Viimeinen Luku - Kappale 11

Metsässä

Tomar ja Luglio odottivat Oscin vaatimuksesta puoli päivää metsän pimennossa, lähellä Demóa. Vasta auringon laskiessa he ähtivät ratsastamaan takaisin Korvenpäähän. Osc olisi halunnut jättää yhden hevosista metsään siltä varalta, että Ramon pääsisi pakenemaan. Tomar joutui vakuttamaan veljensä, että oli hulluutta jättää hyvä hevonen nääntymään metsään. Mikäli Ramon selviäisi kaupungista, hän selviäisi myös takaisin Korvenpäähän – jotenkin. Lopulta Osc taipui. Hän nousi mieli maassa ratsaille ja lähti heidän mukaansa. Tyttö laitettiin Ramonin ratsun satulaan poikittain, jotta hän ei putoaisi. Sitten he jättivät raskain mielin Demon taakseen.

                      He ratsastivat vaitonaisina yhtä soittoa koko yön ja seuraavan päivän, kunnes illan tullen pysähtyivät tasangon laitaan metsän suojiin. He olivat väsyneitä ja kylmissään ja päättivät yksissä tuumin sytyttää pienen nuotion pitämään heitä lämpimänä. Tomar sytytti kuivia risuja palamaan ja katsoi, kuinka Osc otti tytön satulasta varovasti. Hän laski tytön heidän viereensä maahan ja pyyhkäisi hiukset pois tytön kasvoilta. Pieni ele, mutta se kertoi paljon. Tyttö oli tajuton eikä tiedostanut ympäröivää maailmaa, eikä metsässä kukaan katsoisi miten hänen hiuksensa olivat. Tomar vilkaisi sivusilmällään veljeään, joka istuutui maahan tytön toiselle puolelle ja seurasi vähitellen voimistuvaa tulta.

                      Tomar huokaisi synkkänä ja alkoi kaivaa piippuaan ja puruja taskustaan. Häntä ahdisti isänsä kohtalo, sekä tämä tehtävä. Hän ei voinut enää kieltää omia tunteitaan tyttöä kohtaan, mutta vaikeinta hänellä oli tuhtautua veljeensä, joka ilmeisesti tunsi samoin. Osc oli nuori, eikä ollut ollut naisen kanssa koskaan, olivathan esiaviolliset suhteet tiukka tabu Korvenpäässä. Ehkä juuri siksi hän ihastui ensimmäiseen tyttöön, jonka kohtasi. Vaikka Tomar yritti ajatella järjellä, ei hän voinut olla tuntematta syvää mustasukkaisuutta tyttöä kohtaan. Hän oli ollut tässä taistelussa mukana jo vuosia. Jos kenelläkään oli oikeus rakastua neitoon, niin se olisi hänellä.

                      ”Tässä. Laita tätä haavaasi.” Luglio sanoi Oscille istuessaan alas rinkiin.

Hän ojensi Oscille kylän vanhimman tekemää linimenttiä, jota heillä oli matkatavaroissaan mukana. Varjolaisen viiltämä haava leikkasi Oscin kasvoja ja hänen toinen silmänsä oli muurautunut umpeen. Saattoi olla että se sokeutuisi, mutta se selviäsi vasta ajan kanssa. Osc kiitti ja levitti irvistäen voidetta rupisen haavan päälle.

                      Tomar hätkähti katsoessaan veljeään, joka pyyhki ylimääräiset linimentit kellastuneeseen ruohoon. Tomarin unessa yksisilmäinen mies oli vienyt tuon tytön häneltä ja Osc oli kuin suoraan hänen unestaan. Tämä oli siis kohtalo, tytön kohtalo. Tomar tunsi poskiensa kuumottuvan katkeruudesta hänen täyttäessään tärisevin käsin piippua. Ensimmäiset henkoset rauhoittivat heti, mutta hän ei saanut tuota ajatusta enää pois mielestään. Nyt hän olisi halunnut puhua Luglion kanssa jostakin – mistä tahansa, kunhan olisi saanut hetkeksi muuta mietittävää. Luglio kuitenkin istui synkkänä, pää painuksissa, eikä näyttänyt siltä, että olisi halunnut puhua mistään. Tomarilla kävi häntä sääliksi. Hän tiesi miltä tuntui menettää hyvä ystävä. Jostain syystä Tomar ei kokenut isänsä menetystä yhtä musertavana kuin Osc tai Luglio. Ja se painoi hänen omaatuntoaan. Hänen täytyisi lohduttaa tovereitaan, ja näin ollen myös itseään.

                      ”Luglio, älä tunne syyllisyyttä Ramonin vuoksi. Se mitä hän teki, oli hänen oma valintansa. Isä ei olisi halunnut sinun soimaavan itseäsi.” Tomar sanoi.

Luglio havahtui ajatuksistaan ja kohotti katseensa Tomariin. Hän näytti yhä murheelliselta, mutta onnistui vääntämään hymyn puolikkaan kasvoilleen. Vaalenevat partakarvat hänen kuonossaan saivat miehen näyttämään paljon ikäistään vanhemmalta.

                      ”Kiitos, Tomar… Mutta se ei ole ainoa murheenaiheeni.” Luglio sanoi hiljaa ja hymynkare valui pois hänen huuliltaan ja hänen päänsä painui huolen painosta.

”Mitä tarkoitat? Mikä painaa mieltäsi?” Tomar kysyi yrittäen olla kuulostamatta liian tunkeilevalta. Luglio katsoi synkkänä tyttöä ja huokaisi. Sitten hän oli pitkään hiljaa. Osc katsoi varovasti vuoroin Tomaria, sitten Lugliota, joka tuijotti vakavana nuotion loimua. Tomar päätti olla utelematta liikaa, hän kyllä tiesi milloin oli oikea hetki olla hiljaa.

”…Minun täytyy kertoa teille jotain.” Luglio lopulta sanoi murtuneena.

Tomar ja Osc nyökkäsivät ja jäivät kuuntelemaan. Luglio huokaisi uudestaan ja Tomar ojensi piippunsa hänelle. Luglio otti piipun kiitollisena vastaan. Hän veti syvät henkoset ja palautti piipun.

”Te muistatte varmaan sen tarinan katoamisestani vuosia sitten? Varmasti muistatte, Ramon on jaksanut kertoa sitä jo vuosia yhä uudestaan….” Luglio aloitti ja naurahti ilottomasti. ”On kuitenkin jotain, mistä muut kyläläiset eivät tiedä mitään. Nimittäin siitä mitä tapahtui, kun olin poissa.

Kaikki alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olin nuorena poikana hieman samanlainen kuin sinä Tomar ja saatoin vähän väliä karata kylästä päiväksi jos toiseksikin. Noihin aikoihin ei ollut niin paheksuttua lähteä kylästä aika ajoin. Kerran sitten vaelsin kauas kaakkoon, lähelle Pakkasvuoria. Siellä metsässä haistoin jotain vierasta ja uhkaavaa. Kiipesin puuhun piiloon ja sieltä näin valtavan suuren peikon lähestyvän. Se oli katkaissut jalkansa ja eteni hitaasti. Peikko ei kuitenkaan ollut se, mitä olin haistanut. Piilossa puun takana oli kaksi varjolaista shakaalia, jotka väijyivät peikkoa. Peikko ei ollut huomannut minua, tai varjolaisia ja silloin toinen niistä hyökkäsi. Mitään ajattelematta vedin nuolen ja ammuin shakaalin siihen paikkaan ja hyppäsin maahan toisen kimppuun. Sain kamppailussa arven päähäni, mutta voitin.

Peikko oli hyvin kiitollinen avustani ja kutsui minut mukaansa. Tiesin kyllä, kuinka hirmuisisa ne olivat, mutta päätin luottaa peikkoon. Lähdin hänen mukanaan vuorenalaiseen kaupunkiin. Saavuttuamme perille näin peikkojen pitävän vankina geatkityttöä, joka oli eksynyt heidän mailleen. Pelastamani peikko sattui olemaan peikkokansan vasta kruunattu päällikkö ja minä sain sankarin vastaanoton. Silloin pyysin peikkopäällikköä vapauttamaan tytön ja he toteuttivat toiveeni.

Mutta tyttö ei halunnut lähteä pois. Peikot olivat kohdelleet häntä hyvin, kun hän oli loukkaantunut metsässä. He hoitivat hänen haavansa ja antoivat ruokaa. Tyttö sanoi, että hänellä ei ollut paikkaa minne mennä. Näin hänen vaatteistaan, ettei hän ollut täkäläisiä geatkeja. En kuitenkaan halunnut jättää neitoa, joten vietin kuukauden tytön kanssa peikkoklaanin luona. Luulin kohdanneeni sielunkumppanini.” Luglio sanoi ja hymyili vaisusti.

”Oliko se Sarina?” Osc kysyi.

Luglio pudisti päätään.

                      ”Ei. Tulen kohta siihen. Olin siis ollut kuukauden päivät peikkoklaanin luona tytön kanssa, kun päätin palata kotiin. Otin tytön mukaani ja aioin viedä hänet vihille. Mutta minut - kuten sinutkin Tomar - oli luvattu toiselle. Olin kuitenkin rakastunut ja purin kihlaukseni. Aioin pitää pääni ja naida pelastamani tytön. Suhteemme oli syvästi paheksuttu ja meidät vannotettiin olemaan hiljaa kaikesta. En saanut edes julkisesti julistaa kihlaustani. Silloin ilmeni, että tyttö odotti lasta. Hän paljasti yksin minulle, että hän oli ollut raskaana jo jouduttuaan palvelijaksi peikoille. Tiesin, että hänet mestattaisiin tuosta hyvästä, mutta halusin pelastaa hänet. Kerroin muille, että lapsi oli minun.”

                      Luglio piti tauon ja pyyhkäisi naamaansa. ”…lapsi syntyi etuajassa. Hän oli niin pieni. Tyttölapsi, jolla oli tulenpunainen tukka. Rakastin heti häntä, kuin omaani.” hän sanoi hiljaa.

                      Tomar ja Osc tuijottivat hiljaa Lugliota. He eivät olleet uskoa korviaan.

                      ”Lapsi oli tietenkin skandaali. Kätilö ja vanhempani sanoivat, että Trioon rankaisi äpärää merkitsemällä hänet värillään. Pidettiin hätäkokous, johon meitä ei luonnollisestikaan otettu mukaan. Päätettiin, että morsiameni henki säästetään, koska olin päällikön alainen, mutta lapsi tapettaisiin. Tämän jälkeen koko tapaus painettaisiin unholaan. Morsiameni ei kuitenkaan suostunut siihen. Hän sanoi kuolevansa mieluummin itse, kuin tappavansa lapsensa.

                      Niinpä hän katosi. Hän pakeni lapsensa kanssa talvi-yöhön, enkä kuullut heistä sen koommin. Tietenkin etsin heitä monta viikkoa, mutta turhaan. Muut sanoivat, että morsiameni oli luultavasti eksynyt erämaahan ja kuollut lapsemme kanssa. Lopulta uskoin heitä ja tehtiin, kuten aiemmin oli päätetty. Koko tapaus painettiin unholaan, eikä siitä puhuttu enää sanallakaan mitään.     Kylän sisällä säädettiin pian tämän jälkeen sääntö, ettei kukaan saisi enää poistua Korvenpäästä. Monet vanhat ystäväni hylkäsivät minut tämän jälkeen, eivätkä vanhempani ole olleet enää väleissä kanssani. Ainoastaan Ramon ei hylännyt minua ja pysyi tukenani koko ajan. Kun toivuin sydänsuruistani menin naimisiin ensimmäisen kihlattuni, Sarinan kanssa ja myöhemmin saimme Senikan.

                      En kuitenkaan koskaan unohtanut ensirakkauttani ja kaikki muuttui, kun näin tämän tytön. Punaiset hiukset olisivat voineet olla sattumaa… mutta hänellä on aivan äitinsä kasvot.” Luglio sanoi katsoen surullisena maassa nukkuvaa tyttöä.

                      ”Miksei isä sitten tunnistanut tyttöä?” Osc kysyi hämillään, katsoen vuoroin tyttöä, vuoroin Lugliota.

                      ”Ramon ei koskaan nähnyt lastani. Vain vanhempani, kätilö ja kylän vanhimmat saivat tietää hänestä.” Luglio totesi hiljaa kääntyen katsomaan jälleen nuotiota.

                      Osc jatkoi Luglion pommittamista kysymyksillä, kun Tomar vielä sulatteli juuri kuulemaansa uutista. Oli totisesti kohtalo, että Luglio oli tappanut ne varjolaiset silloin aikoinaan. Tomar katsoi tyttöä. Hänen uinuvat kasvonsa hehkuivat nuotion lämpimässä loimussa ja hiusten punainen väri tuntui erityisen kirkkaalta. Erikoisen kirkkaan punaiset hiukset…

Tomar hätkähti. Hän katsoi tyttöä tarkemmin ja tunsi suorastaan huimausta. Sen lisäksi, että oli juuri paljastunut, että tyttö oli Luglion kauan kadoksissa ollut tytär, tämä oli se sama tyttö, jonka Tomar kohtasi metsässä vuosia sitten.

Tytöllä oli kädessään keihäs, johon oli kuivunut verta. Keihäs oli tytön kädessä sen verran varmasti, että Tomar tiesi heti, että tyttö puolustaisi henkeään viimeiseen asti. Mutta Tomar ei aikonut tappaa tyttöä. Ei enää. Ramon saisi vaikka haukkua hänet maan rakoon, mutta hän ei tätä tyttöä tappaisi. Tomar katsoi tyttöä silmiin ja hymyili. Se ei ollut mikä tahansa hymy. Se hymy tuli suoraan sydämestä. Tyttö katsoi Tomaria ja hänen silmänsä laajenivat. Aivan kuin hän olisi nähnyt jonkun hymyilevän ensikertaa elämässään. Sitten tyttö pakeni.

Mystisen tytön kohtaaminen metsässä oli ollut se liikkeelle paneva voima, joka sai Tomarin aikoinaan jättämään Korvenpään ja lähtemään viideksitoista vuodeksi matkalleen. Tämä ei ollut sattumaa. Kohtalo oli ohjannut tytön Tomarin tielle, jotta hän lähtisi kotoa, kohtaisi Daranin, jolta saisi mukaansa talismaanin, jonka myötä kaikki hänen elämässään muuttui.

Se oli kohtalo, joka sai Luglion eksymään metsään peikkojen maille, jotta hän pelastaisi Verihammas Mustahamaran varjolaisilta, jotta hän saisi peikot vapauttamaan vangitsemansa geatkitytön, joka synnyttäisi myöhemmin tämän punahiuksisen lapsen. Ja silloin  Tomar muisti Deewan sanat.

”Vanha kansa kuolee. Yksi heistä kuitenkin nousee... Kansansa hylkäämä, tulenhehkuinen Trioonin lapsi.” Tomar toisti hiljaa ääneen.

Osc ja Luglio hiljentyivät ja kääntyivät katsomaan Tomaria.

”Denishi Punaisen ennustus!” Osc sanoi.

Tomar nyökkäsi.

                      ”Mietinkin mitä hän tarkoitti tulenhehkuisella.” Tomar hymähti verkkaisesti, silmäillen tytön punaisia hiuksia.

                      ”…Kansansa hylkäämä.” Luglio sanoi. ”Totisesti. Hän todella on ennustuksen pelastaja.” hän kuiskasi ja katsoi tyttöä surullisena.

Tomar pystyi vain kuvittelemaan, mitä Luglion päässä liikkui, tai miltä hänestä mahtoi tuntua. Hän oli joutunut hylkäämään lapsensa kyläläisten painostuksesta ja nyt vuosia myöhemmin löysi hänet tällaisissa olosuhteissa. Kolmekymmentä vuotta Luglio oli elänyt siinä mielikuvassa, että hänen ensimmäinen tyttärensä oli menehtynyt metsään vain muutaman päivän ikäisenä. Oli varmasti järkytys katsoa häntä nyt. Hän varmasti syytti itseään tytön hylkäämisestä.

Tomar kurtisti kulmiaan. Hän tajusi yllättäen, että tyttö oli nyt jo yli kolmekymmentä vuotias, samanikäinen kuin hänkin. Tomar ei ollut uskoa sitä, tyttö kun ei näyttänyt päivääkään kuuttatoista vanhemmalta. Millaista unta hän oikein nukkui?

Loppuyöstä he eivät enää puhuneet mitään. He vain istuivat hiljaa kukin omissa aatoksissaan, kunnes väsyivät ja kävivät nukkumaan vuoroissa. Ja aamulla kun Tomar ja Osc heräsivät, Luglio oli lähtenyt. Hän oli ottanut hevosensa ja omat tavaransa ja häipynyt mitään viestiä jättämättä. Ainoa viesti oli hänen miekkansa, joka lepäsi maassa tytön vieressä.

Viimeinen luku - Kappale 10

Pako

Lähtö Dialectian varastosta sujui ripeästi. Ainoastaan hissikuilu tuotti jonkin verran ongelmia; köyttä pitkin oli varsin haastavaa kiivetä tajuttoman tytön kanssa. Lopulta he kuitenkin saivat sidottua tytön hänen viittansa avulla Tomariin kiinni, ja hän kiipesi ketterästi ylös aulaan. Mutta todelliset haasteet alkoivat ulko-ovella. Aika oli kulunut alakerrassa täysin huomaamatta ja aamu alkoi jo sarastaa. Lisäksi illalla alkanut tulipalo oli ilmeisesti saatu aisoihin ja shakaalit olivat palanneet aukiolle.

                      Tomar laski tytön lattialle ja he hiipivät oven rakoon tähystämään tilannetta, joka ei ollut millään muotoa heille edullinen. Orastava aurinko alkoi valaista taivasta idästä ja Ashtana oli pian jo laskussa. Balcomin oli jo painunut mailleen ja Trioonkin katoaisi pian horisonttiin. Aamun varhaisina tunteina kaupunki yleensä jo kuhisi elämää, mutta ei nyt, lukuun ottamatta aukiolla seisovia shakaaleja ja harvoja vartijoita.

                      ”Kuinka pääsemme shakaalien ohi? Aurinkokin nousee pian, emmekä voi liikkua pimeyden turvin.” Osc kysyi hieman huolestuneena.

Tomar, Ramon ja Luglio katsoivan suurten murrettujen ovien raosta ulos aukiolle.

                      ”Päivällä liikkuminen on itsemurhaa. Meidän täytyy vain jäädä odottamaan iltaa.” Ramon sanoi hiljaa.

                      Oli turhauttavaa vain odottaa tekemättä mitään, mutta Tomar joutui olemaan samaa mieltä isänsä kanssa. Oli aivan liian riskialtista liikkua päivällä kapungissa, joka kuhisi varjolaisia. Tomar nyökkäsi, samoin Luglio ja he perääntyivät hiljaa ovelta lattialla makaavan tytön luokse.

                      ”Toisaalta nyt meillä on mahdollisuus levätä. Etsitään jokin piilo, josta meitä ei heti havaita, jos tänne tulee joku päivän aikana.” Tomar sanoi heidän pysähtyessään tytön ympärille.

                      Osc jäi vahtimaan tyttöä kaiken varalta sillä välin, kun muut hajaantuivat etsimään turvallista paikkaa. Tomar kipusi portaita pitkin ylös ja löysi kolmannen kerroksen sokkeloiselta käytävältä huomaamattoman huoneen, joka oli täynnä kirjoja ja papereita ja joitain hänelle outoja tavaroita. Hän hölkkäsi alas kertomaan muille varastosta ja pian he kaikki ahtautuivat pieneen huoneeseen. Varastohuoneessa oli juuri ja juuri tilaa neljälle nukkua lattialla. He päättivät yksissä tuumin, että yksi heistä vahtii muiden unta ja vuoroa vaihdetaan, kuten kipinässä. Osc otti ensimmäisen vahtivuoron ja muut kävivät lepäämään.

                      Kova lattia ei haitannut, vaan Tomar vaipui pian tuttuun uneen. Nyt hän ei kulkenut eteenpäin unensa hämyisessä metsässä vaan seisoi paikoillaan odottaen. Kuulosti kuin tuuli olisi humissut puiden latvustoissa, vaikka ei tuntunut ilmanvirettäkään, eikä taivaaseen asti ulottuvilla puilla ollut oksia tai lehtiä. Tomar tunsi tutun kihelmöinin ja kuumotuksen sisällään. Hän haistoi ilmaa, joka ei tuoksunut yhtään miltään. Aika tuntui pysähtyneen. Kului ikuisuus, kului sekunti. Usvan seasta, kaukana ilmestyi naisen hahmo. Nyt Tomar näki tytön piirteet selvästi. Punaiset leiskuvat hiukset, arpinen, alaston vartalo ja ne surulliset silmät. Tomarin sieluun sattui nähdessään ne silmät. Hän tahtoi sulkea tytön syleilyynsä ja rakastaa häntä, pyyhkiä tuon surun pois hänen kasvoiltaan.

                      Tomar yritti liikahtaa, mutta hän ei hievahtanutkaan. Hän seisoi niillä sijoillaan kuin halvaantunut. Tyttö käveli verkkaisesti häntä kohti, punaiset hiukset hulmuten, vaikkei tuullut laisinkaan. Hän pysähtyi muutaman metrin päähän Tomarista ja levitti kätensä. Tomar yritti pakottaa itsensä liikkeelle, hän yritti riuhtoa ja huutaa, mutta mitään ei tapahtunut. Tyttö näytti niin kovin surulliselta ja Tomar halusi sanoa hänelle lohduttavia sanoja, mutta hän ei kyennyt tekemään mitään ja se sai hänet turhautuneeseen raivoon. Silloin hänen takaansa kulki ohitse se mies. Palava raivo leimahti Tomarin sisällä. Ei taas! Sitten hän näki hymyn tytön surullisilla kasvoilla ja kateuden kirvelevä pisto levisi hänen sydämeensä. Kun miehen huulet koskettivat tyttö Tomar havahtui unestaan äkisti.

                      Hiki norui hänen niskaansa myöten ja Tomar oli yhä tunnekuohun vallassa. Hänellä meni hetki tajuta missä oli, kunnes muisti Diolectian ja pienen varastohuoneen, johon he olivat käyneet lepäämään. Tomar käänsi kylkeään ja erotti Oscin istuvan oven edessä. Ovi oli raollaan, mutta Osc ei tarkkaillut käytävää, vaan katsoi lattialla hänen vieressään makaavaa tajutonta tyttöä. Tomar tunsi inhottavan piston sisällään, hänen huomatessaan Oscin silittävän varovasti tytön hiussuortuvaa. Tomar nousi äkkiä istumaan ja Osc veti nopeasti kätensä pois. Hän hymyili Tomarille, kuten aina, mutta Tomar näki nolostumisen merkkejä veljessään.

                      ”Nuku vain, minua ei vielä väsytä.” Osc sanoi hiljaa, ettei herättäisi muita.

Tomar katsoi häntä happamasti, mutta ei vastannut mitään. Hän ei tiennyt mitä sanoisi, ilman että kuulostaisi vihaiselta. Osc huomasi veljensä ankaran ilmeen ja näytti vaivaantuneelta. Tomar tuhahti ja painui takaisin makuulle, kääntäen kasvonsa kohti seinää. Häntä kuitenkin kiukutti niin, ettei saanut kunnolla unta. Syke oli koholla ja vatsassa tuntui pahalta. Tomar puristi silmänsä kiinni ja yritti ajatella muita asioita, mutta vaikka hän kuinka yritti hän näki vain edessään sen miehen suutelevan hänen naistaan ja Oscin silittävän hänen hiuksiaan.

                      Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen hän vihdoin vaipui levottomaan uneen, jossa vilisi alakerran hallin korkeat säiliörivit, shakaaleja, joita hän ratsasti karkuun ahtailla sokkeloisilla käytävillä ja Demon kaduilla, taivaan loistaessa verenpunaisena.

Päivä kului hitaasti. He nukkuivat vuoroissa ja päivän taittuessa laskuun, he olivat jo kaikki virkeinä hereillä. Ramon ja Luglio, sekä Osc keksivät jatkuvasti jotain puhuttavaa, vaikka Tomaria ei huvittanut jutustella mistään. Hän tyytyi kuuntelemaan muiden keskustelua ja vähän väliä hän huomasi oman katseensa harhautuvan lattialla makaavaan tyttöön. He olivat tarkkailleet tytön tilaa tasaisin väliajoin ja tila vaikutti vakaalta. Hän ei vironnut, mutta ei osoittanut kuolemisen merkkejäkään.

                      Varastohuoneen uloimmalla seinällä oli pitkä kapea ikkuna oli maitolasia, josta ei näkynyt ulos, mutta auringon valo pääsi sisään. Siitä he päättelivät, että iltapäivä alkoi vihdoin ja viimein taittua iltaan, kun valo muuttui lämpimämmäksi ja huone alkoi hämärtyä.

                      ”Eikä hetkeäkään liian aikaisin.” Ramon totesi Diolectian pimetessä jälleen.

He ottivat tytön mukaansa, keräsivät hänen tavaransa ja lähtivät hiipimään ulos käytävälle. He laskeutuivat kierreportaita alas aulaan ja pysähtyivät jälleen ovelle. Tilanne oli sama kuin edellisenä päivänä. Ilta pimeni myöhäissyksynä nopeasti, mutta vaikka pimeyden turvin oli helpompi kadota varjoihin, oli silti shakaalien ohi pääseminen vaikea tehtävä. Partioita oli yhtä paljon, kuin edellisenä päivänä, ehkä jopa muutama enemmän. Aukiolle oli ilmestynyt päivän aikana mestauslava ja sen vieressä oli uusi kasa ruumiita. Tomaria puistatti.

                      ”No mitä nyt?” Osc kysyi kuulostaen sekä huolestuneelta, että turhautuneelta.

Muutkin katsoivat ahdistuneina ulos. Heiltä alkoivat mahdollisuudet loppua.

                      ”Hajaannutaan vielä kerran ja etsitään ulospääsyä.” Ramon sanoi.

                      ”Me olemme kiertäneet Diolectian jo monta kertaa. Jos toinen ulospääsy olisi olemassa, olisimme huomanneet sen.” Tomar vastusti synkkänä.

                      ”Mutta entä, jos emme olekaan? Minä sanon, että yritetään vielä!” Ramon kivahti.

                      ”Tomar on oikeassa. Hukkaamme vain kallista aikaa sillä tavoin. Tämä on ainoa ulospääsy.” Luglio sanoi painokkaasti.

Ramon ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta ei alkanut väittelemään Luglion ja Tomarin kanssa.

                      ”Meidän täytyy vain juosta nopeasti.” Tomar aloitti.

                      ”Ei. Se on itsemurhaa.” Luglio sanoi ja painoi päänsä mietteissään. ”On toki yksi keino…” hän sanoi ja huokaisi syvään. ”Yksi harhauttaa shakaaleita ja vartijoita, jolloin muut pakenevat.” hän sanoi vakavana.

                      ”Sehän se vasta itsemurhaa onkin!” Ramon huudahti ja kaikki muut sihahtivat hiljentääkseen hänet. Ramon madalsi ääntään ja jatkoi. ”Tarkoitan, että vaikka muut pääsisivät pakenemaan, niin se joka jää harhauttamaan ainakin kuolee.” hän murisi hampaidensa välistä.

                      ”Tiedän.” Luglio vastasi hiljaa. ”Keksitkö parempaa keinoa, Ramon?”

                      ”Isä, Luglion ehdotus on ainoa järkevä vaihtoehto. Silloin ainakin muut pääsevät pakenemaan.” Tomar sanoi.

Ramon ei näyttänyt yhtään vakuuttuneelta. Hän tuhahti ja risti kätensä puuskaan.

                      ”Mitä järkeä on suunnitelmassa, joka maksaa yhden hengen? Eikö tarkoituksemme vain ollut viedä pelas- tämä tyttö Korvenpäähän?” Ramon murahti ja katsoi happamasti maassa makaavaa naista. Tomarin sisällä kuohahti, aivan kuin hänen isänsä olisi häpäissyt neidon katseellaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Osc puhui.

                      ”Kyllä oli isä, mutta etkö muista miksi me tulimme etsimään häntä? Kansamme tulevaisuus on kyseessä! Geatkit tuhoutuvat, jos emme saa häntä kylään! Tällaisissa tehtävissä tulee väistämättä hetkiä, jolloin uhrauksia on tehtävä! Yhden henki voi pelastaa monia. Yksi meistä voi pelastaa koko sukumme.” Osc sanoi vakavana.

                      ”Poikasi puhuu viisaasti nuoresta iästään huolimatta, Ramon. Sinun tulisi kuunnella järjen ääntä.” Luglio sanoi ja katsoi ovelle päin.

                      ”Tiedän.” Ramon huokaisi sykkänä.

Tuli hiljaista. Kaikki miettivät väistämätöntä kohtaloa, sekä heidän tehtäväänsä. Tomar katsoi lattialla lepäämää tyttöä, joka hengitti hiljaa ja syvään. Kuinka tämä onneton tyttöparka tulisi pelastamaan heidän koko sukunsa? Hän nukkui ikuista unta, josta häntä ei saanut hereille. Ehkä Orven tietää kuinka herättää hänet… Tomar hymähti. Ehkä tämä sittenkin oli hänen kohtalonsa.

                      ”Minä harhautan shakaaleja, jotta pääsette pakenemaan.” Tomar sanoi rauhallisesti.

Ramon ja Osc katsoivat häntä järkyttyneinä. Luglio kääntyi Tomaria kohden ja laski kätensä hänen olalleen.

                      ”Ei, minä teen sen. Sinun kuuluu saattaa tyttö Korvenpäähän. Olet osa suurempaa tarinaa, Tomar. Mutta minun tarinani…” Luglio sanoi ja hymyili. ”…se alkaa tänään.”

                      ”Luglio!” Ramon henkäisi.

                      ”Entä Senika, entä Sarina? Aiotko hylätä vaimosi ja tyttäresi? Ja tyttärentyttäresi?” Tomar kysyi. Hänestä tuntui pahalta ajatella, että Senika jäisi ilman isää. ”Minulla ei ole vaimoa tai lapsia, perheenikin pärjäsi viisitoista vuotta ilman minua! Anna tehtävä minulle, olen ennenkin kohdannut shakaaleja, joten voi olla että jään henkiin koetuksesta.” Tomar jatkoi ja tarttui Lugliota käsivarresta.

Hän katsoi Lugliota silmiin ja kavahti. Ne olivat surulliset, samalla tavalla kuin tytöllä. Luglio veti henkeä ja hengitti ulos hitaasti.

                      ”Tomar… Olen elänyt hyvän elämän, saanut olla naimisissa ihanan naisen kanssa, saanut kasvattaa maailman kauneimman tyttären, ja olen saanut elää elämäni ystävieni keskellä. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. Sinä sen sijaan vasta palasit kotiisi. Sinun tehtäväsi on suojella perhettäsi; paikkasi on Korvenpäässä. Minä menen, älä yritä estää minua.” hän sanoi painokkasti.

                      Tomarista tuntui, että hän ei voisi voittaa tätä väittelyä. Hän irrotti otteensa ja astui hävinneenä miehenä askeleen taaksepäin. Hän käänsi katseensa sivuun eikä saanut sanottua sanaakaan vastaan.

                      ”Hyvä. Jos teillä ei ole enää vastaan sanomista, niin käymme suunnitelman läpi.” Luglio sanoi muille ja istui alas lattialle tytön viereen. Osc ja Ramon istuutuivat myös vaitonaisina alas. Tomar seisoi vielä hetken, mutta istuutui sitten myös.

                      ”Suunnitelmaa varten tarvitsen jousen ja nuolia. Sopivan hetken tullen hiivin ulos. Tarkoituksenani on kavuta aukion oikealla laidalla olevan läheisen kivitalon katolle. Sieltä käsin ammun nuolella niin monta shakaalia, kuin kykenen. Sitten lähden pakenen itään, kahden korkean rakennuksen ohitse, kohti rantaa. Eli juuri päinvastaiseen suuntaan, kuin te. Toivottavasti saan mahdollisimman monta shakaalia ja vartijaa perääni. Kun sekasorto on pahimmillaan ja kaikkien huomio kiinnittynyt minuun, te hiivitte tytön kanssa ulos ja pakenette samaa tietä takaisin viinikellariin ja ulos Demosta.” Luglio sanoi. Hän oli suunnitellut jo kaiken valmiiksi. Ramon ja Osc nyökkäsivät vakavina ja Tomar tuijotti lattiaa. Hänen oli pakko hyväksyä tilanne ja toimia sen mukaan.

                      Kun kukaan ei enää sanonut mitään, joten Luglio nousi ylös. Hän ojensi kätensä kohti Tomaria.

                      ”Saisinko jousen ja nuolesi?” hän sanoi päättäväisesti.

Tomar nousi ylös ja veti jousen päänsä yli. Vieressä Osc irrotti viinin vyötäröltään ja ojensi ne Lugliolle sanaakaan sanomatta. Vaikka Luglio oli oikeassa – hänen paikkansa oli kotona, oli Tomarin silti vaikea hyväksyä tätä päätöstä. Hän kuitenkin pakotti itsensä toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Nyt ei ollut oikea aika alkaa sooloilla.

                      Luglio kiinnitti viinin vyöhönsä ja kokeili nopeasti jousta. Tomar katsoi vierestä kulunutta miestä, jonka turkkikin oli kauhtunut ja vaalentunut iän myötä, joka valmistautui mahdollisesti viimeiseen koitokseensa. Luglio oli aina ollut vähäpuheinen, eikä Tomar ollut koskaan ollut järin kiinnostunut hänestä. Tomar tiesi vain että hän oli isänsä paras ystävä ja Päällikön luottomies Ramonin ohella.

                      Luglio kääntyi kohti ovea ja lähti kävelemään varmoin askelin sitä kohden. Ramon marssi ystävänsä perään Tomarin ja Oscin jäädessä vartioimaan naista. Luglio kurkisti varovasti oven raosta ulos ja tarkasteli tilannetta. Ramon tirkisti myös pihalle. Kuut olivat jo taivaalla ja aukiolla shakaalit olivat järjestäytyneet melko lailla keskelle, vartijoiden seistessä asemissaan. Luglio nyökkäsi. Nyt oli hänen hetkensä. Yhtäkkiä Ramon iski nyrkillä Lugliota lujaa ohimoon ja tämä kaatui lyönnin voimasta maahan liki pökertyneenä. Ramon kyykistyi, nappasi jousen ja alkoi irrottaa viiniä Luglion vyöltä. Tomar ja Osc säpsähtivät ja lähtivät juoksemaan heitä kohti.

”Seis.” Ramon sanoi vetäessään miekan huotrastaan ja vei sen Luglion kaulalle.

Tomar ja Osc pysähtyivät niille sijoilleen. Luglio virkosi ja tajusi Ramonin osoittavan häntä miekallaan. Ramon nousi pystyyn ja perääntyi kohti ovea.

                      ”Luuletko että voin päästää sinua tekemään tällaista työtä?” hän sanoi Lugliolle, joka kohottautui istualteen ja katsoi tyrmistyneenä Ramonia.

                      ”Sitä paitsi minä olen aina ollut parempi ampumaan ja nopeampi juoksemaan.” Ramon virnisti. Sitten hän vilkaisi nopeasti Tomaria ja Oscia ja kääntyi jälleen Lugliota päin.

                      ”Pidä huoli pojistani.” hän sanoi ja katosi ovesta ulos.

Tomar ja Osc ryntäsivät ovelle ja kurkistivat raosta ulos. He ehtivät juuri nähdä, kun Ramon katosi äänettömästi varjoihin.

                      ”Se typerys…!” Luglio ähkäisi pidellen ohimoaan ja astui Tomarin ja Oscin viereen.

He yrittivät nähdä missä Ramon meni, mutta hän onnistui pysymään suojassa. Vaikka isä oli kookas geatkiksi, hän oli silti nopea ja äänetön liikkeissään. Tomar tähysti aukealle, jossa vartijat juttelivat toisilleen partiopaikoillaan ja shakaalit olivat kokoontuneet keskelle. Kukaan ei ilmeisesti ollut vielä nähnyt Ramonia.

                      ”Tuolla.” Osc kuiskasi.

Tomar nosti katsettaan ja hetken hakemisen jälkeen näki isänsä hiipivän kolmikerroksisen kivitalon harjakatolla. Ramon katosi savupiipun taakse ja pian kuului jotain huutoa aukealta. Tomar näki shakaalin kaatuvan maahan. Sitten alkoi kaaos.

                      Ramon onnistui tappamaan ainakin viisi shakaalia ja pari varjolaista, ennen kuin hänet huomattiin. Yksi shakaaleista kirkaisi ja kaikki lähtivät syöksymään kohti taloa, jonka katolla Ramon oli. Hän ampui vielä yhden shakaalin ja katosi sitten varjoihin.

                      ”Nyt!” Luglio henkäisi.

Tomar ponkaisi pystyyn ja juoksi tytön luokse. Hän nappasi tytön syliinsä ja Osc kasasi mukaan hänen vaatteensa. Luglio oli valmiina oven raossa heidän tullessaan takaisin. Sitten he livahtivat yksitellen ulos. Luglio ensimmäisenä, sitten Tomar ja viimeisenä Osc. Ramon oli totisesti onnistunut häiritsemään tilannetta, eikä kukaan tajunnut katsoa Diolectian suuntaan. Vartijat säntäilivät ympäri aukiota ja kaikki osoittelivat sinne päin minne shakaalit olivat lähteneet. Luglio juoksi minkä jaloistaan pääsi, Tomar heti hänen kintereillään kohti rakennusta, jonka varjoista he olivat tulleet. He eivät hidastaneet tahtiaan edes päästessään sivukujalle varjoihin piiloon.

                      Nopeasti, nopeasti, kujaa pitkin kadulle, kadulta kujalle, nopeasti, eteenpäin, pois, pois täältä. Tomar kuuli jossain shakaalien kirkuvan. Hän puristi tyttöä sylissään ja kiristi tahtia. Hän näki sivusilmällään Oscin ilmestyvät melkein hänen vierelleen. Hyvä, veli oli yhä mukana. Kujat mutkittelivat ja he alkoivat lähestyä määränpäätään. Nopeasti, nopeasti. Syke tuntui jomotuksena korvissa ja veren makuna kurkussa.

                      ”Hei!” kuului huuto.

Tomar säpsähti ja tajusi yhden varjolaisen hyökkäävän sivusta ja kahden tulevan takaa. Lähin varjolainen huitaisi miekallaan kohti Oscia, joka huusi kivusta. Verta räiskähti tiiliseinälle ja Osc kierähti kivusta ulvahtaen maahan. Tomar otti tytöstä kiinni yhdellä kädellä ja veti toisella miekan esiin. Varjolainen ei ehtinyt tajuta mikä häneen iski, ennen kuin oli jo kuollut.

                      ”Osc! Ota hänet!” Tomar huudahti ja lähes heitti tytön Oscille, joka kömysi ylös maasta kasvot verta valuen.

                      ”Menkää, menkää!!” hän karjaisi Oscille ja Lugliolle, joka tarttui heti Oscia hihasta ja he jatkoivat kiiruusti matkaansa.

                      Tomar kääntyi ja rynnisti juoksemaan takaa tulevia vartijoita vastaan. Toinen vartija pysähtyi säikähtäneenä takaa-ajetun käydessä päälle, mutta urhoollisempi mies jatkoi hyökkäystään. Tomar kohotti miekan ja ajatteli isäänsä. Miekka torjui varjolaisen iskun ja sivalsi tappavasti. Varjolaisen ruumis lösähti maahan ja hänen päänsä kieri kujan vierellä olevaan ränniin. Tomar hyppäsi ruumiin yli, kohti toista vartijaa. Geatkin luonne otti vallan ja Tomar karjui miehelle paljasten hampaansa, hyökäten samalla raivon vallassa häntä kohti. Mies huudahti pelosta ja juoksi pakoon.

                      Tomar palasi nykyhetkeen ja pysähtyi. Nyt ei ollut aikaa jahdata varjolaisia. Hän kääntyi ympäri ja lähti muiden perään. Hetken kuluttua hän näki toiset juoksemassa kujan päässä. Hän sai Oscin ja Luglion kiinni juuri maan alle johtavien portaiden juurella. He laskeutuivat portaat nopeasti ja pujahtivat ääneti hylättyyn taloon sisään. Tomar otti Oscilta tytön vaatteet kainaloonsa, laittaen samalla miekkansa huotraan.

                      ”Tapoitko sinä ne?” Osc kysyi heidän kiiruhtaessaan kellariin.

                      ”Toisen vain.” Tomar sanoi hengästyneenä. ”Ei puhuta siitä nyt.”

Tomar alkoi auttaa Lugliota ottamaan hyllyjä irti. Kun myös hyllyn takaosa oli irti Tomar viittoi Oscille, joka katosi nopeasti tunneliin tytön kanssa. Seuraavaksi meni Luglio ja Tomar jäi asettamaan hyllyt ja takaseinän takaisin paikoilleen, ennen kuin lähti etenemään pimeää tunnelia pitkin.

                      Vasta kun kuunvalon kelmeät säteet osuivat kasvoille metsässä, Demon ulkopuolella, Tomar vihdoin huokaisi helpotuksesta. He pääsivät pakoon. Selkään sattui tunnelia pitkin kumarassa juoksemisen jäljiltä. Hän suoristi itsensä ja kiersi puun ympäri. Hän tähysti paksun, kiemurtelevan puun juuren päältä kauempana kohoavan Demon siluettia. Hänen rakastamastaan kaupungista oli tullut helvetin esikartano. Ja heidän isänsä jäi tuohon kaupunkiin.