Nouseva Uhka - Kappale 12

Luolavuori

Seuraava päivä oli sateinen ja kolea. Eiffel heräsi jo ennen auringonnousua. Hän avasi huoneensa ikkunan ja veti keuhkonsa täyteen raikasta ulkoilmaa. Hän katsoi ympärilleen. Hänen huoneensa oli kartanon toisessa kerroksessa, mutta ikkunasta näkyi vain puita ja jonkin verran peltoa. Ihmisten ääniä ei kuulunut. Ainoastaan etäisyydessä näkyvien lehmien kellon kalke kantautui kartanoon asti. Auringon kajo hohti harmaiden pilvien takaa viistosti vasemmalla. Kartano oli luultavasti hieman Panthista kaakkoon. Eiffel sytytti tupakan ja katseli kuinka orava kiipeli läheisessä puussa sateesta piittaamatta.

                      Savuke paloi paperifiltteriin asti ja viimeiset savut maistuivat kitkeriltä. Eiffel tumppasi tupakkansa irvistäen, sulki sitten ikkunan ja puki päälleen. Antanielin käskystä palvelijat olivat tuoneet heille paremmat puvut, renkien vaatteiden lisäksi. He saivat kukin housut, saappaat, sekä takit. Häntä väsytti vielä, mutta Eiffel tiesi, ettei saisi enää unta, joten hän päätti lähteä alakertaan. Ruokasalissa piiat olivat jo työn touhussa. Eiffel tarjosi apuaan, mutta naiset vain nauroivat ja ajoivat hänet oleskelusaliin. Eiffel kiersi huoneen, jonka tapetoidut seinät oli koristeltu vanhoilla maalauksilla Lännen Huoneesta ja Jerchóvan luonnosta. Eräs kuva esitti vanhaa aatelisherraa. Miehellä oli päällään tumma samettitakki ja paksu musta viitta, jonka reunus oli mustaa turkista. Miehen kasvot olivat kuin kirveellä veistetyt, ylväät ja vakavat. Mustat hiukset, jotka jo pakenivat otsalta, laskeutuivat miehen olkapäille asti.

                      ”Hän on isoisäni.”

Eiffel kääntyi ja näki Antanielin tulleen huoneeseen. Hänellä oli päällään harmaat housut ja takki.

                      ”Huomenta.” Eiffel sanoi. Antaniel astui lähemmäs.

                      ”Hyvää huomenta.” hän sanoi astellessaan Eiffelin viereen ja katsoi maalausta. ”Hänkin on Dánin Antaniel, isäni nimesi minut hänen mukaansa. Hän kuoli kun isäni oli nuori. Isäni kertoi, että hän oli vakava ja oikeudentajuinen mies. Hän lähti miestensä kanssa luoteeseen tarkistamaan Huoneen vanhaa rajamaata. Hän jäi sille tielleen. Hänen päätön ruumiinsa löydettiin paljon myöhemmin ja hänet haudattiin Huoneen hautakummuille. Isäni haudattiin hänen viereensä kolmekymmentä vuotta sitten.” Antaniel sanoi vakavana. Sitten hän hymyili ja kääntyi Eiffeliin päin. ”Ruokaa katetaan jo pöytään. Lähdemme tänään aikaisin liikkeelle, kerron lisää aamiaisella.” Hän sanoi ja kääntyi kohti ruokasalia. Eiffel kulki hänen mukanaan.

                      ”Tyttö!” Antaniel huikkasi. Nuori piika laski kulhon pöydälle ja niiasi heille.

                      ”Käytkö herättämässä vieraamme.” Antaniel sanoi.

”Ei tarvitse, herätän heidät itse.” Eiffel sanoi, ennen kuin tyttö ehti vastata.

Vaikka palvelijat olivat aivan tavallisia täälläpäin ja heille maksettiin palkkaa työstään, Eiffel silti koki hieman oudoksi tulla passatuksi. Hän kipusi portaat ylös ja avasi ensimmäisen huoneen, jossa Brittany nukkui vielä. Hän käveli huoneen poikki avatakseen verhot. Brittany tuhahti ja käänsi unissaan kylkeään. Eiffel pysähtyi ja jäi katsomaan häntä. Naisen pitkät, hieman sekaiset hiukset peittivät puolet hänen kasvoistaan, mutta hän näytti kauniilta nukkuessaan. Mustat hiukset ja marmorinvalkea iho, kuin Lumikilla.

Eiffel otti askeleen lähemmäs ja kyykistyi sängyn viereen. Nyt olen mieluummin yksin, kuin että satuttaisin itseäni lisää. Eiffel kuuli naisen sanat päässään. Tiedän miltä sinusta tuntuu, hän ajatteli ja siirsi varovasti hiuksia pois hänen kasvoiltaan. Brittanyn kasvot näyttivät seesteisiltä ja muistuttivat hieman Kimin kasvoja. Vai olenko jo unohtanut miltä hän näytti? Brittany kurtisti kulmiaan ja veti syvää henkeä. Eiffel ponnisti ylös ja veti verhot auki. Ulkona alkoi jo olla hieman valoisaa, vaikka vettä satoi yhä. Brittany nousi istumaan haukotellen.

                      ”Huomenta. Antaniel pyysi herättämään. Siellä on aamiaista.” Eiffel sanoi kävellessään ulos.

                      ”Ookei…” Brittany vastasi unisena.

Herätettyään muutkin Eiffel palasi ruokasaliin, jossa Antaniel nautti jo aamiaistaan. Hän istuutui Dánin suvun viimeistä jälkeläistä vastapäätä. Palvelija tarjoili hänelle viiniä, joka oli mukavaa vaihtelua Antanielin suosimaan konjakkiin. Pian muutkin liittyivät heidän seuraansa. Eiffel ei voinut olla hymyilemättä, kun näki Brittanyn päällä liivin ja hameen. Paikalliset yrittivät näköjään kollektiivisesti tehdä hänestä siveellisen naisen. Brittany huomasi Eiffelin katseen, tuhahti happamasti ja kääri hametta lyhyemmäksi vyötäröstä niin paljon kuin pystyi ja tunki sen sitten liivin alle marssien tuimasti istumaan mahdollisimman kauas Eiffelistä. Marko ojensi Brittanylle hakaneulan, jolla hän kiinnitti uuden polvimittaisen hameensa paremmin kiinni. Antaniel oli kuin ei olisi huomannutkaan välikohtausta.

                      ”Lähdemme tänään Panthista.” Antaniel aloitti. ”Toimintani on voinut teistä näyttää pienimuotoiselta, mutta tulette näkemään myös toisen puolen…” hän sanoi ja otti hörpyn viiniä ennen kuin jatkoi. ”Ystäväni tulevat pian hakemaan meitä. He lupautuivat saattamaan meidät perille. Minulla on asioita neuvoteltavana heidän kanssaan.”

                      ”Minne me olemme menossa?” Eiffel kysyi.

                      ”Leirille Luolavuoreen, jossa hoidin organisaatiotani, ennen kuin tulin Panthiin. Aiemmin oli toiminut Huoneessa, mutta jouduimme siirtämään toimintamme muualle, kun ymmärsin, ettei siellä ole enää turvallista olla. Luolavuori on turvallinen ja salainen. Varjolaiset eivät osaa epäillä mitään, kuten ei myöskään Liittouma.” Antaniel sanoi.

Ulko-ovi kävi. Antaniel laski pikarinsa ja tähysti eteiseen. Palvelija tuli edeltä huoneeseen.

                      ”Herrani, he ovat täällä.” piika sanoi niiaten.

Antaniel nousi ylös. Kaikki kääntyivät ovelle päin. Piika astui syrjään ja huoneeseen astui eteisestä kolme miestä. He olivat pukeutuneet kokomustiin, heillä oli päällään nahkahaarniskat ja pitkät, paksut mustat viitat, jotka olivat vesisateesta märät. Ensimmäisenä huoneeseen astunut mies otti hupun päästään. Hänellä oli pitkät mustat hiukset, jotka laskeutuivat melkein kyynärpäihin asti ja jotka olivat päältä kiinni, mutta alta vapaina, kuten sotureilla oli tapana pitää hiuksiaan taistelussa. Miehellä oli musta leukaparta, kasvoissaan arpia ja silmissään tuima katse.

Muutkin ottivat huput pois ja Eiffel huomasi, että kaikilla oli samanlainen tatuointi kaulassaan, joka jatkui vaatteiden alle piiloon. Toisella miehellä oli pitkät hiukset, kuten ensimmäisellä ja molemmilla oli myös ohuita lettejä hiuksissaan. Kolmas mies oli nuorempi kuin muut ja hänellä oli lyhyet hiukset ilman lettejä. Eiffel pisti myös merkille, että kaikki miehet olivat aseistautuneet miekoin.

Eiffel nousi ylös ja muut seurasivat esimerkkiä. Ensimmäisenä sisään astunut mies marssi suoraan Antanielin luokse ja kätteli tätä.

”Ratsastimme koko yön. Rajalla on levotonta, kuten myös idässä.” mies sanoi hymyilemättä.

”Haluatteko ruokaa tai viiniä?” Antaniel kysyi.

”Ei kiitos, syömme vasta perillä. Veljemme lähtivät pohjoiseen ja kohtaamme heidät talven ensimmäisen uuden kuun aikaan Pakkasvuorilla.” Mies sanoi ja katsoi Eiffeliä ja muita.

”Anteeksi, tässä ovat ne miehet, joista kerroin kirjeessäni. He tulevat Priorista. Varjolaiset ampuivat heidän aluksensa mereen kaksi viikkoa sitten. Mieheni pidättivät heidät eilen, luullen heitä vihollisen vakoojiksi. He tulevat mukaamme. Eiffel, Waldo, Marko, Brittany ja Mendez, tässä on Daran Foðuriaanien veljeskunnasta.” Antaniel esitteli. Daran kumarsi heille jäykästi, sitten hän kääntyi jälleen Antanielin puoleen.

”Tuulet enteilevät levottomuutta, meidän olisi parasta lähteä pikimmiten.” hän sanoi. Antaniel nyökkäsi. Hän kutsui palvelijan paikalle ja käski satuloida kuusi hevosta. Palvelija kumarsi ja poistui paikalta. Antaniel viittoi muita seuraamaan häntä. Fjoðuriaaniat marssivat edeltä ulos. Kun he tulivat eteiseen piika tuli heidän luokseen ja antoi jokaiselle viitat suojaamaan sateelta. Antaniel joutui palauttamaan ruotuun piiat, jotka supattivat tyrmistyneinä nähdessään Brittanyn lyhyen hameen. Brittany sen sijaan näytti harvinaisen tyytyväiseltä saamastaan kyseenalaisesta huomiosta.

Ulkona sade ei ollut laantunut yhtään, päinvastoin. Taivas valutti vettä kuin seula ja kaikki olivat kiitollisia paksuista viitoista. Fjoðuriaaniat olivat jo ratsailla odottamassa portin luona. Heidän astuessaan ulos kolme renkiä talutti hevosia pois tallista. Nyt vasta Eiffel tajusi, ettei ollut koskaan ratsastanut hevosella. Kun he kerran aiemmin olivat olleet Jerchóvassa, he olivat matkustaneet kärryillä. Eiffel vilkaisi muita, mutta kenenkään ilmeet eivät paljastaneet huolestumista. On sitä vaikeampiakin asioita opittu lyhyemmässä ajassa. Hän tarkasteli kuinka Fjoðuriaaniat istuivat ja liikkuivat ratsujensa selässä. Selkä suorassa, päkiät jalustimilla, kantapäät alhaalla… Renki ojensi Eiffelille ohjat käteen.

”Te tulette sieltä, missä ei käytetä hevosia.” renki totesi melkein säälien, ikään kuin he joutuivat kotonaan kävelemään joka paikkaan. ”Pohkeilla vauhtia, vedä ohjista kun haluatte pysähtyä.” hän sanoi muille, kuin se olisi maailman helpoin juttu.

”Katotaan, kuka tipahtaa ensimmäisenä:” Brittany virnisti ja hyppäsi ratsunsa selkään. Hän kannusti hevosensa liikkeelle ja ravasi kohti Fjoðuriaaniia kuin vanha tekijä. Eiffel totisesti toivoi, ettei putoaisi. Eläin oli hämmentävän iso. Se liikahteli hieman levottoman oloisesti ja katsoi häntä suurilla silmillään. Hän kuitenkin piti päänsä kylmänä, sillä muisti, että hevoset pystyivät aistimaan pelon. Hän veti hupun päähänsä, tarttui satulasta kiinni samalla tavalla kuin Brittany ja ponnisti itsensä ruunikon selkään. Muut seurasivat esimerkkiä. Waldo auttoi Mendezin ratsaille ja sitoi hänen hevosensa riimulla omaan satulaansa. Antanielille oli tuotu oma ratsu, tummanharmaa puoliverinen, jolla oli valkoinen harja. Hevonen sopi hyvin yhteen Antanielin harmaan vaatetuksen kanssa. Hänkin kipusi ratsaille ja he lähtivät ravaamaan kohti porttia.

”Antaniel, korviini on kiirinyt huolestuttavia huhuja. Kerron niistä lisää, kun pääsemme Luolavuoreen.” Daran sanoi Antanielin ratsastaessa hänen rinnalleen.

”Entä Aivéladd?” Antaniel kysyi ääntään madaltaen.

”Siitä emme puhu täällä.” Daran sanoi tiukasti, vilkaisi muita ja kannusti hevosensa laukkaan. Sade yltyi ja tuuli voimistui heidän ratsastaessaan ulos kartanon pihasta ja pois Panthista.

He olivat ratsastaneet koko päivän, pysähtyen ainoastaan kaksi kertaa. Sade ei hellittänyt vielä silloinkaan, kun he yön myöhäisillä tunneilla saapuivat Luolavuoreen. He olivat kääntyneet auringon laskiessa tieltä pois ja ratsastaneet pimeän metsän keskelle. Tunteja myöhemmin metsässä näkyi telttoja. Mitä syvemmälle he ratsastivat, sitä enemmän telttoja oli ja pian Eiffel tajusi olevansa keskellä metsään leiriytynyttä armeijaa. Siellä täällä he näkivät sotilaita haarniskoissa ja miekoissaan partioivan toisten unta. He tekivät kunniaa aina nähdessään Antanielin ratsastavan ohitse. Lopulta heidän eteensä metsän pimeydestä tuli vanhan linnoituksen rauniot, Luolavuoren linna. He ratsastivat sisään ja heitä oli heti vastassa joukko ylempiarvoisia sotilaita, etunenässä mies tummanpunaisessa viitassa ja kypärä kainalossaan.

                      ”Herrani.” mies sanoi ja kumarsi Antanielille hänen laskeutuessa ratsailta. ”Toivottavasti matka meni joutuisasti. Saimme tänään viestin Huoneesta, he lähettävät uusia joukkoja vahvistukseksemme.” mies jatkoi ja viittoi nuoria sotilaita ottamaan heidän ratsunsa.

                      ”Hienoa. Haluan lukea kirjeen itse. Nyt aion sulkeutua neuvottelemaan huoneeseeni. voitteko näyttää vierailleni heidän tilansa.” Antaniel sanoi.

                      ”Totta kai, herrani.” mies sanoi kumartaen ja viittoi Eiffeliä ja muita seuraamaan.

                      Sivussa Fjoðuriaaniat laskeutuivat ratsailta ja harppoivat Antanielin perässä näkymättömiin. Viittaan pukeutunut mies vei muut linnoituksen pihan poikki. Osa linnasta näytti tuhoutuneen aikojen saatossa, mutta osaa linnasta oli kunnostettu ja heidät vietiin Uudelle puolelle. Kolmannessa kerroksessa oli virkamiesten majoitustilat, jotka nyt olivat tyhjillään. Huoneet olivat karuja ja hieman vetoisia, mutta voittivat teltassa tai taivasalla nukkumisen. Päästyään sisään viittaan pukeutunut mies kumarsi lyhyesti ja marssi pois. Pian heille tuotiin ruokaa ja juomaa. Kaikki olivat matkustamisesta niin väsyneitä, ettei heillä riittänyt enää energiaa puhumiseen, vaan he söivät vaitonaisina vaatimattoman illallisensa.

                      Pari tuntia myöhemmin, kun muut olivat jo vaipuneet uneen, Eiffel meni ikkunalle tupakalle. Linnoituksen ikkunoissa ei ollut laseja, pelkät puiset luukut, joista Eiffel aukaisi vain toisen. Sade oli vihdoin lakannut ja pilvien raosta näkyi kirkas tähtitaivas. Kiviset ikkunan puitteet kiiltelivät vielä vesisateen jäljiltä. Eiffel pyyhkäisi paidallaan kosteutta ikkunalaudalta, ennen kuin nojasi siihen kyynärpäillään. Hän ehti sytyttää savukkeensa, kun kuuli hevosten askelia sisäpihalla. Eiffel katsoi alas ja näki Fjoðuriaaniien ratsastavan pihalla. He vetivät viitojensa huput päidensä peitoksi ja kannustivat hevosensa laukkaan ulos linnoituksesta. Pian mustat ratsukot katosivat pimeään yöhön. Kolme ohutta sirppiä roikkui taivaalla. Pian on uusi kuu ja heillä on pitkä matka edessään.

Nouseva uhka - Kappale 11

Kirjoitukset

Eiffel veti henkeä, kuin ensimmäistä kertaa ikinä. Hän yski ja kakoi ja rintakehää särki niin helvetillisesti.

                      ”Hän on elossa!”

                      ”No auttakaa nyt saatana!!”

Eiffel tunsi kuinka joku nosti hänet istuma-asentoon seinää vasten. Häntä huimasi ja särki ja oksetti. Joku laittoi hajusuolaa hänen kasvojensa eteen ja yhtäkkiä hänen päänsä kirkastui hetkellisesti ja huimaus väheni. Eiffel haparoi eteensä ja yritti nousta ylös. Huimaus kuitenkin palasi takaisin, hän menetti tasapainonsa ja otti kädellään tukea seinästä. Eiffel yritti nieleskellä, mutta kaikki mitä hän oli aiemmin syönyt tuli ulos. Sitten vasta hänen päänsä alkoi selvetä. Rintaan sattui vielä tuskaisesti, hän hengitti yhä raskaasti, mutta tunsi olonsa jo kohenevan.

                      ”Oletko kunnossa Eiffel?” matala karhea ääni kysyi vieressä.

                      ”No miltä se vittu näyttää!!?” ärähti tutumpi ääni hänen korvansa juuresta.

Eiffel räpytteli silmiään ja tajusi olevansa yhä samassa sellissä. Eiffel käänsi päätään ja näki Waldon pitävän häntä pystyssä. Hänen edessään seisoi Antaniel pukeutuneena kokomustaan ja hänen takanaan joitain vieraita miehiä, sekä Mendez, Marko ja Brittany joka syöksyi Eiffeliä kohti. Hän loikkasi Eiffelin kaulaan nyyhkyttäen.

                      ”Mä luulin jo että me menetettäs sut.” Hän sanoi itkuisella äänellä. Eiffel tunsi voivansa jo seistä omilla jaloillaan. Brittany irrotti otteensa ja pyyhkäisi kyyneleitään. Sitten hän antoi Eiffelille kovan litsarin poskeen. Löystynyt hammas lähti irti ja Eiffel sylkäisi sen maahan.

                      ”Mä mietinkin, mitä meidän Brittanylle on tapahtunut.” Eiffel mutisi pyyhkiessään suupieltään, mutta nauroi sitten. Muutkin nauroivat helpottuneesti, jopa Brittany. Eiffelin päätä alkoi huimata jälleen ja hän horjahti. Antaniel otti hänestä Waldon kanssa kiinni.

                      ”Tulkaa. Lähtekäämme pois täältä. Vartijat! Viekää huoneeseeni ruokaa ja konjakkia!” Antaniel komensi. Sellissä olleet miehet nyökkäsivät ja riensivät edeltä pois.

Eiffel ei ollut vielä täysin tolkuissaan, eikä hän jälkeenpäin muistanut, kuinka he olivat päätyneet sellistä Antanielin huoneeseen, joka oli jonkin kartanon yläkerrassa. Hän vain tajusi yhtäkkiä istuvansa vanhanaikaisella sohvalla korkeassa huoneessa, jossa oli vaaleiksi maalatut pinnat ja nurkassa valkoinen kakluuni.

Eiffel paransi asentoaan ja huomasi muiden istuvan samanlaisilla sohvilla hänen ympärillään. He keskustelivat Antanielin kanssa, joka istui omassa nojatuolissaan. Heidän keskellään pöydällä oli iso karahvi Antanielin lempikonjakkia, sekä leipää ja suolalihaa. Waldo huomasi Eiffelin ensimmäisenä.

                      ”Hei, mikä olo?”

Eiffel irvisti ja hieroi rintaansa, jota koski vieläkin.

                      ”Niinku ois jääny rekan alle.” hän sanoi ja tajusi äänensä olevan hyvin käheä.

                      ”Sinun täytyy syödä. Ota.” Antaniel sanoi ja tarjosi leipää. Eiffel pudisti päätään.

                      ”Kohta. Ensin voisin ottaa tota.” hän sanoi ja osoitti karahvia. Antaniel nyökkäsi ja kaatoi lasiin konjakkia tavallista enemmän.

                      ”Olen todella pahoillani tavasta, millä teitä kohdeltiin. Mieheni on ohjeistettu kuulustelemaan kaikkia, jotka mainitsevat nimeni tai Huoneen. Ikävä kyllä, heillä on varsin voimakkaat kuulustelumenetelmät.” Antaniel sanoi ja viittasi kohti Markoa.

Silloin vasta Eiffel huomasi, että Markon vasen käsi oli sidottu kääreeseen. Hänen kätensä oli kahta väärää vastausta vaille sormia. Eiffel muisti kuulleensa aiemmin huutoa toisesta sellistä…

”Sinun valheesi pelasti sinut, sekä teidät kaikki. Kun vartijat tulivat kertomaan, että joku luulee minua Varjolaiseksi, halusin kuulustella häntä itse. Kun löysimme sinut sellistä, annoin välittömästi käskyn vapauttaa muutkin vangit.” Antaniel sanoi vakavana. ”Sinut pahoinpidelleet vartijat tulevat kyllä saamaan rangaistuksensa, lupaan sen.” hän lisäsi painokkaasti.

                      ”Ei…” Eiffel sanoi ja kohotti kätensä, kun Brittany oli pistämässä vastaan. ”Markon vuoksi, ei minun. Olen mä pahemminkin saanut selkääni. Se oli sydänkohtaus.” Eiffel jatkoi.

Kaikki olivat hiljaa. Eiffel joi konjakkiaan, joka oli kuin jumalten nektaria. Se valui kurkusta alas pehmeästi kuin kultainen hunaja, joka lämmitti kaikkia jäseniä. Mikään ei ollut ikinä maistunut niin hyvältä. Edes kipu ei enää haitannut, Eiffel oli vain onnellinen että oli yhä hengissä. Waldo tarjosi Eiffelille tupakkaa ja hän otti sen kiitollisena vastaan. Edellisestä savukkeesta oli jo aivan liian pitkä aika. Viimeinenkin heikotus alkoi hälvetä, kun nikotiinin huuruiset savut täyttivät keuhkot. Mieluummin keuhkosyöpä, kuin sydänkohtaus. Eiffel painoi silmänsä kiinni ja nautti täysin siemauksin savukkeestaan.

                      ”Vittu me oikeesti luultiin, että sä olit kuollut. Ei pulssia, ei mitään. Ja sä olit jo ihan sininen ja kylmä.” Waldo sanoi.

Eiffel aukaisi silmänsä. Kaikki katsoivat häntä vakavina, paitsi Brittany, joka näytti suorastaan vihaiselta.

                      ”En mä voinut vielä kuolla. Mulla on hommat täällä vielä kesken.” Eiffel sanoi ja tumppasi tupakanjämät kupariseen tuhkakuppiin pöydällä. Näin on Kirjoitettu Jeffrey. Ja se mikä on Kirjoitettu, on Totta. Eiffel nielaisi ja se sai hänen kurkkunsa koskemaan. Hän otti hörpyn konjakkia, joka helpotti kummasti.

”Niin Antaniel. Me etsittiin sua. Tiedät jo varmaan miksi.” Eiffel sanoi ja mursi itselleen palan leipää. Antaniel nyökkäsi.

                      ”Valtiatar. Kyllä.” Antaniel sanoi nyökytellen. Sitten hän muuttui mietteliään näköiseksi, kurtisti kulmiaan ja suki partaansa hitaasti. ”Mutta asiat ovat mutkistuneet… Nimittäin sen jälkeen, kun olimme erkaantuneet, alustani tulitettiin. Ehdin viime hetkellä paeta, muutaman alaiseni kanssa. Ikävä kyllä valtaosa miehistöstäni ei selvinnyt.” Antaniel sanoi ja näytti murheelliselta. ”Ehdimme kuitenkin nähdä, että meitä tulittanut alus kuului Liittoumalle.”

Kaikki säpsähtivät.

                      ”Liittoumalle? Mutta –” Marko sanoi.

                      ”Epäilen, että Varjolaiset olivat kaapanneet aluksen, kuten he ovat tehneet täällä Jerchóvassa. Vaikka Liittouma on myös ollut perässäni, minun on vaikea uskoa heidän käyttävän niin järeitä keinoja. Ikävä kyllä emme saa koskaan tietää totuutta.” Antaniel sanoi ja täytti kaikkien lasit.

                      ”Palasin Jerchóvaan viime hetkellä. Seuraavana päivänä sotalaivat alkoivat partioida eksofäärissä, eikä ketään enää päästetty läpi. Pysyin aluksi maan alla, kunnes huhut kuolemastani alkoivat kiertää. Sitten tulin tänne. Olen pitänyt Panthissa majapaikkaa aiemminkin ja ystäväni osasivat odottaa tuloani. Huoneeseen en tohdi mennä. Ihmiset siellä olisivat liian suuressa vaarassa, jos paljastuisi, että olen yhä elossa.” Hän sanoi tuijottaen alas vakavana.

                      ”Me näimme mitä aluksellesi tapahtui. Liittouman alus tuli, kun olimme tutkimassa aluksesi jäänteitä. Meidät pidätettiin ja aiottiin viedä Urbe Conditaan.” Eiffel sanoi.

Antaniel kohotti katseensa pöydän pinnasta.

                      ”Tämä tieto hämmentää minua… Kuinka pääsitte pakenemaan?” Antaniel sanoi.

                      ”Taidolla.” sanoi Marko.

                      ”Sisulla.” sanoi Brittany.

                      ”A la Fuerza.” totesi Mendez.

                      ”Ja vitunmoisella tuurilla.” Waldo murahti.

                      ”Vähän kaikella noista. Jos olisimme joutuneet Urbe Conditaan, peli olisi ollut sitten siinä. Syytteenä oli laiton aseiden käyttö, Liittouman virkavallan väkivaltainen vastustaminen ja muuta paskaa.” Eiffel sanoi. Antaniel nyökkäsi.

                      ”Teidät olisi joko tuomittu vankeuteen, tai sielunriistoon. Kummin vain, ette olisi selvinneet pois Liittouman tuomioistuimesta. Mielestäni Liittouma pitää puhtaasti kulissioikeudenkäyntejä. Tuomiot on yleensä jo päätetty, ennen kuin syytetyt ovat edes saapuneet Keskukseen.” hän sanoi leikaten suolalihaa ja jakoi sitä kaikille. Eiffel kiitti ja otti lisäksi vielä leipää.

                      ”Aluksemme jäi sinne. Aseemme, kaikki.” Eiffel sanoi.

                      ”Se on harmillista kuulla. Vaikka valtaosa perinnöstäni oli yhä Jerchóvassa turvassa, asevarastoni tuhoutui hyökkäyksen seurauksena. Joten minulla ei ole tarjota muuta kuin paikallisia aseita käyttöönne.” Antaniel sanoi pahoitellen.

                      ”Se on tyhjää parempi. Sitten voimme saattaa loppuun sen minkä aloitimme.” Eiffel sanoi varmasti. Antaniel hymyili tyytyväisenä.

                      ”Hienoa. Kerron siis kaiken mitä tiedän Valtiattaresta. Ikävä kyllä tiedän hänestä vain vähän. Lähetin toistakymmentä taitavinta tiedustelijaani Varjon alueelle hankkimaan informaatiota, mutta vain kolme heistä palasi takaisin. Monta isää ja poikaa jäi sille tielleen.” Antaniel sanoi ja pudisteli päätään. Sitten hän nousi tuttuun tapaansa ylös ja käveli verkkaisesti kakluunin luo.

”Kuningatarta varjellaan tiukasti. Hän on Varjon suojeltu salaisuus, jota eivät edes kaikki Varjolaiset ole nähneet. Tiedämme, että hän asuu Mustassa Palatsissa Varjon pääkaupungissa J´ranmóssa, mutta hän ei poistu sieltä koskaan. Tiedän mitä ajattelette. Valtiatar on olemassa, siitä meillä on vedenpitävät todisteet.” Antaniel sanoi ja sytytti pitkän piippunsa pesän ja veti parit henkoset, ennen kuin jatkoi. ”Varjon aiempi sijaishallitsija oli Varjolainen nimeltä Evarrán. Hän on nykyään Valtiattaren neuvonantaja, joka edustaa Palatsia julkisissa tilaisuuksissa ja neuvotteluissa ja pian hän on myös Valtiattaren puoliso. Heidät aiotaan vihkiä lähiaikoina, joten on vain ajan kysymys, kun Varjo saa uuden perillisen.” hän sanoi ja puhalteli savurenkaita mietteliäänä.

                      ”Entä Valtiatar? Tiedättekö edes hänen nimeään?” Marko kysyi kärsimättömänä.

Antanial puhalsi savua sieraimistaan ja käveli takaisin heidän luokseen. Hän istuutui alas nojatuoliin.

                      ”Huhutaan, että hänen nimensä olisi Sarannáh, Sarako tai Saralmin. Hänen äitinsä oli nimeltään Aralmin, joten uskoisin, että hänet on nimetty hänen mukaansa. Muuta en tiedä.” Antaniel sanoi otsa rypyssä.

                      ”Anteeksi? Sanoitko Aralmin?” Brittany kysyi epäuskoisena.

 Antaniel nyökkäsi.

”Eikö Aralmin ollut yksi yhdeksästä, vai oliko sillä Varjolaisella vain sama nimi?” Marko ihmetteli vieressä. Antaniel puhalsi savua vakavana.

                      ”Ei. He ovat yksi ja sama henkilö.” Antaniel sanoi hiljaa.

Brittany ja Marko näyttivät siltä kuin olisivat nähneet aaveen.

                      ”Et ole vittu tosissasi!” Brittany huudahti. Muut olivat pihalla keskustelusta, vaikka Eiffel muisteli kuulleensa tuon nimen joskus aiemminkin.

                      ”Mitä? Yksi yhdeksästä? Mitä se tarkoittaa?” Waldo ihmetteli.

                      ”Aralmin on yksi muodonmuuttajista.” Marko sanoi, Brittanyn tuijottaessaan järkyttyneenä käsiään, kasvot kalpeana.

                      Siinä se tuli, kuin pommina taivaalta. Kaikki olivat kuulleet tarinoita muodonmuuttajista, Vanhoista Viisaista. Osa pitää tarinoita yhä satuna, mutta valveutuneet tietävät, että totuus on tarua ihmeellisempää. He ovat hyvin todellisia, muinaisia olentoja, jotka ovat olleet olemassa universumin alkuajoista asti ja he kaikki toimivat Liittouman hyväksi keskuksessa. Heitä on koko maailmankaikkeudessa yhdeksän, jonka mukaan heitä myös toisinaan kutsuttiin. He pystyivät ottamaan minkä muodon vain ja he olivat kuolemattomia. Kuolemattomia ja äärimmäisen voimakkaita. Voittamattomia. Kuin jumalia.

                      ”Tarkoitatko että Varjon valtiatar on puoliksi muodonmuuttaja??” Waldo huudahti epäuskoisena. Antaniel nyökkäsi vakavana.

                      ”Kyllä. Siksi emme voi tietää miltä hän näyttää, sillä jos hän on perinyt äitinsä kyvyn muuttaa muotoaan ...hän voi näyttää miltä vain. Mutta uskomme, että hän on kuolevainen, koska ei häntä muuten varjeltaisiin tällä tavoin.” Antaniel sanoi.

                      ”Mutta minä en… Luulin että kaikki muodonmuuttajat toimivat Liittoumalle. Miksi yksi heistä olisi mennyt lisääntymään Varjolaisen kanssa? Ja vieläpä hallitsijan?” Brittany ähkäisi.

Antaniel koputti piipun pesän tyhjäksi ja nojasi sitten taaksepäin ja huokaisi syvään.

                      ”Kerrotaan, että silloin kun Varjon edellinen hallitsija oli juuri noussut valtaan ja kiihotti kansaansa verisiin yhteenottoihin muurien ulkopuolella, Liittouma pyysi Vanhoilta Viisailta, eli muodonmuuttajilta apua. He kokoontuivat ja neuvottelivat kuinka tulisi toimia. Varjon Kuninkaalla oli suuri armeija ja hänen kiinniottamisensa oli mahdotonta. Viisaat päättivät lähettää yhden muodonmuuttajista tappamaan Hallitsijan. He lähettivät Aralminin. Aralmin lähti, mutta jäi Varjon alueelle peräti kahdeksi vuodeksi. Lopulta hän surmasi hallitsijan ja lähti pois Varjosta, mutta ei yksin. Hän oli raskaana. Hän kantoi sisällään tulevaa Kuningatarta.

Sen jälkeen Aralmin katosi, samoin lapsi. Heitä etsi niin Varjo kuin Liittouma, mutta heistä ei jäänyt jälkeäkään. Sitten, vuosia myöhemmin sain tietää, että Aralminin lapsi olisi kuollut. Tässä vaiheessa Liittouma luopui leikistä, olettaen että vaaran olisi ohitse. Minä en uskonut sitä. Minun annettiin ymmärtää luotettavalta taholta, että lapsi vain olisi ”vaipunut uneen”. Kuitenkin, kun oli kulunut viisitoista vuotta, vain muutama kuukausi sitten, alkoi kiertää huhu, että Valtiatar olisi herännyt ja Varjolaiset olisivat kruunanneet hänet. Nyt tiedot ovat vahvistuneet.”

Antaniel täytti jälleen kaikkien lasit. Britanny oli ainoa, joka ei koskenut omaansa. Kaikki miettivät hiljaisuudessa tehtävänsä vakavuutta ja siemailivat karvasta konjakkia. Tieto Valtiattaren äidistä sekoitti koko pakan. Entä jos kuningatarkin pystyi muuttamaan muotoaan? Monesti korkea-arvoisilla henkilöillä oli näköissijainen, joka toimi heidän sijassaan, jos oli vaara, että heidän henkeään uhattaisiin. Muodonmuuttajalla tällaista varatoimenpidettä ei tarvitsisi. Eiffel mietti tätä kaikkea, oli tärkeää ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon. Vaikka tehtävä vaikeutui ainakin toiseen potenssiin, he eivät aikoisi enää luovuttaa. 

Ulkoa kuului linnun laulua, vaikka aurinko oli jo lähes laskenut. Ovi kävi ja huoneeseen kipitti piika, joka kävi sytyttämässä öljylamput. Sitten hän keräsi tyhjät lautaset mukaansa ja poistui vähin äänin. Antaniel paransi ryhtiään tuolissaan.

”Alkaa tulla myöhä ja päivä on ollut raskas, teille varsinkin. Huomenna aloitamme työt, jos se vain sopii. Nyt levätkäämme. Alaiseni ovat laittaneet teille huoneet alas.” Antaniel sanoi ja nousi ylös. Muutkin nousivat ja kävelivät hänen perässään ovelle. Ovella Eiffel laski kätensä Antanielin olkapäälle.

”Minulla olisi vielä kysyttävää.” hän sanoi. Antaniel nyökkäsi ja sulki oven muiden poistuttua.

”Mitä haluat tietää?” Antaniel kysyi ja viittasi Eiffeliä istuutumaan.

Eiffel selvitti kurkkuaan ja mietti kuinka asettelisi kysymyksensä.

                      ”Voitko kertoa mitä tiedät Kirjoituksista?” hän lopulta sanoi.

Antaniel istuutui alas ja raapi leukaansa.

                      ”Kirjoituksista… hmm..” hän sanoi ja näytti mietteliäältä.

                      ”Tai mitä tarkoittaa, jos jokin ’On kirjoitettu’?” Eiffel tarkensi kysymystään.

Antaniel katsoi ulos ikkunasta maisemaa, jossa aurinko juuri katosi puiden latvojen taakse.

                      ”Vanha uskomus on…” Antaniel aloitti ”…että on olemassa ’Kohtalon Kirja’, jonne kaikkien ihmisten kohtalot on kirjoitettu. Tai vain tärkeät saagat, ne jotka vaikuttavat kaikkien elämään, on kirjoitettu Kohtalon Kansiin. Sanotaan, että Alkuajatus, Ayga, Kirjoitti tuon kirjan, tai että Kirjoitukset syntyivät hänen ajatuksistaan. Jotkut teologit väittävät, että Ayga on Kirjoitukset. Miten vain. Nykyään Jerchóvassa Kirjoituksista puhutaan vanhan kansan tarinoina ja uskomuksina. Jotkut uskovat yhä Kirjoituksiin, toiset pitävät niitä lasten loruina.” Antaniel sanoi.

                      ”Entä sinä?” Eiffel kysyi. ”Uskotko sinä Kirjoituksiin?”

Antaniel oli nousemassa ylös, mutta huokaisi ja risti kätensä puuskaan.

                      ”Olen oppinut mies ja olen aina pitänyt itseäni ennemmin realistina, kuin uskovaisena.” Hän sanoi ja piti tauon. Sitten hän kääntyi katsomaan Eiffeliä. ”Mutta viimeaikaisten sattumien vuoksi, en enää tiedä mihin uskoa.” hän sanoi mietteliäänä.

Eiffel ei ollut varma ymmärsikö.

                      ”Mitä tarkoitat?” hän kysyi.

Antaniel katsoi häntä hetken. Aivan kuin hän olisi yrittänyt nähdä Eiffelin lävitse tai lukea hänen ajatuksiaan.

                      ”Minä luulen, että minun täytyy näyttää sinulle. Tule. Jaksatko kävellä?” Antaniel kysyi noustessaan ylös. Eiffel nousi myös. Häntä huimasi vielä hiukan, mutta uskoi jaksavansa joten hän nyökkäsi. Antaniel aukaisi oven ja he laskeutuivat alas jyrkkiä, puisia rappusia.

He tulivat kartanon alakertaan, jossa suuresta pöydästä korjattiin pois illallista. He kulkivat käytävää pitkin aivan rakennuksen päähän, josta he laskeutuivat vielä yhdet portaat alas hämärään huoneeseen. Antaniel sytytti huoneeseen kynttilät ja Eiffel näki edessään takkahuoneen kokoisen kirjaston, jonka hyllyt notkuivat erilaisia käsikirjoituksia, pergamentteja, kirjoja ja karttoja. Kaikki näyttivät hyvin vanhoilta ja arvokkailta. Antaniel viittasi Eiffeliä istuutumaan kirjoja ja papereita täynnä olevan työpöydän ääreen. Sitten hän alkoi käydä hyllyjä läpi.

Meni tunti, meni toinen. Eiffel nukkui jo sikeästi pää paksua kirjaa vasten, kunnes heräsi Antanielin vihdoin istuutuessa häntä vastapäätä. Eiffel hieraisi silmäänsä ja katsoi tarkemmin, mitä Antaniel oli kantanut pöytään. Hän aukoi ikivanhoja pergamentteja niin varovasti kuin kykeni ja silmäili niitä keskittyneesti. Eiffelkin katsoi, mutta ei ymmärtänyt kieltä, jolla ne oli kirjoitettu.

                      ”Muinaista Fjóðurin kieltä.” Antaniel sanoi hajamielisesti. ”Se oli aikoinaan Jerchóvan äidinkieli, ennen kuin yleiskieli syrjäytti sen… ahaa! Täällä…” hän sanoi ja alkoi lukea itsekseen.

Eiffel alkoi pian taas nuokkua. Huoneessa oli tunkkainen ilma ja lisäksi hän oli voipunut kohtauksensa jäljiltä. Hänen täytyi todella taistella unta vastaan.

”Tässä.” Antaniel sanoi ja Eiffel säpsähti hereille. Antaniel rykäisi ja alkoi lukea.

”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,

tähtien alla heidän aikansa koitti.

Ikuinen Ayga näki heidät unessa.

ja niinpä hän tarunsa ylös kirjoitti:

Heistä vanhempi valossa vahti,

ei onnea koskaan hän kokea voi.

Nuorempaa hamusi Varjon mahti,

hälle Varjojen laulut yksin soi.

Rakkaudetta kumpikin tulisi päivänsä viettämään,

jos toinen heistä onnen saisi, tulisi toinen häviämään.

Mutta silti siskotta kumpikaan,

eivät elämäänsä kestää vois.

Jos tiensä erkanis’ päiväks’kään,

kumpikin surusta murtunut ois.

He kokivat tuskaa ja murhetta päivä päivältä enemmän,

kun jo luulivat pahimman tapahtuneen, kuolo vei myös ystävän.

Vanhemman lastina oli orjuuden paino,

elämänsä joka hetki oli tuskaa vain.

Häntä seurasi perässään kuolema ja vaino,

vaik’ tahtoi, ei rakkautta saanut hän lain.

Oli osansa suojella siskoaan,

joka päivä oli vastoinkäyminen uusi.

Ei sisartaan soimannut kuitenkaan,

vaan äidilleen kostoa vannoi ja huusi.

Nuorempaa painoi elämän taakka,

tuntui kuin kaikki hänen syytänsä ois.

Pimeässä itki hän aamuun saakka:

’Kunpa joku nää murheet jo ottaisi pois!’

Nuoremmalle puhui ääni tumma Varjoista:

’Et yksin sä voi tuota taakkaasi kestää.

Voin antaa sulle rauhan joka on ikuista,

eikä kukaan sitä voi sulta enää estää.

Astu Varjoon lapsi, älä mene ohitse,

sua odottaa ikuisen rauhan kehto.

Tee päätös ja pimeyden tie valitse,

On isäsi kruunu sun onnesi ehto.’

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:

Kumpikaan lapsista selviä ei,

kun heidät kerran on yöhön hylätty.

Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”

Kynttilän pieni liekki lepatti ja savusi yrittäessään saada happea tunkkaisessa huoneessa. Yläkerrasta kuului kolahdus ja askelia, muuten oli täysin hiljaista. Eiffelistä tuntui kuin häneltä olisi vedetty matto alta. Nyt hän oli varma, ettei ollut uneksinut. Lintu oli lausunut juuri samat sanat hänelle. Antaniel laski suorastaan juhlallisesti pergamentit pöydälle.

                      ”Tämä on ote runosta, jonka eräs oppinut apotti kirjoitti ylös noin viisisataa vuotta sitten. Sitä ennen se oli kulkenut kansan lauluna suusta suuhun. Runossa on yli kolmekymmentä säettä, mutta niiden sisältö on pitkälti samaa, mutta hyvin vertauskuvallisesti ja monimutkaisesti kerrottuna. Minun taitoni riittävät kääntämään vain nämä yksitoista säettä.” Antaniel sanoi ja rullasi varovasti pergamentin kiinni.

                      ”Onko tämä Kirjoitukset, tai osa sitä?” Eiffel kysyi tarkastellessaan vanhoja dokumentteja.

                      ”Nämä runot ovat osa Kirjoituksia, tai niin uskotaan. Minä uskon, että tässä runossa kerrotaan Aralminin lapsista, jotka hän hylkää erämaahan. Laulun lopussa Varjo puhuu tyttärelle ja houkuttelee hänet astumaan Varjoon ja ottamaan isänsä kruunun.” Antaniel sanoi raapien partaansa.

                      ”Mutta juuri sanoit, että tämä teksti on viisisataa vuotta vanha.” Eiffel ihmetteli katsoen vuoroin Antanielia, vuoroin pergamenttikääreitä.

                      ”Ainakin viisisataa vuotta, mahdollisesti paljon enemmän. Kirjoitukset eivät vanhene.” Antaniel sanoi kasatessaan kääröjä yhteen.

                      ”Onko Kirjoitusten… Tämä ”kohtalon kirja”, jonka mainitsit aiemmin. Onko se olemassa?” Eiffel kysyi katsoessaan papereita. Antaniel kohotti katsettaan.

                      ”Tarkoitatko sellaisena, josta legendat kertovat? Aygan luoma kirja, johon on kirjoitettu kaikkien keskeisten kohtaloiden tarinat?” Antaniel kohotti kulmaansa. ”En tiedä. Mutta jos se olisi olemassa, kukaan ei tiedä missä se on. Jerchóvan historiassa kerrotaan henkilöistä, joiden väitetään lukeneen Kirjoituksia. Kerrotaan myös, että Vanhat Viisaat olisivat lukeneet Kirjoituksia. Jotkut väittävät, että kirja on heillä, mutta siihen en usko.” Antaniel sanoi ja nosti kääröt syliinsä.

                      ”Mutta sinä kuitenkin uskot Kirjoituksiin, koska niissä on ennustettu Varjon Valtiattaren nousu?” Eiffel kysyi suoraan. Antaniel nyökkäsi.

                      ”Kyllä.”

Eiffel katsoi mietteliäänä, kun Antaniel laittoi pergamentit huolellisesti takaisin sinne mistä oli ne ottanutkin. Hän ei tiennyt kertoisiko Antanielille näystään. Pohdittuaan hetken, hän päätti toistaiseksi jättää kertomatta. Vaikka Antaniel selvästi uskoi jossain määrin yliluonnolliseen, oli Eiffelin silti vaikea puhua sellaisista asioista, joita ei itsekään ymmärtänyt kunnolla.

”Yksi asia minua hämmentää tässä…” Eiffel sanoi. ”Aralminilla on yksi lapsi, Valtiatar. Mutta tässä runossa puhutaan kahdesta? Eihän se silloin voi pitää paikkaansa.” hän sanoi epäilevästi. Antaniel laittoi viimeisen rullan hyllyyn. Hän kääntyi Eiffeliin päin puistellen mustaa samettista kaapuaan, johon oli tarttunut pölyä hyllyistä.

”Hämmennytkö lisää, jos kerron, että Aralminilla mahdollisesti oli toinenkin lapsi? Lapsi, joka ei ollut hänen omansa. Lapsi, jonka ainoa tehtävä oli suojella siskoaan, Aralminin oikeaa tytärtä. Henkivartija.” Antaniel sanoi ja tuli pöydän luokse.

”Olen kuullut huhuja, ” Antaniel jatkoi ” – huhuja, joita en ole pystynyt todistamaan täysin vedenpitäviksi – että Aralmin olisi todella adoptoinut tyttölapsen palattuaan Varjon alueelta. Jos Kirjoituksiin on uskominen, se tyttö oli tarussa kerrottu Valtiattaren henkivartija. Yritin jopa aikoinaan etsiä tuota henkivartijaa, mutta hän katosi maan alle niin kuin Valtiatarkin.” Antaniel huokaisi. ”Mutta koska tyttö on nyt todennäköisesti kuollut, ja Kuningatar noussut valtaan, en nähnyt tarpeelliseksi tehtävänne kannalta mainita hänestä mitään.”

”Ymmärrän.” Eiffel nyökkäsi.

Antaniel puhalsi kynttilät sammuksiin ja he poistuivat kirjastosta sanomatta enää sanaakaan.

Nouseva Uhka - Kappale 10

Kuoleman laakso

Eiffel seisoi autiossa maassa. Taivasta peittivät harmaat pilvet. Maassa oli lunta ja hän oli hangessa nilkkojaan myöten. Kipu oli poissa ja hengittäminen oli helppoa. Silloin Eiffel tajusi näkevänsä molemmilla silmillään ja hänellä oli yllään oudot vaatteet. Hän henkäisi hämmästyksestä tunnistaessaan vaatteensa, joita hän oli pitänyt nuorena, niinä aikoina kun oli tavannut morsiamensa. Hänen sisällään tuntui ontolta. Eiffel katsoi ympärilleen. Maisema oli karu; tuntureita, lunta ja kaukaisuudessa näkyi vuoria. Kuoleman laakso. Suunnaton suru täytti Eiffelin. Hänen kehonsa oli pettänyt pahimmalla hetkellä ja hänen ystävänsä olivat jääneet taakse. Hän ei ehtinyt suorittaa tehtäväänsä loppuun. Hän ei ehtinyt jättää hyvästejä. Kyyneleet valuivat tahtomatta hänen poskilleen ja ne tuntuivat jääkylmiltä.

                      Viima yltyi ja nostatti lunta. Oli hyvin kylmä. Eiffel lähti kulkemaan eteenpäin. Missä minä olen? Kulkeminen tuntui turhalta. Kaikki tuntui turhalta. Tätäkö se sitten on? Kuolema. Eiffel oli monesti miettinyt kuolemaa, muttei koskaan niin konkreettisesti, että olisi pohtinut mitä viimeisen hengenvedon jälkeen on – jos mitään. Ei hän ainakaan odottanut loputonta kylmyyttä ja yksinäisyyttä. Ja surua.

                      Eiffel vajosi polvilleen lumen peittämään maahan ja tuijotti tyhjyyteen. Epätoivo laskeutui kuin viitta hänen ylleen ja häntä pelotti. Juuri tätä hän oli koko elämänsä pelännyt. Yksinäisyyttä. Äärimmäistä yksinäisyyttä. 

Eiffel käänsi katseensa taivaaseen, kohti harmaita pilviä. Ne liikkuivat suurena pyörteenä hänen yläpuolellaan. Yhtäkkiä ne tuntuivat tulevan alemmas - lähemmäs. Eiffel ponnisti ylös. Tuuli yltyi ja lunta alkoi pyryttää sakeasti. Lumimyrsky piiritti hänet, eikä Eiffel nähnyt eteensä. Yhtäkkiä Eiffel tunsi jonkin läsnäolon. Hän henkäisi pelosta. Lumimyrskystä alkoi muodostua jotain hänen eteensä. Aivan kuin talon kokoinen lintu. Eiffel otti askeleen taaksepäin, mutta ele tuntui todella turhalta.

                      Olen odottanut sinua, Jeffrey.

Eiffelistä tuntui, että kumea ääni kuului hänen päässään. Hän kuitenkin tiesi, että tuo olento hänen edessään puhui hänelle.

                      ”Olenko minä kuollut?” Eiffel kysyi. Lintu iski lumisia siipiään ja kohosi ylemmäs, muuttuen yhä suuremmaksi.

                      Kyllä.

Eiffel oli toivonut uneksivansa, mutta sisimmässään hän oli tiennyt jo totuuden. Hänen päänsä painui alas murheellisena.

                      Mutta aikasi ei ole koittanut vielä. Sillä minulla on sinulle tehtävä.

Eiffel kohotti katseensa hämillään. Lintu käänsi päänsä hitaasti ja katsoi häntä jäänsinisillä silmillä joiden pupillit ovat sirpinmuotoiset. Lintu katsoi syvälle silmiin, sieluun asti. Eiffel tunsi itsensä alastomaksi tuon tuomitsevan katseen alla.

                      Kuuntele tarkasti Jeffrey. Kuuntele sanojani ja paina ne mieleesi, sillä kaikki on kiinni siitä. Kun myöhemmin tapaamme, et tule enää pelkäämään. Ja lopulta kun aikasi koittaa, et ole enää ikinä yksin.

Kotkan ääni kaikui matalana ja yliluonnollisena kaikkialla. Eiffel nielaisi.

                      ”Minä kuuntelen.”

Lintu piiskasi ilmaa siivillään yhä kiivaammin. Kun se puhui, voimakas ääni kantoi matkojen päähän ja herätti eiffelissä suunnatonta pelkoa, sekä kunnioitusta. Näin lintu lausui:

Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa,

tähtien alla heidän aikansa koitti.

Ikuinen Ayga näki heidät unessa.

ja niinpä hän tarunsa ylös Kirjoitti:

Heistä vanhempi valossa vahti,

ei onnea koskaan hän kokea voi.

Nuorempaa hamusi Varjon mahti,

hälle hämärän laulut yksin soi.

Oli kohtalonsa ennalta määrätty:

Kumpikaan lapsista selviä ei,

kun heidät kerran on yöhön hylätty.

Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.

Näin on Kirjoitettu Jeffrey. Ja se mikä on Kirjoitettu, on Totta.

Kotkan sanoessa nämä sanat lumimyrsky muuttui niin sakeaksi, että Eiffel ei enää nähnyt sitä, kuuli enää äänen.

Mutta muista: tarinan lopussa me itse kirjoitamme oman kohtalomme…

Nyt lumimyrsky oli niin tiheää, ettei Eiffel erottanut enää mitään. Tuuli ulvoi lujaa, eikä Eiffel kuullut muuta sen takaa. Myrsky riepotteli häntä ja Eiffelistä tuntui että hän tempautuisi pian sen mukaan.

                      ”Hei!!” Eiffel huusi. ”Mitä sinä tarkoitat!?”

Myrsky raivosi ja Eiffel yritti nähdä eteensä. Hän horjahti ja kaatui toisen polven varaan hankeen.

                      ”HEIII! En kuule sinua!! Mitä minun täytyy tehdä?!” Eiffel huusi täyttä kurkkua, mutta kuuli hädin tuskin omaa ääntään.

                      Hän huitoi ja tarpoi eteenpäin mutta eteneminen oli mahdotonta. Silloin Eiffel erotti jotain edessäpäin. Hän lähti kulkemaan vaivalloisesti vastatuuleen. Eiffel erotti jotain loimuavaa, kuin nuotio tai soihtu. Hän huusi ja huitoi. Loimu alkoi lähestyä häntä. Myrsky esti Eiffeliä näkemästä kunnolla. Loimu kuitenkin tuli itse lähemmäs. Eiffel pysähtyi hätkähtäen. Siinä, hänen edessään seisoi loimuavan punaiset hiukset ja tummat silmät, kuten hänen unessaan. Eiffel pelästyi, mutta ehti vain avata suunsa, kun punahiuksinen helvetin enkeli iski häntä rintaan tulisella seipäällä. Eiffel ei ollut ikinä tuntenut sellaista kipua. Punainen roihu täytti hänen sisälmyksensä ja koko näkökentän ja hän paiskautui selkä edellä läpi kurimuksen, joka nielaisi hänet.

Nouseva Uhka - Kappale 8 & 9

Tuhoon tuomitut

Tähdet loistivat himmeinä taivaalla. Tupakan savu leijaili äänettömästi kohti taivaita. Kevyt tuulen henkäys tarttui savuun, pyörittäen sen tanssien kohti korkeuksia, kadoten lopulta, kuin veripisara valtamereen. Ilta oli lämmin ja kaupunki vaipui hiljalleen alkuillan vilkkaudesta yön tuudittamaan uneen. Mies ja nainen seisoivat parvekkeella, katsoen Demón ylle levittyvää tähtitaivasta.

                      "Tähdet ovat tänään kauniit." Punahiuksinen tyttö sanoi ja veti tupakansavua syvään.

Mies katsoi taivasta, sitten häntä.

                      "Tähdet ovat kyllä kauniit, mutta eivät koskaan niin kauniita kuin sinä." Hän vastasi ja koski kevyesti tytön kaiteella lepäävää kättä. Hänen hiuksensa olivat tulenpunaiset, hänen vartalonsa solakka, paikoin jopa laiha. Tytön liki alastonta vartaloa peitti ohut karva, ja hänen jäntevien säärien päällä keinui hitaasti paksu häntä, joka muistutti raidoiltaan supikoiran häntää. hänen kasvonsa olivat sirot ja kauniit. Mies ei vielä tiennyt mitä rotua tyttö oli, mutta se ei haitannut. Hänen kasvonsa olivat sirot ja miellyttivät silmää. Tyttö katsoi miestä ja nauroi.

                      "Typerys. Sanot noin vain miellyttääksesi minua." Hän hymyili ilkikurisesti ja kuljetti miehen käden rinnalleen.

                      "Minä olin tosissani." Mies virnisti ja puristi rintaa saaden tytön nauramaan lisää.

                      "Ei sinun tarvitse leperrellä. Se olen minä, jonka työ on miellyttää sinua." Tyttö sanoi silmää iskien ja puhalsi savua kohti tähtiä, joita jäi tuijottamaan aavistuksen poissaolevana, kuten aina. Hän ei kertonut itsestään mitään. Koskaan. Tuo kiusoitteleva hymy piilotti taakseen huolen jostain suuresta ja vakavasta.

Mies vakavoitui ja veti kätensä pois. Tuli seesteisen hiljaista. Alhaalla kadulla kuului hetken riidan ääniä, jotka pian loittonivat. Mies tumppasi savukkeensa, mietti hetken ja veti parvekkeen kaiteella lojuvasta askista uuden. Hän vilkaisi naista ja huomasi tämän välttelevän katsettaan. Mies sytytti savukkeensa.

                      "Nana…" Sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa. Hän veti syvään savua keuhkoihinsa, kunnes tunsi nikotiinin huumaavan kihelmöinnin rinnassaan. Mies pidätti henkeään vielä hetken, kooten ajatuksiaan ja puhalsi sitten savut ulos. Tytön tupakka oli miltei palanut loppuun.

                      "Mä en… En halua olla asiakkaasi. Enää." Mies sanoi. Sanat olivat kuulostaneet vakuuttavimmilta hänen päänsä sisällä.

                      Tyttö katsoi häntä vakavana, eikä mies kyennyt lukemaan tunnetta punaisten hiusten kehystämiltä kasvoilta.

                      "Tarkoitan… tahdon enemmän. Anna minun miellyttää sinua. Anna minun rakastaa sinua." Mies sanoi ja astui lähemmäs. Tyttö otti askeleen taaksepäin ja katsoi häntä epäuskoisena syvältä silmäkuopistaan. Kuin pelokas kissanpentu, joka väistää kättä lyönnin pelossa.

                      "Minä en... tiedä. Tämä on minun työni. En voi lopettaa työtäni..." Tyttö sanoi epäröiden.

                      "Tuo ei ollut kuitenkaan ei." Mies sanoi ja hymyili toiveikkaasti. Tyttö silmäili miestä epäluuloisena, lähes epäuskoisena - mutta alkoi sitten nauraa.

                      "Ei niin..." tyttö vastasi hymyillen.

Mies astui lähemmäs ja he suutelivat. Ensin varovaisesti, sitten intohimoisesti. Hetki tuntui kestävän pienen ikuisuuden. Molempien savukkeet ehtivät sammua. Tyttö veti huulensa pois ja katsoi miestä ylöspäin. Miehellä oli vain yksi silmä, toinen oli ommeltu umpeen. Silti hänen kasvonsa olivat komeat ja niitä kehysti sekainen, musta tukka. Nana oli pitänyt näistä kasvoista ensi hetkestä asti, mutta nyt hän uskalsi vihdoin näyttää sen. Hänen vatsassaan tuntui outo polttava tunne, kuin lepattava liekki, joka yritti saada happea suljetussa huoneessa. Uusi tunne nosti karvat pystyyn ja pelotti, samoin tämä mies, jota hän tuskin tunsi. Mutta tuosta ensihetkestä lähtien hän tiesi, ettei koskaan halunnut päästää irti tästä miehestä.

                      Nana halasi miestä, joka kietoi neitonsa tiukkaan syleilyyn. Hän toivoi voivansa vain nukkua pois tähän syleilyyn... Kaikki Nanan elämässä oli ollut yhtä helvettiä tähän hetkeen asti. Nyt hän tunsi valon pilkistävän vihdoin elämäänsä ja Nanasta tuntui, että ehkä, ehkä kuitenkin hänkin voisi tuntea onnen edes hetken. Sitten pelko palasi ja Nana tunsi kuristavan tunteen sisällään. Ei tämä voi olla totta. Tämäkin otetaan häneltä kuitenkin pois. Hän halusi tämän hetken kestävän ainiaan. Oi aika, pysähdy ja anna minun jäädä tälle parvekkeelle ikuisesti Nana toivoi. Hän puristi miestä ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mies tunsi hänen vapisevan.

                      "Mikä hätänä?" hän sanoi ja yritti katsoa tyttöä kasvoihin. Nana pyyhki kyyneleitä ja yritti välttää miehen katsetta, jottei tämä näkisi hänen itkevän. Ettei hän näkisi, kuinka heikko hän oli.

                      ”Nana, nyt puhut mulle. Mä en ole sun asiakkaasi nyt, sinun ei tarvitse esittää mulle mitään.” mies sanoi. Häntä suututti, koska olisi palavasti halunnut auttaa tyttöä jotenkin, mutta Nana ei päästänyt ketään lähelleen.

                      "Minä pelkään... pelkään vain… että tapahtuu jotain pahaa..."

                      "Kuule. Minä lupaan - kuuntele minua, lupaan ettei mitään pahaa tule tapahtumaan. Ikinä. En anna minkään tai kenenkään koskaan satuttavan sinua. Tiedän, että on liian aikaista sanoa näin mutta... Minä rakastan sinua."

                      "Minäkin rakastan sinua." Nana henkäisi "Siitä hetkestä, kun ensi kerran olimme kahden. Rakastin sinua silloin. Rakastan sinua nyt. Huomenna ja ikuisesti. Rakastan sinua Waldo."

                      Nana tunsi toivonsa kasvavan noiden sanojensa myötä. Waldo otti Nanaa kädestä ja katsoi häntä. Kaikki muu menetti heille merkityksensä. Koko maailma katosi noiden kahden ympäriltä. Oli vain äänetön lämmin yö, kaukaiset tähdet ja palava rakkaus joka lopulta koki musertavan lopun.

Psykopaatti

Kova maa sai Eiffelin selän särkemään ja kylmyys kolotti loukkaantunutta olkapäätä herättäen hänet unesta. Eiffel käänsi vaivalloisesti kylkeään maassa, mutta selkäkipu vain paheni, joten hän nousi istumaan. Kylmä yöllinen ilma sai ihon kananlihalle, eikä hiipuva nuotio lämmittänyt kovin paljoa. He olivat pystyttäneet leirin metsässä olleen kallion suojaan, tähtitaivaan alle. Muut nukkuivat, paitsi juuri herännyt Eiffel, sekä Waldo, joka oli kipinävuorossa. Eiffel nousi ylös ja venytteli selkäänsä. Muutaman askeleen käveltyään särky alkoi helpottaa, sitten hän kiersi nuotion ja istuutui Waldon viereen.

                      ”Eikö nukuta?” Waldo kysyi.

                      ”Selkää vain särkee.” Eiffel vastasi.

Jossain etäältä kuului vaimeaa pöllön huhuilua, johon pian vastasi toinen lintu, sitten tuli taas hiljaista. Nuotion ympärillä lensi kolme yöperhosta, jotka kiersivät sitä, kuin tanssien outoa, lumoavaa tanssia musiikkina ainoastaan pimeän metsän äänettömyys. Waldo nakkasi pari kuivaa oksaa nuotioon, josta pölähtävät kipinät saivat yöperhoset kavahtamaan hetkeksi kauemmas. Pian ne kuitenkin palasivat jatkamaan yöllistä valssiaan. Hän näytti vaipuneen ajatuksiinsa ja näytti apealta. Waldo huokaisi raskaasti. Eiffel kuuli, että hän yritti nielaista melankolian äänestä, muttei kyennyt peittämään sitä.

                      ”Onko kaikki okei?” Eiffel kysyi.

Waldo ei vilkaissutkaan häneen, vaan nakkasi nuotioon lisää puuta, vaikkei olisi tarvinnut. Nuotion toisella puolella Marko ynähti ja käänsi vaivalloisesti kylkeään ja jatkoi nukkumistaan.

                      ”Ei.” Waldo lopulta vastasi.

                      ”Haluutko puhua siitä?”

Eiffel kyllä tiesi, mikä Waldon mieltä painoi. Hän myös tiesi, ettei hän halunnut puhua siitä. Viisitoista vuotta, eikä hän koskaan halunnut puhua Nanasta. Se oli liian arka paikka. Kuin ikuisesti vereslihalla oleva haava sielussa. Oli siis parempi antaa olla. Waldo huokaisi jälleen ja haukotteli perään.

                      ”Mä voin pitää kipinää, mee sä vaan nukkuun.” Eiffel sanoi ja nakkasi vuorostaan ohuen kepin tuleen.

                      ”Kiitti.” Waldo sanoi väsyneesti. Hän nousi ylös ja käveli nuotion ympäri. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja käänsi katseensa metsää päin. Eiffelkin valpastui ja nousi äänettömästi ylös. He kumpikin kuuntelivat. Waldo näytti selvästi kuulevan jotain, mutta Eiffel ei kuullut mitään. Silloin hän yhtäkkiä tunsi epämiellyttävän tunteen. Tunteen, joka kylmäsi sisuskaluja ja kuristi sisältä. Varjo.

                      Eiffel loikkasi salamannopeasti nuotion yli kohti maassa olevaa käärettä. Hän oli juuri kurottamassa kohti miekkaa, kun nuotion hehkuvaan valoon ilmestyi metsästä kaksi shakaalia. Eiffel jähmettyi niille sijoilleen, samoin Waldo. Shakaalit tuijottivat heitä liikahtamatta. Ne laskivat kaikki paikalla olijat ja arvioivat selvästi riskejä. Sen näki heidän katseestaan. Niiden mustan karvan peittämä paljas ylävartalo kohoili hitaasti hengityksen tahtiin, suuret keltaiset silmät nauliutuneina heihin. Eiffel tunsi ahdistuksen puristavan rintaa. Varjon läsnäolo levisi kuin kalman löyhkä shakaaleista ja teki olon tukalaksi.

Toinen shakaaleista liikahti. Eiffel tempaisi maasta Joonan Lahjan, samalla kun ensimmäinen shakaali hyökkäsi. Eiffel huitaisi nuotiota miekalla ja palavat kekäleet lensivät päin shakaalia, joka loikkasi syrjään väistääkseen polttavat hiilet. Nyt muutkin heräsivät meluun. Hyökkäävä shakaali leikkasi ilmaa sapelillaan ja tähtäsi iskun kohti Eiffeliä, joka torjui iskun miekallaan. Joonan lahja oli kovaa tekoa. Shakaalin iskun voima upotti Eiffelin kantapäät maahan ja viiltävä kipu säteili loukkaantuneesta olkapäästä, hänen ottaessaan miekan vastaan kaksin käsin.

Taaemmas jäänyt shakaali liittyi hyökkäykseen. Waldo tempaisi nuotiosta pikän oksan, joka paloi isolla liekillä. Hän sohaisi oksalla shakaalia, jonka onnistui väistää liekit, mutta ei viereen ilmestyeen Brittanyn potkua. Tyttö ei ollut turhaan treenannut kamppailulajeja. Hänen korkea potkunsa osui suoraa shakaalia ohimoon. Toinen shakaali murahti huomatessaan kaverinsa kaatuvan maahan. Se mulkoili Brittanya, Waldoa ja taaempaa lähestyvää Markoa, torjuen samalla Eiffelin antamat iskut. Sillä oli alivoima. Shakaali perääntyi kohti puiden riviä. Sitten se vilkaisi vielä kerran tajutonta toveriaan, ennen kuin kääntyi ja pakeni metsään.

                      Eiffel hengitti raskaasti polviinsa nojaten. Miekka oli yllättävän painava ja se sai hänen olkapäänsä huutamaan kivusta. Maassa oleva shakaali ynähti tajuttomana. Eiffel veti syvään henkeä ja nousi ylös. Hän käveli miekka kädessään shakaalin luo. Brittany käänsi katseensa pois. Eiffel tarttui shakaalia korvista, veti sen pään taakse ja viilsi shakaalin kurkun auki. Paksu, musta veri purskahti tulvana maahan. Shakaalin kurkusta lähti vastemielinen kurlutus ja se nyki hetken, kunnes jäi kuolleena niille sijoilleen. Ilma lemusi raudalle ja kalmalle.

Eiffel katsoi shakaalia hitaasti. Hän ei tiennyt oliko se enemmän joku vai jokin. Oliko sillä perhe jossain? Rakastettu joka odotti sitä kotiin... Oliko sillä toiveita, unelmia ja odotuksia elämästään, vai oliko se vain pelkkä orja vailla tulevaisuutta? Silti Eiffel ei tuntenut mitään tappaessaan sitä. Brittany vilkaisi vielä nopeasti liikkumatonta shakaalia ennen kuin käveli pois.

Tunnekylmyys väkivaltaa kohtaan oli antanut Eiffelille psykopaatin maineen. Hän oli itsekin jossain vaiheessa tunnistanut tämän piirteen itsestään, eikä ollut ylpeä siitä. Muttei siitä huolimatta nähnyt syytä tehdä asialle mitään. Eiffel oli nähnyt ja kokenut elämänsä aikana niin paljon kauheuksia, brutaalia väkivaltaa ja kuolemaa, että jossain vaiheessa hän oli vain turtunut. Tuntemattoman ihmisen kuolema ei koskettanut enää mitenkään. Ehkä kaikki oli lähtenyt siitä, kun hän oli katsonut silpoutunutta ja palanutta morsiantaan kasvoihin silloin kauan sitten.

                      ”Parempi jatkaa matkaa. Se toinen palaa kyllä ja sillä voi olla kavereita mukana.” Eiffel sanoi ja pyyhki veret miekastaan. Muut nyökkäsivät ja he alkoivat kasata vähäisiä tavaroitaan. Lopuksi Marko polki nuotion sammuksiin ja he jatkoivat matkaansa. Eiffel mietti tapahtunutta vielä pitkään. Kuinka shakaalit olivatkin löytäneet heidät? He olivat valinneet leiripaikan erityisen huolellisesti; tuulen alla, kaukana suurista teistä ja kulkureiteistä. Lisäksi he olivat vielä kaukana Varjon miehittämistä alueista. He olivat saaneet käsityksen, etteivät Varjon shakaalit tavallisesti partioi näin kaukana omistaan. Toisaalta Jerchóva oli kaaoksessa ja kaikki oli mahdollista. Eiffel päätti lopulta antaa asian olla. Shakaalit olivat luultavasti osuneet kohdalle täysin sattumalta ja heillä sattui vain olemaan huono tuuri.

Neljä päivää myöhemmin he saapuivat Panthin kylään. Kyläläiset olivat pääasiassa ihmisiä, mutta he näkivät keskikadulla myös joitain eri rotujen edustajia. Pääasiassa ihmisiin risteytyneitä humanoideja, samanlaisia, joita saattoi nähdä Városin lentokentillä vilkkaina kausina. Ihmisen geenit olivat lähes poikkeuksetta dominoiva perintötekijä. Alkuperäiskansan edustajia tuskin enää oli Jerchóvan kokoisessa maassa ja jos oli, he asuivat kaltaistensa kanssa omissa yhteisöissään. Panthin kaduilla kukaan ei onneksi kiinnittänyt heihin erityistä huomiota, vaikka kylä oli niin pieni, että kaikki asukkaat taatusti tunsivat toisensa. Pituutensa puolesta Prioriaanit erottuivat yleensä väkijoukosta, mutta muuten he näyttivät tavallisilta ihmisiltä.

He kirjautuivat sisään vaatimattomaan majataloon, jossa he olivat ainoat asiakkaat. Heillä ei ollut lähes ollenkaan rahaa, joten ainoat työkykyiset lähtivät jälleen työhakuun. Brittany sai heti töitä tarjoilijana tavernassa, mutta Marko ja Waldo saivat kiertää koko kylän läpi ennen kuin saivat töitä tallista. He päättivät yksissä tuumin asettua aloilleen, ennen kuin alkaisivat etsiä Antanielia, jotta eivät vetäisi epätoivottua huomiota puoleensa.

Toisena iltana Eiffel päätti lähteä oluelle tavernaan. Brittany, joka oli työvuorossa, toi hänelle tuopin pöytään ja istahti hetkeksi seuraan. Tarjoillessaan hänen täytyi pitää pitkää hametta ja se sai hänet selvästi vaivautuneeksi. Brittany ei ollut koskaan ollut hame-tyyppiä, jollei kyseessä sitten ollut uskaliaan lyhyt roiskeläppämalli.

”Yritin tänään hienovaraisesti aloittaa keskustelua Huoneesta.” Brittany aloitti ja vilkaisi olkansa yli. Kun kukaan ei kaivannut häntä, hän varasti hörpyn Eiffelin tuopista ja jatkoi. ”Ei tullut mitään noteerattavaa esille. En kuitenkaan uskaltanut alkaa liikaa utelemaan.” hän sanoi ja nojasi taakseen. Eiffel maistoi oluttaan. Se oli kirpeää, melkein kuin simaa, mutta vahvaa.

”Hyvä niin. Parempi nyt ainakin aluksi pitää pienempää suuta.” hän sanoi.

Brittany katsoi häntä kiinteästi ja Eiffelin oli vaikea tulkita naisen ilmettä. Brittany näytti siltä, että aikoi sanoa jotain, mutta henkäisi sitten turhaantuneen kuuloisesti.

”Eiffel, jos totta puhutaan… Mä en usko, että se mies on hengissä. Sitä paitsi mun on vaikee uskoo, että vaikka se olisikin pelastunut sieltä…” Brittany piti tauon ja tarkisti nopeasti ettei kukaan kuunnellut. ”…sieltä alukselta, että se olisi palannut takaisin Jerchóvaan. Jos sillä äijällä on yhtään bensaa ja järkeä, se on painunu piiloon Keskukseen. Kauas varjolaisista.” hän jatkoi kuiskaten.

”Mä olen tiedätkö miettinyt samaa.” Eiffel myönsi happamana ja laski tuopin pöytään. Brittany risti kätensä puuskaan ja katsoi häntä silmiin.

”Musta meidän pitäisi keksiä joku toinen keino, kuin etsiä päämäärättömästi miestä, joka on varmasti jo kuollut. Mutta nyt meillä ei ole mitään mahiksia alkaa tekeen sotasuunnitelmia tai suunnitelmia ylipäätään. Meillei oo aseita eikä massia. Ei mitään. Pitää ensin nousta jaloilleen, ennenku voi lähtä juokseen.” Brittany sanoi tiukasti ja nousi ylös. ”Mun pitää ny jatkaa hommia, tuo emäntä mulkoilee mua aika pahasti.” hän sanoi ja käveli keinuen tiskille, jonka takaa pienikokoinen eukko sanoi jotain Brittanylle, joka vastasi niskojaan nakellen. Hän tulisi saamaan potkut duunistaan ennen kuin viikko oli ohi, Eiffel mietti.

Eiffel jäi yksin pöytään istumaan ja miettimään mitä Brittany oli sanonut. Hän oli aivan syventynyt ajatuksiinsa, kun ovi kävi ja Marko astui sisään kievariin. Hän tilasi myös olutta ja näki sitten Eiffelin. Saatuaan juomansa Marko istuutui samaan pöytään Eiffelin seuraksi.

”Eikös sulla ole töitä?” Eiffel kysyi. Marko pudisti päätään.

”Mullon tauko. Eiffel just sulle mulla oliskin asiaa -”

”Et usko että Antaniel on elossa. Brittany puhu just samaa. Luuletko ettei ole mulla käyny mielessä?” Eiffel murahti hiljaa.

”Kannattaako meidän sitten jäädä tänne?” Marko kysyi. ”Meidän pitäisi kehittää parempi suunnitelma.”

Eiffel ei vastannut heti. Myös Brittanylla oli pointtinsa. Olisi liian aikaista liikkua mihinkään. Mutta vaikka Eiffel oli miettinyt päänsä puhki, hän ei keksinyt mitään. Kaikki teoriat kaatuivat siihen, ettei heille jäänyt mitään käsiinsä alukseltaan. Tehtävä oli liian vaikea, mutta Eiffelin oli vielä vaikeampi myöntää sitä itselleen. Eiffel nosti tuopin huulilleen ja tyhjensi jäljellä olevan oluen yhdellä siemauksella alas. Laskiessaan tuopin takaisin pöytään hän huomasi vastapäisessä pöydässä istuvan miehen katsovan heitä, puhuen vierustoverilleen. Kun miehen katse kohtasi Eiffelin, hän käänsi päänsä sivuun.

                      ”Meidän olisi ehkä parasta puhua tästä illalla, kun kaikki ovat paikalla.” Eiffel sanoi Markolle ja katsoi häntä merkitsevästi. Marko nyökkäsi ja he vaihtoivat aihetta lennosta. Pian hänkin sai juomansa loppuun ja palasi töidensä ääreen. Eiffel lähti samaa matkaa ulos ja lähti kadulla kävelemään yksikseen.

Oli iltapäivän vilkkain hetki ja kadun varret olivat täynnä kojuja ja ostajia, mutta verrattuna Merenmón kaltaiseen kaupunkiin, Panth oli kuitenkin pieni, eikä väkeä ollut tungokseksi asti. Eiffel kierteli kylää pitkästyneenä. Toimettomuus sai hänet aina turhautuneeksi. Aika kului parhaiten töitä tehden, eikä Eiffel koskaan viihtynyt joutilaana. Hän kokeili venytellä varovasti kättään, mutta olkapäätä juili välittömästi. Hänen olisi pitänyt varoa kättään shakaalien kanssa sattuneessa välikohtauksessa, eikä riuhtua menemään varomattomasti. Eiffel huokaisi. Hänen kehonsa alkoi jo lakata parantamasta syntyneitä haavereita. Pahimmassa tapauksessa hänen kätensä jäisi tällaiseksi pysyvästi.

Eiffelille ei vammautuminen ollut kuitenkaan outoa. Kaikkeen tottuu, hän ajatteli ja kosketti vaistomaisesti lapulla peitettyä sokeaa silmäänsä. Hän värähti muistelleessaan tapahtunutta.  Kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt kuolla, mutta sen sijaan hän jäi henkiin ja vain menettäen toisen silmänsä. Muistot kirvelivät hänen sydäntään ja Eiffel työnsi morsiamensa kasvot pois mielestään, yrittäen keskittyä tehtäväänsä.

                      Ajatuksissaan Eiffel oli vaellellut kylän laitamille. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Talot olivat outoja, samoin kadut. Eiffel käveli kapean kujan päähän, mutta kuja loppui aitaan, jonka takana oli metsää. Eiffel kääntyi ympäri palatakseen samaa tietä takaisin, mutta huomasi kääntyessään, että kaksi ihmistä astui kujalle. He olivat aseistautuneet ja tukkivat kapean tien. Eiffel pysähtyi niille sijoilleen. Hän vilkaisi taakseen, mutta aidan taakse oli ilmestynyt kolmas talonpoika miekka kädessään.

                      ”Minulla ei ole rahaa, eikä muutakaan omaisuutta.” Eiffel sanoi. Toinen edessä seisovista miehistä murahti ja kohotti kirvestään. Eiffel tajusi, että nämä miehet eivät olleet rosvoja. Hän syöksyi kohti aitaa, mutta sen takana odottava mies loikkasi ketterästi esteen yli. Eiffel löi miehen maahan, seuraavaa leukaan ja kolmatta suuhun, mutta sai yllättäen kovan iskun takaraivoonsa ja kaatui maahan tiedottomana.

Eiffel havahtui, kun hänet paiskattiin maahan ja hän ehti kuulla oven sulkeutumisesta lähtevän äänen takaansa. Eiffel avasi silmänsä ja tajusi makaavansa yksin maalattiallisessa sellissä kädet selän taakse sidottuna. Eiffel kierähti istumaan. Hänen takaraivoaan jomotti ja hän tunsi verivanan valuvan niskaansa. Eiffel nieleskeli ja katsoi ympärilleen. Selli oli alkeellinen, seinät kiveä ja lattialla olkia paljaan maan päällä. Ilma haisi ummehtuneelle ja homeelle, joten hän saattoi olla maan alla, kellarissa ehkä. Seinän kivien välistä ei päässyt valoa, joka vahvisti teorian. Ainoa valonlähde oli oven alta pilkistävä valo, joka saattoi tulla soihduistakin. Jyskyttävä kipu alkoi käydä sietämättömäksi ja Eiffel voi pahoin. Hän sulki silmänsä ja keskittyi pitämään juomansa oluen sisällään. Kuvotus alkoi väistyä ja tilalle tuli väsymys ja pian Eiffel vaipuikin kivun kuumeiseen uneen.

                      Unen maassa Eiffel käveli jälleen tuttua kukkulaa ylös. Hän hengitti syvään loppukesän raikasta ilmaa. Heinät havisivat ja ilma oli seesteinen. Mäen laella häntä odotti hänen elämänsä päämäärä. Uni oli tuttu ja Eiffel tiesi miten se tulisi päättymään, mutta hän ei kääntynyt pois. Hän halusi nähdä hänet jälleen. Kuten aina. Kim. Eiffel kiihdytti askeltaan ja nousi ylös kukkien peittämää vaaraa. Naisen kultaisina hohtavat hiukset hulmusivat tuulessa, Eiffelin lähestyessä huippua. Hän ojensi kätensä juuri kun tulenpunaiset liekit alkoivat syödä hänen rakastaan. Eiffel nielaisi. Nainen ei ollutkaan tulessa. Liekit olivatkin naisen tulenpunaiset hiukset. Hän veti kätensä takaisin hämmentyneenä. Ei hänen unensa näin kuulunut mennä. Liekkien keskeltä häntä katsoi takaisin pikimustat silmät, joiden katse porautui syvälle. Yhtäkkiä alkoi sataa lunta. Eiffel katsoi ympärilleen. Kesäinen maisema oli muuttunut lumiseksi vuoristoksi. Eiffelin täytti kauhu ja pelonsekainen kunnioitus. Hän astui taaksepäin ja koskematon hanki narahti jalan alla. Kaikkialla oli valkeus ja kylmyys ja punaiset lieskat, jotka hulmusivat lumimyrskyssä. Yhtäkkiä lumesta alkoi muodosta jotain. Kuin jokin valtaisa hahmo. Eiffel perääntyi ja kompastui. Hän kaatui polvilleen hankeen ja katsoi kauhuissaan ylös.

                      Valmistaudu, Jeffrey.

Kova isku herätti Eiffelin. Hän kaatui maahan sidottuna, lattiaolkien pistellen hänen poskeaan. Leukaan sattui ja Eiffel tunsi yhden hampaansa löystyneen iskun voimasta. Hän sylkäisi verta maahan ja kääntyi katsomaan, kuka oli iskun antanut. Hänen edessään sellissä seisoi kaksi rotevaa miestä ja heidän takanaan yksi laihempi ukko. Toinen rotevista taisi olla yksi niistä, joihin hän oli törmännyt aiemmin kujalla. Isoin mies hieroi vielä kipeää nyrkkiään, ennen kuin astui lähemmäs ja veti Eiffelin ylös.

                      ”Nyt on parempi alkaa puhumaan. Tuo oli esimakua siitä mitä tuleman pitää, jos sanainen arkku ei aukea.” Mies murahti, pitäen tiukasti Eiffeliä rinnuksista kiinni, mutta Eiffel oli niin pitkä, että seisoi suorana päätä äijää pidempänä.

                      ”Suuria sanoja, noin mitättömältä mieheltä.” Eiffel sanoi hymyillen. Hän sai vastaukseksi uuden iskun suoraan palleaan. Hän painui maahan kaksin kerroin haukkoen henkeään. Kaksi muuta nauroivat, mutta kolmatta ei huvittanut.

                      ”Sinä puhut, kun me kysytään. Jos et puhu, sulta alkaa lyhentyä sormet. Nivel niveleltä. Jos loppuu sormet, me jatketaan varpaisiin ja niin edelleen. Jos auot päätäsi niin kuin äsken, niin sulta alkaa vähentyä hampaat suusta. Tajuatko rahjus?” Mies sanoi hampaitaan kiristellen. Eiffel ei saanut vielä ääntä lähtemään, joten hän vain nyökkäsi happamasti. Miehet repivät hänet istumaan maahan heidän eteensä.

                      ”Ensimmäinen kysymys. Mitä sinä tiedät Antanielista?” Mies kysyi.

Jostain sellin ulkopuolelta kuului tuskanhuutoa. Mies vilkaisi tovereitaan ja hoikka poika työnsi raollaan olleen sellin oven kiinni ja äänet vaimenivat. Miehet kääntyivät taas Eiffeliä kohti.

                      ”No??” Mies tivasi. Eiffel rykäisi ja veti henkeä.

                      ”En mitään.” Eiffel sanoi pihisten. Mies potkaisi Eiffeliä uudestaan vatsaan. Kipu tuntui nivusissa asti ja aaltoili tuskallisesti ympäri kehoa.

                      ”Älä pidä meitä tyhminä. Me tiedämme, että etsitte sitä. Toistan: mitä sinä tiedät miehestä nimeltä Antaniel?” Mies sanoi vetäen Eiffelin taas istumaan. Eiffel katsoi häntä ja muita myrkyllisesti. Hän mietti ankarasti mitä sanoisi. Eiffel ei halunnut paljastaa mitään, mutta hän oli melko kiintynyt sormiinsakin.

                      ”Tiedämme että hän on Varjolainen. Etsimme häntä…” Eiffel sanoi ja nielaisi.

                      ”..Niin??” Mies kysyi kärsimättömänä.

                      ”Etsimme häntä tappaaksemme hänet.” Eiffel sanoi ja mulkoili heitä pahasti.

Miehet katsoivat toisiaan. Kysymyksiä esittänyt astui askeleen taemmas.

                      ”Me tulemme vielä takaisin. Eivät nämä kysymykset tähän loppuneet.” Mies ilmoitti ja he lähtivät pois sellistä. Eiffel ehti vielä kuulla heidän puhettaan, ennen kuin ovi sulkeutui heidän perästään.

                      ”Tuo oli helpompi kuin ne m…” Klank. Tuli taas hiljaista.

Eiffel jäi yksin hämärään selliin miettimään seuraavaa kertaa, kun nuo tai jotkut muut palaisivat. Hän ei tiennyt oliko huijaus mennyt läpi ja mitä siitä seuraisi, jos oli. Sitten Eiffel muisti oudon unensa. Hän unohti tyystin äskeisen välikohtauksen. Eiffel ei ollut sellainen mies, joka uskoisi unientulkintaan tai ennustuksiin tai muuhun huuhaahan. Eiffel oli vakaasti sitä mieltä, että unet kertaavat vain ja ainoastaan eletyn elämän tapahtumia ja kaikki oudot asiat ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta. Silti tämä uni sai Eiffelin epäilemään uskomuksiaan. Uni tuntui jotenkin… Merkitykselliseltä. Tällaiset asiat saivat hänet vaivaantuneeksi, sillä niitä ei kyennyt selittämään, tai käsittelemään järkevästi.

Eiffel kömpi ylös. Hän ajatteli paremmin liikkeessä, kuin maassa kyhjöttäen. Eiffel käveli edes takaisin selliä yhä vain nopeammin. Nyt oli tapahtunut paljon lyhyessä ajassa ja Eiffelin täytyi pitää päänsä kasassa. Irtonaiset langat täytyi koota jälleen yhdeksi köydeksi. Missä hän oli? Maanalla, mutta missä? Keitä nuo miehet olivat? Kenelle he tekivät öitä? Mitä he haluavat? Missä muut olivat? Oliko heidätkin otettu kiinni? Olivatko he kunnossa? Kuinka hän selviäisi tästä pinteestä? Eiffel tunsi sykkeensä kohoavan. Tuskan hiki valui selkää myöten.

                     Hän pysähtyi hengästyneenä ja nojasi seinään. Voimakas polttava kipu alkoi puristaa rintaa. Eiffel henkäisi tuskasta. Hän vajosi polvilleen kivun voimasta. Vedet kirposivat silmiin, eikä hän saanut henkeä. Aivan kuin joku olisi lyönyt häntä kirveellä rintakehään. Sietämätön kipu ja polte levisi rintakehästä jokaisella kiivaalla sydämeniskulla. Ei, ei nyt! Eiffel kaatui lattiaan ja haukkoi henkeään. Puristava kipu levisi selkään ja olkavarsiin ja tuntui kaulassa asti. Hän tahtoi huutaa kivusta, mutta ei saanut ääntäkään lähtemään ja henkeä oli vaikea saada. Kaikki alkoi muuttua sumeaksi ja Eiffel tunsi tajuntansa heikkenevän. Ei! Ei täällä, ei tällä tavalla! Eiffel yritti pysyä tajuissaan, mutta kipu vain paheni. Eiffelin koko keho alkoi krampata, kunnes parin tuskaisen sekunnin jälkeen sydänkohtaus oli ohi ja Eiffel jäi makaamaan niille sijoilleen. Hänen sydämensä oli lyönyt viimeisen kerran.