Viimeinen Luku - Kappale 3

Sade

Hyhmäinen vesisade piiskasi maata ja sai taivasta kohti kurottelevat kuuset huojumaan tuulen tahdissa. Myöhäissyksyn mustiksi värjäämät lehdet muuttuivat jääkylmäksi mudaksi maassa, joka tulevan yön aikana jäätyisi kovaksi kuin kivi. Ilta oli laskeutunut, mutta sitä ei erottanut paksujen pilvien pimentämältä taivaalta. Päivät olivat yhtä synkkiä kuin yötkin, tosin silloin tällöin aurinko pilkahti pilvien lomasta, kuin muistuttaen olemassa olostaan.

                      Ankea ilma kertoi vääjäämättä talven tulosta, kuten aina ennenkin. Jerchóvassa satoi aina vähintään kuukauden ennen lumen satamista maahan. Myöskään Luolavuoren leiri ei jäänyt syyssateilta paitsi. Tavallisesti vielä iltaisinkin elämää kuhiseva leiri oli nyt kuin aavekaupunki telttoineen, joihin sotilaat olivat paenneet kylmyyttä ja märkyyttä. Raunioituneen linnoituksen sisällä yhdessä huoneessa paloi kynttilä, kun kaikkialla muualla väki jo nukkui. Marko istui vaitonaisena puisella jakkaralla ja tuijotti käsiään. Viereisellä sängyllä makasi Brittany liikahtamatta, kuten viimeiset kaksi viikkoa.

Huoneeseen astui sisään pitkään ankeanharmaaseen hameeseen ja valkeaan hilkkaan sonnustautunut hoitaja, joka vielä hetkeä aikeisemmin oli poistunut hakemaan vettä. Vanhahko nainen laski puisen saavin lattialle sängyn viereen. Hän pyyhkäisi hiuksiaan huivinsa alle, otti oven vieressä olevan lipaston päältä liinan ja kasteli sen vedessä. 

                      Marko seurasi hiljaa, kuinka nainen nosti peiton pois Brittanyn päältä, viikkasi peitteen tottunein ottein ja laski sen saman lipaston päälle liinojen viereen. Nainen asteli takaisin sängyn viereen ja alkoi avata Brittanyn päällä olevaa pellavapaitaa rauhallisesti. Hän veti paidan näppärästi pois ja laski sen lattialle sängyn juureen. Marko muisti elävästi kuinka veriset kankaan palaset tippuivat yksitellen lattialle liivin viereen lähes kolme viikkoa takaperin, juuri samaan kohtaan.

Muisto sai hänet voimaan pahoin ja hän joutui nieleskelemään muutaman kerran. Kun nainen oli saanut lopulta kaikki vaatteet siistiin pinoon lipaston päälle, hän huoahti kevyesti ja kyykistyi vesisaavin ääreen. Hän puristi ylimääräisen veden pois kankaasta ja alkoi sitten hiljalleen pyyhkiä Brittanyn vartaloa puhtaaksi. Kun nainen oli puhdistanut kaulan ja rintakehän Marko nousi ylös. Hoitaja pysähtyi ja kääntyi Markoa päin.

                      ”Saanko minä…?” Marko pyysi kuluneella äänellä. Nainen nyökkäsi ja huuhteli liinan saavissa, sitten hän ojensi rätin Markolle.

                      Marko katsoi hetken liinaa ja laski sen sitten Brittanyn kalpealle iholle. Hän pyyhki hitaasti märkää ja kuivunutta verta haavan ympäriltä. Haava oli vuotanut pitkään ja märkinyt vielä pitempään. Marko eteni hitaasti puhdistaen huolellisesti koko vartalon jalkateriä myöten, hoitajan antaessa välillä neuvoja.

                      Lopulta urakka oli saatu pätökseen ja vesi saavissa oli värjäytynyt ruskean harmahtavaksi. Marko tiputti rievun saaviin ja hoitaja kantoi sen ulos huoneesta. Pian nainen palasi mukanaan kynttilä ja tulukset ojentaen ne Markolle. Hän otti tavarat vastaan ja seurasi lasittunein silmin, kun hoitaja levitti valkoisen lakanan lipaston päältä ja veti sen hitaasti Brittanyn pään yli. Marko sytytti kynttilän pöydälle sängyn viereen ja tipahti istumaan jakkaran päälle. Hänen päänsä oli surusta tyhjä ja suuta kuivasi.

                      ”Tarvitsetteko jotain?” nainen kysyi. Markolla meni hetki tajuta mitä kysymys piti sisällään. Ikään kuin nainen olisi vain aukonut suutaan hidastettuna. Kaikki maailman äänet ja hiljaisuus olivat sulautuneet konemaiseksi huminaksi, joka sai Markon voimaan pahoin. Hän puisteli päätään yhä tuijottaen lattiaa. Nainen niiasi ja poistui huoneesta Brittanyn vaatteet mukanaan. Vasta naisen lähdettyä Marko tajusi haluavansa vettä, mutta hän ei jaksanut lähteä hakemaan. Ei vielä. Hän halusi istua niillä sijoillaan vielä hetken.

                      Ulkona sade vain yltyi. Jos ilma olisi ollut astettakaan lämpimämpi, olisi voinut ukkostaa, mutta näin lähellä talvea ukonilmat olivat jo harvinaisia. Marko nosti katsettaan ja kääntyi kohti ikkunaa, jonka kiinniolevat luukut narisivat tuulen voimasta. Hän nousi ylös ja aukaisi luukut selälleen ja antoi rankkasateen kastella hänet läpimäräksi. Äänet palautuivat maailmaan ja kylmä vesi tuntui taivaalliselta kasvoja vasten.

Marko avasi silmänä ja katsoi ulos pimeyteen. Hän pystyi juuri ja juuri erottamaan linnoituksen muurien takaa kohoavien kuusipuiden ääriviivat hiilenmustia pilviä vasten. Puut näyttivät huppupäisiltä hahmoilta jotka seisoivat linnakkeen päällä, kuin kuoleman armeija joka oli tullut niittämään satoa. Mielikuva sai Markon vavahtelemaan ja hän yritti pinnistellä muistaakseen miksi tätä sotaa käytiin. Miksi he olivat alun perin tulleet Jerchóvaan? Miksi he olivat sekaantuneet tähän kaikkeen? Miksi Brittany tuli heidän mukaansa? Miksi hänen täytyi kuolla? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Mitä järkeä missään on?

                      Sade oli muuttunut suolaiseksi ja kirveli silmiä. Marko havahtui ajatuksistaan ja tajusi itkevänsä. Lisäksi hän oli läpimärkä. Lattia oli märkä. Jakkara oli märkä. Hän sulki ikkunan luukut ja huomasi seisovansa pimeydessä. Sade oli sammuttanut myös pöydällä olleen kynttilän. Marko olisi halunnut kirota, mutta jostain syystä hänellä ei ollut siihen nyt voimia, joten hän vain alkoi apaattisena etsiä tuluksia. Juuri kun kynttilä vihdoin valaisi uudestaan huonetta, ovelta kuului ääniä.

Marko kääntyi ja näki Antanielin seisovan oven raossa. Hän olisi ollut yllättynyt, sillä ei ollut nähnyt miestä pitkään aikaan, mutta hän ei tuntenut sisällään yhtää mitään. Vanha mies katsoi hetken Markoa, hänen vettä valuvia vaatteita ja märkää lattiaa ikkunan edessä. Sitten hän kääntyi kohti palvelijatyttöä, joka seisoi käytävän puolella hänen takanaan.

                      ”Tuotko vieraallemme vaihtovaatteet ja ruokaa. Ja jotain väkevää juotavaa.”

Tyttö nyökkäsi ja kipitti pois. Antaniel sulki oven perästään ja astui sisään.

                      ”Oletko kunnossa?” Hän kysyi kohteliaasti, mutta vakavana.

                      ”Olen. En. En taida oikein olla.” Marko vastasi jotenkin hämillään ja katsoi lattiaa sängyn vieressä. Hän siirsi jakkaran pois ikkunan alta, pyyhkäisi siitä enimmät vedet ja roskat pois ja aikoi istuutua, mutta jäikin seisomaan. Hän tajusi olevansa hieman sekaisin.

                      ”Olen hyvin pahoillani ystäväsi puolesta. Hänen vammansa olivat liian mittavat, emme pystyneet parantamaan häntä.” Antaniel sanoi ja kumarsi arvokkaasti. Marko ei tiennyt miten hänen pitäisi reagoida tällaiseen muodollisuuteen, joten hän vain seisoi niillä sijoillaan nyökyttäen kuin mies, jonka yhden illan hellu kertoo tulleensa siitä ainoasta kerrasta raskaaksi. Hän päätti sittenkin istua alas.

                      ”Hautaammeko hänet?” Antaniel kysyi virallisesti. Marko pudisti päätään.

                      ”Ei vielä…” hän elätteli vielä toivoa, että näkisi ystävänsä ja ehkä, ehkä he voisivat vielä Brittanyn takaisin kotiin.

                      ”Pyydän palvelijoita kuljettamaan ruumiin kellariin. Entä Eiffel ja muut?” Antaniel kysyi rauhallisella äänellä.

Marko kurtisti kulmiaan. Hän kääntyi kohti Brittanya ja yritti muistella tarkalleen mitä silloin oli tapahtunut.

                      ”He… Tuota... Eiffel - en ole aivan varma.” Marko sai sanottua. Hän rykäisi ja pyyhkäisi suutaan. Antaniel nyökkäsi kerran.

                      ”En… Emme löytäneet Mendeztä ja... kaikki hevoset sitä yhtä lukuunottamatta oli tapettu. Eiffel ja Waldo lähtivät Varjon puolelle etsimään häntä.” Marko lisäsi.

Antaniel rypisti aavistuksen otsaansa ja risti kätensä, mutta ei rukoillakseen, siitä Marko oli varma.

                      ”Entä jos he eivät löydä häntä? Aikaa on kulunut, emmekä voi tietää, mitä heille on tapahtunut.” Antaniel totesi. Oli vaikea erottaa oliko äänensävy huolestunut vai kärsimätön.

                      ”Jos he eivät löydä häntä, tai jos he löytävät hänet kuolleena… Joka tapauksessa he tekevät mitä aikoivatkin: tappavat kuningattaren.” Marko sanoi ja huomasi saaneensa päättäväisyyden takaisin ääneensä.

                      Kyllä, Eiffel ja Waldo riskeeraavat henkensä Varjon alueella; hänellä ei ole mitään syytä märistä täällä ja tuhlata yhtään enempää aikaa. Marko nousi ylös uutta voimaa sisällään. Brittany ei kuollut turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.

                      ”Saisinko lainata ratsua?” hän kysyi Antanielilta joka näytti hämmentyneeltä.

                      ”Miksi? Et kai aio lähteä nyt?” hän vastasi. Nyt äänensävy oli puhtaasti huolestunut.

                      ”Aion lähteä ystävieni avuksi. Minusta ei ole täällä mitään hyötyä.” Marko sanoi pää pystyssä. Ehkä hänkin kuolisi, mutta ainakin hän kuolisi kunniallisesti, kuin mies. Silloin Marko ymmärsi, että pelko oli hävinnyt hänestä. Hän oli täysin rauhallinen, täysin tyyni.

                      Yllättäen ovi aukesi ja sisään astui sotilas käsissään kasa vaatteita. Sotilas jätti oven raolleen ja kumarsi lyhyesti.

                      ”Alikersantti Desars, herrani. Nämä ovat ilmeisesti teille. Pukekaa ne päällenne, mutta älkää vielä lähtekö leiristä.” mies sanoi ja ojensi vaatteet Markolle, joka otti ne vastaan hieman hämillään. ”Teille on tulossa vieras, herrani. Hän tulee pian.” Desars ilmoitti osoittaen nyt sanansa Antanielille.

                      Antaniel astui oven viereen ja sulki sen. Yhtäkkiä hän veti kaapunsa kätköistä esiin miekan ja kohotti sen kohti miehen kasvoja.

                      ”Luulitko etten huomaisi?” Antaniel kysyi. Miehen ilme ei värähtänytkään. ”Taisit luottaa siihen, etten muistaisi kaikkia alaisiani. Totta, kaikkia rivimiehiä en muistakaan, mutta jokaisen nimen minä muistan. Ja mieleeni tule yhtään Desarsia. Kuka olet?” Antaniel murahti.

                      Mies hymyili Antanielille kummallisesti. Marko ei kyennyt sanomaan oliko hymy ystävällinen, vai jotain muuta.

                      ”Olen ystävä. Teinä ottaisin vieraanne vastaan.” Desars sanoi ja juuri silloin ovelta kuului koputus. Antaniel rypisti kulmiaan ja viittasi Markolle. Hän harppoi aukaisemaan oven Desarsin ohitse, katse mieheen naulittuna. Oven takana seisoi arpikasvoinen fjoduriaani ja palvelijatyttö sylissään kasa kuivia vaatteita. Antaniel katsoi molempia hetken ja nyökkäsi Markolle, joka päästi fjoduriaanin sisälle. Palelustyttö jäi seisomaan hämmentyneenä oven taakse käytävälle.

                      ”Herra, johtajamme Daran lähetti minut. Hänellä on teille kiireellistä kerrottavaa.” fjoduriaani sanoi ja kumarsi jäykästi. Antaniel nyökkäsi hänelle.

                      ”Kyllä... mutta ensin sinä kerrot kuka, tai pikemminkin mikä olet ja mitä haluat.” Antaniel sanoi tiukasti, jäätävä katse naulittuna Desarsiin, joka ei näyttänyt huolestumisen merkkejä, päinvastoin.

                      ”Kuten sanoin, ystävä vain. Mutta myönnän: aliarvioin Teidät. Joten kuunnelkaa mitä kerron Teille. Se liittyy paljon ystäväämme Daraniin, sekä pariin mieheen, jotka ovat matkalla kohti Varjon sydäntä.” Desars puhui ja hänen äänensä muuttui joka sanalta, kuin puro joka soljuu ensin ohuena norona kivikkoista vuoristoa pitkin ja pian vuolaana koskena alas kohti merta.

                             Antanielin ilme muuttui ja hän laski miekkansa. Fjoduriaani polvistui äkkiä maahan ja Marko ei ollut uskoa silmiään, mutta se mitä hän seuraavaksi tuli kokemaan, iskostuisi syvälle hänen muistoihinsa, eikä hän unohtaisi sitä kuunaan päivänä.

Viimeinen Luku - Kappale 2

Tehtävä

Ramon kaatoi viimeisen tilkan viinileilistä Tomarin kuppiin, vaikkakin se viimeisin tippa putosi pöydälle jättäen puiseen pintaan ruskean läikän. Tomar otti pitkän rauhoittavan hörpyn. Viini oli paksua ja makeaa, se lämmitti ja järjesti ajatuksia mukavasti.

                      ”Oletko aivan varma tästä?” Ramon kysyi Orvenilta huolestuneena. ”Etkö sinä voisi tehdä sitä? Sinähän tässä shamaani olet!” hän lisäsi istuen alas Päällikön viereen.

Orven naurahti ja otti pitkät henkoset Arthosin piipusta.

                      ”En minä enää, kiitos vain. Kivi on niin voimakas, että se syö tällaista ruttuista  vanhusta. Tomarille on syntynyt siihen side vuosien varrella. Kun suljin silmäni näin mielessäni talismaanin elinkaaren. Ja näin Tomarin kuljettamassa talismaania mukanaan, joten uskon, että hän voi käyttää sitä.” Orven sanoi narisevalla äänellään ja kääntyi Tomarin puoleen. ”Ole hyvä, se ei tapa sinua. Korkeintaan satuttaa.” hän sanoi ilkikurisesti.

                      Tomar ei pitänyt tästä, mutta jos se oli ainoa keino… Hän veti talismaanin lähemmäs ja henkäisi syvään.

                      ”Muista keskittyä olennaiseen. Ajattele ennustuksessa manittua pelastajaa.” Orven vielä lisäsi.

Tomar vielä anoi katseellaan apua muilta läsnäolijoita, muttei saanut vastakaikua. Hän rohkaisi mielensä; vain hän kykenisi tähän, ei kukaan muu. Tomar nojautui lähemmäs Talismaania ja yritti heittää mielestään pelkonsa. Hän keskittyi ajattelemaan ennustusta ja Deewan mystisiä sanoja.

Tomar hivutti käsiänsä varovaisesti kohti kiveä. Tuntui hullulta yrittää tarkoituksllisesti koskea talismaaniin, kun juuri sitä hän oli aina yrittänyt välttää. Tomar epäröi ja oli vetämässä käsiään pois, kun yhtäkkiä Talismaani imaisi hänen kämmenensä kiinni itseensä. Tomar tunsi kiven polttavan käsiään ja kirkkaiden värien tulvivan huoneeseen, joka alkoi muuttaa muotoaan vääristyneesti. Kaikki hätkähtivät. Polte tuntui porautuvan Tomarin käsien läpi ja häntä heikotti. Sitten hänen kätensä irtosivat ja Tomar horjahti siitä missä istui. Hän huohotti ja piteli käsiään, joihin sattui viheliäisesti.

”Mitä äsken tapahtui? Näitkö mitään Tomar? Näkyjä, toista ennustusta?” Ramon kysyi hänen vierestään. Tomar katsoi häntä pöllämystyneenä. Hän ei osannut sanoa oliko isä tosissaan vai ei.

”...En..” Hän vastasi ja yritti kasata itseään.

”Muistitko keskittyä olennaiseen?” Orven kysyi, silmäillen Tomaria tiukasti.

”En... Kaikki oli niin sekavaa ja se kipu...” Tomar sanoi ja katsoi käsiään.

”Poika, älä anna kivun voittaa ajatuksiasi. Pidä pääsi lujana ja yritä uudestaan.” Orven sanoi ja kopautti kävelykepillään Tomaria ohimoon. Tomar mulkaisi Orvenia, vaikka tiesi vanhuksen olevan oikeassa.

”Hyvä on. Minä yritän uudelleen.” Tomar vastasi epävarmana.

Orven ja päällikkö nyökkäsivät Tomarille rohkaisuksi. Ramon sen sijaan seisoi kädet puuskassa, näyttäen epäilevältä ja huolestuneelta. Isä olisi saanut tukea häntä enemmän, mutta toisaalta, hän oli ollut niin pitkään poissa... Hän ei voisi olettaa, että kaikki olisi maagisesti kuin ennen hänen lähtöään.

Tomar asettui kiven eteen ja tuijotti sitä keskittyneesti. Keskity olennaiseen, olennaiseen.... hän mietti ankarasti.  Älä anna kivulle voimaa... Sitten hän tarttui Talismaaniin uudestaan. Välittömästi polte tarttui Tomarin käsiin ja tuntui levittyvän hänen käsivarsiaan pitkin koko hänen kehoonsa. Keskity, keskity! Tomar hoki itselleen ja hän tunsi veden valuvan silmistään kivun voimasta. Sitten hän näki tulenomaisten lieskojen iskevän kivestä ja ne levisivät pitkin Tomarin käsivarsia. Valo täytti huoneen. Keskity Tomar, keskity! Tomar sulki silmänsä ja tunsi tempautuvansa irti siitä missä oli ollut.

Hän näki puita, jotka kiitivät hänen ohitsensa. Hän oli metsässä. Maisemat vaihtuivat huimaa tahtia hänen ympärillään samalla, kun polte käsissä vain yltyi. Tomar haukkoi henkeään. Metsä katosi ja hänen ympärilleen aukesi aavikkomaisema, joka jatkoi menoaan huimaa tahtia. Tomarista tuntui kuin olisi lentänyt valtavalla nopeudella. Kaukaisuudesta Tomar erotti kaupungin, jota kohti hän eteni, mitä hurjinta vauhtia ja samassa silmänräpäyksessä Tomar oli jo kaupungissa jylhän valkoisen rakennuksen edessä.

Yhtäkkiä kaikki pimeni ja kipu hänen käsissään yltyi sietämättömäksi. Kuin joku yrittäisi hakata niitä irti. Tomar yritti irrottaa otettaan kivestä, mutta hän ei tiennyt miten. Ne olivat liimautuneet kiven karheaan pintaan. Tomar tahtoi huutaa kivusta, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Hän ei nähnyt mitään, ei edes itseään. Huone katosi ja ympärillä oli täysin pimeää. Kipu voimistui ja Tomar parkui tuskasta, mutta hänen huutonsa tuntui tulevan jostain todella kaukaa, kunnes hän ei kuullut enää pihaustakaan. Se tapahtui taas. Tomar näki naisen tulevan häntä kohti. Neidolla oli kirkkaan tulenpunaiset hiukset, mutta Tomar ei erottanut hänen kasvojaan. Tämä on loppuni, Tomar ajatteli. Tämä kipu on kuolemakseni ja tuo kuoleman enkeli on vievä minut Triooniin. Punaiset lieskat. Kuoleman punainen Trioon. Yhtäkkiä kipu lakkasi.

Tomar aukaisi silmänsä vaivalloisesti kuin pitkän unen jälkeen. Hän oli jälleen päällikön hämyisessä majassa. Kaikki kolme miestä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Orvenilla oli Talismaani kiedottuna ryijyyn ja Ramon sätti häntä ’vastuuttomuudesta’ ja ’mielipuolisuudesta’. Päällikkö kumartui Tomarin ylle huolestuneena.

”Oletko kunnossa?” hän kysyi.

Nyt vasta Tomar ymmärsi makaavansa lattialla, jonne oli ilmeisesti pudonnut tuolilta.

”Kyllä olen.” Tomar sanoi. Hänen äänensä kuulosti käheältä ja hänen kurkkuansa kivisti. Hänen käsissään tuntui vielä kihelmöivä polte. Päällikkö auttoi Tomarin ylös lattialta. Ramonkin lopetti Orvenin mollaamisen ja riensi auttamaan poikaansa takaisin pöydän ääreen.

”Onko kaikki hyvin poika? Olimme saada kohtauksen puolestasi!” Ramon vaahtosi kiihtyneensä.

”Olen.. kunnossa. Mitä tapahtui?” Tomar vastasi.

”Tipuit lattialle.” Orven sanoi istuutuessaan takaisin pöytään. Ramon katsoi häntä murhaavasti.

”Näytti kuin olisit syttynyt tuleen ja huusit kuin joku olisi yrittänyt viedä henkesi! Lopetit vasta, kun otimme tuon, tuon…riivatun murikan käsistäsi!” Ramon sanoi jo niin kiihdyksissä, että päällikön oli pyydettävä tätä istuutumaan ja rauhoittumaan.

”Kyllä mekin olemme huolissamme, Ramon. Mutta mitä tapahtui, mitä näit Tomar?” Päällikkö sanoi istuutuen Tomarin viereen. Tuli hiljainen hetki. Tomar joutui kertaamaan kokemiaan tapahtumia mielessään. Puut, aavikko, kaupunki…

”Tiedän missä se geatki on.” Tomar sanoi.

Kaikki katsoivat häntä hiljaa. Päällikkö näytti miettivän jotain, muttei sanonut mitään. Kuului kopsahdus; Orven oli laskenut Talismaanin taas pöydälle. Tomar havaitsi Ramonin vilkaisevan kiveä inhoten.

”Kansamme tulevaisuus…” Päällikkö sanoi hiljaa ja puisteli päätään.

Tomar toivoi päällikön jatkavan, mutta joutui tyytymään hiljaisuuteen. Arthos istui vain vakavana tuijottaen käsiään.

”Päällikkö, meidän pitää toimia!” Ramon huudahti turhautuneena.

Kaikki kääntyivät katsomaan Ramonia. Tämä ei ollut enää kiihdyksissä, mutta hänen silmistään paistoi jokin outo vimma, joka sai hänet täyteen uutta puhtia.

”Etsitään se pelastaja, kuka hän ikinä onkaan. Etsitään hänet käsiimme ja pelastetaan kansamme tuholta!” Ramon jatkoi ja nousi vielä ylös penkistään sanojensa painoksi. Päällikkö katsoi häntä hieman epäilevästi, mutta jokin tuntui saavan hänet virkeämmäksi.

”Minä voin lähteä. Minä tiedän tien tämän pelastajan luo.” Tomar sanoi käheällä äänellään ja katsoi päällikköä vakavana.

”Jos Tomar lähtee, niin minä menen hänen mukaansa!” Ramon sanoi. Hän asteli Tomarin luo, laski kätensä tämän olkapäälle ja kääntyi päällikköön päin. Päällikkö oli yhä vaiti.

”Mielestäni,” päällikkö aloitti rauhallisena ”...meidän tulisi tehdä tämä harkitusti. Kyse on kuitenkin koko rotumme tulevaisuudesta. Emme halua kaiken kaatuvan turhaan hätiköintiin.” hän sanoi painokkaasti.

Ramon, joka vielä hetki sitten seisoi, istuutui jokseenkin tyytymättömänä alas. Tomar hieroi yhä polttelevia käsiään. Hän katsoi pöydällä lojuvaa talismaania. Se suorastaan huokui voimaa ja uhkaa.

                      ”Mutta emme saa viivytellä enää turhaan. Mistä tiedämme; pian voi olla jo liian myöhäistä toimia!”  Tomar sanoi painokkaasti.

                      ”Poika on oikeassa. Mitä me enää odotamme!” Ramon puhisi.

                      ”Etkö kuunnellut Ramon? Emme me voi rynnätä noin vain sankariretkille! Ymmärräthän että…” päällikkö aloitti, muttei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun sen keskeytti oven ulkopuolelta kuulunut kolahdus ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, sisään rynnistivät Osc ja Luglio. Molemmat näyttivät kiihtyneiltä.

                      ”Mitä täällä tapahtuu? Kuulin huutoa ja hain…!” Luglio aloitti, mutta

Ramon juoksi molempia kohden keskeyttäen hänen puheensa.

                      ”Kuulit oikein, mutta te ette voi nyt jäädä tänne.” Hän sanoi kääntäen molemmat takaisin Oscin yrittäessä vastustella.

                      ”Anna heidän jäädä Ramon. Minusta tuntuu, että on hyvä jos hekin kuulevat.” Arthos sanoi rauhallisesti.

Ramon ei sanonut mitään päästäessään irti Lugliosta ja Oscista. Päällikkö viittoi kolmikon istumaan pöytään heidän seuraansa. Luglio vaikutti jo rauhallisemmalta, joskin hieman hämmentyneeltä, mutta Osc oli yhä kiihdyksissä.

                      ”Voisitteko nyt kertoa, mitä se huuto oli? Muut ulkona eivät sitä kuulleet, muuten en…” hän alkoi selittää, kunnes päällikkö nosti kätensä vaikenemisen merkiksi ja Osc hillitsi itsensä. Hiljaisuudessa kaikki odottivat selitystä. Kaikkien katseet kääntyivät kukin vuorollaan kohti päällikköä, joka istui hiljaa odottaen täydellistä huomiota läsnäolijoilta.

                      ”Osc, Luglio, te tulette kuulemaan koko tarinan myöhemmin, mutta selitän kaiken nyt lyhyesti. Kuten varmasti tiedätte, kansamme kuolee. Varjo leviää, sen muurit kasvavat ja vievät meiltä elintilaamme. Ruokaa ei ole ja metsässä on vaarallista liikkua. Olen tehnyt kaikkeni, jotta tältä kohtalolta vältyttäisiin, mutta se ei ole enää minun käsissäni.

Saimme juuri todistaa näkyä, jonka mukaan on olemassa henkilö, geatki, joka pelastaa kansamme tulevaisuuden muuten varmalta tuholta.” Arthos lausui ja kun kukaan ei sanonut tähän mitään, hän jatkoi.

”Joten…” päällikkö katsahti kaikkia pöydässä istuvia vuorollaan ”…Tomar ja Ramon ovat lupautuneet lähteä etsimään tätä ’valittua’ ja pyytämään häntä auttamaan kansaamme. Ja kuten olin sanomassa, ennen kuin te kaksi ryntäsitte sisään, tämä tehtävä on suoritettava hiljaisesti. Ymmärrättehän, etten tahdo aiheuttaa epätoivoa näinä synkkinä aikoina.” hän sanoi hiljaa.

                      ”Epätoivoa? Eikö tämä juuri antaisi kansalle toivoa ja uskoa paremmasta huomisesta epätoivon sijaan?” Osc ihmetteli katsoen tiiviisti Arthosta.

                      ”Olet vielä nuori Osc… Kyllä, se antaisi toivoa aluksi. Sitten heidän mieliinsä hiipisi ajatus siitä, että retki epäonnistuisi ja olisimme tuomittuja. Ei Osc, turhan toivon antaminen vain pahentaisi tilannetta. Kansa alkaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä ja vaipuisivat apatiaan ja juuri se kääntäisi heidät helposti varjoon. Silloin olisi viimeisinkin toivo menetetty ja geatkien suku sammunut. On vain parempi, että Tomar ja Ramon tekevät tehtävänsä kaikessa hiljaisuudessa.” päällikkö sanoi ja näytti yhtäkkiä kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän selvästi otti kansansa kohtalon omana murheenaan.

                      ”Mutta miksi lähettää heidät keskenään tekemään näin tärkeää tehtävää. He tarvitsevat kaiken mahdollisen avun mitä vain voivat saada.” Luglio sanoi yllättäen. Hänen ilmeensä oli tiukka ja äänensä määrätietoinen. ”Minä lähden mukaan.”

                      ”Luglio…” Arthos aloitti.

                      ”Minäkin lähden! En päästä veljeäni enää yksin matkaan ja jos sillä on merkitystä, tahdon tehdä voitavani kansani eteen.” Osc sanoa paukautti keskeyttäen päällikön puheen. Arthos oli vaiti. Hän katsoi vakavana molempia heistä, kunnes antoi pienen hymyn levitä kasvoilleen.

                      ”Noin puhuu ehta geatki. Lähtisin itse mukaan, mutta en voi jättää kylää oman onnensa nojaan. Sitä paitsi oma lähtöni antaisi enemmän painoarvoa tälle tehtävälle kyläläisten mielessä, jota emme nyt halua. On hienoa, että te itse haluatte mukaan. Minun ei tarvinnut pyytää teitä.” Arthos sanoi ja hymyili nyt niin kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään.

”Tiedän että teihin kaikkiin voi luottaa. Ramon ja Luglio, te olette parhaimmat mieheni. En voisi kuvitella keitään muita, jotka sopisivat paremmin tähän tehtävään. Osc, uskon että sinussa virtaa samaa rohkeaa verta kuin isäsi suonissa. En epäile hetkeäkään lähettää sinua matkaan. Ja Tomar.” päällikkö kääntyi Tomariin päin ”Sinä olet nähnyt maailmaa enemmän kuin kukaan muu meistä. Olet nähnyt varjon silmästä silmään; nähnyt mitä se voi tehdä, jos ei osaa olla varuillaan. Sinä tiedät mitä näiden metsien takana on ja vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus jäädä avaraan maailmaan, päätit silti palata takaisin. Näin ollen tiedän, että sinuun voi luottaa kuten veljeen. Te kaikki olette minulle veljiä.” Arthos päätti lauseensa.

                      ”Kiitos päällikkö.” Tomar sanoi hiljaa ja hymyili vaitonaisesti.

                      ”Pitäisikö meidän siis lähteä? Onko viisasta viivytellä enempää?” Osc kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.

                      ”Itse asiassa on, Osc.” Luglio sanoi yllättäen. ”Kuten päällikkö Arthos juuri sanoi, tämä retki on tehtävä sen suurempaa hälyä pitämättä. Jos lähdemme välittömästi, saa tehtävämme akuutimman kuvan, kuin jos lähdemme vasta myöhemmin. Henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, että odotamme viikon ja sitten lähdemme.” hän jatkoi.

                      ”Olet aivan oikeassa Luglio.” Arthos sanoi ja muut olivat samaa mieltä. Ainoastaan Ramon näytti jälleen vakavaa naamaa. Päällikkö huomasi sen.

                      ”Jokin painaa mieltäsi Ramon. Mikä on?” hän sanoi.

                      ”Ymmärrän kantasi oi päällikkö, mutta mielestäni on silti väärin, etteivät muut saa tietää retkemme tarkoitusta. Heillä on oikeus tietää. Kaikkien näiden kauheuksien jälkeen.” Ramon sanoi synkkänä.

                      ”Ehkä me kerromme heille, mutta emme vielä. Kaikki aikanaan.” Arthos lausui ja laski kätensä Ramonin olalle.

                      ”Suunnitellaan retkeä lisää huomenna. Mutta nyt... Luulen että meillä jäi juhlat kesken!” Päälikkö sanoi ja nousi ylös. Muut nyökkäsivät ja nousivat myös. Orven ojensi talismanin Tomarille, joka kääri sen piiloon. Sitten he kaikki liittyivät ulkona juhlivien joukkoon.

Viikkoa myöhemmin aamu sarasti hämyisenä. Raskas usva leijaili metsän pohjalle alas kukkuloilta. Taivas oli peittynyt harmaaseen pilvimattoon. Tuntui kuin yö olisi halunnut jatkua vielä muutaman tunnin. Edes linnut eivät laulaneet.

                      Kylän laidalla pieni seurue teki lähtöä. Tomar, Osc ja Luglio pakkasivat tavaroitaan hevosten selkään. Tomar silitti ratsunsa kiiltävää turkkia. Veli oli jo liian vanha ja Tomar oli saanut yhden Arthoksen hevosista ratsukseen retkeä varten. Hevosen nimi oli Syksy, sillä oli vaalea harja ja tumma turkki. Se oli hieman isompi kuin Veli, mutta pienempi kuin hevoset, mitä ihmiset käyttivät. Osc oli jo hypännyt ratsunsa selkään ja ravasi levottomana kehää muutaman metrin päässä.

                      Tomar kääntyi kohti kylää ja näki Ramonin, Mirenan ja Arthoksen lähestyvän kohti. Aamu oli niin varhainen, että maankannella ei näkynyt ketään, ei edes kotieläimiä. Ramonin tavarat olivat jo pakattu ja hän alkoi nousta hevosensa selkään. Mirena tarrasi miestään hihasta ja sanoi tälle jotain. Tomar ei kuullut heidän keskusteluaan. Mirena näytti hyvin ahdistuneelta ja Ramon halasi tätä lujasti. Ramon loikkasi ratsunsa selkään ja ratsasti lähemmäs. Arthos käveli matkalaisten viereen. Mirena jäi seisomaan kauemmas.

                      ”Olkoon Trioon teille suopea ja toivon, että kaikki menee hyvin.” Arthos sanoi matalalla äänellä. ”Kerron kyläläisille, että lähdette etsimään muita geatkeja kaupungista. Mutta jos ette palaa ennen talvea, kerron heille totuuden. Sitten me valmistaudumme pahimpaan.” hän jatkoi ja näytti vakavalta.

                      ”Me palaamme ja tuomme sen geatkin mukanamme.” Tomar sanoi ja ojensi kätensä Arthokselle. Päälikkö puristi Tomarin kättä.

                      ”Onnea matkaan.”

Tomar, Ramon, Luglio ja Osc kannustivat hevosensa laukkaan. Tomar katsoi vielä taakseen ja näki äitinsä hautaavan kasvonsa käsiinsä. Tomarista tuntui pahalta jättää äitinsä jo toistamiseen itkemään. Jos tämä matka koittuisi heidän kohtalokseen Mirena jäisi aivan yksin. Tomar puristi suitsia käsissään. Äiti, me tulemme vielä takaisin, usko minua! Sitten kylä katosi heidän takanaan ja edessä oli vain sumuinen metsä.

Viimeinen luku - Kappale 01

Kotiin paluu

Oli kaunis syksyinen päivä. Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, seuranaan ainoastaan ohuet pilvet,  jotka piirtyivät juovina taivaalle. Lempeä tuulenhenkäys tuntui mukavalta kasvoilla pitkän, helteisen päivän jälkeen. Kesä oli ollut painostavan kuuma ja vihdoin saapuneet viileät tuulet olivat enemmän kuin tervetulleita. Tomar pyyhkäisi hiuksia syrjään, antaen ilmavirran viilentää kasvojaan, ja katsahti sitten ylemmäs. Hänen edessään kohosi kukkula, jonka päältä hänellä oli ollut tapana katsella maisemia. Nyt, lähes viisitoista vuotta myöhemmin hän oli palannut tämän saman kukkulan luokse. Tomar oli vihdoin palannut kotiin.

Tomar kannusti Veljeä, joka kulki hitaasti hänen perässään. Pieni hevonen oli yhä hänen mukanaan, mutta Tomar ei tohtinut ratsastaa sillä enää pitkiä matkoja. Veljestä oli tullut vanha, eikä sen selkä kestänyt enää niin hyvin. Sen ennen niin kiiltävä karva oli nyt kauhtunut ja harmaa. Mutta sen silmät olivat yhä kirkkaat. Tomar tiesi ystävänsä sinnittelevän niin kauan, kuin ne loistivat elämänhalua.

Muutama viikko sitten eräs kievarin pitäjä oli kehottanut Tomaria hankkimaan paremman ratsun, mutta Tomar ei aikonut luopua Veljestä. Ei nyt, kun he olivat kokeneet yhdessä jo niin paljon. Hän torjui miehen tarjoaman kaupan, jossa olisi saanut nuoren ratsun ja Veli olisi mennyt makkaraksi. Se ei ollut uskollisen ratsun arvoinen loppu. Hän tahtoisi omin käsin laskea hevosensa maahan ja jättää hyvästit.

Tomarista tuntui epätodelliselta, suorastaan huojentavalta olla vihdoin kotona, mutta hänen mielensä ei ollut levollinen. Kotiinpaluuta varjosti viesti, jonka vuoksi hän oli lähtenyt takaisin kotikonnuilleen. Kesän alussa Tomar oli kohdannut mustaratsastajaan. Mies oli tunnistanut Tomarin ja antanut hänelle kirjeen Daranilta. Kirjeessä Daran kertoi että varjolaiset olivat löytäneet uinuvan valtiattaren. Talismaanilla ei ollut heille enää käyttöä, ja Varjolaiset olivat lakanneet etsimästä sitä.

Vaikka suuri taakka oli pudonnut hänen harteiltaan, Tomar koki turhauttavaksi, että kaikki mitä hän oli uhrannut Talismaanin suojelemiseksi, olikin turhaan. Hän oli vihoissaan ollut vähällä viskata kiven Taygajärven pohjaan, mutta silloin hän oli tavannut sen miehen. Punaisiin pukeutunut ja puheeltaan outo... Tomar kurtisti kulmiaan muistellessaan miehen runollisia sanoja.

”Miksi haluat hävittää jotain, jolla voit pelastaa kansasi?”

Tuon salaperäisen muukalaisen kohtaaminen yhtälailla aiheutti levottomuutta, kuin myös hämmennystä Tomarissa. Kuka tai mikä Deewa oli? Miksi mies hurjistui kuullessaan Suuren Pakkasen nimen? Miksi hän oli varoittanut Tomaria? Kaikki tämä ja tuhat muuta kysymystäå pyöri Tomarin päässä. Hän veti syvään sisäänsä metsän tuoksua ja huokaisi. Yksi asia oli varmaa. Nyt häntä ei enää vainottu ja hän voisi palata kotiin. Niinpä Tomar oli ottanut suunnaksi Korvenpään. Ajatus siitä, että Varjolla oli nyt uusi mahtava johtajatar, tuntui karmivalta, mutta Tomar yritti olla ajattelematta sitä.

Metsäpolku, jota pitkin Tomar oli aina nuorempana juossut kotiinsa kukkulalta, oli rehevöitynyt huomattavasti viime näkemältä. Saniaiset kasvoivat nyt siinä, missä ennen oli ollut naapurin perunamaa ja siinä missä ennen ylitettiin oja kaatunutta puuta pitkin, oli nyt jo pieni virta, jota ei voinut ylittää kastelematta jalkojaan. Kaikki tuntui niin samalta, mutta silti niin erilaiselta.

Metsä humisi niin kuin aina ennenkin, kuin toivottaen hänet tervetulleeksi kotiin. Tomar tunsi itsensä jälleen kuusitoistavuotiaaksi tarpomassa pitkin metsänpohjaa kohti hänen lempipaikkaansa, josta hänellä oli tapana tähystää maisemia. Hän oli syventynyt muistoihinsa, kun hän kuuli huudon.

”Seis!”

Samassa Tomarin eteen hyppäsi ylhäältä puusta nuori geatki. Nuorukaisella oli vaaleat, pojaksi epätyypillisen pitkät hiukset, jotka oli solmittu poninhännälle ohuella narulla. Hänellä oli yllään kevyt nahkahaarniska ja hän tähtäsi Tomaria jousella. Nuorukaisen ilme oli tiukka ja uhkaava.

”Mikä mies sinä olet ja millä asialla kuljet? Mistä kylästä tulet, kerro!” mies tiuskaisi.

Tomar katsoi poikaa rauhallisesti; hän ei nähnyt mitään syytä hermostua, vaikka nuorukainen olikin tosissaan. Tomarin käsi lepäsi miekkansa huotralla; hän saisi vedettyä miekan esiin nopeasti, eikä nuorukainen edes ehtisi tajuta mikä häneen iski. Tomarilla ei kuitenkaan ollut tarkoituksena taistella omiaan vastaan.

”Eikö täällä vanha matkaaja saa enää kotiinsa palata?” Tomar vastasi tyynenä.

Geatki katsoi Tomaria pitkään kuononvarttaan myöten. Poika silmäili häntä epäluuloisena päästä varpaisiin ja Tomar ehti jo miettiä uskooko poika häntä, vai joutuuko hän kohottamaan aseen kaltaistaan vastaan. Yllättäen nuorukaisen silmät laajenivat. Hän löysäsi jännettä ja laski jousensa alas.

”Tomar?” hän kysyi kummissaan.

Nyt Tomar oli vuorostaan hieman yllättynyt.

”Mistä tiedät nimeni?” hän ihmetteli.

Nuorukaisen naama levisi virneeseen ja hän levitti kätensä.

”Se olet sinä Tomar! Minä tiesin että sinä palaisit!” hän huudahti ja hyökkäsi syleilemään Tomaria.

”Anteeksi, mutta tunnenko sinut?” Tomar sanoi hieman kiusaantuneena, kun ei vieläkään tunnistanut nuorukaisen kasvoja. Geatki irrotti otteensa Tomarista ja virnisti leveästi.

”Niin, ethän sinä varmaan tunnista minua, mutta se olen minä, Osc! Veljesi!” nuorukainen naurahti.  Tomar ei ensin ollut usko korviaan, mutta sitten olikin hänen vuoronsa iloita.

”Niin oletkin! Osc! Ja oletpa kasvanut hirveästi! Velikulta, annahan toinen rutistus!”

Ja he syleilivät toisiaan uudestaan, ennen kuin lähtivät kävelemään yhdessä kohti kylää.

”En oikeastaan saisi lähteä vartiopaikaltani, mutta tämä on erikoistapaus.” Osc sanoi yhä virnistäen leveästi laittaessaan nuolensa vyötäisillä roikkuvaan viiniinsä. Jousi näytti erehdyttävästi samalta, jonka Tomar oli joskus omistanut.

”Kuinka läntisessä siivessäkin on nykyään vartiopaikka? Ei ennen ollut.” Tomar ihmetteli. Oscin kasvot vakavoituivat ja hän katsahti jalkojaan.

”Viime vuosina Varjolaiset ovat alkaneet ahdistella meitä yhä enemmän. Emme voi olla enää liian varovaisia. Vartiopaikkoja on lisätty, samoin vuoroja. Nyt kaikki kynnelle kykenevät joutuvat vartioon ainakin kerran päivässä.”

Tomar ei ollut uutisesta ihmeissään, ainoastaan murheissaan. Hän jos kuka tiesi Varjon mahdin kasvaneen ja hänestä tuntui, että geatkeja vainottiin nimenomaan hänen ja talismaanin takia. Tomar tuijotti ilmeettömästi maahan, kunnes Osc puhui hänelle jälleen.

”Mutta missä sinä olet ollut kaikki nämä vuodet? Kävitkö sinä niissä isoissa lasikaupungeissa, minne sanoit meneväsi silloin kun lähdit? Millaista siellä oli?” Osc kyseli innoissaan. Tomar naurahti.

”Olen käynyt vaikka missä, mutta kerron niistä myöhemmin. Vie minut ensin Mirenan ja Ramonin luokse.” hän sanoi.

Pitkälle heidän ei tarvinnutkaan kävellä, kun he jo saapuivat Korvenpään kylään. Tomarin suu loksahti auki. Kylä, joka ennen aukesi puiden latvoihin, oli levittäytynyt myös maan tasalle. Oikeastaan sitä ei enää voinut kyläksi sanoa, vaan pikemminkin kaupungiksi. Pian heidän edessään aukesi vilkas tori joka kuhisi elämää. Geatkeja oli paljon enemmän kuin silloin, kun Tomar oli lähtenyt.

”Onpa Korvenpää kasvanut näiden vuosien aikana.” Tomar henkäisi.

”Niin, mutta se ei ole pelkästään hyvä asia.” Osc sanoi vakavana. ”Shakaalit ovat häätäneet ja polttaneet muiden veljiemme kyliä. Pohjoisessa peikot ovat terrorisoineet Korven asukkeja, samoin idässä. Hyökkäyksistä selviytyneet ovat hakeneet täältä turvaa. Korvenpää on viimeinen lajiaan. Mutta pelkään, ettei kotiamme pian ole, mikäli asiat jatkuvat näin. Jotkut huhuavat sodasta ja toiset puhuvat Korvesta pois muuttamisesta. Kaupunkeihin.” hän sanoi synkkänä.

Tomar katsoi kadulla kuhisevia geatkeja vaitonaisena. Hänen sisällään tuntui epämiellyttävä kylmyys. Tomar ajatteli kaikkia miehiä, naisia ja lapsia, jotka varjolaiset olivat tappaneet hänen takiaan.

Osc ja Tomar jättivät Veljen läheiseen talliin ja saatuaan Tomarin matkatavarat purettua, he lähtivät kipuamaan ylös puisia tikkaita. Ylhäällä latvustossa kylä näytti kuitenkin täysin samalta kuin 15 vuotta aikaisemmin.

”Ramon! Mirena! Kuulkaa kaikki! Tomar on tullut takaisin!” Osc huusi ylös kivuttuaan.

Hyvin tyypillisesti kaikki naapurit pistivät päänsä ulos ikkunoista ja monet kääntyivät katsomaan kaduilla. Tällä kertaa Tomaria ei se haitannut. Hänestä oli niin mukava olla jälleen kotona, ettei pieni haloo saisi hänen mieltään alas. Heidän kävellessä puusiltaa pitkin läheisestä mökistä pilkisti tutut kasvot. Mirena katsoi äkäisenä ulos. Hänen harmaat hiuksensa oli kääritty isolle nutturalle niskaan ja hänen kuononpäänsäkin oli saanut valkoisia karvoja. Hän vilkuili jokseenkin kiukkuisesti ympärilleen, mutta nähdessään Tomarin Oscin perässä, hänen naamansa venähti. Mirena paiskasi oven selälleen ja lähti juoksuun tätä kohti. Hän sysäsi käsissään olleen taikinakulhon Oscille ja syöksyi halaamaan Tomaria tiukasti.

”Tomar! Voi minun rakas poikani! Rakas Tomarini! Luulin, että Osc yritti huijata taas, mutta ei! Tulit kotiin vihdoin.” Mirena huudahti itkien.

Sitten hän irrotti otteensa ja silmäili ilon kyyneleet silmissä Tomaria.

”Ayga sentään, oletpa kasvanut. Sinustahan on tullut aikuinen mies. Voi sentään, näinkö se aika on vierähtänyt.” Mirena höpötti ja halasi Tomaria uudestaan.

Tomar rutisti äitiään takaisin. Kaikista eniten hän oli pelännyt perheensä puolesta ja oli huojentavaa nähdä äiti kunnossa.

”Ihana nähdä sinuakin, äiti.” Tomar sanoi nyyhkyttävälle Mirenalle.

Osc vain nauroi vieressä, pidellen yhä Mirenan pullataikinakulhoa. Sitten Tomar huomasi Ramonin, joka juoksi pitkin puusiltaa heitä kohti.

”Poikani! Vanhin poikani!” hän karjui jo kaukaa ja heti kohdalla nappasi halaukseen Tomarin ja Mirenan, joka ei ollut vielä päästänyt irti Tomarista.

”Mitä ihmettä onko tämä muka meidän pikku-Tomar? Ukolla on melkein enemmän partaa kuin minulla ja onhan tuossa päässäkin jo muutama harmaa hiuskin!” Ramon nauroi iloisena, irroittaen otteensa Tomarista ja Mirenasta.

Tomarkin nauroi isänsä ja veljensä kanssa. Ramon ei ollut muuttunut paljoa. Ainoastaan hänen vatsansa oli kasvanut. Mirena taas oli vanhentunut näkyvästi. Hänestä oli tullut kalpeampi, hänen turkkinsa oli haalistunut ja hän oli huomattavasti laihtunut. Mutta molemmat näyttivät yhtä iloisilta kuin ennenkin.

Muitakin tuttuja oli kerääntynyt ympärille. Tomar tunnisti heti sukulaisensa ja lähimmät naapurinsa. Myös Senika oli tullut katsomaan Tomarin kotiinpaluuta. Tyttö oli yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta Tomar huomasi heti hänen pyöreän vatsansa ja nuoren tyttögeatkin, joka katseli ujona Senikan selän takaa. Tyttö on aivan äitinsä näköinen, Tomar ajatteli ja hymyili Senikalle, joka hymyili ja vilkutti hänelle takaisin.

”Kuinkas vanha se Tomar nyt olikaan?” kysyi ääni Tomarin vierestä.

Senikan isä Luglio, Ramonin paras ystävä, oli tullut Tomarin viereen ja virnuili tälle, kuten kaikki muutkin hänen ympärillään.

”Taisi tulla 32 täyteen tässä keväämmällä.” Tomar sanoi hymyillen.

”Sinähän olet vanha!” huudahti lihava Acosto, Ramonin ystävä myös, ja läimäytti Tomaria selkään nauraen makeasti.

”Äläs nyt senkin vanha pieru. Jos Tomar on jo yli kolmenkymmenen, niin tehän olette itse jo ikäloppuja!” naljaili Osc ja taas kaikki nauroivat.

”Minä sanoisin että tämä on juhlan paikka. Ei sitä joka päivä saa takaisin kadotettuja lapsiaan!” kuulutti Ramon.

”Mainio ajatus. Kutsutaan kaikki koolle! Pidetään juhlat vaikka maan tasalla, niin mahtuu enemmän väkeä.” sanoi Luglio.

Kaikki ympärillä olijat yhtyivät lauseeseen ja monet lähtivät levittämään sanaa. Tomar oli ihmeissään kaikesta syntyneestä hälystä. Oli vaikea uskoa, että hänen paluunsa merkitsi näin paljon. Ramon lähti henkilökohtaisesti kutsumaan kylän päällikköä juhliin ja Mirena kiirehti tekemään herkkuja kesteihin. Osc auttoi Tomaria viemään tavaransa huoneeseen, jossa he olivat lapsina asuneet. Huone näytti samalta, samoin heidän kotinsa. Tuntui kuin kuluneet vuodet olisivat vain kadonneet jonnekin.

Kun kaikki olivat työn touhussa, Tomar sai hetken levähtää kaikelta hälinältä. Mirena oli häätänyt hänet pois, kun Tomar oli yrittänyt auttaa häntä ruoan laitossa ja hän päätti lähteä ulos. Tomar käveli tutuilla puukäytävillä ja haisteli ilmaa. Tuntui kummalliselta olla kotona. Ilta rupesi jo hämärtymään ja laskeva aurinko värjäsi taivaan punaiseksi. Tummat, syvät varjot saivat kylän näyttämään kotoisammalta ja Tomar tunsi itsensä levolliseksi pitkästä aikaa. Tomar vaelteli päämärättömästi pitkin katuja, kunnes löysi rauhaisan sopen, missä pystyi keskittymään ajatuksiinsa ja pysymään piilossa hetken.

Tomar nojasi käytävän kaiteeseen ja veti taskustaan piippunsa. Kaivaessaan tupakan puruja toisesta taskusta hänen sormensa koskivat talismaanin käärettä. Sillä hetkellä Tomarin täytti suunnaton viha, katkeruus ja itsesyytökset. Hän alkoi katua sydämensä pohjasta sitä, että oli tullut kotiin. Hän puristi kaidetta niin, että hänen kyntensä jättivät siihen jäljet. Mikä hulluus oli saanut hänet palaamaan? Juuri tätä kaikkea hän oli paennut vuosia sitten. Tomar tahtoi hypätä alas ja paeta illan hämärtämään metsään koskaan taakseen katsomatta.

Tomar veti syvään henkeä, täytti piippunsa nopeasti ja ensimmäisten savujen imeytyessä hänen keuhkoihinsa hän tunsi rauhoittuvansa jälleen. Tomar huokaisi puhaltaen savuja purppuraista taivasta kohden. Pian tämä helpottaa. Pian.

Tuttu henkilö astui varjoista Tomaria kohti. Se oli Senika.

”Kuinka kauan siitä on, Tomar?” Senika kysyi hennolla äänellään hänen tullessaan kaiteen viereen. Tomar käänsi katseensa Senikaan.

”Viisitoista vuotta, sanoisin. Olen pahoillani, kun lähdin sillä tavalla - sanomatta mitään.” Tomar vastasi.

Senika huokaisi. Hän kosketti kevyesti vatsaansa ja nojautui sitten itsekin kaidetta vasten.

”En ole katkera, vaikka ehkä niin luuletkin. Monet olisivat halunneet lähteä, mutta sinä uskalsit tehdä sen oikeasti. Oikeastaan olen ylpeä puolestasi.” Senika sanoi ja hymyili.

Tomar hymyili hänelle takaisin.

”Kuka on onnellinen isä?” Tomar kysyi osoittaen Senikan vatsaa.

”Hamund kosi minua miltei heti lähdettyäsi. Uskoin silti sinun palaavan ja annoin hänen odottaa kolme vuotta. Kaikki uskoivat sinun kuolleen, niin minäkin. Mutta silloin kun aloin odottaa pikku Miraa, myönnyin Hamundille.” Senika sanoi ja hänen korvansa paljastivat hänen punastuvan.

”En haluaisi udella, mutta oliko tyttäresi alku…eh… suunniteltu?” Tomar kysyi varovasti, toivoen ettei loukkaisi tyttöä. Senika vilkaisi ympärilleen, kuin tarkistaen, ettei ylimääräisiä korvapareja olisi kuulolla. Sitten hän nojautui lähemmäs Tomaria.

”Oikeastaan ei, mutta älä vain kerro kellekään. Menimme naimisiin välttääksemme skandaalin. Sinähän tiedät, kuinka herkkä paikka avioton lapsi on. Minä kuitenkin halusin pitää lapseni ja maineeni.” Senika sanoi kuiskaten.

Tomar ymmärsi hyvin. Mikäli Senika ei olisi mennyt vihille, tuleva lapsi olisi voitu tappaa ja asiasta olisi vain vaiettu. Tomar muistaa tällaista tapahtuneen silloin kun hän asui kylässä. Pahimmassa tapauksessa Senika olisi saanut porton maineen ja hänet olisi hylätty ja häädetty pois kylästä.

”Mutta olethan onnellinen liitossasi?” Tomar kysyi. Vaikka hän ei itse halunnut naida Senikaa, ei hän silti toivonut tälle ikinä mitään pahaa.

”Olen kyllä, kiitos kysymästä. Hamund on hyvä aviomies, isä ja rakastaja. En olisi parempaa voinut toivoa. Toivottavasti et loukkaannu.” Senika sanoi ja hymyili vilpittömästi.

”Enhän toki. Miten Luglio muuten otti asian?” Tomar kysyi.

”Tietenkin hän ja isäsi olivat molemmat pettyneitä, kun meidän avioliitostamme ei tullutkaan mitään, tiedäthän sinä heidät. Mutta isän mielestä Hamund on hyvä mies minulle. Äitini ei pidä häntä minään, mutta Mirena on ollut aina tukenani.” Senika hymyili.

Tomar naurahti. Senikan äiti ei ollut pitänyt hänestäkään, joten uutinen ei ollut yllätys. Hetken he molemmat olivat hiljaa ja katselivat yhä tummuvaa taivasta.

”Erikoista, että paluuni takia pidetään tällaiset kestit. Ei ennen pitkiltä matkoilta palaavia näin juhlittu. Hyvä kun otettiin vastaan.” Tomar huomautti.

Vaikka geatkit eivät katsoneet hyvällä kylästä pois lähtemistä, he kuitenkin ottivat aina takaisin palaavat vastaan. Tosin vastaanotto oli yleensä aika viileä. Joitain kertoja matkalaiset oli käännytetty poiskin.

”Luulen, että yleistä mielialaa yritetään kohottaa juhlalla ja mielestäni se on vain hyvä. Monet uuden asukkaat ovat aivan hiljattain menettäneet kotinsa, omaisuutensa, perheensä. Keväällä tänne tuli nainen, hänen turkkinsa oli yltä päältä veressä ja hän kantoi mukanaan kuollutta lastaan. Hän oli kylänsä ainoa henkiin jäänyt. Ajat ovat synkät nykyään. Ajattele millaisessa maailmassa minunkin lapseni joutuvat kasvamaan.” Senika sanoi hiljaa katsoen vakavana tummuvaa taivasta.

”Minä tiedän. Olen matkoillani nähnyt kuolemaa ja tuskaa. Siksi onkin hyvä tulla vihdoin kotiin.” Tomar sanoi puhuen käsilleen.

Senika katsoi häntä pitkään hiljaa.

”Näen silmistäsi, että mieltäsi painaa jokin. Mitä asioita olet joutunut kokemaan näiden vuosien aikana? Millaisia matkasi olivat?” Senika kysyi. Tomar huokaisi. Hän ei aikonut valehdella.

”Olen joutunut katsomaan Varjoa silmästä silmään ja olen nähnyt ystävieni kuihtuvan sen edessä. Jos voisin, kävisin yksin taisteluun sitä vastaan, mutta tiedän etten voi. Haluaisin, teidän kaikkien tähden, mutten voi.” Tomar sanoi hiljaa. Hänen sisällään tuntui pahalta; hän oli tarkoittanut jokaista sanaa, minkä oli sanonut. Senika astui Tomaria lähemmäs.

”En ala edes utelemaan niitä tapahtumia, joissa olet ollut, koska näen, että se on sinulle vaikeaa. Tiedäthän kuitenkin, että nyt olet kotona ja me kaikki välitämme yhä sinusta. Olet meille hyvin tärkeä.” Senika sanoi lämpimästi ja otti Tomaria kädestä.

”Kiitos. On monia asioita, joita haluaisin, mutta en voi saavuttaa. Se syö minua. Jotkut asiat olisi pitänyt tehdä toisin ja toiset taas jättää tekemättä kokonaan.” Tomar sanoi astuen hieman lähemmäksi Senikaa.

”Tiedän tarkalleen, mitä tarkoitat.” Senika sanoi ja katsoi tumman vihreillä silmillään Tomaria, joka ei voinut olla katsomatta takaisin. Tomar ei ollut muistanutkaan, kuinka kaunis Senika oli. Hän liikahti tuuman verran Senikaa lähemmäs, kunnes tunsi tämän lämpimän hengityksen kasvojaan vasten. Tomar kosketti varovasti Senikan hiuksia; ne olivat silkkisen sileät ja pehmeät, aivan kuin Senikakin. Hän tunsi naisen käsien kietoutuvan hänen ympärilleen. Kuinka hän olikin voinut lähteä tämän neidon luota pois.

”Tomar! Tomar, missä olet, sinua kaivataan!” Kuului Oscin ääni huhuilevan kaukaa.

Tomar havahtui kuin unesta. Hän irrotti otteensa Senikasta, hyvästeli tämän nopeasti katsomatta silmiin ja kiiruhti pois paikalta. Mitä hän oikein ajatteli? Senikahan oli jo naimisissa. Tomar ei saisi haluta häntä enää; hänhän oli itse luopunut Senikasta kauan sitten. Tomar toivoi, ettei äskeistä olisi tapahtunut, mutta oli onnellinen, etteivät asiat edenneet pidemmälle.

Osc odotteli Tomaria heidän kotimökkinsä ovella. Tomar huomasi maan tasalla käyvän hirmuisen vilskeen. Kymmenet geatkit kattoivat pöytiä ja kantoivat ruokia esille.

”Noniin, sieltähän se juhlakalu saapuu!” Osc huudahti virnistäen leveästi. ”Kylän päällikkökin saapuu paikalle. Kaikki haluavat kuulla tarinoitasi.” hän lisäsi.

”Niitä jotka eivät mahdu mukaan harmittaa varmaan kovasti.” Tomar sanoi sarkastisesti. Osc vain nauroi.

”No me yritämme saada kaikki tutut mahtumaan mukaan ja ne jotka eivät mahdu kuunteluetäisyydelle alhaalla, voivat istua käytävillä ylhäällä.” Osc sanoi naureskellen.

Mirena keskeytti veljesten keskustelun astumalla ulos talostaan kantaen kolmea kulhollista erilaisia ruokia. Tomar otti häneltä yhden kulhon pois, kun Mirena oli kaatua niiden painosta.

”Sisällä on vielä lisää ruokaa.” Mirena sanoi huohottaen ja jatkoi matkaansa alas.

”Äiti on vieläkin ihan tohkeissaan tulostasi.” Osc sanoi virnuillen ja meni sisälle kantoavuksi. Tomarkin lähti laskeutumaan maan tasalle auttamaan juhlajärjestelyissä.

 Juhlat olivat menestys. Väkeä oli valtavasti ja kaikki toivat mukanaan jotain syötävää tai juotavaa. Aukealle, jossa päivisin oli vilisevä tori, oli kannettu monta pitkää pöytää, joiden ympärillä istui yli satakunta geatkia ja pisimmän pöydän päässä Arthos, kylän päällikkö, joka kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Hänen toisella puolellaan istui Ramon ja toisella puolella Luglio. Tomar astui Ramonin vieressä ja Osc hänen vieressään. Naiset istuivat miehiä vastapäätä. Ne, jotka eivät mahtuneet pöytiin, istuivat pöytien ympärillä. Ramon ja Luglio kantoivat muiden miesten kanssa sahtitynnyreitä pöytään ja pian tunnelma hipoi puiden latvoja.

”Saisinko huomionne kiitos?” Ramon kuulutti kun juhlat alkoivat päästä vauhtiin. Hän nousi ylös seisomaan ja taputti käsiä yhteen kunnes juhlaväki hiljentyi katsomaan häntä.

”Haluaisin ensinnäkin kiittää kaikkia, jotka pääsivät tulemaan juhlaan: ette tiedä kuinka paljon tämä merkitsee minulle ja Mirenalle. Erityinen kiitos päällikkö Arthosille, joka kunnioittaa juhlaamme läsnäolollaan! Mutta ennen kaikkea haluamme kiittää Tomaria. Viisitoista vuotta sitten me menetimme toisen poikamme ja tänä päivänä saimme hänet takaisin. Kuolleeksi jo luultu palasi luoksemme.” Ramon sanoi ääni väristen ja katsoi Tomaria liikuttuneena. Tomar oli näkevinään kyyneleen Ramonin silmäkulmassa.

”Mutta eiköhän anneta Tomarille puheenvuoro. Mehän kaikki haluamme tietää, missä kaikkialla hän on ollut nämä pitkät viisitoista vuotta!” Ramon sanoi ja kaikki alkoivat taputtaa ja hurrata. Tomar nousi otettuna seisomaan ja taannutteli innokasta yleisöä. Hän oli pitkään miettinyt kertoisiko Talismaanista ja Varjosta, mutta tuli tulokseen, että kertoisi kaiken muun, paitsi niihin liittyvät asiat. Näinä aikoina geatkit vähiten kaipasivat muistutusta Varjon läsnäolosta.

”Kiitos Ramon, hei ystävät. On hienoa olla jälleen kotona, vaikka koin ja näin matkoillani monia hienoja asioita. Kaikkea kokemaani en ehdi kertoa, vaikka haluaisin. Mutta aloitan tarinani hämyisestä kievarista viisitoista vuotta takaperin. Olin ollut matkassa jo kaksi kuukautta, kun pysähdyin lepäämään erääseen majataloon. Ja juuri tuossa kapakassa tapasin miehen, mustiin pukeutuneen ja synkän kuin yö, joka oli pakomatkalla Varjon shakaaleja…” Tomar aloitti tarinointinsa ja kertoi kaiken mahdollisen minkä vain muisti ja koko juhlaväki kuunteli hiljaa ja keskittyneesti. Kaikissa jännittävissä kohdissa he haukkoivat henkeä, hauskoissa kohdissa he nauroivat ja he olivat helpottuneita, kun kaikki kääntyi hyvin. Pieniä geatkin penikoita kerääntyi hänen tuolinsa ympärille istumaan. Vasta paljon myöhemmin Tomar sai tarinansa päätökseen ja juhlat jatkuivat syöpötellen ja juopotellen.

Kuut loistivat hohtavina taivaalla, välillä kadoten pilvien taakse. Pelimannit vetivät soittimensa esille ja alkoivat soittaa. Nuoret taputtivat tahtia ja vanhukset paheksuivat soittoa. Sama kuvio kuin aina ennenkin. Tomar siemaili olutta ja katsoi juhlivia kyläläisiä. Hänestä tuntui oudolta olla kaltaistensa ympäröimänä. Vuosia hän oli kulkenut ympäri Jerchóvaa ja hän oli melko pian tottunut ihmisten kummasteluun. Häneltä kyseltiin harva se päivä mitä rotua hän oli ja mistä hän tuli.

Tomar hymähti. Oli todellakin kohtalon oikku, että Daran, joka oli ensimmäinen henkilö, johon hän oli tutustunut aikoinaan, oli myös ainoa, joka oli tavannut geatkin aiemminkin. Tomar katsoi Lugliota, joka jutteli juuri kylän päällikölle. Tomarilla olisi hänelle paljon kerrottavaa.

Tomar tyhjensi tuoppinsa ja laski sen puiselle pöydälle. Hänen sisällään tuntui epämiellyttävältä. Hän vilkaisi kuppiaan, mutta tunne ei johtunut alkoholista. Ympärillä käyvä häly ja väenpaljous alkoivat tuntua ahdistavalta. Nuori vaalea tyttö tuli täyttämään hänen tuoppinsa ja iski silmää keinuessaan eteenpäin. Tomar hymyili tytölle, mutta käänsi sitten katseensa pöytään.

Erakkona vietetyt vuodet olivat muuttaneet häntä. Hän oli viettänyt vuosia yksin, eikä tuntenut oloaan mukavaksi tällaisessa paikassa. Ei edes omiensa joukossa. Pelottava tuttu tunne sisuksissa käski häntä jättämään kaiken ja paeta. Pakene tyhmä poika. Pakene, äläkä katso taaksesi. He eivät halunneet sinua takaisin. He tahtovat että lähdet ja pysyt poissa. Tomar puristi kättään nyrkkiin ja hengitti syvään. Hän otti pitkän hörpyn tuopistaan, mutta sulkiessaan silmänsä hän näki kuoleman verenpunaisen hehkun edessään. Tomar hätkähti ja tuoppi oli kaatua.

”Ei enempää olutta sinulle!” Osc nauroi. Tomar nauroi myös, mutta sisällään hänen sydämensä hakkasi. Hän ei voisi enää elää tämän taakan kanssa. Hänen oli pakko puhua.

”Hieno tarina! Sinä olet kokenut uskomattomia asioita!” Ramon sanoi  ja läimäytti häntä selkään. Tomar nielaisi ilmaa.

”Itse asiassa minulla olisi vielä lisää kerrottavaa, mutta vain sinulle.” hän vastasi isälleen. 

”Ja päällikölle myös.” Tomar lisäsi perään.

Ramon katsoi poikaansa kummissaan, ennen kuin kääntyi päällikön puoleen ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Päällikkö kumartui pöydän ylle ja katsahti merkitsevästi Tomaria ennen kuin nousi ylös, viittoen heidät peräänsä. Juhlaväki oli aloittanut tanssit, eikä kukaan enää kiinnittänyt huomiota, kun he poistuivat paikalta vähin äänin, kohti Päällikön majaa.