maanantai 15. joulukuuta 2014

Viimeinen luku - Kappale 6







Ilta

Illan tullen lunta ei enää satanut mutta alkoi tuulla kylmästi. He olivat ehtineet vuorelle iltaan mennessä, kuten Eiffel on ennustellutkin. Pimeällä ei kuitenkaan ollut turvallista jatkaa matkaa vieraassa maastossa ja varsinkaan Varjon alueella. Yöt täällä olivat synkkiä ja täynnä pelkoa. Eiffel ei ollut kyennyt nukkumaan kunnolla kahteen viikkoon. Jos hän nukahtikin, hän näki ahdistavia painajaisia ja heräsi aina kauhuissaan ja hiestä märkänä. Nytkin hän valvoi, katsoen synkkää maisemaa. He olivat löytäneet ylhäältä kallion kupeesta syvennyksen, jonne he pystyivät kätkeytymään yöksi, mutta nuotiota he eivät uskaltaneet sytyttää. He olivat liian lähellä J´ranmoa ja olisi typerää jäädä tässä vaiheessa kiinni valon ja lämmön vuoksi. He kyllä tarkenisivat.
                      Waldo nukkui levotonta unta. Hän käännähteli ja hengitti välillä kiivaasti. Eiffeliäkin väsytti, mutta hän ei pystynyt nukkumaan. Hän mieluummin valvoi ja vahti synkkää metsää, kuin vaipui niihin kauheisiin, verisiin painajaisiin. Hän seurasi kuinka Waldo vaihtoi jälleen asentoa ja näytti kasvoistaan ahdistuneelta ja Eiffel mietti pitäisikö hänen herättää kaverinsa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun Waldo avasi silmänsä ja räpytteli unesta sekaisin katsellen ympärilleen. Sitten hän haukotteli ja hieroi kasvojaan.
                      ”Taasko painajainen?” Eiffel kysyi.
                      ”Joo… helvetti…” Waldo vastasi väsyneenä.
Tuli hiljaista. Etäällä taivaan poikki lensi jotain kookasta. Oli niin piemeää, ettei voinut erottaa oliko se pöllö kauempana vai lepakko lähempänä.
                      ”Onko sulla mitään rättiä?” Waldo kysyi. Eiffel pudisti päätään ja Waldo tuhahti harmistuneena. Hän aukaisi nahkapanssarin rintasuojusta ja tunki käden takkinsa väliin. Yhtäkkiä hänen ilmeensä kirkastui.
                      ”Löytyikö?” Eiffel kysyi parantaen asentoaan.
                      ”Parempaa.” Waldo virnisti leveästi vetäessään kätensä pois. ”Mä en muistanu että mä pistin nää tänne sillon…” hän sanoi ja avasi kouransa jossa oli kaksi ja puoli itse käärittyä sätkää.
                      ”Aarnihauta!” Eiffel nauroi.
                      ”Tämä olkoon se kuuluisa pahan päivän vara.” Waldo sanoi juhlallisesti ja piilotti puolikkaan tupakan takaisin taskuun. Hän laittoi sätkän huuleensa ja ojensi toisen vääntyneen, mutta ehjän tupakan Eiffelille, joka otti sen kiitollisena vastaan. Waldo huokaisi syvään vetäessään ensimmäiset henkoset. Mikään ei auttanut painajaisten aiheuttamaan ahdistukseen paremmin kuin tervanhuuruiset savut. Eiffel katsoi hymyillen kaveriaan, joka muuttui jokaisella hengenvedolla vähitellen seesteisemmäksi. Pimeässä kallion raossa ei näkynyt muuta kuin tulipäiden himmeässä valossa häivän verran erottuvat kasvojen piirteet.
                      ”Kuule…” Eiffel aloitti, mutta jäi miettimään sanojaan.
Waldo käänsi katseensa häneen odottavasti.
                      ”Mä oon miettiny… Mitä sun silmälle tapahtui?” Eiffel kysyi. He olivat olleet ystäviä pienen ikuisuuden, mutta Eiffel ei koskaan saanut kysytyksi tätä. Heidän tapoihinsa ei kuulunut vanhojen kaivelu. Waldo naurahti ja käänsi katseensa ulos, katsoen alas levittyvää kuusikkoa.
                      ”Se oli rangaistus.” Waldo totesi hiljaa. Eiffel antoi tupakkansa palaa, hän ei halunnut kuluttaa sitä liian nopeasti.
                      ”Mistä?” hän kysyi.
Waldon ilme vakavoitui ja hän tuijotti maisemaa hiljaa. Eiffel ehti jo luulla, ettei Waldo aikonut jatkaa, kun hän yllättäen puhui.
                      ”Siinä sodassa… Olin vielä ihan pentu, alokas. Mulla oli periaatteet ja kaikki… Mä ajattelin, että sitä sotaa käytiin jonkin suuremman hyvän vuoksi. Hah, vittu mitä paskaa…” Waldo murahti ja veti henkoset. ”Olin komennuksessa, kun Civitasin joukot hyökkäsi. Ne yritti iskeä takaa päin, mutta se ei onnistunut. Sitten kun oli täys ryminä päällä, minut komennettiin tiedusteluryhmän mukana selustaan. Sitten… Siellä tuli vastaan talo. Meidän olis pitänyt jatkaa matkaa, mutta kaikki muut lähtikin sitä taloa päin. Ne ei kuunnellut mua… Ne aiko ryöstää sen mut… siellä olikin vielä asukkaita. Vittu…” Waldo ähkäisi ja hieroi otsaansa.
”Siellä oli naisia ja lapsikin. Muut rupes raiskaan naisia ja ne tappoi sen miehen. Mä olin järkyttynyt, miten ne voivat tehdä sellasta. Mutta sitten kun ne kävi käsiksi siihen pikkutyttöön…  Sillon mulla napsahti. Mä tapoin kaksi mun omaa joukkuetoveria. Sinne taloon. Sitten ne muut otti mut kiinni ja mut pakotettiin kattomaan, kun ne tappoi sen pikkutytön ja ne naisetkin. Lopuksi ne sytytti sen talon palamaan. Multa revittiin silmä irti ja se nakattiin sinne tuleen. Jotta mä en enää katsoisi niitä pahalla, niin ne sanoivat.” Waldo kertoi hiljaa yhä tuijottaen poispäin.
Eiffel ei sanonut mitään. Hän yhtäkkiä ymmärsi monta asiaa ystävästään. Hän muisti yllättäen elävästi sen päivän, kun he tapasivat ensimmäistä kertaa Mendezin ja kuinka oudosti Waldo oli silloin käyttäytynyt. Silloin Eiffel tajusi, että Waldo oli ollut silloin nuorempi kuin Marko nyt. Ja hän oli pitänyt tämän sisällään kaikki nämä vuodet.
”Ymmärrät varmaan miksi mä sitten lähdin. Mieluummin rintamakarkuri, kuin että olisin taistellut niiden kanssa… Niiden rinnalla.” Waldo sanoi ja katsoi Eiffeliä synkkänä.
”Mä ymmärrän.” Eiffel sanoi.
Waldo sihahti kun hänen tupakkansa paloi sormiin asti. Hän nakkasi tumpin ulos sadatellen hiljaa. Eiffel ojensi hänelle oman tupakkansa jämät.
                      ”Sä siis sodit Városin harmaissa.” Eiffel sanoi. ”Mä olin Civitasin riveissä.”
Waldo katsoi häntä yllättyneenä. Eiffel ei ollut koskaan puhunut sanallakaan menneisyydestään, joten tämä tieto tuli hänelle puskista.
                      ”Ja mä olin siellä teidän asettamassa motissa.” Eiffel sanoi hiljaa.
                      ”Niin, ilmankos me sit törmättiin sielläpäin myöhemmin.” Waldo sanoi hymyillen vaisusti. Eiffel hymähti ja katsoi käsiään. Kim
                      ”Vaikee kuvitella että sä olisit ollu Civitasin puolella. Mä olen aina kuvitellut että sä vain pölähdit jostain sinne metsään… Lyötiin kerran Mendezin kans vetoa siitä, mistä sä olet kotosin. Mä veikkasin Toldoraa, mutta Mendez näköjään voitti.” Waldo virnisti.
                      ”Sekö löi vetoa Civitasista?” Eiffel kysyi epäuskoisena.
                      ”Eeei, Navosista. Mutta se on lähempänä ku mun veikkaus. Perkele. Kaksisataa rakhmeaa...” Waldo sanoi raapien päätään. Eiffel nauroi ääneen Waldon sammuttaessaan tumpin kiveä vasten.
                      ”Toldora?? Oikeesti?” Eiffel nauroi.
Waldokin hekotteli huonolle veikkaukselleen.
                      ”Olihan se aika kaukaa haettua, mutta niin oot sääkin! Tiedäthän, tollot tulee Toldorasta.” hän piikitti, mutta Eiffeliä nauratti vain lisää.
                      ”Pitää visiin löytää se Mendez nii sä voit maksaa sille velkas.” Eiffel virnisti.
Waldo yritti vielä sanoa vastalauseensa vedoten omaan heikkoon rahatilanteeseensa, jolloin Eiffel puolestaan muistutti häntä Antanielin antamasta palkkiosta. Heidän sanailunsa keskeytti äänet, jotka kuuluivat jostain ulkoa. He kumpikin vaikenivat välittömästi ja jäivät kuuntelemaan. Kauempaa kantautui askelia. Eiffel pysähtyi kuuntelemaan.  
Hän nojautui hieman ulos kallion syvennyksestä. Tuuli kulkeutui alas vuorelta tuoden äänet mukanaan.He olivat tuulen alapuolella, eli se merkitsi sitä, ettei heidän keskusteluaan oltu välttämättä kuultu. Eiffel haistoi ilmaa, mutta se tuoksui vain märälle kivelle ja lumelle. Jos se olisi shakaali, hän tunnistaisi jo niiden löyhkän. Nyt askeleet kuuluivat jo selvemmin. Eiffel sulki silmänsä ja keskittyi. Askeleita oli useampia, toiset raskaampia kuin toiset ja toiset hieman kauempana kuin muut. Kulkijoita oli ainakin kolme, mahdollisesti enemmän. Kavion ääniä. Heillä oli hevosia mukanaan, mutta niillä ei ratsastettu. Narahdus ja metallinen kilahdus. Kulkijat olivat pukeutuneet nahkahaarniskoihin. Sotilaita. Ja äänet tulivat koko ajan lähemmäs.
Eiffel nyökkäsi Waldolle ja he luikahtivat äänettömästi pois suojastaan. He lähtivät kipuamaan ylemmäs, kauemmas äänistä, pysytellen tuulen alla. Tuuli yltyi heidän kiivetessään. Kivet olivat jäisiä ja äärimmäisen liukkaita, joten heidän täytyi edetä varovaisesti ja hieman liian hitaasti. Yhtäkkiä äänet eivät enää kuuluneet. Eiffel pysähtyi ja Waldo kipusi hänen viereensä. Ääniä ei enää erottanut tuulen ulvonnalta. Jokin ei ollut oikein.
                      ”Miekat esiin.” Eiffel kuiskasi.
                      ”Myöhäistä.” matala ääni sanoi heidän yläpuoleltaan.
Silloin he tajusivat olevansa ansassa. Viisi mustiin pukeutunutta miestä oli piirittänyt heidät, paljaat miekat osoitettuna heihin.



                      ”Perkele!” Waldo ärähti ja tarttui miekkansa kahvaan, mutta Eiffel laittoi kätensä hänen eteen. Waldo pysähtyi ja he tuijottivat vihollista silmästä silmään.
                      Mies joka oli puhunut, laskeutui ylempää kiveltä heidän eteensä. Eiffel kykeni erottamaan pimeässä vain heidän ääriviivansa ja miekkansa. Mies astui lähemmäs ja oli pitkään hiljaa.
                      ”Te ette ole Varjolaisia.” hän sanoi karhealla, matalalla äänellä.
Eiffel nielaisi, he olivat paljastuneet. Hän mietti kuumeisesti pakokeinoa, mutta mitä tahansa he yrittäisivät, olisi itsemurhaa. Jos he pakenisivat, he eivät pääsisi kauas, vaan todennäköisesti putoaisivat kalliolta alas kuolemaan. Taistelussa heillä olisi epäreilu alivoima, kaksi viittä vastaan. Eiffel ei ehtinyt analysoida tilannetta enempää, kun mies yllättäen laski miekkansa.
                      ”Te olette Antanielin miehiä. Ne salamurhaajat.” mies sanoi ja laski huppunsa. Hänellä oli arpiset, ahavoituneet kasvot ja pitkät mustat hiukset ja ankara ilme.
                      ”Olen Daran, olemme jo tavanneet kerran.” mies sanoi ja kumarsi jäykästi.
Nyt Eiffel tunnisti miehen. Hän oli saattanut heidät Luolavuoreen reilu kaksi kuukautta sitten. Ja nyt hän oli täällä, vuoren rinteellä Varjon ytimessä.

Nuotio rätisi hiljaa, pienten kekäleiden leijaillessa siitä ylöspäin. Näkösuojaksi pystytetty laavu yritti lepattaa tuulessa, mutta se oli niin tiukalla, että se vain natisi ja paukahteli vaimeasti. Viisi Fjoðuriaania ja kaksi salamurhaajaa istui piirissä tulen ympärillä. Viini kiersi ringissä, samoin piippu. Daran istui Eiffeliä vastapäätä ja tuijotti tulta vaitonaisena.
                      ”Oletteko te tulleet murhaamaan Varjon kuningattaren?” Daran kysyi ja nosti katseensa Eiffeliin.
                      ”Kyllä.” Eiffel vastasi ja nyökkäsi kiitokseksi miehelle, joka ojensi hänelle viiniä.
                      ”Ehkä teidän ei sitten kannattaisi jäädä kiinni heti ensimmäisessä mutkassa.” Daran sanoi kylmästi. Pisto osui ja upposi. Oli kiusallista jäädä tällä tavoin kiinni. Onneksi kyse ei ollut Varjolaisista, mutta tämä ei varsinaisesti tuonut heitä hyvään valoon.
                      ”Karkea virhearvio.” Eiffel totesi, vaikka tiesi, että tällaiset virheet eivät tulleet kysymykseenkään. Nyt jälkeenpäin ajateltuna heidän olisi pitänyt pysyä piilossaan. Mutta turha itkeä, kun paska on jo housuissa.
                      ”Nämäkö Antaniel lähetti murhaamaan valtiatarta?” yksi Fjoðuriaaneista kysyi Daranilta.
                      ”Eikö teitä ollut enemmän?” Daran kysyi Eiffeliltä.
                      ”Oli, mutta… he jäivät jälkeen.” Eiffel vastasi lyhyesti.
Toinen miehistä, joka oli ollut Luolavuoressa mukana, hymähti.
                      ”Lapsi, nainen ja sokea. Oli hyvä päätös, että jätitte heidät pois.” mies sanoi ivallisesti.
                      ”Mitä te sitten täällä hiippailette? Oletteko samalla asialla, vai tulitteko tarkoituksella meidän tiellemme??” Waldo kysyi selvästi tuohtuneena. Eiffel osasi pitää päänsä kylmänä, mutta se ei ollut Waldon vahvuus. Eiffel tönäisi kaveriaan kyynärpäällään kylkeen vaientaakseen tämän. Daran kuitenkaan ei näyttänyt loukkaantuneelta, vaan katsoi heitä melko mitäänsanomattomasti.
                      ”Anteeksi suurisuisen kaverini puolesta, mutta… minuakin kiinnostaisi tietää millä asialla te täällä liikutte?” Eiffel sanoi. Vaikka häntäkin ärsytti Fjoðuriaanien ylimielisyys, heillä ei kuitenkaan ollut varaa menettää mahdollista liittolaista.
Daran otti pitkät henkoset piipusta, lisäsi siihen puruja ja laittoi eteenpäin, puhaltaen paksua savua suustaan.
                      ”Emme ole tulleet murhaamaan ketään. Olemme läpikulkumatkalla, määränpäämme on Pakkasvuoret, jonne pääsemme nopeinten kulkemalla Varjon poikki.” Daran sanoi karhealla, melkein käheällä äänellä. ”Mutta olemme käyttäneet Varjon puolella oloamme hyväksemme tiedustelemalla samalla. Lähdettyämme Luolavuoresta kohtasimme kolme toveriamme, joiden kanssa jatkoimme matkaa.” Daran jatkoi.
                      ”Kolme?” Eiffel kysyi hieman hämillään. Heitä oli ollut kolme lähtiessä, mutta nyt heitä oli viisi.
                      ”Yksi miehistäni lähti tiedustelukierrokselle lähelle muuria. Hänen pitäisi pian palata.” Daran sanoi. Sitten hän puhui hetken miestensä kanssa kielellä, jota Eiffel tai Waldo eivät ymmärtäneet.
                      ”Mikä oli teidän suunnitelmanne?” Daran lopulta kysyi. Eiffel poltteli piippua, joka oli tehnyt jo kaksi täyttä kierrosta.
                      ”Ajattelimme päästä Mustaan Palatsiin vuorta pitkin. J´ranmon läpi hiipiminen olisi liian riskialtista, ehkä vartiointi ei ole niin tiukkaa tältä puolelta.” Eiffel sanoi.
Daran nyökkäsi vakavana.
                      ”Siinä olette oikeassa. Palatsiin on todella vaikea päästä vuoren puolelta, joten vartiointia tuskin on ollenkaan. Olettaen, että pääsette Palatsiin asti.” vanha mies sanoi.
Eiffel jätti piikin huomioimatta.
                      ”Mmm. Sisällä Palatsissa tilanne onkin sitten toinen. Olemme tottuneet käyttämään Priorin aseita, joten liikkuminen tulee olemaan hankalaa, emme voi vain tappaa kaikkia tielle tulevia vartijoita. Meidän täytyy olla erityisen varovaisia, jos haluamme saattaa tehtävämme loppuun tai pitää henkemme. Täytyy myös toivoa, että Palatsin vartijat eivät ole yhtä taitavia, kuin te.” Eiffel sanoi ja ojensi piipun Waldolle.
                      Daran hymähti, muttei hymyillyt.
                      ”Totta puhuttuna, oli ihme että pääsitte melkein ohitsemme. Kukaan ei ole koskaan onnistunut yllättämään Fjoðuriaaneja, ei vaikka meitä olisi armeijallinen. Huomasimme teidät sattumalta.” Daran sanoi ja muut Fjoðuriaanit nyökyttelivät.
                      Eiffel ei osannut sanoa vinoiliko mies hänelle yhä, vai oliko hänen kertomuksensa vilpitön. Silloin ulkoa kuului askel. Eiffel säpsähti, mutta Fjoðuriaanit olivat kuin eivät olisi huomanneetkaan mitään. Silloin vuodan takaa astui sisään mustiin pukeutunut mies. Tämä oli varmaan se kuudes tiedustelija, josta Daran oli kertonut. Mies näytti hengästyneeltä.
                      ”Herrani, teidän tulisi nähdä tämä!” mies sanoi kiireellisesti, sitten hän huomasi Eiffelin ja Waldon ja katsoi heitä kummissaan.
                      ”He ovat Antanielin miehiä.” Daran sanoi ja nousi ylös. Muut seurasivat esimerkkiä. tiedustelija nyökkäsi ja poistui ulos. Myös Eiffel ja Waldo nousivat ja seurasivat heitä ulos yöhön.
                      He kipusivat hieman ylemmäs ja lähtivät kiertämään rinnettä kohti koillista. Tuuli oli yhä navakka ja oli alkanut jälleen hieman satamaan lunta. Vuorella oli säkkipimeää ja Eiffelin oli vaikea nähdä eteensä. Hän keskittyi seuraamaan edelle kulkevan Fjoðuriaanin jalkoja, jottei kompuroisi. Kaatuminen olisi kohtalokasta.
                      Puoli tuntia myöhemmin he pysähtyivät. Edellä kulkenut vaaleahiuksinen mies viittoi muita tulemaan lähemmäs kallion reunaa. Vesisateesta kostuneet kivet saivat nahkaiset saappaat narisemaan itseään vasten. Eiffel seurasi muita alemmas kallion viertä lähemmäs reunaa. He pysähtyivät ja katsoivat alas laaksoon. Siellä he näkivät valtaisan määrän shakaaleja. Armeija. Suunnaton armeija.
                      Eiffelin suu loksahti auki. Myös Daran näytti järkyttyneeltä. He seisoivat siinä hetken ja laskivat pataljoonia. Se tuntui suorastaan turhalta, sillä shakaalileirin tulet jatkuivat kauas ylös vuoristoon ja alas kohti mustaa muuria ja kohti horisonttia, melkein loputtomiin. Eiffel kiinnitti huomiota, kuinka leirin tulet loppuivat suorassa linjassa. Siitä alkoi ilmeisesti muuri, jonka takana näkyi silmänkantamattomiin metsää. Korpi. Hetken kuluttua Daran viittoi muita seuraamaan ja he lähtivät palaamaan suojaan.

Myöhemmin koko seurue istui hiljaisena tulen loimussa. Nuotio veteli viimeisiään ja sen annettiin sammua itsekseen. Viinileili kiersi ja piippu oli saanut uudet purut. Waldo kääri ropoista hänelle ja Eiffelille sätkiä.
                      ”Tämä on hyvin paha.” yksi miehistä sanoi.
                      ”Niitä on paljon enemmän kuin luulimme.” toinen, jolla oli vaalea parta jatkoi.
Daran mietti hiljaisena katsoen hiipuvaa tulta.
                      ”Meillä ei ole aikaakaan hukattavaksi. Meidän täytyy kiirehtiä Pakkasvuorille niin nopeasti kuin mahdollista!” mies, jonka naamaa leikkasi pitkä arpi, sanoi kääntyen Darania kohti.
”Totta. Jos he hyökkäävät, emmekä saa sanaa Hoviin… Silti, meidän ei pidä tehdä hätiköityjä päätöksiä, vaan miettiä huolella seuraava liikkeemme. Lähdemme aamun koitteessa. Selvästikään emme voi mennä koillisesta, joten mietitään turvallinen reitti. Turvallinen on tärkeämpi, kuin nopea.” Daran sanoi painokkaasti. Kaikki nyökkäsivät ja hiljenivät miettimään.
Shakaaleita oli ollut käsittämättömän paljon. Eiffel sai laskettua ainakin 50 pataljoonaa, mutta niitä oli varmasti paljon enemmän. Eiffel mietti Antanielin armeijaa, jossa oli vain 10 000 miestä. Sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia moninkertaista vihollista vastaan. Paljonko miehiä oli Lännen Huoneella? Ei aavistustakaan. Nuotio sammui ja pian he istuivat pimeässä, miettien painajaismaista tilannetta.Hetki oli kuin pienoismalli heidän tilanteestaan. Yksin pimeyden keskellä, vailla toivoa.
”Mistä shakaalit oikein tulevat? Tai siis…Niitä oli niin paljon… ” Waldo mietti muistellen vakavana mustaa armeijaa. ”Nyt kun ajattelen, en ole koskaan nähnyt shakaalilasta tai naisshakaalia.” Waldo kääntyi Darania kohti.
                      Daran poltti piippua hiljaa ja pimeässä näkyi vain piipun pesän hehku. Kaikki kääntyivät vähittellen katsomaan häntä.
”Olen kuullut tarinoita…” Daran aloitti ”…että joskus oli olemassa maailma, planeetta, jota kansoitti shakaalien sivilisaatio. Ne asuivat heimoissa ja jotkut kehittyneimmissä kaupunkivaltioissa. Shakaaleilla oli ankara kuri ja ne olivat melko sotaisia, eivät kuitenkaan sen sotaisampia kuin ihmisten rotukaan. Erona ihmisiin, naisshakaalit olivat tasa-arvoisia miehiin nähden ja ei ollut tavatonta, että nainen johti sotajoukkoja tai jopa valtakuntaa.
Mutta eräänä päivänä taivaista saapui muukalaisten armeija. Shakaalit kokosivat voimansa ja taistelivat yhdessä, mutta vihollinen oli liian voimakas ja he joutuivat alakynteen. Muukalaiset antoivat shakaaleille kaksi vaihtoehtoa: antautua, tai kuolla. Lopulta shakaalit joutuivat taipumaan ja antautumaan. Muukalaiset olivat vaikuttuneet shakaalien taisteluhaluista, joten ne tekivät shakaaleista orjiaan, joiden tehtävänä oli sotia heidän puolestaan. Silloin syntyi Liittouma; shakaalien verestä. Kerrotaan, että naisshakaalit pidetään tuolla planeetalla yhä ja heidän ainoa tehtävänsä on tuottaa lisää jälkeläisiä Liittouman orjiksi. Lapset otetaan pois nuorina ja koulutetaan tottelemaan ja kuolemaan Liittouman vuoksi. Jos tämä on totta, kuten olen käsittänyt, niin käsitykseni Liittoumasta ei saa kovin korkeaa arvoa. Yhden rodun täydellinen alistaminen… Se on sairasta.” Daran kertoi vakavana.
”Eli Liittouma orjuutti shakaalit alun perin. Kuinka sitten myös Varjolla on shakaaleja orjinaan?” Eiffel ihmetteli.
Daran puhalsi savua ilmaan ja näytti synkältä.
”En tiedä tarkasti. Mutta olen kuullut… että Liittouma olisi antanut shakaaleja Varjolle. Tämä tieto tuli alunperin minulle luotettavalta lähteeltä, mutta minun on hankala hyväksyä sitä. Miksi Liittouma antaisi Varjolle, viholliselleen, armeijan omia orjiaan? Sittemmin olen kuullut tämän väitteen muutaman kerran eri tahoilta, mutta minun on silti vaikea uskoa sitä todeksi. Se on liian outoa.” Daran sanoi ja kopautti tuhkat piippunsa pesästä saapastaan vasten.
Outoa tosiaan… Eiffel mietti. Jokin ei tuntunut nyt oikealta. Shakaalit, Liittouma, Varjo… Eiffel veti syviä henkosia kuunnellen puolella korvalla, kun muut jatkoivat keskustelua shakaaleista. Tässä on nyt jotain muutakin. Se jokin oli vaivannut häntä siitä asti, kun oli herännyt sydänkohtauksestaan ja Antaniel oli kertonut, että muodonmuuttaja Aralmin oli valtiattaren äiti. Kaikki oli niin outoa, ja silti…
Siinä samassa se iski, kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja Eiffel ymmärsi kaiken. Kaikki juonen palaset, jotka olivat leijuneet epämääräisenä sekasotkuna hänen päänsä sisällä, alkoivat järjestäytyä. Eiffel näki kaiken kuin loksahtavan paikoilleen edessään. Savuke hänen kädessään tipahti maahan kivien rakoon. Voisiko se todella olla…? Kuinka hän ei ollut nähnyt tätä aiemmin. Waldo kääntyi katsomaan häntä ja huomasi hänen ilmeensä.
”Eiffel?” hän kysyi. Waldo luki häntä hyvin.
Eiffel kaivoi hajamielisesti uuden Waldon käärimän savukkeen taskustaan, joka juuri ja juuri pysyi hänen näpeissään ja sytytti sen. Tietenkin. Tietenkin!
                      ”Liittouma.” Eiffel sanoi.
Daran hiljentyi ja kääntyi häneen päin, samoin muut Fjoðuriaanit. Eiffel veti rauhoittavat henkoset, mutta ei silti rauhoittunut ollenkaan.
                      ”Liittouma on kaiken takana. Nyt ymmärrän.” Eiffel jatkoi. ”Kun jäimme kiinni Antanielin aluksella, se Liittouman alus oli sama, joka oli hyökännyt Antanielin kimppuun aiemmin. Priorissa se ei ollut Varjo joka hyökkäsi... vaan Liittouma ja ne saivat sen näyttämään Varjon tekosilta. Koko kuvio… Kaikki on Liittouman juonta. Ne sulkivat Varjolaiset muurien sisäpuolelle silloin joskus ja kuitenkin ne antoivat Varjolle shakaaleja. Liittouma yllyttää sotaan ja saa kaikki levottomuudet näyttämään Varjolaisten aikaansaamilta. Se ei ollut Varjo, joka sulki taivastiet Jerchóvassa, vaan Liittouma. Ne eivät halua ulkopuolisten puuttuvat tähän." Eiffel sanoi ja poltti kiivaasti tupakkaansa. Hänen kätensä tärisivät, mitä enemmän hän puhui.
Waldo näytti siltä, kuin häntä olisi lyöty turpaan.
                      ”Helvetti.” hän henkäisi
”Se selittäisi monta asiaa.” Daran sanoi painokkaasti. Hän näytti siltä kuin olisi kokenut valaistuksen.
”En ainoastaan ymmärrä miksi.” Eiffel sanoi ja hieroi otsaansa. ”Miksi Liittouma tahtoo rikkoa vuosisatoja kestäneen rauhan? Tässä on selvästi jotain suurempaa takana. Tämä on liian outoa.” hän sanoi turhaantuneesti.
”Itse asiassa ei ole.” Daran sanoi. Eiffel ja Waldo kääntyivät häntä kohti, samoin muut Fjoðuriaanit. Daran raapi leukaansa ja nyökytti itsekseen. ”Se mitä sanoit, Eiffel, käy järkeen nyt kun sitä mietin. Ja minä tiedän miksi.” Hän sanoi ja katsoi heitä merkitsevästi. Kaikki katsoivat häntä odottaen.
”Kirjoitukset.” Daran sanoi matalalla äänellä.
                      ”Mitä hit-” Waldo aloitti.
                      ”Kaksi lasta äidittä yöllä lumessa.” Eiffel sanoi hiljaa.
Daran nyökkäsi. Waldo katsoi hämillään kumpaakin vuorotellen.
                      ”Tähtien alla heidän aikansa koitti.” Daran jatkoi ja loput muuta Fjoðuriaanit liittyivät häneen ja he kaikki lausuivat kuin messuten. ”Oli kohtalonsa ennalta määrätty: Kumpikaan lapsista selviä ei, Kun heidät kerran on yöhön hylätty. Kirjoitukset heidät kuolemaan vei.”
Tuuli huusi ulvoen, puhaltaessaan alas vuorilta ja lumi pakkaantui vuodan katolle.
                      ”Kiva runo, mutta… mitä vittua?” Waldo äyskäisi. Häntä ärsytti kun oli ainoa, joka ei tiennyt mistä oli kyse.
                      ”Jerchóvan uskonto.” Eiffel sanoi laskien kätensä Waldon olalle. ”Ihmiset täällä uskovat, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu syystä. Kirjoitukset on ’Kohtalon kirja’, jonne kaikkien kohtaloiden tarinat on kirjoitettu. Tai näin uskotaan. Tuo runo oli ote Kirjoituksista.” hän jatkoi. Waldo nyökkäsi hänelle.
                      ”Minun on silti vaikea ymmärtää, kuinka Liittouman kongressi voi koostua uskovaisista? Luulin heidän olevan ateisteja, uskovan vain järkeen ja päättelyyn.” Eiffel sanoi kääntyen Darania päin. Daran nyökkäsi hitaasti sukien partaansa.
                      ”Liittouman kongressi kyllä… mutta olen ymmärtänyt, että Liittouman senaattorit ovat pelkää kulissia ja että lankoja vetelee verhon takana aivan eri tahot. Ja nämä tahot uskovat vahvasti Kirjoituksiin.” Daran sanoi hiljaa.
                      ”Mitä tarkoitat? Ketkä sitten ohjaavat Liittoumaa, jos ei kongressi?” Eiffel kysyi kulmiaan kurtistaen. Daran katsoi kaikkia vakavana. Aivan kuin ei olisi halunnut sanoa sitä ääneen.
                      ”Yhdeksän.” Daran lopulta sanoi. Se oli kuin isku palleaan.
                      ”Voi perkele.” Eiffel henkäisi.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti