Viimeinen luku - Kappale 9

9

  

Demóssa

Ilta laskeutui, kun he saapuivat maanalaista käytävää pitkin Demóon. He olivat jättäneet hevoset ja tavaransa mahdollisen suojaisaan paikkaan, jotta niitä ei havaittaisi heti heidän ollessa kaupungissa. Salakäytävä johti vanhaan viinikellariin, piiloon viinihyllykön taakse. Tomar ja isänsä irroittivat ovena toimivan hyllyn takaseinän pois paikoiltaan ja sitten he irrottivat hyllyn tasot yksi kerrallaan, koko ajan kuunnellen ja haistellen ilmaa shakaalien tai varjolaisten varalta. Oli liian pimeää nähdäkseen mitään. Pian he olivat kaikki ahtaassa, homeisessa kellarissa.

                      Luglio kipusi jyrkät puiset tikkaat kattoluukulle, Oscin asetellessa hyllykön tasoja paikoilleen piilottaen salakäytävän perästään. Luglio kokeili puista kattoluukkua. Se oli jäykkä, mutta auki. Muut nyökkäsivät ja Luglio raotti luukkua. Huone mihin luukku antoi, oli yhtä hylätty ja autio kuin kellarikin. Silti he etenivät äärimmäisen varovaisesti. Nyt ei ollut varaa hutiloida.

                      Kasvoistaan ikäisiään vuosia aiemmin vaalennut Luglio avasi luukun selälleen ja kipusi ensimmäisenä huoneeseen. Kuluneet vuodet eivät kuitenkaan olleet tehneet hänestä huteraa. Luglio oli jäntevä, vahva, ja aisteiltaan terävä. Hän kävi huoneen ripeästi läpi, nurkasta nurkkaan. Luonto oli suonut geatkeille kyvyn kulkea ääneti kuin pöllö yöllisellä taivaalla, eikä Lugliosta lähtenyt hiiskahdustakaan. Ainoastaan jalanjäljet pölyisellä lattialla paljastivat, jonkun käyneen siellä. Pian Luglio palasi luukulle.

                      ”Reitti selvä.” hän kuiskasi ja muutkin kipusivat ylös.

                      Ensimmäisenä kipusi Osc, liukkaasti kuin kissa, perässään Tomar ja viimeisenä Ramon, joka raskaasta ruumiinrakenteestaan huolimatta ei päästänyt lankkulattiasta narahdustakaan.

                      Huone oli ollut selvästi tyhjillään jo pitemmän aikaa; paksu pölykerros peitti lattiaa, eivätkä harvat huonekalut paljastaneet huoneen alkuperäistä käyttötarkoitusta. He etenivät peräkanaa ovelle toistensa askelia pitkin, yrittäen jättää mahdollisimman vähän jälkiä itsestään. Ovi aukeni kapeaan eteiskäytävään, joka johti ulko-ovelle. Oven edessä he pysähtyivät.

”Mikäli tilanne on sellainen, kuin vanha isäntä kuvaili, meidän täytyy toimia erityisen huolellisesti. Kaupunki on täynnä varjolaisia ja shakaaleja. Varjolaisia pystymme välttelemään, mutta shakaalit ovat todellinen uhka. Ne haistavat meidät kaukaakin.” Tomar kuiskasi.

”Yksi mahdollisuus on tappaa neljä varjolaista ja pukeutua heidän vaatteisiinsa peittääksemme oman hajumme.” Ramon puhui ääntään madaltaen.

”Ajatus on uhkarohkea, mutta minun täytyy olla kerrankin kanssasi samaa mieltä. Metsästetään varjolaiset kuitenkin mahdollisimman kaukana tästä talosta, jotta emme johda jälkiä ainoaan pakotiehemme.” Tomar sanoi hiljaa. Osc katsoi kasvot kalpeina heitä.

”Onko heitä pakko tappaa?” pikkuveli kysyi epävarmasti. Luglio vastasi Oscille, kuin mestari oppipojalleen;

”Ymmärrän huolesi, mutta meillä ei ole varaa valita. Jos yritämme varoa ja vältellä tappamasta uhria, kiinni jäämisen riski on liian suuri. Muista Osc, että kiinni jääminen tarkoittaa kuolemaa, mutta ei vain meille, vaan myös Korvenpäälle.” Luglio sanoi vakavana. Osc nyökkäsi, mutta Tomar näki veljensä kasvoista, ettei hän hyväksynyt heidän kantaansa. Kuin kunnon sotilas hän totteli, jopa vasten tahtoaan.

He laativat nopeasti suunnitelman, ennen poistumistaan lahosta talosta. Heti taka-ovelta nousivat jyrkät, kapeat kivirappuset ylös pimeälle kujalle. Kujalle päästyään Tomar tunnisti mihinpäin kaupunkia he olivat. Vain pari kilometria kaakkoon, mistä hän oli aikoinaan asunut.

                      ”Tämä kuja johdattaa Selémtielle. Lähdetään etelää, merta kohti.” hän viittoi ja muut seurasivat häntä.

                      He hiipivät varjoissa parin korttelin verran. Vähän väliä heidän ohitseen kulki varjolaisia partioimassa, jolloin he piiloutuivat ovien syvennyksiin tai kadulla lojuvien romujen taakse. Heidän onnekseen he eivät kohdanneet yhtään ainoaa shakaalia. Tällä alueella ei ilmeisestikään ollut tarvetta tiukalle vartioinnille. Ehkä juuri siksi vanha pariskuntakin oli päässyt pakenemaan. Pian he saapuivat kapealle kadulle. Katua reunustavien kivitalojen savirappaus imi kaikki äänet ja valot itseensä.

                      Pimeydessä tuntui, kuin koko ulkopuolinen maailma olisi hävinnyt tätä kurjaa kujaa ympäröivien kiviseinien takaa. Paksut pilvet peittivät taivaan ja välillä ripotteli vettä. Tämä ei voinut olla sama kaupunki, jossa hän oli elänyt. Demon yö oli aina tähtikirkas, ja päivisin paistoi aurinko. Vettä tuli putkia pitkin joka taloon ja koneet kastelivat asukkaiden istutuksia. Ikuinen kesä, kuin unelma. Mutta tänä yönä kaupunki näytti pimeämmät kasvonsa. Kaikki sähkövalot oli sammutettu. Talot näyttivät tyhjiltä, autioilta. Tomar nielaisi ahdistuksen sisäänsä. Nyt ei ollut aikaa pelätä.

                      He tulivat tienristeykseen. Heidän tiensä katkaisi kivetty katu, jonka poikki kuja jatkui vielä kapoisempana, päättyen umpikujaan. Seurueen jokaisen jäsenen vasen korva värähti ja he katsoivat heti kuulemansa narahduksen suuntaan. Askeleita, ja ne lähestyivät. Silloin poikkeavan kadun varrelta kääntyi kaksi aseistettua nahkahaarniskoihin, ja viittoihin sonnustautunutta varjolaista. Kaikki jähmettyivät varjiohin. Heitä ei oltu vielä havaittu. Tomar nyökkäsi muille ja harppasi kadun poikki sivukujalle. Muut jäivät odottamaan. Vartijat huomasivatkin Tomarin liki välittömästi. He katsahtivat toisiaan ennen kuin pinkaisivat juoksuun hänen peräänsä. Tomar kiiruhti liukkaasti aivan umpikujaan asti. Hän pysähtyi seinän eteen ja kääntyi ympäri. Vartijat olivat jo melkein saavuttaneet hänet. He jättäityivät muutaman metrin päähän ja vetivät miekkansa esiin.

                      ”Mitä sinä karvaturpa täällä hiivit? Eikö kaaliisi ole mennyt, mitä ulkonaliikkumiskielto tarkoittaa?!” toinen vartijoista ärähti laiskan oloisella murteella. Hänen kaverinsa kuiskasi jotain ja he molemmat nauroivat pahaenteisesti. Toinen vartija, jonka pää muistutti muhkuraista naurista otti askeleen lähemmäs. Miehen naama kuvotti Tomaria.

                      ”Sinä tiedät mikä rangaistus on, mutta voi olla, ettemme päästä sinua niin helpolla. Täällä ei kukaan kuule huutoasi.” mies sanoi julmasti ja viittoi kujan seiniä.

                      Tomar veti miekkansa esiin ja suoristi selkänsä.

                      ”Sepä hyvä.” hän murahti vastaukseksi.

Vartijat pysähtyivät virneet naamallaan. Mutta ennen kuin he ehtivät avata suutaan vastatakseen, olivat Ramon, Luglio ja Osc olivat ilmestyneet heidän taakseen. Vartijat olivat oikeassa. Kukaan ei todellakaan kuullut heidän huutojaan.

Vartijoiden takit olivat tarpeeksi pitkät, peittääkseen hyvin geatkin hajun. Lisäksi miesten viitat olivat myös pitkät, mutta myös paksut. Jokaiselle oli vaatekappale, joten heidän ei tarvinnut metsästää enempää kudetta ylle. He uskaltaisivat nyt vihdoin etenemään kohti määränpäätään.

                      Tomarilla oli mielessään vain hämärä kuva siitä, mihin heidän oli tarkoitus mennä. Mutta monumentti, jonka talismaani oli hänelle näyttänyt, oli aivan kuin rakennus, jonka hän oli nähnyt Demóssa asuesaan – mutta vain kerran.

                      ”Kuinka kaukana se paikka on?” Luglio kuiskasi heidän pysähdyttyään vetämään henkeä.

                      ”Lähellä etelän satamaa. Sinne on vielä matkaa, mutta pääsemme sinne vielä yön aikana.” Tomar vastasi.

Hän totisesti toivoi, että suunta oli oikea. Jos paikka ei ollutkaan sama, kuin näyssä, mitä he sitten tekisivät? Hän oli kerran kävellyt rakennuksen ohitse, mutta en ulkomuotoa oli vaikea unohtaa.

                      Toista tuntia myöhemmin he alkoivat olla lähellä määränpäätään. Mutta mitä lähemmäs he etenivät, sitä tiheämmin vartijoita alkoi ilmestyä. Sekä nyt myös shakaaleja. He seurasivat talojen katolta kahta paria marssivan pitkin katuja. Vain yksi shakaali pysähtyi haisteleem ilmaa, ja juuri kun he olivat valmistautuneet pahimpaan, jatkoi se matkaansa muiden perään. Heidän naamiointinsa oli kuitenkin toiminut moitteettomasti. Koetinkivi oli läpäisty ja he pystyivät etenemään hieman huojentuneemmin mielin. Suojuksiaan ei kuitenkaan ollut turvallista vielä laskea ja Varjon tunkkainen ilmapiiri piti heidät varpaillaan. Tomar ei ollut koskaan ollut näin totaalisen keskellä Varjoa, eikä hän pitänyt siitä millään tasolla. Hän tunsi turkkinsa nousevan pystyyn niskasta häntään asti ja kylmä hiki kostutti ohimoita.

                      Pian tie leveni ja heidän eteensä avautui laaja aukio, jonka toisessa päässä kohosi suuri, valkea rakennus. Liittouman parlamenttitalo Diocletia. Se oli valkoinen ja kiilsi jopa synkkänä yönä kuin kävetauringon sulattama jää. Rakennus oli muodoltaan, kuin suuri pyramidi, jonka jokaisesta nurkasta kohosi suuret obeliskinmuotoiset pylväät kohti taivaita. Silloin, kun Tomar oli Demossa asuessaan viimeksi kulkenut puistoaukion poikki hänen henkensä oli salpaantunut kongressitalon jylhyydestä ja kauneudesta. Se oli paikka jossa Jerchóvan Liittouman edustajisto istui ja jossa kaikki Jerchóvaa koskevat päätökset tehtiin. Silloin se oli yötäpäivää valaistu ja kuhisi elämää. Nyt se oli pimeänä ja ainoastaan pilvien raosta pilkistävät kuut valaisivat sitä ja saivat sen kiiltämään.

Keskellä aukiota oli Liittouman pystyttämä kivinen muistomerkki. Sen edessä kaupungin asukkailla ja turisteilla oli ollut tapana syödä piknikkiä tai ottaa toisistaan kuvia. Nyt aikoi oli täynnä romua ja savuavia ruumiiskasoja. Muistomerkin yläpuolella roikkui hirtettynä ja häväistynä ruumiita. Tomar nielaisi. Häväistyt ruumiit olivat Liittouman toimiksijat.

”Tuoko rakennus?” Osc kysyi epäuskoisena.

Tomar nyökkäsi. Nyt hän oli varma. Se sama polttava tunne valtasi hänen koko kehonsa. He olivat lähellä.

                      ”Miten me aiomme oikein päästä sisään? Emme ainakaan tämän aukean poikki!” Ramon sihahti. He kyyristelivät piilossa erään rakennuksen portaikon alla ja tähystivät sieltä käsin ympäristöä.

                      ”Meidän täytyy kiertää.” Tomar sanoi katsoen ympärilleen.

                      ”Onko taloon muuta sisäänkäyntiä?” Luglio kysyi.

                      ”En usko.” Tomar vastasi. ”Meidän täytyy kiertää sivukujia pitkin lähemmäs ja yrittää jotenkin päästä sisään.” hän sanoi vakavana.

Muut nyökkäsivät. Suunnitelma ei ollut loistava, mutta heillä ei ollut paljoa mahdollisuuksia. Yö oli heidä ainoa turvansa, eli tehtävä oli suoritettava mahdollisimman nopeasti, ennen kuin aurinko nousisi. He poistuivat samaa tietä, kun olivat tulleet ja lähtivät ripeästi kiertämään korttelin päästä aukiota. Mutkittelevat kadut veivät heitä ensin kauemmas, mutta vähitellen takaisin lähemmäs.

Aukion ympärillä olevat rakennukset olivat sekoitus uutta ja vanhaa. Oli eri aikakausien koristeellisia ja vähemmän koristeellisia kivirakennuksia ja vuoroin korkeita lasisia pilvenpiirtäjiä. Kaikki rakennukset olivat pimeinä; joissakin harvoissa ikkunoissa lepatti kynttilöiden valo. Demo oli ollut sähköisetetty ja vaikka Tomar ei tiennyt, mikä voima sai lyhtypylväät syttymään valkoiseen valoon, hän oli kuitenkin tottunut siihen, samoin kuin kaikki Demon asukkaat. Mutta tänä pimeänä iltana sähköt olivat poikki ja koko kaupunki näytti kuolleelta. Tomar kiinnitti hetkeksi huomionsa taivaalla loimuavaan hehkuun, mutta keskittyi sitten etenemiseen ja ympäristöönsä.

Lopulta he pääsivät aivan Diolectian juurelle. Aukiolla parlamenttitalon edessä partioi shakaaleja ja muutama varjolainen, jotka pysyivät sopivan kaukana shakaaleista. Jopa varjolaiset pelkäsivät omia verikoiriaan. Hehku taivaalla voimistui.

”No mitä nyt??” Ramon kuiskasi.

Tomar nosti kätensä.

                      ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti aukion toiseen laitaan.

Joitain varjolaisia juoksi kohti taivaalla loimuavaa hehkua. Hehku tuli tulipalosta. Joku huusi joitain shakaaleille, jotka liittyivät juoksevien ihmisten joukkoon ja jäljelle jääneet varjolaiset, hajaantuivat ison aukion joka puolelle.

                      ”Tämä on mahdollisuutemme!” Tomar sihahti ja he lähtivät ravaamaan varjoissa kohti Diolectia. He tulivat yhden obeliskin kulmalle ja lähtivät kiertämään sitä nopeasti. Kauempana partiossa olevat varjolaiset juttelivat kekenään osoitellen tulipalon suuntaan eivätkä huomanneet pääovea lähestyviä hahmoja, jotka kipusivat leveät rappuset nopeasti ja katosivat suurista murretuista ovista sisään.

Diolectia oli sisältä päin vielä massiivisempi, kuin ulkoa. Pyramidin lasinen katto kohosi korkeuksiin ja katosi ylempien kerroksien taakse. Ensimmäisen kerroksen valtavassa aulassa kohosi neljät leveät kierreportaat ylemmäs ja keskellä aulaa kohosi suuri kristallipatsas, joka esitti yhdeksää ihmisenkaltaista olentoa, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni ja piirin keskellä kohosi jälleen pyramidi. Suurin osa ympärillä olevista seinistä oli lasia ja ne olivat monilta paikoin särjetty, joka sai jylhän rakennuksen näyttämään surulliselta ja aavemaiselta.

                      ”Minne päin?” Luglio kysyi hiljaa ja kaikki kääntyivät katsomaan Tomaria.

Tomar katseli ympärilleen. Näky oli tuonut hänet vain Diolectian luokse, mutta mikään sisällä ei näyttänyt tutulta. Hän rypisti otsaansa ja katsoi ylemmäs, minne kierreportaat johtivat. Tomar sulki silmänsä ja keskittyi miettimään.

                      ”Tomar?” Osc kysyi varovasti.

Tomar aukaisi silmänsä ja veti syvään henkeä.

                      ”Alas.” hän vastasi. ”Meidän täytyy päästä alaspäin.” Tomar sanoi ja katsoi ympärilleen.

                      ”En näe alas vieviä portaita.” Ramon sanoi ja he kaikki vilkuilivat ympärilleen.

                      ”Hajaannutaan.” Luglio sanoi ja he lähtivät kaikki eri suuntiin pimeässä aulassa, etsien pääsyä alas. Tomar kiersi suuret kierreportaat, vilkaisten minne ne veivät. Hän pystyi kuvittelemaan Liittouman virkamiesten nousevan ja laskeutuvan portaita hoitaessaan tärkeitä virkatehtäviä, sekä muiden ihmisten kuhisevan aulassa kulkien kukin asioillaan. Ylempänä oli varmasti toimistoja ja virkamiesten työtiloja ja kokoustiloja. Tomar pysähtyi. Alakerta ei siis ollut yleisölle avoin ja oli luultavasti tarkoitettu vain tietyille Liittouman toimijoille. Sisäänpääsyä olisi siis turha etsiä aulasta.

                      Tomar kääntyi kannoillaan ja lähti hölkkäämään aulan poikki aivan toiseen laitaan, jossa kohosi valkoinen lasiseinä. Luglio ja Ramon olivat kumpikin melko lähellä ja huomasivat Tomarin. Tomar asteli seinän viereen. Se oli ikkunaton ja oveton, ainoastaan keskellä seinää oli pyöreä kämmenen kokoinen teräslaatta. Oscin liittyi heidän seuraansa. Tomar kokeili seinää ja sitten teräslaattaa. Hänen koskettaessaan laattaa siihen syttyi sininen pieni valo. Tomar painoi kämmenensä laattaa vasten ja valo muuttui punaiseksi.

                      ”Tässä on ovi. Auttakaa minua.” Tomar sanoi ja alkoi kokeilla seinää laatan läheltä.

Muutkin alkoivat käymään seinää läpi.

                      ”Tässä!” Osc sanoi ja upotti kyntensä teräslaatan sivureunasta sisään seinään ja he havaitsivat seinässä lähes olemattoman viivan. Siinä oli kahden oven välinen sauma.

Muut liittyivät auttamaan Oscia ja ryhtyivät vetämään ovia auki kummaltakin puolen. Pian heidän edessään aukesi pari metriä halkaisijaltaan oleva musta, seiniltään sileä kuilu. He pönkkäsivät oven auki ympäriltään löytämillään romuilla ja alkoivat laskeutua köyden varassa alaspäin. Heidän köytensä riitti juuri ja juuri alhaalla olevan hissin katolle. Muutaman miekaniskun jälkeen he saivat hissin huoltoluukun auki ja laskeutuivat hissikoriin sisään.

Heti heidän jalkojensa koskettaessa hissin lattiaa siihen syttyi valot ja ilmastointi hyrähti päälle. Ramon säpsähti, mutta muut eivät olleet moksiskaan. Tomar katsoi hissin nappeja seinässä. Siinä oli ainoastaan nuoli ylös ja alas, sekä kaksi toisiaan osoittavaa nuolta, sekä kaksi toisistaan pois päin osoittavaa nuolta. Tomar painoi ensin nuolta alas, mutta ei tapahtunut mitään. Sitten hän painoi nappia, jossa nuolet osoittivat toisistaan pois. Kuului vaimea sihahdus ja hissin ovet aukesivat.

                      Heidän edessään avautui pitkä käytävä, johon syttyi valkoiset valot yksitellen. Tomar kurkisti varovasti ulos, mutta ketään ei näkynyt. Käytävä oli valkoinen ja haisi steriilille. He lähtivät ensin hitaasti kulkemaan käytävää eteenpäin. Käytävällä ei näyttänmyt olevan ovia, mutta vähän väliä ilmestyvät teräslevyt paljastivat totuuden. He kokeilivat avata ensimmäistä ovea, mutta levy näytti punaista valoa, eikä ovea saanut auki väkivalloin, joten he päättivät kulkea käytävän päähän asti. Toisessa päässä käytävä ei loppunutkaan, vaan kääntyi vasemmalle, teki u-kännöksen ja alkoi viettää alaspäin. Valot syttyivät heidän edetessään yhä syvemmälle ja vain syvemmälle.

                      Seurue eteni yhä vain syvemmälle käytävää pitkin. Kuinka syvälle, sitä heidän oli vaikea sanoa.  Tomar tunsi korviensa menevän lukkoon ja ilman viilenevän. Lopulta käytävä päättyi ja heidän edessään oli enää yksi ovi. Oven vieressä seinässä oli pyöreä teräslevy, ilman näkyviä namikoita. Tomar veti henkeä ja kosketti levyä, kuten viimeksikin. Nyt ei syttynyt mitään valoa; ei tapahtunut yhtään mitään. Tomar vilkaisi muita ja he yrittivät jälleen vääntää ovea auki, mutta se ei onnistunut. He taistelivat jonkin aikaa oven kanssa, mutta se pysyi salvattuna hievahtamattakaan.

                      ”Ei se avaudu!” Ramon ähkäisi heidän vääntäessään miekkojen avulla ovea.

Tämä oli viimeinen ovi, viimeinen mahdollisuus.

                      ”Helvetti!” Tomar ärähti turhautuneena ja pamautti levyä nyrkillään.

Yhtäkkiä levyyn syttyi himmeä sininen valo, joka vilkkui, kuin viimeisillä voimillaan. Tomar pamautti levyä uudestaan. Nyt valo alkoi vilkkua sinisenä ja vihreänä. Samassa valo vaihtui vilkkumaan ainoastaan vihreänä ja ovi sihahti nykien puoliksi auki.

                      ”Nyt!” Luglio huudahti ja he tarrasivat oveen kiinni. He väänsivät ovea auki, taistellen sähkölukkoa vastaan. Osc veti oman pitkämiekkansa raskaan viitan alta ja pönkkäsi sen ovien väliin. Oven mekanismi yritti yhä sulkea ovea, mutta miekka oli lujempaa tekoa. Niin he kipusivat miekan ylitse ovesta sisään.

                      Kaikki henkäisivät. He olivat saapuneet maanalaiseen korkeaan halliin, joka oli jaettu eri osiin paksuilla seinillä. Halli oli viileä, lähes kylmä ja valot syttyivät siellä täällä ja osa ja himmeänä vilkkumaan. Koko alakerta toimi omalla varavoimalla, joka myös sytytti valot ja piti sähkölukot toiminnassa. Tämän verran Tomar ymmärsi mitä tapahtui. Muut hätkähtivät valojen syttyessä itsestään ja hän joutui selittämään heille, ettei paikalla ollut ketään.

                      Tomar rypisti kulmiaan mietteliäänä. Selvästi oli hyvin tärkeää, että juuri tässä osassa Diolectiaa sähköt pysyivät yllä, tapahtui mitä hyvänsä. Tomar nielaisi epävarmana. Seinät eivät olleetkaan varsinaisesti seiniä, vaan koko halli oli täynnä lattiasta kattoon yltäviä paksuja hyllyjä, jotka oli suljettu teräsluukuilla. Luukkuja oli korkealle kattoon asti ylettyvissä hyllyissä satoja ja hyllyjä oli hallissa kymmeniä. Ja halli. Se oli valtava.

                      ”…Mitä kummaa?” Ramon henkäisi hämmästyneenä näystä.

                      ”Niitä on valtavasti.” Osc sanoi kävellessään eteenpäin. Luglio kääntyi Tomarin puoleen.

                      ”Mitä me etsimme täältä, Tomar?” hän kysyi naama vakavana, kuin haudankaivajalla.

                      ”En osaa sanoa.” Tomar tunnusti.

                      He astelivat ensimmäisen seinämän eteen. Luukkurivit kohosivat korkealle kuin hongat ja jatkuivat kauas hallin perälle asti. Teräsluukut olivat noin metrin kanttiinsa ja niitä oli vierivieressä aivan lattian rajasta kattoon asti. Kaikissa luukuissa oli kahva, joitain nappeja ja samanlainen pieni valo kuin ovien levyissäkin. Lähes kaikissa paloi sininen valo, joissakin paloi punainen valo ja joissakin ei ollut valoa lasinkaan.

”Mitä ne ovat?” Luglio ihmetteli tarkastellessaan lähemmin yhtä silmienkorkeudella olevaa luukkua, jossa paloi sininen valo. Tomar katseli ympärilleen ja huomasi, että jotkut luukut siellä täällä olivat auki tai raollaan.

”Katsotaanko?” Osc ehdotti.

Kaikki katsoivat vuorotellen toisiaan.

                      ”Näky johdatti meidät tänne. Kai meidän täytyy, jotta tiedämme mitä tehdä seuraavaksi.” Tomar sanoi ja muut nyökkäsivät. Ainoastaan Ramon näytti epäilevältä, mutta ei kuitenkaan sanonut sanaakaan. Tomarkin nyökkäsi ja tarttui Luglion kanssa kiinni kahvasta.

                      Valo ovessa muuttui vihreäksi ja kuului syvä sihahdus. Luukku oli yllättävän paksua terästä ja se oli raskas avata, mutta se kuitenkin avautui hitaasti. Luukun takaa paljastui toinen samankokoinen ovi, jossa oli vain yksi kahva, ilman lukkoa. Tomar tarttui kahvaan ja säpsähti. Se oli jääkylmä. Hän puristi huulensa yhteen ja otti kaksin käsin kiinni kahvasta ja veti luukkua, joka ei auennut kuin ovi, vaan kuin vetolaatikko. Laatikkoa oli raskas vetää, mutta pian se lähti liukumaan sujuvammin, kuin kiskoilla. Kaikki henkäisivät. Se ei ollutkaan laatikko, vaan arkku. Ruumisarkku.

Tomar veti koko arkun ulos, jolloin se pysähtyi kiskojen stoppareihin. Arkun pohja oli harjattua terästä, kuten kaikki muukin varastossa, mutta yläosa oli lasia ja he näkivät arkun sisällä makaavan miehen. Hänellä oli paksu parta, päällään valkoinen yksinkertainen vaate ja kasvoillaan seesteinen ilme.

”Tämä on ruumishuone.” Osc sanoi hiljaa ja katsoi ympärilleen hieman inhoten.

”Ei.” Tomar sanoi ja kumartui arkun ylle. ”Katsokaa.” hän sanoi ja osoitti lasia, joka huurustui aavistuksen mihen kasvojen kohdalta.

”Hän on elossa!” Luglio henkäisi ja kaikki astuivat lähemmäs katsomaan.

Tomar tarkkaili lasin läpi miestä, sekä kiskoilla lepäävää teräsarkkua. Hän pyyhkäisi huurtuvaa lasia nähdäkseen paremmin, jolloin lasi yllättäen avautui puoliksi. Kaikki hypähtivät askeleen kauemmas, mutta huomaessaan, ettei mitään huolestuttavaa tapahtunut, palasivat he takaisin lähemmäs. Nyt Tomar huomasi, että miehen käsistä lähti kirkkaita letkuja, jotka katosivat peuhmustetun alustan alle.

                      ”Outoa kangasta.” Ramon sanoi kokeillessaan alustaa.

                      ”Se on muovia, se ei ole oikeastaan kangasta.” Tomar sanoi hajamielisesti tutkiessaan arkkua. Hän huomasi pienen luukun arkun alaosassa. Sen sisällä oli joitain vaatteita, kengät ja erilaisia tavaroita, kuten jokin pussi, kolikoita, taskukello ja karkeasti tehty koru. Ne olivat ilmeisesti miehen omia tavaroita.

                      ”Tämä arkku… koko tämä-” Tomar viittasi suureen hyllykköön ”-pitää miehen elossa. Nämä letkut liittyvät siihen ja nuo valot luultavasti näyttävät, missä on joku henkilö sisällä ja missä ei.” Tomar sanoi päättelynsä tuloksen.

                      ”Entä punainen valo? Tarkoittaako se, että sisällä ei ole ketään?” Osc kysyi.

Tomar kurtisti kulmiaan. Heistä parin metrin päässä oli luukku, jossa paloi punainen valo. Tomar asteli luukun luokse ja avasi sen. Hän veti sisältä esiin arkun, jonka sisällä makasi valkoisiin puettu nuori mies, melkein poika. Arkun lasi ei ollut huurussa ja pojan kasvot olivat kalpeat.

                      ”Punainen valo tarkoittaa, että sisällä oleva henkilö on kuollut.” Tomar totesi hiljaa.

Muut katsoivat toisiaan ja sitten ympäristöä, paitsi Ramon, joka katsoi yhä ahdistuneen näköisenä parrakasta miestä.

                      ”Tarkoittaako tämä sitä, että se etsimämme ’pelastaja’ on täällä? Jossain näistä arkuista?” Osc kysyi.

Tomar käveli takaisin nyökyttäen.

                      ”Meillä tulee olemaan helvetillinen työ löytää se henkilö täältä. Luukkuja on tolkuttoman paljon. Miten me sitä paitsi pääsemme tuonne ylös?” Luglio kysyi osoittaen ylöspäin.

                      ”Ehkä meidän pitää-” Osc aloitti, kun Ramon keskeytti hänet.

                      ”Kaikki ei ole nyt hyvin.” hän sanoi tuijottaen yhä miestä. Tomar astui lähemmäs, katsoi Ramonia ja sitten miestä.

                      ”Mitä tarkoitat?” Luglio kysyi.

Ramon näytti vakavalta.

                      ”Eikö hänen olisi pitänyt jo herätä ääniimme?” hän sanoi katsoen miestä.

Osc ja Lugliokin kääntyivät katsomaan miestä. Hän näytti nukkuvan, rintakehä kohosi hengityksen tahtiin, mutta hän ei reagoinut ääniin mitenkään. Tomar koski miehen kättä. Se oli lämmin ja täysin rento. Hän nosti kättä hieman koholle, mutta mies ei reagoinut. Tomar laski käden ja nipisti kämmenestä miehen vaaleanruskeaa ihoa kysiensä väliin. Mies ei reagoinut. Tomar nipisti lujenpaa ja kämmenselästä kirposi pieni veritippa, mutta mies ei sävähtänytkään.

                      ”Tuo uni on luonnotonta.” Ramon sanoi hampaidensa välistä.

Kaikki seisoivat hiljaa katsoen toisiaan ja miestä. Mies oli elossa, mutta yhtä kuin ruumis heille. Yhtäkkiä Tomar tajusi jotain. Nukkuva mies ja ne tavarat…

                      ”Tämä on vankila.” Tomar sanoi hiljaa.

Yhtäkkiä jostain kuului vaisu kolahdus ja kaikki säpsähtivät. He jähmettyivät kuuntelemaan. Mistään ei kuulunut enää mitään, eikä ilmassakaan ollut muita tuoksuja, kuin hallin kylmän steriili haju.

                      ”Tuo saattoi lähteä, jostain rakennuksen laitteesta, mutta meillä ei ole aikaa jäädä pähkäilemään mitä teemme.” Tomar sanoi.

                      ”Tomar on oikeassa. Etsitään se ’pelastaja’ ja häivytään täältä. Mietitään sitten mitä teemme.” Luglio komppasi.

Kaikki nyökkäsivät ja yksissä tuumin vetivät lasin takaisin paikoilleen ja työnsivät miehen arkkuineen takaisin säilöön. Sitten he hajaantuivat käymään läpi säilöjä joissa paloi sininen valo. Urakka oli valtava ja eteni hitaasti. Säilöt olivat täynnä lähinnä miehiä, mutta myös naisia, jopa lapsiakin; ihmisiä ja ihmisen kaltaisia olentoja, mutta ei geatkeja.

Tunnin uurastettuaan Luglio tuli Tomarin luokse hengästyneenä. Tomar sulki juuri luukkua, jossa oli ollut vanha nainen, jolla oli ruma arpi kasvoissaan.

”Tämä ei onnistu näin. Meillä menee päiviä, ehkä jopa viikkoja käydä kaikki luukut läpi. Emmekä vieläkään tiedä kuinka pääsemme käsiksi ylhäällä oleviin luukkuihin.” Luglio sanoi turhautuneena. Tomar oli samaa mieltä. Aikaa kului hukkaan, mutta juuri aikaa heillä ei ollut tuhlata.

”Olet oikeassa.” Tomar vastasi ja piti pienen tauon miettien. ”Yritetään ensin selvittää yläluukkujen ongelma. Jos ruumiit on saatu sinne, on meidänkin sinne jotenkin päästävä.” hän sanoi.

”Paitsi, jos varastonhoitaja osasi lentää.” Luglio hymähti.

He lähtivät yhdessä kulkemaan ympäri hallia etsien katsellaan tikkaita tai vastaavaa. Tomar huomasi auki pönkätyn oven vieressä sisäpuolella teräslaatan, jossa paloi sininen valo. Hän pysähtyi ja kääntyi ovea kohti. Teräslevyssä oli muutama outo laatta, joiden merkkien merkitystä Tomar ei ymmärtänyt. Hän painoi ensimmäistä nappia, mutta mitään ei jälleen tapahtunut. Hän painoi kärsimättömänä toista nappia, jolloin katonrajasta kuului voimakas, matala humahdus. Tomar säikähti ja painoi saman napin pohjaan ja humina lakkasi. Hän huokaisi ja yritti päätellä merkkien tarkoituksen, ennen kuin teki mitään. Ei ollut viisasta antaa vihollisille äänimerkkejä tai muuta vihjettä olemassaolostaan. Luglio liittyi hänen seuraansa, samoin myös Osc ja Ramon, jotka olivat säikähtäneet ääntä ja lähestyivät heitä toisen hyllyn takaa.

”Mikä se ääni oli?” Ramon kivahti.

”Karkea virhearvio, ei tule toistumaan.” Tomar mutisi katsoessaan otsa rypyssä nappeja.

Merkit olivat erilaisia geometrisiä kuvioita. Napissa, jota Tomar oli painanut oli kaksi aaltoviivaa. Ensimmäisessä oli ympyrä ja kolmannessa kaksi neliötä sisäkkäin, neljännessä napissa kolme viivaa alekkain ja viidennessä pieni ympyrä ja sen alla viiva. Myös Ramon ja Osc tulivat katsomaan nappeja. He katsoivat kaikki nappeja, mutta pian Ramon tuhahti ja lähti kävelemään takaisin hyllyjä kohti.

”Kokeile tuota.” Osc sanoi ja osoitti alinta nappia.

”Oletko aivan varma?” Luglio kysyi, kun Tomar ojensi sormeaan. Tomar pysähtyi, mutta Osc nyökkäsi vieressä. Tomar alkoi painaa neljättä nappia, mutta epäröi jälleen. Hän arpoi hetken neljännen ja viidennen napin välillä. Kumpi, kumpi? Hän pähkäili vielä hetken ja painoi sitten alinta nappia. He jännittyivät kuuntelemaan ja odottamaan. Mitään ei tapahtunut.

”Ensimmäisestäkään ei tapahtunut mitään.” Tomar sanoi Oscille, joka nyökkäsi lyhyesti.

”Ei, katsokaa.” Luglio sanoi ja osoitti ylös.

Heidän yläpuolellaan, jostain katosta, laskeutui alas, jokin taso. Se oli kuin hissi, mutta hieman isompi. He astuivat taaksepäin ja katsoivat, kun hissi laskeutui heidän eteensä. Sen katosta lähti kaapeli ylös, mutta nyt Tomar huomasi kapeat kiskot seinässä, jota pitkin kori laskeutui. Siinä oli katto ja pohja, mutta korissa ei ollut seiniä tai ovea, vaan avonainen kori ja kaiteet sivuilla. Toisessa kaiteessa oli upotettuna samanlaisia nappeja kuin hississä oli ollut: nuoli ylös ja alas, sekä nuoli oikealle ja nuoli vasemmalle, sekä nappi jossa oli neliö, mutta ei toisiaan osoittavia nuolia. Ei tietenkään, tässä ei ole ovia, Tomar pohti.

Hän astui koriin, Osc ja Luglio heti kannoillaan. Osc vihelsi lyhyesti Ramonille, joka oli heistä kauempana. Huomatessaan heidät Ramon lähti hölkkäämään kohti ja hyppäsi yli kaiteen hissin kyytiin. Tomar painoi ylös osoittavaa nuolta ja hissi lähti kohoamaan vauhdilla kohti katonrajaa. Kaikki tarrautuivat kaiteisiin kiinni. Mitä ylemmäs he kohosivat, sitä lämpimämmäksi ilma kävi. Lämmin ilma kohoaa ylös, kylmä ilma alas - tämän kokoisessa hallissa ero oli huomattava. Alhaalla oli kylmä, mutta ylhäällä siedettävän koleaa. Ylös saapuessa hissi pysähtyi pehmeästi ja eteni aavistuksen verkkaisemmin katonrajaa pitkin. Tomar painoi nuolta vasemmalle ja kori kääntyi ennen ensimmäistä hyllykköä vasemmalle, kulkemaan hyllyjen viertä. Tomar painoi neliötä ja kori pysähtyi. Hän painoi uudestaan edellistä nappia ja hissi jatkoi eteenpäin. Nyt hän ymmärsi, kuinka ohjata sitä. Nyt tarvitsi enää tietää minne mennä.

Tomar sulki silmänsä, kuten oli tehnyt ylhäällä aulassa ja antoi vaistonsa päättää, olihanhan hän painanut nappia vasemmallekin täysin intuitiolla. Lisäksi viimevuotisten kokemustensa perusteella hän oli alkanut uskoa kohtaloon. Kivi johdatti heidät tänne, kohtalo sytytti tulipalon, jonka turvin he pääsivät Diolectiaan sisään ja hänen sydämensä opasti heidät alas, vaikka aluksi oli näyttänyt siltä, ettei tietä kellariin ollut. Tomar keskittyi. Se tunne, joka oli voimistunut koko ajan heidän ollessaan Demossa, kihelmöi vahvasti koko kropassa. Sydän pamppaili ja Tomar tunsi sykkeensä hieman kohoavan. Hänen suljettujen silmiensä eteen alkoi muodostua hänen mielensä metsä. Korkeat synkät puut, sumuinen metsänpohja ja se tunne…

Leimahdus. Tomar avasi silmänsä ja painoi nuolta oikealle. Hissi kääntyi seuraavan hyllyn kohdalta oikealle ja lähti kulkemaan sivuttain hyllyn viertä. Tomar tunsi jälleen sykähdyksen rinnassaan. Hän painoi nuolta alas. Hissi pysähtyi pehmeästi ylimmän luukun kohdalle. Tomar huomasi, että myös luukkujen vieressä, seinässä oli kapeat kiskot, johon hissin kiskot napsahtivat kiinni ja kori lähti laskeutumaan alaspäin. Tomar antoi hissin laskeutua muutaman luukun verran ja painoi sitten neliötä ja hissi pysähtyi. Heidän edessään oli luukku, jossa paloi sininen valo.

Kaikki katsoivat toisiaan ja pian Tomar huomasi kaikkien katsovan häntä odottavasti.

”Tämäkö se on?” Luglio kysyi.

Tomar nielaisi ja katsoi luukkua.

                      ”En ole varma.” hän vastasi.

Luukkuja oli lukematon määrä, todennäköisyys osua oikeaan lähes ensiyrittämällä oli hyvin pieni. Toisaalta, jos oli kirjoitettu, että he tulevat tänne, niin kaikki oli mahdollista.

                      ”Se selviää yhdellä tavalla.” Osc sanoi ja nyökkäsi luukkua päin.

Tomar katsoi luukkua ja kasasi itsensä. Hän tarttui kahvaan kiinni ja avasi sen. Sisältä tuli valui ulos höyryä, sillä luukkujen sisäilma oli paljon kylmempi, kuin ylhäällä hallissa. Tomar otti kaksin käsin kiinni sisemmästä kahvasta ja veti. Hissi oli selvästi tehty juuri tätä tarkoitusta varten, sillä se oli mitoitettu juuri oikean kokoiseksi. Arkun lasi meni heti huuruun. Vedettyään arkun kokonaan ulos Tomar pysähtyi katsomaan huurun peittämää arkkua. Kaikki muutkin katsoivat jännityksen vallassa. Sitten Tomar astui lähemmäs ja koski lasia.

                      Lasi aukeni ja sisällä makasi geatkityttö. Pieni hintelä geatkityttö, mutta muodoiltaan jo nainen. Tytöllä oli päällään samanlainen valkoinen yksinkertainen mekko, kuten kaikilla arkuissa olevilla, mutta se mikä sykähdytti Tomaria oli tytön puolipitkät hiukset. Ne olivat tulenpunaiset.

                      Hän ei ollut ainoa, jota tytön hiukset sykähdyttivät. Myös Ramon ja Osc katsoivat naamat pitkinä tyttöä, mutta Luglio näytti siltä kuin, joku olisi läimäissyt häntä kasvoihin.

                      ”Onko tämä se geatki?” Osc kysyi heti.

Tomar nyökkäsi. Hän ei saanut enää katsettaan irti tytöstä. Tästä tytöstä hän oli nähnyt unia vuosikausia, ymmärtämättä niiden merkitystä ja nyt hän oli siinä hänen edessään ilmielävänä, lihaa ja verta. Mutta hänen ilmeensä ei ollut seesteinen, vaan jotenkin surullinen. Tomar astui lähemmäs ja kosketti tytön laihaa käsivartta. Hän havaitsi luisevassa olkapäässä repaleisen arven. Se oli vanha, mutta karva ei ollut koskaan peittänyt arpea. Tomar katsoi tytön kasvoja ja näki kolme syvää arpea, jotka leikkasivat oikean silmän päältä, kuonon yli vasempaan poskeen asti. Mitä tarkemmin Tomar katsoi, sitä enemmän arpia hän havaitsi. Millainen elämä hänellä on ollut?

                      ”Oudon värinen tukka.” Ramon tokaisi.

Tomaria ei yllättänyt ollenkaan, että hänen isänsä kiinnitti huomiota ensitöikseen tytön erilaisiin hiuksiin. Hän ohitti Ramonin huomautuksen ja avasi arkun alaosassa olevan luukun. Sen sisältö oli huomattavasti vaatimattomampi, kuin ensimmäisellä miehellä: ruskea, kulunut, pään yli vedettävä viitta; musta hihaton tunika ja punaisen-musta korsetti, sekä joitain resuisia nauhoja kuin kääreliinoja, eikä mitään muuta. Ei kenkiä, tai päälysvaatteita, eikä omaisuutta. Tomar otti tavarat syliinsä ja tunsi poskiensa hieman punehtuvan koskiessaan rohkeaan korsettiin. Hän laski vaatteet tytön vatsan päälle ja alkoi tarkastella, miten letkut saisi irti käsistä.

                      ”Mitä varten sinä nuo otit?” Ramon kysyi osoittaen tytön vaatteita.

Tomar katsoi isäänsä kulmiensa alta.

                      ”Ne ovat hänen omaisuuttaan. Tyttö on yhä elossa, muista se.” Tomar sanoi kylmästi ja alkoi irrottaa varovaisesti letkua. Kun hän veti letkun irti, valo uloimmassa luukussa muuttui sinisestä punaiseksi.

                      ”Onko tämä viisasta? Nuo nauhat pitävät hänet elossa!” Osc sanoi huolestuneena.

                      ”Jos me haluamme hänet mukaamme, se on välttämätöntä.” Tomar sanoi ja alkoi irrottaa letkuja toisesta kädestä. Luglio astui tomari viereen ja ryhtyi auttamaan häntä. Pian tyttö oli irti kaikista letkuista ja johdoista. Tomar ujutti kätensä hänen alleen ja nosti hänet ilmaan. Tyttö oli hämmentävän kevyt, hän ei painanut varmaan kuin hieman yli kolmekymmentä kiloa, jos sitäkään. Tomar otti tytön syliinsä. Osc veti lasin kiinni, työnsi arkun takaisin sisään ja sulki luukun. Sitten hän otti vaatteet tytön vatsan päältä. Tomar nyökkäsi muille ja astui kaiteen viereen.

                      Hän painoi nuolta ylös ja hissi lähti kohoamaan ylös. Tyttö oli niin kevyt, että Tomar pystyi ohjaamaan hissiä toisella kädellään. Hetken kuluttua hissi laskeutui jälleen alas miekalla pönkätyn oven eteen. He astuivat vuorotellen miekan ylitse, lopuksi Osc irrotti miekan ja ovi sulkeutui heti sihahtaen. Heidän edessään aukesi jälleen hämärä, valkoinen käytävä, ja taakse jäi Diolectian synkkä vankila. 

                      Tomar käänsi katseensa nukkuvalta näyttävään tyttöön, joka hengitti hyvin hiljaa. Mitä kaikkea tämä tyttö olikaan ehtinyt kokea, joutuakseen tällaiseen paikkaan? Ja kuinka kauan hän oli maannut tuossa varastossa, letkujen varassa? Tomar nyökkäsi tovereilleen. Tehtävän ensimmäinen osa oli nyt suoritettu. Heidän täytyi enää päästä elävänä ulos Diolectiasta ja elävänä ulos Demosta.

Viimeinen Luku - Kappale 8

Virta

Eiffel poltti juuri käärimäänsä savuketta  pohtien kaikkea kuulemaansa, sekä kokemaansa. Hänen vasemmalla puolellaan istui maassa Waldo, hieroen kasvojaan epäuskoisena. Tilanne oli muuttunut totaalisesti. He molemmat muistivat mitä heidän kuulustelemansa liittouman sotilas oli kertonut Liittouman omalla vankialuksella; Sen sijaan, että Liittouma olisi tullut hätiin kuin ratsuväki viime hetkellä, se tulisikin olemaan viimeinen isku. Niskalaukaus. Eiffel henkäisi tuskastuneena. Kaiken ponnistelun ja kaikkien menetyksien jälkeen tämäkö tulisi olemaan lopputulos? Loppu. Tuho. Kykenivätkö he yksin vaikuttamaan enää asioiden kulkuun? Voisiko se  millään olla enää mahdollista?

                      ”Eikä siinä kaikki.” Eiffel vihdoin, pitkän hiljaisuuden päätteeksi, puhui. Fjoðuriaanit laavussa kääntyivät kuuntelemaan.

                      ”Liittouma suunnittelee miehitystä Jerchóvaan. Kuulimme tämän liittouman sotilaalta, jota kuulustelimme muutama viikko pari kuukautta sitten.”

Kaikki kohahtivat.

”Tämä muuttaa kaiken.” Daran sanoi tiukasti. Fjoðuriaanit nyökkäsivät yhteistuumin.

”Meidän täytyy viedä sana Hoviin mitä pikimmiten. Heidän täytyy yhdistää voimansa Huoneen kanssa, se on ainoa toivomme!” arpikasvoinen mies, joka istui Daranin vieressä, sanoi tiukasti.

”Mutta entä tuo armeija? Emme voi jättää huomioimatta shakaalien määrää! Hovin ja Huoneen miesvoima ei riitä ikinä!” Fjoðuriaaneista nuorimman oloinen mies sanoi ja huitaisi kädellään ilmaa. Daran katsoi miestä ankarannäköisenä, muttei sanonut mitään hetkeen.

”Shakaaleita on todellakin paljon. Ja mikäli Liittouma on kaiken takana, tuntuu vihollinen ylivoimaiselta lyödä.” Daran sanoi hiljaa ja näytti yhtäkkiä hyvin ahdistuneelta.

Sillä hetkellä heidän tehtävänsä alkoi tuntua hyvin vähäpätöiseltä, suorastaan turhalta. Mitä järkeä oli yrittää murhata Varjon valtiatar, jos se ei kuitenkaan muuttaisi mitään. Jos kaiken takana oli Yhdeksän, ikiaikaiset muodonmuuttajat – kuolemattomat, ei heillä olisi pienintäkään mahdollisuutta. Eiffel painoi katseensa graniittiseen maahan, haudaten kasvonsa käsiinsä. Tämä sota oli hävitty, ennen kuin se ehti edes alkaa. Koko mustanpuhuva seurue istui vaiti pimeydessä, miettien epätoivoon tuomittua tulevaisuutta.

”Jos vain kaikki shakaalit hävitettäisiin, ei Varjolla ja Liittoumalla olisi mitään millä sotia ketään vastaan.” Waldo murahti ja otti hörpyn viiniä Daranin leilistä. Eiffel ymmärsi hyvin, miksi hänen ystävänsä asenne ei ollut aivan kohdillaan. Järki sanoi heidän tehtävänsä olevan hyödytön – turha. Mutta ylpeys ei antanut heidän enää kääntyä takaisin. Kuinka heistä kumpikaan voisi näyttää naamaansa enää koskaan Markolle. Ja mikäli heillä oli enää kotia jonne palata, ei rintamakarkureilla olisi sijaa kaltaistensa joukkoon. He toisivat häpeää, kunnian sijaan.

Puinen kuppi kolahti. Daran oli yllättäen noussut seisomaan. Hänen katseensa oli syvän itsevarma. Fjoðuriaanit katsoivat johtajaansa herkeämättä. Piipun tulipesän loimussa hohtavissa kasvoissa näkyi yhtäkkiä toivoa ja päättäväisyyttä.

                      ”Waldo, sanoissasi on enemmän arvoa, kuin tiedätkään.” Daran sanoi ja vino hymy levisi hänen ahavoituneille kasvoilleen.

                      ”Thédan.” Daran puhutteli arpikasvoista miestä, joka nousi heti ylös. ”Lähde heti ratsastamaan takaisin Luolavuoreen Antanielin luokse. Annan sinulle tehtävän, tule.” Daran sanoi ja asteli ulos vuotalaavusta arpikasvoisen miehen seuratessa häntä. Eiffel kurtisti kulmiaan miettien minkä tehtävän Daran miehelleen antaisi. Hetken kuluttua kuului vaimea hirnahdus ja kiivaita hevosen askelia, jotka kaikkosivat alas rinteen kapeaa polkua. Daran astui pian takaisin laavuun.

                      ”Miehet, meidän täytyy toimia välittömästi, emme voi hukata hetkeäkään.” Hän lausui ja istuutuikin kuitenkin alas. ”Mutta ensin kerron teille suunnitelmamme. Eiffel, Waldo, tahdon teidän kuuntelevan myös.” Daran jatkoi. Kaikki nyökkäsivät ja yksi miehistä otti esiin uuden viinileilin. Fjoðuriaanit tekivät kaikki tärkeät päätöksensä viinileilin ääressä.

                      ”Lähdemme heti. Kierrämme pohjoisesta, siellä on paikka, josta pääsee muurin yli hevosten kanssa. Matkaamme Korven poikki ja ratsastamme Pakkasvuorille. Te…” Daran viittoi kahdelle miehelle, ”…lähdette viemään sanaa Hoviin. Me muut kohtaamme veljemme vuoristossa. Tärkeää on että toimimme niin ripeästi kuin mahdollista. Ja Eiffel ja Waldo, teidän tulee saattaa tehtävänne loppuun. Murhaatte kuningattaren. Sillä saamme lisäaikaa. Varjolaisten täytyy nimittää uusi hallitsija, ennen kuin voivat aloittaa sodan. Meidän onnemme on, että Valtiatar haluaa aviomiehensä jatkavan, jos hänelle käy jotain. Mutta Varjon neuvosto haluaisi oman jäsenensä johtoon. Eli uutta hallitsijaa ei saada heti valtaistuimelle. Aiheuttakaa mahdollisimman paljon sekasortoa – mitä vaoin, millä saamme ostettua lisää aikaa.” Daran sanoi tiukasti. Kaikki nyökkäsivät.

”Onko teillä informaatiota Palatsista? Kaikki lisätieto auttaa meitä tehtävässämme.” Eiffel sanoi ottaen hörpyn väkevää, hapanta viiniä ja ojensi sen eteenpäin.

”Kyllä.” Daran sanoi ja kaivoi tavaroistaan esille kartan ja ojensi sen Eiffelille. ”Tämä ei näytä sisäänpääsyä Palatsiin, mutta se auttaa teitä hahmottamaan ympäristöä. Älkää kuitenkaan murhatko kuningatarta heti, jos pääsettekin sisälle. Me yritämme toimia nopeasti ja tulla vahvistukseksenne kolmen viikon päästä. Varjolaiset aikovat tietojemme mukaan hyökätä viimeistään silloin.” Daran sanoi ja hymyili hieman. ”Haluammehan saada teidät ulos sieltä elävinä.” hän lisäsi.

Eiffel ja Waldo nyökkäsivät. He saivat Daranin sanoista uutta voimaa ja toivoa. Oli olemassa pieni mahdollisuus, että he selviäisivätkin tästä hengissä. Daran otti viimeisenä viinileilin vastaan, mutta ei juonut siitä. Yksi Fjoðuriaaneista otti esiin monta pientä puista kuppia ja ojensi kaikille yhden. Toinen ratsastaja laittoi nuotioon uuden tulen. Kun valkea paloi jälleen himmeällä liekillä, Daran kaatoi kaikille viiniä kuppiin. Sitten kaikki nousivat ylös. Eiffel ja Waldo vilkaisivat toisiaan ja seurasivat sitten esimerkkiä. Fjoðuriaanit kohottivat maljat ylös ja he tekivät samoin.

”Siéna, Trioon.” Fjoðuriaanit lausuivat kuorossa.

”Siéna, Trioon.” Eiffel ja Waldo toistivat monotonisesti.

Ja he kaikki joivat viininsä.

Tämän jälkeen Fjoðuriaanit alkoivat kasata tavaroitaan ja purkaa laavua. Pian nuotio oli sammutettu ja tavarat kasattu. Fjoðuriaanit lastasivat tavarat hevostensa selkään ja pukivat niille suitset. Daran astui vielä Eiffelin ja Waldon eteen ja laski kätensä kummankin olalle.

                      ”Luotan teihin. Älkää pettäkö luottamustani.” hän sanoi painokkaasti karhealla äänellä.

                      ”Samoin.” Eiffel vastasi.

                      Daran katsoi heitä vielä ja kumarsi lyhyesti. Sitten Fjoðuriaanit lähtivät taluttamaan ratsujaan kiiruhtaen kohti pohjoista. Eiffel ja Waldo jäivät niille sijoilleen katsomaan heidän peräänsä. Eiffel muisti mitä Antaniel oli kertonut siitä kuinka metsänkansa nosti maljan kuolemalle, kuoleman kuu Trioonille. Hän katsahti ylös pilvien peittämälle yötaivaalle. Kuut eivät näkyneet, mutta siellä ne olivat, myös se pahaenteinen, punainen kuu. Kylmä viima pakotti heidät kallion suojaan odottamaan vähemmän vihamielistä ilmaa. Pian yö taittuisi aamuun ja heidän olisi turvallisempaa kiivetä vuorelle.

Yli viikkoa myöhemmin, vaellettuaan pitkin vuorta, he saapuivat jyrkkään solaan, joka johti Daranin antaman kartan mukaan kohti Mustaa Palatsia. He olivat kiertäneet reittiä, joka ei mennyt kaupungin viertä tai liian läheltä shakaaleja. Lumi ja jää tekivät etenemisestä hidasta ja vaarallista. Pari kertaa jompikumpi oli ollut vähällä tipahtaa rotkoon tai railoon. Ilma oli kylmä, eikä vuorilla kasvanut mitään ja heidän ruokavarastonsa alkoivat huveta. Vettä onneksi löytyi vuoristosta, mutta pitemmän päälle se ei riittäisi. Heidän täytyisi sinnitellä kolme viikkoa, mahdollisesti jopa pitempään.

                      Lähdettyään muurin yli matkaan, he varustautuivat mahdollisimman kevyesti, jotta matkanteko olisi joutuisampaa. Mutta se myös tarkoitti sitä, etteivät he voineet kantaa mukanaan viikkojen muonavarustusta. Tähän mennessä he olivat metsästäneet luonnosta, vaikka Varjon alueen eläinten liha maistui pahalta. Puiden juuret ja marjat olivat myös ravinneet jonkin verran, mutta karussa vuoristossa ei ollut enempää faunaa, kuin flooraakaan. Fjoðuriaanit olivat antaneet heille kuivalihaa, mutta sillä pärjäisi vain korkeintaan viikon.

                      Eiffel seisahtui vetämään henkeä heidän laskeutuessaan alas jyrkkää rinnettä. Pää tuntui kevyeltä ja vatsta tyhjältä. Waldo laskeutui helpon oloisesti edellä, näyttämättä tippaakaan uupumusta. Eiffel hymähti itsekseen. Hänen kaveriltaan löytyi staminaa vaikka muille jakaa. Waldo oli heidän porukastaan aina se, joka väsyi viimeisenä.

Heidän ryhmänsä oli aikoinaan aiemminkin ollut tilanteessa, jossa he joutuivat olemaan pitkään ilman ruokaa. Se oli sama kerta, kun heiltä olivat myös ammukset vähissä. Ruoan vähentyessä he päättivät yhdessä syödä kolme kertaa päivässä ja aina minimi annoksia, jotta ruoka ei loppuisi kokonaan. Parin päivän jälkeen Brittany oli muuttunut hyvin heikoksi. Eiffelin tiedustellessa hänen vointiaan, Brittany sanoi hänellä olevan kuukautiset, joten hänen rauta-arvonsa olivat alkaneet laskea hälyttävästi. Silloin Waldo oli antanut omat ruokansa Brittanylle.

”Kyllä minä kestän. Brittany tarvitsee ruokaa enemmän ja sinun täytyy pysyä tolkuissas myös.” hän oli sanonut Eiffelille ja virnistänyt perään.

Tilanne oli ollut alle viikon päästä ohi, mutta Waldo ehti paastota peräti neljä ja puoli vuorokautta näyttämättä juurikaan uupumusta. Hän kyllä kestää, mutta itsestäni en ole niin varma, Eiffel mietti pidellen rintaansa, jota puristi ilkeästi. Hän laskeutui vaivalloisesti vielä hieman alemmas, ennen kuin istahti kalliosta ulkonevan kiven päälle hengästyneenä Waldo oli jo lki kymmen metriä alempana, kun hän huomasi Eiffelin jääneen jälkeen. Hän kääntyi ympäri kivuten ripeästi ylemmäs.

”Ei tarvi…” Eiffel puuskutti päätään puistellen.

”Mee vaan… edeltä.” hän yritti kuulostaa vakuuttavalta.

Waldo pysähtyi epäuskoisesti. Eiffel väänsi naamalleen irvistystä muistuttavan hymyn ja huitaisi vielä kädellään merkiksi. Waldo epäröi hetken, mutta kääntyi sitten olkiaan kohauttaen ja jatkoi matkaa alemmas. Eiffel nojasi kylmään kallioon ja tasasi hengitystään. Pahin kipu alkoi hellittää ja pian hän voisi jatkaa matkaa.

Aurinko paistoi himmeänä harmaiden pilvien lävitse. Tänä päivänä ei ollut satanut ollenkaan lunta ja ilma oli ollut edellispäiviä leudompi, joten vuoristo oli märkä ja liukas sulavasta lumesta. Eiffel tunsi olonsa paremmaksi ja hän lähti laskeutumaan Waldon perään, joka oli ehtinyt jo melko kauas hänestä. Solan pohjalla virtasi ohuena mustana nauhana joki. Sen virta oli tarpeeksi voimakas, ettei se ollut vielä jäätynyt pinnalta. Waldo oli pysähtynyt hieman ulkonevalle kielekkeelle, josta kasvoi heiveröisen näköinen, lehdetön puu. Kymmenisen minuutin perästä Eiffel laskeutui samalle kielekkeelle.

”Katso.” Waldo sanoi ja osoitti alajuoksuun.

Eiffel astui lähemmäs reunaa ja tähysti. Joki kiemurteli ylhäältä vuorilta solan poikki ja katosi suuren muurin alle. Siellä, alajuoksulla, muutaman kilometrin päässä kohosi tummana ja uhkaavana Musta Palatsi kohoten lähes yhtä korkealle kuin vuoren huiput.

                      ”Joki virtaa Palatsin alle, mutta ei muodosta järveä. Se siis virtaa Palatsin läpi.” Waldo sanoi. Eiffel nyökkäsi hänelle.

                      ”Sitä kautta voimme päästä sisään.” hän sanoi ja katsoi Palatsia.

                      ”Niin, tai hukumme.” Waldo sanoi aina yhtä synkkänä.

Eiffel naurahti hänen pessimistisyydelleen.

                      ”Sä se aina ajattelet asioiden parhaita puolia.” Hän sanoi. Waldo kohautti olkiaan.

                      ”Mä olen vaan realisti.” hän vastasi kyynisesti.

Eiffel läimäytti kaveriaan selkään ja ojensi hänelle savukkeen.

                      ”Tupakanmittainen tauko.” hän sanoi ja istuutui alas puunkarahkan alle.

Waldo sytytti savukkeensa, istui maahan ja sytytti Eiffelin sätkän samalla tikulla. He olivat olleet liikkeessä täyden vuorokauden. Vaikka vauhti ei ollut kovin nopea, jatkuvat kiipeäminen ja laskeutuminen kävi kovasti voimille. Ilman lämpötila oli nollassa, mutta Eiffel oli hiestä märkä. Hänellä teki mieli jo riisua kiristävä, hiostava haarniska yltään, mutta se olisi typerää ajanhukkaa. Ei hän kuitenkaan saisi vaatteitaan kuivaksi, vaan vilustuisi ja heillä kuluisi turhaan aikaa. Lisäksi ei ollut mitään järkeä kuivattaa vaatteita, jos he aikoisivat pian hypätä jokeen.

                      Heidän poltettuaan savukkeensa loppuun he jatkoivat matkaa ja alkoivat laskeutua kohti jokea. Virtaan oli vielä kymmenien metrien pudotus, joten heidän pitäisi päästä alemmas. Laskeuduttuaan parikymmentä metriä Eiffel pysähtyi. Virta kuohui mustana ja vaahtoavana ja näytti voimakkaalta. Eiffel vilkuili ympärilleen ja näki parin metrin päässä oksan kasvavan kivien raosta. Hän kurottautui ja katkaisi karahkan.

                      ”Mitä sä teet?” Waldo kysyi.

                      ”Tarkistan yhden asian.” Eiffel sanoi ja pudotti oksan veteen.

Virta nappasi samantien oksan mukaansa ja parissa sekunnissa se oli jo kymmenien metrien päässä kadoten näkyvistä.

                      ”Virta on liian voimakas. Meidän pitää päästä lähemmäs palatsia ennen kuin hypätään uimaan. Muuten meille käy niin kuin sä manailit, ja me hukutaan.” Eiffel sanoi katsoen vakavana mustaa vettä. Waldo nyökkäsi katsoellen jyrkkää kallion seinää.

                      ”Kiivetään ylemmäs.” hän sanoi ja osoitti eteenpäin. ”Sitten me voidaan liikkua eteenpäin, tuota kautta.” hän sanoi Eiffelille.

                      He lähtivät kipuamaan samaa tietä ylemmäs ja alkoivat metri metriltä hivuttautua lähemmäs palatsia.

                      Valo alkoi vähitellen himmetä ja se muuttui lämpimämmän sävyiseksi, joka kertoi auringon painuvan hiljalleen mailleen jossain pilvien takana. He olivat kiipeilleet solan seinämiä pitkin koko päivän ja väsymys alkoi tuntua totisesti lihaksissa. Eiffelin olkapäätä koski ja poltti häijysti, mutta hän puri huultaan. He olivat jo niin lähellä, että Palatsin musta seinämä peitti puolet taivaasta. Tunnelma oli epätodellinen, kuin suoraan ahdistavasta unesta. Kalliot imivät kaiken valon, mitä suodattui paksuista pilvistä. Maailma oli täysin kontrastiton ja pimeä. Tämä on hulluutta. Eiffel nielaisi ja pysähtyi lyhyeksi hetkeksi vetämään henkeä. Tuon hetken aikana hän tunsi lamaantuvansa täysin. Waldo paineli edeltä, eikä huomannut Eiffelin epäröintiä.

                      Se on täällä… Palatsissa. Varjo. Eiffelin suuta kuivasi. Hän muisti yhtäkkiä hyvin elävästi mitä tapahtui Márussa. Planeetta on niin kaukana naapuristaan, mutta silti Varjo oli saanut sieltäkin jalansijan. Ja nyt hänen edessään kohosi sen sykkivä sydän: Musta Palatsi. Kaikista pyhin, missä Varjo on aikanaan syntynyt.

                      Pisara vettä osui Eiffelin poskelle. Se vierähti siitä leukaa pitkin maahan. Toinen pisara osui häntä keskelle päälakea. Eiffel rentoutui ja pystyi jälleen liikkumaan. Hän kohotti katseensa ylös, jossa lähes purppuran värisistä pilvistä alkoi tippua vettä ääneti. Vanha mies huokaisi painaen silmänsä kiinni ja sai vihdoin hermonsa hallittua. Eiffel oli jo kuukausia sitten päättänyt kohdata tämän helvetin uudelleen. Hän ei murtunut silloin Márussa, hän ei tule murtumaan nytkään.

                      Silti matkaa oli vielä jäljellä, ennen kuin olisi turvallista hypätä joen vietäväksi. Edessäpäin, alhaalla, virta puski mustaa seinää vasten ja pyörteet vedessä kertoivat veden virtaavan jonnekin Palatsin sisään. Kaukana heidän yläpuolellaan lensi suuri lintu ja Eiffel katsoi sen lentoa hetken. Se oli kotka. Kuparinpunainen höyhenpuku kiilsi vähäisessä valossa. Se oli ensimmäinen lintu jonka he näkivät Varjon puolella. Ehkä se oli eksynyt Korvesta tälle puolen. Eiffel tunsi pulssinsa laskevan hiljakseen. Pian uljas lintu katosi jonnekin vuoren taakse ja Eiffel jatkoi matkaansa.

                      Kallio muuttui jyrkäksi seinämäksi, jota ei voinut kiertää ja seuraava kohta, jolle pystyi asettamaan jalan, oli haasteellisen kaukana. Eiffel otti kylmän liukkaasta kivestä niin tiukan otteen kuin vain kykeni ja kurottautui. Hän tunsi sykkeensä kohoavan roikkuessaan lähes tyhjän päällä, mutta sai kuin saikin jalkansa kiven rakoon ja onnistui hivuttamaan itsensä jälleen hieman eteenpäin.

Krak.

Se kävi kuin hidastettuna. Eiffel näki otteensa lipeävän kivestä. Kallio hänen jalkansa alla petti ja hän putosi. Hän näki Waldon huutavan ja vetävän jousen esiin. Eiffel palasi takaisin tähän maailmaan. Vatsan pohjasta otti ikävästi ja parin sekunnin pudotuksen päätteeksi hän iskeytyi selkä edellä jääkylmään veteen.

Eiffel ei tiennyt mikä sattui enemmän; iskeytyminen veden pintaan vai luita ja ytimiä myöten viiltävä kylmyys. Virta oli äärimmäisen voimakas, ellei hän pääsisi välittömästi pintaan, mahdollisuudet selviytyä olisivat olemattomat. Eiffel ui kohti pintaa minkä voimistaan pääsi. Heti hänen päästyään pintaan jokin suhahti hänen viereensä kuohuvaan veteen. Eiffel näki köyden ja tarttui siihen.

”Pidä kiinni!” Waldo huusi ja veti kaikin voimin köydestä.

Eiffel yritti potkia lähemmäs kalliota, mutta virtaa oli vaikea vastustaa. Iso pyörre kiskaisi Eiffelin pinnan alle ja Waldo tempautui hänen mukanaan alas kalliolta. Päästessään uudestaan pintaan, Eiffel ehti nähdä kaverinsa putoavan virtaan hänestä hieman kauempana. Eiffel kiersi köyden nopeasti käsivartensa ympärille.

                      ”Sido köysi-!” Eiffel sai huudettua ennen kuin virta iski hänet Palatsin muuria vasten. Kova kallio raapi hänen otsansa auki ja kymä vesi kirveli hävyttömästi ohimoa. Pyörre veti hänet pinnan alle ja Eiffel tunsi köyden kiristyvän. Hän toivoi että Waldo ehtisi vetää henkeä ennen kuin painuisi uppeluksiin. Hän itse ei ehtinyt kunnolla.

                      Palatsin alla kalliossa oli tunneli, jonne joki virtasi. Virta imaisi Eiffelin mukanaan pimeyteen. Kylmä alkoi kangistaa jäseniä. Virta pyöritti häntä niin, ettei Eiffel pian tiennyt miten päin oli. Hän yritti uida sinne, missä hän kuvitteli pinnan olevan, mutta ei tuntenut ympärillään mitään, niin pintaa kuin seinämiäkään. Hapen loppuminen alkoi saada hänet paniikkiin. Eiffel puski kaikin voimin ylemmäs. Hänen tajuntansa alkoi heiketä ja rintaa puristi voimakkaasti. Hänestä tuntui että hänen keuhkonsa repeäisivät kohta. Ellei hän pääsisi pian pintaan, hän vetäisi vettä keuhkoihinsa ja se olisi sitten siinä.

                      Pinta. Eiffel ehti vetää henkeä, ennen kuin löi päänsä kattoon. Kova kipu sai hänet nielaisemaan vettä. Eiffel painui pinnan alle, mutta pääsi pian uudestaan haukkaamaan happea. Haukkoessaan henkeä Eiffel törmäsi johonkin kulmikkaaseen. Hän upposi taas veteen, mutta tarttui vaistomaisesti kiinni siihen, mihin oli osunut ja sai vedettyä itsensä ylös. Se oli kiveen hakattu kieleke, tai jokin sellainen. Oli liian pimeää. Eiffel punnersi itsensä yskien ja rykien kivetyksen päälle. Silloin köysi käsivarressa kiristyi ja oli vähällä kiskaista Eiffelin uudestaan jokeen. Eiffel tarrasi seinässä olevasta syvennyksestä tukea ja piti toisella kädellä köydestä. Hän sai tukevan jalansijan ja alkoi vetää köyttä kaikin voimin.

                      Hän näki Waldon ilmestyvän pintaan, mutta hän vaikutti tajuttomalta. Eiffel kiskoi köyttä viimeisillä voimillaan ja saatuaan Waldon lähemmäs, hän kurottautui vetämään hänet kuivalle maalle. Yhtäkkiä köysi irtosi hänen käsivarrestaan, lähtien pakenemaan ja Waldo painui takaisin veteen. Eiffel tarrautui köyteen, mutta liukastui ja löi polvensa lujaa maasta työntyvän virran terävöittämään kiveen. Köysi lipesi. Aika pysähtyi. Eiffel näki hitaasti kuinka köyden pää sukelsi mustaan jokeen kadoten näkyvistä.

                      ”EI!!”

Ääni kaikui kerran pienessä tilassa, mutta hukkui sitten joen pauhun alle. Eiffel yritti nousta ylös, mutta hän ei saanut laskettua painoa polven päälle. Rikki revennyt polvi oli tahmea verestä. Eiffel tähyili hätäisesti ympärilleen. Hän yritti nähdä vilauksenkin Waldosta. Hän siristi silmiään ja näki jotain muutaman metrin päässä. Luolan perällä, missä joki jälleen sukelsi maan alle, oli oksa juuttuneena kivien väliin ja oksassa oli kiinni jotain.

                      Eiffel ei aikaillut, vaan lähti välittömästi etenemään oksaa kohti. Kipu sykki kuin tulinen sydän polvesta nivusiin saakka, mutta Eiffel ei välittänyt enää. Ympärillä oli vain liukkaat kallion seinät ja pauhuava virta. Hän yritti kulkea seinästä työntyviä kiviä apunaan käyttäen eteenpäin. Jokeen suistuminen olisi nyt kohtalokasta. Pitkälle hän ei kuitenkaan päässyt. Liukkaasta kalliosta oli mahdotonta pitää kiinni ja Eiffelille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin yrittää kurottaa kohti oksaa.

                      Lähempää tarkasteltuna oksa olikin puunkarahkan latva, joka työntyi pintaan virrasta. Eiffel sai otteen oksasta ja repi sitä kaikin voimin lähemmäs. Nyt hän näki selvästi jotain nahkaista puoliksi pinnan alla. Hän kiskoi oksaa lähemmäs. Se oli Waldon nuolikotelo. Eiffel nosti tyhjän viinin jäisestä vedestä. Hän katsoi virtaa joka pyörteili voimakkaasti oksan vieressä. Latva oli luultavasti ajatunut jostain kaukaa vuoristosta ja sen matka oli tyssänyt tähän ilmataskuun. Puun pitkä varsi oli kiinni veden alla ja se peitti osittain veden alle katoavan tunnelin.

                      Eiffel paiskasi turhautuneena puusta irronneen kepin jokeen ja hän ehti nähdä kuinka virta imaisi sen salaman nopeasti pinnan alle ja näkymättömiin pimeyteen. Todellisuus alkoi hiipiä Eiffelin tajuntaan, mutta hän ei halunnut uskoa sitä. Ei…

                      Virta oli liian voimakas. Vesi on liian kylmää ja Waldo oli tajuton painuessaan pinnan alle. Hän oli itsekin juuri ollut aivan vähällä hukkua. Vesi poltteli yhä keuhkoissa ja hengittäminen oli tuskaa. Eiffel nieleskeli ja nikotteli. Hän tarvitsi äkkiä maata jalkojensa alle. Jotenkin hän sai haparoitua tiensä takaisin kiveen hakatulle tasolle, johon hän rojahti heikotuksesta ja kylmästä vapisten. Tämä ei voi olla totta.

                      Hengitys tuprusi paksuna höyrynä, kadoten heti pimeyteen. Eiffelin koko kehoa särki, mutta eniten koski hänen sydämeensä. Mikään maailmassa, ei edes sydänkohtaus koskenut tällä tavalla. Eiffel puristi kätensä nyrkkiin ja tunsi katkerien kyynelten valuvan poskilleen. Hän katsoi nuolikoteloa, jonka oli ajattelematta tuonut mukanaan.

                      ”Waldo sinäkin…!” Eiffel parahti surusta murtuneella äänellä.

Kaikki hänelle tärkeät ihmiset olivat nyt kuolleet. Kim, Brittany ja nyt myös Waldo. Hänet Eiffel oli tuntenut kaikista kauiten. Edes morsiantaan Eiffel ei ollut tuntenut niin hyvin ja niin pitkään. Waldo oli hänelle enemmän kuin ystävä. Hän oli veli, jota Eiffelillä ei koskaan ollut. Eiffel kampesi itsensä väkisin ylös maasta. Hän vääntäytyi polvilleen ja otti viinin syliinsä ja puristi sitä lujasti itseään vasten, nieleskellen lohdutonta suruaan.

                      ”Ei tämän tähän pitänyt loppua…” Eiffel sanoi pyyhkien kyyneliään. ”Me tultiin tänne asti… Miksi nyt…? Miksi?? Helvetti!” hän parahti, yskien yhä vettä.

                      Joen virta kuohusi ja sen pauhuava ääni kaikui kivisessä tilassa. Ilma oli kostea ja kylmä. Pimeydessä, Varjon ytimessä Eiffel oli yksin. Näin yksin hän oli ollut vain silloin, kun oli menettänyt morsiamensa neljäkymmentä vuotta takaperin. Nyt hän oli kaukana kotoa, vieraassa maassa, seuranaan ainoastaan hukkuneen ystävänsä tyhjä viini. Kaikki, millä oli joskus ollut merkitystä katosi hänen maailmastaan. Eiffelin maailma oli vain pimeä, lohduton ja yksinäinen, kivinen tila, jonka läpi kuohusi kuoleman joki. Tuonelan joki.

Kuuntele tarkasti Jeffrey. Kuuntele sanojani ja paina ne mieleesi, sillä kaikki on kiinni siitä. Kun myöhemmin tapaamme, et tule enää pelkäämään. Ja lopulta kun aikasi koittaa, et ole enää ikinä yksin.

Eiffel tunsi jotain sisällään. Oliko se toivoa, tai rohkeutta, siitä hän ei ollut varma. Tunto alkoi palautua hänen kehoonsa. Eiffel hengitti raskaasti. Kyyneleet loppuivat. Hän puristi koteloa yhä tiukasti, mutta tunsi otteensa vähitellen hellittävän.

Muista: tarinan lopussa me itse kirjoitamme oman kohtalomme…

Eiffel laski viinin kivetykselle ja katsoi sitä. Ainoa asia mitä hänen ystävästään jäi jäljelle. Hän laittoi käden takkinsa sisään ja veti esiin kaulassaan roikkuvan tuntolevyn. Eiffel pujotti ketjun päänsä yli ja katsoi laattaa. Se oli ollut Kimin ja hän oli kantanut sitä mukanaan neljäkymmentä pitkää vuotta. Eiffel huokaisi syvään ja antoi ketjun valua käsistään nuolikotelon sisään. Sitten hän nousi, kohottaen päänsä hitaasti pystyyn, pitäen viiniä tiukasti kädessään.

                      Vaikka kehoa vielä särki, hänen päänsä tuntui yhtäkkiä oudon selkeältä. Seesteiseltä. Eiffel sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Hän ei tullut tänne turhaan. Waldo ei kuollut turhaan. Brittany ei kuollut turhaan. Kim ei kuollut turhaan. Eiffel avasi silmänsä ja hänen sielussaan paloi tuli. Luja tahto.

Haluan tappaa sen Varjon kuningattaren tai kuolla yrittäessä.

Nana...

                      ”Minä teen sen.” Eiffel sanoi hiljaa.

”Vannon sen, Waldo. Minä kostan Nanan kuoleman puolestasi.”

Sitten hän heitti viinin jokeen, jonka musta kuohu imaisi sen mukaansa. Eiffel veti vielä kerran syvään henkeä, kokosi itsensä ja lähti kipuamaan kivisiä portaita ylös, sisälle Mustaan Palatsiin.