maanantai 15. joulukuuta 2014

Viimeinen luku - Kappale 7








Kohtaaminen

Ilmat alkoivat kylmetä. Pohjoisesta puhalsi kylmä viima, tuoden mukanaan harmaita pilviä, jotka täyttivät taivaan laidasta laitaan. Lehdet putoilivat puista ja öisin halla peitti metsän lattiaa ja peltoja. Talvi lähestyi vääjäämättä.
                      Iltapäivän aurinko yritti paistaa himmeänä paksujen pilvien takaa. Harmaat pilvet alkoivat tihkuttaa hyytävää vettä, retkueen vihdoin saapuessa Demon muurien taakse. Tomar katsoi synkkänä taivaalle. Ennen taivas oli ollut täynnä nousevia ja laskeutuvia aluksia, mutta nyt ei mitään. Jostain muurien takaa nousi savua ja kaupunki oli lähes kokonaan pimeänä.
                      ”Täälläkö sinä olet asunut?” Osc kysyi epäuskoisena heidän tähystäessään kaupunkiin kauempaa kukkulalta.
                      ”Kyllä, mutta kaupunki oli silloin erilainen. Valoisa, eloisa, kaunis.” Tomar sanoi hiljaa. Hän oli rakastunut Demoon heti sinne muutettuaan, sekä siellä asuessaan. Hänen sydämeensä koski nähdä se tällaisena. Raiskattuna, tuhottuna.
                      ”Pääportilla on varmasti vartiointia. Kierretään länteen katsomaan pääsisikö joltain muulta portilta helpommin sisään.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan metsän suojissa kohti muita portteja lounaassa ja luoteessa.

Tilanne oli kuitenkin sama vaikka he tarkastivat ainakin kolme pienempää porttia. Kaikilla oli yksi tai kaksi shakaalia vartioimassa. He olivat ratsastaneet pian kolmatta tuntia, kun he päättivät yksissä tuumin pysähtyä miettimään. He kulkivat suojaisampaan paikkaan, jossa he pystyivät turvallisesti käymään tilannetta läpi.
                      ”Meidän ei kannata jatkaa edemmäs. Etelänportilla on varmasti myös vartijoita ja päättömästi ratsastaminen vain kuluttaa aikaa.” Tomar totesi venytellessään selkäänsä.
                      ”Tomar on oikeassa. Jos haluamme pästä kaupunkiin, meidän on ylitettävä kaupungin muuri ja sitä varten meidän täytyy tehdä kunnollinen suunnitelma.” Luglio sanoi laskeutuessaan ratsailta maahan.
                      Niinpä he istuutuivat rinkiin maahan ja alkoivat käymään läpi eri mahdollisuuksia ja skenaarioita. Tomar kaivoi esiin kartan Demon kaupungista. Se oli yksi kartoista, jotka hän oli aikoinaan kähveltänyt Vaghólta. He löysivät pian oman sijaintinsa kartalta, luoteensivulta läheltä Demon kaupunginmuuria, joka jäi heistä noin puolen kilometrin päähän.
                      ”Meidän kannattaa kiivetä tästä muurin yli. Toisella puolella ei pitäisi olla asutusta tai vastaavaa, joten emme välttämättä tipahda suoraan shakaalien syliin.” Tomar osoitti karttaa.
                      ”Hyvä, voisimme-” Luglio aloitti, mutta ponnisti salamana ylös.
”Haistan sen.” Tomar kuiskasi noustessaan nopeasti ylös ja vetäessään miekkansa tupestaan. Myös Osc ja Ramonkin valpastuivat ja vetivät aseensa esille. Luglio haistoi ilmaa ja viittoi heistä takaviistoon. Kaikki lähtivät ripeästi ja ääneti kulkemaan Luglion osoittamaan suuntaan. Haju tuli läheltä. Kuinka he eivät olleet huomanneet sitä aiemmin, Tomar pohti. Luglio nosti kätensä merkiksi ja he pysähtyivät. Mäntyjen juurakon muodostaman törmän takaa kuului askelia. Tomar haisteli ilmaa ja höristi korviaan. Kaksi ihmistä. Varjolaisia? Askeleet menivät poispäin ja Tomar pystyi haistamaan pelon. Hän viittoi muille menevänsä ensin. Luglio nyökkäsi ja Tomar astui puun takaa esiin.
Hän oli haistanut aivan oikein. Muutaman metrin päässä oli vanha mies ja nainen. Heillä oli jonkin verran kantamuksia ja he kiiruhtivat kaupungista poispäin. Nainen huomasi Tomarin ja vinkaisi kauhuissaan. Mies hätkähti naisen kipittäessä hänen taakseen piiloon pelosta valkoisena. Mieskin näytti pelästyneeltä, mutta veti sitten vyöltään lihaveitsen, jolla osoitti Tomaria.
”Meillä ei ole mitään arvokasta! Anna meidän jatkaa matkaamme! Ole kiltti!” hän huudahti ääni pelosta väristen.
Tomar laski miekkansa ja astui lähemmäs. Mies perääntyi kauhuissaan ja nainen puristi hänen hihaansa.
”Säästä henkemme! Emme ole tehneet mitään!” nainen parahti.
”En aio tappaa teitä.” Tomar sanoi ja haistoi ilmaa. ”Te ette ole varjolaisia, vaikka haisette Varjolle.” Tomar sanoi ja laittoi miekan huotraansa. Varjolaiset myös käyttäytyivät erilailla, mutta sitä Tomar ei sanonut.
Mies näytti jo vähemmän pelokkaalta, mutta nainen kurkisti pelosta vapisten miehensä selän takaa. Luglio, Ramon ja Osc tulivat puun takaa katsomaan tilannetta. Mies huudahti ja nosti veitsensä jälleen.
”Hän puolustautuu vihollisiltaan kyökkiveitsellä?” Ramon kysyi huvittuneena.
Tomar tuhahti isälleen.
                      ”Älä viitsi, he ovat peloissaan.” hän sanoi ja kääntyi pariskuntaa päin. ”Emme ole vihollisia, vaikka isäni möläytteleekin asioita. Olemme Korven geatkeja, nimeni on Tomar Ramonin poika. Tuo tuossa on juuri Ramon, tässä veljeni Osc ja ystäväni Luglio.” Tomar esitteli.
Mies lakkasi värisemästä ja laski veitsensä katsoen heitä kummissaan. Pisiten hän katsoi Tomaria.
                      ”Minä…” mies sanoi takerrellen. ”Minähän …muistan sinut.” mies henkäisi.
                      ”Minut?” Tomar kysyi hämillään ja vilkaisi ympärilleen.
Nainenkin kurkisti miehensä takaa ja siristeli silmiään.
                      ”Totisesti…!” nainen sanoi naama pitkänä.
                      ”Tomar Ramonin poika! Kyllähän minä sinut muistan! Siivoin asiakkaamme miesmuistiin!” mies huudahti ja tunki veitsensä vyölleen. Sitten hän hölkkäsi Tomarin luokse ja ravisti tätä kädestä.
                      ”Mikä ilo nähdä sinut näiden vuosien jälkeen! Lupasin pitää sinulle huonetta vapaana, mutta nyt en ikäväkseni voi sitä lupausta pitää!” Mies sanoi yhtä aikaa innoissaan ja murheissaan. Nyt Tomarkin muisti miehen.
                      ”Selémtien isäntä! En tunnistanut teitä!” hän sanoi ja puristi miehen kättä tiukasti. ”Mutta mitä mitä tapahtui? Minne olette menossa?” Tomar tiedusteli. Nainen oli kipittänyt miehensä viereen ja niiskautti kuuluvasti. Mies halasi vaimoaan murheellisena.
                      ”Varjolaiset.” isäntä vastasi synkkänä. ”He tulivat kolme viikkoa sitten ja sen jälkeen kaikki on ollut yhtä helvettiä. Monet pääsivät pakenemaan heti, mutta me emme… Kun varjolaiset olivat päässeet sisään, he eivät enää päästäneet ketään ulos. Meitä pidettiin vankeina ja orjina omassa kievarissamme. Ja… ja he tappoivat Jaakoon, ainokaisemme. Silmiemme eteen.” Mis sanoi hiljaa ja halasi tiukemmin vaimoaan. Tomar muisti nuorukaisen, joka oli muutaman kerran ollut kievarissa auttamassa tiskin takana.
                      ”Se oli kauheaa... Mutta tänään me vihdoin onnistuimme pakenemaan. Nyt menemme Hoviin. Toivottavasti ehdimme ennen kuin meidät saadaan kiinni ja tapetaan.” mies sanoi silittäen nyyhkyttävän vaimonsa hiuksia. Tomar huomasi arvet miehen käsissä ja tuoreen palohaavan vasemmassa poskessaan. Häntä oli kidutettu ja luultavasti rouvaparka ei ollut päässyt yhtään vähemmällä.
                      ”Kuinka te oikein pääsitte ulos?” Luglio kysyi.
                      ”Niin, emme nähneet, emmekä haistaneet teitä, ennen kuin olitte jo aivan lähettyvillä. Olisimme nähneet, jos olisitte ylittäneet muurin.” Tomar jatkoi.
                      ”Kaupungin muurin ylittäminen on mahdotonta, kun shakaalit partioivat kaupungissa. Mutta me emme tulleetkaan muurin yli. Tulimme salakäytävää pitkin kaupungista tähän lähistölle. Jouduimme odottamaan sellaista hetkeä, kun meitä ei kukaan vartioinut tai kaivannut ja sitten me livistimme tunnelista ulos.” vanha mies sanoi hymyillen vaisusti.
Tomar ja muut katsoivat toisiaan.
                      ”Tunneli? Ja sitä pitkin pääsee myös kaupunkiin? Missä se tunneli on?” Tomar kysyi. Mies näytti tyrmistyneeltä.
                      ”Miksi kukaan… Miksi te haluatte päästä sisälle kaupunkiin?” hän ähkäisi kummissaan. Nainen veti käden suulleen ja vinkaisi ahdistuneena.
                      ”Se ei teille kuulu.” Ramon murahti.
Nainen katsoi peloissaan Ramonia, kuin hänen edessään seisoisi jokin kauhea peto, vaikka Ramon oli häntä puoli päätä lyhyempi. Mies puristi vaimoaan tiukasti sylissään. Tomar huokaisi, hän saisi pian vatsahaavan isänsä takia
                      ”Voitteko näyttää meille tunnelin pään? Se olisi meille suuri apu.” Tomar sanoi ysävällisesti ja toivoi, ettei Ramon olisi käytöksellään saanut ihmisiä epäluuloisiksi. Pariskunta katsoi heitä hämillään ja hieman peloissaan.
                      ”…Hyvä on.” mies lopulta sanoi ja viittoi heitä seuraamaan.
He kävelivät puiden lomitse vähän matkan päähän. Siellä, kahden männyn välissä juurakon suojissa oli maassa kolo. Se ei näyttänyt kanin koloa suuremmalta, mutta isäntä astui kolon suulle, tarttui kiinni paksuihin juuriin ja ne yllättäen siirtyivät hieman syrjään. Tunnelin suu näytti yhä ihmisille ahtaalta, mutta geatki pystyisi kulkemaan tunnelissa ripeästikin.
                      ”Loistavaa.” Luglio myhähti kurkistaessaan tunneliin.
Isäntä huokaisi syvään.
                      ”Sääli menettää noin hyvä mies…” hän mutisi partaansa.
                      ”Emme me ole menossa kuolemaan.” Tomar sanoi hymyillen ja suoristi itsensä kurkistettuaan tunneliin. ”En voi kertoa asiointimme syytä... mutta lupaan, että toimimme ainoastaan Varjoa vastaan.” Tomar sanoi.
                      ”Aivan, geatkit tekevät kaikkensa Varjon ylivaltaa vastaan!” Osc sanoi mahtipontisesti ja paukautti rintaansa nyrkillä.
                      Nainen katsoi Oscia ja hänen pelästynyt ilmeensä suli. Hänen silmissään loisti jälleen toivo ja hymyn kare hiipi hänen huulilleen. Mies tarttui Tomaria uudestaan kädestä ja katsoi häntä suoraan silmiin.
                      ”Oli varmasti Kirjoitettu, että me kohtaamme täällä!” hän sanoi ja näytti yhtäkkiä suorastaan liikuttuneelta. ”Kiitos, Tomar, sinä ja sukusi valatte toivoa meihin, jotka ovat sen jo kerran menettäneet. Palatkaa elävinä Demosta.” hän sanoi ja nyökkäsi jäykän muodollisesti.
                      Tomar muisti, kuinka isäntä oli ollut aina hilpeä mieleltään. Iltaisin viinaanpäin, mutta ei koskaan pahansisuinen, vaan nauravainen posket punottaen. Tämä mies ei ollut ikääntynyt pelkästään ulkoisesti, vaan muuttunut myös mieleltään vakavaksi.
                      ”Toivottavasti pääsette Hoviin.” Tomar sanoi ja puristi miehen olkapäätä.


Vanha pariskunta nyökkäsi, keräsivät sitten tavaransa ripeästi ja kääntyivät lähteäkseen.
                      ”Hei, odottakaa hetki!” Tomar sanoi ja harppoi pariskunnan kiinni parilla askeleella.
Mies ja nainen pysähtyivät ja katsoivat kysyvästi Tomaria, joka kaivoi taskustaan paperipalan.
                      ”Onko teillä kynää?” Tomar kysyi.
Mies nyökkäsi ja kaivoi repustaan mustekynän ja toisesta taskusta pienen pullon mustetta. Tomar otti kirjoitusvälineet kiittäen vastaan ja kyykistyi kiveä vasten kirjoittamaan. Hän raapusti nopeasti pari riviä tekstiä, taitteli sitten paperin, sitoi sen ja ojensi kynän ja musteen kanssa isännälle.
                      ”Kun pääsette Hoviin… Tekisitkö palveluksen ja antaisit tämän Drynn Thranin pojalle? Kerro, että se on minulta.” Tomar sanoi. Mies katsoi paperia ja pisti  sen nyökäten rintataskuunsa.
                      ”Teen sen..” hän vastasi taputtaen taskuaan ja hymyillen paksujen viiksiensä alta.

                      ”Kiitos. Turvallista matkaa.” Tomar toivotti ennen kuin he erkaantuivat.




Viimeinen luku - Kappale 6







Ilta

Illan tullen lunta ei enää satanut mutta alkoi tuulla kylmästi. He olivat ehtineet vuorelle iltaan mennessä, kuten Eiffel on ennustellutkin. Pimeällä ei kuitenkaan ollut turvallista jatkaa matkaa vieraassa maastossa ja varsinkaan Varjon alueella. Yöt täällä olivat synkkiä ja täynnä pelkoa. Eiffel ei ollut kyennyt nukkumaan kunnolla kahteen viikkoon. Jos hän nukahtikin, hän näki ahdistavia painajaisia ja heräsi aina kauhuissaan ja hiestä märkänä. Nytkin hän valvoi, katsoen synkkää maisemaa. He olivat löytäneet ylhäältä kallion kupeesta syvennyksen, jonne he pystyivät kätkeytymään yöksi, mutta nuotiota he eivät uskaltaneet sytyttää. He olivat liian lähellä J´ranmoa ja olisi typerää jäädä tässä vaiheessa kiinni valon ja lämmön vuoksi. He kyllä tarkenisivat.
                      Waldo nukkui levotonta unta. Hän käännähteli ja hengitti välillä kiivaasti. Eiffeliäkin väsytti, mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Hän mieluummin valvoi ja vahti synkkää metsää, kuin vaipui niihin kauheisiin, verisiin painajaisiin. Hän seurasi kuinka Waldo vaihtoi jälleen asentoa ja näytti kasvoistaan ahdistuneelta ja Eiffel mietti pitäisikö hänen herättää kaverinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Waldo avasi silmänsä ja räpytteli unesta sekaisin katsellen ympärilleen. Sitten hän haukotteli ja hieroi kasvojaan.
                      ”Taasko painajainen?” Eiffel kysyi.
                      ”Joo… helvetti…” Waldo vastasi väsyneenä.
Tuli hiljaista. Etäällä taivaan poikki lensi jotain kookasta. Oli niin piemeää, ettei voinut erottaa oliko se pöllö kauempana vai lepakko lähempänä.
                      ”Onko sulla mitään rättiä?” Waldo kysyi. Eiffel pudisti päätään ja Waldo tuhahti harmistuneena. Hän aukaisi nahkapanssarin rintasuojusta ja tunki käden takkinsa väliin. Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui.
                      ”Löytyikö?” Eiffel kysyi parantaen asentoaan.
                      ”Parempaa.” Waldo virnisti leveästi vetäessään kätensä pois. ”Mä en muistanu että mä pistin nää tänne sillon…” hän sanoi ja avasi kouransa jossa oli kaksi ja puoli itse käärittyä sätkää.
                      ”Aarnihauta!” Eiffel nauroi.
                      ”Tämä olkoon se kuuluisa pahan päivän vara.” Waldo sanoi juhlallisesti ja piilotti puolikkaan tupakan takaisin taskuun. Hän laittoi sätkän huuleensa ja ojensi toisen vääntyneen, mutta ehjän tupakan Eiffelille, joka otti sen kiitollisena vastaan. Waldo huokaisi syvään vetäessään ensimmäiset henkoset. Mikään ei auttanut painajaisten aiheuttamaan ahdistukseen paremmin kuin tervanhuuruiset savut. Eiffel katsoi hymyillen kaveriaan, joka muuttui jokaisella hengenvedolla vähitellen seesteisemmäksi. Pimeässä kallion raossa ei näkynyt muuta kuin tulipäiden himmeässä valossa häivän verran erottuvat kasvojen piirteet.
                      ”Kuule…” Eiffel aloitti, mutta jäi miettimään sanojaan.
Waldo käänsi katseensa häneen odottavasti.
                      ”Mä oon miettiny… Mitä sun silmälle tapahtui?” Eiffel kysyi. He olivat olleet ystäviä pienen ikuisuuden, mutta Eiffel ei koskaan saanut kysytyksi tätä. Heidän tapoihinsa ei kuulunut vanhojen kaivelu. Waldo naurahti ja käänsi katseensa ulos, katsoen alas levittyvää kuusikkoa.
                      ”Se oli rangaistus.” Waldo totesi hiljaa. Eiffel antoi tupakkansa palaa, hän ei halunnut kuluttaa sitä liian nopeasti.
                      ”Mistä?” hän kysyi.
Waldon ilme vakavoitui ja hän tuijotti maisemaa hiljaa. Eiffel ehti jo luulla, ettei Waldo aikonut jatkaa, kun hän yllättäen puhui.
                      ”Siinä sodassa… Olin vielä ihan pentu, alokas. Mulla oli periaatteet ja kaikki… Mä ajattelin, että sitä sotaa käytiin jonkin suuremman hyvän vuoksi. Hah, vittu mitä paskaa…” Waldo murahti ja veti henkoset. ”Olin komennuksessa, kun Civitasin joukot hyökkäsi. Ne yritti iskeä takaa päin, mutta se ei onnistunut. Sitten kun oli täys ryminä päällä, minut komennettiin tiedusteluryhmän mukana selustaan. Sitten… Siellä tuli vastaan talo. Meidän olis pitänyt jatkaa matkaa, mutta kaikki muut lähtikin sitä taloa päin. Ne ei kuunnellut mua… Ne aiko ryöstää sen mut… siellä olikin vielä asukkaita. Vittu…” Waldo ähkäisi ja hieroi otsaansa.
”Siellä oli naisia ja lapsikin. Muut rupes raiskaan naisia ja ne tappoi sen miehen. Mä olin järkyttynyt, miten ne voivat tehdä sellasta. Mutta sitten kun ne kävi käsiksi siihen pikkutyttöön…  Sillon mulla napsahti. Mä tapoin kaksi mun omaa joukkuetoveria. Sinne taloon. Sitten ne muut otti mut kiinni ja mut pakotettiin kattomaan, kun ne tappoi sen pikkutytön ja ne naisetkin. Lopuksi ne sytytti sen talon palamaan. Multa revittiin silmä irti ja se nakattiin sinne tuleen. Jotta mä en enää katsoisi niitä pahalla, niin ne sanoivat.” Waldo kertoi hiljaa yhä tuijottaen poispäin.
Eiffel ei sanonut mitään. Hän yhtäkkiä ymmärsi monta asiaa ystävästään. Hän muisti yllättäen elävästi sen päivän, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa Mendezin ja kuinka oudosti Waldo oli silloin käyttäytynyt. Silloin Eiffel tajusi, että Waldo oli ollut silloin nuorempi kuin Marko nyt. Ja hän oli pitänyt tämän sisällään kaikki nämä vuodet.
”Ymmärrät varmaan miksi mä sitten lähdin. Mieluummin rintamakarkuri, kuin että olisin taistellut niiden kanssa… Niiden rinnalla.” Waldo sanoi ja katsoi Eiffeliä synkkänä.
”Mä ymmärrän.” Eiffel sanoi.
Waldo sihahti kun hänen tupakkansa paloi sormiin asti. Hän nakkasi tumpin ulos sadatellen hiljaa. Eiffel ojensi hänelle oman tupakkansa jämät.
                      ”Sä siis sodit Városin harmaissa.” Eiffel sanoi. ”Mä olin Civitasin riveissä.”
Waldo katsoi häntä yllättyneenä. Eiffel ei ollut koskaan puhunut sanallakaan menneisyydestään, joten tämä tieto tuli hänelle puskista.
                      ”Ja mä olin siellä teidän asettamassa motissa.” Eiffel sanoi hiljaa.
                      ”Niin, ilmankos me sit törmättiin sielläpäin myöhemmin.” Waldo sanoi hymyillen vaisusti. Eiffel hymähti ja katsoi käsiään. Kim
                      ”Vaikee kuvitella että sä olisit ollu Civitasin puolella. Mä olen aina kuvitellut että sä vain pölähdit jostain sinne metsään… Lyötiin kerran Mendezin kans vetoa siitä, mistä sä olet kotosin. Mä veikkasin Toldoraa, mutta Mendez näköjään voitti.” Waldo virnisti.
                      ”Sekö löi vetoa Civitasista?” Eiffel kysyi epäuskoisena.
                      ”Eeei, Navosista. Mutta se on lähempänä ku mun veikkaus. Perkele. Kaksisataa rakhmeaa...” Waldo sanoi raapien päätään. Eiffel nauroi ääneen Waldon sammuttaessaan tumpin kiveä vasten.
                      ”Toldora?? Oikeesti?” Eiffel nauroi.
Waldokin hekotteli huonolle veikkaukselleen.
                      ”Olihan se aika kaukaa haettua, mutta niin oot sääkin! Tiedäthän, tollot tulee Toldorasta.” hän piikitti, mutta Eiffeliä nauratti vain lisää.
                      ”Pitää visiin löytää se Mendez nii sä voit maksaa sille velkas.” Eiffel virnisti.
Waldo yritti vielä sanoa vastalauseensa vedoten omaan heikkoon rahatilanteeseensa, jolloin Eiffel puolestaan muistutti häntä Antanielin antamasta palkkiosta. Heidän sanailunsa keskeytti äänet, jotka kuuluivat jostain ulkoa. He kumpikin vaikenivat välittömästi ja jäivät kuuntelemaan. Kauempaa kantautui askelia. Eiffel pysähtyi kuuntelemaan.  
Hän nojautui hieman ulos kallion syvennyksestä. Tuuli kulkeutui alas vuorelta tuoden äänet mukanaan.He olivat tuulen alapuolella, eli se merkitsi sitä, ettei heidän keskusteluaan oltu välttämättä kuultu. Eiffel haistoi ilmaa, mutta se tuoksui vain märälle kivelle ja lumelle. Jos se olisi shakaali, hän tunnistaisi jo niiden löyhkän. Nyt askeleet kuuluivat jo selvemmin. Eiffel sulki silmänsä ja keskittyi. Askeleita oli useampia, toiset raskaampia kuin toiset ja toiset hieman kauempana kuin muut. Kulkijoita oli ainakin kolme, mahdollisesti enemmän. Kavion ääniä. Heillä oli hevosia mukanaan, mutta niillä ei ratsastettu. Narahdus ja metallinen kilahdus. Kulkijat olivat pukeutuneet nahkahaarniskoihin. Sotilaita. Ja äänet tulivat koko ajan lähemmäs.
Eiffel nyökkäsi Waldolle ja he luikahtivat äänettömästi pois suojastaan. He lähtivät kipuamaan ylemmäs, kauemmas äänistä, pysytellen tuulen alla. Tuuli yltyi heidän kiivetessään. Kivet olivat jäisiä ja äärimmäisen liukkaita, joten heidän täytyi edetä varovaisesti ja hieman liian hitaasti. Yhtäkkiä äänet eivät enää kuuluneet. Eiffel pysähtyi ja Waldo kipusi hänen viereensä. Ääniä ei enää erottanut tuulen ulvonnalta. Jokin ei ollut oikein.
                      ”Miekat esiin.” Eiffel kuiskasi.
                      ”Myöhäistä.” matala ääni sanoi heidän yläpuoleltaan.
Silloin he tajusivat olevansa ansassa. Viisi mustiin pukeutunutta miestä oli piirittänyt heidät, paljaat miekat osoitettuna heihin.



                      ”Perkele!” Waldo ärähti ja tarttui miekkansa kahvaan, mutta Eiffel laittoi kätensä hänen eteen. Waldo pysähtyi ja he tuijottivat vihollista silmästä silmään.
                      Mies joka oli puhunut, laskeutui ylempää kiveltä heidän eteensä. Eiffel kykeni erottamaan pimeässä vain heidän ääriviivansa ja miekkansa. Mies astui lähemmäs ja oli pitkään hiljaa.
                      ”Te ette ole Varjolaisia.” hän sanoi karhealla, matalalla äänellä.
Eiffel nielaisi, he olivat paljastuneet. Hän mietti kuumeisesti pakokeinoa, mutta mitä tahansa he yrittäisivät, olisi itsemurhaa. Jos he pakenisivat, he eivät pääsisi kauas, vaan todennäköisesti putoaisivat kalliolta alas kuolemaan. Taistelussa heillä olisi epäreilu alivoima, kaksi viittä vastaan. Eiffel ei ehtinyt analysoida tilannetta enempää, kun mies yllättäen laski miekkansa.
                      ”Te olette Antanielin miehiä. Ne salamurhaajat.” mies sanoi ja laski huppunsa. Hänellä oli arpiset, ahavoituneet kasvot ja pitkät mustat hiukset ja ankara ilme.
                      ”Olen Daran, olemme jo tavanneet kerran.” mies sanoi ja kumarsi jäykästi.
Nyt Eiffel tunnisti miehen. Hän oli saattanut heidät Luolavuoreen reilu kaksi kuukautta sitten. Ja nyt hän oli täällä, vuoren rinteellä Varjon ytimessä.

Nuotio rätisi hiljaa, pienten kekäleiden leijaillessa siitä ylöspäin. Näkösuojaksi pystytetty laavu yritti lepattaa tuulessa, mutta se oli niin tiukalla, että se vain natisi ja paukahteli vaimeasti. Viisi Fjoðuriaania ja kaksi salamurhaajaa istui piirissä tulen ympärillä. Viini kiersi ringissä, samoin piippu. Daran istui Eiffeliä vastapäätä ja tuijotti tulta vaitonaisena.
                      ”Oletteko te tulleet murhaamaan Varjon kuningattaren?” Daran kysyi ja nosti katseensa Eiffeliin.
                      ”Kyllä.” Eiffel vastasi ja nyökkäsi kiitokseksi miehelle, joka ojensi hänelle viiniä.
                      ”Ehkä teidän ei sitten kannattaisi jäädä kiinni heti ensimmäisessä mutkassa.” Daran sanoi kylmästi. Pisto osui ja upposi. Oli kiusallista jäädä tällä tavoin kiinni. Onneksi kyse ei ollut Varjolaisista, mutta tämä ei varsinaisesti tuonut heitä hyvään valoon.
                      ”Karkea virhearvio.” Eiffel totesi, vaikka tiesi, että tällaiset virheet eivät tulleet kysymykseenkään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna heidän olisi pitänyt pysyä piilossaan. Mutta turha itkeä, kun paska on jo housuissa.
                      ”Nämäkö Antaniel lähetti murhaamaan valtiatarta?” yksi Fjoðuriaaneista kysyi Daranilta.
                      ”Eikö teitä ollut enemmän?” Daran kysyi Eiffeliltä.
                      ”Oli, mutta… he jäivät jälkeen.” Eiffel vastasi lyhyesti.
Toinen miehistä, joka oli ollut Luolavuoressa mukana, hymähti.
                      ”Lapsi, nainen ja sokea. Oli hyvä päätös, että jätitte heidät pois.” mies sanoi ivallisesti.
                      ”Mitä te sitten täällä hiippailette? Oletteko samalla asialla, vai tulitteko tarkoituksella meidän tiellemme??” Waldo kysyi selvästi tuohtuneena. Eiffel osasi pitää päänsä kylmänä, mutta se ei ollut Waldon vahvuus. Eiffel tönäisi kaveriaan kyynärpäällään kylkeen vaientaakseen tämän. Daran kuitenkaan ei näyttänyt loukkaantuneelta, vaan katsoi heitä melko mitäänsanomattomasti.
                      ”Anteeksi suurisuisen kaverini puolesta, mutta… minuakin kiinnostaisi tietää millä asialla te täällä liikutte?” Eiffel sanoi. Vaikka häntäkin ärsytti Fjoðuriaanien ylimielisyys, heillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää mahdollista liittolaista.
Daran otti pitkät henkoset piipusta, lisäsi siihen puruja ja laittoi eteenpäin, puhaltaen paksua savua suustaan.
                      ”Emme ole tulleet murhaamaan ketään. Olemme läpikulkumatkalla, määränpäämme on Pakkasvuoret, jonne pääsemme nopeinten kulkemalla Varjon poikki.” Daran sanoi karhealla, melkein käheällä äänellä. ”Mutta olemme käyttäneet Varjon puolella oloamme hyväksemme tiedustelemalla samalla. Lähdettyämme Luolavuoresta kohtasimme kolme toveriamme, joiden kanssa jatkoimme matkaa.” Daran jatkoi.
                      ”Kolme?” Eiffel kysyi hieman hämillään. Heitä oli ollut kolme lähtiessä, mutta nyt heitä oli viisi.
                      ”Yksi miehistäni lähti tiedustelukierrokselle lähelle muuria. Hänen pitäisi pian palata.” Daran sanoi. Sitten hän puhui hetken miestensä kanssa kielellä, jota Eiffel tai Waldo eivät ymmärtäneet.
                      ”Mikä oli teidän suunnitelmanne?” Daran lopulta kysyi. Eiffel poltteli piippua, joka oli tehnyt jo kaksi täyttä kierrosta.
                      ”Ajattelimme päästä Mustaan Palatsiin vuorta pitkin. J´ranmon läpi hiipiminen olisi liian riskialtista, ehkä vartiointi ei ole niin tiukkaa tältä puolelta.” Eiffel sanoi.
Daran nyökkäsi vakavana.
                      ”Siinä olette oikeassa. Palatsiin on todella vaikea päästä vuoren puolelta, joten vartiointia tuskin on ollenkaan. Olettaen, että pääsette Palatsiin asti.” vanha mies sanoi.
Eiffel jätti piikin huomioimatta.
                      ”Mmm. Sisällä Palatsissa tilanne onkin sitten toinen. Olemme tottuneet käyttämään Priorin aseita, joten liikkuminen tulee olemaan hankalaa, emme voi vain tappaa kaikkia tielle tulevia vartijoita. Meidän täytyy olla erityisen varovaisia, jos haluamme saattaa tehtävämme loppuun tai pitää henkemme. Täytyy myös toivoa, että Palatsin vartijat eivät ole yhtä taitavia, kuin te.” Eiffel sanoi ja ojensi piipun Waldolle.
                      Daran hymähti, muttei hymyillyt.
                      ”Totta puhuttuna, oli ihme että pääsitte melkein ohitsemme. Kukaan ei ole koskaan onnistunut yllättämään Fjoðuriaaneja, ei vaikka meitä olisi armeijallinen. Huomasimme teidät sattumalta.” Daran sanoi ja muut Fjoðuriaanit nyökyttelivät.
                      Eiffel ei osannut sanoa vinoiliko mies hänelle yhä, vai oliko hänen kertomuksensa vilpitön. Silloin ulkoa kuului askel. Eiffel säpsähti, mutta Fjoðuriaanit olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan mitään. Silloin vuodan takaa astui sisään mustiin pukeutunut mies. Tämä oli varmaan se kuudes tiedustelija, josta Daran oli kertonut. Mies näytti hengästyneeltä.
                      ”Herrani, teidän tulisi nähdä tämä!” mies sanoi kiireellisesti, sitten hän huomasi Eiffelin ja Waldon ja katsoi heitä kummissaan.
                      ”He ovat Antanielin miehiä.” Daran sanoi ja nousi ylös. Muut seurasivat esimerkkiä. tiedustelija nyökkäsi ja poistui ulos. Myös Eiffel ja Waldo nousivat ja seurasivat heitä ulos yöhön.
                      He kipusivat hieman ylemmäs ja lähtivät kiertämään rinnettä kohti koillista. Tuuli oli yhä navakka ja oli alkanut jälleen hieman satamaan lunta. Vuorella oli säkkipimeää ja Eiffelin oli vaikea nähdä eteensä. Hän keskittyi seuraamaan edelle kulkevan Fjoðuriaanin jalkoja, jottei kompuroisi. Kaatuminen olisi kohtalokasta.
                      Puoli tuntia myöhemmin he pysähtyivät. Edellä kulkenut vaaleahiuksinen mies viittoi muita tulemaan lähemmäs kallion reunaa. Vesisateesta kostuneet kivet saivat nahkaiset saappaat narisemaan itseään vasten. Eiffel seurasi muita alemmas kallion viertä lähemmäs reunaa. He pysähtyivät ja katsoivat alas laaksoon. Siellä he näkivät valtaisan määrän shakaaleja. Armeija. Suunnaton armeija.
                      Eiffelin suu loksahti auki. Myös Daran näytti järkyttyneeltä. He seisoivat siinä hetken ja laskivat pataljoonia. Se tuntui suorastaan turhalta, sillä shakaalileirin tulet jatkuivat kauas ylös vuoristoon ja alas kohti mustaa muuria ja kohti horisonttia, melkein loputtomiin. Eiffel kiinnitti huomiota, kuinka leirin tulet loppuivat suorassa linjassa. Siitä alkoi ilmeisesti muuri, jonka takana näkyi silmänkantamattomiin metsää. Korpi. Hetken kuluttua Daran viittoi muita seuraamaan ja he lähtivät palaamaan suojaan.

Myöhemmin koko seurue istui hiljaisena tulen loimussa. Nuotio veteli viimeisiään ja sen annettiin sammua itsekseen. Viinileili kiersi ja piippu oli saanut uudet purut. Waldo kääri ropoista hänelle ja Eiffelille sätkiä.
                      ”Tämä on hyvin paha.” yksi miehistä sanoi.
                      ”Niitä on paljon enemmän kuin luulimme.” toinen, jolla oli vaalea parta jatkoi.
Daran mietti hiljaisena katsoen hiipuvaa tulta.
                      ”Meillä ei ole aikaakaan hukattavaksi. Meidän täytyy kiirehtiä Pakkasvuorille niin nopeasti kuin mahdollista!” mies, jonka naamaa leikkasi pitkä arpi, sanoi kääntyen Darania kohti.
”Totta. Jos he hyökkäävät, emmekä saa sanaa Hoviin… Silti, meidän ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaan miettiä huolella seuraava liikkeemme. Lähdemme aamun koitteessa. Selvästikään emme voi mennä koillisesta, joten mietitään turvallinen reitti. Turvallinen on tärkeämpi, kuin nopea.” Daran sanoi painokkaasti. Kaikki nyökkäsivät ja hiljenivät miettimään.
Shakaaleita oli ollut käsittämättömän paljon. Eiffel sai laskettua ainakin 50 pataljoonaa, mutta niitä oli varmasti paljon enemmän. Eiffel mietti Antanielin armeijaa, jossa oli vain 10 000 miestä. Sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia moninkertaista vihollista vastaan. Paljonko miehiä oli Lännen Huoneella? Ei aavistustakaan. Nuotio sammui ja pian he istuivat pimeässä, miettien painajaismaista tilannetta.Hetki oli kuin pienoismalli heidän tilanteestaan. Yksin pimeyden keskellä, vailla toivoa.
”Mistä shakaalit oikein tulevat? Tai siis…Niitä oli niin paljon… ” Waldo mietti muistellen vakavana mustaa armeijaa. ”Nyt kun ajattelen, en ole koskaan nähnyt shakaalilasta tai naisshakaalia.” Waldo kääntyi Darania kohti.
                      Daran poltti piippua hiljaa ja pimeässä näkyi vain piipun pesän hehku. Kaikki kääntyivät vähittellen katsomaan häntä.
”Olen kuullut tarinoita…” Daran aloitti ”…että joskus oli olemassa maailma, planeetta, jota kansoitti shakaalien sivilisaatio. Ne asuivat heimoissa ja jotkut kehittyneimmissä kaupunkivaltioissa. Shakaaleilla oli ankara kuri ja ne olivat melko sotaisia, eivät kuitenkaan sen sotaisampia kuin ihmisten rotukaan. Erona ihmisiin, naisshakaalit olivat tasa-arvoisia miehiin nähden ja ei ollut tavatonta, että nainen johti sotajoukkoja tai jopa valtakuntaa.
Mutta eräänä päivänä taivaista saapui muukalaisten armeija. Shakaalit kokosivat voimansa ja taistelivat yhdessä, mutta vihollinen oli liian voimakas ja he joutuivat alakynteen. Muukalaiset antoivat shakaaleille kaksi vaihtoehtoa: antautua, tai kuolla. Lopulta shakaalit joutuivat taipumaan ja antautumaan. Muukalaiset olivat vaikuttuneet shakaalien taisteluhaluista, joten ne tekivät shakaaleista orjiaan, joiden tehtävänä oli sotia heidän puolestaan. Silloin syntyi Liittouma; shakaalien verestä. Kerrotaan, että naisshakaalit pidetään tuolla planeetalla yhä ja heidän ainoa tehtävänsä on tuottaa lisää jälkeläisiä Liittouman orjiksi. Lapset otetaan pois nuorina ja koulutetaan tottelemaan ja kuolemaan Liittouman vuoksi. Jos tämä on totta, kuten olen käsittänyt, niin käsitykseni Liittoumasta ei saa kovin korkeaa arvoa. Yhden rodun täydellinen alistaminen… Se on sairasta.” Daran kertoi vakavana.
”Eli Liittouma orjuutti shakaalit alun perin. Kuinka sitten myös Varjolla on shakaaleja orjinaan?” Eiffel ihmetteli.
Daran puhalsi savua ilmaan ja näytti synkältä.
”En tiedä tarkasti. Mutta olen kuullut… että Liittouma olisi antanut shakaaleja Varjolle. Tämä tieto tuli alunperin minulle luotettavalta lähteeltä, mutta minun on hankala hyväksyä sitä. Miksi Liittouma antaisi Varjolle, viholliselleen, armeijan omia orjiaan? Sittemmin olen kuullut tämän väitteen muutaman kerran eri tahoilta, mutta minun on silti vaikea uskoa sitä todeksi. Se on liian outoa.” Daran sanoi ja kopautti tuhkat piippunsa pesästä saapastaan vasten.
Outoa tosiaan… Eiffel mietti. Jokin ei tuntunut nyt oikealta. Shakaalit, Liittouma, Varjo… Eiffel veti syviä henkosia kuunnellen puolella korvalla, kun muut jatkoivat keskustelua shakaaleista. Tässä on nyt jotain muutakin. Se jokin oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli herännyt sydänkohtauksestaan ja Antaniel oli kertonut, että muodonmuuttaja Aralmin oli valtiattaren äiti. Kaikki oli niin outoa, ja silti…
Siinä samassa se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja Eiffel ymmärsi kaiken. Kaikki juonen palaset, jotka olivat leijuneet epämääräisenä sekasotkuna hänen päänsä sisällä, alkoivat järjestäytyä. Eiffel näki kaiken kuin loksahtavan paikoilleen edessään. Savuke hänen kädessään tipahti maahan kivien rakoon. Voisiko se todella olla…? Kuinka hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin. Waldo kääntyi katsomaan häntä ja huomasi hänen ilmeensä.
”Eiffel?” hän kysyi. Waldo luki häntä hyvin.
Eiffel kaivoi hajamielisesti uuden Waldon käärimän savukkeen taskustaan, joka juuri ja juuri pysyi hänen näpeissään ja sytytti sen. Tietenkin. Tietenkin!
                      ”Liittouma.” Eiffel sanoi.
Daran hiljentyi ja kääntyi häneen päin, samoin muut Fjoðuriaanit. Eiffel veti rauhoittavat henkoset, mutta ei silti rauhoittunut ollenkaan.
                      ”Liittouma on kaiken takana. Nyt ymmärrän.” Eiffel jatkoi. ”Kun jäimme kiinni Antanielin aluksella, se Liittouman alus oli sama, joka oli hyökännyt Antanielin kimppuun aiemmin. Priorissa se ei ollut Varjo joka hyökkäsi... vaan Liittouma ja ne saivat sen näyttämään Varjon tekosilta. Koko kuvio… Kaikki on Liittouman juonta. Ne sulkivat Varjolaiset muurien sisäpuolelle silloin joskus ja kuitenkin ne antoivat Varjolle shakaaleja. Liittouma yllyttää sotaan ja saa kaikki levottomuudet näyttämään Varjolaisten aikaansaamilta. Se ei ollut Varjo, joka sulki taivastiet Jerchóvassa, vaan Liittouma. Ne eivät halua ulkopuolisten puuttuvat tähän." Eiffel sanoi ja poltti kiivaasti tupakkaansa. Hänen kätensä tärisivät, mitä enemmän hän puhui.
Waldo näytti siltä, kuin häntä olisi lyöty turpaan.
                      ”Helvetti.” hän henkäisi
”Se selittäisi monta asiaa.” Daran sanoi painokkaasti. Hän näytti siltä kuin olisi kokenut valaistuksen.
”En ainoastaan ymmärrä miksi.” Eiffel sanoi ja hieroi otsaansa. ”Miksi Liittouma tahtoo rikkoa vuosisatoja kestäneen rauhan? Tässä on selvästi jotain suurempaa takana. Tämä on liian outoa.” hän sanoi turhaantuneesti.
”Itse asiassa ei ole.” Daran sanoi. Eiffel ja Waldo kääntyivät häntä kohti, samoin muut Fjoðuriaanit. Daran raapi leukaansa ja nyökytti itsekseen. ”Se mitä sanoit, Eiffel, käy järkeen nyt kun sitä mietin. Ja minä tiedän miksi.” Hän sanoi ja katsoi heitä merkitsevästi. Kaikki katsoivat häntä odottaen.
”Kirjoitukset.” Daran sanoi matalalla äänellä.
                      ”Mitä hit-” Waldo aloitti.
                      ”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa.” Eiffel sanoi hiljaa.
Daran nyökkäsi. Waldo katsoi hämillään kumpaakin vuorotellen.
                      ”Tähtien alla heidän aikansa koitti.” Daran jatkoi ja loput muuta Fjoðuriaanit liittyivät häneen ja he kaikki lausuivat kuin messuten. ”Oli kohtalonsa ennalta määrätty: Kumpikaan lapsista selviä ei, Kun heidät kerran on yöhön hylätty. Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”
Tuuli huusi ulvoen, puhaltaessaan alas vuorilta ja lumi pakkaantui vuodan katolle.
                      ”Kiva runo, mutta… mitä vittua?” Waldo äyskäisi. Häntä ärsytti kun oli ainoa, joka ei tiennyt mistä oli kyse.
                      ”Jerchóvan uskonto.” Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon olalle. ”Ihmiset täällä uskovat, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu syystä. Kirjoitukset on ’Kohtalon kirja’, jonne kaikkien kohtaloiden tarinat on kirjoitettu. Tai näin uskotaan. Tuo runo oli ote Kirjoituksista.” hän jatkoi. Waldo nyökkäsi hänelle.
                      ”Minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka Liittouman kongressi voi koostua uskovaisista? Luulin heidän olevan ateisteja, uskovan vain järkeen ja päättelyyn.” Eiffel sanoi kääntyen Darania päin. Daran nyökkäsi hitaasti sukien partaansa.
                      ”Liittouman kongressi kyllä… mutta olen ymmärtänyt, että Liittouman senaattorit ovat pelkää kulissia ja että lankoja vetelee verhon takana aivan eri tahot. Ja nämä tahot uskovat vahvasti Kirjoituksiin.” Daran sanoi hiljaa.
                      ”Mitä tarkoitat? Ketkä sitten ohjaavat Liittoumaa, jos ei kongressi?” Eiffel kysyi kulmiaan kurtistaen. Daran katsoi kaikkia vakavana. Aivan kuin ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen.
                      ”Yhdeksän.” Daran lopulta sanoi. Se oli kuin isku palleaan.
                      ”Voi perkele.” Eiffel henkäisi.




maanantai 1. joulukuuta 2014

Viimeinen luku - Kappale 5







Matkalla

Matkan viides päivä koitti ja Korven reuna häämötti jo horisontissa. Matka oli sujunut joutuisasti, nyt kun Tomar tiesi minne mennä ja muut seurasivat häntä. Tomar tähysti idässä kohoavaa Alcatchavuoristoa, josta hän oli liki kuukausi sitten lähtenyt. Heidän edessään alkaisi pian etelän alanko. Se oli joskus muinoin ollut järven tai meren pohjaa, mutta veden ehdyttyä se oli jäänyt kuivaksi ja karuksi erämaaksi. Jos he ratsastaisivat reipasta tahtia, he pääsisivät tasangon reunalle noin viidessä vuorokaudessa.
                      Tomar muisti, kuinka oli aikoinaan ratsastanut samalla tasangolla Daranin kanssa. Hän oli kitissyt väsymystä ja nälkää ja Daran ei ollut puhunut kahta sanaa päiviin. Tomar hymähti muistolle jurosta ystävästään.
                      ”Mikä huvittaa?” Osc kysyi; hän oli ratsastanut huomaamatta Tomarin vierelle.
                      ”Eipä mikään.” Tomar vastasi hymyillen Oscille, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vastaukseen.
                      ”Mikä sen kaupungin nimi on, jonne me olemme matkalla?” Ramon kysyi ratsastaessaan myös heidän vierelleen.
                      ”Demó.” Tomar vastasi. Myös Luglio ravasi heidät kiinni.
                      ”Deemoo?” Ramon toisti. ”Typerä nimi. Eihän se edes tarkoita mitään.” hän tuhahti halveksuen. Tomar huokaisi hänen isänsä jyrkkyydelle.
                      ”Se on etelän , yksi Jerchóvan suurista kaupungeista. Meistä nyt suunnilleen kymmenen päivän päässä ratsain. De tarkoittaa siis etelää.” Tomar kertoi täyttäen piippuaan ratsailla.
                      ”Sinä tiedät tosi paljon!” Osc huudahti ylpeänä. Tomaria huvitti pikkuveljensä innokkuus.
                      ”En oikeastaan… Olen vain tavannut paljon väkeä, jotka ovat tienneet paljon.” hän sanoi puhaltaen savurenkaita, jotka hajosivat tuulen mukana.
                      ”Äh! Älä ole vaatimaton! Sinä tiedät paljon enemmäin, kuin esimerkiksi nämä vanhat patut!” Osc nauroi ja Ramon tuhahti hänelle.
                      ”Geatkien ei tarvitse tietää kaikkea!” isä murahti.
                      ”Toisaalta, tieto lisää viisautta Ramon, älä unohda sitä.” Luglio sanoi painokkaasti.
Ramon katsoi häntä hetken jäykästi, mutta naurahti sitten.
                      ”No, jos sinä niin sanot!” hän sanoi ja näytti taas hyväntuuliselta.
Osc nojautui lähemmäs Tomaria.
                      ”Jos Luglio sanoisi taivaan olevan vihreä ja hevosten paskovan kultaa, isä olisi ensimmäisenä latomassa sontaa säkkiin.” hän kuiskasi ja Tomar meinasi tukehtua savuihinsa.

Illan hämärtyessä heidän hevosensa olivat rättiväsyneitä, samoin kuin ratsastajansakin ja he päättivät pystyttää leirin metsään. Heidän purkaessaan varusteita hevosilta Tomar haistoi ilmaa ja rypisti otsaansa.
                      ”Älkää sytyttäkö nuotiota vielä. Käyn tarkastuskierroksella.” hän sanoi muille kiinnittäessään Syksyn riimulla puuhun.
Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta nyökkäsivät kuitenkin. Tomar otti jousen mukaansa ja lähti pimenevään metsään kävellen. Jokin sai hänet varuilleen ja oli parempi pelata varman päälle, kuin katua myöhemmin. Hän kiersi noin kilometrin säteeltä heidän leiripaikkaansa, koko ajan haistellen ja kuunnellen. Metsä oli hiljainen ja ilmassa haisi aavistuksen savu. Tomar pysähtyi haistelemaan. Savun haju erottui vain erittäin heikosti ja koska geatkeilla on herkkä hajuaisti, savunlähde oli todennäköisesti kaukana. Tomar päätti kuitenkin tähystää ja hän kiipesi ketterästi lähimpään mäntyyn. Puun latvasta hän katsoi lähimaastoa. Jossain kaukana näkyi ohut savujuova. Ilmassa ei kuitenkaan tuntunut muuta hälyttävää, joten Tomar laskeutui alas ja päätti palata leiriin.
Lähestyessään hän haistoi taas savua, mutta nyt vahvasti. Sitten hän näki loimun ja lähti juoksuun.
Mitä te teette?!” Tomar ärähti ja potki nuotiota vihaisena sammuksiin.
Osc hyppäsi ylös ja Ramonkin säikähti Tomaria, joka oli ilmestynyt pimeydestä yllättäen.
                      ”Enkö minä sanonut, ettette sytytä nuotiota!! Oletteko te kuuroja!??” hän vaahtosi.
Luglio tarttui Tomaria yhtäkkiä tiukasti olkapäästä.
                      ”Emme ole kuuroja. Katsopa tarkasti Tomar, täällä oli kolme geatkia, joilla on tarkka hajuaisti, tarkat korvat ja terävät silmät. Luuletko, että sytyttäisimme valkean, jos se ei olisi turvallista?” hän sanoi tiukasti ja irrotti otteensa Tomarista.
                      Tomar nielaisi ja katsoi kaikkia vuorotellen.
                      ”Aivan, tietenkin… Anteeksi.” hän sanoi pyyhkäisten suutaan.
Osc pyöräytti silmiään teatraalisesti ja alkoi asetella puita takaisin vielä kytevään nuotioon. Ramon ja Luglio istuivat alas ja alkoivat keskustella heidän edellisestä metsästysretkestään. Tomar otti pari askelta taakse päin epävarmasti ja käveli sitten hevosensa luokse. Syksy katsoi suurilla silmillään, kun Tomar silitti sen harjaa. Se oli uteliaampi ja valppaampi, kuin vanha Veli. Tomar hymyili, kun nuori hevonen tuuppasi häntä turvallaan, kerjäten makupalaa. Hän tuli paremmin hevosten kanssa toimeen, kuin oman klaaninsa jäsenten.
Tomar katsoi sivusilmällään seuruettaan. Siinä istuivat hänen isänsä, veljensä ja Luglio, joka olisi voinut olla hänen setänsä. Ja silti he olivat kuin ventovieraita hänelle. Milloin minusta on tullut näin vainoharhainen? Hän kaivoi piippunsa esiin ja jäi katsomaan sitä. Tomar oli jäänyt koukkuun ruohon rauhoittavaan vaikutukseen, jota hän kaipasi juuri tällaisina hetkinä: hän oli alkanut polttaan sen jälkeen, kun Vesja kuoli. Ei, se oli aikaisemmin… Tomarin mieli synkkeni, kun hän muisteli sitä kuumaa kesäpäivää, kun hän istui puron rannalla puun varjossa ja poltti ruohoa puheliaan ystävänsä kanssa.
Tomar täytti piipun pesän ja käveli vaitonaisena nuotion äärelle istumaan. Hän poltti piippua omissa ajatuksissaan ja kuunteli vain puolella korvalla keskustelua. Jos hän halusi tehtävän onnistuvan, hänen täytyi tulla paremmin muiden kanssa toimeen. Jotta hän tulisi paremmin muiden kanssa toimeen hänen täytyisi hillitä itseään paremmin.
”Aa! Niin Osc oletkos kuullut sitä tarinaa! Luglio kerro sille!” Ramon huudahti.
Tomar ei ollut kuunnellut keskustelua, mutta tiesi varsin hyvin mistä jutusta oli kyse.
                      ”Eräänä iltana Luglio hävisi. Häntä etsi koko kylä viikon päivät ja kaikki luulivat hänen kuolleen. Mutta sitten, kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena iltana hän palasi. Sen verran salaperäinen oli katoaminen, ettei kukaan kysellyt missä hän oli ollut, eikä Luglio sitä kertoisikaan, vaikka sitä kysyttäisiin. Muistona tuolta matkalta jäi vain tuo arpi hänen kasvoissaan.” Tomar kertoi ulkomuistista. Kaikki katsoivat häntä hiljaa. Sitten Ramon remahti nauruun, samoin muutkin ja jopa Tomaria hymyilytti.
                      ”Minäkään en olisi muistanut sitä noin hyvin!” Ramon hörötti ja paukautti Tomaria selkään kämmenellään.
                      ”Tottakai Tomar muistaa sen, jos hänelle on kerrottu tuo tarina edes puolet niin monesti kuin minulle.” Osc tokaisi ja sai Ramonin ja Luglion nauramaan vielä kovempaa ja Oscin piti hyssytellä heitä, jottei koko metsä tietäisi missä he olivat.

He jatkoivat matkaansa varhain aamulla, paksun aamu-usvan verhotessa metsänpohjaa. He ratsastivat suorinta tietä kohti alankoa, yrittäen silti välttää suurimpia teitä. Heidän ratsastettuaan useamman tunnin Tomar yhtäkkiä haistoi jotain. Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, mutta sitten hän muisti eilisillan tapahtumat ja päätti kartoittaa tilannetta rauhassa. Haju voimistui heidän edetessään. Savu, terva, veri, kuolema. Nyt Tomar valpastui ja lyhensi Syksyn ohjia.
                      ”Haistatteko?” hän kysyi ääntään madaltaen.
Muut nuuskivat ilmaa ja heidän ilmeensä muuttuivat. Ramon nyökkäsi, samoin toisetkin. He pysäyttivät hevoset ja jäivät kuuntelemaan. Tuuli humisi hiljaa puiden latvoissa ja jossain kaukana raakkui varis, muuten oli täysin hiljaista. Tomar keskittyi. Hän pystyi erottamaan savun seasta kuolleen lihan epämiellyttävän hajun. Hän etsi hajusta sitä tiettyä piirrettä… Kuten Orven oli osuvasti kuvaillut, tunkkaisuutta.
                      ”Pitäisikö meidän tarkistaa tilanne?” Osc kysyi.
                      ”Oletko lyönyt pääsi, poika? On turvallisempaa, että kierrämme.” Ramon sihahti.
                      ”Ei, tarkistetaan vain.” Tomar sanoi. ”En haista ketään lähettyvillä. Sitä paitsi kiertäminen kuluttaa aikaa, jota meillä ei ole.”
Osc ja Luglio nyökkäsivät, mutta Ramon tyytyi tuhahtamaan happamasti, tavoilleen uskollisena. Tomar kannusti Syksyn liikkeelle ja he lähtivät ratsastamaan suoraan kohti hajun lähdettä. Nyt he olivat niin lähellä, että jopa ihminenkin haistaisi savun. Tomar katseli ympärilleen ja muisti silloin nähneensä yöllä savupatsaan nousevan juuri täältäpäin. Jokin muljahti hänen vatsassaan, mutta hän piti pokkansa.
                      Tunnin päästä he näkivät edessäpäin savuavan talon. He tulivat pienen pellon reunaan ja Tomar hyppäsi alas ratsailta.
                      ”Jääkää te tänne. Ramon, tule mukaani.” Tomar sanoi ja kiipesi lahoamispisteessä olevan riukuaidan yli. Ramon seurasi heti hänen kintereillään heidän kahlatessaan ohrapellon poikki kohti taloa.
                      ”Minulla on paha tunne tästä.” Ramon mutisi.
                      ”Sshhh.” Tomar nosti kätensä ja he hidastivat tahtia.
Talo oli palanut ilmeisesti yöllä, se ei ollut enää liekeissä, mutta savusi yhä sakeasti. He tulivat pihaan ja kauhistuivat. Puussa roikkui hirtettynä kokonainen perhe. Vanhemmat, isovanhemmat ja viisi lasta. Tomarista tuntui pahalta, mutta Ramon ei varmasti ollut odottanut tällaista näkyä.
                      ”Mitä tuhannen riivattua..? Kuka..?” hän henkäisi tyrmistyneenä.
                      ”Varjolaiset.” Tomar sanoi ja katseli ympärilleen pihalla. Hirttopuun alla näkyi askelten painaumia ja Tomar meni tarkastelemaan niitä lähemmin. Ne näyttivät tavallisilta. Tomar haisteli ilmaa, muttei erottanut shakaalien lemua. Lisäksi shakaalit tappiovat aina miekoilla ja keihäillä, ne eivät olisi vaivautuneet hirttämään kokonaista perhettä. Tämän teki, joku jolla oli kärsivällisyyttä ja tämä oli selvästi viesti jollekin.
                      ”Meidän on parasta lähteä. Nopeasti.” Tomar sanoi. Ramon nyökkäsi ja he lähtivät juoksemaan pellon poikki takaisin toisten luokse.
                      ”Mitä te näitte? Mitä oli tapahtunut?” Osc kysyi hetkeä myöhemmin heidän kivutessaan ratsujensa selkään.
                      ”Kuolemaa. Pidetään kiirettä, aikamme käy vähiin.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan nopeasti eteenpäin.



Seuraavan illan tullessa he päättivät yöpyä metsässä olevan kallion suojassa. Ramon jäi ensimmäisenä kipinään, kun muut painuivat pehkuihin. Tomarin ei tarvinnut odotella unta kauaa, kun hän oli yhtäkkiä jälleen tutussa metsässä.
                      Ei taas. Tämän hän oli nähnyt tarpeeksi monesti; hämärän, usvaisen metsän ja puut, jotka ulottuivat taivaaseen asti. Tomar huokaisi ja lähti lannistuneena kävelemään, toivoen, että uni muuttuisi joksikin toiseksi. Pian hänen askeleensa kävivät raskaaksi ja hän näki edessään lämpimän punaisen hehkun. Yleensä tässä vaiheessa hänet täytti kauhu, mutta ei tällä kertaa. Tomar hämmentyi. Oliko tämä sittenkään sama uni? Nyt pelon tilalla olikin outo, lämmin ja seesteinen tunne. Tomar ei kyennyt liikkumaan, mutta se ei kuitenkaan haitannut. Jokin hänessä toivoi, että tuo punainen loimu tulisi hänen luokseen ja pian hän näki naisen ääriviivat. Tomar henkäsi. Hän ymmärsi kaiken. Tämä oli hänen kohtalonsa. Tuo nainen, kuoleman enkeli.
                      Nainen lähestyi häntä ja avasi kätensä. Tomar yritti liikkua häntä kohti, muttei saanut jalkojaan irti maasta. Punaisena loimuava nainen pysähtyi, kädet levitettyinä. Odota minua! Tomar yritti huutaa ja pinnisteli saadakseen itsensä liikkeelle. Mutta hän ei liikahtanutkaan, eikä hänen kurkustaan lähtenyt pihahdustakaan. Turhautuminen alkoi täyttää Tomarin. Mitään hän ei ollut elämässään halunnut yhtä paljon, kuin tuota naista. Tomarin näkökenttä alkoi hämärtyä ja hän joutui taistelemaan jotta näkisi kunnolla ja pitääkseen itsensä pystyssä.
                      Silloin hänen ohitseen kulki joku. Tomar hätkähti. Koskaan hänen unessaan ei ollut ollut ketään muita. Tomar erotti miehen, jolla oli vain yksi silmä. Ja hän kulki suoraan tulenloimuista naista kohden. Ei! Tomar yritti saada itsensä irti sijoiltaan. Mies pysähtyi naisen eteen, niin että liekit melkein nielaisivat hänet ja he suutelivat. EI!!
                      Tomar heräsi äkisti unestaan. Hän oli yhä sekava unesta ja outo puristava tunne kaiversi hänen mieltään. Tomar nousi istumaan ja näki Ramonin nuokkuvan nuotion äärellä.
                      ”Mene nukkumaan, minä jatkan tästä.” Tomar sanoi.
Ramon hätkähti, kun ei ollut huomanut poikansa heränneen, mutta näytti vilpittömän helpottuneelta päästessään nukkumaan. Tomar istui hänen paikalleen ja jäi tuijottamaan tulta. Liekkien loimu muistutti häntä unensa naisesta. Hän ei saanut naista enää pois mielestään, kuten ei myöskään sitä miestä, vaikkei Tomar enää muistanut minkä näköinen mies oli ollut. Hän irvisti ajatukselle unesta ja keskitti ajatuksensa pelkästään tulenloimuiseen naiseen. Tomar ei ollut ikänä ollut kenestäkään mustasukkainen ja tämä uusi tunne hämmensi, sekä yhtälailla ahdisti häntä. Hän laittoi kätensä vaistomaisesti taskulleen, missä hän piti talismaania. He olivat päättäneet vielä ottaa sen mukaan, sillä sitä voitaisiin vielä tarvita. Tomar ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta oli tyytynyt kohtaloonsa. Ehkä tämän jälkeen hän pääsisi vihdoin eroon talismaanista ja kaikesta, mitä se oli tuonut mukanaan.

Seuraavana päivänä satoi ensilumi. Kevyet hiutaleet leijailivat verkkaisesti harmaalta taivaalta alas mustaan maahan. Osassa puista oli vielä ruskan värittämät lehdet oksillaan. Lumi ei pysynyt kauaa maassa, vaan oli jo iltaan mennessä sulanut pois ja hetken valkeaksi värjäytynyt maisema oli taas synkän ruskea. Pari päivää myöhemmin he kohtasivat matkallaan pienen joukon erään kylän asukkaita, jotka olivat matkustamassa Hoviin tavaroineen.
                      ”Miksi te Hoviin menette?” Luglio oli kysynyt.
                      ”Pakoon varjolaisia. Shakaalit hyökkäsivät eilen naapurikylään ja me emme jää odottamaan niitä aloillemme. Täällä ei ole turvallista.” keski-ikäinen punapartainen mies oli sanonut. Sitten hän katsoi heitä pitkään.
”Mihin te sitten olette matkalle, jos saan kysyä?”mies tiedusteli.
”Demoon.” Tomar vastasi.
Pari naista näytti kauhistuneelta ja ihmiset vilkuilivat toisiaan.
”Ettekö tiedä?” sama mies kysyi.
Nyt oli Tomarin ja muiden vuoro katsoa toisiaan. Tomar pudisti päätään ja mies huokaisi synkästi.
”Varjolaiset ovat vallanneet Demon ja sulkeneet taivastiet. Suosittelen teillekin vaihtamaan suunnaksi Hoviin.” mies sanoi ja sen jälkeen joukko oli jatkanut matkaansa.
                      Tomar muisti kuinka vainoaminen oli alkanut jo ennen kuin hän oli muuttanut vuorille. Kun vielä viisitoista vuotta sitten varjolaisista ei puhuttu, eikä heitä monet edes muistaneet, oli tilanne nyt päinvastainen. Varjolaiset hyökkäilivät avoimesti Jerchóvalaisia vastaan ja oli vain ajan kysymys, milloin todellinen sota alkaisi.
                      ”Saatamme kohdata varjolaisia matkallamme. Toivottavasti muistatte, kuinka miekkoja käytetään.” Tomar sanoi. Luglio oli nyökännyt tiukasti, Osc oli näyttänyt aavistuksen huolestuneelta, mutta Ramon oli vain nauranut.
                      ”Älä poika luule, ettei isäsi ole koskaan taistellut ketään vastaan! Se on kuin uiminen, ei kuule unohdu niin helposti!” hän oli virnistänyt ja taputtanut miekkansa huotraa.
Tomar uskoi häntä. Olihan päällikkö Arthoskin sanonut Ramonia ja Lugliota ’parhaiksi miehikseen’ ja sellaista ylistystä tuskin sai ilman syytä. Oscilla sen sijaan ei varmasti ollut kokemusta tarpeeksi ja Tomar oli levoton hänen puolestaan. Hän muisti kuinka oli itse ollut nuori ja kokematon Oscin ikäisenä. Jos minä selvisin hengissä, niin kyllä hänkin selviää. Tomar ajatteli ja päätti luottaa veljeensä.
                      Matka jatkui samoissa apeissa tunnelmissa. He näkivät tuhottuja kyliä, tapettuja ihmisiä ja kerran myös shakaaleja. He olivat juuri saapumassa alangon reunamaille, kun he äkkäsivät kaukaisuudessa kolme Varjon shakaalia.
                      ”Mistä tiedät ovatko ne Varjon vai Liittouman shakaaleja?” Osc kysyi heidän painuessaan piiloon puiden taakse.
                      ”Varjon shakaalit pukeutuvat erilailla. Liittouman shakaaleilla on valkoiset, peittävät haarniskat päällään. Olen kerran nähnyt niitä, joten erottaisin ne kyllä.” Tomar vastasi.
He tarkkailivat tilannetta piilostaan. Shakaalit olivat kaukana ja he olivat onneksi tuulen alla, joten välitöntä vaaraa ei ollut. Kuitenkin oli parempi pelata varman päälle. Tomar tähysti puun takaa alangolle. Shakaalit olivat menossa Dewavuorille päin, jossa oli niiden tukikohtia ja vankityrmät…
                      He odottivat niillä sijoillaan, kunnes shakaalit olivat varmasti kaukana, ennen kuin jatkoivat matkaansa tasangolle. Shakaalien näkeminen oli saanut heidät varovaisiksi ja he ratsastivat yhtä soittoa koko yön läpi ja vielä seuraavan päivän, kunnes saapuivat etelän metsään. Sitten vasta he antoivat itselleen luvan pysähtyä ja levähtää.
                      Tomar ei kuitenkaan voinut levätä. Vaikka hän yritti nukkua, sama uni toistui aina yhä uudestaan ja uudestaan. Vaikka hän kävi monesti hereilläkin, uni jatkui aina kun hän nukahti uudestaan. Tomar oli nähnyt tämän unen jokaisena yönä matkan aikana, eikä se antanut hänelle rauhaa. Aamuyöstä hän heräsi jälleen heistä märkänä, hulluna mustasukkaisuudesta. Hänen oli määrä saada tuo nainen. Miksi muuten talismaani olisi osoittanut hänet Tomarille? Miksi muuten hän näkisi naisesta unia joka yö? Päivisinkin hänen ajatuksensa vaelsivat tuohon salaperäiseen kaunottareen. Mutta kuka se mies on? Tomar tunsi vihan kuumentavan hänen poskiaan hänen ajatellessaan sitä unensa miestä. Yksisilmäinen hirviö, joka ryöstää hänen rakastamansa naisen. Hänen valittunsa. Tomar teki päätöksen. Kuka ikinä se mies olikaan, oli selvää, että Tomarin tulisi hankkiutua hänestä eroon. Vain siten hän saisi sisäisen rauhan ja unelmiensa naisen.
Tomar käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta oli aivan liian kiihdyksissä kyetäkseen enää nukkumaan. Hän jäi tuijottamaan tähtiä ja puolikkaita kuita. Syksy oli taittunut kohti talvea ja vaikka päivät olivat vielä toisinaan lämpimiä, yöt olivat jo hyytävän kylmiä. Tomar kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen ja puristi silmänsä kiinni.