikaa pitkien sateiden jälkeen. Kesä oli ollut harvinaisen kylmä, ja vaikka
Priorissa harvoin oli pelkästään kuivia ja lämpimiä kesiä, oli lämmin syksy
sitäkin tervetullumpi. Rehkittyään mudassa ja vesisateessa viimeiset kaksi kuukautta,
kuiva ilma oli Jeffreylle enemmän kuin mieleen. Hän astui ulos ja veti
keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa, ennen kuin sytytti savukkeensa.
”Eikö
sunkin pitäisi jo lopettaa polttaminen?”
Jeffery kääntyi ja näki Kimin
tulevan tuvastaan ulos. Hän pyyhkäisi kullanruskean kiehkuran otsaltaan ja
hymyili valloittavasti.
”No
ehkä myöhemmin.” Jeffery sanoi ja iski silmää.
Kim naurahti ja antoi
Jefferylle suukon poskelle. Hän tarttui naisesta kiinni, veti hänet itseensä
kiinni ja suuteli suulle. Kim vain nauroi lisää.
”Sun
suukotkin maistuu savulle!” hän sanoi ilkikurisesti. Jeffrey virnisti ja he
kumpikin nauroivat.
”Kunhan
lopetat viimeistään sitten, kun me saadaan vauva.” hän sanoi ja työnsi itsensä
kauemmas, yhä hymyillen.
”Tottakai.”
Jeffery vastasi. Kim otti häntä kädestä ja katsoi syvälle silmiin. Jefferey
olisi voinut hukkua noihin silmiin. Vielä seitsemän yhdessä vietetyn vuoden
jälkeen, Kim sai perhoset lepattamaan Jeffreyn vatsassa. Hän veti tytön
uudestaan lähemmäs ja suuteli häntä pitkään. Lopulta Kim irrottautui ja juoksi
hoitamaan aamun tehtäviään ja Jeffrey jäi polttamaan aamusavukkeensa loppuun.
Päivä alkoi täydellisesti.
Jefferey
ja Kim olivat tavanneet aikoinaan komennuksessa Priorin toisessa
sisällissodassa lähes kymmenen vuotta takaperin. Kun sota vihdoin loppui he
menivät kihloihin. Mutta vain kaksi vuotta kestänytr rauhan aika oli loppunut edellistalvena
ja he joutuivat lykkäämään häitä. Nyt he tekivät töitä Civitasin eteläisimmässä
prikaatissa; Jeffrey tykkimiehenä ja Kim lääkintäjoukoissa, ja he näkivät
toisiaan yhä vain harvemmin. Kolmas sisällissota oli jatkunut jolähes vuoden ja
huhuttiin, että Város ja Civitas olisivat mahdollisesti solmimassa rauhaa. Kim
ja Jeffrey päättivät mennä vihille heti, kun sota loppuisi. Toistaiseksi
levottomuuksille ei kuitenkaan näkynyt loppua.
Jeffrey
oli pakkaamassa kranaatinheittimen ammuksia, kun kersantti tuli antamaan uuden
käskyn. Városin joukot olivat aloittaneet hyökkäyksen ja etulinjan rykmentit
tarvitsivat vahvistusta välittömästi. Etulinjaan.
Jefrrey nielaisi, pakkasi kiiruusti kranaatit ja lähti muiden perässä kohti
kuormureita. Hän näki lääkintäryhmän juoksevan leirin poikki ja Kimin heidän
mukanaan. Kim nosti hänelle kättään ja Jeffrey vastasi tervehdykseen hieman
erpävarmasti. Pian hän oli jo tykistön mukana siirtymässä kohti
ampuma-asemiaan. Edellisestä taistelusta olisi ollut huomenna tasan kuukausi. Ja tähän kylmään tunteeseen ei totu ikinä.
Heidän ajaessa kivistä metsätietä pitkin pystyi
ja kuulemaan aseiden ja tykkien laukaukset kaikuvan metsästä. Ilmassa haisi
ruuti ja ilmassa leijui paikoin savua. Asemapaikalla oli täysi rytinä päällä. Jeffrey
alkoi heti mitata tulenjohtopaikkoja, kun aivan heidän vieressään räjähti.
Jeffrey oli saada sydänkohtauksen ja hänen korvansa tuntuivat halkeavan, kun
hän sukelsi maahan suojatessaan päänsä käsillään. Kun savu laskeutui, hän näki
yhden ilmatorjuntayksikön olevan poissa pelistä.
”Älkää nyt perkele istuko siinä kuin mammat
kahvilla! Toimintaa!” vänrikki karjui korvan juuressa herättäen Jeffreyn takaisin
nykyhetkeen. Näihin tilanteisiin tottunut vaikka olisi viettänyt koko elämänsä
rintamalla. Jeffrey tunsi sydämensä hakkaavan hänen ryhtyessään lataamaan
tykkiä. Hetken hän oli aidosti tuntenut kuolevansa. Kuoleman kylmä henkäys, se
tuntui kylmänä henkäyksenä niskassa ja se haisi kalmalle ja ulolle. Jefrrey
piti lyhyen tauon vetääkseen henkeä. Jokin ei tuntunut oolevan kohdallaan.
”Jeff!”
Jeffrey käänsi päänsä ja näki
Kimin juoksevan häntä kohden. Tyttö hyppäsi hänen kaulaansa ja puristi lujasti.
”Mää luulin että sinnuun osui!” hän sanoi ja
Jeffrey näki kyyneleiden valuvan tytön poskille.
”Mulla ei ole hätää. Aika lähellä se räjähti.
Mutta me menetimme Cabryn ja Noelin.” Jeffrey vastasi ja pyyhki Kimin kyyneleet
hihaansa. Kim katsoi häntä vakavana.
”Meidän yksikkö komennettiin etulinjaan
hakemaan loukkaantuneita.” hän sanoi. Jeffreyn vatsassa tuntui kylmälle. aivan
kuin kalman henkäys olisi siirtynyt hänen päältään Kimin päälle.
”Etkö voisi vaihtaa jonkun kanssa paikkaa?” Jeffrey
kysyi. Kim naurahti kolkosti.
”Joo ihan niinku mä voisin vaan pyytää sitä.” Kim sanoi. Jeffrey puristi
häntä kädestä. Hänellä oli paha, paha tunne tästä.
”Minä en halua, että sä menet sinne.” hän sanoi
ja rutisti naista. Kim suuteli häntä poskelle ja vetäytyi sitten kauemmas.
”Älä huoli.” hän sanoi ja hymyili rohkaisevasti.
”Kaikki menee hyvin ja pian me jo vietämme häitä.”
Jeffrey yritti uskoa hänen
sanojaan. Hän suuteli vielä kerran morsiantaan, ennen kuin hänen täytyi lähteä.
Jeffrey katsoi Kimin perään hetken aikaa, ennen kuin jatkoi latausta. Sen
jälkeen alkoi rytinä.
Vihollinen hyökkäsi edestä ja sivulta ja
Civitasin joukoilla oli täysi työ pitää linjansa ehjinä. Heidän oli ollut
tarkoitus yllättää Városin joukot, mutta he olivat astuneet heidän
virittämäänsä ansaan. Városilaiset olivat motittaneet heidät ja Jeffreyn ja
hänen komppaniansa täytyi lähteä siirtämään patteria toiseen paikkaan. He
olivat juuri tekemässä siirtoa kuorma-autoilla, kun vihollisen ilmajoukot
räjäyttivät tien heidän edestään. Kuski ohjasi kuorma-auton pois tieltä ja he
rymistivät metsässä kranaattien räjähdellessä siellä täällä.
”Ohjaa tuonne.” Vänrikki osoitti kuskille ja he
pysähtyivät erään kukkulan taakse. Tinanappi hölkkäsi kukkulan laelle ja tuli
pian takaisin koordinaattien kanssa. Jeffrey valmisteli tykkiä
laukaisuvalmiiksi, kun vänrikki tyrkkäsi paperin Jeffreylle, joka katsoi
koordinaatteja epäuskoisena.
”Minä en usko, herra vänrikki, että nämä voivat
pitä paikkaansa.” hän sanoi vänrikille, joka nappasi lapun takaisin ja luki sen
nopeasti.
”Numerot ovat kunnossa, oletko sinä? Valmista
painekranaatti. NYT!” hän ärähti lyödessään paperin takaisin Jeffreylle ja
harppoi matkaansa. Vänrikki oli rasittavan itseriittoinen, eikä Jeffrey halunut
vääntää kättä hänenkaltaistensa kanssa. Mutta koordinaatit eivät hänen
mielestään ottaneet tuulta huomioon. Hän
on oikeassa, minä vain kuvittelen omiani, Jeffrey ajatteli ja jatkoi
valmisteluja.
Merkki.
Jeffrey latasi ja ampui. Kranaatti lensi kuin hidastettuna ja Jeffrey näki
ettei se lähtenyt oikeaan suuntaan. Puuskittainen tuuli oli pyyhkinyt paljon
savua taivaalta ja se sai ammuksen kääntymään koilliseen. Ei, ei, ei sinne! Räjähdys miltei katosi muiden laukausten sekaan. Jeffrey
jätti asemansa ja ryntäsi välittömästi
kukkulan laelle. Jokin kuoli hänen sisällään, kun hän näki savua nousevan siltä
minne kranaatti laskeutui.
”EIII!!”
Jeffrey karjaisi tuskissaan ja lähti juoksemaan alas rinnettä välittämättä
alikersantin huudoista. Laukauksia ja uusi räjähdys. Patteri hänen takanaan
tuhoutui täysin, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi. Kaikki muu hävisi ja
hän juoksi. Vihollinen ampui kohti, mutta Jeffrey ei välittänyt. Hän juoksi.
Alas mäkeä, puiden lävitse, kohti etulinjaa. Jeffrey näki kuolleita tovereitaan
joka puolella, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Juoksi.
Eiffel avasi silmänsä.
Painajaisen herättämät tunteet puristivat hänen rintaansa. Kuin se olisi
tapahtunut aivan hetki sitten, oikeasti. Eiffel nousi istumaan ja tajusi
itkevänsä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja nieleskeli hetken. Milloin tämä tuska loppuu? Neljäkymmentä
vuotta, eivätkä menneisyyden kipeät muistot päästäneet vieläkään Eiffeliä
otteestaan. Eiffel huomasi puristavansa kaulastaan roikkuvaa tuntolevyä
kädessään. Hän suuteli levyä, kuivasi kasvonsa ja nousi ylös. Rutiininomaisesti
Eiffel käveli ensin ohjaamoon tarkistamaan tilanteen ja sitten matkustamoon.
Hän pysähtyi katsomaan tovereitaan, jotka nukkuivat epämukavilla penkeillä. Marko
retkotti lähes puoliksi lattialla ja Brittany oli nukahtanut pää Waldon
olkapäätä vasten. Eiffel hymähti. Jos Kim
eläisi, en olisi koskaan tutustunut heihin.
Eiffel
käveli matkustamon poikki ja ylös toiseen kerrokseen miettien samalla millainen
hänen elämänsä olisi ollut, jos sitä kauheaa päivää ei olisi koskaan tapahtunut.
Jos hän vain olisi silloin luottanut itseensä, jos hän olisi itse tarkistanut
ne koordinaatit, Kim olisi yhä elossa. He eläisivät onnellisina ja heillä olisi
lapsia, ehkä jopa lapsenlapsiakin. Eiffel huokaisi syvään. Menetettyään
kihlattunsa hän oli jäänyt niin yksin, että paljon myöhemmin, kun hän oli jo
jatkanut elämäänsä, Eiffel ei enää osannut olla naisten kanssa. Vaikka hän
tiesi, että Kim ei olisi halunnut hänen elävän loppuelämäänsä yksin, hänestä
kuitenkin tuntui vain oudolta olla jonkun muun, kuin Kimin kanssa. Lopulta hän
oli vain tottunut yksinoloon, jota väritti satunnaiset yhden yön jutut. Eiffel
ei enää kaivannut rakkautta. Hän kaipasi vain Kimiä.
Kahviautomaatin
valo ilmoitti kahvinporojen loppuvan pian. Eiffel veti muovisen mukin automaatista
ulos ja maistoi juomaansa. Tulikuuma kahvi maistui kitkerältä ja poltti kielen
kärjen. Eiffel irvisti ja valutti kuppiin tilkan kylmää vettä automaatista. Nyt
valo ilmoitti myös veden loppuvan. Eiffel murahti koneelle ja lähti kapuamaan
rappusia alas. He olivat matkanneet pian kolme päivää kohti Jerchóvaa ja
aluksen varustusta ei ollut tarkoitettu näköjään näin pitkää matkaa varten.
Eiffel mietti, että luultavasti heidät oli tarkoitus ensin toimittaa toiselle
alukselle, joka sitten olisi kuljettanut heidät oikeudenkäyntiin Urbe
Conditaan. Jossa meidät olisi tuomittu
näennäisen oikeudenkäynnin päätteeksi vankeuteen, tai pahempaan.
 |
Laskeutuessaan
kohti portaikkoa Eiffel huomasi ikkunasta oman heijastuksensa ja pysähtyi.
Hänelle oli kasvanut komea parta Priorista lähdön jälkeen – jos lähes puolet
naamasta peittävää risukkoa haluaa komeaksi kutsua, mutta päälaki oli yhä kalju.
Hän näytti ihan vanhalta papparaiselta. Kaikki muutkin näyttivät rähjäisemmiltä
kuin aiemmin. Ainoastaan Brittanylle ei ollut kasvanut partaa, mutta oli hänkin
joutunut letittämään rasvoittuneet hiuksensa. Eiffel oli saanut tulenkatkuiset
lähdöt ilmestyessään seuraaman tytön tukanlaitto-operaatiota edellisviikolla.
Ehkä sivusta seuraaminen olisi ollut sallittua, mutta hän ei millään malttanut
olla huomioimasta tytön tuuheita kainaloita.
Eiffel
tarkkaili kuvajaistaan sukien partaansa ja ihmetteli missä välissä hänestä oli
tullut vanhus? Hän ei ollut pystynyt juuri katsomaan itseään peiliin
vuosikausiin. Kyllä hän tiedosti vanhenevansa. Ikä mittarissa lisääntyi ja
lisääntyi, mutta Eiffel tunsi itsensä yhä kolmikymppiseksi kläpiksi. Yhä ruma ja nyt myös tyhmä. Hän tuumi
katsoen kellertävää mustelmaa, jonka sai muistutukseksi siitä, että vaikka
vaikka naisen kainaloista kasvavat viikset olisivat kuinka upeat, niitä ei
sopinut kommentoida.
Yhtäkkiä
alus vavahti ja Eiffel oli menettää tasapainonsa rappusissa. Kahvi läikkyi ja
poltti hänen kättään. Eiffel loikkasi sadatellen matkustamoon, jossa muut
olivat heränneet häiriöön. Marko oli jo loikannut ylös ja kiiruhti juuri
ohjaamoon. Eiffel paiskasi kahvin roskakoriin ja riensi Markon perään.
Ohjaamossa Marko oli saanut kuulokkeet päähänsä ja naputteli huolestuneena
komentoja tietokoneelle. Alus vavahti uudestaan.
”Mitä
hittoa?” Eiffel ihmetteli.
”Jonkun
toisen aluksen magneettikenttä.” Marko sanoi ja napsautti tietokoneen ruudun suureksi.
Muutkin olivat tulleet ohjaamoon. Heidän edessään näytöllä näkyi kuva aluksesta
ja sen tiedot, jotka juoksivat ruudulle.
”Se
on iso.” Eiffel sanoi.
Marko maiskautti suutaan.
”Ja
mikä parasta, se on Liittouman.” hän sanoi kuivasti ja napautti pari kertaa
tietokonetta. ”Voi vittu.” hän ähkäisi.
”Älä
sano että se seuraa meitä.” Waldo sanoi.
”No
just sitä mä sanon.” Marko vastasi ahdistuneena. Eiffel istui alas pelkääjän
paikalle ja muut seurasivat esimerkkiä.
”Kuinka
pitkä matka Jerchóvaan on tästä?” Eiffel kysyi. Marko katsoi navigaattoria.
”Ei
enää pitkä.”
”Saadaanko
me noi karistettua kannoilta?”
”Parempi
olisi.”
Marko vaihtoi
puolimanuaaliselle käsiohjaukselle. Alus teki tiukan käännöksen ja ampaisi
matkaan. Liittouman alus kiihdytti myös.
”Ne seuraavat!” Marko henkäisi.
”Voidaanko me käyttää hyperajoa?” Eiffel kysyi.
”Se syö hitosti vetoa!”
”Aivan sama jos me päästään sillä noista
eroon!”
”Okei. Valmiina sitten!” Marko sanoi.
Pian tähdet piirtyivät
viivoina heidän eteensä, kun alus loikkasi aikapoimuun. Kojelauta välähti heti
punaiseksi ja alus hidasti pian takaisin tavalliseen nopeuteen.
”Ei riitä bensa Eiffel!” Marko sanoi
tarkistaessaan lukemia. ”Ei hetki, odota!” Marko napautti tietokonetta. ”Ne… ne
jätti leikin kesken.” Marko sanoi ja naurahti helpottuneesti. Tietokoneen
ruudulla näkyi kuinka Liittouman alus jättäytyi taakse.
”Miksi kummassa?” Brittany ihmetteli.
”Taidan arvata, katsokaa.” Eiffel osoitti
eteenpäin.
Heidän edessään, syvän mustaa
taivasta vasten siinsi hohtava turkoosi pallo. Hohtavan valkoiset pilvet
kiemurtelivat smaragdin vihreän meren yllä ja kiemurteleva rantaviiva kääntyi
hiljalleen kohti pallon varjoisaa puolta, joka oli syvän tumman sininen, ei
aivan musta. Kuin hohtava jalokivi samettikankaalla.
Jerchóva.
He olivat päässeet perille. Kolme kuuta, joita Eiffel oli viimeksikin ihaillut,
kiersivät hiljaisuudessa kiertotähteään. Muut iloitsivat jo helpottuneina,
mutta Eiffel kurtisti kulmiaan. Hänellä oli taas se tunne.
”Kaikki ei ole nyt oikein. Miksi Liittouman
sotalaiva jättäisi helpon takaa-ajon kesken? Jerchóvaanhan on vielä matkaa. Marko
skannaa näkymä.” hän sanoi. Marko nyökkäsi ja teki työtä käskettyä. Alus lipui
vakaasti kohti planeettaa, tietokoneen skannatessa lähiympäristöä.
”Voi helvetti. Eif, olit oikeassa. Jerchóvan
yläpuolella on toinen alus. Se ei näy vielä, mutta tuolla se on.” Marko sanoi osoittaen
eteenpäin heidän juuri ohittaessaan Jerchóvan lähintä kuuta.
”No vedä äkkiä sivuun!” Waldo huudahti. Marko
antoi tietokoneelle käskyn, mutta mitään ei tapahtunut.
”Mitä sä teet??” Brittany ihmetteli.
”Hyperajo sotki ajolaitteet. Ja me ollaan jo
ton planeetan imussa!” Marko sanoi ja yritti saada alukseen eloa. Yhtäkkiä radio
napsahti päälle.
”Tuntematon
alus, teillä ei ole lupaa laskeutua Jerchóvaan. Kääntykää tai avaamme tulen.
Loppu.” Kuulutti monotoninen ääni radiosta.
Marko taisteli
ohjauslaitteiden kanssa, mutta alus jatkoi itsepintaisen tasaisesti kohti
planeettaa. Nyt he pystyivät näkemään heihin yhteyttä ottaneen aluksen, joka
leijui planeetan ilmakehän yläpuolella. Se oli melko suuri sotalaiva, joka
näytti joskus kuuluneen Liittoumalle.
”Toistan:
kääntykää nyt tai avaamme tulen. Loppu.” Ääni toisti ja alus lähti liikkeelle
heitä kohti.
”Marko!” Brittany huudahti.
”Joo joo!!” Marko ärähti ja yritti saada
aluksen tottelemaan.
Alus lähestyi uhkaavaa
vauhtia planeetaa; pian he olisivat jo eksosfäärissä. ”Laita
se täysmanuaalille!” Brittany sanoi irrottautuen turvavöistä ja ojentautui
Markon istuimen yli. Hän napautti jotain sivussa olevaa huomaamatonta nappia ja
yhtäkkiä alus kiepsahti 90 astetta akselinsa ympäri ja lähti syöksyyn kohti
ilmakehää. Jerchóvan vartioalus ampaisi heidän peräänsä ja avasi tulen. Marko
sai aluksen kurssin suoristettua, mutta sota-alus oli aivan heidän kannoillaan,
estäen tien pois päin planeetasta.
”Voi helvetti!” Marko sanoi väistellen
laukauksia.
Alus pujotteli ketterästi
väistellen iskua, mutta toinen alus oli yhtä nopea.
”Ohjaa kohti maata!” Eiffel sanoi. Silloin
tuntui voimakas pamahdus ja aluksen kaikki valot pimenivät kojelautaa lukuun
ottamatta.
”Osuma!!” Marko huusi. ”Toinen moottori meni!
Perkele!”
Alus syöksyi ilmakehään ja
pian he sukelsivat pilvien läpi yhä kiihtyvää tahtia. Alus alkoi täristä
voimakkaasti ja yhtäkkiä kojelautakin pimeni. Moottorista kuului toinen
pamahdus.
”Ei hyvä!! Me painutaan alas!” Marko huusi ja
hakkasi ohjauspöytää, joka ei reagoinut enää mitenkään.
”Hätäkapseliin! NYT!!” Eiffel karjaisi ja he
kaikki ryntäsivät kohti hätäuloskäyntiä, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty,
sillä alus lähti hallitsemattomaan syöksyyn ja kulkeminen oli erittäin vaikeaa
tärisevässä ja kieppuvassa aluksessa. Eiffel huomasi Mendezin jääneen jälkeen
ja hän palasi takaisin päin. Juuri silloin alus pyörähti täyskierroksen akselinsa
ympäri ja Eiffel ehti juuri tarrata kiinni oven pielistä, mutta hän näki
Mendezin lentävän lattiaan pahannäköisesti. Alus lakkasi pyörimästä ja Eiffel
harppoi Mendezin luokse joka sadatteli lujaa.
”Jalka… Ai infierno!” Mendez ähkäisi.
”Pidä musta kiinni.” Eiffel sanoi ja otti
Mendeztä tukevasti hartian alta kiinni ja lähti kipuamaan tikkaita niin lujaa
kuin kykeni. Waldo tuli heitä vastaan ja auttoi Eiffeliä viemään Mendez
hätäkapseliin. Eiffel tarkisti, että kaikki olivat sisällä ja istuneet alas, vetäessään
oven lukkoon ja painoi laukaisunappia.
Hätäkapseli
laukesi irti viimehetkellä. Ilmakehässä kuumennut alus räjähti lähes
välittömästi heidän pelastauduttuaan siitä. Eiffel näki ikkunasta aluksen
palasten sinkoilevan joka suuntaan heidän yläpuolellaan. Iso pala aluksesta
osui kapseliin ja muutti sen kurssia hieman. Hätäkapseli syöksyi yhä pilvien
seassa. Yhtäkkiä pilvet loppuivat ja he näkivät rantaviivan alhaalla ja meren
lähestyvät heitä kohti. Varjon olisi jo
pitänyt aueta.
”Laskuvarjo!”
Marko huusi.
Eiffel
etsi katseellaan oikean napin ja iski sen pohjaan. Varjo laukesi, mutta liian
myöhään. Kapseli ei ehtinyt jarruttaa tarpeeksi, vaan iskeytyi veteen nokka
edellä. Eiffel, joka ainoana ei ollut sitonut itseään kiinni paiskautui päin
seinää. Kova kipu levisi koko hänen oikeaan käsivarteensa ja sitä pitki koko
ylävartaloon. Eiffel pyörähti istumaan pidellen olkapäätään. Hänen koko käsivartensa
oli toimintakyvytön. Silloin hän tajusi oven alta vuotavan vettä kapseliin.
Muutkin irrottautuivat penkeistä ja Brittany kiiruhti Eiffelin luo.
”Kävikö
pahasti?” hän kysyi.
”Ei,
mutta tuolta tulee vettä!” Eiffel vastasi. Waldo vilkaisi ikkunasta ulos.
”Me
upotaan!” hän huudahti.
Kapseli kellui hetken, mutta vaurioiduttuaan
iskussa se ei enää pysynyt pinnalla. He tunsivat, kuinka se alkoi painua pinnan
alle. Vettä alkoi tulvia reiästä sisään.
”Nyt
äkkiä ulos ennen kuin painutaan pohjaan!” Eiffel komensi Brittanyn auttaessa
häntä ylös. Mendez piteli yhä loukkaantunutta jalkaansa.
”Pystytkö
sä uimaan?” Eiffel kysyi. Mendez nyökkäsi irvistäen.
”Pystytkö
sä uimaan?” Brittany kysyi
Eiffeliltä.
”Älä
sä musta huoli.” Eiffel sanoi, mutta nainen ei näyttänyt vakuuttuneelta. Silloin
heidän korvansa menivät lukkoon, mikä ei ollut hyvä merkki. Eiffel harppoi
naisen ohitse ovelle, jonka luona Waldo ja Marko olivat jo valmiina.
”Valmiina?”
Eiffel kysyi. Kaikki nyökkäsivät. Marko tarttui ovenkahvaan kiinni ja ryhtyi
vääntämään sitä auki. Ovesta alkoi välittömästi tulvia vettä sisään ja ovi
paiskautui auki veden voimasta. Jääkylmä vesi salpasi hengen ja sai sydämen
hakkaamaan. Eiffel veti henkeä, kun kapseli täyttyi silmänräpäyksessä vedestä.
Aluksi virta oli niin vahva, että he kaikki painuivat veden mukana kapselin
perälle. Kun kapseli täyttyi vedestä, pystyi jo uimaan. Heti ensimmäisellä
vedolla Eiffel tajusi, ettei pystyisi käyttämään oikeaa kättään. Hän lähti potkimaan
kohti ovea. Kapselissa oli vielä valot päällä, muuten olisi ollut jo
pilkkopimeää. Eiffel erotti ystävänsä uivan ohitseen. Mendezkin näytti pystyvän
uimaan kohtalaisesti.
Pian
he olivat kaikki ulkona kapselista ja uivat kohti pintaa. Vaikka kaikki olikin
käynyt hyvin nopeasti, kapseli oli ehtinyt upota melkein kymmenen metriä mereen.
Paine päässä tuntui erittäin ikävältä ja Eiffelin olkapäätä koski
helvetillisesti. Hän näki muiden kohoavan kohti pintaa ja hän potki jaloillaan
minkä jaksoi ja kauhoi toisella kädellään jääkylmää vettä. Pinta lähestyi,
mutta ei tarpeeksi nopeaa. Keuhkoihin koski, joka paikkaan koski. Hapen loppuminen
sai Eiffelin paniikkiin ja shokki sai myös oikean käden toimimaan kivusta
huolimassa.
Loputtomalta
tuntuneen ajan jälkeen Eiffel nousi pintaan henkeään haukkoen. Koskaan ei happi
ollut tuntunut niin ihanalta. Suolainen vesi poltti kurkkua ja silmiä ja Eiffel
irvisi kivusta. Vedessä kellui avaruusaluksen rojua ja Eiffel ui vaivalloisesti
pinnalla kelluvan alumiinin palasen luo ja tarttui siihen kiinni. Kelluke antoi
Eiffelille hetken hengähdystauon. Hän tähysti ympärilleen ja näki toverinsa
muutaman metrin päässä. Eiffel pyöräytti päätään ja näki rannan siintävän noin
sadan metrin päässä heistä. Aurinko laski punaisena horisonttiin.
”Hei!”
Eiffel huusi. Muut kääntyivät häntä kohti. Eiffel huomasi Waldon ja Brittanyn
kannattelevan Mendeztä vaivoin pinnalla. Hän lähti potkimaan lähemmäs.
”Mendez,
tässä - ota kiinni.” Eiffel sanoi ja työnsi kelluvan kappaleen lähemmäs. Mendez
tarttui huohottaen kiinni kellukkeeseen.
”Uidaan
rantaan.” Eiffel sanoi ja muut nyökkäsivät. He lähtivät uimaan rantaa kohden
sanomatta sanaakaan. Kipeä olkapää teki uimisesta tuskallista ja vaivalloista,
mutta Eiffel yritti peittää kipunsa. Hän puri huulta ja keskittyi vain
etenemään.
Vihdoin
he tunsivat savisen hiekkapohjan jalkojensa alla. Eiffel ja Waldo auttoivat
Mendezin merestä kuivalle maalle, Markon ja Brittanyn laahustaessa perässä.
Vettä valuvina, hengästyneinä ja kylmissään he saapuivat lopulta Jerchóvaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti