Toivottaa Eiffel, Veli, Tomar, Vesja ja Daran, sekä Tuuli :3 |
torstai 19. joulukuuta 2013
Nouseva Uhka - Kappale 5
Vankialus
”Seuratkaa.”
Amiraali Paláden antoi käskyn
sotilaille ja lähti kulkemaan hallin poikki. Sotilaat kannustivat Eiffelin ja
muut liikkeelle ja he lähtivät marssimaan amiraalin perässä. Eiffel mietti
päänsä puhki, kuinka he selviytyisivät tilanteesta, joka näytti hyvin, hyvin
pahalta. Liittoumalla ei ollut tapana päästää rikollisikseen katsomia
henkilöitä pienillä rangaistuksilla. Heidät saatettaisiin lähettää jopa
vankiplaneetalle jonnekin reunamaahan, jolloin peli olisi menetetty. Eiffelillä
ei ollut enää loputtomasti vuosia jäljellä, eli toisin sanoen hän tulisi
kuolemaan vankeudessa. Hän tunsi kylmän hikipisaran valuvan selkäänsä myöten.
Amiraali pysäytti heidät suurten ovien eteen. Ovet oli suunniteltu päästämään
erikokoiset alukset hallista ulos.
”Te vahditte vankeja. Sinä siinä, tule mukaani
ja sinä, hae pilotti ja laittakaa vankialus lähtövalmiiksi.” amiraali viittoi
kahdelle sotilaalle. He jäivät seisomaan niille sijoilleen hallin perälle, kun
amiraali marssi pois yhden sotilaan kanssa.
Jonkin aikaa odotettuaan hallin poikki asteli
lentäjä ja perämies sotilaan saattamina. Pilotti asteli lähellä olevan
keskisuuren aluksen viereen. Alus oli kolme kertaa Cer909 kokoinen
kaksikerroksinen kuljetusalus. Ovi aukesi ja pilotti sekä perämies menivät
sisään. Jonkin ajan kuluttua alus hyrähti käyntiin ja lähti liikkeelle hyvin
hitaasti. Alus kääntyi ympäri ja lähti rullaamaan hallin perälle kohti ovea,
jonka luona Eiffel ja muut odottivat sotilaiden vartioimina. Eiffel katsoi mattamustaa,
virtaviivaista alusta, joka tulisi viemään heidät mahdollisesti viimeiselle
matkalle vankeuteen.
”Viimeinen niitti.” Eiffel mutisi hiljaa. Waldo
mulkaisi häntä pahasti.
”Ei puhuta siinä!” vieressä seisova sotilas
ärähti ja töytäisi Eiffeliä olkapäähän aseensa kamaralla.
Alus
pysähtyi ovien eteen ja sen kyljestä työntyi ulos metalliset rappuset.
Lähimmäinen sotilas tuuppasi Eiffelin liikkeelle ja heidät kävelytettiin
parijonossa alukseen sisään. He tulivat sisään ahtaaseen alukseen neljän
sotilaan saattamana. Aluksen seinustalla odotti kahlitut istuimet vankeja
varten. Ovi kalahti lukkoon heidän takaansa.
”Haista vittu Eiffel! Tämä on kaikki sun syytä!
Vitun kusipää!!” Waldo karjaisi ja hyökkäsi takaapäin Eiffeliä päin ja huitaisi
kyynärpäällään hänen kasvojaan kohti.
”Älä minua syytä saatana!” Eiffel karjui
takaisin väistäessään Waldon iskua ja yritti vuorostaan osua häntä päähän.
Kaksi sotilasta yritti saada heidät rauhoittumaan. Waldo huusi ja riuhtoi ja
yritti päästä Eiffeliin käsiksi. Kaksi muutakin sotilasta puuttui tilanteeseen.
Silloin Waldo ja Eiffel kääntyivät ja iskivät yhtä aikaa kaksi sotilasta
tajuttomiksi. Brittany potkaisi kolmatta sotilasta päähän, kun Marko pyöräytti
sidotut kätensä päänsä yli ja tarttui maahan kaatuneen sotilaan aseeseen.
Viimeinen sotilas ampui heitä kohti, mutta Marko osui ensin. Marko kaivoi
toiselta sotilaalta avaimet käsirautoihin ja avattuaan omansa auttoi muutkin
vapaiksi. Ääniin havahtunut pilotti ilmestyi matkustamoon ja kohtasi neljä
kivääriä osoitettuna häntä kohden. Perämies tuli hänen jäljessään ja pysähtyi
kuin seinään.
”Ei sanaakaan tai ammun. Käänny takaisin.”
Eiffel sanoi osoittaen heitä aseella. Pilotti valahti valkoiseksi, nosti
hitaasti kätensä ilmaan ja perääntyi ohjaamoon perämiehen vanavedessä.
”Vaihetaan vaatteet, äkkiä!” Eiffel huikkasi ja
muut alkoivat vetää tajuttomilta sotilailta univormuja pois ja vaihtamaan niitä
omiin pukuihinsa. Eiffel vilkaisi ohjaamon ikkunasta ulos. Hallissa jotkut varusmiehet
katselivat jo kummissaan alukseen päin. Eiffel veti kaapista kypärän päähänsä,
astui ikkunan viereen ja nosti kättä jollekin sotilaalle.
”Näytä niille että kaikki on ok.” Eiffel sanoi
pilotille, joka väänsi kasvoilleen hymyn ja viittoi jotain. Ulkopuolella pari
sotilasta viittoi takaisin ja jatkoivat sitten omia hommiaan. Matkustamossa
muut olivat saaneet tajuttomille sotilaille heidän vaatteensa päälle ja heidät
oli kahlittu vangeille tarkoitettuihin istuimiin. Ohjaamon radiosta kuului
kohahdus. Pilotti vilkaisi Eiffeliä, joka nyökkäsi.
”Varis 1 tässä.” Pilotti sanoi.
”Tämä on upseeri Denum. Mitä siellä tapahtuu?
Kuuluiko sieltä laukauksia?” ääni sanoi radiossa. Eiffel työnsi pilotin syrjään
ja avasi radion.
”Tässä...” hän vilkaisi nopeasti univormussa
lukevaa nimeä ”- alikersantti Labori. Tuli vähän ongelmia vankien kanssa, nyt
on kaikki kunnossa.” hän sanoi.
”Ok. Odottakaa, tulen vielä tarkastamaan tilanteen
ennen lähtöä. Loppu.” Denum sanoi.
”Selvä, loppu.” Eiffel vastasi ja napsautti
radion kiinni ja kääntyi Waldon puoleen, joka oli tullut ohjaamoon.
”Tänne tulee joku vielä tarkastaan tilanteen.
Äkkiä kypärät päähän ja noille jotku pussit naaman peitoksi.” Eiffel sanoi
hänelle. Waldo nyökkäsi ja harppoi matkustamoon, jossa Marko ja Brittany
laittoivat juuri kolkatuille sotilaille suukapuloita. Eiffel katsoi ulos ja
näki yhden sotilaan marssivat määrätietoisesti alusta kohti. Sotilas nosti
kättään ja pilotti vastasi eleeseen.
”Avaa sille ovi.” Eiffel komensi ja pilotti
teki työtä käskettyä. Ovi sihahti auetessaan ja pian ulkona ollut sotilas
kipusi laskuportaita ylös. Kaikilla oli kypärät päässään, ainoastaan Markon visiiri
oli ylhäällä. Muiden kasvot jäivät helposti mieleen, varsinkin Waldon kiinni
tikattu silmä. Brittanykin oli tunkenut pitkät hiuksensa piiloon kypärän
sisään. Upseeri vilkaisi istuimiin lukittuja vankeja, joille oli laitettu huput
päähän. Marko astui eteenpäin ja tervehti asennossa. Upseeri antoi luvan
lepoon.
”Herra upseeri, piti käyttää voimakeinoja.
Yrittivät vielä taistella vastaan.” Marko sanoi naama pokerina. Upseeri
vilkaisi ohjaamoon, jossa pilotti valmisteli aluksen nousua varten.
”Se on OK. Kaikki näyttää olevan kunnossa.
Selvä. Annan lennonjohdolle luvan avata ovet. Turvallista matkaa.” upseeri
nyökkäsi, kääntyi ympäri ja asteli pikaisesti ulos.
Hallissa
kuului kuulutus ja punaiset valot syttyivät oven yllä. Hallissa kulkevat
sotilaat ja miehistön jäsenet alkoivat siirtyä ulkopuolelle. Kun alue oli
tyhjä, summerit soivat kahdesti ja ovet alkoivat aueta hitaasti. Eiffel istui
pilotin viereen ja muut jäivät matkustamoon. Alus vavahteli ja nousi ilmaan.
Kun ovet olivat kokonaan auki, pilotti antoi lyhyen merkin ja vankialus ampaisi
ulos avaruuteen.
***
Waldo veti hupun pois
ensimmäisen sotilaan päästä. Mies oli tullut tajuihinsa ja hän katsoi tuimasti Eiffeliä,
joka seisoi hänen edessään. Eiffel veti suukapulan pois ja osoitti miestä
aseella.
”Me ei haluttas ryhtyä likaisiksi, mutta mua ei
hävetä tappaa sua, joten parempi puhua.” Eiffel sanoi.
Mendez
ja Brittany istuivat vastakkaisella seinällä hänen takanaan ja Marko ohjasi
alusta. Pilotti ja perämies istuivat sidottuna lattialla. Waldo astui Eiffelin
viereen. Sotilas sylkäisi Eiffeliä kohti, joka vastasi iskemällä häntä
kämmenselällä naamaan. Sotilas mulkoili kaikkia paikallaolijoita.
”...Mitä te haluatte?” hän lopulta sanoi
happamana.
”Mitä sinä tiedät Jerchóvasta ja Varjolaisista?”
Eiffel kysyi ja kohotti asetta. Mies kavahti vaistomaisesti ja vältteli
Eiffelin katsetta.
”En mitään –” hän aloitti, kun Eiffel löi häntä
uudestaan, tällä kertaa aseen kamaralla. Mies sylki verta lattialle ja
niiskutti.
”En kerro vaikka tietäisin. Anna mennä, tapa
minut.” mies sanoi uhmakkaana.
Eiffel nyökkäsi Waldolle,
joka astui viereisen sotilaan eteen, latasi aseen ja osoitti sillä huppupäistä
vankia päähän. Vanki, joka selvästi oli jo tajuissaan alkoi vapista.
”Jos sinua ei huoleta kuolla, niin miten olisi
kaverisi? Pääset siivoamaan toverisi päänpalasia, jos et puhu.” Eiffel sanoi
tiukasti.
Sotilas ähkäisi tuskissaan ja
käänsi katseensa lattiaan. Hikipisaroita alkoi kirvota hänen otsalleen. Mies
hengitti raskaasti ja nieleskeli. Sitten hän huokaisi luovuttaen.
”Varjolaiset ovat miehittäneet Demón ja
Rannanmón.” mies sanoi ja jatkoi ääni hieman väristen ”Taivastiet on suljettu,
kukaan ei pääse planeetalle. Liittouma järjestää joukkojaan hyökkäystä varten.
Enempää en tiedä, vannon sen. Olen vain rivisotilas, meille ei kerrota mitään.”
mies sanoi nieleskellen. Hänen äänensä oli vilpitön.
”Tiedätkö
mitään Varjolaisten kuningattaresta?” Eiffel kysyi. Mies katsoi häntä
kummissaan.
”Häh?
Ei… En. Vasnnon, en ole kuullutkaan mitään mistään kuningattaresta!” sotilas vastasi
aavistuksen hädissään.
Eiffel
nyökkäsi ja Waldo laittoi aseeseensa varmistimen takaisin päälle. Eiffel nosti
lattialta hupun, laittoi miehelle suukapulan takaisin ja veti hupun hänen päähänsä.
Sitten hän viittoi muita seuraamaan. Eiffel käveli edeltä ohjaamoon ja sulki
oven muiden tultua perässä.
”Mitä
me nyt tehdään? Mennäänkö me Jerchóvaan?” Waldo kysyi. Eiffel istui alas
mietteliäänä. Muut jäivät seisomaan.
”Jätkä
sano just että taivastiet on suljettu. Varjolaiset ei päästä ketään sisään.”
Brittany sanoi.
”Ja
jos Liittouma suunnittelee hyökkäystä, niin sinne on tosi vaikee päästä
huomaamatta. Lisäksi, ne tajuaa mitä me äsken tehtiin, kun ne huomaa että
meillä on väärä kurssi.” Marko sanoi kääntyen muihin päin ohjaajan penkiltään.
”Eli
pitää tehdä nopeita päätöksiä nyt. Eiffel?” Waldo sanoi ja katsoi häntä.
”Mä
sanon, että mennään Jerchóvaan.” Eiffel vastasi.
”Ja
mitä sitten? Mennäänkö me Demóon kyseleen kadunmiehiltä, että missä Varjolaisten
kuningatar mahtaa asua, kun me haluttas tappaa se? Siis jos me edes päästään
ehjänä perille!” Waldo sanoi ja alkoi kuulostaa ärtyneeltä.
”Jos
sulla on parempi idea niin anna tulla, mä kuuntelen!” Eiffel sanoi happamasti.
”Mä
vaan sanon että Jerchóvaan meneminen näillä eväillä on itsemurhaa!” Waldo sanoi
vihaisesti ja astui lähemmäs Eiffeliä.
”Se
on kuule itsemurha aivan sama mitä me nyt tehdään!” Eiffel ärähti takaisin.
Brittany tuli heidän
väliinsä.
”Pojat
jumalauta! Nyt ei vittu parane riidellä!” hän sanoi ja painoi Waldon istumaan
alas.
”Mut
Eiffel, mun täytyy nyt olla Waldon kans samaa mieltä. Jerchóva on Varjolaisten
pesäke ja nyt meillä on vielä Liittouma kannoilla.” Brittany sanoi
painokkaasti.
Eiffel oli tästä hyvin
tietoinen, mutta mitä vaihtoehtoja heillä oli?
”Mä
sanon että mennään Jerchóvaan.” Mendez sanoi kaikkien takaa. Eiffel kääntyi
ympäri; kaikki näyttivät yllättyneiltä kuullessaan Mendezin puhuvan.
”Joo.
Mä äänestän kans Jerchóvaa.” Marko komppasi. Eiffel nyökkäsi heille ja katsoi
Waldoa, joka nojasi penkissään taaksepäin ja huokaisi.
”Okei,
mennään Jerchóvaan. Kyllä mäkin haluan saattaa loppuun sen, mikä aloitettiinkin.
Mut meillä on parempi olla joku suunnitelma sinne päästessä.” Waldo sanoi.
”No,
tässä on pari päivää aikaa miettiä. Sori Brittany, enemmistö päättää. Mutta
ennen kuin otetaan suunta Jerchóvaan, meidän pitää päättää mitä me tehdään
noille.” Eiffel sanoi ja nyökkäsi matkustamoon päin, missä heidän vangitsemansa
sotilaat olivat sidottuina.
”Totta,
eihän me niitä voida ottaa mukaan.” Waldo sanoi ja muutkin nyökyttelivät.
Sitten tuli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät miten olisi parasta toimia.
”Okei.
Minä tiedän.” Eiffel sanoi noin minuutin tuumaustauon päätteeksi. ”Marko, pidä
kurssi. Waldo ja Brita, tulkaa mukaan.” Hän sanoi ja nousi ylös.
Muut
tekivät työtä käskettyä. He olivat oppineet luottamaan, että jos Eiffel sanoi
tietävänsä mitä tehdä, hän myös silloin tiesi. He kävelivät matkustamon
lävitse, kohti aluksen takaosaa. He nousivat tikkaat ylös aluksen toiseen
kerrokseen ja kulkivat vielä kaksista ovista; niistä jotka erottivat matkustamon
ruumasta ja niistä, jotka erottivat ruuman hätäuloskäynnistä.
Ovet
sihahtivat hiljaa auetessaan ja heidän eteensä avautui pimeä, ahdas tila.
Eiffelin astuessa sisään loisteputkivalot vilkkuivat yksitellen päälle. Aluksen
perimmäisessä osassa ei ollut muuta kuin neljä ovea vastakkaisilla seinillä.
Vaikka kuljetusalus ei ollut erikoisen suuri, oli sillä silti peräti neljä
pelastuskapselia. Alus oli suunniteltu kuljettamaan kaksikymmentä henkeä ja
yhteen kapseliin mahtui viisi ihmistä.
”Tartteeko
näitä valmistella mitenkään?” Eiffel kysyi kurkatessaan yhden kapselin ovessa
olevasta ikkunasta sisään.
”Ei
tarvi.” Brittany vastasi ja avasi oven. Kapseliin syttyivät valot sisälle. ”Nää
laukastaan painamalla tätä nappia.” hän sanoi osoittaen kapselin A2 -kokoisen
kojelaudan keskellä sijaitsevaa hieman muita suurempaa nappia. Pienessä
ohjauspöydässä oli säälittävän vähän navigointivälineitä verrattuna avaruusalusten
varsinaisiin ohjaamoihin. ”Ja ulkopuolella on ovenpielessä samanlainen.”
Brittany jatkoi viittoen kädellään. Waldokin astui kapseliin sisään. Hän katsoi
ympärilleen ja naksautti kielellään pari kertaa.
”Joo
joo… Mä tajuan. Sä oot aina niin inhimillinen.” hän hymähti vinosti.
”Vanha
vuohi ei ole niin tyhmä kuin miltä näyttää.” Brittany sanoi virnistäen.
Eiffelkin naurahti.
”Kyllä
täällä jonkun pitää käyttää aivojakin.” Hän vinoili takaisin. Brittany nauroi
ja näytti kieltään, kun Eiffel ei katsonut.
”Haetaan
nyt ne vangit.” Eiffel sanoi. Waldo nyökkäsi ja kääntyi ulos kapselista. Eiffel
oli menossa jo Waldon perään, kun Brittany otti häntä hihasta. Eiffel pysähtyi
ja kääntyi naista kohti.
”Eiffel
kuule…” Brittany aloitti. Hän näytti yllättäen vakavalta ja punnitsi selvästi
sanojaan.
”Mä
tiedän mitä sä meinaat sanoa.” Eiffel sanoi.
”Et
tiedä!” Brittany kivahti.
Eiffel huokaisi. Brittany oli
aina niin vaikea.
”Sä
et halua mennä Jerchóvaan ja mä kyllä ymmärrän sun-”
”Voi
vittu Eiffel! Sä aina luulet tietäväsi! Mulle on tiiätkö yks paskan hailee
mennäänkö me Jerchóvaan tappamaan ittemme vai ei. Toi sun asenteesi mua kyrpii.
Sä oot vaan taas yks paskan tärkee idiootti!” Brittany sähähti ja tuuppasi
Eiffelin tieltään kävellessään kiukkuisesti ulos kapselista.
Eiffel
oli hämmentynyt. Naisia oli yleensä melko vaikea ymmärtää, mutta Brittany oli
taatusti yksi hankalimmista ihmisistä, joita Eiffel tunsi. Silloin, kun Brita
kuului ryhmään, he tulivat ihan hyvin toimeen, mutta sen jälkeen naisesta oli
tullut hyvin nihkeä. Sillä on varmaan
menkat. Eiffel tuumi kävellessään takaisin aluksen pääosastoon.
Matkustamossa
Brittany oli jo auttamassa Waldoa irrottamaan vangit istuimistaan. Hän oli taas
kuin mitään ei olisi tapahtunut. Naisten aivoitukset menivät Eiffeliltä yli
hilseen ja hän päätti olla jatkamatta kinastelua. Waldo nosti ensimmäisen
vangin ylös ja Eiffel tarttui miestä olkavarresta kiinni. He taluttivat miehen
hätäkapseliin sisälle. Brittany, joka tuli heidän perässään latasi aseensa ja
osoitti sillä vankia, kun Eiffel veti hupun miehen päästä pois.
”Jos
sä haluut elää, niin et tee mitään tyhmää. Brittany tässä ei ole yhtä kiltti,
kuin minä.” Eiffel sanoi painokkaasti. Mies näytti pelokkaalta ja nyökkäsi.
Eiffel ja Waldo lähtivät hakemaan loput vangit ja Brittany jäi vahtimaan miestä
kapselin suulle. Pian kaikki sotilaat, pilotti ja perämies olivat kapselissa
sisällä. He toivat myös neljännen sotilaan ruumiin, joka oli kuollut
ammuskelussa. Eiffel irrotti ensimmäisen sotilaan käsiraudat, Brittanyn
vahtiessa tiukkana vieressä.
”Me
annetaan teille mahdollisuus, mitä Liittouma ei antanut meille.” Eiffel sanoi ja
astui kynnyksen yli aluksen sisäpuolelle. ”Voit päästää toverisi vapaiksi kun
olette lähteneet. Toivottavasti joku löytää teidät.” hän sanoi ja sulki
kapselin oven.
Sitten
hän painoi oven pielessä olevaa punaista nappia. Kuului kova pamaus, kun
hätäkapseli irtosi aluksesta ja syöksyi avaruuteen. Luultavasti Liittouma
lähettää aluksen heidän peräänsä, joten heidän täytyy ensin pysähtyä
pelastamaan omansa kapselista ja näin ollen he saavat hieman lisäaikaa paeta.
perjantai 13. joulukuuta 2013
Nouseva Uhka - Kappale 4
Lento Urbe Conditaan
”Valtiatar?” Brittany kohotti kulmaansa ja otti hörpyn
kahvistaan.
”Kyllä.
Varjolaisten kuningatar.” Eiffel sanoi ja lisäsi vettä omaan kahviinsa
Marko käveli ohjaamosta ja
istui Brittanyn viereen sohvalle, aluksen liikkuessa automaattiohjauksella.
”Mutta me tiedetään vain että se on Jerchóvassa.
Me ei tiedetä missä siellä, tai kuka se on. Me ei edes tiedetä minkä näköinen
se on.” hän sanoi kaataessaan itselleen kahvia. Brittany nojasi selkänojaan ja
katsoi Eiffeliä pää kevyesti takakenossa.
”Ootte te kyllä hulluja.” hän sanoi ja hymyili
vinosti. ”Miten te sitten ajattelitte toimia? Jerchóva on iso maa.” hän kysyi.
Eiffel oli miettinyt tätä
samaa kysymystä itsekin jo jonkin aikaa.
”Yksi mahdollisuus on että me etsitään Antaniel
ja sanotaan, että me voidaan hoitaa se homma. Sillä olis kaikki tiedot siitä
kuningattaresta.” Eiffel sanoi hieroen leukaansa. Muut nyökkäilivät.
”Mutta missä Antaniel on?” Waldo kysyi nojaten
eteenpäin.
”Se oli Thadenmaan läheisyydessä, kun me
lähdettiin neljä päivää sitten. Mutta nyt se voi olla melkein missä vain.”
Eiffel sanoi. Oli hetken hiljaista, kun kaikki miettivät seuraavaa liikettä.
”Musta tuntuu…” Marko aloitti ja piti pienen
tauon miettien. ”Me voidaan käyttää tämän aluksen tutkaa. Aluksen tietokoneessa
on Antanielin aluksen tunnisteet. Lisätään ne tutkan tietokantaan ja me voidaan
ehkä jäljittää Antanielin alus. Mutta meidän pitää olla kuitenkin tarpeeksi
lähellä, sillä tutkan kantama ei ole kovin pitkä. Antanielin alus saa olla
korkeintaan 50 valominuutin päässä. Jos se on kauempana, meillä ei ole mitään
toivoa löytää sitä.” hän sanoi.
”Eikö tällä pääse matkustamaan
valonnopeudella?” Britanny kysyi. Marko hieraisi leukaansa.
”Pääsee, mutta se kuluttaa paljon
polttoainetta. Ja sitä ei ole loputtomiin jäljellä.” Marko sanoi.
”Jos
me ajellaan pitkin ja poikin aurinkokuntaa, meiltä loppuu bensa ja happi ja
sitten me vaan kuollaan, joko tukehtumalla tai nälkään.” Eiffel lisäsi ja muut
nyökkäilivät.
”Okei, koitetaan sitä. Otetaan kurssi
Thadenmaahan päin, hyvällä tuurilla Antaniel on yhä siellä.” Eiffel sanoi.
Marko nyökkäsi ja nousi ylös. Muutkin nousivat ja he menivät Markon perässä
ohjaamoon. Marko istuutui ja alkoi näpytellä tietokonetta. Hän aukaisi tutkan
ja syötti koneeseen Antanielin aluksen tunnukset. Marko vaihtoi aluksen
käsiohjaukseen ja muut istuivat alas. Tietokone laski hetken, kunnes
kojelautaan syttyi sininen valo ja alus hyrähti.
”Antaniel on luultavasti yhä lähellä
Thadenmaata, kun alus sai heti vainun.” Marko sanoi ja napsautti jotain nappia.
Hän nyökkäsi muille ja alus kiihdytti matkaan.
Kului päivä, kului toinen.
Tunnit matelivat pienessä aluksessa, jossa viisi ihmistä yritti saada aikansa
kulumaan. Mitä kauemmin aikaa kului, sitä tunkkaisemmaksi ilmapiiri alkoi
käydä. Eiffel yritti pitää mieltä korkealla juttelemalla kaikille vuorotellen,
mutta hänkin huomasi pian, että muiden naamat alkoivat vain ärsyttää. Lopulta
Eiffelkin tyytyi istumaan hiljaa puhumatta mitään. Hän vaihtoi vain pari sanaa
välillä Markon, välillä Brittanyn kanssa.
Eiffel
oli pistänyt merkille, että Waldo oli muuttunut Priorista lähdön jälkeen
jälleen sulkeutuneemmaksi. Hän saattoi istua hiljaa pitkiäkin aikoja, mutta
puhuteltaessa yritti vaikuttaa pirteämmältä. Se sai Eiffelin levottomaksi. Nämä
merkit hän oli nähnyt aiemminkin. Vuosikausia sama järjestys. Aluksi hän vakuuttaa
kaikki, että selätti masennuksensa; mutta jo parin kuukauden kuluttua, hän jo
vajoaa samaan synkkyyteen kuin aiemmin. Nyt oli kulunut paljon lyhyempi aika.
Ei tarvinnut olla kouluja käynyt tietääkseen, että myötätuuli saattaa kääntyä
nopeastikin sairastuneessa mielessä. Minun
täytyy pitää häntä silmällä. Parempi nukkua vähemmän, kuin siivota verta
seinältä.
Enemmän
Eiffel oli kuitenkin huolissaan Mendezistä, joka näkönsä menettämisen jälkeen
oli muuttunut kaikista eniten. Hän näytti synkältä ja halusi istua aina muista
erillään. Mutta pahinta oli hiljaisuus. Kun Mendeziltä kysyi jotain – mitä
tahansa, hän ei vastannut. Joskus hän saattoi nyökätä tai pudistaa päätään. Eiffel
tiesi, että Mendez oli vain hyvin lyöty sokeuden takia ja hänen masennuksensa
oli vain reaktio tilan aiheuttamaan shokkiin. Hän tarvitsee vain aikaa, Eiffel mietti katsoessaan sohvalla
istuvaa Mendeztä, joka joutui juuri vastentahtoaan Brittanyn sosiaalisen
hyökkäyksen uhriksi. Pitkän mankumisen jälkeen Mendez suostui ottamaan Britan
keittämää kahvia ja tyttö poistui paikalta, kuin olisi juuri voittanut sodan.
Mendez
oli ollut porukan täyspäisin aina. Realisti. Rationalisti. Viilipytty, kuten
Marko sanoi. Kun kaikilla muilla meni vähän liian lujaa, Mendez oli aina se,
joka piti päänsä kylmänä. Siksi hän on lyömätön rintamalla. Jos vaikka piiritys
näytti menevän reisille ja toiset alkoivat hutiloida stressin alla, hänen
aivonsa alkoivat käydä täydellä teholla. Kalistarin linnassakin se oli Mendez
joka äkkäsi kellarin ensimmäisenä. Eiffelistä oli kiusallista myöntää, mutta
hän ei ollut huomannut luukkua laisinkaan. Tilanne näytti nyt pahalta, mutta Eiffel
uskoi että Mendez tokenisi. Hän on
kokenut pahempaakin, me kaikki olemme.
Eiffel
kiitti Brittanya kahvista ja käveli ohjaamoon. Muut jäivät matkustamoon ja
Eiffel sai vaihteeksi hetken omaa rauhaa. Hän istuutui toiselle etupenkille ja
laski kahvikupin kojelaudan päälle, vaikka Marko oli kieltänyt häntä monta
kertaa. Eiffel oli puolestaan vetänyt joka kerta johtaja-kortin, jolla hänellä
oli tapana perustella etuoikeuksiaan, vaikka häntä ei oltu koskaan virallisesti
valittu kapteeniksi. Itse asiassa hän ja Waldo olivat yhdessä perustaneet
ryhmän, johon sitten Mendez ja Brittany olivat liittyneet myöhemmin.
Jossain
vaiheessa alkutaipaleessa Eiffel oli huomannut muiden seuraavan hänen
esimerkkiään, ja lähes kaikki päätösten teko siirrettiin aina hänelle. Lopulta
hän oli omaksunut johtajan roolin ja he kaikki olivat tehneet asiasta
sanattoman sopimuksen. Johtaminen oli vain sujunut Eiffeliltä luonnostaan,
vaikkei se aina ollut helppoa. Ensimmäinen aidosti vaikea päätös oli korvata
Brittany Markolla. Ryhmän dynamiikan kannalta neljä päätä oli paras kokoonpano,
ja he eivät yksinkertaisesti tarvinneet nimenomaan Brittanya.
Eiffel
huokaisi ja hörppäsi kahvia, joka alkoi olla juuri sopivan lämpöistä. Hän
muisti elävästi sen päivän, kun joutui antamaan Brittanylle lähtöpassit reilut
viisi vuotta sitten. He olivat juuri siirtäneet päämajansa Városiin ja olivat
hakemassa viimeisiä tavaroita vanhasta leiristä, kun he olivat nähneet palavan
talon, josta kuului avunhuutoja. Talo oli syrjässä, eikä lähellä ollut
asutusta, joten he kokivat velvollisuudekseen mennä apuun. Talon sisältä he
löysivät Markon, joka oli pahasti loukkaantunut ja jätetty taloon kuolemaan.
Marko ei koskaan kertonut mitä alun perin oli tapahtunut, mutta näin he
tutustuivat häneen.
Lopulta
ilmeni, että Marko olisi sopiva lisä heidän ryhmäänsä teknisen osaamisensa ja
ajoneuvotietämyksensä ansiosta. Ainoa ongelma oli kenestä he luopuisivat hänen
tieltään. Päätöksen teko siirtyi luonnollisesti Eiffelille. Ongelmaratkaisukykynsä
ansiosta Mendez oli korvaamaton ja Eiffel piti Waldoa vertaisenaan. Brittanyllä
oli terävä pää ja hän hallitsi myös tarkkuus-ammunan, mutta ei vain yhtä hyvin,
kuin Waldo. Lisäksi tyttö oli kova ilmaisemaan mieltään ja ajautui usein
riitaan Eiffelin kanssa. Ratkaisu ei ollut ollut helppo, mutta Eiffel sai heti
tuntea sen nahoissaan. Brittany veti herneen syvälle nenäänsä ja syytti
Eiffeliä sovinistiksi ja vaikka miksi. Naikkosen mielestä ryhmä olisi toiminut
hyvin viidellä hengellä, mutta Eiffel ei ollut samaa mieltä. Hänellä oli lähes
kaksikymmentä vuotta enemmän kokemusta rintamalta, ja oli nähnyt mikä toimii
parhaiten. Brittany oli kuitenkin vakuuttunut, että Eiffel erotti hänet, koska
oli nainen. Tyttö lähti vihaisena ja katkerana, eikä koskaan antanut hänelle
anteeksi. Tämän jälkeen Brittany oli vaihtanut tarkkuusammunnan
kamppailulajeihin. Tyttö halusi selvästi näyttää, että Eiffel oli tehnyt
virheen erottaessaan hänet.
Viimeinen
hörppy kahvia oli kylmä ja maistui kitkerältä. Eiffel irvisti ja laski kupin
kojelaudalle. Silloin taulussa syttyi vihreä valo ja kuului piippaus. Eiffel
kääntyi matkustamoon.
”Marko,
tänne.” hän huikkasi. Marko nousi ylös ja talsi laiskasti ohjaamoon.
”Eiffel,
kuppi.” hän sanoi happamasti ja istuutui alas. Hän napsautti aluksen
käsiohjaukselle ja tarkkaisi tietokoneeseen ilmestyviä lukemia. Myös Brittany
ilmestyi ohjaamoon heidän taakseen.
”Antanielin
alus.” Marko sanoi enemmän Britalle kuin Eiffelille ja naputteli jotain
koneeseen. Brittany kiepsahti ympäri ja asteli nopeasti matkustamoon, josta
palasi pian Waldon ja Mendezin kanssa. Kaikki istuutuivat alas. Alus tärähti
vaisusti ja alkoi hiljentää vauhtia.
”Tuolla.”
Marko sanoi osoittaen eteenpäin. Etäisyydessä näkyi pieni piste, joka lähestyi
hitaasti. Pian pisteestä sai selvää, että se oli Antanielin alus. Lähestyessään
alusta he kuitenkin huomasivat, että kaikki ei ollut kohdillaan.
”Mitäh…?”
Eiffel ihmetteli kulmiaan kurtistaen.
Kun
he lopulta olivat näköetäisyydellä, näki selvästi, että alus oli ollut
tulituksen alaisena. Avaruudessa leijui rojua ja aluksen osia. Alus pyöri
akselinsa ympäri pimeänä ja elottoman oloisena. Heidän saavuttaessaan kohteensa
karu todellisuus paljastui heille. Kyljessä näkyi ammottava aukko ja toinen
moottori oli ammuttu irti. Kaikki tuijottivat hiljaa ja Brittany kuvaili
Mendezille mitä he näkivät.
”Varjolaiset?”
Waldo kysyi.
”Todennäköisesti.”
Eiffel sanoi vakavana.
”Mitä
me nyt teemme?” Marko kysyi.
Kysymys oli hyvä.
”Skannaa
alus.” Eiffel sanoi ja Marko teki työtä käskettyä.
Tietokone raksutti hetken ja piippasi
skannauksen loputtua.
”Aluksella
on paikoin vielä happea. Se tarkoittaa toimivia ilmalukkoja.” Marko sanoi.
”Pitäisikö
meidän tarkistaa alus? Jos siellä on eloonjääneitä?” Waldo ehdotti.
Eiffel
raapi päätään. Ehkä Antaniel on yhä hengissä aluksella. Tai he saattaisivat
löytää tiedot Varjon kuningattaresta, jolloin matka ei olisi ollut aivan turha.
”Ehkä,
mutta ilman pukuja tuonne ei ole asiaa. Vaikka siellä on happea, me ei voida
tietää tarkalleen missä sitä on. Lisäksi nää lukemat sanoo, että siellä on
melkoisen kylmä. Eiffel?” Marko sanoi katsoen Eiffeliä kysyvästi.
”Jep.
Pelataan varman päälle. Jos Varjolaiset on olleet asialla, en usko että
eloonjääneitä löytyy, mutta siellä saattaa olla hyödyllistä infoa. Nakataan
puvut niskaan ja aseet kans.” Eiffel sanoi.
Muut
nyökkäsivät. Brittany ja Waldo painuivat laittamaan tavarat valmiiksi, kun
Marko ohjasi Cer909:n Antanielin risteilijän laiturista sisään. He olivat
sopineet jo aiemmin, että Mendez tulee mukaan, vaikka hän tulisi olemaan
enemmän taakka. Sokeana hän ei pystyisi ohjaamaan alusta, ja jos jotain
sattuisi, hän olisi täysin yksin avuttomana. Tätä tietenkään ei kukaan
kehdannut sanoa ääneen, mutta kaikki tiesivät sen. Brittany oli heti lupautunut
Mendezin silmiksi ja näin ollen he päättivät piilottaa, ja jättää aluksensa
Antanielin muiden kiitäjien joukkoon.
Ilmalukko sihahti auetessaan.
Ensimmäisenä sisään astui Eiffel. Hän astui pimeälle käytävälle ja katsoi
molempiin suuntiin, ennen kuin hölkkäsi ensimmäisen nurkan luokse. Eiffel
tarkisti reitin, ennen kuin antoi muille radiolla merkin. Seuraavaksi tuli
Waldo, perässään Brittany, sekä Mendez ja häntää piti Marko. Mendez oli jo
alkanut tottua sokeuteen ja hän liikkui helpommin kuin aiemmin, vaikka tarvitsi
vielä ohjausta. He tulivat Eiffelin luokse, josta etenivät samassa
järjestyksessä pimeitä käytäviä pitkin. Ketään ei näkynyt heidän kulkiessaan,
ainoastaan välillä käytävät yksittäiset valot räpsähtelivät autioilla
käytävillä. Ilmassa oli savua ja Eiffelin kypärän näyttö kertoi välillä
hälyttävistä lukemista erilaisia kaasuja ja hän oli tyytyväinen, että olivat
päätyneet käyttämään pukuja. Toisaalta hän alkoi olla vakuuttunut siitä,
etteivät he tulisi löytämään eloonjääneitä alukselta.
Melkein tunnin harhailtuaan aluksella he
löysivät lopulta komentosillalle. Matkalla he olivat vähitellen törmänneet
kuolleisiin miehistön jäseniin käytävillä. Osa oli ammuttu osa oli raadeltu. Shakaaleja. Komentosillan ovi oli rikki
ja Eiffel, Waldo ja Marko joutuivat kolmestaan avaamaan sen pelkällä voimalla.
Koko ohjaamo oli savun täyttämä ja siellä täällä oli enemmän tai vähemmän
tuhoutuneita ruumiita. He tarkistivat kaikki, vaikka ne näyttivätkin selviltä
tapauksilta. Komentosilta oli saanut pahiten ulkoisia ja sisäisiä vaurioita.
Eiffel viittoi muille kohti kojelautaa.
”Tarkistetaan
lokikirja.” hän sanoi radioon. Marko harppoi romun ja ruumiiden yli
kojelaudan ääreen. Ensin näytti siltä, ettei tietokone tulisi avautumaan, mutta
aikansa säädettyään Marko sai kuin saikin koneeseen elämää. Kojelaudan valoen
syttyessä muut astuivat lähemmäs. Eiffel napsautti kypäränsä ulkoisen mikrofonin
päälle kuullakseen nauhan. Aluksi kuului pelkää valkoista kohinaa, kunnes
seasta alkoi erottua yksittäisiä sanoja.
…Lähettävät…-
viestissä eivät…- vihamielisiä…- lähestyvät. Toistan, alukset lähestyvät. He
tulittavat kapteeni- … vat suojakentän. Käynnistäkää…- …kakkosmoottori
menetetty! Evakuoikaa! -…nyt! Toistan evakuoikaa!... Sitten pelkkää tyhjää.
Marko toisti nauhan vielä pari kertaa, kunnes kojelaudasta loppui viimeinenkin
virta, eikä tietokone suostunut enää käynnistymään.
”Antaniel
on joko kuollut, kuten nämä kaikki muut, tai sitten hän onnistui pakenemaan.
Jos hän on onnistunut pelastautumaan kapselissa, hän tuskin on kovin kaukana.”
Eiffel sanoi. Muut katselivat ympärilleen hiljaa.
”Etsitään
Antanielin huone ja koitetaan löytää sen kuningattaren tiedot sieltä.”
Waldo sanoi radioon. Eiffel kuittasi ja he lähtivät pois komentosillalta.
Eiffel muisti, että Antanielin huone oli
aluksen korkeimmassa kerroksessa, mutta kaikki hissit olivat epäkunnossa.
Jonkin aikaa etsittyään, he löysivät rappuset, jotka oli rakennettu
hätäuloskäynnin yhteyteen. He kipusivat pilkkopimeässä kierreportaita ylös.
Ahdas savun täyttämä portaikko toi Eiffelille epämiellyttävästi mieleen
Kalistarin linnan kapeat käytävät. Hänelle tuli ahdistava tunne, kuin etiäinen
ennen kuin jotain pahaa tapahtuu. Eiffel napsautti varmistimen pois aseestaan.
He saapuivat ylimpään kerrokseen.
Loisteputkivalot rätisivät ja välkkyivät. Katto oli osittain romahtanut ja
siitä roikkui rakenteita, johtoja ja putkia. Lattialla oli vettä. Käytävällä
makasi yksi kuollut vartija ja edessäpäin näkyi toinen. He kulkivat molempien
vartioiden ohitse. Brittany kokeili kummankin pulssia, mutta paljon hätäisemmin
kuin aiemmin. Hänkään ei uskonut aluksesta löytyvän enää yhtään eloonjäänyttä.
Käytävän päässä olevan oleskeluhuoneen
lasiseinä näkyi jo, kun yhtäkkiä kuului ääni. Tai pikemminkin tuntui. Matala
jyrinä ja narina, kuin valtavaa ruosteista ovea avattaisi hitaasti. Kaikki seisahtuivat
kuuntelemaan. Silloin alus vavahteli ja alkoi hitaasti kallistua vinoon. Kaikki
tarrasivat seinästä kiinni tukea, kun alus tärähti voimakkaasti ja jostain aluksen
toisesta päästä kuului kova paukahdus. Brittany huusi jotain ja osoitti
eteenpäin. Eiffel katsoi ja näki lasiseinän läpi suuren aluksen lipuvan
Antanielin aluksen vieressä. Tämä ei ollut hyvä. Tuntui toinen voimakas
vavahdus ja heidän jalkansa nousivat ilmaan. Vieras alus pysäytti Antanielin
laivan pyörivän liikkeen ja he leijuivat ilman keinotekoista painovoimaa.
”Magneetit
päälle!” Eiffel karjaisi radioon ja alkoi hapuilla puvun hihassa olevaa
kontrollilevyä. Hän napsautti nappia, jossa oli magneetin symboli ja
kengänpohjissa olevat sähkömagneetit nappasivat metallilattiaan kiinni. Hän
kääntyi ympäri ja auttoi Mendezille magneetit päälle. Vieressä Marko tipahti
puoliksi selälleen lattiaan, josta nousi kevyesti lähes suorille jaloille.
Sähkömagneeteista oli apua, mutta niiden varassa kävely oli huomattavasti
kömpelömpää kuin keinotekoisen painovoiman varassa. Pian kaikki olivat jalat
kiinni lattiassa. Ikkunoista näkyi toinen alus, joka oli kiinnittynyt heistä
katsoen yläoikealle. Aluksen suunnasta alkoi kuulua tasaisia kolahduksia.
Käytävän ilmanpaine romahti. Kypärän luvut näyttivät lähes tyhjiötä.
”Hitto.
Nyt äkkiä takaisin hävittäjään!” Eiffel huusi ja he lähtivät juoksemaan
tulosuuntaan. Juokseminen oli hankalaa, vaikka sähkömagneettien imu oli
aavistuksen heikompi, kuin aluksen oma painovoima. Keveys ei automaattisesti
tarkoita helppoa. Lisäksi käytävällä leijuvat katon rakenteet hidastivat kulkua
ja he takertuivat vähän väliä johtoihin tai alumiinirimoihin. Päästyään
esteradan läpi Eiffelin niskakarvat nousivat pystyyn. Kuolleiden vartioiden
ruumiit näyttivät aavemaisilta kelluessaan ilmassa pimeällä käytävällä. Tyhjiöolosuhde
oli saanut ruumiit turpoamaan luonnottoman näköisiksi. Lattiaa peittänyt vesi
kellui jäätyneinä pisaroina ilmassa; näky olisi voinut olla kaunis ilman turvonneita ruumiita. Eiffel nielaisi ja työnsi sitten irvokkaan
ruumiin pois tieltään. Muut tulivat heti hänen kannoillaan.
Päästyään
portaikkoon Eiffel napsautti magneetin pois päältä. Rappusissa kulki nopeammin
vain vetämällä itseään kaidetta pitkin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Mendez
tarttui Waldon puvusta kiinni ja hän veti molemmat alaspäin portaita. Kolme
kerrosta laskeuduttuaan Eiffelin täytyi pinnistellä pitääkseen mielessään
kuinka päin hän oikeasti oli. Hänen aivonsa tahtoivat ajatella hänen kulkevan
sivuttain, vaikka hän laskeutui pää alaspäin. Suuntavaiston menettäminen olisi
nyt kohtalokasta. Jostain kuului taas kolahdus. Ilmaa oli selvästi vielä sen
verran, että äänet kuuluivat etäisesti. Eiffel piti päänsä kylmänä, edessäpäin
näkyi ovi, josta he olivat tulleet rappusiin. Hän kiskoi itsensä kaidetta
pitkin ovelle ja potkaisi sen auki.
Käytävällä
hän napsautti magneetit takaisin päälle ja katsoi nopeasti ympärilleen.
Komentosilta oli käytävän päässä oikealla. Eiffelillä oli melko hyvä
suuntavaisto, mutta sokkeloisessa aluksessa se oli koetuksella. Kun muut
tulivat käytävälle, hän viittoi heitä seuraamaan ja lähti juoksemaan takaisin
tuttua reittiä. Yhtäkkiä nurkan takaa välähti valo. Ennen kuin Eiffel ehti edes
ajatella mikä valon aiheutti, ilmestyi käytävän päähän kaksi valkoiseen
univormuun ja kypärään pukeutunutta miestä. Eiffel nosti aseensa juuri kun
miehet huomasivat heidät. Hän ampui. Toinen mies sai osuman ja toinen pakeni tulosuuntaansa.
”Tuonne!” Eiffel huusi muille ja osoitti sivulle kääntyvää
käytävää. He kääntyivät juoksuun sivukäytävää pitkin kohti aluksen sokkeloista
ydintä. Seinän takaa kaikui juoksuaskelia. Eiffel tunsi pulssinsa kohoavan kuin
elohopea helteellä. Heidän edessään ovi paukahti auki ja käytävälle syöksyi
tusina samanlaisiin univormuihin pukeutuneita sotilaita, jotka alkoivat
välittömästi tulittaa heitä plasma-aseilla. Eiffel ja muut ottivat suojaa ovien
syvennyksistä ja vastasivat tuleen. Tätä
menoa meiltä loppuu ammukset. Eiffel
ajatteli. Hän kurkisti nopeasti syvennyksestä. Sotilaita oli jo ainakin
kymmenen ja lisää tuli koko ajan.
”Eiffel! Mitä nyt?!” Waldo huusi radioon, kun yksi plasma-ammus osui oven
pieleen aivan heidän päidensä yläpuolelle. Silloin heidän radioistaan kuului
räsähdys. Joku pääsi heidän taajuudelleen ja he kuulivat äänen kypäriensä
sisältä.
”Tämä on Liittouman amiraali Pal´aden.
Vastarinta on turhaa. Meillä on ylivoima.” Eiffel kuunteli epäuskoisena.
”Liittouman
nimeen, antautukaa nyt ja säästämme henkenne.” ääni radiossa sanoi ja
sotilaat lakkasivat tulittamasta. Eiffel katsoi muita. Brittany näytti
pelokkaalta, Mendez ja Marko olivat kummissaan. Ainoastaan Waldo pudisti
tuimasti Eiffelille päätään ja hän tiesi heti mitä Waldo ajatteli. Eiffelillä
oli kuitenkin hyvin paha tunne tästä. Hän ei tahtonut antautua, mutta
taisteleminen saattaisi olla itsemurha. Toisaalta aseiden käyttö Priorin
ulkopuolella oli Liittouman lakien mukaan äärimmäisen tuomittavaa, eikä hän
tiennyt mitkä sanktiot heitä odottaisi pidätettäessä. Pahempaa kuin kuolema?
Eiffel
huokaisi ja laittoi varmistimen päälle aseeseensa ja astui syvennyksestä pois
kädet ylhäällä. Kuusi sotilasta syöksyi heti häntä kohti. Kaksi heistä pakotti
Eiffelin maahan polvilleen ja osoittivat häntä aseillaan laittaessaan hänet
käsirautoihin. Loput sotilaat juoksivat pidättämään muut. Brittany ja Marko
nostivat omat ja Mendezin kädet ilmaan, mutta Waldo löi ensimmäistä sotilasta
aseensa kannalla kaulaan ja sai neljä sotilasta kimppunsa ja pian hän makasi
Eiffelin vieressä maassa vatsallaan, viisi asetta osoittaen kohti.
Sotilaiden
takaa asteli esiin mies, jolla oli päällään harmaa-valkoinen univormu, jossa
oli kiinni amiraalin arvomerkit ja rinnassa Liittouman valkoinen kolmio. Hän
oli ilmeisesti Pal´aden, joka oli puhunut heille radioon. Amiraali tarkasti
nopeasti tilanteen, viittoi yhdelle sotilaalle ja ilmeisesti sanoi jotain.
Sotilas nyökkäsi ja hölkkäsi edeltä pois. Amiraali antoi käsimerkin ja kääntyi
samaan suuntaan. Heidät revittiin ylös ja lähdettiin taluttamaan amiraalin
perässä. Eiffel mietti, mihin liemeen hän olikaan heidät nyt saattanut.
Heidät kävelytettiin pois
Antanielin alukselta Liittouman sota-laivaan sisään. Päinvastoin kuin
Antanielin alus, joka oli ollut vanhanaikainen matkustuslaiva, Liittouman alus
oli parasta insinööritaitoa edustava militaarinen yksikkö. Heidän tullessa
alukselle heidät pysäytettiin ensimmäisenä ilmalukkoon. Paineen tasattua, sotilaat
poistivat kaikilta kypärät. Amiraali otti oman kypäränsä pois. Hän oli noin
viisikymppinen ihmismies, jolla oli päivettynyt, ahavoitunut iho ja lyhyt musta
tukka, joka oli harmaantunut valkoiseksi ohimoilta. Hän katsoi kaikkia tarkkaan
ja epäluuloisena, ja Eiffelin naamaa hän katsoi muita pidempään. Sitten
ilmalukon ovi sihahti auki. Amiraali pyörähti ympäri ja lähti marssimaan
vauhdikkaasti käytävälle. He astuivat sota-alukseen amiraalin perässä.
Karut
leveät käytävät olivat päällystetty valkoisella alumiinilla. Jokaisella ovella
seisoi ainakin kaksi vartijaa ja ovia oli paljon.
”Pal´aden tässä. Meillä on vankeja.” amiraali
sanoi kädessään olevaan laitteeseen. He kävelivät mutkittelevia käytäviä
aikansa, kunnes tulivat hissille. He nousivat hissillä kymmenen kerrosta
ylöspäin. Ovet aukesivat ja he astuivat suureen halliin, joka oli täynnä
pienempiä aluksia, sekä sotilaita jotka kulkivat tärkeän näköisinä edes
takaisin. Eiffel huomasi kauempana alusten takana ainakin kaksikymmentä
shakaalia valkoisissa panssareissa, jotka kulkivat parijonossa näkymättömiin.
Heidät marssitettiin amiraalin perässä hallin laitaan,
johon heidät pysäytettiin. Sotilaat komensivat heidät selkä seinää vasten,
sillä välin kun amiraali antoi yhdelle sotilaista ohjeita. Sitten amiraali
käveli pois ja he jäivät odottamaan, neljän sotilaan osoittaen heitä koko ajan
aseillaan. Siinä he seisoivat ja odottivat. Ohitse kulki sotilaita ja
upseereja, kenraaleja ja kapteeneja. Kaikilla tuntui olevan kiire. Välillä
hallissa kaikui kuulutuksia yleiskielellä. Eiffel höristi korviaan, kun kaksi
kersanttia kulki ohitse puhuen keskenään.
”…Jerchóvaan. Tilanne on uhkaava. Kaikki tiet
on suljettu. Demóon ja Rannanmóon. Varjolai…” sitten tuli taas kuulutus, eikä
Eiffel kuullut kokonaan mitä mies selitti, kunnes hän oli jo kuuloetäisyyden
ulottumattomissa. Aika mateli ja seisominen alkoi puuduttaa jalkoja.
Lopulta amiraali palasi mukanaan
korkea-arvoisen näköinen mies valkohopeisessa kaavussa, sekä miehen
henkivartijat. Miehen kasvot olivat kuin puusta veistetyt ja arvokkaat, hänellä
oli olkapäille ulottuva valkoinen tukka, joka oli lähtenyt pakenemaan otsalta.
Mies ja amiraali pysähtyivät heidän eteensä silmäillen kaikkia vuorollaan
vakavana.
”Keitä te olette ja mitä te teitte tuossa
aluksessa?” valkotukkainen mies kysyi yleiskielellä. Hänen puheestaan kuului
keskigalaksin aksentti, joka sai sanojen viimeisen tavun nousemaan hieman.
Tyypillinen Liittouman viranhaltian puhetyyli, Eiffel ajatteli, mutta ei
vastannut miehen kysymykseen mitään. Kukaan muukaan ei sanonut mitään. Mies
näytti tyytymättömältä.
”Vai niin. Mikäli ette suostu yhteistyöhön,
meillä on syytä olettaa teidän työskentelevän Varjolaisille. Toistan, mitä te
teitte tuossa aluksessa?” hän sanoi kärsimättömästi.
”Emme ole Varjolaisia, mutta asiamme ei kuulu
teille.” Eiffel sanoi. Mies katsoi häntä tiukasti.
”Kertokaa kenelle te työskentelette?” hän
sanoi.
”Me emme työskentele kenellekään. Mistä meitä
syytetään?” Eiffel sanoi uhmakkaasti. Hän ei aikonut alkaa nöyristelemään, oli
mies kuinka korkea-arvoinen tahansa. Mies näytti siltä, kuin olisi nielaissut
jotain pahan makuista.
”Vihamielisestä virkavallan vastustamisesta.
Laittomasta oleskelusta Liittouman miehittämällä alueella. Lisäksi käyttämänne
aseet ovat Liittouman alueella ehdottoman kiellettyjä.” mies sanoi ja piti
tauon. Hän katsoi jokaista arvostellen ja jatkoi sitten:
”Pidätämme
teidät Liittouman nimeen epäiltynä Liittouman vastaisesta toiminnasta,
virkavallan väkivaltaisesta vastustamisesta ja laittomien aseiden hallussapidosta
ja käytöstä. Teidät tullaan viemään Urbe Conditaan, Liittouman oikeuteen kuulemaan
tuomionne. Amiraali, viekää heidät pois.” mies sanoi tiukasti ja marssi sitten
tiehensä, kiireisten askelien kaikuen kauan hänen jälkeensä. Ehkä oli sittenkin virhe antautua. Heillä ei ollut enää mahdollisuutta paeta. Miehen sanat kaikuivat Eiffelin päässä hänet hiljalleen tajutessaan, että oli tehnyt elämänsä toiseksi suurimman, tai ehkäpä jopa suurimman virheen.torstai 5. joulukuuta 2013
Nouseva uhka - Kappale 3
Város
Pieni
sininen planeetta lähestyi heitä hitaasti. Prior oli noin kuun[1]
kokoinen, mutta neljä viidesosa
planeetasta oli veden tai jään peitossa. Paksu pilvikerros peitti Priorin lähes
kokonaan. Heidän kotimaassaan paistoi kyllä aurinko, mutta yleensä oli pilvistä
ja satoi vettä. Marko valmisteli alusta laskeutumiseen ja muut istuivat alas ja
kiinnittivät turvavyöt. Alus alkoi täristä voimakkaasti, kun se sukelsi
ilmakehään ja pian he olivat pilvimassan sisällä. Heillä ei ollut hajuakaan
minne päin Prioria he laskeutuisivat. Alus ei liikkunut, yhtä nopeasti
ilmakehässä, kuin tyhjiössä, joten he toivoivat että olisivat edes oikealla
puolella palloa. Lopulta pilvet hälvenivät ja he alkoivat tähystää missä
olivat.
”Tuolla on tukikohta 3.
Käänny ympäri, Marko.” Eiffel sanoi ja viittoi eteenpäin. Marko käänsi aluksen
ja he lensivät kohti pääkaupunkia.
”Eikö nää tukikohdat ole
hylättyjä?” Waldo kysyi.
”Joo, miks?” Eiffel
vastasi.
”Miks tuolla näkyy sitten
liikettä?” Waldo osoitti alas. Kaikki katsoivat alas ja näkivät, että alla
olevassa tukikohdassa liikkui paljon väkeä.
”Armeijako?” Mendez kysyi.
Yhtäkkiä alhaalta laukaistiin ohjus heitä kohti.
”PERKELE!” Marko huusi ja
veti ylös. Alus ampaisi pilvien sekaan. Kaikki paitsi Marko paiskautuivat
aluksen takaosaan. Marko katsoi tutkaa.
”Vielä perässä! Voi
saatana!” hän sähähti ja napsautti paria nappia. Kuului paukahdus, kun Markon
laukaisema soihtu lensi pilviin. Marko teki tiukan käännöksen ja muut lensivät
vasemman puoleiseen seinään.
”Jes! Toimi.” Marko sanoi
vilkaistuaan tutkaa. Hän suoristi koneen, mutta jatkoi matkaa pilvien seassa.
”Qué carajo!?” Mendez
äyskäisi. Hänellä ei ollut hajuakaan, mitä tapahtui.
”Meitä ammuttiin
ohjuksella. Se lähti soihdun perään.” Marko sanoi irrottamatta katsetta
kojelautasta.
”Mitä hittoa ne meitä
ampui?” Waldo sanoi vihoissaan. Eiffel auttoi Mendezin takaisin istumaan.
”Mulla on paha tunne
tästä. Marko, ohjaa alus kohti Ei Kenenkään Maata. Toivotaan, että meidän auto
on vielä siellä, minne me se jätettiin.” Eiffel sanoi.
”Onko hyvä ajatus jättää alus
Ei Kenenkään Maalle?” Marko kysyi.
”Mä tiedän yhden paikan.
Ohjaa nyt vaan sinne.” Eiffel sanoi. Marko nyökkäsi ja muut istuivat alas. He
lensivät eteenpäin pari minuuttia, kunnes Marko uskalsi laskea koneen pilvien
alle. He olivat jo kaukana tukikohdasta ja lensivät metsän yllä.
”Ohjaa tonne, tuota vuorta
kohti.” Eiffel osoitti. Marko teki työtä käskettyä. Lähestyessään vuorta he
näkivät solan, jota olisi mahdoton havaita metsästä käsin. Marko ohjasi solaan,
jonka pohjalla oli vanha pienlentokenttä.
”Mä voin luvata, ettei
kukaan tiedä tästä paikasta mitään. Ottakaa Antanielin palkkarahat mukaan.”
Eiffel sanoi.
Marko ohjasi aluksen kiitoradalle ja laskeutui. He
nousivat ulos ja lukitsivat aluksen. Eiffel piilotti heidän palkkionsa hylättyn
konehallin varastoon. Sitten hän meni edeltä solan aukolle ja tähysti alas kohti
Ei Kenenkään Maata. Lähes neljävuosikymmentä sitten, Prioria ravistelleiden
sisällissotien jälkeen Ei Kenenkään Maa jäi miehittämättä, kun kaupunkivaltiot
perustettiin. Pieni ja harvaan kansoitettu Prior koostuu viidestä autonomisesta
kaupungista. Sotien loputtua ihmiset lähiympäristöstä olivat muuttaneet
lähimpään kaupunkiin, Városiin.
Eiffel siristi ainoaa silmäänsä ja tähysti kohti
vanhaa tukikohtaa. Metsässä ei näkynyt liikettä tai mitään, mikä voisi viitata
siihen, että heidät olisi nähty. Eiffel viittoi kädellään ja muut hiipivät
hänen luokseen. He lähtivät laskeutumaan alas laaksoon kivikkoista polkua
pitkin. Pian kalliot vaihtuivat metsään ja he kiiruhtivat puolijuoksua
eteenpäin.
Puolituntia ja muutamaa pysähdystä myöhemmin he
tulivat metsän reunaan. Niityllä ei näkynyt ketään. Pellon reunassa jonkun
sadan metrin päässä heistä näkyi auto ja he lähtivät kulkemaan sitä kohti. Pian
he saapuivat autonsa luokse, siihen mihin he olivat sen lähes kaksi kuukautta
sitten jättäneet. Jeeppi oli kyljellään ja täynnä roskia. Eiffel, Marko ja
Waldo tarttuivat auton kyljestä kiinni ja ryhtyivät nostamaan sitä pystyyn.
Mendez seurasi vieressä polttaen tupakkaa apeana. Pian jeeppi rysähti oikein
päin ja Marko hyppäsi kuskin paikalle. Hän viskoi roskia ulos, otti avaimet
taskustaan ja alkoi käynnistää autoa. Moottori starttasi neljännellä
yrityksellä ja bensaa oli vielä puoli tankillista. Muutkin nousivat kyytiin.
Marko laittoi ykkösen silmään ja käänsi auton ympäri, kohti Városia.
Maantie oli harvinaisen autio. Liian autio. Eiffel
tunsi nahoissaan, että kaikki ei ollut niin kuin piti. Hän ei kuitenkaan
halunnut manata, joten oli hiljaa. Kukaan ei puhunut mitään ja hiljaisuus alkoi
käydä hermoille. Marko napsautti radion päälle. Kuului pelkkää kohinaa. Eiffel joka istui taas pelkääjän paikalla, alkoi
käydä radioasemia läpi. Pelkkää kohinaa.
”Paska radio.” Marko ärähti, napsautti radion kiinni
ja avasi hansikaslokeron.
Hän kaivoi käteensä kasetin, pitäen silmänsä koko
ajan kiinni tiessä. Eiffel otti kasetin Markon kädestä ja tunki sen soittimeen.
Kasetti alkoi soittaa bluesgrassia. Marko painoi toista nappia ja kasetti
vaihtoi puolta. Elvistä. Se kelpasi. It's hard to breath, and my chest is a-heaving. Lord almighty, I'm burning a hole where I lay… Kuningas lauloi, kun
maisemat vaihtuivat vähitellen. He lähestyivät Városin esikaupunkialuetta.
Talot näyttivät yhtä autiolta kuin kadutkin. Yksi talo oli tuhoutunut ja jotkut
savusivat.
”Mitä helvettiä…?” Marko ihmetteli ja sulki
soittimen.
”Qué?”
”Mitä täällä on
tapahtunut?” Waldo kysyi, kun he katsoivat lähiön autioita kujia.
”Mitä? Mä en vittu näe!
Kertokaa nyt coño!” Mendez ärähti.
”Ihan kuin… mellakka tai
…sota.” Eiffel sanoi ja sytytti kolme tupakkaa. Hän kääntyi takapenkille ja
ojensi myös Waldolle ja Mendezille. ”Röökiä, Mendez.” he ottivat savukkeet
nyökäten. Marko hidasti vauhtia. Tien vieressä vähän matkan päässä heistä näkyi
ihminen. Hän pakkasi autoaan. Eiffel viittoi Markolle pysäyttämään. Mies
säikähti, kun jeeppi jarrutti hänen viereensä.
”Ketä te olette?” hän
kysyi ja hapuili jotain autostaan. Hän nappasi penkiltä surullisen pienen aseen
ja osoitti sillä heitä. Eiffel nosti kätensä ilmaan merkiksi, ettei ollut uhka.
”Hei, me ollaan vaan
menossa Városiin.” Eiffel sanoi. Mies laski aseensa, mutta näytti vielä
epäilevältä.
”Városiin? Ei kantti.
Kaikki on lähteneet sieltä pois. Mäkin tulin vaan hakeen viimeset tavarat.”
mies sanoi ja nosti maasta laatikon autonsa takapenkille ja alkoi vyöttää sitä
kiinni.
”Mitä täällä on
tapahtunut?” Marko kysyi. Mies katsoi heitä kummissaan.
”Ettekö tiedä?” hän sanoi
ja vihelsi. ”Paska juttu…”
”Me ollaan oltu poissa
jonkin aikaa.” Eiffel sanoi. Mies paiskasi auton oven kiinni ja kiersi kuskin
paikalle.
”Ensin mellakat täällä,
sitten Civitasissa. Jotkut sano että ne oli Varjolaisia, mutta mitä sillä on
väliä. Älkää menkö Városiin.” mies sanoi ja käynnisti autonsa.
”Varjolaisia? Mitä
tapahtui?? Hei!” Eiffel huusi, mutta mies kaarsi autonsa ympäri ja ajoi pois.
Eiffel istui tyrmistyneenä alas. Marko sadatteli ja kaasutti liikkeelle.
Kun
he saapuivat Városiin, näkymä oli synkkä. Jotkut talot olivat kuin pommituksen
jäljiltä, siellä täällä kohosi savua ja paloautojen sireenit soivat. Ihmisiä
oli enemmän kuin esikaupunkialueella, mutta kaikki kiirehtivät jonnekin. Tie,
jota he olivat ajaneet, oli katkaistu ja he joutuivat nousemaan autosta.
Toiselta puolelta katua heitä kohti lähestyi poliisi mellakka-asussa.
”Hei! Älkää jättäkö
autoanne siihen.” poliisi huusi osoittaen autoa.
”Me ollaan oltu poissa ja
tultiin just takas. Mitä täällä on tapahtunut?” Eiffel kysyi. Poliisi nosti
visiiriään silmäillen heitä ilmeettömänä.
”Aijaa. Városiin on
julistettu hätätila. Varjolaiset hyökkäsivät viikko sitten ja sen jälkeen on
ollut pelkkä kaaos päällä. Nyt on tulitauko ja kaikki asukkaat evakuoidaan.
Suosittelen samaa teillekin.” poliisi sanoi ja osoitti pampullaan itään.
”Menkää lentokentälle. Siellä saatte tarkemmat ohjeet.” Sitten poliisi jatkoi
puolijuoksua matkaansa.
”Voi helvetin helvetti…”
Eiffel sanoi tyrmistyneenä. Silloin he kuulivat tutun äänen kutsuvan. He
kääntyivät katsomaan ja näkivät Veronican juoksevan heitä kohti. Tytön vaaleat
pitkät hiukset olivat tiukalla poninhännällä ja hän oli pukeutunut mustaan
t-paitaan ja maastokuvioisiin housuihin.
”Eiffel! Pojat!!” Veronica
huusi. ”Missä hitossa te olette olleet? Mä olen etsinyt teitä - kaikki ovat
etsineet teitä!! Tsiisus!” Veronica huoahti kun pääsi heidän luokseen. Hän
nojasi polviinsa ja veti henkeä.
”Mikä sota täällä oikein
on?!” Waldo kysyi. Veronica pyyhkäisi otsatukkaansa.
”Varjolaiset. Ensin alkoi
mellakat, sitten ne hyökkäs. Monet loukkaantui pahasti ja moni on kuollut.
Vittu… Mä lähdin viikko sitten teidän luokse ja teidän naapuri sano että te
lähditte. Se mummo pelkäs kuollakseen ja antoi mulle teidän koiran. Sitte se
lähti evakkoon. Se mummo siis, Piski on mulla. Tai siis ei se ole just tässä.
Mun kaverit pitää siitä huolta, ne on kentällä lähdössä pakoon. Niin!” Veronica
huudahti. ”Perkele! Mä olen lähdössä sinne ja teidän pitää lähtä kans!” hän
sanoi hengästyneenä. Eiffel otti tyttöä olasta kiinni.
”Sanoitko että koko
kaupunki on evakuoitu?” hän kysyi. Veronica nyökkäsi.
”Joo. Tulkaa mun mukaan
nyt. Niin ja Eiffel, Brittany etsii sua. Piä varas, se on ihan hiilenä.” Tyttö
sanoi silmiään pyörittäen.
He hyppäsivät autoon ja lähtivät ajamaan Veronican
opastamana. Eiffel selitti missä he olivat olleet, mutta ei kertonut tarkemmin
kuka heidät oli palkannut ja keitä heidän oli täytynyt tappaa. Hän kuitenkin
kertoi Varjolaisista ja siitä mitä Mendezille tapahtui. Veronica nyökkäili,
eikä udellut enempää.
Pian he lähestyivät Priorin toista päälentokenttää.
Tiet olivat ruuhkaantuneet sitä myöten, mitä lähemmäs he ajoivat ja tullessaan
puolen kilometrin päähän autojono tukki väylän kokonaan. Marko veti auton sivuun
ja he nousivat ulos. Ei ollut mitään järkeä istua autossa, kun he kävelivät
nopeammin loppumatkan. Tie oli täynnä autoja, moottoripyöriä, pyöriä, rattaita,
kärryjä ja ihmisiä kantamuksineen. Kaikki olivat menossa kentälle. Isot alukset
nousivat ja laskivat lentokentältä vieden pakolaisia pois Priorista.
Lentokentän ulkopuolelle oli kasvanut telttaleiri, jossa ihmiset odottivat
vuoroaan päästä pakenemaan Városista. Kuiva savinen maa pöllysi tuulessa ja sai
silmät kirvelemään. Veronica johdatti heidät leirintäalueelle, jonne hän ja
hänen ystävänsä olivat majoittuneet.
”Kaupungissa ei ole enää
turvallista, joten me asutaan täällä. Siis siihen asti että päästään pois
maasta.” Veronica sanoi heidän tullessaan pienen leirin ääreen. Maassa istui
kuusi miestä ja pari naista. Pari heistä kääntyi katsomaan, kun he saapuivat.
Yksi heistä oli Brittany. Hän tervehti Veronicaa iloisesti, mutta nähdessään
Eiffelin hänen kasvonsa kalpenivat. Hän nousi ylös raivokkaasti.
”Sinä.” hän sanoi ja lähti
kulkemaan Eiffeliä kohti. Brittany näytti pelottavan vihaiselta ja Eiffel otti
yhden askeleen taaksepäin.
”Sinä!”
Brittany otti pari juoksuaskelta ja löi Eiffeliä kasvoihin avokämmenellä.
”Senkin saatanan perkele!! Haista paska kusipää!! Haista vittu!!” hän kiljui ja
yritti lyödä yhä uudestaan. Eiffel väisti naisen lyönnit ja sai kiinni hänen
ranteistaan. Brittany huusi ja kirosi hänen alimpaan helvettiin yrittäessään
tempoilla irti. Eiffel päästi irti ja nainen horjahti askeleen taaksepäin ja
hetken näytti että hän kävisi uudestaan Eiffelin kimppuun, mutta Brittany
puristi kätensä nyrkkiin ja tuijotti Eiffeliä jäätävästi.
”Mä olen ollut huolesta sairaana! Kaksi vitun
kuukautta eikä sanaakaan teistä! Kerro nyt edes missä helvetissä te ootte
olleet?!” hän sähähti. ”Mä olin jo varma että te ootte kuolleet tai jotain…
Oh!” Brittany huudahti nähdessään Mendezin, jota Waldo ohjasi perässään. Nainen
loikkasi yhdellä askeleella Mendezin viereen.
”Mendez! Herrajumala! Mitä sulle on tapahtunut?”
Brittany kysyi ja tarttui Mendeziä kädestä. Tämä kuitenkin vetäytyi
vaivautuneena kauemmas. Veronica nappasi Brittanya kädestä kiinni.
”Mä voin kertoo. Tule…” Veronica sanoi Brittanylle
ja veti tämän kauemmas.
Sillä välin, kun Veronica kertoi saman, mitä Eiffel
oli kertonut hänelle, muut istuivat alas. Heidän koiransa Piski ryntäsi yhden
miehen sylistä ja hyppi heitä jokaista vasten, nuollen jokaisen kädet märäksi.
Piirissä heille tarjottiin tupakkaa ja olutta. Osan
paikallaolijoista he tunsivat, osa oli outoja. Kaikesta huolimatta oli
helpottavaa puhua välillä muiden ihmisten kanssa. Eiffel kyseli Veronican
kavereilta Panulta ja Remulta tarkemmin Városin tapahtumista, kun Waldo ja
Marko juttelivat parin vanhan armeijakaverinsa kanssa. Ainoastaan Mendez istui
hiljaa omissa oloissaan. Hän vastasi vain espanjaksi, jos häneltä kysyttiin
jotain, joten pian kukaan ei enää jututtanut häntä.
Vähän väliä lentokentän kovaäänisistä tuli kuulutus,
jolloin kaikki hiljentyivät kuuntelemaan.
”Matkustajia lennolle 142 pyydetään siirtymään terminaaliin viisitoista.
Matkustajia lennolle…” Jotkut tarkistivat lippunsa ja jatkoivat sitten
keskustelua. Läheisestä leiristä pari henkilöä alkoi purkaa ripeästi telttaansa
ja kulkea sitten kohti kenttää. Panu tarjosi Eiffelille hörpyn taskumatistaan
ja hän kiitti nyökäten. Hän otti vielä toisen hörpyn, kun Brittany ja Veronica
liittyivät muiden seuraan. Brittany, jolla oli päällään mustat nahkahousut ja
–toppi, sekä puolisääreen ulottuvat saappaat, istuutui Eiffelin viereen ja
nappasi taskumatin hänen kädestään.
”Se on Panun.” Eiffel sanoi.
”Tiedän.” Brittany hymyili, pyyhkäisten leukaansa.
Hän ojensi taskumatin takaisin Panulle, joka kertoi juuri heidän aikeistaan
matkustaa Urbe Conditaan.
”Liittouman keskukseen, vaikka se on kyllä melko
kaukana. Ajateltiin vaihtaa sinne Hospesista. Mihin te olette menossa?” Panu
kysyi Eiffeliltä. Eiffel huomasi Markon kuuntelevan vieressä.
”Meillä ei ole vielä mitään lentoa. Ei ole keritty
ostaa, kun just tultiin tänne.” hän sanoi, vetäen tupakkaa. Hänen ei tarvinnut
valehdella, kun ei itsekään enää tiennyt mitä olisi järkevintä tehdä. Tilanne Priorissa
oli muuttunut hyvin sekavaksi.
”Ei niitä lippuja tarvi ostaa. Prior sai apua
Liittoumalta. Niitten alukset ovat toissapäivästä asti vieny pakolaisia ulos
täältä. Ja toisesta päästä tänne tulee Liittouman sotilaita.” Brittany sanoi.
Eiffel ei ollut varma oliko kuullut oikein.
”Liittouman sotilaita? Priorissa? Siis mitä –
miksi?” Eiffel kysyi hämillään. Nyt Waldo ja Mendezkin olivat kääntyneet
kuuntelemaan. Brittany katsoi häntä kuin pikkulasta joka ei ollut ymmärtänyt päivän
selvää.
”Siis Liittouma tuli apuun. Varjolaisia oli paljon
enemmän, kuin mitä kukaan oli tajunnut. Ne vaan... tuli jostain. Me kaikki
oltas kuoltu, ellei Liittouman joukot olis tullu väliin.” hän selitti vakavana.
Eiffel nyökkäsi, mutta silti jokin ei nyt ollut
hänen mielestään oikein. Prior oli kieltäytynyt aikoinaan liittymästä
Liittoumaan ja pysynyt siten puolueettomana. Eiffel oli vajonnut ajatuksiinsa,
kun Marko veti häntä hihasta.
”Eif, tule.” hän sanoi ääntään madaltaen. Eiffel
nousi ylös ja he kävelivät vähän matkan päähän kuulevista korvista. Eiffel näki
Brittanyn katsovan epäilevänä heidän peräänsä. Marko yskäisi.
”Jos me meinataan lähtä Jerchóvaan, meidän pitää
lähtä nyt heti. Täällä on liian levotonta.” Marko sanoi ja vilkuili, ettei kukaan
kuullut. Eiffel raapi niskaansa mietteliäänä. Jotenkin liukeneminen tässä
tilanteessa ei tuntunut reilulta muita kohtaan. He kuitenkin olivat ryhmä. Kun
Eiffel ei sanonut mitään Marko jatkoi.
”Waldon ja Mendezin ois parasta lähtä noitten mukana
pois… Mutta mitä me sanotaan niille? Vai lähdetäänkö me vain vähin äänin?” hän
kysyi.
Eiffel
vilkaisi taakseen leiriin.
”Musta meidän pitäisi kuitenkin kertoa Waldolle ja
Mendezille mitä me aiotaan. Mutta ei muille.” hän lisäsi hiljaa. Marko nyökkäsi
vakavana, kääntyi sitten ja lähti takaisin muiden luokse. Eiffel lähti
kulkemaan hänen perässään takaisin. Leiriin tullessaan Marko sanoi jotain
Waldolle, joka nousi ylös ja auttoi Mendezin jaloilleen. He lähtivät kävelemään
kauemmas. Britannykin nousi ylös, mutta Eiffel pysäytti hänet.
”Meillä on keskinäisiä asioita nyt. Sori.” hän sanoi
ja käveli pois. Brittany jäi happamana seisomaan niille sijoilleen, sanomatta
sanaakaan. Eiffelin tullessa muiden luokse Waldo katsoi häntä tiukasti. Eiffel
oli varma, että hän jo arvasi mistä oli kyse.
”Eiffel? Mihin te ootte lähdössä?” Waldo kysyi
suoraan, kun Eiffel tuli kuuloetäisyydelle. Eiffel huokaisi, hän tunsi
ystävänsä hyvin, samoin Waldo hänet. Mendez käänsi kasvonsa heidän ääntään
kohti.
”Me mennään Jerchóvaan suorittaan se Antanielin
tehtävä loppuun.” hän sanoi. Waldon ilme oli ankara, mutta hän ei sanonut
mitään.
”Me?” Mendez kysyi.
”Minä ja Marko.” Eiffel sanoi. Mendez nyökkäsi ja
pyysi tupakkaa. Waldo antoi hänelle koko askinsa ja kääntyi sitten Eiffeliä
kohti.
”Kuule, mä haluan mukaan. Äläkä ala haraa vastaan
kääkkä!” hän sanoi vihaisesti, kun Eiffel aikoi sanoa vastaan ”Etkö sä tajua, miten
tärkeetä tää on mulle!?” hän ärähti. Eiffel kurtisti kulmiaan ja Waldo ähkäisi
tuskastuneena.
”Nämä vitun Varjolaiset! Ensin Nana ja sitten Prior!
Mä tulen mukaan. Mä haluan tappaa sen Varjon kuningattaren tai kuolla
yrittäessä!” hän sanoi tiukasti ja katsoi Eiffeliä silmiin. Eiffel haluaisi
ottaa Waldon mukaan, mutta hän oli luvannut Markolle. Eiffel katsoi Markoa.
Waldokin kääntyi häneen päin. Marko katsoi kumpaakin vuorotellen, huokaisi sitten
syvään ja pudisti päätään luovuttaen. Eiffel nyökkäsi Waldolle.
”Okei. Mutta meidän pitää olla varmoja siitä, ettet
sä yritä enää mitään. Mä en halua löytää sua kuolleena, aivot seinällä tai
jotain.” Eiffel sanoi ja risti kätensä puuskaan. Yllättäen Waldo hymyili hänelle
aivan erilailla kuin pitkään aikaan.
”Älä huoli. Nyt mulla on vihdoin joku syy elää.” hän
sanoi päättäväisesti. Juuri tämän Eiffel halusikin kuulla. Hän hymyili kaverilleen
takaisin ja kääntyi sitten Mendezin puoleen, ja otti häntä olasta kiinni.
”Mutta sun täytyy lähtä noitten mukaan vaikka sinne
Hospesiin.” hän sanoi.
Mendez näytti masentuneelta, eikä vastannut mitään.
Tilanne oli kiusallinen ja surullinen. He olivat ryhmä, aina olleet, eikä
Eiffelillä ollut halua hajottaa heitä tällä tavalla, mutta tilanne oli
mahdoton.
”Mä olen tosi pahoillani.” Eiffel sanoi, mutta hänen
sanansa kuulostivat tekopyhiltä ja tyhjiltä. ”Sä tiedät miksi me ei voida ottaa
sua mukaan.” Eiffel jatkoi.
”Mukaan minne?” Britanny kysyi. Hän oli ilmestynyt
täysin yllättäen heidän taakseen.
”Hitto nainen!” Eiffel äyskäisi vihaisesti.
Brittany
ei välittänyt, vaan astui niin lähelle, että hänen kasvonsa olivat melkein
Eiffelin kasvoissa kiinni.
”Hitto itelles! Mä en haluu kuulla enää mitään
paskaa sulta Eif, vaan kerrot mitä helvettiä te täällä suunnittelette!” hän sanoi
vihaisesti.
Yhtäkkiä kuului korvia halkova räjähdys, jota
seurasi voimakas ryminä. Kaikki kavahtivat. Lentokentän katto sortui ja ilma täyttyi
lentävistä rakennuksen palasista ja pölystä. Voimakas tuuli nostatti hiekkaa
maasta. Ihmiset kirkuivat. Samassa kentällä tapahtui toinen räjähdys ja valtava
paineaalto pyyhkäisi leiriin. Kaikki sukelsivat maahan ja peittivät päänsä.
Alkoi kuulua ammuskelua ja huutoja. Hälytyssireenit huusivat.
Eiffel nousi maasta ylös ja katsoi nopeasti
ympärilleen. Ihmiset juoksivat pakokauhun vallassa. Vähän matkan päässä hän
kuuli Brittanyn huutavan Veronicaa ja Waldon kutsuvan Piskiä. Mutta kauempana
hän oli näkevinään jotain, mikä sai hänen sydämensä jättämään yhden lyönnin
väliin; haarniskoidun shakaalin hahmo ilmestyi telttojen välistä ja katosi saman
tien savuun ja hiekkapölyyn.
”Helvetti!” Eiffel henkäisi. Hän tarttui Markon
käsivarresta kiinni.
”Lähdetään!” hän huusi.
”Odota!” Marko vastasi ja riuhtaisi itsensä irti.
Eiffel lähti hänen peräänsä. Vähän matkan päässä seisoivat Mendez ja Waldo, joka
etsi koiraansa hädissään. Marko juoksi heidän luokseen.
”Tänne! Nyt lähdetään!” Eiffel huusi heille.
”…Piski!” Waldo aloitti.
”Unohda se koira! Nyt on kiire!” Marko keskeytti hänet.
Waldo nyökkäsi pettyneenä ja hän sekä Marko
tarttuivat Mendeztä kummaltakin puolelta. Sitten he lähtivät yksissä tuumin
kiiruhtamaan pois leirintäalueelta. He ohittivat leirin, jossa olivat istuneet
hetki sitten. Yksi teltta oli kaatunut ja ihmiset yrittivät pelastaa
tavaroitaan. Pala räjähtäneen seinän rakennetta oli osunut suoraan nuotion
keskelle ja seivästänyt samalla Panun vatsasta puuhun. Veronica makasi maassa
Panun jalkojen juuressa pää veressä, ja Brittany ravisteli tyttöä paniikissa. Naiset
huusivat lapsiaan ja lapset itkivät äitejään. Eiffel kovetti sydämensä ja
jatkoi matkaansa. Brittany näki heidät ja riensi perään. He lähestyivät tietä,
mutta pysähtyivät kuullessaan laukauksia. Ihmiset juoksivat päällystettyä tietä
pitkin poispäin lentokentästä.
”Tänne! Eif!” Marko huusi vasemmalta. Eiffel näki
hänen juoksevan jo edeltä ja Brittanyn auttavan Waldoa ohjaamaan Mendeztä. Hän
otti heidät parilla askeleella kiinni.
”Mitä sä teet?” Hän kysyi Brittanylta juostessaan.
”Autan!” Brittany ärähti. He kuulivat auton
lähestyvän. Marko kaartoi heidän eteensä.
”Hypätkää kyytiin!” hän huusi.
Eiffel
otti Brittanysta kiinni.
”Et sä oo tulossa!” hän sanoi. Brittany kiskaisi
itsensä irti.
”Yritä estää!” hän ärähti. Marko hermostui.
”Nyt jumalauta! Kyytiin siitä!!” hän karjui. Eiffel
luovutti ja hyppäsi etupenkille ja Brittany puolestaan takapenkille Mendezin
viereen. Marko painoi kaasua ja he ajoivat hiekkatietä pitkin pois
leirintäalueelta. Tiellä oli sulut siinä kohtaa, missä soratie yhdistyi
Városiin menevään väylään, mutta Marko ohjasi auton pientareen kautta niiden
ohi. Eiffel katsoi taaksepäin. Leiri oli täydellisen kaaoksen vallassa ja
vieressä kulkeva päätie tukkeutui jalan pakenevista ihmisistä. Heitä seurasi
sotilaista, jotka tulittivat siviilejä. Lopulta metsä peitti näkymän ja Eiffel
kääntyi menosuuntaan. Tilanne oli muuttunut radikaalisti kymmenessä minuutissa.
”Ohjaa tonne. Kierretään Város.” Eiffel osoitti
oikealle. Tien ylitti rautatie, joka vei kohti Civitasia. Marko käänsi auton ja
he lähtivät ajamaan kiskojen viertä pitkin pohjoiseen. Ajettuaan puoli tuntia
kiskot ylittivät toisen tien. He kääntyivät tielle ja jatkoivat kohti Ei
Kenenkään Maata. Brittanyn pää kääntyi, kun hän katsoi ympärilleen kummissaan.
”Minne te olette menossa?” hän kysyi.
”Ei Kenenkään Maalle.” Eiffel vastasi kääntymättä
häneen päin. Häntä ärsytti, että nainen oli tunkeutunut mukaan, mutta hän oli
myös huolestunut. Hänen oli pitänyt alun perin lähteä vain Markon kanssa, mutta
nyt mukana olikin enemmän väkeä kuin lähtiessä. Eiffel oli oikeastaan
tyytyväinen, että Waldo oli saanut sisunsa takaisin ja tuli mukaan
vahvistukseksi. Mutta Mendezistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja Brittany ei
edes tiennyt mistä oli kyse.
Eiffelin hermot olivat tiukalla ja hän tarvitsi nyt
äkkiä tupakkaa. Hän kirosi ääneen kaivaessaan savukkeitaan ja ensimmäinen
tupakka tippui jalkatilaan. Sadatellen hän sai tupakkansa syttymään. Eiffel
mietti mitä hän tekisi Brittanyn kanssa, kun hän veti tervanhuuruisia henkosia.
Voisiko hänet jättää Ei Kenenkään Maalle? Ehkä hän pärjäisi, jos he jättäisivät
auton hänelle. Eiffel katsoi turhautuneena sivupeilistä taakse. Brittanyn
mustat hiukset liehuivat sekaisin tuulessa ja hän katsoi ahdistuneen näköisenä
maisemia. Eiffelillä kävi yhtäkkiä naista sääliksi. Eiffel kaivoi taskustaan
toisen tupakan ja sytytti sen omallaan. Hän kääntyi istuimella ympäri ja ojensi
savukkeen Brittanylle, joka otti sen yllättyneenä käteensä. Eiffel hymyili vielä
ja kääntyi sitten taas menosuuntaan.
Pian
he saapuivat Ei Kenenkään Maalle. He lähestyivät aluetta vastakkaisesta
suunnasta, kuin viimeksi, ja he olivat erityisen tarkkaavaisina. Vaikka tie oli
ollut tyhjä ja lentokentän jäätyä taakse he eivät olleet nähneet tai kuulleet
mitään, se ei silti tarkoittanut, että vaara olisi ohi. Kasarmit, joista heitä
oli tulitettu, olivat metsän takana muutaman kilometrin päässä. Marko ohjasi
auton hiljaa pois tieltä kaiken varalta. Lopulta he päättivät hylätä auton ja
mennä loppumatkan jalan.
Juuri kun he olivat
sammuttaneet auton, kuului heidän yläpuoleltaan jyrinää. Kaikki jähmettyivät
paikoilleen. Puiden yläpuolella lensi suuri kone, joka nousi ylemmäs ja katosi
lopulta näkyvistä. Ainoastaan jyrinä kuului vielä pitkään sen jälkeen. Eiffel
nousi ensimmäisenä autosta ulos. Hän käveli suoraan takakontille ja otti sieltä
esiin kiväärinsä, sekä käsiaseita, jotka hän heitti Waldolle ja Markolle, jotka
myös astuivat ulos.
”Mitä te aiotte?” Brittany kysyi. Eiffel ojensi
hänellekin pistoolin. Britanny tarkisti oliko siinä ammuksia, latasi sen ja
pisti sen vyöhönsä kiinni.
”Meillä on alus piilossa vuoren rinteessä.” Eiffel
sanoi. Marko irrotti auton avaimen ja ojensi sen Brittanylle. Hän katsoi
avainta vakavana.
”Me lähdetään Jerchóvaan.” Waldo sanoi Brittanylle,
joka laittoi avainta taskuunsa. Brittany hätkähti kuullessaan maan nimen.
”Jerchóvaan? Ootteko te sekaisin?? Miksi vitussa
sinne?” Hän ihmetteli.
”Sori mutta se ei kuulu sulle. Sä tulit tänne asti,
mutta me ei voida ottaa sua mukaan.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan
vuorta kohti.
Brittany tuhahti välinpitämättömästi ja lähti hänen
peräänsä. Marko kohautti olkiaan ja otti Mendezistä kiinni. He kulkivat metsän
läpi sanomatta sanaakaan. Eiffel tiesi Brittanyn seuraavan, mutta ei halunnut
tehdä asialle mitään. Olisi kohtalokasta alkaa riidellä nyt, kun heillä oli
suuri vaara päästä hengestään, jos joku huomaisi heidät. Välillä jostain
kauempaa kuului ääniä ja he painuivat mataliksi, kunnes äänet hiljenivät. Matka
taittui hitaasti ja aurinko laski. Pian tulisi niin pimeä, että heidän olisi
vaikea suunnistaa. Maa alkoi kuitenkin jo viettää ylöspäin ja pian he kipusivat
vuoren rinnettä ylös.
Muutamaa tuntia myöhemmin he tulivat piilokentälle.
Brittany päivitteli hiljaa itsekseen. Hänkään ei tiennyt kentän olemassaolosta.
Kun he tulivat aluksen luo, oli jo niin pimeä, etteivät he erottaneet alusta
vuoren seinistä. Marko käveli pimeyteen ja muut jäivät odottamaan. Yhtäkkiä
kuului matala ääni, kun Marko avasi koneen. Aluksen valot syttyivät ja Brittany
henkäisi ääneen. Ovi sihahti auki ja he lähtivät kulkemaan sisään.
”Miten..? Mistä?” Brittany hämmästeli koskiessaan
aluksen kylkeä. He nousivat kyytiin ja Britanny asteli ohjaamoon. Hän näytti
vaikuttuneelta silmäillessään kojelautaa. Marko tuli hänen viereensä ja alkoi
selittää miten alusta ohjattiin. Brittany kuunteli tarkkaan ja esitti välillä
tarkentavia kysymyksiä. Eiffel käveli heidän luokseen ja keskeytti Markon
puheen.
”Britanny…” hän aloitti. Marko kuitenkin tuli
väliin.
”Eiffel, Britasta voi olla hyötyäkin. Mä ainakin
tarvitsen perämiestä, tai no, -naista.” hän sanoi ja istuutui alas
käynnistelemään alusta. Eiffel pudisti päätään ja pyyhkäisi suutaan. Britanny laski
käden hänen olalleen.
”Sä ehkä pidät mua vaan riesana, mutta musta näyttää
että te tarvitsette vahvistusta.” hän sanoi hiljaa ja nyökkäsi Mendeztä kohti.
Eiffel katsoi olkansa yli ja huokaisi turhautuneena.
”Et sä ole pelkkä riesa.” Eiffel sanoi ja pyyhkäisi
Britannyn käden olaltaan tylysti. ”Mä
en vaan haluais, että sulle käy samoin.” hän lisäsi ja käveli takasin aluksen
perälle hakemaan Mendeztä. Britanny katsoi hetken hänen peräänsä ja istuutui
sitten Markon viereen. Hän kiinnitti turvavyönsä ja alkoi auttaa lähtövalmisteluissa.
Moottori hyrähti hiljaa ja alus alkoi vapista. Muutkin istuivat alas ohjaamoon.
”SRB?” Marko kysyi.
”Valmiina.” Britanny vastasi.
”SSME?”
”Valmiina.”
”Tietokoneet?”
”Valmiina.”
”Sinä?”
”Totta hitossa.” Brittany virnisti.
Marko
naurahti ja napsautti kojelaudassa oleva namikkaa. Alus kohosi vavahdellen pari
metriä ilmaan ja liikkui hitaasti kohti solan suuaukkoa.
”Ok. Pitäkää kiinni.” Marko sanoi.
Moottorit huusivat, kun alus syöksyi kohti
korkeuksia. Eiffel puristi istuimen käsinojaa hänen painautuessaan penkkiin
kiinni. Hän katsoi sivuikkunasta ulos ja näki silmänsä syrjällä Priorin
siniharmaan pilvikerroksen jäävän taakse. Vaikka oli toisaalta helpottavaa
päästä välittömästä hengenvaarasta pois, ei Eiffel voinut olla ajattelematta,
että tämä saattoi olla viimeinen kerta, kun hän näki kotinsa. Todennäköisesti
se oli heidän kaikkien viimeinen kertansa, kun he näkivät Priorin. Hyvästi kaunis kotini, sinua tulee ikävä. Sitten
hän käänsi katseensa tähtiin ja kovetti sydämensä. Mitä ikinä edessä olikin,
hän olisi valmis kohtaamaan kaiken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)