Nouseva Uhka - Kappale 16

Ensilumi

Ashtana aamunkoin kadotessa horisonttiin, aamuauringon ensisäteet hohtivat kaukaisten vuorenhuippujen takaa. Eiffel nousi ylös ja astui hiipuneen nuotion ylitse. Hän herätti muut ja auringon pilkistäessä esiin kaukaisuudesta he ratsastivat kohti ylityspaikkaa. Ei mennyt kuin puoli tuntia ja he tulivat Godrunin merkitsemälle paikalle. Muurin vieressä kasvoi valtava vuorijalava, jonka latvusto tuntui yltävän taivaaseen. Sen runko oli hiilenmusta muurin puolella ja sen harvat lehdet olivat tummanpunaiset, lähes luumunsävyiset. Ainoa puu kilometrien säteellä, ja varmasti ainoa, joka kasvoi sinnikkäästi aivan muurin kupeessa. Muurin yläreunassa oli pitkä halkeama ja jalavasta pystyisi kiipeämään siihen. He laskeutuivat ratsailta ja kävivät suunnitelman läpi.

                      ”Minä, Marko ja Waldo lähdemme ensimmäiselle tiedustelulle. Brittany ja Mendez, te jäätte tänne vartioimaan hevosia ja ettei kukaan muu pääse tästä sisään, tai ulos.” Eiffel sanoi.

Kaikki nyökkäsivät. He ottivat aseensa esiin. Brittany ja Mendez sitoivat hevoset puuhun. Eiffel kiipesi korkeimman hevosen selkään, nousi seisomaan ja hyppäsi alimpaan oksaan kiinni. Hän heilautti itsensä oksalle ja ojensi kätensä Markolle, joka oli noussut hevosen selkään Eiffelin jälkeen. Eiffel auttoi Markon oksalle ja lähti kiipeämään ylemmäs. Marko ja Waldo tulivat pian perässä. Ylemmiltä oksilta olivat lehdet tippuneet, Eiffel mietti oliko syynä syksy vai Varjo.

                      Pian Eiffel oli päässyt puun latvaan. Marko ja Waldo kapusivat hänen vierelleen. Puusta halkeamaan oli pari metriä matkaa.

                      ”Okei, mä hyppään eka.” Eiffel sanoi.

                      ”Ota tämä.” Marko sanoi ja ojensi vyyhteen köyttä, jonka pää hän sitoi puun varteen. Eiffel nyökkäsi, pyöräytti köyden kerran vyötärönsä ja nakkasi vyyhteen olalleen. Hän katsoi huolestuneena halkeamaa kivisessä seinässä, joka alhaalta päin oli näyttänyt olevan paljon lähempänä puuta.

                      ”Sun on parempi onnistua ykkösellä.” Waldo murahti tupakka huulessaan.

                      ”Niin on.” Eiffel sanoi virnistäen. Sitten hän otti vauhtia ja hyppäsi.

Eiffel tarttui halkeaman reunaan. Sydän jätti lyönnin välistä, kun toinen jalkansa lipesi, mutta hän sai kuin saikin pidettyä kiinni reunasta. Hän huokaisi helpotuksesta ja veti itsensä ylös. Muuri oli niin leveä, että halkeamassa pystyi seisomaan helposti monta miestä.

Eiffel purki vyyhteen olaltaan ja kiinnitti sen kiveen. Marko tarttui köyteen ja kiipesi ripeästi sitä pitkin Eiffelin luo. Waldo irrotti köyden puusta ja yhä pidellen sitä tiukasti hyppäsi sitten kohti muuria. Hän tuli jalat edellä muurin seinään ja kipusi sitä vasten muurin halkeamaan. Hänen päästyään ylös, Eiffel kääri köyden ja heitti sen muurin hämärälle puolen. Sitten he laskeutuivat yksitellen Varjon puolelle.

                      Toisella puolella aurinko nousi, mutta Varjon puolella oli hämärä. Heidän kulkiessa metsään, kauemmas muurista, tuli yhä vain pimeämpää. Kuten jalavan lehdet olivat olleet punaiset, olivat kaikki lehdet Varjon puolella oudon väriset, tummanpunaiset, mustat, ruskeat, mutta ei tippaakaan viheriää tai keltaista missään. He näkivät vaaran kohoavan heti metsikön takana ja lähtivät kulkemaan sitä kohti. Keskipäivän koittaessa pystyi jo sanomaan että oli päivä, mutta ilma oli silti synkkä. Pilvet näyttivät siltä, kuin enteilisivät ukkosta, ilmakin oli painostava, mutta ukonilmaa ei koskaan tullut – vuodenaikakin oli siihen jo liian kylmä. He kiipesivät vaaran laelle tähystämään. Muutaman kilometrin päässä erottui pieni kylä, taloja ja savua. Kaukana horisontissa siinsi jyrkkä vuoristo sekä jokin korkea rakennus. Eiffel siristi silmiään.

”Katopa sä Marko, kun sulla on molemmat silmät päässä.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja tähysti.

                      ”Linna tai jokin muu korkea rakennelma. Se on niin kaukana, että sen on pakko olla todella suuri. Jos olisi kiikarit, näkisi paremmin.” Marko sanoi. ”Sen täytyy olla Varjon pääkaupunki, J’ranmo.”

                      ”Niin arvelinkin. Näetkö missään mitään armeijaan tai shakaaleihin viittaavaa?” Eiffel sanoi. Marko siristi silmiään, mutta pudisti sitten päätään.

Tuuli yltyi hieman. Aiemmin oli ollut täysin tyyntä, nyt alkoi tulla jo kylmä. He lähtivät laskeutumaan rinnettä alas ja kulkemaan kohti lähellä olevaa järveä. Tuuli irrotti ruskeita lehtiä puista ja pyöritti niitä ilmassa, metsä humisi hiljaa. Waldo hidasti kävelyään.

”Huomaatteko?” Hän kysyi ja kiihdytti jälleen tahtiaan. Eiffel ja Marko kuuntelivat, mutta eivät kuulleet mitään.

”Linnut eivät laula. En ole myöskään nähnyt yhtään eläintä vaikka me ollaan kuljettu tässä metsässä jo monta tuntia.” Waldo sanoi ja veti hupun päähänsä. Myös Eiffelistä metsä oli jotenkin kammottava. Tuntui kuin he olisivat kulkeneet hautausmaalla, mutta hautausmaillakin on yleensä pieneläimiä. Täällä ei ollut mitään.

Tunnin kuluttua he tulivat lammelle. Sen pinta väreili ilmavirtojen mukana ja vesi oli niin mustaa, että olisi voinut luulla lammessa olevan mustetta veden sijaan. Marko käveli rantaan ja astui vedessä olevan kiven päälle ja kurottautui juodakseen, mutta Eiffel riuhtaisi hänet pois.

”Älä juo tuota vettä.” hän sanoi. Marko vilkaisi lampea epäröiden, mutta uskoi eikä kysynyt syytä. Sitten he seisoivat siinä hetken katsoen mustaa vettä, jota reunusti musta metsä. Waldo tönäisi Eiffeliä ja osoitti sivulle. Jonkun sadan metrin päähän heistä oli ilmestynyt mies hevosen kanssa. Mies näytti tavalliselta talonpojalta joka oli tullut juottamaan ratsuaan. Eiffel nyökkäsi ja he juoksivat äänettömästi metsään ja lähtivät kiiruhtamaan miestä kohti.

Heidän päästessään miehen taakse, hevonen oli vetänyt vatsansa täyteen vettä ja mies, tarkemmin katsottuna parikymppinen poika sytytteli piippuaan. Tuuli oli heille suotuisa, eikä poika tai hevonen olleet huomanneet heitä. Eiffel ja Marko vetivät myös huput päähänsä. He ottivat miekat esille ja hiipivät Eiffelin johdolla miehen taakse.

”Heipä hei.” Eiffel sanoi laittaen miekkansa pojan kurkulle. ”Älä käänny äläkä huuda, haluan vain esittää pari kysymystä.”

Mies ei sanonut mitään, vaan puhalsi savua ilmaan. Eiffel kuitenkin tunsi, että hän pelkäsi. Se oli hyvä.

”Mitä sinä haluat?” Nuorukainen kysyi, hänen yleiskielessään kuului outo murre.

”Me. Meitä on täällä kolme, joten ei kannata alkaa leikkiä sankaria. Minä haluan vain tietää pari juttua, kuten missä sinä asut?” Eiffel sanoi pelottavan pehmeällä äänellä.

Mies tuntui hämmentyneen kysymyksestä.

”Tuossa… kylässä. Catarinan kylässä. Häh? Miksi?” Mies änkytti hämillään.

”Entä mikä on nimesi?” Eiffel jatkoi.

”Handen. Handen Jukon poika.”

Miehen äänestä kuuli, että hän puhui totta. Yksinkertainen hölmö. Eiffel nyökkäsi muille.

”Hyvä, Handen Jukon poika. Sitten kerrohan mikä on lyhyin reitti J´ranmoon?” Eiffel sanoi rauhallisesti. Mies oli kääntymäisillään, mutta Eiffel painoi miekan kiinni hänen kaulaansa. Mies nielaisi ja Eiffel näki hikipisaran hänen otsallaan.

”T- tuota tietä… suoraan.” Mies osoitti kädellään oikealle. Eiffel vilkaisi ja näki kärrytien kiertävän lammen ja katoavan metsään. Mies oli varmaan tullut sitä pitkin.

”Kuinka kaukana se on?” Eiffel kysyi.

”Viisitoista peninkulmaa.” Mies sanoi nieleskellen.

Eiffel nyökkäsi muille.

”No niin Handen Jukon poika. Me tiedämme kuka sinä olet, me tiedämme missä sinä asut. Jos kerrot tästä jollekin, me tulemme ja tapamme sinut. Tuliko selväksi? Hyvä.” Eiffel sanoi ja vilkaisi taakseen, Marko ja Waldo olivat jo kadonneet.

”Nyt me lähdemme. Laske sataan ja sitten vasta saat kääntyä. Muista. Et puhu kellekään.” Eiffel sanoi ja irrotti otteensa miehestä. Poika jäi seisomaan niille sijoilleen ja alkoi laskea puoliääneen. Eiffel perääntyi pari askelta, kääntyi sitten ja juoksi muiden perään. Kauempana metsässä Waldo ja Marko odottivat häntä.

”Sataviisikymmentä kilometriä.” Marko toisti. ”Ratsain pari päivää, kävellen viisi.”

”Kylä on tässä lähistöllä, sieltä saa hankittua hevoset.” Waldo sanoi.

                      ”Näillä tiedoilla pääsee jo pitkälle. Palataan takaisin ja laaditaan kunnollinen suunnitelma.” Eiffel sanoi laittaen miekkansa tuppeen. Muut nyökkäsivät ja he lähtivät kävelemään samaa reittiä takaisin.

Aurinko liikkui taivaankannen poikki. Oli kulunut pian kymmenen tuntia siitä kun he olivat lähteneet aamulla. He olivat ohittaneet mäen, jonka päältä olivat aiemmin tähystäneet; kulkeneet hiljaisen metsän poikki, eikä muurille ollut enää pitkä matka. Tummat pilvet roikkuivat miltei kiinni puiden latvoissa. Koko iltapäivän yltynyt tuuli tyyntyi yllättäen ja oli täysin tyyntä. Liian tyyntä. Eiffel tunsi ikävän muljahduksen sisällään. Hän pysähtyi ja veti henkeä. Tämä paha aavistus… Se ei tiennyt hyvää. Marko ja Waldo huomasivat Eiffelin pysähtyneen ja he palasivat nopeasti hänen luokseen.

                      ”Ootko kunnossa? Sydänkö?” Waldo kysyi ottaen Eiffeliä olasta kiinni. Eiffel puisti päätään.

                      ”Ei, ei… Meidän täytyy pitää kiirettä!” Eiffel sanoi ja pisti juoksuksi. Marko ja Waldo kiiruhtivat hänen peräänsä. Aurinko alkoi laskea, ja mitä synkemmäksi metsä muuttui, sitä nopeammin Eiffel juoksi. Tämä tuntui samalta, kuin silloin vuosia sitten, kun hän juoksi metsän läpi, luotien suhahdellen ohi ja kranaattien räjähdellessä. Nytkin hänestä tuntui, että hän oli auttamattomasti myöhässä... Mutta mistä? Syke kohosi, mutta Eiffel ei hidastanut.

                      He tulivat muurille. Eiffel hyppäsi köyteen ja lähti kiipeämään ylös, muut perässään. Kun kaikki olivat ylhäällä, Eiffel nakkasi köyden toiselle puolelle ja liukui sitä pitkin alas. Hän ei pitänyt jaloilla kiinni köydestä ja sai palohaavat kämmeniinsä, mutta ei välittänyt siitä. Jalkojen vihdoin koskettaessa maata, Eiffel tajusi pahan aavistuksensa olleen oikeassa. Waldo ja Markokin laskeutuivat ja katsoivat kauhuissaan. Verta. Joka puolella. Heidän hevosensa oli tapettu. Eiffel katsoi ympärilleen hädissään ja lähti juoksuun.

                      ”Brittany! Mendez!!” hän huusi, mutta kukaan ei vastannut. Eiffel juoksi metsään ja tähyili ympärilleen. Piilossa puiden Varjossa, suuren kiven vieressä Eiffel näki maassa jotain.

                      ”Brittany!!” Eiffel karjaisi ja juoksi naisen luo.

Waldo ja Marko pinkaisivat hänen peräänsä. Brittany makasi kyljellään maassa. Kiveä vasten näkyi verivana. Tyttö oli nojannut tähän, mutta kaatunut sitten maahan. Eiffel kyykistyi hänen viereensä. Brittanyn vatsasta tuli ulos hänen oma miekkansa. Eiffel kosketti naisen kasvoja, ne olivat viileät, mutta hän hengitti yhä.

                      ”Brittany? Brittany!” Eiffel ravisti häntä varovasti, mutta nainen ei reagoinut.

                      ”Voi ei!” Marko huudahti nähdessään Brittanyn. Waldokin ilmestyi puun takaa.

                      ”Etsikää Mendez!” Eiffel komensi.

Waldo nyökkäsi ja juoksi pois. Marko katsoi vielä hetken hädissään Brittanya ennen kuin riensi toiseen suuntaan. Eiffel kokeili Brittanyn pulssia. Se oli lähes olematon, mutta tuntui kuitenkin. Siten hän repi Brittanyn paidan auki miekan ympäriltä ja arvio vamman vakavuutta. Miekka oli lyöty sisään selästä ja se tuli ulos kylkiluiden välistä, ja se vuoti yhä verta. Pahimmillaan isku on lävistänyt keuhkot, vatsalaukun, maksan...

                      ”Mendeztä ei näy missään.” Marko sanoi huohottaen palatessaan.

                      ”Hae laukusta ensiaputarvikkeet!” Eiffel sanoi hänelle tiukasti. Marko juoksi hevosten luo. Pian hän palasi nahkakassin kanssa, jossa oli heidän lääkintätarvikkeet. Eiffel avasi kassin ja otti esiin paljon siteitä ja alkoholia. Sitten hän laski Brittanyn varovasti kyljelleen, pidellen selkäpuolelta miekasta kiinni.

                      ”Ota nuo siteet ja paina haavaan heti kun mä vedän miekan pois.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi kalpeana ja otti kangaspaloja valmiiksi käteensä. Eiffel otti miekasta varman otteen ja veti sen irti niin varovasti kuin pystyi. Haavasta purskahti verta ja Marko painoi sitä heti. Eiffel nakkasi miekan pois ja otti alkoholipullon kassista. Hän desinfioi haavan nopeasti ja alkoi sitten sitoa sitä Markon auttaessa. Kun he saivat haavan sidottua, Waldo palasi metsästä.

                      ”Etsin joka puolelta, mut mä en löytänyt Mendeztä. Se on luultavasti otettu vangiksi.” hän sanoi ja katsoi surullisena Brittanya. ”Selviääkö se?”

Eiffel pyyhkäisi otsaansa.

                      ”En tiedä. Haava on tosi paha. Jos se pääsisi pian hoitoon, niin ehkä.” hän sanoi ja nosti Brittanyn syliinsä. Vaikka nainen oli pitkä, hän ei painanut mitään. Eiffel lähti kävelemään takaisin kuolleiden hevosten luo. Hän katsoi niitä murheellisena. Miksi eläimetkin oli pitänyt tappaa? Tämä kaikki tuntui niin turhalta ja julmalta. Silloin hän pisti jotain merkille.

                      ”Pojat! Näitä on neljä, yksi hevonen puuttuu!” hän karjaisi.

Waldo ja Marko kääntyivät välittömästi takaisin metsään. Eiffel katsoi heidän peräänsä. Oli olemassa mahdollisuus, että ne jotka hyökkäsivät, eivät olisi vieneet viidettä hevosta. Siinä tapauksessa se saattaisi löytyä. Eiffel tunsi Brittanyn liikahtavan sylissään ja kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Brittany kurtisti aavistuksen kulmiaan ja raotti silmiään. Eiffel kyykistyi ja oli laskemassa hänet maahan, mutta Brittany tarttui hänen paidastaan kiinni ja pudisti heikosti päätään.

                      ”Brittany…” Eiffel aloitti, mutta sanat jäivät kurkkuun.

                      ”Mä... en nähnyt sitä.... joka teki tämän..” nainen kuiskasi ja näytti lohduttomalta.

                      ”Ei se haittaa. Älä siitä murehdi.” Eiffel sanoi ja yritti kuulostaa huolettomammalta. Brittany hengitti hyvin raskaasti ja hitaasti.

                      ”Kaksi… asiaa, Eiffel.” Brittany sanoi ääni väristen. ”Yksi…sä olet velkaa mulle.”

                      ”Joo, muistan.” Eiffel naurahti ilottomasti.

Brittany hymyili hieman. Hän sulki silmänsä ja näytti nukahtaneen, mutta avasi sitten silmänsä uudelleen hyvin hitaasti.

                      ”Kaksi… mä…”

                      ”Älä sano.” Eiffel keskeytti. ”Sä selviät. Sun ei tarvi sanoa mitään.” hän sanoi, mutta hän kuuli itsekin, etteivät hänen sanansa olleet vakuuttavia. Brittany näytti hirveän surulliselta ja Eiffelistä tuntui, ettei voisi katsoa häntä enää silmiin.

                      ”Halaa… mua.” Brittany sanoi kuiskaten. Eiffel otti hänestä kiinni ja oli halasi varovasti, kun Brittany käänsi päänsä ja suuteli häntä. Hänen huulensa olivat viileät ja niissä maistui hivenen veri.

                      ”..rakastan…” Brittany henkäisi heikosti, silmät suljettuina.

Auringon viimeiset säteet hupenivat pimenevään iltaan. Harmaat pilvet olivat täyttäneet taivaan. Talven ensimmäiset lumihiutaleet leijailivat äänettöminä alas pilvistä. Eiffel istui maassa pidellen Brittanya yhä sylissään. Kyyneleet vierivät silmistä, vesi veden jälkeen kasvoille, kasvoilta paidalle, paidalta maahan. Hän ei enää voinut katsoa naista. Se sattui vain niin liikaa. Hän oli tahtonut pitää hänet turvassa, muttei pystynyt siihen.

                      

”Tää löytyi ihan kunnossa! Se oli tuolla joen rannassa, oli varmaan päässyt karkuun.” Marko sanoi ja talutti metsästä viidennen hevosen. Hän pysähtyi, kun näki Eiffelin istuvan pää painuksissa Brittany sylissään. Eiffel pyyhki silmänsä ja kääntyi Markoa kohti. Kun hän näki hevosen, hän nousi nopeasti ylös ja juoksi Markon luokse Brittany yhä sylissään.

                      ”Sun täytyy lähteä! Ota Brittany ja ratsasta Huoneeseen, Luolavuoreen, lähimpään kylään aivan sama! Ota se ja ratsasta! Sä voit pelastaa sen vielä!!” Eiffel sanoi epätoivoisena. Marko katsoi häntä järkyttyneenä.

                      ”Onko… Onko Brittany…” hän sanoi ja nielaisi.

                      ”Ei ole jos se pääsee hoitoon! Nyt mene! MENE!!” Eiffel karjui. Marko säikähti ja loikkasi hevosen selkään. Eiffel nosti Brittanyn Markon eteen. Marko otti hänestä tiukasti kiinni ja vilkaisi vielä Eiffeliä, ennen kuin kannusti hevosen laukkaan. Eiffel jäi katsomaan murtuneena Markon perään, kunnes ei enää erottanut häntä metsän seasta. Yhtäkkiä hän kuuli naisen sanat muistoissaan. …Mutta hän ei rakastanut minua takaisin. Nyt olen mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää. Eiffel vajosi polvilleen lumen peittämään maahan. Kuinka hän oli ollut niin sokea kaikki nämä vuodet. Hän kaivoi takkinsa alta tunnistuslaatan ja puristi sitä tiukasti. Typerä vanha mies, joka oli liian keskittynyt katsomaan taakseen, eikä nähnyt ollenkaan eteensä. Jotenkin oli kai ollut helpompi peittää silmänsä näkemästä totuutta. Eiffel tuijotti väsynein silmin maata, eikä tiennyt kuinka kauan oli ollut siinä, kun Waldo tuli hänen luokseen.

                      ”Missä Marko ..ja Brittany on?” Waldo kysyi ja laski kätensä Eiffelin olalle. Eiffel huokaisi syvään. Kylmä ilma rauhoitti kummasti.

                      ”Yksi hevonen oli selvinnyt. Marko lähti viemään sillä Brittanya hoitoon.” hän vastasi nostamatta katsettaan maasta. Waldo käveli pois, mutta palasi pian takaisin. Hänellä oli mukanaan tupakkaa ja konjakkia.

                      ”Tässä.” Waldo sanoi ojentaen pullon ja sytytetyn tupakan. Eiffel otti ne vaitonaisena vastaan. Waldo istui maahan Eiffelin viereen.

                      ”Mitä sä luulet.. mitä täällä on tapahtunut?” hän kysyi Eiffeliltä.

                      ”Varjolaiset. Mä en tiedä miksi ne vei Mendezin, mutta meidän täytyy pelastaa se. En tiedä miten, mutta meidän täytyy ainakin yrittää.” Eiffel sanoi vakavana ja otti pitkän hörpyn konjakkia, joka poltteli miellyttävästi kurkkua. ”Mä en aio menettää enää yhtään ryhmän jäsentä.” hän sanoi päättäväisenä ja katsoi Waldoa, joka nyökkäsi hänelle. Eiffel oli tyytyväinen, suorastaan huojentunut, että Marko oli lähtenyt. Tehtävä oli käynyt nyt niin vaaralliseksi, ettei Eiffel sietäisi enää yhtään menetystä. Hän ei kestäisi, jos pojalle tapahtuisi jotain. Marko voisi auttaa Antanielia toisaalla, jotenkin muuten.

He polttivat tupakkansa katsellen lumihiutaleiden leijailua maahan. Sitten he nousivat, keräsivät välttämättömimmät tavaransa ja lähtivät kiipeämään muurin yli takaisin Varjon alueelle. Eiffel oli aikoinaan menettänyt Kimin ja nyt hän oli menettänyt myös Brittanyn, joka olisi voinut antaa Eiffelille kaiken sen, minkä hän oli menettänyt neljäkymmentä vuotta sitten. Nyt hän ei saisi koskaan kokea sitä. Se ei ollut hänen kohtalonsa, tämä oli.

Seistessään muurin päällä, katse kohti Varjoa, Eiffel oli varma, ettei palaisi sieltä enää takaisin, mutta hän ei välittänyt. Hänellä oli enää kaksi tehtävää jäljellä: pelastaa Mendez ja tappaa Varjon Valtiatar. Waldo kipusi Eiffelin viereen. Hänen silmissään oli sama polte. Nyt Eiffel ymmärsi mikä oli muuttanut Waldon. Mikä sai hänet lykkäämään omaa kuolemaansa.

”Valmiina?” Eiffel kysyi.

”Vaikka kuolemaan.” Waldo vastasi ja niin he lähtivät viimeiselle ristiretkelleen.

Neljännen osan Loppu.

Nouseva Uhka - Kappale 15

Muuri

Aamu valkeni kirkkaana ja kirpeänä. Linnutkaan eivät olleet vielä heränneet laulamaan. Metsänpohjaa peitti usvakerros, jonka matalalta paistavan auringon ensisäteet maalasi punertavan oranssiksi. Hevosten kaviot saivat usvan pyörteille, kunnes auringon kohotessa ylemmäs se hajosi ja hälveni kokonaan. Aurinko paistoi kirkkaana Eiffelin kasvoihin, mutta sen voima ei enää riittänyt lämmittämään. Talvi lähestyi.

                      He olivat lähteneen yön turvin ratsastamaan kohti Varjon aluetta. Antaniel oli pakannut heille kaiken tarvittavan ja aseistanut heidät tulevaa koitosta varten. Tehtävä tulisi olemaan vaarallinen. Heidän suunnitelmansa oli leiriytyä Varjon Muurin viereen ja tehdä sieltä käsin kolme tiedusteluretkeä Varjon puolelle. Godrun oli osoittanut heille kartalta kohdan Muurista, josta sen ylittäminen olisi mahdollista. Eiffel kaivoi kartan esille ja tarkasteli sitä. Kartalle merkittyyn kohtaan ratsastaisi tätä vauhtia parissa päivässä. He olivat toimineet, kuten Antaniel oli neuvonut ja vältelleet avoimia teitä, käyttäen vain kapeita polkuja ja vanhoja kärryteitä, jollaista pitkin he nytkin etenivät.

                      Eiffel taitteli kartan takaisin taskuunsa ja kääntyi katsomaan taakseen. Muut ratsastivat hänen perässään. He näyttivät väsyneiltä - eikä ihme, olivathan he ratsastaneet pian kymmenen tuntia. Marko nukkui nojaten ratsunsa harjaa vasten ja onnistui jotenkin pysymään hevosen selässä. Waldo huomasi Eiffelin katsovan taakseen ja hän kannusti hevosensa raviin ja ratsasti Eiffelin viereen.

                      ”Mitä sanot, kuinka kauan kestää että ollaan perillä?” hän kysyi.

                      ”Pari päivää jos pidetään tämä tahti, eikä pysähdellä kovin useasti.” Eiffel vastasi.

                      ”Hyvä. Onko sulla tupakkaa?”

Eiffel kaivoi tupakan purut, kääri sätkät kummallekin ja sytytti ne yhtä aikaa. Hän ojensi toisen sätkän Waldolle, joka otti sen kiittäen vastaan. Aurinko häikäisi silmiä ja savut maistuivat hyvältä. Heidän yläpuolellaan varis raakkui ja lehahti lentoon puiden yläpuolella. Eiffelin hevonen hörähti ja puisteli harjaansa löntystäen tasaista tahtia.

                      ”Kuule.” Eiffel aloitti. Waldo kääntyi häneen päin. ”Siltä varalta, että mulle tapahtuu jotain… Toinen sydänkohtaus voi tulla millon vaan, mutta tämä tehtävä pitää saattaa loppuun. Jos mä kuolen, niin sun pitää ottaa ohjat.” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä vakavana ja nyökkäsi sitten.

                      ”Selvä.” Hän sanoi.

                      ”Tietenkin mä toivon, että me kaikki säilytään hengissä kotia asti.” Eiffel sanoi hymyillen.

                      ”Sitä mäkin toivon. Onhan meillä kivasti massia oottelemassa siellä!” Waldo virnisti.

                      ”Niin…” Eiffel sanoi ja rykäisi. ”Siinäkin tapauksessa… Mä aion lopettaa tämän tehtävän jälkeen. Jos me päästään ehjänä kotiin, sä saat jatkaa mun tilalla. Ota Brittany takas ryhmään, sitä sekin varmaan haluais.” Eiffel sanoi.

Waldo vakavoitui ja vilkaisi taakseen. Muut olivat kuulomatkan ulottumattomissa. Hän kääntyi uudestaan Eiffeliä päin.

                      ”Oletko sä nyt varma? Tämä on meidän ryhmä - sun ryhmä. Mitä sä sitten meinasit tehdä? Mennä eläkeläisten bingoon vai?” Waldo kysyi ja nakkasi tumpin maahan. Eiffel nauroi ääneen ajatukselle.

                      ”En mä niin pitkälle ole miettinyt. En mä tiedä… Sen mä kuitenkin tiedän, että olen liian vanha jatkamaan näitä hommia. Mutta te olette vielä nuoria, Markokin vasta päälle parikymppinen. Teillä on vielä paljon vuosia edessä. Mulla ne vuodet ovat jo takana.” Eiffel sanoi apeana. Totta puhuttuna Eiffel ei tiennyt mitä tekisi, vaikka kaikki mahdollisuudet olivat avoinna, mikään vaihtoehto ei tuntunut sellaiselta mitä hän voisi vakavissaan harkita. Tämä ryhmä oli hänen perheensä, elämänsä, kaikki.

Polku lähti laskeutumaan jyrkästi mäkeä alas ja heidän eteensä avautui kauniit maisemat metsää, joka loisti ruskan värjäämänä punaista ja kultaa, sekä etäisyydessä siintävää vuoristoa. Ehkä jäänkin tänne, kuka tietää Eiffel mietti. Hevonen ravisteli harjaansa ja Eiffelin täytyi ottaa parempi ote ohjista.

”Siltikin… Noh! Mikäs sille nyt tuli?” Eiffel sanoi. Hevonen luimi korvia ja kiskoi ohjista. Se pysähtyi ja tanssahteli paikoillaan. Waldonkin ratsu hirnahti ja viskeli päätään. Eiffel vilkaisi taakseen ja huomasi, että kaikkien ratsut alkoivat käyttäytyä oudosti.

”Nyt ei ole kaikki kunnossa!” Hän sanoi ja yritti rauhoittaa hevostaan.

”Eiffel! Ne vaistoaa jotain!” unestaan havahtunut Marko huudahti.

Eiffel keskittyi kuuntelemaan. Puut havisivat ja metsästä kuului vain linnun laulua. Tuulen vire puhalsi vuorilta ja nostatti pudonneita lehtiä maasta, mutta se ei tuonut mukanaan iloisia terveisiä toisilta kansoilta, vaan kylmän kalman hajun, joka sekoittui pelkoon ja kauhuun.

                      ”Shakaaleja!” Eiffel huusi ja kannusti hevosensa laukkaan. Muut seurasivat heti perässä. Hevosia ei tarvinnut kannustaa enempää, eläimet juoksivat kiitolaukkaa mäkeä alas pelosta sokeina. Heidän täytyi vain pitää tiukasti kiinni, etteivät putoaisi selästä. Heti tien vieressä oli kymmenien metrien pudotus kalliolta alas. Eiffel tarrasi lujaa hevosen harjasta ja vilkaisi taakseen, olivatko muut mukana. Silloin hän huomasi kaukana mäenharjalta ilmestyvän viisi shakaalia jotka juoksivat heidän peräänsä miekat paljastettuina. Shakaalien ruumiinrakenne oli luotu juoksemista varten ja ne saisivat heidät pian kiinni. Waldo veti ohjaksista ja sai ratsunsa jarruttamaan.

                      ”Menkää, menkää!” hän karjui muille jotka ratsastivat hänen ohitseen.

Eiffel käänsi hevosensa ja ratsasti Waldon rinnalle.

                      ”Mitä vittua sä teet?!” Hän huusi.

”Päätöksiä.” Waldo sanoi katsoen shakaaleja, jotka lähestyivät uhkaavaa vauhtia. Waldo kannusti hevosensa uudestaan laukkaan. Eiffel seurasi häntä. Waldo otti jousen olaltaan, päästi irti ohjaksista ja asetti nuolen jouselle ja kääntyi ympäri. Hän tähtäsi ja ampui. Lähimpänä ollut shakaali kaatui ja neljä muuta loikkasi sen yli kirkuen vihaisina. Waldon hevonen lähti viettämään sivuun ja Eiffel ratsasti sen rinnalle ja tarttui ohjaksiin, Waldon asettaessa uutta nuolta. Tähtäys ja osuma. Eiffel kannusti hevosia lisää. Niiden kyljet vaahtosivat ja henki korskui. Waldo ampui uudelleen.

                      ”Perkele!” hän ärähti, nuolen osuessa shakaalia olkapäähän. Vaikka shakaali kompastui osuman vuoksi, se kuitenkin nousi nopeasti pystyyn ja sai kaverinsa nopeasti kiinni. Waldo ampui sitä uudestaan. Nyt nuoli osui shakaalia silmään ja meni kallosta läpi rusahtaen. Enää kaksi shakaalia jäljellä ja ne alkoivat saavuttaa heitä. Eiffelin hevonen hirnui peloissaan, kun toinen shakaaleista oli siitä enää muutaman metrin päässä. Waldo sai sen helposti ammuttua nuolella, mutta hän ei ehtinyt edes ottaa uutta nuolta viinistä, kun viimeinen shakaali syöksyi hänen kimppuunsa ja veti mukanaan alas hevosen selästä ja alas kallion kielekkeeltä.

                      ”Waldo!!” Eiffel karjaisi ja veti ohjaksista minkä jaksoi. Lopulta hevonen pysähtyi, mutta oli liian vauhkona kääntyäkseen ympäri. Eiffel loikkasi alas ratsailta ja juoksi kallion reunalle. Hän kuuli Waldon huutavan ja tullessaan reunalle Eiffel näki hänen roikkuvan alempana kallion ulokkeessa. Shakaali roikkui hänessä kiinni.

                      ”Tapa se TAPA SE!!” Waldo huusi Eiffelille. Eiffel näki jousen maassa, mutta ei yhtään nuolta.

                      ”Eiffel!!” hän kuuli Waldon huutavan. Eiffel näki kuolleen shakaalin ylempänä rinteessä. Hän juoksi shakaalin luokse, kiskaisi nuolen irti shakaalin kurkusta ja juoksi takaisin minkä jaloistaan pääsi. Hän pysähtyi kallion reunalle ja tähtäsi. Jousi oli paljon jäykempi, mitä Eiffel oli odottanut, mutta hän sai sen jännitettyä.

                      ”Varo.” Eiffel sanoi.

Waldo painoi päänsä sivuun Eiffelin ampuessa. Nuoli osui shakaalia suoraan suuhun, kitalakeen. Shakaali korahti, sen ote kirposi ja se tippui tyhjyyteen. Alempana se osui pari kertaa kallioon, ennen kuin katosi jonnekin alas kuusten latvuston sekaan. Eiffel kyykistyi ja ojentautui niin pitkälle kuin kykeni. Waldo ylsi juuri ja juuri hänen käteensä. Eiffelin tarttui kiinni ja kiskoessaan häntä, Marko ilmestyi hänen viereensä ja auttoi vetämään Waldon ylös. Päästessään reunalle hän päästi irti ja veti itse itsensä turvaan.

                      ”Sori.” Waldo sanoi Eiffelille, virnistäen epävireisesti. Eiffel otti tukea Markosta, pyyhkiessään hikeä otsaltaan hengästyneenä.

                      ”Ai mistä? Siitäkö et sä olit vitun tyhmänrohkee idiootti, vai siitä että sä pelastit meidät?” hän sanoi tasatessaan hengitystään ja hymyili sitten. Waldokin hymyili, mutta irvisti sitten pidellen kylkeään. Eiffel huomasi verta revenneen paidan alla.

                      ”Se saatana puri.” Waldo ähkäisi noustessaan ylös.

                      ”Näytäs.” Eiffel sanoi ja katsoi haavaa. Se näytti ilkeältä, muttei vaaralliselta.

                      ”Sidotaan toi ja jatketaan matkaa.” Eiffel sanoi ja vilkaisi ylämäkeen. He olivat jättäneet peräänsä vanan kuolleita shakaaleja.

Aurinko oli noussut ylemmäs taivaalla, päivä oli suorastaan ironisen kaunis. Eiffelillä oli outo tunne sisällään. Jokin ei nyt sopinut kuvaan. Hän lähti kulkemaan Markon ja Waldon perässä hevostensa luokse. Varis lensi heidän ylitseen. Se kierteli hetken korkealla, kunnes laskeutui maahan shakaalin ruhon viereen ja tarkkaili hetken, oliko ateria varmasti kuollut, ennen kuin ryhtyi herkuttelemaan. Eiffel kurtisti kulmiaan. Oli hyvin outoa, että shakaalit hyökkäsivät tällä tavalla, valoisalla ja isolla joukolla. Hän yritti miettiä mistä voisi olla kyse, noustessaan ratsunsa selkään. Koko tilanne oli levällään, kuin palapelin palat, mutta hän ei osannut koota niitä. Eiffel antoi hevoselle pohkeita. Nyt täytyi keskittyä tehtävään, mutta hän aikoi olla varuillaan ja olla valmiina mihin vain.

Kaksi päivää myöhemmin auringon laskiessa he saapuivat Varjon muurille. He olivat ratsastaneet metsän läpi kohti itää. Metsä oli paikoin niin tiheä, että heidän täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevoset ryteikön läpi. Lopulta pusikko alkoi harveta, mutta mäntyjen ja kuusien latvusto oli kasvanut sen verran sankaksi, ettei aurinko paistanut metsän pohjaan laisinkaan. Aluskasvillisuutta ei ollut kuin nimeksi, ainoastaan saniaisia ja muita kasveja, jotka viihtyivät puiden varjossa. Suorastaan kuvaavaa, heidän päämääräänsä ajatellen. Auringon laskiessa metsä vihdoin harveni ja heidän edessään kohosi Varjon muuri.

Maa muurin edessä oli mustaa ja vailla kasvillisuutta. Lähemmin tarkasteltuna huomasi, että maa oli kuollutta, hiiltynyttä. Varjon alueen yllä leijui tummia sadepilviä, mutta muuten oli hätkähdyttävän seesteistä. Eiffel ei tiennyt kuinka maa saattoi näyttää tältä, mutta hän oli täysin varma, ettäse johtui tuosta luonnottomasta rakennelmasta.

                      He lähtivät ratsastamaan kohti muuria. Aurinko laski ja kuut nousivat taivaalle ennen kuin he lopulta saavuttivat muurin. Se kohosi synkkänä ja mustana taivaita kohti, liki kaksikymmentä metriä. Hieman heihin päin loiva muuri oli tehty kivestä mutta siinä ei näkynyt saumoja, eikä laastia. Kallistumaa ei kuitenkaan ollut tarpeeksi ja muurin pinta oli niin sileä, ettei sitä pitkin pystynyt kiipeämään.

Eiffel pysäytti hevosensa ja laskeutui ratsailta. Hän käveli muurin viereen ja katsoi sitä hämmästyneenä. Se oli tehty yhdestä kivestä. Mutta kuinka se oli mahdollista, muuri kun oli yli viisisataa vuotta vanha. Eiffel oli koskemaisillaan muurin pintaa, mutta veti kätensä pois. Varjon läsnäolo tuntui epämiellyttävältä. Hän otti pari askelta taaksepäin ja katsoi muuria. Nämä muurit eivät olleet tavallisia, ne oli rakentanut jokin yliluonnollinen. Ne kasvavat, olen nähnyt itse. Hän muisti Thomin sanat. Eiffel ei pitänyt tästä, mutta hänellä ei ollut enää vaihtoehtoa.

                      ”Leiriydytään tähän. Aamulla lähdetään etsimään sitä ylityspaikkaa.” Eiffel sanoi palatessaan muiden luo. He sitoivat ratsut läheiseen puuhun ja laittoivat nuotion pystyyn. Muussa tapauksessa tulen sytyttäminen olisi liian vaarallista, mutta Eiffelistä tuntui, että jos joku haluaisi löytää heidät, se onnistuisi ilman tultakin. He söivät ja juttelivat tulen kajossa, ennen kuin kävivät nukkumaan.

Eiffel jäi vartioimaan tulta. Häntä ei nukuttanut ja nuorethan tarvitsivat enemmän unta kuin vanhukset. Eiffel hymähti itsekseen. Hän sanoi muita ”nuoriksi” ja muut häntä ”vanhukseksi”, vaikkei hänellä ja Waldollakaan ollut kuin kolmekymmentä vuotta ikäeroa. Priorissa kolmekymmentä vuotta ei ollut mitään.

Lapset kasvavat nopeasti, mutta noin viisitoistavuotiaana kasvu hidastuu, jolloin kaikki lapset – tytötkin-  lähetetään viisi vuotta kestävään armeijaan ja monet jäivät sille tielle. Vasta 33-vuotiaana Priorilainen on saavuttanut täysi-ikäisyyden. Tavallisesti vanhukset nukkuivat pois noin 140 - 150-vuotiaina. Priorin vanhimmaksi elänyt kuoli 195-vuotiaana, mutta huhut kertovat, että aikojen alussa kaikki Priorilaset elivät yli 200-vuotiaiksi. Eiffel siis oli tavallinen keski-ikäinen, mutta rankka elämäntyyli oli verottanut häneltä kymmeniä elinvuosia. Eiffel katsoi käsiään, hän oli huomaamattaan alkanut kääriä sätkää. Jos hän nyt lopettaisi polttamisen ja juomisen, hän saattaisi elää ehkä jopa kymmenen vuotta lisää, ehkä jopa kaksikymmentä. Hän tuijotti puolivalmista savuketta. Kaksikymmentä vuotta. Eiffel nuolaisi paperia, pyöräytti sen sormissaan ja sytytti palamaan. Hitot. Mieluummin elän niin kuin haluan ja kuolen huomenna, kuin että elän vain puolikasta elämää ja kuolen myöhemmin.

Eiffel puhalsi savua kohti taivasta. Tähdet tuikkivat kirkkaina kylmää yötaivasta vasten. Kolme kuuta hohti lähes täysinä taivaalla. Trioon, Balkomin ja Ashtana, niin Antaniel oli kertonut niiden nimeksi.

”Balkomin, pimeyden tuoja. Se nousee ensimmäisenä ja se on tuo suurin, valkea.” Antaniel oli sanonut ja osoittanut taivaalle. ”Trioon nousee seuraavana. Kuoleman kuu, sanotaan sen verenpunaisen värin vuoksi. Metsänkansa uskoo kuolleiden asuvan siellä ja he nostavat maljan sille lähtiessään sotaan, jotta kuolema olisi heidän puolellaan. Viimeinen, tuo pieni sininen, on Ashtana, aamunkoi.”

Ashtana muistutti Eiffeliä heidän kodistaan. Pieni ja sininen, kuten Prior. Trioon sen sijaan aiheutti Eiffelissä kylmiä väristyksiä. Kuoleman kuu, todellakin. Se leijui aavemaisena taivaalla ja sen punainen väri näytti hänestä luonnottomalta. Eiffel kaivoi laukustaan taskumatin, jossa oli Antanielin konjakkia. Hän korkkasi sen ja oli ottamassa hörpyn, mutta pysähtyi, juuri ennen kuin pullon suu koski huulia. Eiffel katsoi punaista kuuta ja oli kohottamaisillaan maljan, mutta jokin esti häntä. Alanko minä todella uskoa yliluonnolliseen? Eiffel tuhahti välinpitämättömästi ja otti pitkän huikan leilistä. Yksi oudon värinen taivaankappale ei vielä minua liikuta.

Tuuli yltyi ja nuotion liekit olivat vähällä sammua. Eiffel nousi nopeasti ja kohensi tulta. Saadessaan lisää syötävää, tuli hieman asettui ja alkoi jälleen palaa tasaisesti. Eiffel istahti alas ja vilkaisi tahtomattaan ylös. Punainen Trioon meni hiljalleen pilveen ja sen verenpurppurainen aura hohti kelmeästi tummien pilvien takaa. Se näytti uhkaavalta, suorastaan pahaenteiseltä ja kylmät väristykset kulkivat pitkin Eiffelin selkäpiitä. Häntä puistatti ja hän veti hupun päähänsä. Yöstä tulisi kylmä.

Nouseva Uhka - Kappale 14

Kohtaaminen

Aamu koitti sateisena ja harmaana Prioriin. Sotien runtelema maa heräsi jälleen uuteen pimeään päivään. Loppusyksy oli ollut harvinaisen sateinen ja kylmä. Yleensä se lupaili leutoa talvea ja kuumaa ja kuivaa kesää. Nyt tosin lämmöstä ei ollut tietoakaan, kun kaksi miestä tarpoi hämärän metsän poikki. Heidän vaatteensa olivat vesisateen liottamat, eikä mielialakaan ollut erityisen korkealla. Metsä, jossa he kulkivat, oli ollut vielä muutama viikko sitten sotatanner, mutta nyt välirauha oli solmittu. Sodasta muistuttivat vain myllertynyt maa, sekä tankkien ja tykistön jättämät jäljet maassa. Miehetkin olivat vain läpikulkumatkalla. Päästäkseen Ei-kenenkään-maalle, heidän oli pakko kulkea kuusikon halki, mikäli halusivat välttää yleiset tiet, joissa Városin ja Civitasin joukot partioivat.

Nuori Eiffel katsoi ympärilleen levittyvää sodan tuhoamaa metsää. Hän oli aina pitänyt luonnosta ja metsistä ja häntä masensi nähdä taistelun jättämät jäljet tällä tavalla. Oksalle heidän yläpuolelleen lensi lintu. Eiffel katsahti ylöspäin. Mustarastas. Lintua ei vesisade näyttänyt paljon haittaavan. Se katseli hetken kahta allaan kulkevaa ihmistä ennen kuin alkoi laulaa. Hetken kuluttua jostain päin metsää sen lajikumppani vastasi sille. Mustarastas pyrähti lentoon ja katosi puiden sekaan. Eiffel hymähti ja sitten hän kompastui. Waldo tarrasi häntä hihasta.

”Voi vittu ku ei näe saatana kunnolla!” Eiffel kirosi ja kiskaisi kätensä irti. Waldo vain virnisti hänelle.

”Joo kuule, tiedän.” hän naurahti ja pyyhkäisi tikatusta silmästään tihkuvaa verta ja märkää. Eiffelkin naurahti hieman. He kumpikin kompuroivat kuin sokeat pirunpellossa. Syvyysnäön menettäminen yhtäkkiä vaati totuttelua ja vaikeakulkuinen metsä ei varsinaisesti helpottanut asiaa.

Jostain kantautui savun hajua. Eiffel kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Waldokin havaitsi saman ja he molemmat seisahtuivat hetkeksi paikoilleen kuuntelemaan. Täällä ei pitäisi olla enää ketään. Eiffel katsoi ympärilleen ja näki kauempana metsässä savun leijuvan puiden välistä. Sitä oli vähän ja se näytti hiipuvalta. Jokin käski häntä tarkistamaan savun lähteen. Waldo näytti epävarmalta.

”Mennään katsomaan.” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä hieman huolestuneesti.

”Musta meidän ei kannattais.” hän vastasi ja aikoi jatkaa matkaa.

”Tule nyt.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan savua kohti. Hänellä oli ollut viimeaikoina pinna kireällä, mutta silti hänestä tuntui oudolta komentaa jotakuta tuolla tavalla. Varsinkin henkilöä, jota hän tuskin tunsi. Yleensä hän oli ollut se, jota komennettiin. Eiffel pysähtyi ja aikoi pahoitella mulkkumaista käytöstään, mutta huomasikin Waldon seuraavan häntä. Eiffel piti pokkansa ja päätti jatkaa savun suuntaan.

Metsä alkoi valjeta heidän edetessään, vaikka vesisade ei tauonnutkaan. Käveltyään kymmenisen minuuttia he näkivät edessäpäin talon, josta päin savu kohosi. Talo ei näyttänyt militaariselta, vaan aivan tavalliselta asuintalolta, joten Eiffel päätti jatkaa lähemmäs. Lähestyessään taloa he ylittivät vanhan aidan, joka oli osaksi kadonnut heinikon ja pajujen sekaan. Pian he olivat talon takana. Rakennus vaikutti hylätyltä. Eiffel astui lähemmäs ja kurkisti sisään ikkunasta. Talo oli sisältä palanut, mutta se ei ollut talo joka savusi. Savu tuli toiselta puolelta, pihamaalta. Waldo silmäili taloa ahdistuneen näköisenä ja vilkuili ympärilleen hermostuneena.

”Meidän pitäisi mennä.” hän sanoi hiljaa.

Eiffel ei reagoinut, vaan katsoi jalkoihinsa, ettei pitäisi liikaa ääntä ja lähti kiertämään taloa.

                      ”Eiffel, ei!” Waldo sihahti.

                      ”Jää vaan tänne.” Eiffel murahti ja katosi nurkan taakse. Waldo pyyhkäisi naamaansa turhautuneena, mutta lähti kuitenkin Eiffelin perään. Pihalla näkyi vanha autonromu, jota heinikko jo söi hyvää vauhtia. Aita kiersi hieman lähemmäs taloa ja Eiffel näki kauempana soratien, joka ohitti talon läheltä. Savu tuli etupihalta ja Eiffel kuuli myös ääniä. Hän pysähtyi talon kulmalle ja vilkaisi Waldoa, joka myös tuli hänen taakseen. Eiffel antoi hänelle merkitsevän katseen. Sitten hän vilkaisi pihalle.

                      Keskellä hiekkaista pihaa savusi nuotio, jossa ei ollut puita, vaan vaatteita ja joitain tavaroita. Talon edessä oli rivissä neljä kankailla peitettyä kasaa. Eiffel katsoi tarkemmin ja tajusi niiden olevan ruumiita. Nuotion takana, pihassa kasvavan orapihlajan vieressä istui maassa mies. Hänellä oli selkä heihin päin, joten hän ei ollut nähnyt heitä. Miehellä oli puolipitkät mustat lainehtivat hiukset kiinni poninhännällä ja hän poltti tupakkaa. Hänen vieressään oli lapio iskettynä maahan ja miehen edessä puolivalmis kuoppa. Eiffel kiinnitti huomiota siihen, että vaikka miehellä oli savuke kädessään, hän ei muuten koskenut siihen, vain antoi sen palaa.

                      ”Kuka siellä?” mies yllättäen kysyi ja käänsi päänsä. Miehellä oli myös pitkä parta, joka oli samaa väriä kuin hiuksensa. Parta sai miehen näyttämään vanhemmalta, mutta ääni paljasti hänen olevan tuskin vanhempi kuin Waldo. Hän oli enemmän poika kuin mies.

                      ”Minä vain.” Eiffel sanoi ja astui esiin nurkan takaa, Waldon seuratessa.

                      ”Tarkoitat kai me.” mies sanoi ja otti savut tupakastaan noustessaan ylös maasta. Eiffel ja Waldo kävelivät savuttavan nuotion ohi miestä kohti, hänen pyyhkiessään märkää hiekkaa housuistaan. Sitten hän yhtäkkiä veti jostain aseen esiin.

                      ”Ei askeltakaan, hyypiöt. Ketä te olette?” mies sanoi ja nakkasi tupakan maahan.

Eiffel pysähtyi, mutta ei nostanut käsiään ylös, eikä muutenkaan reagoinut uhkaavaan äänensävyyn. Totta puhuttuna hänelle oli yksi lysti ampuisiko mies hänet tähän paikkaan vai ei.

                      ”Ei tarvi osotella tolla. Ei me olla tultu tänne haastaan riitaa.” Eiffel sanoi tyynesti. Mies näytti epäilevältä.

                      ”Niinkö? Város vai Civitas?” mies kysyi kylmästi.

                      ”Ei kumpikaan.” Waldo vastasi Eiffelin takaa. Mies kurtisti kulmiaan.

                      ”Me ollaan matkalla Ei-kenenkään-maalle.” Eiffel jatkoi Waldon lausetta.

Mies näytti yhä tuimalta, mutta Eiffel huomasi, kuinka hän ajattelematta laski asettaan sentin.

                      ”Miksi Ei-kenenkään-maalle? Ei siellä ole mitään.” mies sanoi ja katsoi heitä epäluuloisesti.

                      ”Siksi juuri.” Eiffel sanoi painokkaasti. ”Tarviitko sä apua?” hän jatkoi ja nyökkäsi lapion ja puolivalmiin kuopan suuntaan. Mies katsoi heitä hiljaa, selvästi laskelmoiden. Sitten hän laski aseensa, laittoi varmistimen takaisin ja pyyhkäisi tukkaansa naamaltaan.

                      ”Ehkä.” hän sanoi ja kaivoi taskustaan savukkeen ja alkoi sytyttää sitä. Sitten hän vilkaisi sivusilmällään tulijoita ja ojensi askiaan heille. Eiffel kiitti ja otti ruttaantuneesta askista kaksi tupakkaa ja ojensi toisen Waldolle.

                      ”Mitä täällä tapahtui?” Eiffel kysyi ja katsoi pihaa ympärillään.

Mies huokaisi synkästi ja poltti savukettaan pää painuksissa.

                      ”Tulin viikko sitten kotiin… Talomme oli poltettu ja perheeni…” Hän sanoi hiljaa. Mies nosti katsettaan ja katsoi talon edessä olevia ruumiita. ”Heidät oli tapettu. Äitini, enoni, siskoni ja hänen pieni tyttönsä…” hän sanoi hiljaa ja puristi suunsa tiukasti kiinni katsoessaan heitä.

                      ”Minä sanoin heille, että lähtisivät pois. Täällä on liian vaarallista, sotaa käytiin niin lähellä. Mutta he eivät lähteneet. Äitini oli varma että he olisivat turvassa kellarissa…” nuorukainen sanoi ja ähkäisi turhaantuneena.

Sade yltyi ja he kaikki astelivat puun alle polttamaan. Kukaan ei puhunut mitään, vaan katsoivat hiljaa sateesta mudaksi muuttuvaa pihaa ja nuotiota, joka alkoi vähitellen sammua. Kun pahin kuuro oli ohi, he tulivat pois puun alta. Mies haki ulkovajasta pari lapiota lisää ja he rupesivat vaitonaisina kaivamaan hautoja pihaan.

Monen tunnin urakan jälkeen vesisadekin vihdoin loppui ja auringon rakoillessa harmaan pilvimassan takaa, he laskivat ruumiit hautoihinsa. Mies otti kankaat pois ja katsoi vielä kerran perhettään, ennen kuin he peittivät haudat. Sitten mies haki varastosta lisää tavaraa ja nakkeli niitä sammuneen nuotion päälle. Eiffel ja Waldo ryhtyivät kysymättä auttamaan häntä. Pian kaikki irtaimisto vajasta ja talosta oli kasattu pihamaalle. Mies avasi vajan nurkasta haetun bensakanisterin korkin ja kaatoi koko sisällön nuotion päälle ja sytytti sen palamaan.

                      ”Voinko tulla teidän mukaan?” Nuorukanen kysyi heidän katsoessaan iltapäivän kokkoa. Eiffel kääntyi miestä päin, joka pyyhkäisi hiestä märkää tukkaansa sivuun. Mies pyyhki kätensä housun lahkeeseensa ja ojensi sen Eiffelille.

                      ”Mendez.” hän sanoi ja kätteli heitä.

                      ”Eiffel.”

                      ”Waldo.”

Niin kohtasivat kolme miestä, joilla ei ollut enää menneisyyttä.

Nouseva Uhka - Kappale 13

Suunnitelma

Heti seuraavana päivänä Antaniel oli kierrättänyt heitä pitkin linnoitusta ja leiriä. Tämä oli hänen palkka-armeijansa, joka koostui talonpojista, tilallisista ja kotoaan paenneista miehistä, joita koulutettiin sotaa varten.

                      ”Varjo kokoaa joukkojaan, eikä Jerchóvassa ole riittävästi osaavia sotilaita. Jos sota syttyy, haluan näiden miesten taistelevan Huoneen väreissä.” Antaniel oli sanonut heidän kulkiessaan harjoitusalueella seuraten aseenkäyttöharjoituksia lähikontaktissa. Hänellä oli ollut monta vuotta aikaa koota joukkojaan ja Antanielin riveissä seisoi nyt karkeasti kymmenentuhatta sotilasta. Hän oli ollut oikeassa sanoessaan heidän pitävän toimintaansa pienimuotoisena. Eiffel oli miettinyt jo pitkään, mihin niin rikas mies rahansa kuluttaa, itse asuessaan  avaruusaluksen rämässä, tai parhaat päivänsä nähneessä kartanossa. Mutta nähtyään Antanielin valtavan armeijan sotakalustoineen, hän ei enää hetkeäkään epäillyt miehen motiiveja. Esiteltyään leirin, Antaniel vei heidät asevarastoon linnoituksen muurien sisällä. Hän aukaisi raskaan puisen oven, jonka takana oli vaikuttava arsenaali erilaisia miekkoja, keihäitä, jousia, kilpiä, tikareita ja monenlaisia taisteluvälineitä kirveistä sotavararoihin.

                      ”Valitkaa mieluisat aseet itsellenne ja menkää harjoittelukentälle. Siellä teitä opastetaan kunkin lajin saloihin. Käyttäkää niin paljon aikaa kuin tarvitsette. Kun koette olevanne valmiita, tulkaa luokseni ja neuvottelemme tehtävänne etenemisestä.” näihin sanoihin Antaniel jätti heidät tutkimaan asevarastoa.

Eiffel päätti kokeilla erilaisia miekkoja. Vaikka hänellä oli Joonan lahja, hän tarvitsi jotain kevyempää. Jotain mitä hän pystyi käyttämään yhdellä kädellä. Lopulta hän löysi pitkän ja kapean miekan, jota oli vaivaton kantaa.

                      ”Tuo on hyvä miekka. Kevyt käyttää ja leikkaa puuta kuin voita, mutta se vaatii oikeanlaisen tekniikan, joka on vaativa oppia.” sanoi punaviittainen mies joka oli ilmestynyt heidän seuraansa. Mies oli nimeltään Godrun ja hän oli Antanielin nimittämä kenraali Luolavuoressa.

                      ”Se ei haittaa, olen nopea oppimaan.” Eiffel sanoi itsevarmasti testaten miekkaa ilmassa. Hänen vieressään Brittany kokeili kahden käden miekkaa ja Waldo puolestaan erilasia jousia. Oli luonnollista, että Waldo tahtoi jotain, jolla pystyi tähtäämään ja ampumaan. Brittany ojensi kokeilemansa miekan Mendezille ja päätyi itse puolestaan pienempään ja kevyempään sapeliin. Marko valitsi samanlaisen miekan, kuin Eiffelillä ja kun kaikki olivat tyytyväisiä valintoihinsa, Godrun lukitsi asevaraston ja opasti heidät harjoittelukentälle. Kentän ylle oli viritetty verkko, joka oli kiinni kenttää ympäröivissä puissa. Verkon päälle oli kasattu havupuiden oksia, jotta mahdollisesti ylilentävät alukset eivät havaitsisi leiriä metsän keskeltä.

Paikalla oli vain jousiammunnan harjoittelijat ja Godrun pyysi heitä odottamaan hänen noutaessaan kolme heidä’n valmentajansa paikalle. Jousiammunnan tuutori huomasi Waldon kantaman pitkäjousen ja hän pyysi tätä liittymään harjoituksiin. Muut seurasivat vierestä, kun ohjaaja kertoi Waldolle kuinka jousta käytetään.

                      ”Tässä kokeile.” ohjaaja sanoi ja antoi Waldolle nuolen. ”Jännitä jännettä kunnolla, vedä se aivan korvan juureen, juuri noin. Katso että nuolen pää tulee noin suupielen kohdalle... Nyt tähtää ja ammu.” mies neuvoi. Jousi oli selvästi jäykkä, ja sen jännittäminen näytti tuottavan eniten vaikeuksia. Waldo ampui ja ensimmäinen nuoli osui maalitaulun reunaan.

                      ”Todella hyvin, ensikertalaiselta!” mies sanoi hämmästyneenä, mutta Waldo ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän poimi viinistä uuden nuolen, jännitti, tähtäsi ja ampui. Nyt nuoli osui lähes keskelle maalitaulua. Nyt Waldo vasta hymähti vinosti. Ohjaaja katsoi tulosta suu auki. Vieressä harjoittelevat sotilaat, olivat jättäneet harjoituksensa seuraten tilannetta, mutta eivät näyttäneet vakuuttuneilta.

                      ”Aloittelijan tuuria.” yksi sotilaista tokaisi kaverilleen ja he naureskelivat keskenään. Waldo mulkaisi heitä happamasti, ennen kuin otti uuden nuolen. Nyt hän tähtäsi paljon pidempään. Hänen käsivartensa alkoi jo vapista ja Eiffel näki hikipisaran Waldon otsalla, ennen kuin hän ampui. Nuoli osui aivan keskipisteen reunaan. Waldolta pääsi kirosana, mutta hän hymyili kuitenkin. Nyt kukaan ei enää nauranut, paitsi Brittany, Marko ja Eiffel.

Seuraavat kaksi viikkoa he viettivät tiiviisti harjoituskentällä. Kaksi tuntia päivässä heidän ohjaajansa neuvoivat heitä, sekä muita lajin harjoittelijoita, ja kymmenen tuntia he harjoittelivat itsenäisesti parien kanssa. Koska Markolla ja Eiffelillä oli sama laji, he saattoivat jäädä yötä myöten sparraamaan kentälle muiden mentyä jo nukkumaan.

Waldo otti toiseksi lajikseen saman miekan kuin Brittanylla, jotta pystyi harjoittelemaan hänen kanssaan, koska jousiammunnan ohjaajalla oli suurin määrä sotilaita ohjattavanaan. Myös Brittany harjoitteli lisäksi aamupäivisin erilaisia kamppailulajeja. Miehillä leirissä oli sulateltavaa naisessa harjoitusparina, mutta he tottuivat pian, kun ymmärsivät, ettei Brittany ollut kuten paikalliset neidot. Hän sai ylleen miesten nahkahaarniskan ja häntä kohdeltiin tasavertaisena sotilaana.

                      Toisen viikon lopulla ilmat alkoivat viiletä. Lähes koko ajan oli satanut vettä, mutta nyt ulkona alkoi todella olla kylmä. Jos he olisivat tällaisella säällä haaksirikkoutuneet mereen, he eivät välttämättä olisi selvinneet yöstä paleltumatta. Eiffel istui kentän reunalla hengästyneenä tupakkatauolla. Hän katsoi ryhmäläisiään, jotka jaksoivat harjoitella paljon pidempään, kuin hän. Eiffel oli tottunut siihen, että pysyi nuorempien mukana ja jaksoi jopa monesti pidempään iästään huolimatta, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Hän jaksoi harjoitella korkeintaan pari tuntia, jonka jälkeen hänen oli pakko pitää taukoa. Harjoitellessaan Eiffel tunsi kuinka syke kohosi uhkaavasti ja toisinaan rintaan pisti ilkeästi. Hän kuitenkin peitti kivun, koska ei halunnut huolestuttaa muita, tai näyttää heikolta heidän silmissään.

Eiffel veti savuja syvään ja katsoi kuinka Brittany ja Waldo harjoittelivat meikkailua. Välillä he pysähtyivät ja Waldo opasti tyttöä tekniikassa. He ottivat uudestaan yhteen ja Brittany päihitti leikiten Waldon ja he kumpikin nauroivat. Eiffelkin hymyili. Waldo oli muuttunut paljon Márussa sattuneen tapauksen jälkeen. Eiffel ei tiennyt mikä oli muuttanut hänet, mutta Waldo ei halunnut enää kuolla ja se riitti hänelle. Hän käänsi katsettaan. Toisella puolella kenttää Mendez harjoitteli valmentajansa kanssa. Hänestä oli tullut hämmästyttävän hyvä miekkailussa sokeudestaan huolimatta ja se teki Eiffelin iloiseksi. Mendez myös selvästi nautti siitä, että sai vihdoin oikeasti tehdä jotain. Ehkä olikin hyvä, että hän tuli mukaan eikä paennut Hospesiin. Hän myös harjoitteli joka päivä ratsastusta. Eläimestä oli hyötyä sokealle, sillä hevonen ei kompastellut ja osasi itse väistää esteitä metsässä.

Marko kulki kentän toiselta puolen kohti Eiffeliä. Hän oli käynyt vaihtamassa pari sanaa Mendezin kanssa ja palasi nyt miekka kädessä Eiffeliä kohti.

”Tauko ohi, pappa. Jatketaan!” hän virnisti Eiffelille, joka veti viimeisiä savuja savukkeestaan.

”Jatka sinä vaikka Fedérsunin kanssa, minä menen nyt tapaamaan Antanielia.” Eiffel sanoi noustessaan ylös. Marko nyökkäsi ja käveli paksupartaisen sotilaan luokse ja he jatkoivat harjoittelua yhdessä. Eiffel riisui harjoittelusuojukset päältään ja laittoi miekan huotraansa. Hän vilkaisi vielä ryhmäänsä. He ovat valmiita. Hän mietti, että ehkä vihdoin hänen olisi aika jättää nämä hommat. Hän voisi jättää paikkansa Waldolle, kun he joskus pääsisivät kotiin.

Kotiin… Eiffel vilkaisi harmaalle taivaalle. Mitä Priorista olisi enää jäljellä, jos he sinne ikinä pääsisivät? Savuavat rauniot, ehkä. Eiffel huokaisi. Oli hyvin suuri todennäköisyys, että tämä tehtävä jäisi heidän kaikkien viimeiseksi.

Antaniel istui pöytänsä ääressä ja tarkkaili karttoja Godrunin kanssa, kun sotilas avasi oven ja Eiffel astui sisään. Antaniel tervehti häntä tuttuun muodolliseen tapaansa ja pyysi liittymään seuraan. Hän kaatoi Eiffelille konjakkia lasiin. Eiffel oli alkanut vähitellen pitää konjakista, jota Antaniel aina juotti hänelle.

”Hienoa että tulit, Eiffel. Käymme juuri hyökkäyssuunnitelmaa läpi. Te menette talven toisen kuun iltana Varjon alueelle ja murhaatte Valtiattaren ja hänen puolisonsa. On hyvin mahdollista, että he hyökkäävät vaikka heidän hallitsijansa on kuollut. Silloin me olemme täällä -” Antaniel sanoi ja osoitti kartalta Huoneen vieressä olevaa aluetta. ”-ja puolustamme Huonetta täydellä miesvahvuudella. Varjolaisilla on iso armeija, mutta heillä on vihollisia myös idässä. Hovi vahvistaa myös joukkojaan.” hän sanoi sivellen harmaata partaansa.

”Meidän tulisi yhdistää voimamme Hovin kanssa, kuten vanhoina aikoina. Yhdessä voisimme voittaa Varjon joukot!” Godrun sanoi ja koputti sormellaan pöydän pintaa.

”Olen jo lähettänyt variksen heille, mutta he eivät ole vastanneet. Se ei ole Drynnin tapaista. Luulen, että varikset eivät pääse perille. Ehkä Varjolaiset metsästävät niitä.” Antaniel sanoi otsa rypyssä.

”Tai sitten geatkit ampuvat niitä, lintujen lentäessä Korven yli. Ne metsäläiset ovat vaarallisia!” Godrun sanoi.

”En usko. Fjoðuriaanit eivät pidä geatkeja uhkana.” Antaniel vastasi ja istahti alas tuolilleen. Godrun tuhahti ja asteli viitta liehuen edes takaisin huoneessa.

”Minä en ymmärrä miksi sinä luotat heihin. He ovat pettureita!” Godrun sanoi happamana.

”Fjoðuriaanit ovat yhtä paljon pettureita kuin minäkin!” Antaniel vastasi tiukasti. Godrun pysähtyi.

”Aivan, anteeksi Herrani. Minulla on vain epäilyni heidän suhteensa.” Godrun sanoi ja kumarsi.

”Saat anteeksi, ystäväni. Tiedän, että heillä ei ole kovin hyvä maine ihmisten joukossa, mutta minä luotan heihin. Vaghó oli hyvä ystäväni jo paljon, ennen kuin liittyi veljeskuntaan.” Antaniel sanoi ja kaatoi konjakkia myös Godrunille, joka otti kiittäen lasin vastaan.

”Mutta Vaghó on ollut kuolleena jo pitkään, voitko luottaa tähän uuteen johtajaan?” hän kysyi epäileväisesti.

”Vaghó nimitti hänet itse ennen kuolemaansa, joten kyllä. Mutta ei puhuta tästä aiheesta enää. Eiffel, mitä mieltä sinä olet?” Antaniel kysyi yllättäen kääntyen Eiffeliin päin.

”Sanoisin, että talven toisen kuun ilta on hyvä ajankohta. Olisi parasta, että lähdemme ennen sitä tiedustelulle, jotta tiedämme mitä meillä tulee olemaan edessä. Ryhmäni on nyt valmis, voimme lähteä vaikka heti.” Eiffel sanoi nojaten taakse tuolissaan. Godrun nyökkäsi ja Antaniel näytti tyytyväiseltä.

”Minähän sanoin, että meillä on hyvät salamurhaajat asialla.” Antaniel sanoi Godrunille, joka nyökytti hyväksyvästi.

”Onko totta, että tapoitte Kalistarin, hänen vaimonsa sekä Budachin Márussa ja vieläpä alle kahdessa viikossa?” Godrun kysyi.

”Suunnitteluun meni jonkin aikaa, mutta kyllä.” Eiffel sanoi. Oli parempi olla olematta liian vaatimaton tällaisissa asioissa. Ja vaikka Márussa asiat eivät loppupelissä menneet suunnitelmien mukaan, he olivat kuitenkin onnistuneet tehtävässään. Jos jotain, Eiffel oli oppinut, että tehtävät täytyi suorittaa koko ryhmän voimin, ei vajaalla miehityksellä. Ryhmässä oli heidän vahvuutensa. Erilaiset taidot, jotka tukivat toinen toisiaan.

”Hyvä.” Antaniel sanoi ja kohotti lasinsa. ”Malja siis, voitolle ja vapaudelle!”

”Voitolle ja vapaudelle!” Eiffel ja Godrun sanoivat ja he kilistivät lasejaan.