Kotiin
paluu
Oli
kaunis syksyinen päivä. Aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, seuranaan
ainoastaan ohuet pilvet, jotka
piirtyivät juovina taivaalle. Lempeä tuulenhenkäys tuntui mukavalta kasvoilla
pitkän, helteisen päivän jälkeen. Kesä oli ollut painostavan kuuma ja vihdoin
saapuneet viileät tuulet olivat enemmän kuin tervetulleita. Tomar pyyhkäisi
hiuksia syrjään, antaen ilmavirran viilentää kasvojaan, ja katsahti sitten ylemmäs.
Hänen edessään kohosi kukkula, jonka päältä hänellä oli ollut tapana katsella
maisemia. Nyt, lähes viisitoista vuotta myöhemmin hän oli palannut tämän saman
kukkulan luokse. Tomar oli vihdoin palannut kotiin.
Tomar kannusti Veljeä, joka kulki
hitaasti hänen perässään. Pieni hevonen oli yhä hänen mukanaan, mutta Tomar ei tohtinut
ratsastaa sillä enää pitkiä matkoja. Veljestä oli tullut vanha, eikä sen selkä
kestänyt enää niin hyvin. Sen ennen niin kiiltävä karva oli nyt kauhtunut ja
harmaa. Mutta sen silmät olivat yhä kirkkaat. Tomar tiesi ystävänsä sinnittelevän
niin kauan, kuin ne loistivat elämänhalua.
Muutama viikko sitten eräs kievarin
pitäjä oli kehottanut Tomaria hankkimaan paremman ratsun, mutta Tomar ei
aikonut luopua Veljestä. Ei nyt, kun he olivat kokeneet yhdessä jo niin paljon.
Hän torjui miehen tarjoaman kaupan, jossa olisi saanut nuoren ratsun ja Veli
olisi mennyt makkaraksi. Se ei ollut uskollisen ratsun arvoinen loppu. Hän
tahtoisi omin käsin laskea hevosensa maahan ja jättää hyvästit.
Tomarista tuntui epätodelliselta,
suorastaan huojentavalta olla vihdoin kotona, mutta hänen mielensä ei ollut
levollinen. Kotiinpaluuta varjosti viesti, jonka vuoksi hän oli lähtenyt takaisin
kotikonnuilleen. Kesän alussa Tomar oli kohdannut mustaratsastajaan. Mies oli
tunnistanut Tomarin ja antanut hänelle kirjeen Daranilta. Kirjeessä Daran
kertoi että varjolaiset olivat löytäneet uinuvan valtiattaren. Talismaanilla ei
ollut heille enää käyttöä, ja Varjolaiset olivat lakanneet etsimästä sitä.
Vaikka suuri taakka oli pudonnut hänen
harteiltaan, Tomar koki turhauttavaksi, että kaikki mitä hän oli uhrannut Talismaanin
suojelemiseksi, olikin turhaan. Hän oli vihoissaan ollut vähällä viskata kiven
Taygajärven pohjaan, mutta silloin hän oli tavannut sen miehen. Punaisiin
pukeutunut ja puheeltaan outo... Tomar kurtisti kulmiaan muistellessaan miehen runollisia
sanoja.
”Miksi
haluat hävittää jotain, jolla voit pelastaa kansasi?”
Tuon salaperäisen muukalaisen
kohtaaminen yhtälailla aiheutti levottomuutta, kuin myös hämmennystä Tomarissa.
Kuka tai mikä Deewa oli? Miksi mies
hurjistui kuullessaan Suuren Pakkasen nimen? Miksi hän oli varoittanut Tomaria?
Kaikki tämä ja tuhat muuta kysymystäå pyöri Tomarin päässä. Hän veti syvään
sisäänsä metsän tuoksua ja huokaisi. Yksi asia oli varmaa. Nyt häntä ei enää vainottu
ja hän voisi palata kotiin. Niinpä Tomar oli ottanut suunnaksi Korvenpään. Ajatus
siitä, että Varjolla oli nyt uusi mahtava johtajatar, tuntui karmivalta, mutta
Tomar yritti olla ajattelematta sitä.
Metsäpolku,
jota pitkin Tomar oli aina nuorempana juossut kotiinsa kukkulalta, oli
rehevöitynyt huomattavasti viime näkemältä. Saniaiset kasvoivat nyt siinä,
missä ennen oli ollut naapurin perunamaa ja siinä missä ennen ylitettiin oja
kaatunutta puuta pitkin, oli nyt jo pieni virta, jota ei voinut ylittää
kastelematta jalkojaan. Kaikki tuntui niin samalta, mutta silti niin
erilaiselta.
Metsä
humisi niin kuin aina ennenkin, kuin toivottaen hänet tervetulleeksi kotiin.
Tomar tunsi itsensä jälleen kuusitoistavuotiaaksi tarpomassa pitkin
metsänpohjaa kohti hänen lempipaikkaansa, josta hänellä oli tapana tähystää
maisemia. Hän oli syventynyt muistoihinsa, kun hän kuuli huudon.
”Seis!”
Samassa
Tomarin eteen hyppäsi ylhäältä puusta nuori geatki. Nuorukaisella oli vaaleat,
pojaksi epätyypillisen pitkät hiukset, jotka oli solmittu poninhännälle ohuella
narulla. Hänellä oli yllään kevyt nahkahaarniska ja hän tähtäsi Tomaria
jousella. Nuorukaisen ilme oli tiukka ja uhkaava.
”Mikä mies sinä olet ja millä asialla
kuljet? Mistä kylästä tulet, kerro!” mies tiuskaisi.
Tomar
katsoi poikaa rauhallisesti; hän ei nähnyt mitään syytä hermostua, vaikka
nuorukainen olikin tosissaan. Tomarin käsi lepäsi miekkansa huotralla; hän
saisi vedettyä miekan esiin nopeasti, eikä nuorukainen edes ehtisi tajuta mikä
häneen iski. Tomarilla ei kuitenkaan ollut tarkoituksena taistella omiaan
vastaan.
”Eikö täällä vanha matkaaja saa enää
kotiinsa palata?” Tomar vastasi tyynenä.
Geatki katsoi Tomaria pitkään
kuononvarttaan myöten. Poika silmäili häntä epäluuloisena päästä varpaisiin ja
Tomar ehti jo miettiä uskooko poika häntä, vai joutuuko hän kohottamaan aseen
kaltaistaan vastaan. Yllättäen nuorukaisen silmät laajenivat. Hän löysäsi
jännettä ja laski jousensa alas.
”Tomar?” hän kysyi kummissaan.
Nyt
Tomar oli vuorostaan hieman yllättynyt.
”Mistä tiedät nimeni?” hän ihmetteli.
Nuorukaisen
naama levisi virneeseen ja hän levitti kätensä.
”Se olet sinä Tomar! Minä tiesin
että sinä palaisit!” hän huudahti ja hyökkäsi syleilemään Tomaria.
”Anteeksi, mutta tunnenko sinut?” Tomar
sanoi hieman kiusaantuneena, kun ei vieläkään tunnistanut nuorukaisen kasvoja. Geatki
irrotti otteensa Tomarista ja virnisti leveästi.
”Niin, ethän sinä varmaan tunnista
minua, mutta se olen minä, Osc!
Veljesi!” nuorukainen naurahti. Tomar ei
ensin ollut usko korviaan, mutta sitten olikin hänen vuoronsa iloita.
”Niin oletkin! Osc! Ja oletpa kasvanut
hirveästi! Velikulta, annahan toinen rutistus!”
Ja
he syleilivät toisiaan uudestaan, ennen kuin lähtivät kävelemään yhdessä kohti
kylää.
”En oikeastaan saisi lähteä vartiopaikaltani,
mutta tämä on erikoistapaus.” Osc sanoi yhä virnistäen leveästi laittaessaan
nuolensa vyötäisillä roikkuvaan viiniinsä. Jousi näytti erehdyttävästi samalta,
jonka Tomar oli joskus omistanut.
”Kuinka läntisessä siivessäkin on
nykyään vartiopaikka? Ei ennen ollut.” Tomar ihmetteli. Oscin kasvot
vakavoituivat ja hän katsahti jalkojaan.
”Viime vuosina Varjolaiset ovat alkaneet
ahdistella meitä yhä enemmän. Emme voi olla enää liian varovaisia. Vartiopaikkoja
on lisätty, samoin vuoroja. Nyt kaikki kynnelle kykenevät joutuvat vartioon
ainakin kerran päivässä.”
Tomar ei ollut uutisesta ihmeissään,
ainoastaan murheissaan. Hän jos kuka tiesi Varjon mahdin kasvaneen ja hänestä
tuntui, että geatkeja vainottiin nimenomaan hänen ja talismaanin takia. Tomar tuijotti
ilmeettömästi maahan, kunnes Osc puhui hänelle jälleen.
”Mutta missä sinä olet ollut kaikki nämä
vuodet? Kävitkö sinä niissä isoissa lasikaupungeissa, minne sanoit meneväsi
silloin kun lähdit? Millaista siellä oli?” Osc kyseli innoissaan. Tomar
naurahti.
”Olen käynyt vaikka missä, mutta kerron
niistä myöhemmin. Vie minut ensin Mirenan ja Ramonin luokse.” hän sanoi.
Pitkälle heidän ei tarvinnutkaan
kävellä, kun he jo saapuivat Korvenpään kylään. Tomarin suu loksahti auki.
Kylä, joka ennen aukesi puiden latvoihin, oli levittäytynyt myös maan tasalle.
Oikeastaan sitä ei enää voinut kyläksi sanoa, vaan pikemminkin kaupungiksi.
Pian heidän edessään aukesi vilkas tori joka kuhisi elämää. Geatkeja oli paljon
enemmän kuin silloin, kun Tomar oli lähtenyt.
”Onpa Korvenpää kasvanut näiden vuosien
aikana.” Tomar henkäisi.
”Niin, mutta se ei ole pelkästään hyvä
asia.” Osc sanoi vakavana. ”Shakaalit ovat häätäneet ja polttaneet muiden
veljiemme kyliä. Pohjoisessa peikot ovat terrorisoineet Korven asukkeja, samoin
idässä. Hyökkäyksistä selviytyneet ovat hakeneet täältä turvaa. Korvenpää on
viimeinen lajiaan. Mutta pelkään, ettei kotiamme pian ole, mikäli asiat
jatkuvat näin. Jotkut huhuavat sodasta ja toiset puhuvat Korvesta pois
muuttamisesta. Kaupunkeihin.” hän sanoi synkkänä.
Tomar katsoi kadulla kuhisevia geatkeja
vaitonaisena. Hänen sisällään tuntui epämiellyttävä kylmyys. Tomar ajatteli
kaikkia miehiä, naisia ja lapsia, jotka varjolaiset olivat tappaneet hänen
takiaan.
Osc ja Tomar jättivät Veljen läheiseen
talliin ja saatuaan Tomarin matkatavarat purettua, he lähtivät kipuamaan ylös
puisia tikkaita. Ylhäällä latvustossa kylä näytti kuitenkin täysin samalta kuin
15 vuotta aikaisemmin.
”Ramon! Mirena! Kuulkaa kaikki! Tomar on
tullut takaisin!” Osc huusi ylös kivuttuaan.
Hyvin tyypillisesti kaikki naapurit
pistivät päänsä ulos ikkunoista ja monet kääntyivät katsomaan kaduilla. Tällä
kertaa Tomaria ei se haitannut. Hänestä oli niin mukava olla jälleen kotona,
ettei pieni haloo saisi hänen mieltään alas. Heidän kävellessä puusiltaa pitkin
läheisestä mökistä pilkisti tutut kasvot. Mirena katsoi äkäisenä ulos. Hänen
harmaat hiuksensa oli kääritty isolle nutturalle niskaan ja hänen
kuononpäänsäkin oli saanut valkoisia karvoja. Hän vilkuili jokseenkin
kiukkuisesti ympärilleen, mutta nähdessään Tomarin Oscin perässä, hänen
naamansa venähti. Mirena paiskasi oven selälleen ja lähti juoksuun tätä kohti.
Hän sysäsi käsissään olleen taikinakulhon Oscille ja syöksyi halaamaan Tomaria
tiukasti.
”Tomar! Voi minun rakas poikani! Rakas
Tomarini! Luulin, että Osc yritti huijata taas, mutta ei! Tulit kotiin
vihdoin.” Mirena huudahti itkien.
Sitten
hän irrotti otteensa ja silmäili ilon kyyneleet silmissä Tomaria.
”Ayga sentään, oletpa kasvanut.
Sinustahan on tullut aikuinen mies. Voi sentään, näinkö se aika on
vierähtänyt.” Mirena höpötti ja halasi Tomaria uudestaan.
Tomar
rutisti äitiään takaisin. Kaikista eniten hän oli pelännyt perheensä puolesta
ja oli huojentavaa nähdä äiti kunnossa.
”Ihana nähdä sinuakin, äiti.” Tomar sanoi
nyyhkyttävälle Mirenalle.
Osc
vain nauroi vieressä, pidellen yhä Mirenan pullataikinakulhoa. Sitten Tomar
huomasi Ramonin, joka juoksi pitkin puusiltaa heitä kohti.
”Poikani! Vanhin poikani!” hän karjui jo
kaukaa ja heti kohdalla nappasi halaukseen Tomarin ja Mirenan, joka ei ollut
vielä päästänyt irti Tomarista.
”Mitä ihmettä onko tämä muka meidän
pikku-Tomar? Ukolla on melkein enemmän partaa kuin minulla ja onhan tuossa
päässäkin jo muutama harmaa hiuskin!” Ramon nauroi iloisena, irroittaen
otteensa Tomarista ja Mirenasta.
Tomarkin nauroi isänsä ja veljensä
kanssa. Ramon ei ollut muuttunut paljoa. Ainoastaan hänen vatsansa oli
kasvanut. Mirena taas oli vanhentunut näkyvästi. Hänestä oli tullut kalpeampi,
hänen turkkinsa oli haalistunut ja hän oli huomattavasti laihtunut. Mutta
molemmat näyttivät yhtä iloisilta kuin ennenkin.
Muitakin tuttuja oli kerääntynyt
ympärille. Tomar tunnisti heti sukulaisensa ja lähimmät naapurinsa. Myös Senika
oli tullut katsomaan Tomarin kotiinpaluuta. Tyttö oli yhtä kaunis kuin
ennenkin, mutta Tomar huomasi heti hänen pyöreän vatsansa ja nuoren tyttögeatkin,
joka katseli ujona Senikan selän takaa. Tyttö on aivan äitinsä näköinen, Tomar
ajatteli ja hymyili Senikalle, joka hymyili ja vilkutti hänelle takaisin.
”Kuinkas vanha se Tomar nyt olikaan?”
kysyi ääni Tomarin vierestä.
Senikan
isä Luglio, Ramonin paras ystävä, oli tullut Tomarin viereen ja virnuili tälle,
kuten kaikki muutkin hänen ympärillään.
”Taisi tulla 32 täyteen tässä
keväämmällä.” Tomar sanoi hymyillen.
”Sinähän olet vanha!” huudahti lihava Acosto,
Ramonin ystävä myös, ja läimäytti Tomaria selkään nauraen makeasti.
”Äläs nyt senkin vanha pieru. Jos Tomar
on jo yli kolmenkymmenen, niin tehän olette itse jo ikäloppuja!” naljaili Osc
ja taas kaikki nauroivat.
”Minä sanoisin että tämä on juhlan
paikka. Ei sitä joka päivä saa takaisin kadotettuja lapsiaan!” kuulutti Ramon.
”Mainio ajatus. Kutsutaan kaikki koolle!
Pidetään juhlat vaikka maan tasalla, niin mahtuu enemmän väkeä.” sanoi Luglio.
Kaikki ympärillä olijat yhtyivät
lauseeseen ja monet lähtivät levittämään sanaa. Tomar oli ihmeissään kaikesta syntyneestä
hälystä. Oli vaikea uskoa, että hänen paluunsa merkitsi näin paljon. Ramon lähti
henkilökohtaisesti kutsumaan kylän päällikköä juhliin ja Mirena kiirehti
tekemään herkkuja kesteihin. Osc auttoi Tomaria viemään tavaransa huoneeseen,
jossa he olivat lapsina asuneet. Huone näytti samalta, samoin heidän kotinsa.
Tuntui kuin kuluneet vuodet olisivat vain kadonneet jonnekin.
Kun kaikki olivat työn touhussa, Tomar
sai hetken levähtää kaikelta hälinältä. Mirena oli häätänyt hänet pois, kun
Tomar oli yrittänyt auttaa häntä ruoan laitossa ja hän päätti lähteä ulos.
Tomar käveli tutuilla puukäytävillä ja haisteli ilmaa. Tuntui kummalliselta
olla kotona. Ilta rupesi jo hämärtymään ja laskeva aurinko värjäsi taivaan
punaiseksi. Tummat, syvät varjot saivat kylän näyttämään kotoisammalta ja Tomar
tunsi itsensä levolliseksi pitkästä aikaa. Tomar vaelteli päämärättömästi
pitkin katuja, kunnes löysi rauhaisan sopen, missä pystyi keskittymään
ajatuksiinsa ja pysymään piilossa hetken.
Tomar nojasi käytävän kaiteeseen ja veti
taskustaan piippunsa. Kaivaessaan tupakan puruja toisesta taskusta hänen
sormensa koskivat talismaanin käärettä. Sillä hetkellä Tomarin täytti suunnaton
viha, katkeruus ja itsesyytökset. Hän alkoi katua sydämensä pohjasta sitä, että
oli tullut kotiin. Hän puristi kaidetta niin, että hänen kyntensä jättivät
siihen jäljet. Mikä hulluus oli saanut hänet palaamaan? Juuri tätä kaikkea hän
oli paennut vuosia sitten. Tomar tahtoi hypätä alas ja paeta illan hämärtämään
metsään koskaan taakseen katsomatta.
Tomar veti syvään henkeä, täytti
piippunsa nopeasti ja ensimmäisten savujen imeytyessä hänen keuhkoihinsa hän
tunsi rauhoittuvansa jälleen. Tomar huokaisi puhaltaen savuja purppuraista
taivasta kohden. Pian tämä helpottaa. Pian.
Tuttu henkilö astui varjoista Tomaria
kohti. Se oli Senika.
”Kuinka kauan siitä on, Tomar?” Senika
kysyi hennolla äänellään hänen tullessaan kaiteen viereen. Tomar käänsi
katseensa Senikaan.
”Viisitoista vuotta, sanoisin. Olen
pahoillani, kun lähdin sillä tavalla - sanomatta mitään.” Tomar vastasi.
Senika
huokaisi. Hän kosketti kevyesti vatsaansa ja nojautui sitten itsekin kaidetta
vasten.
”En ole katkera, vaikka ehkä niin
luuletkin. Monet olisivat halunneet lähteä, mutta sinä uskalsit tehdä sen
oikeasti. Oikeastaan olen ylpeä puolestasi.” Senika sanoi ja hymyili.
Tomar
hymyili hänelle takaisin.
”Kuka on onnellinen isä?” Tomar kysyi
osoittaen Senikan vatsaa.
”Hamund kosi minua miltei heti
lähdettyäsi. Uskoin silti sinun palaavan ja annoin hänen odottaa kolme vuotta.
Kaikki uskoivat sinun kuolleen, niin minäkin. Mutta silloin kun aloin odottaa
pikku Miraa, myönnyin Hamundille.” Senika sanoi ja hänen korvansa paljastivat
hänen punastuvan.
”En haluaisi udella, mutta oliko
tyttäresi alku…eh… suunniteltu?” Tomar kysyi varovasti, toivoen ettei loukkaisi
tyttöä. Senika vilkaisi ympärilleen, kuin tarkistaen, ettei ylimääräisiä
korvapareja olisi kuulolla. Sitten hän nojautui lähemmäs Tomaria.
”Oikeastaan ei, mutta älä vain kerro
kellekään. Menimme naimisiin välttääksemme skandaalin. Sinähän tiedät, kuinka
herkkä paikka avioton lapsi on. Minä kuitenkin halusin pitää lapseni ja
maineeni.” Senika sanoi kuiskaten.
Tomar ymmärsi hyvin. Mikäli Senika ei
olisi mennyt vihille, tuleva lapsi olisi voitu tappaa ja asiasta olisi vain
vaiettu. Tomar muistaa tällaista tapahtuneen silloin kun hän asui kylässä. Pahimmassa
tapauksessa Senika olisi saanut porton maineen ja hänet olisi hylätty ja häädetty
pois kylästä.
”Mutta olethan onnellinen liitossasi?”
Tomar kysyi. Vaikka hän ei itse halunnut naida Senikaa, ei hän silti toivonut
tälle ikinä mitään pahaa.
”Olen kyllä, kiitos kysymästä. Hamund on
hyvä aviomies, isä ja rakastaja. En olisi parempaa voinut toivoa. Toivottavasti
et loukkaannu.” Senika sanoi ja hymyili vilpittömästi.
”Enhän toki. Miten Luglio muuten otti
asian?” Tomar kysyi.
”Tietenkin hän ja isäsi olivat molemmat
pettyneitä, kun meidän avioliitostamme ei tullutkaan mitään, tiedäthän sinä
heidät. Mutta isän mielestä Hamund on hyvä mies minulle. Äitini ei pidä häntä
minään, mutta Mirena on ollut aina tukenani.” Senika hymyili.
Tomar naurahti. Senikan äiti ei ollut
pitänyt hänestäkään, joten uutinen ei ollut yllätys. Hetken he molemmat olivat
hiljaa ja katselivat yhä tummuvaa taivasta.
”Erikoista, että paluuni takia pidetään
tällaiset kestit. Ei ennen pitkiltä matkoilta palaavia näin juhlittu. Hyvä kun
otettiin vastaan.” Tomar huomautti.
Vaikka
geatkit eivät katsoneet hyvällä kylästä pois lähtemistä, he kuitenkin ottivat
aina takaisin palaavat vastaan. Tosin vastaanotto oli yleensä aika viileä.
Joitain kertoja matkalaiset oli käännytetty poiskin.
”Luulen, että yleistä mielialaa
yritetään kohottaa juhlalla ja mielestäni se on vain hyvä. Monet uuden asukkaat
ovat aivan hiljattain menettäneet kotinsa, omaisuutensa, perheensä. Keväällä
tänne tuli nainen, hänen turkkinsa oli yltä päältä veressä ja hän kantoi
mukanaan kuollutta lastaan. Hän oli kylänsä ainoa henkiin jäänyt. Ajat ovat
synkät nykyään. Ajattele millaisessa maailmassa minunkin lapseni joutuvat kasvamaan.”
Senika sanoi hiljaa katsoen vakavana tummuvaa taivasta.
”Minä tiedän. Olen matkoillani nähnyt kuolemaa
ja tuskaa. Siksi onkin hyvä tulla vihdoin kotiin.” Tomar sanoi puhuen käsilleen.
Senika
katsoi häntä pitkään hiljaa.
”Näen silmistäsi, että mieltäsi painaa
jokin. Mitä asioita olet joutunut kokemaan näiden vuosien aikana? Millaisia
matkasi olivat?” Senika kysyi. Tomar huokaisi. Hän ei aikonut valehdella.
”Olen joutunut katsomaan Varjoa silmästä
silmään ja olen nähnyt ystävieni kuihtuvan sen edessä. Jos voisin, kävisin
yksin taisteluun sitä vastaan, mutta tiedän etten voi. Haluaisin, teidän
kaikkien tähden, mutten voi.” Tomar sanoi hiljaa. Hänen sisällään tuntui
pahalta; hän oli tarkoittanut jokaista sanaa, minkä oli sanonut. Senika astui
Tomaria lähemmäs.
”En ala edes utelemaan niitä tapahtumia,
joissa olet ollut, koska näen, että se on sinulle vaikeaa. Tiedäthän kuitenkin,
että nyt olet kotona ja me kaikki välitämme yhä sinusta. Olet meille hyvin
tärkeä.” Senika sanoi lämpimästi ja otti Tomaria kädestä.
”Kiitos. On monia asioita, joita
haluaisin, mutta en voi saavuttaa. Se syö minua. Jotkut asiat olisi pitänyt
tehdä toisin ja toiset taas jättää tekemättä kokonaan.” Tomar sanoi astuen
hieman lähemmäksi Senikaa.
”Tiedän tarkalleen, mitä tarkoitat.”
Senika sanoi ja katsoi tumman vihreillä silmillään Tomaria, joka ei voinut olla
katsomatta takaisin. Tomar ei ollut muistanutkaan, kuinka kaunis Senika oli.
Hän liikahti tuuman verran Senikaa lähemmäs, kunnes tunsi tämän lämpimän
hengityksen kasvojaan vasten. Tomar kosketti varovasti Senikan hiuksia; ne
olivat silkkisen sileät ja pehmeät, aivan kuin Senikakin. Hän tunsi naisen
käsien kietoutuvan hänen ympärilleen. Kuinka hän olikin voinut lähteä tämän
neidon luota pois.
”Tomar! Tomar, missä olet, sinua
kaivataan!” Kuului Oscin ääni huhuilevan kaukaa.
Tomar
havahtui kuin unesta. Hän irrotti otteensa Senikasta, hyvästeli tämän nopeasti
katsomatta silmiin ja kiiruhti pois paikalta. Mitä hän oikein ajatteli?
Senikahan oli jo naimisissa. Tomar ei saisi haluta häntä enää; hänhän oli itse
luopunut Senikasta kauan sitten. Tomar toivoi, ettei äskeistä olisi tapahtunut,
mutta oli onnellinen, etteivät asiat edenneet pidemmälle.
Osc odotteli Tomaria heidän kotimökkinsä
ovella. Tomar huomasi maan tasalla käyvän hirmuisen vilskeen. Kymmenet geatkit
kattoivat pöytiä ja kantoivat ruokia esille.
”Noniin, sieltähän se juhlakalu saapuu!”
Osc huudahti virnistäen leveästi. ”Kylän päällikkökin saapuu paikalle. Kaikki haluavat
kuulla tarinoitasi.” hän lisäsi.
”Niitä jotka eivät mahdu mukaan
harmittaa varmaan kovasti.” Tomar sanoi sarkastisesti. Osc vain nauroi.
”No me yritämme saada kaikki tutut
mahtumaan mukaan ja ne jotka eivät mahdu kuunteluetäisyydelle alhaalla, voivat
istua käytävillä ylhäällä.” Osc sanoi naureskellen.
Mirena
keskeytti veljesten keskustelun astumalla ulos talostaan kantaen kolmea
kulhollista erilaisia ruokia. Tomar otti häneltä yhden kulhon pois, kun Mirena
oli kaatua niiden painosta.
”Sisällä on vielä lisää ruokaa.” Mirena
sanoi huohottaen ja jatkoi matkaansa alas.
Ӏiti
on vieläkin ihan tohkeissaan tulostasi.” Osc sanoi virnuillen ja meni sisälle
kantoavuksi. Tomarkin lähti laskeutumaan maan tasalle auttamaan
juhlajärjestelyissä.
Juhlat olivat menestys.
Väkeä oli
valtavasti ja kaikki toivat mukanaan jotain syötävää tai juotavaa. Aukealle,
jossa päivisin oli vilisevä tori, oli kannettu monta pitkää pöytää, joiden
ympärillä istui yli satakunta geatkia ja pisimmän pöydän päässä Arthos, kylän
päällikkö, joka kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan. Hänen toisella puolellaan
istui Ramon ja toisella puolella Luglio. Tomar astui Ramonin vieressä ja Osc
hänen vieressään. Naiset istuivat miehiä vastapäätä. Ne, jotka eivät mahtuneet
pöytiin, istuivat pöytien ympärillä. Ramon ja Luglio kantoivat muiden miesten kanssa sahtitynnyreitä pöytään ja pian tunnelma hipoi puiden latvoja.
”Saisinko huomionne kiitos?” Ramon
kuulutti kun juhlat alkoivat päästä vauhtiin. Hän nousi ylös seisomaan ja
taputti käsiä yhteen kunnes juhlaväki hiljentyi katsomaan häntä.
”Haluaisin ensinnäkin kiittää kaikkia, jotka
pääsivät tulemaan juhlaan: ette tiedä kuinka paljon tämä merkitsee minulle ja
Mirenalle. Erityinen kiitos päällikkö Arthosille, joka kunnioittaa juhlaamme
läsnäolollaan! Mutta ennen kaikkea haluamme kiittää Tomaria. Viisitoista vuotta
sitten me menetimme toisen poikamme ja tänä päivänä saimme hänet takaisin.
Kuolleeksi jo luultu palasi luoksemme.” Ramon sanoi ääni väristen ja katsoi
Tomaria liikuttuneena. Tomar oli näkevinään kyyneleen Ramonin silmäkulmassa.
”Mutta eiköhän anneta Tomarille
puheenvuoro. Mehän kaikki haluamme tietää, missä kaikkialla hän on ollut nämä
pitkät viisitoista vuotta!” Ramon sanoi ja kaikki alkoivat taputtaa ja hurrata.
Tomar nousi otettuna seisomaan ja taannutteli innokasta yleisöä. Hän oli
pitkään miettinyt kertoisiko Talismaanista ja Varjosta, mutta tuli tulokseen,
että kertoisi kaiken muun, paitsi niihin liittyvät asiat. Näinä aikoina geatkit
vähiten kaipasivat muistutusta Varjon läsnäolosta.
”Kiitos Ramon, hei ystävät. On hienoa
olla jälleen kotona, vaikka koin ja näin matkoillani monia hienoja asioita.
Kaikkea kokemaani en ehdi kertoa, vaikka haluaisin. Mutta aloitan tarinani
hämyisestä kievarista viisitoista vuotta takaperin. Olin ollut matkassa jo
kaksi kuukautta, kun pysähdyin lepäämään erääseen majataloon. Ja juuri tuossa
kapakassa tapasin miehen, mustiin pukeutuneen ja synkän kuin yö, joka oli
pakomatkalla Varjon shakaaleja…” Tomar aloitti tarinointinsa ja kertoi kaiken
mahdollisen minkä vain muisti ja koko juhlaväki kuunteli hiljaa ja
keskittyneesti. Kaikissa jännittävissä kohdissa he haukkoivat henkeä,
hauskoissa kohdissa he nauroivat ja he olivat helpottuneita, kun kaikki kääntyi
hyvin. Pieniä geatkin penikoita kerääntyi hänen tuolinsa ympärille istumaan. Vasta
paljon myöhemmin Tomar sai tarinansa päätökseen ja juhlat jatkuivat syöpötellen
ja juopotellen.
Kuut loistivat hohtavina taivaalla,
välillä kadoten pilvien taakse. Pelimannit vetivät soittimensa esille ja
alkoivat soittaa. Nuoret taputtivat tahtia ja vanhukset paheksuivat soittoa.
Sama kuvio kuin aina ennenkin. Tomar siemaili olutta ja katsoi juhlivia
kyläläisiä. Hänestä tuntui oudolta olla kaltaistensa ympäröimänä. Vuosia hän
oli kulkenut ympäri Jerchóvaa ja hän oli melko pian tottunut ihmisten
kummasteluun. Häneltä kyseltiin harva se päivä mitä rotua hän oli ja mistä hän
tuli.
Tomar hymähti. Oli todellakin kohtalon
oikku, että Daran, joka oli ensimmäinen henkilö, johon hän oli tutustunut
aikoinaan, oli myös ainoa, joka oli tavannut geatkin aiemminkin. Tomar katsoi
Lugliota, joka jutteli juuri kylän päällikölle. Tomarilla olisi hänelle paljon
kerrottavaa.
Tomar tyhjensi tuoppinsa ja laski sen
puiselle pöydälle. Hänen sisällään tuntui epämiellyttävältä. Hän vilkaisi
kuppiaan, mutta tunne ei johtunut alkoholista. Ympärillä käyvä häly ja
väenpaljous alkoivat tuntua ahdistavalta. Nuori vaalea tyttö tuli täyttämään
hänen tuoppinsa ja iski silmää keinuessaan eteenpäin. Tomar hymyili tytölle,
mutta käänsi sitten katseensa pöytään.
Erakkona vietetyt vuodet olivat
muuttaneet häntä. Hän oli viettänyt vuosia yksin, eikä tuntenut oloaan
mukavaksi tällaisessa paikassa. Ei edes omiensa joukossa. Pelottava tuttu tunne
sisuksissa käski häntä jättämään kaiken ja paeta. Pakene tyhmä poika. Pakene, äläkä katso taaksesi. He eivät halunneet
sinua takaisin. He tahtovat että lähdet ja pysyt poissa. Tomar puristi
kättään nyrkkiin ja hengitti syvään. Hän otti pitkän hörpyn tuopistaan, mutta
sulkiessaan silmänsä hän näki kuoleman verenpunaisen hehkun edessään. Tomar
hätkähti ja tuoppi oli kaatua.
”Ei enempää olutta sinulle!” Osc nauroi.
Tomar nauroi myös, mutta sisällään hänen sydämensä hakkasi. Hän ei voisi enää
elää tämän taakan kanssa. Hänen oli pakko puhua.
”Hieno tarina! Sinä olet kokenut
uskomattomia asioita!” Ramon sanoi ja läimäytti häntä
selkään. Tomar nielaisi ilmaa.
”Itse asiassa minulla olisi vielä lisää kerrottavaa, mutta vain sinulle.” hän vastasi isälleen.
”Ja päällikölle myös.” Tomar
lisäsi perään.
Ramon katsoi poikaansa kummissaan, ennen kuin kääntyi päällikön puoleen ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Päällikkö kumartui
pöydän ylle ja katsahti merkitsevästi Tomaria ennen kuin nousi ylös, viittoen heidät
peräänsä. Juhlaväki oli aloittanut tanssit, eikä kukaan enää kiinnittänyt
huomiota, kun he poistuivat paikalta vähin äänin, kohti Päällikön majaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti