Viimeinen Luku - Kappale 17

  

Talven ensimmäinen ilta

Satoi lunta. Raskaat hiutalet leijailivat äänettömästi maahan tummanharmaalta taivaalta. Balkominin kalpea hehku kajasti heikosti paksujen pilvien takaa. Vanha Orven veti peurantaljan päällensä lähtiessään köpöttämään kotoaan kohti Päällikön majaa. Puoli tuntia sitten yksi Arthosin kaartilaisista oli tullut hänen ovelleen ja pyytänyt saapumaan viivyttelemättä Honganpäähän. Orven ei pitänyt kiiruhtamisesta ja hän oli hätistänyt yli-innokkaan alokkaan tiehensä ja jatkanut illallisensa syömistä. Mitään ei pitänyt tehdä tyhällä vatsalla. Sitä paitsi kuivalihaa ei sopinut hotkia kiirellä, muuten saisi vain vatsanpuruja. Vasta illallisen päätteeksi hän vaihtoi ehjän tunikan päällensä, sekä veti paksun taljan harteilleen. Hän noukki vielä kyhmyisen sauvansa oven pielestä ennen kuin astui ulos iltaan.

                      Ilmassa haisi pakkanen ja riippusiltojen laudat olivat kylmät ja liukkaat. Ne natisivat äänekkäästi ja joku toinen olisi helposti kuvitellut niiden jo vetelevän viimeisiään, mutta kylän vanhin, joka oli astellut näitä käytäviä jo 90 vuotta tiesi, etteivät ne pikku pakkasesta hajoaisi. Geatkien rakennelmat olivat jykeviä ja sitkeitä, kuin rautahongat, joiden varaan koko kylä oli rakennettu; ne eivät huojuneet rajuimillakaan myrskyillä tai haurastuneet kovimmastakaan pakkasesta.

                      Orven naksautti kieltään ja jatkoi vaappumistaan kohti Korvenpään keskusta. Hän oli kääntymässä oikealle kiertääkseen keskustorin, kuten aina, mutta tällä kertaa hän pysähtyi, tuumi hetken ja kääntyikin vasemmalle. Seuraavassa mänyssä oli kierreportaat ylös. Ei pikku lenkki pahaa tee. Orven tuumi ja lähti kipuamaan portaita ylös. Hänen lonkkansa eivät vanhuuttaan enää olleet parhaassa kunnossa, ja tikkaiden nouseminen kävi kipeää. Mutta Orven tiesi, että portaiden välttely ei ainakaan parantaisi asiaa. Jos lakkasi kävelemästä kipujen vuoksi, pian hän ei pääsisi enää ylös sängystään. Ylhäällä tasanteella hän saattoi erottaa keskustelun ääniä nurkan takaa. Puuhun rakennetussa asuintalossa oli ulko-ovi raollaan ja sisältä kuului puhetta.

                      ”…Kerron kaiken sitten, kun tulen päällikön luota.”

                      ”Älä anna hänen odottaa.” vastasi hauras vanhan naisen ääni.

Tämähän on Ramonin mökki. Orven tuumi ja avasi oven. Eteiseen asteli juuri Osc kasvot kalpeina. Hänen takanaan tuvassa Mirena istui tuolilla nyyhkyttäen, kasvot haudattuna syvälle käsiinsä. Sisällä Mirenan vierellä oli myös Senika, joka silitti lohduttaen hänen olkapäätään. Silloin Orven huomasi myös Oscin takana viittaan piiloutuneen geatkitytön, josta näkyi vain kuononpää hupun alta. Muukalainen. Tyttö ei ollut kylästä, Orven tiesi heti. Hän haisi taivaskansalle – ja kuolemalle.

                      ”Orven! Mitä sinä täällä teet?” Osc hämmästyi yllättävää vierasta. Vieras tyttö luikahti eteisen poikki ulos asunnosta odottamaan.

                      ”Minun unikakkiaiseni sanoi, että tällä kertaa kannattaa ottaa läntinen reitti. Meillä on ilmeisesti sama matka?” Orven sanoi narisevalla äänellä.

                      Mirena oli ilmestynyt Oscin taakse olohuoneen suulle.

                      ”Kylän vanhin.” hän sanoi kunnioittavasti ja niiata niksautti. Senikakin tuli eteiseen ja seurasi Mirenan esimerkkiä.

                      ”Surevien vaimojen ei tarvitse esittää urheaa.” Orven sanoi arvokkaasti ja kumarsi lyhyesti naisille. ”Osanottoni, hyvät rouvat.” hän sanoi vilpittömästi.

                      ”Kiitos.” Mirena sanoi jäykästi ja poistui samaa tietä kammariinsa. Senika nyökkäsi hyvästiksi  ja kääntyi Mirenan perään. Oven takaa kuului vielä Senikan ääni:

                      ”Heti kun jaksat, niin lähdetään Sarinan luokse.”

Sitten ulko-ovi sulkeutui Oscin perässä. Hän kääntyi kylän vanhimman puoleen.

                      ”Tiedät siis isästä ja Lugliosta.” Osc sanoi vakavana Orvenille.

                      ”En tiennyt, mutta päättelin. Kerro kulkiessamme mitä heille tapahtui, mutta esittele minut viehättävälle seuralaisellesi ensin.” Orven sanoi hymyillen tytölle.

                      ”Tässä on Nanáki, toimme hänet Demósta. Nanáki, hän on kylämme vanhin, Orven Kaburynpoika.” Osc esitteli. Orven nyökkäsi kohteliaasti ja  lähti sitten vaappumaan kohti lähintä siltaa. Osc ojensi kyynärpäänsä Nanákille tueksi ja he lähtivät seuraamaan Orvenia kohti Honganpäätä.

***

Kaksi tuntia aiemmin kylän päällikkö Arthos asteli Osc perässään kylän halki kolmen Fjoðuriaanin luokse. Kylän laidalle oli jo alkanut kerääntyä uteliasta yleisöä. Päällikkö huoahti syvään. Viimeiseksi hän olisi halunnut ihmisten alkavan parveilla kylässä. Oscilla oli parasta olla pahuksen hyvä syy päästää heidät sisään. Ja kansalaisten kannallta oli parasta selvittää heidän tarkoitusperänsä nopeasti.

                      ”Olen Arthos Khadealin poika, Korvenpään Päällikkö. Tietooni on saatettu, että olette ystäviämme.” Päällikkö kajautti pysähtyessään ihmisten eteen. Hänen ja Oscin taakse ilmestyi miekoin ja keihäin aseistettuja geatkeja, päällikön kaarti.

                      Nerval marssi  lähemmäs ja kumarsi. Myös taaempana seisseet Fjoðuriaanit astelivat lähemmäs ja painoivat päänsä alas.

                      ”Arvon Päällikkö Arthos, minä olen Nerval ja seurassani ovat veljeni Hordas ja Falkor. Me olemme Fjoðuriaaneja. Johtajamme Daran on hyvä ystävä geatki Tomar Ramoninpojan kanssa. Johtajamme ystävät, ovat myös meidän ystäviämme; Fjoðuriaanit eivät kohota miekkaansa kohti geatkia.” sanoi etummainen ihminen, jolla oli maantienharmaat hiukset ja parta, sekä kolme pitkää lettiä hiuksissaan.

                      Päällikkö katsoi hiljaa kumartavia miehiä. Hänen katseensa oli terävä, suorastaan läpitunkeva. Arthos käveli lähimmäisen ihmisen viereen, jonka pää oli yhä painuksissa. Oli hiljaista.

                      ”En haista varjoa. He eivät ole Varjolaisia. Kuulitte itsekin, he ovat ystäviä.” Päällikkö lopulta sanoi, niin että kaikki läsnäolijat varmasti kuulivat. ”Voitte nousta.” hän lisäsi ja viittoi ihmisiä seuraamaan.

                      ”Ottakaa vieraidemme hevoset ja etsikää niille suoja.” Arthos antoi käskyn kahdelle kaartilaiselle. ”Ja te –” hän viittoi muita vartijoita” – pidätte huolen, että täällä ei synny mitään torikokousta, eikä sana ihmisistä lähde kiertämään heti.” hän sihahti. Kaartilaiset nyökkäsivät ja ryhtyivät hajaannuttamaan yleisöä.

                      Osc lähti marssimaan muiden mukana kohti Päällikön majaa, Honganpäätä. Se oli Korvenpään korkein mänty ja ainoa, jonne nousi maasta asti kierreportaat. Osc vilkaisi vaistomaisesti ylös heidän lähestyessään portaiden päätä. Neljässä männyssä Honganpään ympärillä oli kaikissa pieni tasanne kymmenessä metrissä maan yläpuolella. Joka laudalla istui tai seisoi vartija. Osc tunnisti vanhan metsästyskaverinsa ja nosti kättään hänelle. Pimeydessä erottui kuinka varjoissa seisova siluetti vastasi tervehdykseen.

                      Myös portaiden juurella seisoi vahdissa geatkimies, joka kumarsi lyhyesti Päällikölle ja teki joukolle tietä. Petäjäiset portaat olivat leveät ja tukevaa tekoa, mutta kolme päätä pitemmille ihmisille rappuset olivat turhan kapeat ja jyrkät ja he joutuivat harppomaan kaksi porrasta kerrallaan. Nervalille ja muille kerta oli ensimmäinen geatkikylässä. He eivät kuitenkaan tienneet, että kerta oli ensimäinen koko geatkien historiassa. Koskaan aiemmin ei ihmisiä oltu päästetty kylään.

                      Päällikön maja oli lähes männyn latvustossa. Kivutessaan sitä kohti miehet kohosivat viiden eri tason ohitse, joissa geatkeja asui. Alin kellaritaso oli ainoa taso, jossa ei varsinaisesti kukaan asunut, siellä sijaitsivat väestön muona ja tavaravarastot. Siellä oli paljon heppoisesti rakennetun näköisiä vajoja ja savesta valettuja luolan näköisiä rakennelmia, joita yhdistivät lukuisat kapeat saarekkeet ja riippusillat. Seuraavassa kolmessa tasossa asui valtaosa geatkeista, joiden asumuksia yhdisti sadat vahvat riippusillat ja saarekkeet, jotka oli rakennettu kestämään kovimmatkin myrskyt. Keskimmäisessä tasossa sijaitsi tori ja eniten asutusta. Ylöspäin tasojen astutus harveni, kuten alaspäin kohti maan pintaa.

                      Lopulta he saapuivat Honganpäähän. Päällikön maja oli selvästi suurempi kuin tavalliset asuinirakennukset, vaikka Arthos vaimoineen asui toisaalla. Päällikkö asteli edeltä Honganpään koristellulle ovelle. Oveen oli kaiverrettu punaiseksi maalattu Kuoleman Kuu, jonka säteet levittäytyivät keskeltä kohti oven pieliä. Arthos avasi oven ja Osc jäi pitelemään sitä auki ihmisvieraille, jotka joutuivat kumartumaan etteivät löisi päätään oven karmiin. Sisällä majassa he kuitenkin mahtuivat juuri ja juuri seisomaan suorana, katto kun oli rakennettu muita rakennuksia hieman korkeammaksi. Se kaartui holvimaisesti heidän ylleen. Paksujen männyn oksien kietoutuen, kuin kiemurtelevat käärmeet köynnöksinä katon poikki.

                      Seurue asteli Arthosin perässä ensimmäiseen huoneeseen, jonka keskellä seisoi suuri massiivipuupöytä. Tämän pöydän ääressä Osc oli istunut Tomarin ja muiden kanssa aiemmin syksyllä. Nyt Arthos kuitenkin jatkoi pöydän ohi seuraavaan huoneeseen - käskyhuoneeseen, jossa oli Päällikön istuin; karkeakarvaisella taljalla peitetty tuoli, jonka selkänojaan oli kaiverrettu koristeellisesti kaksi taistelevaa ahmaa ja niiden ylle kahdeksansakarainen tähti. Huoneen kahdella seinustalla oli kaksi pitkää porontaljoin peitettyä penkkiä ja keskellä huonetta katosta kettingillä roikkuva muurinpohjapannu, jossa hehkui vielä kuumia hiiliä.

                      ”Ah, hän ei ole vielä täällä…”Arthos totesi partaansa ja viittoi ihmisiä istuutumaan penkeille, asettuen itse Oscin kanssa vastapäiselle seinustalle.

                      ”Nyt.” päällikkö aloitti painokkaasti. ”Kertokaa minulle mitä tarkalleen ottaen on tapahtunut. Löysittekö Pelastajan? Ja missä loput retkueesta ovat?” Arthos jatkoi ja katsoi arvovaltaisesti kaikkia läsnäolioita.

                      ”Minä voin vastata tuohon.” Osc sanoi ja suoristi selkänsä. Sitten hän kertoi Päällikölle koko tarinan, kuinka he olivat päätyneet Demóon ja löytäneet Nanákin Diolectian kätköistä. Osc ei kuitenkaan tohtinut kertoa kuinka Luglio oli hyljänyt retkueen, vaan kertoi hänen jääneen Demóon Ramonin avuksi. Tarinan päätyttyä Arthos raapi kuononvarttaan mietteliäänä.

                      ”Missä tyttö on nyt?” hän kysyi.

                      ”Jätin hänet Luglion tyttären huostaan.” Osc sanoi ja kääntyi puhumaan ihmisille. ”Näittekö minne naiset lähtivät?”

                      ”Ylös.” Nerval vastasi. Osc nyökkäsi ja nousi seisomaan.

                      ”Päällikkö, käyn noutamassa Nanákin tänne.” hän sanoi.

Arthos nyökkäsi ja Osc poistui huoneesta.

                      ”Ja te olette siis Daranin miehiä.” Arthos sanoi Fjoðuriaaneille. ”Tomar on kertonut hänestä paljon. Ja vain hyvää.” hän jatkoi ja hymähti.

                      ”Se on mieluisaa kuulla.” Nerval vastasi nöyränä. ”Mikäli se sopii, voin kertoa, mikä on Nanákin osa tässä kaikessa.”

                      ”Sen minä haluaisinkin tietää.” Arthos vastasi ja nojautui eteenpäin penkillä.

                      ”Hyvä on.” Nerval nyökkäsi. ”Oletteko kuulleet Kirjoituksista?”

***    

Pirtissä oli hämärää. Tupakan savu leijaili paksuna katossa, kun raskas ulko-ovi narahti auki.  Päällikkö kohotti katsettaan, kun Osc, Orven ja Nanáki astuivat sisään huoneeseen. Fjoðuriaanit nousivat ylös ja kumarsivat kylän vanhimmalle.

                      ”Ohhoh. Ihmisiä!” Orven tokaisi ja puisteli lunta taljastaan lattialle. ”Onko teillä ruohoa?” hän lisäsi virne naamallaan. Lähimpänä seisova mies ojensi piipun Orvenille,  joka otti  siitä pitkät henkoset ennen kuin istuutui alas. Osc ja Nanáki tulivat hänen perässään huoneeseen.

                      ”Nanáki.” Arthos sanoi. ”Tule tänne.” hän viittoi tyttöä lähemmäs.

Nanáki asteli hitaasti päällikön eteen ja otti hupun päästään pysähtyessään. Päällikkö rypisti otsaansa nähdessään tulenpunaiset hiukset jotka valahtivat Nanákin olkapäille hupun alta. Nainen katsoi päällikköä jäätävästi.

                      ”Jos sinulla on jotain sanottavaa hiuksistani, niin anna tulla.” Nanáki sanoi.

                      ”Nana, sinä puhut Päälliköllemme!” Osc ojensi naista.

Nanáki katsoi karvaasti Oscia olkansa yli.

                      ”Minut yritettiin tappaa, kun astuin viimeksi näille maille. Minut kasvatti taivaskansojen nainen, oman äitini hylättyä minut lapsena. Minulla ei ole Päällikköä, minulla ei ole omaa kansaa.” Hän sanoi happamasti.

                      Tyttö ei ollut puhunut koko matkalla mitään,  jos häntä ei puhuteltu, mutta ilmeisesti hänellä oli paljonkin asioita mielensä päällä. Päällikkö nousi seisomaan. Osc nousi myös.

                      ”Päällikkö, älkää välittäkö tämän tytön sanoista. Hän ei tarkoita sitä. Yrittäkää ymmärtää, että Nanáki on kansamme tulevaisuuden kannalta tärkeä – ” Osc aloitti, mutta Päällikkö nosti kätensä vaikenemisen merkiksi.

                      ”Istu alas Osc ja ole hiljaa.” Arthos komensi.

Osc nielasi ja istuutui. Fjoðuriaanit polttivat piippuaan ja tarkkailivat tilannetta ja Orven näytti siltä kuin olisi nukahtanut.

                      ”Nämä ihmiset kertoivat kaiken.” Arthos sanoi viitaten vastapäätä istuviin miehiin. ”Ja jos jonkun täytyy pyytää anteeksi käytöstään, niin meidän, Nanáki, ” Päällikkö jatkoi puhuen nyt Nanákille.

                      ”He kertoivat, että kansamme on hylännyt sinut lapsena. Sinut oli jätetty metsään kuolemaan pelkästään hiustenvärisi vuoksi. Tiedän että Geatkit ovat ennakkoluuloisia ja aivan liian jyrkkiä. Tämän tavan ja meidän pitäisi muuttua. Elämäsi on ollut vaikea, eikä vähiten meidän vuoksemme. Voitko antaa anteeksi geatkeille?” Arthos lausui ja polvistui Nanákin eteen.

                      Nanáki meni selvästi hämilleen eleestä. Myös Orven nousi yllättäen ylös ja kumarsi tytölle syvään. Osc katsoi heitä suu auki, mutta ponkaisi sitten seisomaan ja laskeutui äkkiä polvensa varaan ja painoi leuan rintaansa. Nanáki katsoi miehiä vuorollaan, kunnes nosti päänsä pystyyn.

                      ”Hyvä on. Päällikkö Arthos, otan vastaan anteeksipyyntösi koko kansasi puolesta.” hän vastasi lyhyesti, eleettömästi. Päällikkö nousi ylös ja nyökkäsi hyväksyvästi.

                      ”Olen iloinen. Nyt voimme päästä asiaan. Istu toki alas.”

Nanáki istuutui. Hän aukaisi viittansa ja nosti oikean jalkansa vasemman yli. Arhos ja Osc eivät voineet olla vilkaisematta nopeasti, kun tytön hoikat sääret pilkistivät lyhyen hameen alta. Ihmisiä ei näyttänyt kiinnostavan, mutta Orven oli selvästi vaikuttunut harvinaiseslaatuisesta näystä. Oscilla teki mieli tökätä äijää kyynärpäällä kylkeen, mutta niin ei sopinut kohdella kylän vanhinta ja viisainta, vaikka vanha pervo ei edes yrittänyt olla hienovarainen. Arthos ei vielä istuutunut, vaan asteli ottamaan lisää viiniä hyllystä. Nanáki huomasi Orvenin tuijottavan ja nosti aavistuksen hametta ylemmäs, silmää iskien.

                      ”Minä pidän tuosta tytöstä!” Orven virnisti Oscille ja pökkäsi tätä luisella kyynärpäällä kipeästi kylkiluiden väliin. Oscilla olisi tehnyt mieli kiroilla ääneen. Silloin hän muisti, mitä Tomar oli käskenyt hänen tehdä.

                      ”Orven, Veljeni pyysiminua tuomaan sinulle tämän.” Osc sanoi vanhukselle ja ojensi hänelle nahkapussin. Orvenin kulmat kohosivat ja hän hymähti partansa alta, ennen kuin sujautti pussin turkiksen alle.

                      Päällikkö kaatoi kaikille läsnäolijoille viiniä kuppeihinsa.

                      ”Nostakaamme ensin malja menetetyille sotureillemme. Siénas Ramon, Siénas Luglio.” Arthos sanoi vakavana ja nosti maljan. Siénas, lausuivat kaikki hiljaa perässä ja joivat maljansa.

                      ”Arvon Päällikkö, matkallamme on siis toinenkin merkitys, kuin näiden kahden Korvenpäähän saattaminen.” Nerval lausui virallisesti. Ihmisten tapa puhua kuulosti aina vakavalta ja tärkeältä. Harmaantunut mies jatkoi:

                      ”Jerchóva on sodassa. Talven toisen kuun aika koittaa pian, jolloin Varjon joukot lähtevät miehittämään koko Jerchóvan. Lännen Huone aikoo silloin marssia J’ranmon muurille taisteluun. Dánin Antanielin joukot liittyvät silloin heidän riveihinsä. Olemme lähettäneet sanan myös Idän Hoviin, jossa Drynn Thraninpoika odottaa idän sotilaiden kanssa. Tavoitteenamme on pysäyttää Varjon joukot, ennen kuin he ehtivät marssia pidemmälle. Varjolaisia on paljon. Voittaaksemme sodan tarvitsemme kaikki Jerchóvalaiset liittymään. Maamme on hajonnut sisäisesti ja kukaan ei tue toistaan enää. Olemme luottaneet liikaa, että Liittouma hoitaa kaiken puolestamme.

Minun ja veljieni tehtävänämme on suojella Jerchóvaa, tapahtui mitä hyvänsä. Johtajamme Daran pyysi meitä lähettämään teille tämän sanan: Liityttekö joukkoihimme ja marssitteko kanssamme sotaan Varjoa vastaan?”

Viimeinen Luku - Kappale 16

Naisen osa

Oli viileä ilta ja aurinko alkoi painua mailleen. Taivas oli harmaan lyijyn värinen ja raskaat pilvet roikkuivat miltei kuusien latvoissa. Koillisesta kantautui navakka viima, joka nostatti kuivia havuja ilmaan. Senika joudutti askeliaan. Hän näki torilla juureskojun olevan vielä pystyssä. Senika pyrähti juoksuun viimeiset pari metriä.

                      ”Onko vielä auki?” Senika huoahti päästyään kojulle.

Keski-ikäinen rouva nosti päätään puulaatikkojen takaa.

                      ”Kyllä vain rouva. Tulitte kyllä viimeisellä hetkellä, aloin jo pakata kamppeita kasaan!” muori naurahti puistellessaan perunasäkeistä tarttunutta multaa kämmenselkänsä karvoista.

                      Senika huokaisi ja ojensi ostoslistansa naiselle, joka kiitti ja alkoi kerätä juureksia pussiin. Senikan henki tasaantui, mutta pulssi oli yhä koholla. Näin viimeisillään raskaana ei ollut viisasta juosta, edes vaikka olisi kiire. Senika oli lupautunut auttamaan serkkunsa nuorimmaisen häissä, joten huomisen päivällinen oli tähtävä jo tänä iltana.

                      Hän muisteli omia häitään; kuinka hän oli saanut ylleen punaisen mekon ja rusetit hiuksiinsa. Hamundilla oli päällään juhlatunika ja kaulassaan punainen huivi. Senikan äiti oli korjaillut morsiuspukua niin, ettei orstavaa raskautta näkynyt, josta kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä. Loppuen lopuksi hääparin salaisuuden tiesivät vain heidän molempien äitinsä, jotka yhteistuumin olivat laittaneet avioliiton aluilleen.

                      ”Olkaa hyvä rouva! Se tekee sitten tasan viisi rupiaa.” Rouva hymyili.

Senika nielaisi.

                      ”Ööh… käykö neljä ja kolme itävää perunaa?” Senika oli ottanut perunat varalta mukaan, mutta oli toivonut, että ostokset olisivat olleet halvempia. Hän oli tottunut kasvattamaan suurimman osan kasviksistaan itse heidän puutarhapalstallaan, mutta tänä vuonna Muuri oli kasvanut jo alle kilometrin päähän. Vaikka varjolaisia ei vielä näkynyt, oli Muurin läsnäololla selviä vaikutuksia. Puut olivat alkanet kellastua ennenaikojaan ja kaikkien joiden puutarhapalstat jäivät sadotta. Perunat eivät itäneet ja itäneet kasvikset olivat osittain tai täysin raakoja.

                      Muori katsoi perunanraakileita silmiään räpsytellen.

                      ”Äh! Olkoon neljä rupiaa sinulle. Pidä perunat, sitä tulet tarvitsemaan niitä enemmän kuin minä.” Nainen sanoi hymyillen rohkaisevasti ja alkoi kasata vihanneskoreja päällekkäin.

                      Senika kiitti niiaten ja lähti vaappumaan kotiaan kohti. Oli onni, että muori oli kiltti, muuten ruoka olisi loppunut kesken, mutta toisaalta Senika tunsi itsensä nöyryytetyksi. Oli noloa yrittää maksaa perunoilla, kun varat loppuivat kesken. Mutta heidän tilanteensa oli kuitenkin vielä siedettävä verrattuna muihin. Hamundin vanhemmilla oli kellarissa vielä ruokaa, joista he saivat osansa, joten he eivät heti nähneet nälkää, vaikka sato oli olematon.

                      Huonommin oli niillä, jotka olivat muuttaneet kylään kesällä. Heillä ei ollut  varastossa ruokaa ja olivat kokonaan itse viljellyn ruoan varassa. Ja ne perheet, joiden sato oli tuhoutunut Muurin varjossa, näkivät nälkää. Miehet kävivät metsällä, mutta mitä lähemmäs Muuri kasvoi, sitä kauemmas riista kaikkosi ja miesten metsästysretket kestivät yhä pidempään ja kävivät yhä vaarallisimmaksi.

                      Eräs retkue oli viipynyt lähes viikon ja he olivat palaneet saaliitta, kun yksi miehistä oli kuollut matkalla. Metsästysjoukko oli törmännyt partioiviin Varjon shakaaleihin ja ne olivat tappaneet joukon hitaimman, joka ei ollut ehtinyt piiloutua puihin. Shakaalien mentyä lähistöltä oli marssinut pienen armeijan verran aseistautuneita Varjolaisia, joista osa leiriytyi lähistölle. Vasta myöhään yöllä, viimeistenkin Varjolaisten kadottua näköpiiristä, oli retkue uskaltanut laskeutua Muut metsästäjät, jotka olivat ehtineet kiivetä näkymättömiin, joutuivat virumaan puiden latvassa yli vuorokauden, ennen kuin oli turvallista laskeutua hakemaan toverinsa jäännökset ja lähteä takaisin Korvenpäähän.

                      Senikaa puistatti muistella miltä ruumis oli näyttänyt. Shakaalit olivat iskeneet miehen pään lähes irti harteistaan. Senika oli ollut Hamundin kanssa vastassa seuruetta ja kuollut geatki oli ollut Hamundin vanhempi setä. Ja ensi viikolla Hamund lähtisi metsästämään muiden miesten kanssa. Kipittäessään hämärtyvää katua pitkin Senika mietti millaista olisi olla leski. Ensiksi pitäisi järjestää hautajaiset. Sitten hänen täytyisi mennä tekemään jotain työtä elättääkseen itsensä ja lapset siihen asti, kunnes seuraava sato kasvaisi. Ehkä Päällikön vaimo tarvitsisi itselleen piikaa taloustöihin ja Mira on jo tarpeeksi vanha huolehtimaan pikkusisarestaan päivisin…

                      Senika pudisteli päätään ja yritti vakuuttaa itselleen, ettei hän vielä jäisi leskeksi. Hän jatkoi hääpäivänsä muistelua, saadaksen ajatuksensa muualle. Senika muisteli kuinka vatsanpohjaa kutkuttava hääpäivä oli ollut. Hän melkein pystyi haistamaan miltä päivänkehrä tuoksui sinä elokuisena päivänä. Hän oli kävellyt pitkin syyskukilla koristeltua riippusiltaa juhlapaikalle, jossa kaikki vieraat jo odottivat. Kukat tuoksuivat makealle, mutta eivät niin raikkaalle, kuin kevään tai kesän kukkaset. Vieraita ei ollut erikoisen paljoa, mutta tavallisten häiden verran. Vatsassa muljahti ikävästi ja sai Senikan muistamaan, kuinka häntä oli jännittänyt raskauden ulospäin näkyminen. Onneksi tuore isä olisi lähipiiristä, joten yllättäviä häitä ei sinänsä ihmetelty, varsinkin kun morsian oli jo kerran jätetty. Kosijoita oli ollut jo useita. Kaikki olivat saaneet pakit, paitsi Hamund.

                      Se oli kuin vasta eilen hän olisi marssinut isänsä saattamana juhlahuoneen poikki kimpullinen ruiskaunokkeja sylissään. Hän kuvitteli mielessään kuinka käveli jälleen juhlahuoneessa. Ruiskukat tuoksuivat kuonoon ja nurkassa joku lapsi kiljahteli innosta. Hän tunsi perhosia vatsassaan lähestyessään seremonia alttaria, jossa tuleva appi ja sulhanen odottivat häntä. Sulholla oli päällään kermanvalkoinen pellavapaita joka suorastaan hohti auringon valossa, jota tulvi sisään aukiolevasta ikkunasta. Ulkoa käyvä tuulenpuuska sai valkoiset pellavaverhot hulmuamaan tuulessa ja sulhasen päänauhan hännät liehuivat ilman mukana kuin loimuavat revontulet talvisella taivaalla. Ja puolison kääntyessä morsiotaan kohti, oli Senikan vaikea pidätellä hymyään. Tomarin silmät olivat niin ystävälliset ja täynnä lämpöä.

                      Kuonon päälle osuva lumihiutale havahdutti Senikan. Hän pysähtyi ja katsoi ylöspäin. Ensilumi oli satanut jo aikoja sitten  ja sulanut tietenkin heti pois. Pysyvä lumi satoi edellisellä viikolla. Nyt taivaalta alkoi leijailla suuria, valkeita hiutaleita, ensin muutama, sitten enmmän. Ajatteliko äsken Tomaria vai Hamundia? Senika nielaisi hieman hämillään. Hän ei ollut muistellut Tomaria enää aikoihin, kunnes hän syksyllä yllättäen palasi kotiin Korvenpäähän. Senika oli kuvitellut jo unohtaneensa nuoruuden ihastuksensa, mutta puhuttuaan hänen kanssaan sinä iltana, oli Tomar alkanut ilmestyä yhä useammin hänen ajatuksiinsa ja uniinsa.

                      Senika pyyhkäisi lunta otsatukastaan ja jatkoi matkaansa. Hän näki jo ylös vievät tikkaat ja huokaisi voipuneena. Niitä oli jo niin raskasta kavuta. Pian hän ei enää jaksaisi laskeutua maahan ostoksille, vaan joutuisi kävelemään melkein tuplamatkan latvustossa lähimmälle kauppapuulle. Ja puutoreilla hinnat olivat aina hieman kalliimmat. Ehkä hän poikkeaisi Mirenan luokse kahville joku päivä, hän kun asui aivan torin kulmilla.

                      Senika ryhtyi jo kipuamaan ylös tikkaita, kun yhtäkkiä metsästä kuului kilahdus. Hän pysähtyi neljännelle rappuselle kuuntelemaan; hän erotti heleän kilahduksen uudestaan pimeästä metsästä. Se oli kulkunen. Joku ratsasti kohti kylää.

                      ”Kuka kumma sieltä tämmöiseen aikaan tulee?” Joku papparainen kummasteli ääneen muutaman metrin päässä. Senika mietti aivan samaa. Jos olivat geatkit olivat metsästämässä tai partioimassa, he ripustivat kulkusia satulaan palatessaan kylään. Näin vartioivat miehet kuulivat jo kaukaa, milloin joku omaa joukkoa oleva lähestyi, jo ennen kuin he haistoivat nämä. Voisiko se olla…? Senika laskeutui takaisin maanpinnalle ja pysähtyi vartomaan tulijoita puun juurelle. Pari naapuruston äijää pysähtyi myös seuraamaan tilannetta.

                      Pimeydestä pystyi erottamaan jo ratsastavan hahmon. Se oli geatki, Senika huokaisi syvään helpottuksesta. Hän ei ollut ainoa, joka odotti pelolla sitä päivää, kun tulija oliskin Varjon sotilas. Senika haistoi ilmaa. Tulija haisi tutulle. Isä? Tomar!

                      Senika lähti juoksemaan kohti ratsukkoa. Nyt hän erotti pimeydestä myös kolme muutakin ratsastajaa. Senika riemastui, hän oli ollut niin huolissaan isänsä, sekä muiden puolesta. Hän kipitti varoen kohti metsän reunaa tulijoita. Silloin hän havaitsi, että ainostaan ensimmäinen ratsastaja oli geatki. Hänen perässään metsän pimeydessä ratsasti ihminen. Senika seisahtui ja otti askeleen taaksepäin. Ensimmäisenä ratsastava geatki  oli Osc, Senika tunnisti hajun perusteella, mutta hänen kummallakin puolella ratsasti ihmisiä. Niiden ratsut olivat valtavia ja kaikkien vaatteet yönmustia. Senika otti epävarmana askeleen taaksepäin. Miksi heidän mukanaan oli vieraita? Osc huomasi Senikan ja hoputti ratsunsa raviin. Mustiin pukeutuneet ihmiset pysäyttivät hevosensa ja laskeutuivat ratsailta.

                      ”Senika, minulla on sinulle pyyntö.” Osc sanoi vetäessään ohjaksista eläimen pysähdyksiin. Oscin takana ratsailla istui vieras tyttögeatki, jonka riutuneet kasvot pilkistivät suuren hupun alta.

                      ”Voisitko pitää huolta Nanákista? Minun täytyy ratsastaa Päällikön puheille. Asialla on kiire.” Osc jatkoi.

                      ”Tottakai…” Senika vastasi hämillään ja otti tytön vastaan ratsailta.

                      ”Missä isä on?” hän kysyi, kun Osc aikoi jo lähteä.

Osc katsoi Senikaa alas ja näytti yhtäkkiä hyvin vakavalta.

                      ”Luglio ja Ramon antoivat henkensä tämän tytön pelastamiseksi.” Osc sanoi ja käänsi katseensa, ennen kuin nosti hevosensa laukkaan ja ratsasti kohti kylän keskusta.

                      Tuntui kuin olisi uponnut jokeen. Se tuli yllättäen, iskeytyen päin kasvoja ja salpasi hengen. Isä… Senika palautui maan pinnalle ja mietti katsoessaan väsyneen näköistä tyttöä, joka hädin tuskin pysyi pystyssä ilman tukea. Miksi? Senika vilkaisi ympärilleen ja tähysti metsää.

                      ”Tomar? Missä Tomar on?” Senika sanoi katsellen metsään, missä mustat ratsastajat seisoivat. Yksi miehistä jätti hevosensa kahden muun luokse ja käveli lähemmäs. Senika kavahti.

                      ”He ovat…puolellasi.” Nanáki puhui. Hänen äänensä oli hyvin käheä, kuin keuhkokuumeisella. Senika katsoi tytön silmiin. Ne olivat tummanharmaat ja syvällä kuopissaan. Hän näytti sairaalta. Tytön kasvoja leikkasi kome rumaa arpea, ja kuonon varsi oli aavistuksen vinossa. Ruhjeet näyttivät vanhoilta ja Senika ei voinut kuvitella kuka olisi voinut murjoa näin hennon työtön noin pahaan kuntoon. Mutta jotenkin kummassa... hänen kasvonpiirteensä olivat etäisesti tutut. Kuin olisi nähnyt lapsuuden ystävänsä uudelleen, vain todetakseen että ystävästä oli kasvanut aivan eri henkilö.

                      ”Tunsitteko Tomarin, hyvä neito?” Ihmismies kysyi pysähtyessään parin metrin päähän heistä. Senika nyökkäsi. Hän suoristi selkänsä.

                      ”Kyllä. Luglio on isäni ja Ramon perhetuttuni, sekä hänen poikansa Tomarin olen tuntenut lapsesta saakka.” Senika vastasi varmalla äänellä pää pystyssä. Geatkille oli tärkeää olla näyttämättä pelkoa muukalaisille. Senika ei ollut koskaan nähnyt hännätöntä näin läheltä, eikä ollut ikinä puhunut sellaiselle. Häntä pelotti.

"Luglio oli isäni."

                      ”Tomar Ramoninpoika ratsasti Johtajamme Daranin kanssa kohti Varjoa, kun erkanimme hänestä viikko sitten. Olen Nerval ja Tässä ovat veljeni Hordas ja Falkor. Olemme Fjoduriaaneja, geatkien ystäviä.” mies sanoi ja ja kumarsi Senikalle. Senika hämmentyi. Hän ei ollut syntynyt sellaiseen osaan, jossa kukaan mies kumartaisi hänelle. Vähiten jokin muu kuin geatki.

                      ”En… minä en ole mikään neito, vaan tavallinen rouva.” Senika sanoi hämillään. Hän ei ollut varma, miten ihmisille kuului puhua. Miehet kuulostivat hyvin vakavilta. 

Senika kääntyi tytön puoleen.

                      ”Nanáki, sekö oli nimesi? Jaksatko kävellä?” hän tiedusteli.

                      ”Sano Nana vaan. Ja enköhän minä jaksa.” tyttö vastasi.

                      ”Entä jaksatko kivuta, Nana?” Senika kysyi ja nyökkäsi kohti tikkaita.

Nanáki kääntyi katsomaan porraspuita, jotka veivät korkealle ylös puiden latvustoon.

                      ”Voin yrittää.” Hän hymähti väsyneesti ja pyyhkäisi hiuksiaan piiloon hupun alle. Senika räpäytti silmiään. Hiukset näyttivät aivan tulipunaisilta. Nana käänsi katseensa nopeasti alas ja veti huppua syvemmälle.

                      Kyläläisiä alkoi kerääntyä vähitellen ympärille.

                      ”Ovatko nuo ihmisiä?”

                      ”Ovatko he vihollisia?”

                      ”Kuka päästi hännättömiä kylään??”

                      ”Tietääkö päällikkö?”

Senika nappasi Nanaa kädestä ja lähti taluttamaan kohti rappusia. Hän näki naapurissa asuvan isännän tallustavan kohti hongiston takaa. Senika nosti kättään äijälle.

                      ”Osc lähti hakemaan päällikköä. Nuo ihmiset eivät ole vihollisia.” Senika sanoi ennen kuin ukko ehti suutaan avata. Miehet harvoin uskoivat akkojen puheita, joten kohta alhaalla olisi aika härdelli päällä, Senika ajatteli huokaisten uupuneesti.

                      Senikan päässä kohisi. Isä on kuollut. Ramon on kuollut. Jostain syystä hän ei kuitenkaan kaatunut maahan itkemään, vaan talutti tuikituntematonta tyttöä määrätietoisesti kohti  tikkaita. Jostain syystä hänestä tuntui, että tärkeintä oli saada nyt tämä tyttö jonnekin rauhallisempaan paikkaan, ennen kuin enemmän geatkeja alkoi kerääntyä paikalle. Tytön on oltava jotenkin erityinen, koska isä antoi henkensä hänen vuokseen. Senika pisti tytön kipuamaan edeltä.

                      ”Tiedän että se on raskasta, mutta yritä olla ripeä.” Senika kuiskasi Nanákille ennen kuin he alkoivat kivuta ylemmäs. Nana nyökkäsi ja tarttui köysitikkaisiin.

                      Senika oli hämmästynyt kuinka tasaista tahtia tyttö kiipesi ylös. Hänen turkkinsa oli otsalta märkä hiestä, mutta hän ei edes puuskuttanut. Senikasta tuntui että kipuaminen oli hankalampaa, kuin eilen. Ylös päästyään tyttö istahti hetkeksi seinän viereen vetämään henkeä, vapisten heikosti. Senika nojasi myös seinään hengästyneenä. Vatsanpohjukkaa nipisti ikävästi ja hänestä tuntui että saattaisi pian laskea alleen, ellei pääsisi nopeasti pikkulaan.

                      ”Taidat olla pitkällä?” Nana kysyi katsoen Senikan vatsaa. Senika nyökkäsi ja veti syvää henkeä.

                      ”Tule, meidän täytyy kiirehtiä.” Senika puuskutti ja auttoi Nanan ylös lattialta.

Nana nyökkäsi ja lähti kävelemään hänen perässään. Alhaalta alkoi kuulua keskustelua. Geatkeja alkoi jo kerääntyä paikalle. Senika vilkaisi kaiteelta alas ja näki Päällikön lähestyvän Oscin kanssa maan tasalla.

                      ”Olet varmaan nälissäsi. Voin tarjota luonani syötävää - toivottavasti jaksat kuunnella kiljuvia pentuja.” Senika sanoi ja hymyili Nanalle, vakavoituen kuitenkin. ”Mutta ensin meidän on vietävä suruviesti perille.” hän jatkoi, mutta ei saanut peitettyä äänensä värähtelyä.

Viimeinen Luku - Kappale 15

Kohtalo

Tuuli huojutti lehdettömiä puita. Kuut olivat kadonneet hetkeksi pilvien taakse ja oli pimeä. Daran katsoi ympärilleen.

          ”Meidän täytyy pystyttää leiri. Kuut nousevat. Mutta ei tänne. Valo oli  niin kirkas, että se näkyi kauas.” hän sanoi katsoen metsään.

He nousivat kiiresti ratsaille, Nanáki Oscin edessä istuen. Nuorukainen näytti seipään nielleeltä, yrittäessään yhtäaikaa pitää tyttöä pystyssä, koskematta silti liikaa häneen. Aikansa ratsastettuaan he saapuivat kuusikkoisen harjun laelle. Tuuheat puut loivat suojaa leirille ja vaaran harjalta näki kaikkiin ilmansuuntiin hyvin. Fjoduriaanit hajaantuivat kaikki järjestämään leiriä. Osa lähti pystyttämään pyöreää telttaa ja muutama lähti pimeään kuusikkoon metsälle.

                      ”Minä tulen mukaan!” Osc huudahti aavistuksen liian innokkaasti.

Hän nappasi jousen ja viininsä ja riensi miesten mukaan. Tomar katsoi hänen peräänsä. Vaikka fjoduriaanit olivat taitavia käsittelemään miekkaa ja jousta, ei mikään voittanut geatkin pimeänäköä ja jopa yksisilmäisenä Osc oli kylänsä taitavin ampuja. Tomar hymähti toiveikkaana. Ehkä hän antaa käytökseni anteeksi, jos puhuisin hänelle. Mutta nyt ei ole hyvä hetki.                      

                      Miehet kasasivat teltan ripeästi ja alkoivat jo sytyttää valkeaa sisälle. Tomar huomasi tytön istuvan yhä maassa ratsun vieressä ja värisevän kylmästä. Hänen päällään oleva valkea kaapu oli liian kylmä tallaiselle ilmalle. Tomar käveli tytön luokse ja ojensi kätensä.

                      ”Tule, mennään sisälle lämpimään. Pystytkö kävelemään?” Tomar kysyi. Nanáki kokeili jalkojaan ja pudisti päätään.

                      ”Istuminenkin heikottaa.” hän sanoi surkeana. Tomar kyykistyi hänen viereensä.

                      ”Voin kantaa sinut. Annatko?” Tomar kysyi ja hymyili. Tyttö katsoi häntä apeana, mutta tarttui sitten häntä kaulasta. Tomar otti tytöstä tiukan otteen ja ponnisti itsensä ylös. Jotenkin Tomar oli kuvitellut, että hengen palauduttua ruumiiseen, tyttö olisi tullut painavammaksi, mutta päinvastoin Nanáki tuntui entistäkin kevyemmältä ja hentoiselta, ja Tomar nosti hänet helposti ilmaan. Hän kääntyi ja lähti kantamaan häntä telttaan. Yllättäen Tomar huomasi tytön nyyhkyttävän.

                      ”Mikä hätänä?” Tomar kysyi hämmentyneenä. Nanáki pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan.

                      ”Olen epäonnistunut. Tunnen... itseni niin turhaksi. En... voi edes... kävellä.” hän sanoi karhealla äänellä nieleskellen. Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei aivan ymmärtänyt mitä tyttö tarkoitti.

”Et voi sille mitään. Et ole käyttänyt jalkojasi pitkään aikaan. Etkä myöskään ääntäsi, joten on parempi säästellä sitä.” Tomar hymyili, mutta tyttö käänsi katseensa pois hänestä.

Tomar kumartui astuessaan telttaan sisään. Hän laski Nanákin maahan vilttien päälle. Fjoduriaanit antoivat hänelle peiton päälle ja kuumaa juomaa. Tomar istuutui häntä vastapäätä ja katsoi tuota outoa tyttöä. Hän tunsi itsensä jotenkin pettyneeksi. Hän oli nähnyt unia tuosta naisesta, ja mielikuvissaan hän oli käynyt keskusteluja hänen kanssaan. Hän oli jo rakastanut tätä, mutta nyt herättyään, Nanáki olikin aivan erilainen. Tomar oli kuvitellut tytön tarujen herkäksi prinsessaksi, mutta hänen edessään istui riutunut ja apea tyttö, jolla ei tuntunut olevan mitään tunteita, muuta kuin pelko ja ahdistus. Eikä hän halunnut puhua Tomarille, saati ollut hänestä kiinnostunut.

                      ”Sinun täytyy antaa hänelle aikaa. Hänellä on ollut rankka elämä. Ja hän on kuollut kerran.” Daran sanoi. Tomar hätkähti ja katsoi Darania, joka oli tullut hänen viereensä. Daran hymähti ja ojensi Tomarillekin juomaa, joka otti ryypyn vastaan kiittäen.

                      Daran nyökkäsi hiljaa Nanákia päin. Tyttö oli kietoutunut peiton sisälle ja siemaili juomaansa, samalla seuraten miesten keskusteluja syvällä kuopistaan pilkistävillä silmillään. Tomar ymmärsi vähäsanaisen ystävänsä näkökohdan. Silti hän ei voinut olla ajattelematta näin. Olivatko yksinäisillä vuorilla vietetyt vuodet todella tehneet hänestä näin vainoharhaisen? Tyttö oli vain väsynyt, eikä tuskin edes tuntenut Tomaria. Hän liioitteli jälleen. Kaikki oli aivan hyvin. Talismaani oli tuhottu, eikä sen myrkyttävä vaikutus enää yltänyt häneen.

                      Tomar laittoi kätensä taskuunsa ja kokeili talismaanin kylmiä palasia. Ne tuntuivat samalta kuin mitkä tahansa tieltä poimitut murikat. Hänen mielensä tyyntyi ja Tomar huokaisi syvään, nuuskien mausteisen viinin rauhiottavia höyryjä.

                      Pian Osc ja loput fjoduriaanit palasivat metsältä. Riista paistettiin ja he söivät, joivat ja lauloivat, kunnes painuivat yksitellen unten maille. Tomar jäi ensimmäisenä kipinään. Hän huomasi, että ainoastaan Nanáki valvoi, kun muut nukkuivat.

                      ”Eikö sinunkin kannattaisi levätä?” Tomar kysyi varovasti. Tyttö katsoi häntä ilmeettömästi.

                      ”Olen nukkunut niin pitkään... Nyt tahdon vain valvoa.” hän sanoi. Lämmin juoma oli pehmentänyt hänen ääntään, joka oli silti kovin käheä, jopa geatkin ääneksi.

Tomar mietti hetken, sitten hän nousi ja käveli tytön luokse.

                      ”Haluatko tulla hetkeksi ulos katsomaan tähtiä? ” Hän kysyi. Tyttö näytti aavistuksen yllättyneeltä.

                      ”Hyvä on.” Hän vastasi.

Tomar nappasi peiton sisällä olevan tytön syliinsä ja harppoi äänettömästi teltan suulle. Hän laski Nanákin maahan ja veti kankaan syrjään suuaukolta. Tyttö henkäisi.

                      ”En muistanut että niitä oli kolme.” hän kuiskasi katsoessaan tuulisella taivaalla loistavia kuita. Sitten hän kääntyi kohti Tomaria.

                      ”Kiitos.” Nanáki lausui lyhyesti ja hänen kasvonsa sulivat vaisuun hymyyn.

.

Seuraavana aamuna Tomar heräsi fjoduriaanien teltasta, jossa kävi jo kuhina. Osa miehistä laittoi aamiaista ja Daran kävi neuvottelua kahden fjoduriaanin kanssa. Tomar venytteli ja nousi ylös. Hän huomasi Oscin yhä uivuvan sukeästi, mutta Nanáki istui peittoon kääriytyneenä kuunnellen Daranin ja miesten keskustelua. Tomar muisti tytön vaatteet, kaivoi ne satulalaukusta ja harppoi ahtaan teltan halki tytön luokse.

                      ”Huomenta. Tässä on vaatteesi, jotka otimme mukaamme Diolectiasta. Haluatko pukea ne yllesi?” Tomar kysyi ojentaessaan vaatteet tytölle.

Nanáki katsoi vaatteita suurilla silmillään ja sitten valkoista kaapua.

                      ”Kiitos. Haluan jo eroon tästä... ruumispuvusta.” hän sanoi happamasti.

Tomar ojensi vaatteet tytölle ja piteli sitten peittoa hänen edessään, jotta hän voisi vaihtaa vaatetta rauhassa. Nanáki vain naurahti, kun Tomar käänsi katseensa, ettei näkisi mitään silmilleen sopimatonta.

                      ”Ei sinun tarvitse kainostella. Ovat miehet ennenkin nähneet minut alasti.” hän totesi hymyillen vinosti.

                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Nanáki oli kuitenkin nopea liikkeissään ja hän oli hetkessä sujahtanut korsettiinsa ja pian hän jo veti viittaansa päänsä yli. Tomar antoi viltin takaisin hänelle ja tyttö pyöräytti sen hartioilleen. Hän sai fjoduriaaneilta ylleen myös mustan paidan, sekä huopikkaat jalkaansa. Lopuksi hän liittyi istuutuen miesten kanssa piiriin. Myös Osc oli vihdoin jalkeilla ja hän harppoi unisena heidän seuraansa.

”Nanáki, haluaisimme puhua sinulle. On asioita, joita haluamme tietää.” Daran sanoi.

Nanáki nyökkäsi ja Tomar istuutui alas häntä vastapäätä.                  

                      ”Tarkoitatko Sarakoa?” Nanáki sanoi vakavana.

                      ”Kyllä. Olemme sodan kynnyksellä. Varjon kuningatar on herätetty ja he suunnittelevat hyökkäystä. Olit käsittääksemme kuningattaren henkivartija. Voitko kertoa meille jotain, jonka avulla voimme taistella Varjoa vastaan?” Daran kysyi huolestuneena, mutta ystävällisesti. Nanáki hätkähti ja hänen päänsä painui alas masentuneena.

                      ”He siis saivat hänet.” hän sanoi lannistuneena ja huokaisi raskaasti. Näytti kuin koko maailman paino olisi ollut noiden heiveröisten hartioiden päällä.

                      ”Minun tehtäväni oli estää Sarakon joutuminen Varjon käsiin. Epäonnistuin... Epäonnistuin surkeasti.” Nanáki lausui murtuneena.

                      ”Liittouma siis pidätti teidät?” Daran kysyi.

                      ”Kyllä. Meidät tuomittiin sielunriistoon. ...Mutta kuinka saitte minut hereille?” Nanáki ihmetteli.

                      ”Kerron siitä myöhemmin. Voitko kertoa kuka oli Sarakon äiti?” Daran vastasi.

                      ”Mami – Aralmin. Hänen nimensä on Aralmin.” Nanáki sanoi. Yhtäkkiä hänen katseensa kivettyi ja hänen päänsä nousi pystyyn. Jokin noissa sanoissa kovetti hänen sydämensä ja Tomar huomasi eron hänen äänensävyssä.

”Aralmin muodonmuuttaja?” Daran kysyi ja fjoduriaanit alkoivat kuiskia kiivaasti keskenään.

”Kyllä.” Nanáki vastasi ilmeettömästi.

”Etkö sinä pidä tuosta naisesta, Aralminista?” Tomar kysyi. Nanáki katsoi häntä mitäänsanomattomasti. Sitten hän suoristi vasemman kätensä viltin alta ja veti kyynärvarren turkkia vastakarvaan. Karvan alta paljastui outo kuvio, joka oli tatuoitu hänen ihoonsa.

”Hän kasvatti minut pienestä pitäen uskomaan Sarakon olevan siskoni. Tämä on muodonmuuttajien merkki. Sama merkki on myös Sarakolla ja Aralminilla. Erona vain, että Sarako syntyi merkin kanssa, mutta tämän Aralmin tatuoi minuun, kun olin vielä aivan pieni. Hän koulutti minut suojelemaan siskoani. Elämäntehtäväni oli suojella häntä hengelläni.

Mutta merkki muuttuu kasvaessa. Se vaihtaa väriä ja muotoa ja muodonmuuttaja voi saada sen halutessaan katoamaan. Minun merkkini ei muuttunut, vaan haalistui ja venyi iän myötä, kuin vanha arpi. Sitten ymmärsin, ettei merkki ollut aito. Ettei Sarako ollut siskoni; ettei Aralmin ollut äitini. Mutta kaikki oli silloin jo myöhäistä. Olin antanut kaikkeni, minulla ei ollut muuta tarkoitusta tässä elämässä.” Nanáki sanoi ja veti kätensä takaisin piiloon viltin sisään.

Tomarista tuntui pahalta. Kuinka kukaan pystyi käyttämään lapsen rakkautta häikäilemättä hyväkseen. Tomar oli itse tuntenut itsensä petetyksi ja hyödyttömäksi, kun oli kuullut että Varjon kuningatar oli herännyt ilman talismaania. Hän kykeni vain kuvittelemaan miltä tuntui uhrata koko elämänsä siskonsa suojelemiseksi, vain tajutakseen vanhemmiten, ettei mikään ollutkaan sitä miltä näytti.

”Pystyykö Sarako myös muuttamaan muotoaan, kuten Aralmin?” Daran kysyi.

Nanáki pudisti päätään. Daran nyökkäsi ja vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän kohotti päänsä.

                      ”Tämä on huojentava tieto. Siitä huolimatta... Olemme saaneet tietoomme huolestuttavia asioita. Uskomme, että Varjon lisäksi Liittouma on sotkeutunut kaikkeen. Voi olla, että juuri Liittouma tai pikemminkin Yhdeksän muodonmuuttajaa ovat tämän sodan takana. Mikäli Kirjoituksiin on uskominen, sinulla Nanáki on vielä suuri osa tässä kaikessa. Kaikki ei ole vielä ohi.” Daran sanoi.

                      Nanáki ei vilkaissutkaan Darania, hänen päänsä oli painunut masentuneena ja hän tuijotti lasittunein silmin valkeaa. Tomar kurtisti kulmiaan.

                      ”Mitä tarkoitat Daran?” Tomar kysyi. Daran rykäisi.

                      ”Te tiedätte Kirjoituksista, eikö niin?” hän kysyi.

Nanáki ei reagoinut, mutta Tomar ja Osc vilkaisivat toisiaan nopeasti.

                      ”Kuulkaa siis.” Daran aloitti.

”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,

tähtien alla heidän aikansa koitti.

Ikuinen Ayga näki heidät unessa,

ja niin hän tarunsa ylös kirjoitti:

Heistä vanhempi kuun valossa vahti,

ei onnea koskaan hän kokea voi.

Nuorempaa hamusi Varjon mahti,

hälle hämärän laulut yksin soi.

Rakkaudetta kumpikin tulisi päivänsä viettämään,

jos toinen heistä onnen saisi, toinen tulisi häviämään.

Mutta silti siskotta kumpikaan,

eivät elämäänsä kestää vois.

Jos tiensä erkanis’ päiväks’kään,

kumpikin surusta murtunut ois.

He kokivat tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,

kun jo luulivat pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.

Vanhemman lastina oli orjuuden paino,

elämänsä joka hetki oli tuskaa vain.

Häntä seurasi perässään kuolema ja vaino,

vaik’ tahtoi, ei rakkautta saanut hän lain.

Oli osansa suojella siskoaan,

joka päivä oli vastoinkäyminen uusi.

Ei sisartaan soimannut kuitenkaan,

vaan äidilleen kostoa vannoi ja huusi.

Nuorempaa painoi elämän taakka,

tuntui kuin kaikki hänen syytänsä ois.

Pimeässä itki hän aamuun saakka:

’Kunpa joku nää murheet jo ottaisi pois!’

Hälle puhui ääni tumma Varjoista:

’Et yksin sä voi tuota taakkaasi kestää.

Voin antaa sull’ rauhan joka on ikuista,

eikä kukaan enää voi sitä sinulta estää.

Astu Varjoon lapsi, älä astu ohitse,

tääl’ odottaa ikuisen rauhan kehto.

Tee päätös ja pimeyden tie valitse,

On isäsi kruunu sun onnesi ehto.’

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:

Kumpikaan lapsista selviä ei,

kun heidät kerran on yöhön hylätty.

Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”

Daran piti lyhyen tauon, ennen kuin jatkoi.

                      ”Nämä olivat yksitoista säettä Kirjoituksista, jotka on pystytty kääntämään suoraan vanhoista teksteistä. Mutta Vaghó, entinen johtajamme jätti meille perintönä pergamentin, jota ei pitäisi olla olemassa. Kirjoitusten kadonnut säe:

Mut pimeydenkin voi valo voittaa,

lapsoset vihdoin kun toisensa kohtaa.

Yhdessä kun ovat niin aamukin koittaa

ja valon lapset kansansa päivään johtaa.

Daran veti syvään henkeä, otti hörpyn viiniä ja antoi leilin seuraavalle. Tomar pyöritti sanoja päässään. Oli todella kirjoitettu, että he herättäisivät Nanákin. Nanáki ei sanonut mitään. Hän näytti lannistuneelta, kuin kuolemaan tuomittu, joka on jo hyväksynyt kohtalonsa.

”Mutta onko siis kuitenkin mahdollista, että Varjo onnistuu aikeissaan? Molemmat siskot ovat hereillä, mutta sota alkaa pian. Mitä voimme tehdä?” Osc kysyi huolissaan.

                      ”Totta puhuttuna olen miettinyt samaa ja yrittänyt selvittää mitä Kirjoituksissa tarkoitettiin. Tomar, Toistaisitko meille ne sanat, jotka Deewa sinulla lausui.” Daran sanoi hitaasti.

                      Tomar nyökkäsi ja rykäisi.

” Vanha kansa kuolee. He katoavat, he harmaat. Itse he ovat kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa. Yksi heistä kuitenkin nousee. Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen ...Trioonin lapsi.” Tomar puhui. Hän yritti saada ääneensä samaa vakavuutta, kuin Deewalla. Mutta nähdesään Nanákin vain tuijottavan käsiään, murtui Tomarin ääni viimeisten sanojen kohdalla. Foduriaanit puhuivat hiljaa toisilleen ja Tomar nappasi pitkän ryypyn viiniä. Hän rohkaisi mielensä ja siirtyi istumaan Nanákin viereen.

                      ”Tiedän, että tämä kaikki varmasti hämmentää sinua..” Tomar aloitti, kun tyttö yllättäen katsoi häntä. Hänen silmiensä katse porautui syvälle Tomarin sisään.

                      ”Mitä tarkoitat? Että on ennustettu, että Sarako saa Varjon valtakunnan ja Varjo valtaa koko maan? Tiesin sen jo sanomattakin.” Hän tuhahti ja keskittyi jälleen omaan viinikippoonsa.

                      ”Mutta Deewa.. Denishi Punainen lausui, että sinä tulet pelastamaan kansamme, ehkä koko Jerchóvan! Tarinasi ei ole vielä ohitse.” Tomar sanoi laskien kätensä Nanákin olalle. Tyttö huitaisi napaksti Tomarin käden pois ja mulkaisi häntä.

                      ”Mikä saa sinut luulemaan, että haluan pelastaa kansasi? Edellisen kerran, kun olin geatkien mailla minut melkein ammuttiin! En pyytänyt herätä. Olisitte antaneet minun vain nukkua!” hän parahti ja kyyneleet kirposivat hänen tummanharmaisiin silmiin.

                      Tomar ei tiennyt mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hän oli syypää tytön suruun.

                      ”O.. Olen pahoillani. En tiennyt ettet halunnut herätä. Luulin, että olisit iloinen... kun sait elämäsi takaisin.” Tomar sanoi pettyneenä, lannistuneena.

                      ”Älä ole pahoillasi... En syytä sinua... Halusin kuolla jo ennen sielunriistoa. Nyt vain olen samassa pisteessä kuin aiemmin.” Nanáki vastasi synkästi. Tomar oli järkyttynyt. Hänen elämänsä oli ollut vaikeaa, rankkaa, jopa vastenmielistä, siitä Tomarilla ei ollut epäilystäkään. Varmasti petetyksi tuleminen oli saanut hänet pettymään elämään, mutta kuinka masentunut täytyy olla, että menettää kokonaan elämänhalunsa.

                      ”Emme voi pakottaa sinua mihinkään. Et ole enää muodonmuuttajan orja. Kylämme vanhin on etevä noita, hän voi palauttaa elinvoimasi takaisin. ...Ehkä myös elämänhalusi.” Tomar sanoi varovaisesti. Nanáki huokasi syvään.

                      ”En usko, että mikään lääke parantaa haavoja, jotka ovat sielussa...” Hän sanoi pyörittäen viiniä kupissaan apeana. Sitten hän jatkoi.

                      ”Vuosia sitten rakastuin mieheen. Ihmismieheen. Hän oli ensirakkauteni, ainoa rakkauteni…” Nanáki sanoi hiljaa ja hänen katseensa muuttui sana sanalta tyhjemmäksi.

”Tunsimme toisemme vain muutaman kuukauden, mutta ne olivat elämäni parhaimmat kuukaudet. Sitten menetin hänet. Jouduimme Sarakon kanssa jälleen pakenemaan, enkä nähnyt häntä enää. ” hän sanoi ja yksi kyynel vierähti hänen poskelleen. Hän pyyhkäisi kyyneleen ja yritti hymyillä.

”Hän oli niin komea... hän oli yhtä arpinen kuin minäkin, jopa hänen silmänsä oli tikattu kiinni. Silti, en ollut koskaan nähnyt ihanampaa miestä.” Nanáki sanoi haikeasti.

Tomar kuunteli vaitonaisena. Nyt hän ymmärsi uniensa näyt. Vieressä Daran oli kuullut heidän keskustelunsa.

                      ”Sanoitko… Ihmismies? Voitko kertoa hänen nimensä?” Daran kysyi kuulostaen jotenkin epäuskoiselta. Nanáki nyökkäsi, pyyhkäisten kyyneleen poskeltaan.

                      ”Hän… Hänen nimensä oli Waldo.” hän sanoi hiljaa.

Nimen kuullessaan viisi fjoduriaania kohahti ja he näyttivät järkyttyneiltä, eikä vähiten Daran, jonka ilme vääntyi vakavaksi.

                      ”Hän?”

                      ”En ollenkaan tajunnut…!”

Fjoduriaanit aloittivat kiivaan keskustelun, kunnes Daran kohotti jälleen kätensä hiljaisuuden merkiksi.

                      ”Daran, mitä me teemme nyt?! He luultavasti ovat jo palatsissa!” lähimpänä Darania istuva mies kysyi, kumartuen johtajaansa kohti.

                      ”Mitä tarkoitat? Haluatteko kertoa mistä on kyse?” Tomar kysyi Daranilta.

Daran ähkäisi ja hieroi ohimoaan kädellään sytyttäessään piippuaan.

                      ”Nyt on käynyt niin, että me kohtasimme Waldon kaksi viikkoa sitten Varjon puolella.” Daran sanoi ja näytti siltä, kuin olisi hävinnyt jossain tärkeässä väittelyssä.

Tomar oli vielä hämillään, mutta Nanáki sai yhtäkkiä monta senttiä lisää pituutta.

                      ”Mitä?! Waldon? Missä? Mitä tapahtui? Miksi hän on Jerchóvassa? Mitä hän sanoi? Kerro!!” hän puhui kiihtyneesti.

                      ”Hän…” Daran sanoi ja näytti tuskaiselta. ”Hän on menossa ystävänsä kanssa murhaamaan Varjon kuningatarta.”

                      Nyt Tomar ja Osckin ymmärsivät, miksi Daran näytti niin lyödyltä.

                      ”Sehän tarkoittaa…!” Osc huudahti.

                      ”Kyllä. Jos he onnistuvat, Kirjoitukset käyvät toteen ja olemme tuhon omia.” Daran sanoi synkkänä. ”Koska emme olleet löytäneet Nanákia, luulimme Kirjoitusten tarkoittavan sitä, että Sarakon täytyy kuolla, jotta hän on yhdessä siskonsa kanssa. Annoimme näille kahdelle käskyn tappaa kuningatar siinä toivossa, että siten ostaisimme lisäaikaa ennen sodan syttymistä. Totta puhuttuna en uskonut heidän edes onnistuvan hankkeessa. Mutta koska Waldolla ja Nanákilla on menneisyydessään yhteys... Sen täytyy olla kirjoitettu, että he onnistuvat. Tämä muuttaa kaiken. Aivan kaiken.” Daran henkäisi suorastaan ahdistuneena.

                      Tuli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät, miten olisi nyt parasta toimia. Hiljaisuuden rikkoi Nanákin käheä ääni.

                      ”Oliko hän kunnossa?” hän kysyi varovaisesti.

Daran kääntyi tyttöä päin, hymyili hänelle ja nyökkäsi syvään. Nanáki katsoi häntä ja näytti huojentuneelta, kuin se suunnaton paino hänen hartioillaan olisi keventynyt hieman.

                      ”Luojalle kiitos.” hän kuiskasi.

Talvi saapui Jerchóvaan kaksi viikkoa etuajassa. Lunta tuprutti koko päivän ja seuraavan yön ja aamulla Fjoduriaanien alkaessa purkaa leiriä, lunta oli jo melkein puoleen sääreen. He olivat Daranin johdolla päättäneet hajaantua: kolme fjoduriaania ratsastaisi suunnitellusti Alcatchavuorille kohtaamaan heidän veljiään, Osc sekä Nanáki matkustaisivat Korvenpäähän kahden fjoduriaanin saattamana ja Tomar lähtisi Daranin ja muiden fjoduriaanien kanssa kohti Varjoa. Osc vastusti suunnitelmaa kovaan ääneen, samoin Nanáki.

                      ”Eikö Kirjoituksissa nimenomaan lue, että minun kuuluu mennä Varjon alueelle?” Nanáki tinkasi.

                      ”Mitä jos joudumme taisteluun ja kuolet? Tuossa kunnossa se on hyvin mahdollista. Emme voi ottaa sitä riskiä. Sitä paitsi Deewa oli lausunut, että sinä tulet pelastamaan kansasi, geatkit.” Daran vastasi järkähtämättä. Nanáki ei silti ollut vakuuttuneelta.

                      ”Tulet kyllä kohtaamaan siskosi, jos niin on kerran Kirjoitettu. Kylämme vanhin on osaava shamaani, joka voi auttaa sinua saamaan elinvoimasi takaisin.” Tomar yritti lohduttaa närkästynyttä tyttöä, tosin laihion tuloksin.

                      ”Tiedän, tiedän. Kerroit tuon jo eilen.” Nanáki sihahti.

                      Osc näytti hieman tyytyväisemmältä, kun sai matkustaa Nanákin kanssa, vaikka olisikin halunnut lähteä Tomarin mukaan. Hän oli koko aamun jutellut tytölle mukavia, mutta Nanáki ei lämmennyt nähtävästi kellekään.

                      ”Me näemme pian. Haemme muut geatkit mukaan ja kohtaamme taistelussa.” Osc sanoi pää pystyssä Tomarille ja Daranille, kun muut olivat jo lähteneet ratsastamaan edeltä.

                      ”Toivottavasti emme.” Daran sanoi painokkaasti. ”Tarkoituksemme nimenomaan on välttää sota, jos se vain on mahdollista.”

                      Osc nyökkäsi. Sitten hän käänsi ratsunsa ja lähti ratsastamaan fjoduriaanien ja Nanákin perään, kohti Korpea. Tomar ratsasti veljensä vielä kiinni.

                      ”Osc, odota!” hän sanoi. Osc pysäytti ratsunsa ja Tomar pysähtyi hänen viereensä.

                      ”Kun pääset kylään, anna tämä Orvenille.” Tomar sanoi ja ojensi nahkapussukan Oscille. Pikkuveli katsoi pussia ja nyökkäsi.

                      ”Voit luottaa minuun.”

                      Tomar liittyi Daranin ja viiden fjoduriaanin matkaan kohti Varjoa. Tie oli Fjoduriaaneille tuttu, mutta Tomar matkusti ensikertaa Varjon puolelle. Hän oli aina nimenomaan yrittänyt pysyä mahdollisimman kaukana Varjon alueista, mutta nyt heidän tiensä veisi sen sydämeen: J´ranmóon.

                      Väistämättäkin Tomar tunsi levottomuutta sisällään, mutta jokin oli silti muuttunut. Se outo puristava tunne hänen rinnassaan alkoi hellittää. Se oli siellä yhä, mutta paljon heikompana. Tomar oli myös pystynyt nukkumaan rauhallista unta ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Talismaanin tuhoutuminen oli alkanut vaikuttaa heti hänen elämäänsä.

                      Heidän suunnitelmansa oli ujuttautua sisään Mustaan Palatsiin ja keskeyttää Eiffelin ja Waldon tehtävä ja siten mahdollisesti välttyä sodalta. Näin siis yksinkertaisuudessaan. Todellisuudessa heillä ei ollut aavistustakaan mitä sitten tapahtuisi. Ja ennen kaikkea onnistuisivatko alkuunkaan. Pienellä joukolla oli tehtävän kannalta turvallisempaa toimia ja huomaattomampaa liikkua. Mutta suuri joukko toisi turvaa.

                      J´ranmóssa oli tämänhetkisten tietojen perusteella noin viisi miljoonaa varjolaista. Lisäksi Muurin kupeessa odotti käskyään lähes 50 000 shakaalia. Mahdollisuus epäonnistua ja menettää henkensä oli huomattavasti suurempi, kuin onnistuminen ja voitto.

                      Tomar puri huultaan ja tiukensi otetta satulankaaresta. Syksyn käynti oli paljon kulmikkaampi, kuin Veljen lönkytys, johon Tomar oli tottunut. Voitto. Mitä minä voin voittaa? Saanko takaisin ne lämpimät kesäpäivät Kirkaspurossa, jotka vietin Veljen ja Vesjan kanssa? Tai isän tyhjänpäiväiset vitsit nuotion ääressä syysiltana.

                      Varjo oli ottanut Tomarilta jo niin paljon ja joiltakin vielä enemmän. Demó oli tuhottu, samoin Yumó. Varjolaisia olisi pian enemmän Muurin ulkopuolella kuin sisällä. Ja kuinka paljon heitä on sisällä? Tomar nielaisi.

                      ”Mitä teemme, jos epäonnistumme?” Tomar kysyi.

                      ”Jos emme onnistu, me kuolemme.” Daran sanoi kääntämättä katsettaan.

                      Jotain tällaista vastausta Tomar oli aavistellutkin. Miksi edes vaivauduin kysymään, Tomar mietti silmiään pyöritellen, mutta hymyili kuitenkin. Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi, kuinka oli aikoinaan matkustanut kuukauden päivät Daranin kanssa. Kuinka vähän hänen ystävänsä olikaan muuttunut, ja toisaalta, kuinka paljon kaikki muu oli muuttunut, eikä vähiten Tomar itse. Korvenpää, Demó, Jerchóva, koko maailma. Tulevaisuus vaikutti synkältä. Tomar hymähti ja vilkaisi ystäväänsä, joka ratsasti hänen vierellään vakavana. Jos jokin on tässä maailmassa pysyvää, on se Daranin jurous.

                      ”Kuinka pian olemme perillä?” Tomar kysyi kirien ratsullaan Daranin rinnalle.

                      Daran katsoi otsa kurtussa horisonttiin.

                      ”Jos pidämme kiirettä, emmekä pysähtele turhaan, niin saatamme ehtiä viikossa.” hän vastasi ja hymyili Tomarille, joka erotti toivon häivähdyksen hänen äänessään. Tomar nyökkäsi ja he kannustivat hevoset matkaan. Niinpä tummanpuhuva seurue otti suunnakseen luoteen, vaikka toivo oli vähissä, sitä oli silti tarpeeksi. Muuta mahdollisuutta ei enää ollut.