Niin pitkä oli yö...
”He
saapuvat!”
”Avatkaa
portit! Kiiruhtakaa!”
”Avatkaa
portit!”
Hovin suuret portit avautuivat naristen
valittaen, kun Horden joukkoineen palasivat lyötyinä takaisin. Tappiot olivat
suuret; yksi kolmasosa Hovin jalkaväestä oli kaatunut rintamalla.
Haavoittuneita kannettiin kiiruhtaen sisään, Ikaran yhä pidätellessä
vihollista. Kun viimeisetkin sotilaat olivat muurien sisäpuolella, kutsuttiin
korkeaa torvea soittaen Horden jousimiehineen vetäytymään. He ratsastivat nopeimmilla
hevosillaan, mutta silti Varjon ratsut saavuttivat heitä. Yksi hordenin
jousiampujista kääntyi ratsullaan ympäri ja kaatoi jousellaan kaksi peikkoa
heidän takaansa.
Silloin
kauempaa metsästä syöksyi esiin shakaali, joka sai hetkessä Hovin miehet kiinni. Shakaali veti sapelinsa
esiin ja leikkasi juostessaan viimeisenä laukkaavan hevosen takajalat poikki. Pikimusta
peto ei pysähtynyt, vaan lähetyi yhä hirmuisella nopeudella ja voimalla.
Shakaalin voimakkaat takajalat olivat pitkät ja vahvat, ja luotu juoksemaan
hevostakin nopeammin esteettömässä maastossa.
Horden
hoputti miehiään ratsastamaan suojaan, hänen käydessä yksin shakaalia vastaan.
Hän käänsi raskasrakenteisen hevosensa jyrkästi ympäri ja kannusti hevosensa
hyökkäykseen. Shakaali käänsi kurssin välittömästi häntä vastaan ja päästi
kidastaan kauheimman huudon mitä Ikara oli eläessään kuullut. Hän löi kädet
korvilleen, mutta menetti tasapainonsa ja putosi hevosen selästä maahan. Myös
hevonen säikähti ääntä ja pillastui, laukaten Hordenin ylitse. Mies sai kovan
kavion iskun, suoraa pähänsä ja hän ehti ajatella kuolevansaennen kuin menetti
tajuntansa.
Jostain
kuului epämiellyttävää jyrinää, sekä huutoja, kun Horden palasi tajuihinsa. Hän
ymmärsi makaavansa paareilla ja että häntä juuri kannettiin sisään linnan portista.
Varjolaisten sotatorvi kaikui laaksojen poikki, kutsuen joukkojaan
ryhmittäytymään. Drynn ilmestyi väkijoukosta paarien viereen. Horden tarrasi
verisellä kädellään komentajansa kädestä.
”Olen
pahoillani, herrani. Heitä oli enemmän. Olimme jo voitolla, kun ne tulivat.
Shakaalit ja mustat peikot. Heitä oli liikaa, meidän oli pakko perääntyä. Tein
kaikkeni, jotta mahdollisimman moni pelastuisi!” Horden parahti.
”Teit
hyvin, ystäväni. Tärkeintä, että näin moni selvisi.” Drynn ehti sanoa, ennen
kuin mies kiidätettiin pois. Drynn kiiruhti pitkät portaat ylös uloimman muurin
laelle. Sieltä hän tähysti kaukoputkella luoteeseen. Koko horisontti kuhisi.
Kuin musta hiillos joka väreili tunkkaista kuumuutta öisessä kaskessa. Varjo.
Drynn ojensi epäuskoisena kiikarin pois tuijottaen yhä tiiviisti etäisyydessä
kokoontuvaa vihollista. Jos aurinko oli jo laskenut, sitä ei voinut erottaa
sumuisen pimeästä päivästä. Kaatosade oli vähentynyt kylmäksi tihkusateeksi ja
taivas oli pahaenteisen synkkä.
Drynn
Thranin poika, Hovin sotajoukkojen kenraali astui viimeisen kerran sisään
Palatsin ovesta. Hän marssi sotilaidensa ympäröimänä kohti portaikkoa, kun
Gildon Trommson, kuninkaan käskynhaltija ilmestyi rappusten päähän kuninkaan
kaartin, sekä viranhaltijoiden kerääntyessä hänen taakseen. Hänen katseensa oli
terävä, ja ilmeensä vihainen.
”Uhmasit
käskyvaltaani viimeisen kerran, Drynn.” Hän kuulutti hyytävästi.
”Joukoillamme
ei ollut mahdollisuutta, vihollinen oli ylivoimainen. Heitä oli ...paljon
enemmän kuin luulimme.” Drynn vastasi nöyrästi, mutta yritti pitää kasvonsa.
”Tottakai
heitä oli enemmän! Heitä on aina enemmän! Selityksesi alkaa käydä vanhaksi. Jos
et olisi lähettänyt miehiäsi kuolemaan jo aiemmin, meillä olisi ollut enemmän
sotureita nyt. Vihollinen kolkuttaa portillamme ja me otamme heidät avosylin
vastaan – koska miehiä on liian vähän.” Gildon sanoi ankarasti ja hänen hailakan
sinisten silmiensä katse kylmäsi sisuskaluja. Gildon ei halunnut hevillä
unohtaa tiedustelua jolta hän vain alle viikko sitten palasi. Vihollinen oli
tiennyt heidän aikeensa – muuta syytä ei ollut. Heidät oli yllätetty ja tappiot
olivat saavutuksia suuremmat.
Drynn
vilkaisi ympärilleen. Sali oli täynnä kuninkaan sotilaita, sekä pelokasta
palvelusväkeä. Gildon oli selvästi halunnut hänen erottamiselleen mahdollisimman
suuren yleisön.
”Sinä
määräsit minut sille retkelle! Ja minä en marssittanut miehiäni kuolemaan – se
oli väijytys! Suunnitelmistamme tiedettiin!” Drynn murahti. Oli naurettavaa
riidellä tämmöisestä asiasta keskellä sotaa.
”Lisäksi-”
Drynn sanoi, suoristaen selkänsä päättäväisenä. ”Olen vannonut valan
kuninkaalleni, käskynhaltija ei voi erottaa minua. Tämä on typeryyttä. Ulkona
on sota ja minun tehtäväni on suojella kaupunkia – suojella Hovia. Minulla ei
ole aikaa tämmöiselle!” Drynn jyrisi, saaden ihmiset supattamaan ja
nyökyttelemään hyväksyvästi. Gildon sen sijaan ei ottanut Drynnin sanoja
kuuleviin korviinsa.
”Luuletko
että annan tällaisen asian jäädä koska on sota?! Juuri siksi minä vaadin sinun eroavan itse. Mikäli et tähän suostu, sotilaani
lukitsevat sinut tyrmään maanpetoksesta ja johdan itse sotilaani Varjoa
vastaan.” Gildon kuulutti ja ihmisten reaktiot kuohuivat salin halki.
Drynnin
käsi hakeutui miekan kahvalle, mutta hän ei antanut tunteidensa näkyä
kasvoillaan. Hän oli sotilaiden ympäröimänä. Oli kohtalokasta nostaa miekkansa
käskynhaltijaa vastaan. Vaikka hänen omat sotilaansa seisoisivat hänen
puolellaan, kapina oli viimeinen asia mitä nyt kaivattiin.
”Et ole
tainnut ehtiä palvelusvuosiesi aikana tutstumaan Vanhaan Lakiin. Vain Àlhrúin perillinen ja laillinen
hallitsija voi erottaa korkeimman kenraalin, kenelläkään muulla – edes
käskynhaltijalla saati minulla itselläni – ei ole siihen valtuuksia.” Drynn
sanoi vakavana.
Gildon
rypisti otsaansa ja kääntyi yhden viranhaltijan puoleen. He vaihtoivat hiljaa muutaman
saman, kunnes Gildon kääntyi jälleen kohti Drynniä ja nyökkäsi tyytymättömästi.
”Tehdään
sitten kuten haluat.” hän murahti ja kääntyi kannoillaan. Trommsonin
kaartilaiset astuivat Drynnin molemmin puolin ja he lähtivät marssittamaan
häntä ylös portaita Gildonin perään. He kulkivat kohti kuninkaan kammaria.
Palvelusväki seurasi joukkoa taaempana. Drynn ei pelännyt tulevaa; hän ei pelännyt
vankeutta, saati kuolemaa. Ainoa asia, joka sai hänet huolestumaan, oli Hovin
kansalaisten turvallisuus, joka oli uhattuna. Vankityrmästä hän ei voisi auttaa
enää ketään, saati päättömänä. Kuningas oli hänen ainoa toivonsa – mutta
mahdollisesti hänen turmionsa.
Gildon
astui ensimmäisenä Kuninkaan makuukammarin suuren oven eteen ja työnsi sen
hitaasti auki. Tavallisesti niin pimeä huone olikin täynnä valoa. Drynn huomasi
että kaikki ei ollut niin kuin piti, sillä Gildon pysähtyi kynnykselle,
tuijottaen sanaakaan sanomatta sänkyä, jossa kuningas nukkui. Drynn marssi
sotilaiden ja viranhaltiain ohitse ovensuuhun. Hänen hämmästyksekseen kuningas
oli hereillä, istuen sängyssään, jonka raskaat verhot oli vedetty syrjään, kuten
myös ikkunoiden verhot. Auringon viime säteet antoivat tunkkaiselle huoneelle
happea. Ja makuukammarin kaikki kynttilät oli sytytetty, saaden koko huoneen
näyttämään aivan erilaiselta kuin ennen.
”Herrani...!”
Gildon sai sanottua, kun hän huomasi kuninkaan vieressä sängyn reunalla kaksi
naista: vieras vanha nainen, sekä Elénatar Hiada. Dynn ilahtui nähdessään
lähettämänsä leningin tytön päällä, mutta ei voinut ymmärtää, mitä neito teki
täällä. Gildon näytti typertyneeltä ja marssi kiivaasti huoneeseen, Drynn heti
jäljessään. Myös viranhaltiat ja vartijat tulivat sisään.
”Sinä
letukka!” Gildon kiljahti Elélle, joka nuosi ylös sängyn reunalta.
”Kuinka
kehtaat häiritä Kuningasta?! Herrani, antakaa anteeksi, en...” Gildon puhui,
mutta vaikeni kuninkaan nostaessa kätensä ilmaan.
”Vaiti.”
Kuningas komensi käheällä äänellä ja alkoi yksiä. Vanha nainen Elén vieressä
kaatoi pikariin juomaa ja ojensi sitä kuninkaalle, joka otti pitkän hörpyn.
Väri palasi hitaasti miehen harmaille kasvoille. Drynn ei ollut muistanut miltä
hänen herransa ääni kuulosti.
”Herrani,
on ilo nähdä teidät ...hereillä. Voitteko jo paremmin?” Gildon kysyi kumartaen.
Myös kaikki läsnäolijat kumarsivat kuninkaalle.
”Voin
paljon paremmin, kiitos tämän neidon.” Kuningas sanoi vakavana. ”Ja olen
kuullut, että käymme sotaa. Mitä asiaa sinulla on tällaisella hetkellä?”
Kuningas puhui.
Gildon
nosti päänsä pystyyn ja osoitti kädelleen kenraalia.
”Vaadin Drynn
Thraninpojan erottamista kenraalin toimesta ja hänen heittämistä tyrmään
maanpetoksesta. Koska vain Álhrúin
perillinen voi hänet erottaa, pyydän Teitä, herrani.” Gildon sanoi tiukasti.
”Ja tätä
uutista varten, toit mukanasi koko hovin paikalle.” Kuningas sanoi happamasti.
Gildon pyörähti ympäri ja huomatessaan oven takana sisään kurkkivat palvelijat
ja sotilaat, hän murahti kiukuissaan.
”Ei, anna
heidän jäädä. Se on parempi niin.” Kuningas sanoi ja viittoi ihmisiä lähemmäs.
”Sillä minulla on teille ilmoitus. Teille kaikille.”
Ihmiset katsoivat
toisiaan hämmentyneinä, mutta astuivat yksi toisensa perässä sisään huoneeseen,
seinän vierustalle, kuten palvelijoille kuului. Gildon katsoi jokaista
läsnäolijaa vuorollaan, elehtien hermostuneesti. Hikikarpaloita ilmestyi hänen
otsalleen ja vieressä Drynn saattoi jopa kuulla hänen kiivaan hengityksensä.
Kuningas yskäisi jälleen.
”Sairauteni
ei ollut luonnollinen, vaan minut myrkytettiin.” Kuningas sanoi ja koko huone
kohahti järkyttyneenä. ”En ole kokonaan parantunut, päinvastoin. Minulla ei ole
enää paljoa aikaa jäljellä... Ja juuri siksi, haluan käyttää tämän hetken
vääryyden oikaisuun.
Maatessani
sairaana tässä sängyssä, kykenemättömänä puhumaan tai liikkumaan, minulla oli
aikaa miettiä elämääni. Olen tehnyt paljon virheitä. Paljon päätöksiä, joita
olen katunut. Ja raskain taakkani oli petos, jonka avulla sain kruunun
itselleni. Minä en ole Álhrúin laillinen
perillinen – hän on.” Kuningas sanoi ja osoitti Eléä, joka punastui poskiltaan,
mutta näytti ulos päin tyyneltä, kuin öinen lampi.
Kaikki kohahtivat
järkyttyneinä uutisesta, ja järkyttynein oli Gildon. Mies näytti naamasta
valkoiselta ja hänen leukansa väpätti hermostuneesti. Kuningas katsoi
käskynhaltiaa synkästi.
”Olen
pahoillani Gildon. Lupasin olla tässä mukana katkeraan loppuun asti... mutta
minun loppuni on jo nurkan takana. En ole ollut hyvä kuningas. Jos jotain
haluan kansalaisteni minusta muistavan, on se oleva tämä hetki, kun oikaisen
vääryyden ja annan vallan sille, jolle se oikeasti kuuluu. Elénatar on Ainneas
ja Dienna Àlhrúin tytär. Minun lähettämäni vakooja ampui Ainneaan Pohjan
haltiain nuolella ja Dienna myrkytettiin samalla myrkyllä, kuin minutkin.
Luulimme tytön kuolleen myös, mutta Dienna sai hänet piilotettua katseeltani.
Oli kohtalo, että hän saapui tällä kurjalla hetkellä Hoviin. Hän on
kuningattarenne, ja teillä on minun sanani tästä todisteena.” kuningas sanoi
hiljaa. Sitten hän painoi leukansa rintaansa, kumartaen Elénatarelle.
Palvelusväki
painui polvilleen Elén edessä, osoittaen kunniaa, samoin sotaväki. Gildon
katsoi heitä kaikkia vauhkona.
”Ette kai
usko tätä sontaa?! Hän on sairauden hulluksi tekemä... Tuo noita on loitsinut
hänet juomallaan! Vartijat pidättäkää heidät heti!” Gildon sylki raivokkaana.
Silloin Elénatar
astui heidän eteensä sängyn viereltä. Pitkät hiukset avonaisina, ainoastaan
sukunsa diadeemi otsalle laskettuna – hän oli kuin ilmetty seinämaalausten
Andalein.
”Vartijat,
pidättäkää Gildon Tromsson. Hän myrkytti isäni serkun Jenovas Àlhrúinen, hän
oli se, joka antoi käskyn ampua isäni nuolella; hän on maanpetturi – ja
varjolainen.” Elénatar kajautti.
”Kuinka kehtaat narttu?!” Gildon sähisi, mutta
silloin vartijat astuivat hänen molemmille puolilleen ja tarttuivat häneen
kiinni.
”Ei! Ette
kai usko tuota lumppua?! Hän
valehtelee, hän on noita! Hän on
noitunut teidät kaikki!” Gilon karjui kun hänet talutettiin pois huoneesta.
Silloin miehen kasvot muutuivat mustiksi ja hänen ilmeensä oli kauhea katsella.
Vartiatkin kohahtivat ja Gildon näki tilaisuutensa tulleen. Hänen silmänsä
hehkuivat kuin kekäleet pikisten silmäkuoppien sisältä, hänen vetäessä tikarin
helmoisaan ja iski sen omaan kurkkuunsa. Pelvelijat kirkuivat ja vartija
tempaisi tikarin pois. Mutta se oli jo myöhäistä. Gildonin tumman viinin
värinen veri pulppusi kurkusta lattialle ja hänen kehonsa makasi elottomana
lattialla.
Drynn
katsoi järkyttyneenä Gildonia. Mies oli muuttunut niin paljon. Drynn muisti
kuinka hänen virkaanastujaisista asti Gildon oli aina kohedllut häntä
kunnioittavasti, suorastaan suojellen. Hänen huolensa oli ollut aina aito,
mutta se ei auttanut pitämään hänen sielunsa puhtaana. Mikä pahuus sai
korruptoitua tämän miehen ja milloin kaikki oli alkanut? Sitä Drynn ei saisi
koskaan tietää. Mutta yksi aisa oli varmaa. Gildon pelkäsi jotain, niin paljon,
että valutti verensä tähän lattialle, säästyäkseen joltain pahemmalta. Epätoivoinen tapa paeta seurauksia. Kun
Gildonin ruumista alettiin kantaa pois, astui Drynn yhä kauhistuneen Elén eteen
ja kumarsi hänelle syvään.
”Kuningattareni...”
Drynn aloitti. Elé nielaisi ja sai rohkeutensa takaisin.
”Meillä on
yhä sota taisteltavana kenraali Drynn. Kertokaa mikä on tilanne.” Elé puhui
hillitysti ja varmasti, kuin aito hallitsija. Vuodet rouva Hiadan opissa eivät
olleet menneet hukkaan tämän oppineen neidon kohdalla. Drynn nousi pystyyn.
Tätä kuningatarta hän seuraisi vaikka turmioon ja kuolemaan.
”Teidän
armonne, varjolaiset saivat vahvistusta. Joukkomme joutuivat perääntymään.
Vihollinen vetäytyi kokoamaan joukkojaan, he hyökkäävät kaupunkiin hetkenä minä
hyvänsä.” Drynn sanoi vakavana. Elé henkäisi järkyttyneenä, mutta puristi
kätensä nyrkkiin ja lähti marssimaan kiivasti ulos huoneesta välittämättä
ovensuussa olevasta verilammikosta.
”Emme ole
vielä hävinneet taistelua. Seuratkaa minua, ja kertokaa minulle kaikki. Kuinka paljon heitä on, kuinka
suuri on oma miesvahvuutemme... kaikki.” Elé sanoi itsevarmasti, mutta
seisahtui vielä ovella. Hän kääntyi kohti vanhaa kuningasta.
”Vartjat,
pysykää huoneessa, suojellen häntä. Kamarineidot jäävät myös – te muut,
poistukaa. Palaan takaisin, kun sota on voitettu.” Elé sanoi miehelle.
Jenovas
huokaisi syvään ja painui voimattomana takaisin sängyn pohjalle.
”Olette
liian armollinen, korkeutenne. Menkää nyt.” vanha mies sanoi ja sulki silmänsä.
Vanha
nainen vuoteen vieressä katsoi miestä keltaisilla silmillään, ja sitten Eléä,
nyökäten kuningattarelle merkitsevästi. Tämän katseen Elé halusikin nähdä. Hän käännähti kannoillaan ja puski poistuvan
palveluskunnan lävitse Drynn heti kannoillaan.
He kiiruhtivat vartiasto kannoillaan ulos
palatsista linnan etupihalle, muurin päälle. Koko matkan Drynn selitti Elélle
taistelun kaikki puolet, jotta neito ymmärtäisi mistä on kysymys. Heidän
päästessään muurin harjalle, navakka tuuli tarttui Elén hiuksiin ja kieputti
niitä hänen vakavien kasvojensa ympärille, eikä Drynn voinut olla ihastelematta
tätä voimakasta näkyä. Elé tähysti pohjoiseen, jossa pimeydestä näkyi
ainoastaan varjon joukkojen tulet.
”Uskon että
he tekevät ensimmäisen liikkeensä pimeyden turvin. Muurien vartiointia on
tehostettu. Sotilaat ovat ryhmittyneet puolustusasemiin kaikille porteille.”
Drynn sanoi. Elé nyökkäsi hiljaa ja katseli jokaiseen ilmansuuntaan.
”Entä
järvi? Onko järven puolen asemia vahvistettu?” Elé kysyi.
”Ei ole,
korkeutenne. Järveltä hyökkääminen on e-”
”Vahvistakaa
järvenpuolta myös. Varjolaiset ovat arvaamattomia. Emme saa antaa heille yhtään
aukkoa puolustuksessamme.” Elé sanoi tiukasti. Drynn nyökkäsi ja antoi komennon
upseerille.
”Lisäksi
haluan että asukkaat evakuoidaan Linnan muurien sisäpuolelle. He ovat täällä
paremassa turvassa kuin kaupungissa.” neito puhui, kuin kokenut hallitsija. Elé
muisti kuinka Liena oli komentanut alaisiaan, yhtä määrätietoisesti ja
varmasti.
”Mitä tuo
on?” Elé kysyi yhtäkkiä, osoittaen kohti pohjoista. Drynn asettui hänen
vierelleen ja katsoi hänen osoittamaansa suuntaan. Tulet liikkuivat, kohti
ulointa muuria.
”He
hyökkäävät.” Drynn sanoi vakavasti. Hovin torvet alkoivat soida. Tuuli yltyi
riepottaen Hovin viirejä ilmassa.
”Onko
totta, että Gildon nimenomaan kielsi suoran hyökkäyksen?” Elé kysyi katsoessaan
huolissaan hyökkäävää vihollista.
”Kyllä.
Kuinka niin?” Drynn vastasi.
”Hän oli
varjon vakooja ja petturi. Joukkojemme pitäminen muurien suojassa on
luultavasti juuri se, mitä varjolaiset toivovat.” Elé sanoi mietteliäänä.
”Eli...
meidän täytyisi siis ratsastaa vihollista vastaan? Ensimmäinen hyökkäys
epäonnistui.” Drynn aloitti.
Vastahyökkäys epäonnistui, koska sinä et
johtanut heitä.” Elé sanoi, katsoen kenraalia silmiin. ”Haluan että sinä johdat joukkoja Drynn Thraninpoika.
Ratsasta Hovin kunniaksi, ja sukuni nimeen.” hän sanoi ja painoi nyrkkinsä
rintaansa vasten.
”Kiitoksia,
teidän armonne. En petä teitä; tuon kunniaa suvullenne!” Drynn sanoi ja kumarsi
syvään, ennen kuin kiiruhti valmistautumaan taisteluun. Adrenaliini alkoi
kuohua hänen veressään, kenraalin ajatellessa sotaa. Kuolema, tuska ja kauhu
odottivat. Ei ollut aikaa hukattavana.
Sotilaat olivat jo valmiusasemissa, kun käsky
kävi. Drynnille tuotiin hänen ratsunsa, täyteen sotisopaan puettuna. Hän nousi
ratsaille ja veti kypärän päähänsä. Taistoon
veljet ja siskot! Taistoon voimasta ja kunniasta! Hän hyräili vanhaa laulua ratsastaessaan
kaupungin halki, johdattaen ratsuväen ja soturit suurelle portille. Ovien
hitaasti auetessa Drynnin valtasi adrenaliini ja hurmeen himo. Tätä hän oli
odottanut siitä asti kun hänen tiedustelu juokkonsa kimppuun hyökättiin
pimeässä metsikössä. Nyt hän kävi taisteluun avonaisessa maastossa, mies miestä
vastaan. Peto petoa vastaan. Nyt oli sen aika. Voittoon tai kuolemaan.
Hovin
joukot ratsastivat kuraiselle rintamalle jalkaväki perässään. Kaatosade teki
maasta mutaista velliä ja salamat välkkyivät kahden armeijan ympärillä. Shakaalien
huuto ja peikkojen karjunta kaikui kaupunkiin saakka, suuren armeijan vyöryen
kuin musta hyökyaalto Hovin edustalle. Ilmassa lensivät mustat varjon nuolet,
halkoen ilmaa ja ihmisten kalloja. Hovi vastasi nuolisateeseen samalla mitalla.
Muurin harjalta laukesi ilmaan tuhat nuolta punaiset sulat, kuin verinauhat
lentäen hyökkäävien sotilaiden yli iskeytyen tulisena sateena vihollisen
päälle.
Drynn
johdatti joukkonsa taisteluun, kuolemasta ja vapaudesta. Hän ratsasti ensimmäisenä
kohti kirkuvien shakaalien ja taistelukirveitä huitovien peikkojen seinämää. Pelko
katosi hänen mielestään. Jos hän kuolisi tänään, hän kuolisi ylpeänä: olisi
kunnia kaatua taistelussa hänen kauniin kuningattarensa puolesta. Drynn kohotti
miekkansa ja ratsasti huutan kohti vihollista ja hänen soturinsa seurasivat
esimerkkiä. Hakkaa päälle! Voitto tai kuolema! Nyt ei ollut paluuta, kohti
hurmetta, kohti kuolemaa!
Kun armeijat iskeytyivät yhteen oli kuin maa
olisi haljennut. Shakaalit hyökkäsivät ensimmäisenä. Ne olivat nopeita ja
tappavia. eturintaman hevoset olivat ismopia, mutta eivät yhtä vahvoja. Sapelit
viilsivät ilmaa ja Hovin ratsumiehiä kaatui kuin heinää. Seuraavana tulivat
peikot, jotka kävivät armotta jalkaväen kimppuun suuret sotavasarat heiluen.
Varjolaisten takaa lensi suuria kiviä ja palavia ammuksia katapulteista,
murskaten alleen niin sotilaat kuin ratsutkin. Tuskan huudot kaikuivat
miekkojen kalkkeen läpi selkäpiitä karmivana. Drynn leikkasi lyhyen peikon
naaman halki ja samalla miekan sivalluksella myös hyökkäävän shakaalin
miekkakäden poikki. Hän viimeisteli tapon survaisemalla miekkansa terän
shakaalin avonaiseen kitaan.
Varjolaisten
sotaväkeä johti harmaakasvoinen mies, jolla oli lasisilmä ja julma nauru. Mies
näytti mielipuolelta pyörittäessään kahdenkäden miekkaa ratsunsa selässä katkoen
Hovin soturien päitä. Miehen kaulassa oli suuri ruma arpi, kuin jokin peto
olisi siitä purrut. Mies tarttui kaksin käsin miekastaan kiinni ja huusi
pelottavia sanoja ilmaan, kutsuen ukkosta. Miekka alkoi säteillä ja iskieä kipinöitä.
Drynn mykistyi. Pilvistä varjolaisen yläpuolelta iski viisi salamaa yhtä aikaa miehen ympärille, tappaen niin Hovin väkeä,
kuin varjolaisia. Arpinaamainen mies vain nauroi mielipuolisesti ja hyökkäsi
jälleen. Jalkaväki ympärillä oli kauhuissaan ja varjolaiset saivat tilanteesta
yliotteen.
Drynn käänsi hevosensa ja ratsasti suoraa tätä
hurjaa ilmestystä kohti. Tuo miekka oli iskettävä miehen kädestä, hän saisi
muuten liikaa tuhoa aikaiseksi. Mutta varjolaisia oli vain liikaa. Mustiin
haarmiskoihin pukeutuneet sotilaat hyökkäsivät raivokkaasti jokapuolelta ja
Drynnillä oli täysi työ miekkailla tiensä taistelun poikki.
Suuri
peikko heilutti sotavasaraansa ja Drynnin hevonen tapettiin hänen altaan. Hän
ehti juuri ja juuri loikata eläimen selästä, ennen kuin olisi jäänyt nalkkiin
sen ruhon alle. Sade rummutti maata. Ilma oli kylmä ja haarniska tuntui
niljakkaalta ja raskaalta yllä. Hengittäminen oli vaikeaa. Drynn tajusi
loukanneensa olkavartensa ja vasemman pohkeensa. Missä vaiheessa, siitä hän ei
ollut varma ehkä äskeisessä rytäkässä. Hän kohotti kilven, torjuen vihollisen
hyökkäyksen. Hän sai sotilaan tapettua, mutta häntä kohti laukkasi suuri ruma
peikko, jonka korva oli leikkautunut irti. Se karjui sylki lentäen hyökätessään
Drynniä kohti. Drynn sai vaivoin torjuttua peikon iskut. Se takoi raivokkaasti
Drynnin kilpeä ja sai iskettyä suurella vasarallaan kilven lähes halki. Silloin
Kapteenui Står ratsasti peikon taakse ja sivalsi yhdellä iskulla peikon pään
silmien välistä halki.
”Tässä,
ottakaa ratsuni!” Står sanoi ja ojensi Drynnille hevosensa. Drynn ei ehtinyt
edes kiittää, kun varjolaisen nuoli lävisti Stårin kurkun. Kapteeni kaatui
naamalleen mutaan juuri tappamansa peikon viereen. Drynn karjahti raivosta ja
hyppäsi ratsun selkään. Tilanne oli epätoivoinen, mutta hän ei luovuttaisi.
Heidän täytyi puolustaa Hovia. He
eivät saaneet hävitä nyt.
Tuuli yltyi
ja vettä satoi vaakatasossa. Drynn vilkaisi taivasta. Luumunpunaiset pilvet
vyöryivät suurena pyörteenä taistelukentän yllä. Rankkasateen läpi hän näki
yksinäisen haukan lentävän sotatantereen yli.
Yhtäkkiä
torvi soi. Se ei ollut Hovin merkkiääni, muttei myöskään Varjon. Kirkas
vaskitorven ääni kaikui yhä voimakkaampana metsästä. Drynn näki Varjon
komentajan katsovan äänen suuntaan. Ja silloin metsästä ratsasti esiin
valkeisiin haarniskoihin pukeutunut sotaväki suurilla mustilla ratsuilla,
ilmaan kohotetut miekat välkkyen salamoiden valossa. Varjon komentaja huusi ja
shakaalit hyökkäsivät kohti valkeaa sotajoukkoa. Vaskitorvi soi jälleen ja
etulinjan sotilaat ampuivat valkoiset nuolet ilmaan. Jokainen nuoli osui
maaliinsa ja nuolisade tuntui loputtomalta. Varjolaisten komenta kohotti
jälleen miekkansa kohti taivasta.
Drynn näki
hetkensä koittaneen. Hän kannusti Stårin hevosen hurjaan laukkaan ja ratsasti raivokkaasti
huutan kohti Varjon komentajaa. Hän löi kipinöivän miekan irti tämän kädestä,
mutaiseen maahan. Mies katsoi raivokkaasti Drynniä ja taisteluun liittynyttä
sotajoukkoa. Yhtäkkiä musta savu ympäröi harmaakasvoisen miehen ja hän hävisi
siinä silmänräpäyksessä ratsunsa selästä. Drynn hämmentyi tästä, mutta jatkoi
sitten taisteluaan. Hän ei ymmärtänyt mitä tapahtui, mutta nyt ei ollut aikaa
pysähtyä ihmettelemään mitään. Piti pysyä hengissä. Suojella Hovia. Suojella
kaunista kuningatarta. Hyytävä kaatosade alkoi hellittää ja ukonilma väistyi.
Kahden
armeijan väliin puristuneet Varjolaiset joutuivat alakynteen ja aamun vihdoin
sarastaessa torvet soittivat varjolaiset perääntymään. Rankkasade tihkutti
itsensä loppuun. Shakaalit vielä viivyttivät vihollisia, jotta hitaimmatkin
peikot ja haltiat pääsivät pakenemaan metsään. Pitkä verinen taistelu oli
vihdoin ohi.
Sotatanner
oli pelkää mutaa, verta ja ruumiita. Kuraisen maan ylitse marssi armeija, joka
oli viimeisellä hetkellä saapunut Hovin avuksi. Kuin vanha ystävä, vuosien
takaa. He olivat voittaneet tämän taistelun. Vapaus oli taattu, toistaiseksi.
***
Elénatar
oli hoviväen saattamana ensimmäisenä vastassa urhoollisia sotureita, jotka
marssivat voitokkaina kotiin. Suurista portista astelivat sisään Drynn,
molemmilla puolillaan valkean kansan haltiakuningas poikansa kanssa. Kansa
hurrasi sankarien noustessa portaita pitkin ylös Hovin saliin, kuningattaren
eteen.
”Ándor
Viimamieli, sekä hänen poikansa Grindor, teidän korkeutenne.” Drynn esitteli seuralaisensa.
”Hovin kruunaamaton Kuningatar Elénatar Álhrúin.” hän jatkoi ja haltiakuningas
kumarsi syvään ja arvokkaasti.
”Hovi on
tuhannesti kiitollinen teille, oi korkea kuningas.” Elé lausui juhlallisesti ja
niiasi haltiakuninkaalle, joka pitkät valkoiset hiukset laskeutuivat kuin
viitta yli hänen hartioidensa.
”Pohjan
Huone vastaa, kun hätä on suurin. Saimme sanan Varjolaisten hyökkäyksestä.
Vaikka välimme eivät ole olleet lämpimät, meillä on silti yhteinen vihollinen.
Olen iloinen nähdessäni Idän Hovin laillisen perijän omassa huoneessaan.” Ándor
lausui.
”Hovi ei
lähettänyt avunpyyntöä, kuinka tiesitte tulla hätiin?” Elénatar kysyi ja
viittoi palvelijaa tuomaan juhlajuomaa kaikille.
Grindor
Viimamieli astui isänsä vierelle ja ojensi taitellun kirjeen uudelle
kuningattarelle.
”Saimme
tämän kirjeen auringon kulkiessa keskipäivän kantta... Kokosimme välittömästi
joukkomme, lähdimme matkaan virtaa myöten ja ratsastimme viipymättä Hoviin.”
hän sanoi selkä suorassa.
Elé otti
kirjeen vastaan, luki sen vaitonaisena, taitteli sen lopuksi ja nosti sitten
kasvonsa kohti Pohjan Huoneen herraa, silmät onnesta kosteina.
”En voi
olla teille enempää kiitollinen. Olkoon Hovi ja Pohjan Huone vastedes ikuisesti
ystävät. Kotimme katto, on myös teidän kattonne, arvoisat haltiaveljeni.
Juhlikaamme taistelun voittoa. Kohottakaamme malja tälle kauniille voiton
aamulle, sekä uudelleen solmitulle ystävyydelle!” Elénatar sanoi ja kohotti
pikarinsa ilmaan.
Taistelu
oli voitettu, Varjolaiset ajettu takaisin Luoteeseen, vanhat ystävyyssuhteet
solmittiin jälleen ja Hovi sai vihdoin oikeutetun hallitsijan valtaistuimelle.
Vaikka Elé menetti perheensä ja kotinsa, hän sai tilalle menneisyytensä,
totuuden ja uuden paikan, jossa asua. Liena Hiada asui hänen sydämessään
ikuisesti, kuten myös geatkinuorukainen, jota ilman hän ei olisi tänne asti
selvinnyt. Elé kiitti henkiä, jotka vastasivat hänen rukouksiinsa. Hän oli
vihdoin löytänyt tiensä kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti