Matkalla
Matkan
viides päivä koitti ja Korven reuna häämötti jo horisontissa. Matka oli sujunut
joutuisasti, nyt kun Tomar tiesi minne mennä ja muut seurasivat häntä. Tomar tähysti
idässä kohoavaa Alcatchavuoristoa, josta hän oli liki kuukausi sitten lähtenyt.
Heidän edessään alkaisi pian etelän alanko. Se oli joskus muinoin ollut järven
tai meren pohjaa, mutta veden ehdyttyä se oli jäänyt kuivaksi ja karuksi
erämaaksi. Jos he ratsastaisivat reipasta tahtia, he pääsisivät tasangon reunalle
noin viidessä vuorokaudessa.
Tomar muisti, kuinka oli
aikoinaan ratsastanut samalla tasangolla Daranin kanssa. Hän oli kitissyt
väsymystä ja nälkää ja Daran ei ollut puhunut kahta sanaa päiviin. Tomar
hymähti muistolle jurosta ystävästään.
”Mikä huvittaa?” Osc
kysyi; hän oli ratsastanut huomaamatta Tomarin vierelle.
”Eipä mikään.” Tomar
vastasi hymyillen Oscille, joka ei selvästikään ollut tyytyväinen vastaukseen.
”Mikä sen kaupungin nimi
on, jonne me olemme matkalla?” Ramon kysyi ratsastaessaan myös heidän
vierelleen.
”Demó.” Tomar vastasi.
Myös Luglio ravasi heidät kiinni.
”Deemoo?” Ramon toisti.
”Typerä nimi. Eihän se edes tarkoita mitään.” hän tuhahti halveksuen. Tomar
huokaisi hänen isänsä jyrkkyydelle.
”Se on etelän mó, yksi Jerchóvan suurista kaupungeista.
Meistä nyt suunnilleen kymmenen päivän päässä ratsain. De tarkoittaa siis etelää.” Tomar kertoi täyttäen piippuaan
ratsailla.
”Sinä tiedät tosi paljon!”
Osc huudahti ylpeänä. Tomaria huvitti pikkuveljensä innokkuus.
”En oikeastaan… Olen vain
tavannut paljon väkeä, jotka ovat tienneet paljon.” hän sanoi puhaltaen
savurenkaita, jotka hajosivat tuulen mukana.
”Äh! Älä ole vaatimaton!
Sinä tiedät paljon enemmäin, kuin esimerkiksi nämä vanhat patut!” Osc nauroi ja
Ramon tuhahti hänelle.
”Geatkien ei tarvitse
tietää kaikkea!” isä murahti.
”Toisaalta, tieto lisää
viisautta Ramon, älä unohda sitä.” Luglio sanoi painokkaasti.
Ramon
katsoi häntä hetken jäykästi, mutta naurahti sitten.
”No, jos sinä niin sanot!”
hän sanoi ja näytti taas hyväntuuliselta.
Osc
nojautui lähemmäs Tomaria.
”Jos Luglio sanoisi
taivaan olevan vihreä ja hevosten paskovan kultaa, isä olisi ensimmäisenä
latomassa sontaa säkkiin.” hän kuiskasi ja Tomar meinasi tukehtua savuihinsa.
Illan hämärtyessä heidän hevosensa
olivat rättiväsyneitä, samoin kuin ratsastajansakin ja he päättivät pystyttää
leirin metsään. Heidän purkaessaan varusteita hevosilta Tomar haistoi ilmaa ja
rypisti otsaansa.
”Älkää sytyttäkö nuotiota
vielä. Käyn tarkastuskierroksella.” hän sanoi muille kiinnittäessään Syksyn
riimulla puuhun.
Toiset katsoivat häntä kummissaan, mutta
nyökkäsivät kuitenkin. Tomar otti jousen mukaansa ja lähti pimenevään metsään
kävellen. Jokin sai hänet varuilleen ja oli parempi pelata varman päälle, kuin
katua myöhemmin. Hän kiersi noin kilometrin säteeltä heidän leiripaikkaansa,
koko ajan haistellen ja kuunnellen. Metsä oli hiljainen ja ilmassa haisi
aavistuksen savu. Tomar pysähtyi haistelemaan. Savun haju erottui vain erittäin
heikosti ja koska geatkeilla on herkkä hajuaisti, savunlähde oli
todennäköisesti kaukana. Tomar päätti kuitenkin tähystää ja hän kiipesi
ketterästi lähimpään mäntyyn. Puun latvasta hän katsoi lähimaastoa. Jossain
kaukana näkyi ohut savujuova. Ilmassa ei kuitenkaan tuntunut muuta hälyttävää,
joten Tomar laskeutui alas ja päätti palata leiriin.
Lähestyessään hän haistoi taas savua,
mutta nyt vahvasti. Sitten hän näki loimun ja lähti juoksuun.
”Mitä
te teette?!” Tomar ärähti ja potki nuotiota vihaisena sammuksiin.
Osc
hyppäsi ylös ja Ramonkin säikähti Tomaria, joka oli ilmestynyt pimeydestä
yllättäen.
”Enkö minä sanonut, ettette sytytä nuotiota!!
Oletteko te kuuroja!??” hän vaahtosi.
Luglio
tarttui Tomaria yhtäkkiä tiukasti olkapäästä.
”Emme ole kuuroja. Katsopa
tarkasti Tomar, täällä oli kolme geatkia, joilla on tarkka hajuaisti, tarkat
korvat ja terävät silmät. Luuletko, että sytyttäisimme valkean, jos se ei olisi
turvallista?” hän sanoi tiukasti ja irrotti otteensa Tomarista.
Tomar nielaisi ja katsoi
kaikkia vuorotellen.
”Aivan, tietenkin…
Anteeksi.” hän sanoi pyyhkäisten suutaan.
Osc
pyöräytti silmiään teatraalisesti ja alkoi asetella puita takaisin vielä
kytevään nuotioon. Ramon ja Luglio istuivat alas ja alkoivat keskustella heidän
edellisestä metsästysretkestään. Tomar otti pari askelta taakse päin
epävarmasti ja käveli sitten hevosensa luokse. Syksy katsoi suurilla silmillään,
kun Tomar silitti sen harjaa. Se oli uteliaampi ja valppaampi, kuin vanha Veli.
Tomar hymyili, kun nuori hevonen tuuppasi häntä turvallaan, kerjäten makupalaa.
Hän tuli paremmin hevosten kanssa toimeen, kuin oman klaaninsa jäsenten.
Tomar katsoi sivusilmällään seuruettaan.
Siinä istuivat hänen isänsä, veljensä ja Luglio, joka olisi voinut olla hänen
setänsä. Ja silti he olivat kuin ventovieraita hänelle. Milloin minusta on tullut näin vainoharhainen? Hän kaivoi piippunsa
esiin ja jäi katsomaan sitä. Tomar oli jäänyt koukkuun ruohon rauhoittavaan
vaikutukseen, jota hän kaipasi juuri tällaisina hetkinä: hän oli alkanut
polttaan sen jälkeen, kun Vesja kuoli. Ei,
se oli aikaisemmin… Tomarin mieli synkkeni, kun hän muisteli sitä kuumaa
kesäpäivää, kun hän istui puron rannalla puun varjossa ja poltti ruohoa
puheliaan ystävänsä kanssa.
Tomar täytti piipun pesän ja käveli
vaitonaisena nuotion äärelle istumaan. Hän poltti piippua omissa ajatuksissaan
ja kuunteli vain puolella korvalla keskustelua. Jos hän halusi tehtävän
onnistuvan, hänen täytyi tulla paremmin muiden kanssa toimeen. Jotta hän tulisi
paremmin muiden kanssa toimeen hänen täytyisi hillitä itseään paremmin.
”Aa! Niin Osc oletkos kuullut sitä
tarinaa! Luglio kerro sille!” Ramon huudahti.
Tomar
ei ollut kuunnellut keskustelua, mutta tiesi varsin hyvin mistä jutusta oli
kyse.
”Eräänä iltana Luglio
hävisi. Häntä etsi koko kylä viikon päivät ja kaikki luulivat hänen kuolleen.
Mutta sitten, kuukautta myöhemmin, eräänä sateisena iltana hän palasi. Sen verran
salaperäinen oli katoaminen, ettei kukaan kysellyt missä hän oli ollut, eikä
Luglio sitä kertoisikaan, vaikka sitä kysyttäisiin. Muistona tuolta matkalta
jäi vain tuo arpi hänen kasvoissaan.” Tomar kertoi ulkomuistista. Kaikki
katsoivat häntä hiljaa. Sitten Ramon remahti nauruun, samoin muutkin ja jopa
Tomaria hymyilytti.
”Minäkään en olisi
muistanut sitä noin hyvin!” Ramon hörötti ja paukautti Tomaria selkään
kämmenellään.
”Tottakai Tomar muistaa
sen, jos hänelle on kerrottu tuo tarina edes puolet niin monesti kuin minulle.”
Osc tokaisi ja sai Ramonin ja Luglion nauramaan vielä kovempaa ja Oscin piti
hyssytellä heitä, jottei koko metsä tietäisi missä he olivat.
He
jatkoivat matkaansa varhain aamulla, paksun aamu-usvan verhotessa metsänpohjaa.
He ratsastivat suorinta tietä kohti alankoa, yrittäen silti välttää suurimpia
teitä. Heidän ratsastettuaan useamman tunnin Tomar yhtäkkiä haistoi jotain.
Hänen niskakarvansa nousivat pystyyn, mutta sitten hän muisti eilisillan
tapahtumat ja päätti kartoittaa tilannetta rauhassa. Haju voimistui heidän
edetessään. Savu, terva, veri, kuolema. Nyt Tomar valpastui ja lyhensi Syksyn
ohjia.
”Haistatteko?” hän kysyi
ääntään madaltaen.
Muut
nuuskivat ilmaa ja heidän ilmeensä muuttuivat. Ramon nyökkäsi, samoin
toisetkin. He pysäyttivät hevoset ja jäivät kuuntelemaan. Tuuli humisi hiljaa
puiden latvoissa ja jossain kaukana raakkui varis, muuten oli täysin hiljaista.
Tomar keskittyi. Hän pystyi erottamaan savun seasta kuolleen lihan
epämiellyttävän hajun. Hän etsi hajusta sitä tiettyä piirrettä… Kuten Orven oli
osuvasti kuvaillut, tunkkaisuutta.
”Pitäisikö meidän
tarkistaa tilanne?” Osc kysyi.
”Oletko lyönyt pääsi,
poika? On turvallisempaa, että kierrämme.” Ramon sihahti.
”Ei, tarkistetaan vain.”
Tomar sanoi. ”En haista ketään lähettyvillä. Sitä paitsi kiertäminen
kuluttaa aikaa, jota meillä ei ole.”
Osc ja Luglio nyökkäsivät, mutta Ramon
tyytyi tuhahtamaan happamasti, tavoilleen uskollisena. Tomar kannusti Syksyn
liikkeelle ja he lähtivät ratsastamaan suoraan kohti hajun lähdettä. Nyt he
olivat niin lähellä, että jopa ihminenkin haistaisi savun. Tomar katseli
ympärilleen ja muisti silloin nähneensä yöllä savupatsaan nousevan juuri
täältäpäin. Jokin muljahti hänen vatsassaan, mutta hän piti pokkansa.
Tunnin päästä he näkivät
edessäpäin savuavan talon. He tulivat pienen pellon reunaan ja Tomar hyppäsi
alas ratsailta.
”Jääkää te tänne. Ramon,
tule mukaani.” Tomar sanoi ja kiipesi lahoamispisteessä olevan riukuaidan yli.
Ramon seurasi heti hänen kintereillään heidän kahlatessaan ohrapellon poikki
kohti taloa.
”Minulla on paha tunne
tästä.” Ramon mutisi.
”Sshhh.” Tomar nosti
kätensä ja he hidastivat tahtia.
Talo
oli palanut ilmeisesti yöllä, se ei ollut enää liekeissä, mutta savusi yhä sakeasti.
He tulivat pihaan ja kauhistuivat. Puussa roikkui hirtettynä kokonainen perhe.
Vanhemmat, isovanhemmat ja viisi lasta. Tomarista tuntui pahalta, mutta Ramon
ei varmasti ollut odottanut tällaista näkyä.
”Mitä tuhannen
riivattua..? Kuka..?” hän henkäisi tyrmistyneenä.
”Varjolaiset.” Tomar sanoi
ja katseli ympärilleen pihalla. Hirttopuun alla näkyi askelten painaumia ja
Tomar meni tarkastelemaan niitä lähemmin. Ne näyttivät tavallisilta. Tomar
haisteli ilmaa, muttei erottanut shakaalien lemua. Lisäksi shakaalit tappiovat
aina miekoilla ja keihäillä, ne eivät olisi vaivautuneet hirttämään kokonaista
perhettä. Tämän teki, joku jolla oli kärsivällisyyttä ja tämä oli selvästi
viesti jollekin.
”Meidän on parasta lähteä.
Nopeasti.” Tomar sanoi. Ramon nyökkäsi ja he lähtivät juoksemaan pellon poikki
takaisin toisten luokse.
”Mitä te näitte? Mitä oli
tapahtunut?” Osc kysyi hetkeä myöhemmin heidän kivutessaan ratsujensa selkään.
”Kuolemaa. Pidetään
kiirettä, aikamme käy vähiin.” Tomar sanoi ja he lähtivät ratsastamaan nopeasti
eteenpäin.
Seuraavan
illan tullessa he päättivät yöpyä metsässä olevan kallion suojassa. Ramon jäi
ensimmäisenä kipinään, kun muut painuivat pehkuihin. Tomarin ei tarvinnut
odotella unta kauaa, kun hän oli yhtäkkiä jälleen tutussa metsässä.
Ei taas. Tämän hän oli nähnyt tarpeeksi monesti; hämärän, usvaisen
metsän ja puut, jotka ulottuivat taivaaseen asti. Tomar huokaisi ja lähti
lannistuneena kävelemään, toivoen, että uni muuttuisi joksikin toiseksi. Pian
hänen askeleensa kävivät raskaaksi ja hän näki edessään lämpimän punaisen
hehkun. Yleensä tässä vaiheessa hänet täytti kauhu, mutta ei tällä kertaa.
Tomar hämmentyi. Oliko tämä sittenkään sama uni? Nyt pelon tilalla olikin outo,
lämmin ja seesteinen tunne. Tomar ei kyennyt liikkumaan, mutta se ei kuitenkaan
haitannut. Jokin hänessä toivoi, että tuo punainen loimu tulisi hänen luokseen
ja pian hän näki naisen ääriviivat. Tomar henkäsi. Hän ymmärsi kaiken. Tämä oli
hänen kohtalonsa. Tuo nainen, kuoleman enkeli.
Nainen lähestyi häntä ja
avasi kätensä. Tomar yritti liikkua häntä kohti, muttei saanut jalkojaan irti
maasta. Punaisena loimuava nainen pysähtyi, kädet levitettyinä. Odota minua! Tomar yritti huutaa ja
pinnisteli saadakseen itsensä liikkeelle. Mutta hän ei liikahtanutkaan, eikä hänen
kurkustaan lähtenyt pihahdustakaan. Turhautuminen alkoi täyttää Tomarin. Mitään
hän ei ollut elämässään halunnut yhtä paljon, kuin tuota naista. Tomarin
näkökenttä alkoi hämärtyä ja hän joutui taistelemaan jotta näkisi kunnolla ja
pitääkseen itsensä pystyssä.
Silloin hänen ohitseen
kulki joku. Tomar hätkähti. Koskaan hänen unessaan ei ollut ollut ketään muita.
Tomar erotti miehen, jolla oli vain yksi silmä. Ja hän kulki suoraan
tulenloimuista naista kohden. Ei! Tomar
yritti saada itsensä irti sijoiltaan. Mies pysähtyi naisen eteen, niin että
liekit melkein nielaisivat hänet ja he suutelivat. EI!!
Tomar heräsi
äkisti unestaan. Hän oli yhä sekava unesta ja outo puristava tunne kaiversi
hänen mieltään. Tomar nousi istumaan ja näki Ramonin nuokkuvan nuotion äärellä.
”Mene nukkumaan, minä
jatkan tästä.” Tomar sanoi.
Ramon
hätkähti, kun ei ollut huomanut poikansa heränneen, mutta näytti vilpittömän
helpottuneelta päästessään nukkumaan. Tomar istui hänen paikalleen ja jäi
tuijottamaan tulta. Liekkien loimu muistutti häntä unensa naisesta. Hän ei
saanut naista enää pois mielestään, kuten ei myöskään sitä miestä, vaikkei
Tomar enää muistanut minkä näköinen mies oli ollut. Hän irvisti ajatukselle unesta
ja keskitti ajatuksensa pelkästään tulenloimuiseen naiseen. Tomar ei ollut
ikänä ollut kenestäkään mustasukkainen ja tämä uusi tunne hämmensi, sekä
yhtälailla ahdisti häntä. Hän laittoi kätensä vaistomaisesti taskulleen, missä
hän piti talismaania. He olivat päättäneet vielä ottaa sen mukaan, sillä sitä
voitaisiin vielä tarvita. Tomar ei ollut pitänyt ajatuksesta, mutta oli
tyytynyt kohtaloonsa. Ehkä tämän jälkeen hän pääsisi vihdoin eroon
talismaanista ja kaikesta, mitä se oli tuonut mukanaan.
Seuraavana
päivänä satoi ensilumi. Kevyet hiutaleet leijailivat verkkaisesti harmaalta
taivaalta alas mustaan maahan. Osassa puista oli vielä ruskan värittämät lehdet
oksillaan. Lumi ei pysynyt kauaa maassa, vaan oli jo iltaan mennessä sulanut
pois ja hetken valkeaksi värjäytynyt maisema oli taas synkän ruskea. Pari
päivää myöhemmin he kohtasivat matkallaan pienen joukon erään kylän asukkaita,
jotka olivat matkustamassa Hoviin tavaroineen.
”Miksi te Hoviin menette?”
Luglio oli kysynyt.
”Pakoon varjolaisia.
Shakaalit hyökkäsivät eilen naapurikylään ja me emme jää odottamaan niitä
aloillemme. Täällä ei ole turvallista.” keski-ikäinen punapartainen mies oli
sanonut. Sitten hän katsoi heitä pitkään.
”Mihin te sitten olette matkalle, jos saan kysyä?”mies tiedusteli.
”Demoon.” Tomar vastasi.
Pari naista näytti kauhistuneelta ja
ihmiset vilkuilivat toisiaan.
”Ettekö tiedä?” sama mies kysyi.
Nyt oli Tomarin ja muiden vuoro katsoa
toisiaan. Tomar pudisti päätään ja mies huokaisi synkästi.
”Varjolaiset ovat vallanneet Demon ja
sulkeneet taivastiet. Suosittelen teillekin vaihtamaan suunnaksi Hoviin.” mies
sanoi ja sen jälkeen joukko oli jatkanut matkaansa.
Tomar muisti kuinka
vainoaminen oli alkanut jo ennen kuin hän oli muuttanut vuorille. Kun vielä
viisitoista vuotta sitten varjolaisista ei puhuttu, eikä heitä monet edes
muistaneet, oli tilanne nyt päinvastainen. Varjolaiset hyökkäilivät avoimesti
Jerchóvalaisia vastaan ja oli vain ajan kysymys, milloin todellinen sota
alkaisi.
”Saatamme kohdata
varjolaisia matkallamme. Toivottavasti muistatte, kuinka miekkoja käytetään.”
Tomar sanoi. Luglio oli nyökännyt tiukasti, Osc oli näyttänyt aavistuksen
huolestuneelta, mutta Ramon oli vain nauranut.
”Älä poika luule, ettei
isäsi ole koskaan taistellut ketään vastaan! Se on kuin uiminen, ei kuule
unohdu niin helposti!” hän oli virnistänyt ja taputtanut miekkansa huotraa.
Tomar
uskoi häntä. Olihan päällikkö Arthoskin sanonut Ramonia ja Lugliota ’parhaiksi
miehikseen’ ja sellaista ylistystä tuskin sai ilman syytä. Oscilla sen sijaan
ei varmasti ollut kokemusta tarpeeksi ja Tomar oli levoton hänen puolestaan.
Hän muisti kuinka oli itse ollut nuori ja kokematon Oscin ikäisenä. Jos minä selvisin hengissä, niin kyllä
hänkin selviää. Tomar ajatteli ja päätti luottaa veljeensä.
Matka jatkui samoissa
apeissa tunnelmissa. He näkivät tuhottuja kyliä, tapettuja ihmisiä ja kerran myös
shakaaleja. He olivat juuri saapumassa alangon reunamaille, kun he äkkäsivät
kaukaisuudessa kolme Varjon shakaalia.
”Mistä tiedät ovatko ne
Varjon vai Liittouman shakaaleja?” Osc kysyi heidän painuessaan piiloon puiden
taakse.
”Varjon shakaalit
pukeutuvat erilailla. Liittouman shakaaleilla on valkoiset, peittävät haarniskat
päällään. Olen kerran nähnyt niitä, joten erottaisin ne kyllä.” Tomar vastasi.
He
tarkkailivat tilannetta piilostaan. Shakaalit olivat kaukana ja he olivat
onneksi tuulen alla, joten välitöntä vaaraa ei ollut. Kuitenkin oli parempi
pelata varman päälle. Tomar tähysti puun takaa alangolle. Shakaalit olivat
menossa Dewavuorille päin, jossa oli niiden tukikohtia ja vankityrmät…
He odottivat niillä sijoillaan,
kunnes shakaalit olivat varmasti kaukana, ennen kuin jatkoivat matkaansa
tasangolle. Shakaalien näkeminen oli saanut heidät varovaisiksi ja he
ratsastivat yhtä soittoa koko yön läpi ja vielä seuraavan päivän, kunnes
saapuivat etelän metsään. Sitten vasta he antoivat itselleen luvan pysähtyä ja
levähtää.
Tomar ei kuitenkaan voinut
levätä. Vaikka hän yritti nukkua, sama uni toistui aina yhä uudestaan ja
uudestaan. Vaikka hän kävi monesti hereilläkin, uni jatkui aina kun hän nukahti
uudestaan. Tomar oli nähnyt tämän unen jokaisena yönä matkan aikana, eikä se
antanut hänelle rauhaa. Aamuyöstä hän heräsi jälleen heistä märkänä, hulluna
mustasukkaisuudesta. Hänen oli määrä
saada tuo nainen. Miksi muuten talismaani olisi osoittanut hänet Tomarille? Miksi
muuten hän näkisi naisesta unia joka yö? Päivisinkin hänen ajatuksensa
vaelsivat tuohon salaperäiseen kaunottareen. Mutta kuka se mies on? Tomar tunsi vihan kuumentavan hänen poskiaan
hänen ajatellessaan sitä unensa miestä. Yksisilmäinen hirviö, joka ryöstää
hänen rakastamansa naisen. Hänen valittunsa. Tomar teki päätöksen. Kuka ikinä
se mies olikaan, oli selvää, että Tomarin tulisi hankkiutua hänestä eroon. Vain
siten hän saisi sisäisen rauhan ja unelmiensa naisen.
Tomar käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa,
mutta oli aivan liian kiihdyksissä kyetäkseen enää nukkumaan. Hän jäi
tuijottamaan tähtiä ja puolikkaita kuita. Syksy oli taittunut kohti talvea ja vaikka
päivät olivat vielä toisinaan lämpimiä, yöt olivat jo hyytävän kylmiä. Tomar
kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen ja puristi silmänsä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti