lauantai 18. lokakuuta 2014

Viimeinen Luku - Kappale 2




Tehtävä

Ramon kaatoi viimeisen tilkan viinileilistä Tomarin kuppiin, vaikkakin se viimeisin tippa putosi pöydälle jättäen puiseen pintaan ruskean läikän. Tomar otti pitkän rauhoittavan hörpyn. Viini oli paksua ja makeaa, se lämmitti ja järjesti ajatuksia mukavasti.
                      ”Oletko aivan varma tästä?” Ramon kysyi Orvenilta huolestuneena. ”Etkö sinä voisi tehdä sitä? Sinähän tässä shamaani olet!” hän lisäsi istuen alas Päällikön viereen.
Orven naurahti ja otti pitkät henkoset Arthosin piipusta.
                      ”En minä enää, kiitos vain. Kivi on niin voimakas, että se syö tällaista ruttuista  vanhusta. Tomarille on syntynyt siihen side vuosien varrella. Kun suljin silmäni näin mielessäni talismaanin elinkaaren. Ja näin Tomarin kuljettamassa talismaania mukanaan, joten uskon, että hän voi käyttää sitä.” Orven sanoi narisevalla äänellään ja kääntyi Tomarin puoleen. ”Ole hyvä, se ei tapa sinua. Korkeintaan satuttaa.” hän sanoi ilkikurisesti.
                      Tomar ei pitänyt tästä, mutta jos se oli ainoa keino… Hän veti talismaanin lähemmäs ja henkäisi syvään.
                      ”Muista keskittyä olennaiseen. Ajattele ennustuksessa manittua pelastajaa.” Orven vielä lisäsi.
Tomar vielä anoi katseellaan apua muilta läsnäolijoita, muttei saanut vastakaikua. Hän rohkaisi mielensä; vain hän kykenisi tähän, ei kukaan muu. Tomar nojautui lähemmäs Talismaania ja yritti heittää mielestään pelkonsa. Hän keskittyi ajattelemaan ennustusta ja Deewan mystisiä sanoja.
Tomar hivutti käsiänsä varovaisesti kohti kiveä. Tuntui hullulta yrittää tarkoituksllisesti koskea talismaaniin, kun juuri sitä hän oli aina yrittänyt välttää. Tomar epäröi ja oli vetämässä käsiään pois, kun yhtäkkiä Talismaani imaisi hänen kämmenensä kiinni itseensä. Tomar tunsi kiven polttavan käsiään ja kirkkaiden värien tulvivan huoneeseen, joka alkoi muuttaa muotoaan vääristyneesti. Kaikki hätkähtivät. Polte tuntui porautuvan Tomarin käsien läpi ja häntä heikotti. Sitten hänen kätensä irtosivat ja Tomar horjahti siitä missä istui. Hän huohotti ja piteli käsiään, joihin sattui viheliäisesti.
”Mitä äsken tapahtui? Näitkö mitään Tomar? Näkyjä, toista ennustusta?” Ramon kysyi hänen vierestään. Tomar katsoi häntä pöllämystyneenä. Hän ei osannut sanoa oliko isä tosissaan vai ei.
”...En..” Hän vastasi ja yritti kasata itseään.
”Muistitko keskittyä olennaiseen?” Orven kysyi, silmäillen Tomaria tiukasti.
”En... Kaikki oli niin sekavaa ja se kipu...” Tomar sanoi ja katsoi käsiään.
”Poika, älä anna kivun voittaa ajatuksiasi. Pidä pääsi lujana ja yritä uudestaan.” Orven sanoi ja kopautti kävelykepillään Tomaria ohimoon. Tomar mulkaisi Orvenia, vaikka tiesi vanhuksen olevan oikeassa.
”Hyvä on. Minä yritän uudelleen.” Tomar vastasi epävarmana.
Orven ja päällikkö nyökkäsivät Tomarille rohkaisuksi. Ramon sen sijaan seisoi kädet puuskassa, näyttäen epäilevältä ja huolestuneelta. Isä olisi saanut tukea häntä enemmän, mutta toisaalta, hän oli ollut niin pitkään poissa... Hän ei voisi olettaa, että kaikki olisi maagisesti kuin ennen hänen lähtöään.
Tomar asettui kiven eteen ja tuijotti sitä keskittyneesti. Keskity olennaiseen, olennaiseen.... hän mietti ankarasti.  Älä anna kivulle voimaa... Sitten hän tarttui Talismaaniin uudestaan. Välittömästi polte tarttui Tomarin käsiin ja tuntui levittyvän hänen käsivarsiaan pitkin koko hänen kehoonsa. Keskity, keskity! Tomar hoki itselleen ja hän tunsi veden valuvan silmistään kivun voimasta. Sitten hän näki tulenomaisten lieskojen iskevän kivestä ja ne levisivät pitkin Tomarin käsivarsia. Valo täytti huoneen. Keskity Tomar, keskity! Tomar sulki silmänsä ja tunsi tempautuvansa irti siitä missä oli ollut.
Hän näki puita, jotka kiitivät hänen ohitsensa. Hän oli metsässä. Maisemat vaihtuivat huimaa tahtia hänen ympärillään samalla, kun polte käsissä vain yltyi. Tomar haukkoi henkeään. Metsä katosi ja hänen ympärilleen aukesi aavikkomaisema, joka jatkoi menoaan huimaa tahtia. Tomarista tuntui kuin olisi lentänyt valtavalla nopeudella. Kaukaisuudesta Tomar erotti kaupungin, jota kohti hän eteni, mitä hurjinta vauhtia ja samassa silmänräpäyksessä Tomar oli jo kaupungissa jylhän valkoisen rakennuksen edessä.
Yhtäkkiä kaikki pimeni ja kipu hänen käsissään yltyi sietämättömäksi. Kuin joku yrittäisi hakata niitä irti. Tomar yritti irrottaa otettaan kivestä, mutta hän ei tiennyt miten. Ne olivat liimautuneet kiven karheaan pintaan. Tomar tahtoi huutaa kivusta, mutta ääntäkään ei lähtenyt. Hän ei nähnyt mitään, ei edes itseään. Huone katosi ja ympärillä oli täysin pimeää. Kipu voimistui ja Tomar parkui tuskasta, mutta hänen huutonsa tuntui tulevan jostain todella kaukaa, kunnes hän ei kuullut enää pihaustakaan. Se tapahtui taas. Tomar näki naisen tulevan häntä kohti. Neidolla oli kirkkaan tulenpunaiset hiukset, mutta Tomar ei erottanut hänen kasvojaan. Tämä on loppuni, Tomar ajatteli. Tämä kipu on kuolemakseni ja tuo kuoleman enkeli on vievä minut Triooniin. Punaiset lieskat. Kuoleman punainen Trioon. Yhtäkkiä kipu lakkasi.


Tomar aukaisi silmänsä vaivalloisesti kuin pitkän unen jälkeen. Hän oli jälleen päällikön hämyisessä majassa. Kaikki kolme miestä olivat kerääntyneet hänen ympärilleen. Orvenilla oli Talismaani kiedottuna ryijyyn ja Ramon sätti häntä ’vastuuttomuudesta’ ja ’mielipuolisuudesta’. Päällikkö kumartui Tomarin ylle huolestuneena.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi.
Nyt vasta Tomar ymmärsi makaavansa lattialla, jonne oli ilmeisesti pudonnut tuolilta.
”Kyllä olen.” Tomar sanoi. Hänen äänensä kuulosti käheältä ja hänen kurkkuansa kivisti. Hänen käsissään tuntui vielä kihelmöivä polte. Päällikkö auttoi Tomarin ylös lattialta. Ramonkin lopetti Orvenin mollaamisen ja riensi auttamaan poikaansa takaisin pöydän ääreen.
”Onko kaikki hyvin poika? Olimme saada kohtauksen puolestasi!” Ramon vaahtosi kiihtyneensä.
”Olen.. kunnossa. Mitä tapahtui?” Tomar vastasi.
”Tipuit lattialle.” Orven sanoi istuutuessaan takaisin pöytään. Ramon katsoi häntä murhaavasti.
”Näytti kuin olisit syttynyt tuleen ja huusit kuin joku olisi yrittänyt viedä henkesi! Lopetit vasta, kun otimme tuon, tuon…riivatun murikan käsistäsi!” Ramon sanoi jo niin kiihdyksissä, että päällikön oli pyydettävä tätä istuutumaan ja rauhoittumaan.
”Kyllä mekin olemme huolissamme, Ramon. Mutta mitä tapahtui, mitä näit Tomar?” Päällikkö sanoi istuutuen Tomarin viereen. Tuli hiljainen hetki. Tomar joutui kertaamaan kokemiaan tapahtumia mielessään. Puut, aavikko, kaupunki…
”Tiedän missä se geatki on.” Tomar sanoi.
Kaikki katsoivat häntä hiljaa. Päällikkö näytti miettivän jotain, muttei sanonut mitään. Kuului kopsahdus; Orven oli laskenut Talismaanin taas pöydälle. Tomar havaitsi Ramonin vilkaisevan kiveä inhoten.
”Kansamme tulevaisuus…” Päällikkö sanoi hiljaa ja puisteli päätään.
Tomar toivoi päällikön jatkavan, mutta joutui tyytymään hiljaisuuteen. Arthos istui vain vakavana tuijottaen käsiään.
”Päällikkö, meidän pitää toimia!” Ramon huudahti turhautuneena.
Kaikki kääntyivät katsomaan Ramonia. Tämä ei ollut enää kiihdyksissä, mutta hänen silmistään paistoi jokin outo vimma, joka sai hänet täyteen uutta puhtia.
”Etsitään se pelastaja, kuka hän ikinä onkaan. Etsitään hänet käsiimme ja pelastetaan kansamme tuholta!” Ramon jatkoi ja nousi vielä ylös penkistään sanojensa painoksi. Päällikkö katsoi häntä hieman epäilevästi, mutta jokin tuntui saavan hänet virkeämmäksi.
”Minä voin lähteä. Minä tiedän tien tämän pelastajan luo.” Tomar sanoi käheällä äänellään ja katsoi päällikköä vakavana.
”Jos Tomar lähtee, niin minä menen hänen mukaansa!” Ramon sanoi. Hän asteli Tomarin luo, laski kätensä tämän olkapäälle ja kääntyi päällikköön päin. Päällikkö oli yhä vaiti.
”Mielestäni,” päällikkö aloitti rauhallisena ”...meidän tulisi tehdä tämä harkitusti. Kyse on kuitenkin koko rotumme tulevaisuudesta. Emme halua kaiken kaatuvan turhaan hätiköintiin.” hän sanoi painokkaasti.
Ramon, joka vielä hetki sitten seisoi, istuutui jokseenkin tyytymättömänä alas. Tomar hieroi yhä polttelevia käsiään. Hän katsoi pöydällä lojuvaa talismaania. Se suorastaan huokui voimaa ja uhkaa.
                      ”Mutta emme saa viivytellä enää turhaan. Mistä tiedämme; pian voi olla jo liian myöhäistä toimia!”  Tomar sanoi painokkaasti.
                      ”Poika on oikeassa. Mitä me enää odotamme!” Ramon puhisi.
                      ”Etkö kuunnellut Ramon? Emme me voi rynnätä noin vain sankariretkille! Ymmärräthän että…” päällikkö aloitti, muttei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun sen keskeytti oven ulkopuolelta kuulunut kolahdus ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, sisään rynnistivät Osc ja Luglio. Molemmat näyttivät kiihtyneiltä.
                      ”Mitä täällä tapahtuu? Kuulin huutoa ja hain…!” Luglio aloitti, mutta
Ramon juoksi molempia kohden keskeyttäen hänen puheensa.
                      ”Kuulit oikein, mutta te ette voi nyt jäädä tänne.” Hän sanoi kääntäen molemmat takaisin Oscin yrittäessä vastustella.
                      ”Anna heidän jäädä Ramon. Minusta tuntuu, että on hyvä jos hekin kuulevat.” Arthos sanoi rauhallisesti.
Ramon ei sanonut mitään päästäessään irti Lugliosta ja Oscista. Päällikkö viittoi kolmikon istumaan pöytään heidän seuraansa. Luglio vaikutti jo rauhallisemmalta, joskin hieman hämmentyneeltä, mutta Osc oli yhä kiihdyksissä.
                      ”Voisitteko nyt kertoa, mitä se huuto oli? Muut ulkona eivät sitä kuulleet, muuten en…” hän alkoi selittää, kunnes päällikkö nosti kätensä vaikenemisen merkiksi ja Osc hillitsi itsensä. Hiljaisuudessa kaikki odottivat selitystä. Kaikkien katseet kääntyivät kukin vuorollaan kohti päällikköä, joka istui hiljaa odottaen täydellistä huomiota läsnäolijoilta.
                      ”Osc, Luglio, te tulette kuulemaan koko tarinan myöhemmin, mutta selitän kaiken nyt lyhyesti. Kuten varmasti tiedätte, kansamme kuolee. Varjo leviää, sen muurit kasvavat ja vievät meiltä elintilaamme. Ruokaa ei ole ja metsässä on vaarallista liikkua. Olen tehnyt kaikkeni, jotta tältä kohtalolta vältyttäisiin, mutta se ei ole enää minun käsissäni.
Saimme juuri todistaa näkyä, jonka mukaan on olemassa henkilö, geatki, joka pelastaa kansamme tulevaisuuden muuten varmalta tuholta.” Arthos lausui ja kun kukaan ei sanonut tähän mitään, hän jatkoi.
”Joten…” päällikkö katsahti kaikkia pöydässä istuvia vuorollaan ”…Tomar ja Ramon ovat lupautuneet lähteä etsimään tätä ’valittua’ ja pyytämään häntä auttamaan kansaamme. Ja kuten olin sanomassa, ennen kuin te kaksi ryntäsitte sisään, tämä tehtävä on suoritettava hiljaisesti. Ymmärrättehän, etten tahdo aiheuttaa epätoivoa näinä synkkinä aikoina.” hän sanoi hiljaa.
                      ”Epätoivoa? Eikö tämä juuri antaisi kansalle toivoa ja uskoa paremmasta huomisesta epätoivon sijaan?” Osc ihmetteli katsoen tiiviisti Arthosta.
                      ”Olet vielä nuori Osc… Kyllä, se antaisi toivoa aluksi. Sitten heidän mieliinsä hiipisi ajatus siitä, että retki epäonnistuisi ja olisimme tuomittuja. Ei Osc, turhan toivon antaminen vain pahentaisi tilannetta. Kansa alkaisi tehdä hätiköityjä päätöksiä ja vaipuisivat apatiaan ja juuri se kääntäisi heidät helposti varjoon. Silloin olisi viimeisinkin toivo menetetty ja geatkien suku sammunut. On vain parempi, että Tomar ja Ramon tekevät tehtävänsä kaikessa hiljaisuudessa.” päällikkö sanoi ja näytti yhtäkkiä kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän selvästi otti kansansa kohtalon omana murheenaan.
                      ”Mutta miksi lähettää heidät keskenään tekemään näin tärkeää tehtävää. He tarvitsevat kaiken mahdollisen avun mitä vain voivat saada.” Luglio sanoi yllättäen. Hänen ilmeensä oli tiukka ja äänensä määrätietoinen. ”Minä lähden mukaan.”
                      ”Luglio…” Arthos aloitti.
                      ”Minäkin lähden! En päästä veljeäni enää yksin matkaan ja jos sillä on merkitystä, tahdon tehdä voitavani kansani eteen.” Osc sanoa paukautti keskeyttäen päällikön puheen. Arthos oli vaiti. Hän katsoi vakavana molempia heistä, kunnes antoi pienen hymyn levitä kasvoilleen.
                      ”Noin puhuu ehta geatki. Lähtisin itse mukaan, mutta en voi jättää kylää oman onnensa nojaan. Sitä paitsi oma lähtöni antaisi enemmän painoarvoa tälle tehtävälle kyläläisten mielessä, jota emme nyt halua. On hienoa, että te itse haluatte mukaan. Minun ei tarvinnut pyytää teitä.” Arthos sanoi ja hymyili nyt niin kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen sydämeltään.
”Tiedän että teihin kaikkiin voi luottaa. Ramon ja Luglio, te olette parhaimmat mieheni. En voisi kuvitella keitään muita, jotka sopisivat paremmin tähän tehtävään. Osc, uskon että sinussa virtaa samaa rohkeaa verta kuin isäsi suonissa. En epäile hetkeäkään lähettää sinua matkaan. Ja Tomar.” päällikkö kääntyi Tomariin päin ”Sinä olet nähnyt maailmaa enemmän kuin kukaan muu meistä. Olet nähnyt varjon silmästä silmään; nähnyt mitä se voi tehdä, jos ei osaa olla varuillaan. Sinä tiedät mitä näiden metsien takana on ja vaikka sinulla olisi ollut mahdollisuus jäädä avaraan maailmaan, päätit silti palata takaisin. Näin ollen tiedän, että sinuun voi luottaa kuten veljeen. Te kaikki olette minulle veljiä.” Arthos päätti lauseensa.
                      ”Kiitos päällikkö.” Tomar sanoi hiljaa ja hymyili vaitonaisesti.
                      ”Pitäisikö meidän siis lähteä? Onko viisasta viivytellä enempää?” Osc kysyi hetken hiljaisuuden päätteeksi.
                      ”Itse asiassa on, Osc.” Luglio sanoi yllättäen. ”Kuten päällikkö Arthos juuri sanoi, tämä retki on tehtävä sen suurempaa hälyä pitämättä. Jos lähdemme välittömästi, saa tehtävämme akuutimman kuvan, kuin jos lähdemme vasta myöhemmin. Henkilökohtaisesti olisin sitä mieltä, että odotamme viikon ja sitten lähdemme.” hän jatkoi.
                      ”Olet aivan oikeassa Luglio.” Arthos sanoi ja muut olivat samaa mieltä. Ainoastaan Ramon näytti jälleen vakavaa naamaa. Päällikkö huomasi sen.
                      ”Jokin painaa mieltäsi Ramon. Mikä on?” hän sanoi.
                      ”Ymmärrän kantasi oi päällikkö, mutta mielestäni on silti väärin, etteivät muut saa tietää retkemme tarkoitusta. Heillä on oikeus tietää. Kaikkien näiden kauheuksien jälkeen.” Ramon sanoi synkkänä.
                      ”Ehkä me kerromme heille, mutta emme vielä. Kaikki aikanaan.” Arthos lausui ja laski kätensä Ramonin olalle.
                      ”Suunnitellaan retkeä lisää huomenna. Mutta nyt... Luulen että meillä jäi juhlat kesken!” Päälikkö sanoi ja nousi ylös. Muut nyökkäsivät ja nousivat myös. Orven ojensi talismanin Tomarille, joka kääri sen piiloon. Sitten he kaikki liittyivät ulkona juhlivien joukkoon.

Viikkoa myöhemmin aamu sarasti hämyisenä. Raskas usva leijaili metsän pohjalle alas kukkuloilta. Taivas oli peittynyt harmaaseen pilvimattoon. Tuntui kuin yö olisi halunnut jatkua vielä muutaman tunnin. Edes linnut eivät laulaneet.
                      Kylän laidalla pieni seurue teki lähtöä. Tomar, Osc ja Luglio pakkasivat tavaroitaan hevosten selkään. Tomar silitti ratsunsa kiiltävää turkkia. Veli oli jo liian vanha ja Tomar oli saanut yhden Arthoksen hevosista ratsukseen retkeä varten. Hevosen nimi oli Syksy, sillä oli vaalea harja ja tumma turkki. Se oli hieman isompi kuin Veli, mutta pienempi kuin hevoset, mitä ihmiset käyttivät. Osc oli jo hypännyt ratsunsa selkään ja ravasi levottomana kehää muutaman metrin päässä.
                      Tomar kääntyi kohti kylää ja näki Ramonin, Mirenan ja Arthoksen lähestyvän kohti. Aamu oli niin varhainen, että maankannella ei näkynyt ketään, ei edes kotieläimiä. Ramonin tavarat olivat jo pakattu ja hän alkoi nousta hevosensa selkään. Mirena tarrasi miestään hihasta ja sanoi tälle jotain. Tomar ei kuullut heidän keskusteluaan. Mirena näytti hyvin ahdistuneelta ja Ramon halasi tätä lujasti. Ramon loikkasi ratsunsa selkään ja ratsasti lähemmäs. Arthos käveli matkalaisten viereen. Mirena jäi seisomaan kauemmas.
                      ”Olkoon Trioon teille suopea ja toivon, että kaikki menee hyvin.” Arthos sanoi matalalla äänellä. ”Kerron kyläläisille, että lähdette etsimään muita geatkeja kaupungista. Mutta jos ette palaa ennen talvea, kerron heille totuuden. Sitten me valmistaudumme pahimpaan.” hän jatkoi ja näytti vakavalta.
                      ”Me palaamme ja tuomme sen geatkin mukanamme.” Tomar sanoi ja ojensi kätensä Arthokselle. Päälikkö puristi Tomarin kättä.
                      ”Onnea matkaan.”

Tomar, Ramon, Luglio ja Osc kannustivat hevosensa laukkaan. Tomar katsoi vielä taakseen ja näki äitinsä hautaavan kasvonsa käsiinsä. Tomarista tuntui pahalta jättää äitinsä jo toistamiseen itkemään. Jos tämä matka koittuisi heidän kohtalokseen Mirena jäisi aivan yksin. Tomar puristi suitsia käsissään. Äiti, me tulemme vielä takaisin, usko minua! Sitten kylä katosi heidän takanaan ja edessä oli vain sumuinen metsä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti