Jälkinäytös I
Punainen herra
Kesä
oli vihdoin koittanut. Lehdet vihersivät puissa, linnut lensivät huolettomina
sinistä taivasta vasten. Kevät oli ollut erikoisen sateinen ja lämpimät ilmat
olivat alkaneet Jerchóvassa tavallista myöhemmin. Alcatcha vuorilla ilma oli
kuitenkin yhä viileä ja vuortenhuippujen jäätikkö ei sulanut kuumimmallakaan
helteellä. Vuoriston karut olot eivät houkutelleet matkalaisia jäämään niille
sijoilleen ja Pakkasvuoret olivat Jerchóvan ainoa vuoristo, jossa ei
tiedettävästi asunut ketään.
Hevosen kavioista lähtevä
ääni kaikui solassa aamupäivän auringon loistaessa vuorten huippujen lomitse.
Mustiin pukeutunut nuorukainen talutti mustaa ratsuaan ylös jyrkkää ylämäkeä.
Nuori mies oli pukeutunut mustaan nahkahaarniskaan ja paksuun mustaan kaapuun
ja viittaan, kuten muutkin Fjoðuriaanit. Hänet oli vihitty veljeskunnan
jäseneksi edellistalvena, eikä hän ollut tottunut pitämään näin paksuja
vaatteita kesällä. Hevonen korskui ja ravisteli harjaansa. Silläkin oli kuuma
ja kipuaminen kävi molempien voimille. Nuorukainen pyyhki hikeä otsaltaan ja
tähysti ympäristöä. Hän ei kuitenkaan löytänyt katsellaan mitään hyvää suojaa.
”Levähdetään hetki
Sulasilmä.” nuori mies sanoi ratsulleen ja pysähtyi vuoristotien tasaisimpaan
kohtaan. Hän kaivoi vesileilin matkatavaroidensa seasta ja kaatoi sitä
kädelleen, jotta hevonen sai juotua vähän, vasta sitten hän joi itse.
Hän oli ollut matkallaan
pian kuukauden ja matkaa oli vielä pitkästi edessä. Hänen tehtävänään oli viedä
viesti Hovista länsirannikolle niin pian kuin mahdollista. Vanhempi veli oli
ohjeistanut häntä ratsastamaan Pakkasvuorten poikki.
”Varjolaiset eivät
uskaltaudu Alcatchavuorille, joten se on turvallisempi matkustaa kuin vuorten eteläpuoliskon
tasanko. Mutta muista varoa Korpea, sekä Pakkasvuorten pohjoispuolen metsää.”
harmaantuva veli oli sanonut ennen kuin oli lähettänyt hänet matkaan.
Nuorukainen
oli ollut Drynn Thráninpojan soturi ja oli liittynyt fjðuriaanien joukkoon kohdattuaan
veljeskunnan johtajan Daranin talvella taistelussa kaakkoisrannikon Varjolaisia
vastaan. Hänelle oli annettu rituaalissa uudeksi nimekseen Vaghó XXI.
”Saat nimesi edellisen
johtajamme mukaan. Kutsukaamme sinua nimella Vaghór. Nouse nyt ylös Veljemme.”
vihkijä oli lausunut.
Nuorukainen oli ottanut
nimen ylpeänä vastaan ja antoi siten omaisuutensa ja ystävänsä pois. Vanhan
nimensä mukana hän jätti myös vanhan elämänsä taakseen. Hän oli sodassa
menettänyt jo kaiken merkityksellisen, perheensä ja parhaan ystävänsä.
Fjoðuriaaneilla ei ollut
hyvä maine Jerchóvan ihmisten keskuudessa, mutta Vaghór oli nähnyt heidän
todellisen luonteensa siinä verisessä taistelussa. Hän vaikuttui
mustaratsastajien vilpittömyydestä ja tahtoi olla osa veljeskunnan kunniakasta
joukkoa.
”Olen puhunut herrasi
kanssa ja saat liittyä joukkoomme, jos haluat. Mutta muista, että liityttyäsi
mustaratsastajiin, et voi enää palata vanhaan elämääsi. Saat uuden nimen, uuden
henkilöllisyyden, eikä sinulla ole enää perhettä tai ystäviä. Me olemme
veljiäsi, me olemme perheesi ja ystäväsi.” Daran oli hänelle sanonut iltaa
ennen hänen vihkimistään.
Vaghór pyyhkäisi sekaisia
hiuksia taaksepäin. Palvellessaan Hovissa Vaghór oli pitänyt hiuksensa lyhyinä,
kuten kaikki muutkin miehet idässä tekivät, mutta Fjoðuriaanit antoivat
hiustensa kasvaa pitkiksi, kuten entisaikojen vanhat soturit. Hiusten pitkäksi kasvattaminen oli osa
veljeskuntaan liittymistä. Rituaalissa uusilta jäseniltä ajeltiin hiukset
lyhyiksi ja sitten niiden annettiin kasvaa. Kun hiukset olivat pitkät, oli myös
Fjoðuriaanista tullut pysyvä osa veljeskuntaa. Sillä hetkellä, kun hänen vanha
elämänsä tippui hiustuppojen muodossa lattialle, Vaghór oli tajunnut, että
Daranin mustat hiukset ulottuivat häntä melkein alaselkään asti. Lisäksi hänen
hiuksiin oli punottu ohuita lettejä; joillakin veljillä oli yksi letti
hiuksissaan, toisilla useampia.
”Herrani, saanko kysyä….?”
Vaghór oli sittemmin kysynyt vanhemmalta veljeltä heidän hoitaessaan ratsujaan
leirissä.
”Kysy vain, poika.”
Nerval, vanhempi veli, jolla oli maantien väriset hiukset ja parta, sekä kolme
ohutta lettiä hiuksissaan.
”Miksi sinulla ja
joillakin muilla veljillä on lettejä hiuksissanne?” Vaghór kysyi ja katui heti
tyhmää kysymystään. Nyt hänelle varmaan naurettaisiin. Nerval naurahti, mutta
ei ivallisesti.
”Näen, että häpeät
kysymystäsi. Se on turhaa, olet uusi joukossamme ja saat kysyä vapaasti.” hän
sanoi hymyillen ja harjasi pitkin vedoin tumman hevosen turkkia. ”Nämä letit…”
Nerval sanoi ja näytti hieman vakavalta. ”Aina kun menetät taistelussa veljen,
jonka olisit omalla toiminnallasi voinut pelastaa, teet hiuksiisi letin. Se
muistuttaa sinua tekemästä samoja virheitä uudestaan.” hän sanoi.
”Eli jos sinulla on paljon
lettejä, olet huonompi kuin se, jolla ei ole lettejä ollenkaan?” Vaghór
tarkensi. Nerval naurahti taas.
”Ei suinkaan. Montako
lettiä sinulla on?” Nerval sanoi osoittaen häntä. Vaghór kosketti lähes kaljua
päätään.
”Ei yhtään, minähän
liityin vasta eilen.” hän sanoi ja Nerval nyökkäsi.
”Ja näetkö Enderan tuolla?”
Nerval sanoi osoittaen vanhaa harmaata miestä, jolla oli paljon lettejä
pitkässä tukassaan. Vaghór nyökkäsi.
”Hän on ollut
veljeskuntamme jäsen neljäkymmentäseitsemän vuotta. Hän on ollut jäsenenä
pisimpään ja hän on ollut useammissa taisteluissa kuin kukaan meistä.
Ymmärrätkö nyt?” Nerval sanoi ja katsoi merkitsevästi nuorukaista.
”Mutta osa sanoistasi on
totta.” Nerval jatkoi. ”Daran on ollut yli kolmekymmentä vuotta veljeskuntamme
jäsen ja montako lettiä hänellä on, verrattuna vaikkapa Enderaan?”
Vaghór vilkaisi kauempana
kulkevaa Darania, joka puhui toisen veljen kanssa.
”Viisi, herrani.” Vaghór
vastasi ja Nerval nyökkäsi.
”Ja siksi hän on
johtajamme.” Nerval sanoi asettaessaan satulahuopaa hevosen selkään.
”Ymmärrän, herrani.”
Vaghór
venytteli haukotellen. Hänellä olisi kovasti tehnyt mieli levätä vielä vähän,
mutta hän oli laiskotellut jo tarpeeksi. Tehtävä oli kiireellinen ja levätä sai
vain välttämättömän verran. Hän nousi ylös maasta ja taputti nuokkuvaa
hevostaan kaulaan.
”Jatketaanpa matkaa.” hän
sanoi ja lähti taluttamaan ratsuaan. Kun tie ei olisi enää näin vaarallinen,
hän voisi hypätä hevosen selkään ja matka kävisi joutuisammin.
Keskipäivän aurinko
liikkui taivaankantta pitkin ja kävi välillä piilossa ylhäälle ilmestyneiden
pilvien taakse. Vaikka viileä varjo olikin tervetullutta, jokin sai Vaghórin
levottomaksi. Tie loiventui alaspäin ja nuori mies hyppäsi hevosensa selkään.
Hänestä tuntui, että olisi parasta kiiruhtaa. Pilvimassa tiheni ja varjot
katosivat, saaden vuoriston näyttämään tasaisen harmaalta ja tasaväriseltä.
Vaghór kannusti Sulasilmän raviin. Jokin ei ollut oikein, aivan kuin häntä
olisi tarkkailtu.
Polku kaartui ja yhtäkkiä
kallion takana, keskellä tietä seisoi pieni hevonen. Se oli ruskea ja sillä oli
vaalea harja. Hevonen katsoi kahta muukalaista pää kallellaan. Se käänsi
päätään, katsoen Vaghória oikealla silmällään. Hevosella ei ollut satulaa,
mutta sillä oli kuluneet suitset päässään. Vaghór tunsi sykkeensä kohoavan,
tajutessaan, ettei hevonen ollut ilmestynyt polulle itsekseen.
”Mistä sinä olet tänne
tullut?” kuului karhea ääni Vaghórin yläpuolelta. Vaghór säpsähti ja veti
miekkansa esille katsoen äänen suuntaan. Kallion päällä, viisi metriä hänen
yläpuolellaan seisoi mies. Vaghór ei ollut koskaan nähnyt hänen rotuistaan
henkilöä ennen. Miehellä oli harmaa, karkeakarvainen turkki, paksu parta
kehysti hänen kettumaisia kasvojaan ja paksu raidallinen häntä keinui puolelta
toiselle kuin kissalla, joka vaanii saalistaan. Miehellä oli päällään ruskea
nahkahaarniska, vaalea tunika ja saappaat. Hänellä oli vyötäisillään huotra,
jossa ollutta miekkaa hän piti kädessään, antaen sen roikkua vierellään. Mies
katsoi tuimasti Vaghória ja ennen kuin tämä ehti vastata mies loikkasi
ketterästi pienen hevosen eteen. Vaghór kohotti miekkansa kohti muukalaista.
”Kuka olet?” Vaghór kysyi.
Mies katsoi häntä ja näytti yhtäkkiä melkein huvittuneelta.
”Minä kysyin sinulta
ensin.” hän sanoi.
”Mistä tulen, ei kuulu
sinulle.” Vaghór vastasi ja tiukensi otettaan miekkansa kahvasta.
”Sinun ei tarvitse osoitella
tuolla, en käy kimppuusi.” mies sanoi ja laittoi oman miekkansa takaisin
huotraansa. ”Kyllähän fjðuriaanien kuuluisi tietää, etteivät geatkit ole heille uhka.”
mies sanoi silittäen hevosensa turpaa.
Vaghór kurtisti kulmiaan. Silloin hän
muisti mitä Daran oli hänelle sanonut keväällä.
Ja jos näet
geatkeja, älä taistele heitä vastaan. Niin ja jos näet erään tietyn geatkin,
anna hänelle tämä. Vaghór
suoristi selkänsä ja laski miekkansa.
”Oletko sinä Tomar?”
Vaghór kysyi. Miehen toinen korva värähti hänen lausuessaan nimen, mutta hän ei
muuten reagoinut, vaan silitti yhä hevostaan. Lopulta mies vastasi.
”Kyllä olen.” hän vastasi
ja kääntyi katsomaan häntä.
Vaghór
laittoi miekkansa huotraansa ja laskeutui alas ratsailta. Hän astui lähemmäs
Tomaria ja kumarsi lyhyesti.
”Olen Vaghór. Olen
matkalla länteen, Huoneeseen tapaamaan veljiäni. Herrani Daran käski minun
antaa sinulle tämän, jos kohtaan sinut matkallani.” hän sanoi ja kaivoi
taskustaan ruskeaan paperiin käärityn kirjeen. Hän ojensi sen Tomarille, joka
kurtisti hieman kulmiaan ja katsoi kirjettä.
”Daran?” geatki sanoi
hiljaa. Sitten hän hymähti. ”En ole nähnyt sitä hölmöä miestä viiteentoista
vuoteen.” sitten hän astui lähemmäs ja otti kirjeen vastaan.
”Sanoitko että nimesi on
Vaghór?” Tomar kysyi katsoen yhä avaamatonta kirjettä.
”Kyllä.” Vaghór nyökkäsi.
Tomar katsoi häntä kummallisesti.
”Mitä Vaghólle on
tapahtunut?” hän kysyi vakavana.
”Jos tarkoitat vanhaa
johtajaamme, hän on kuollut. Kuusi vuotta sitten. Daran on johtajamme nyt.”
Vaghór vastasi ja kiipesi takaisin hevosensa selkään.
”Oli kunnia tavata teidät,
aivéladd dénanaki. Minun täytyy nyt
jatkaa matkaa, tehtäväni on kiireellinen.” hän sanoi.
Tomar
nyökkäsi ja veti pienen hevosen sivuun. Vaghór kannusti hevosensa liikkeelle ja
ratsasti Tomarin ohitse. Hänen kohdallaan Vaghór kumarsi vielä kerran, ennen
kuin jatkoi matkaansa.
Tomar
katsoi pitkään miehen perään, kunnes hän katosi näkyvistä. Sitten Tomar taittoi
kirjeen taskuunsa ja hyppäsi Veljen selkään.
”Kotiin.” Tomar sanoi ja
Veli lähti löntystämään tottuneesti alas kapeaa polkua, kuten monet kerran
aiemminkin. He olivat asuneet vuorilla pian seitsemän vuotta ja Veli oli
oppinut nämä rinteet ja kalliot hyvin ulkoa. Vähän matkan päässä oli heidän
kotiluolansa, jossa Tomar oli asunut erakkona kaikki nämä vuodet.
Päästessään luolaan Tomar
irrotti Veljeltä päitset, laittoi ne maassa olevan satulan päälle ja vasta
istuessaan alas kaivoi Fjoðuriaanin antaman kirjeen. Vai on Daranista tullut mustaratsastajien johtaja… Tomar hymähti
katsoessaan kirjettä. Sitten hän vakavoitui. Hän ei ollut nähnyt vanhaa
ystäväänsä vuosikausiin, joten kirjeen saaminen häneltä tarkoitti, että jotain
oli tapahtunut. Jotain, minkä vuoksi Daran vaarantaisi Talismaanin piilossa
pysymisen ottaakseen yhteyttä häneen. Tomar repäisi kirjeen auki ja alkoi
lukea.
Hyvä
Tomar,
Olen
saanut tietooni ikäviä uutisia, jotka myös vaikuttavat tehtävääsi talismaanin
vartijana. Vakoojani kertoivat tämän minulla palattuaan talven viimeisenä
kuukautena Varjon pääkaupungista J´ranmosta: Varjon kuningatar on herännyt.
Varjolaiset onnistuivat herättämään hänet ilman talismaania. Olen pahoillani,
ettemme pystyneet estämään tapahtunutta.
Voit
nyt palata kotiisi, tai tehdä mitä haluat. Varjolaiset eivät enää etsi
Aivéladdia, joten olet vapaa kulkemaan. Toivon, että näemme vielä.
Veljesi,
Daran
Kirje
putosi Tomarin käsistä luolan lattialle. Kaikki nämä vuodet hän oli
piileskellyt ja vältellyt muita ihmisiä; kaikki mitä hän oli kokenut ja
menettänyt, kaikki oli turhaa.
Turhaa.
He saivat hänet. He herättivät
kuningattaren.
Ilman
talismaania.
Talismaania.
Tomar
tuijotti lasittunein silmin luolan kivistä seinää. Hän oli tullut
Pakkasvuorille seitsemän vuotta sitten paeten levottomuuksia idästä. Lisäksi
talismaanin kantaminen oli käynyt hyvin raskaaksi ja Tomar oli huomannut, ettei
hän voinut enää olla ihmisten seurassa samalla tavalla kuin ennen. Liian
monesti hän oli herännyt kievarissa siihen, että hänen ympärillään oli verta ja
ruumiita, eikä hän muistanut mitä oli tapahtunut. Oli kaikkien kannalta
parasta, että hän katoaisi ja veisi talismaanin mukanaan.
Tomar otti kirjeen
lattialta ja nousi ylös. Hän käveli hitaasti varjoissa olevien tavaroidensa
luokse. Hän kaivoi esiin tulukset ja sytytti kirjeen palamaan. Paperi muuttui
pian tuhkaksi ja savuksi ja Tomar katsoi kuinka palaneen paperin palaset
varisivat lattialle. Sitten hän laittoi kätensä paitansa sisään ja otti
talismaanin esille ja katsoi sitä pitkään. Viha ja katkeruus alkoivat täyttää
hänen mieltään. Turhaa…
Hän puristi käärössä olevaa
kiveä kädessään, mutta pisti sen sitten takaisin paidan taskuun. Sitten hän
käveli luolan suulle, missä pieni hevonen seisoi syöden kuivia heiniä. Tomar
silitti sen selkää.
”Lähdetäänkö kotiin?” hän
sanoi hiljaa. Hevonen nosti päätään ja höristi korviaan.
”Ai niin, sinä et ole
koskaan käynyt Korvenpäässä.” Tomar hymyili. Veli tökkäsi häntä turvallaan ja
jatkoi heinän syömistä. Tomar haki kuluneen satulan lattialta ja alkoi
satuloida hevosta, joka katsoi häntä kummissaan.
”Kotiin Veli, kotiin.”
Tomar huokaisi pakatessaan tavaransa ratsun selkään.
Tätä
päivää hän oli odottanut viisitoista vuotta, mutta miksi hänen sisällään tuntui
niin tyhjältä? Tuntui kuin samat pilvet, jotka peittivät iltapäivän aurinkoa,
peittivät myös hänen sieluaan. Tomar huokaisi syvään ja synkästi. Mitä hän
kotona tekisi? Miksi hän sinne halusi palata? Tomar pysähtyi Veljen suitset
kädessään ja tuijotti ulos hiljaa. Mitä maailmalla oli enää hänelle
annettavana? Hän katsoi suitsia vielä hetken. Sitten Tomar laski ne takaisin,
mistä oli ne ottanutkin ja käveli määrätietoisesti luolan suulle.
”Odota tässä Veli. Minun
täytyy ensin tehdä eräs asia.” Tomar sanoi ja lähti ulos.
Aygajärven
pinta oli peilityyni, mutta alkava tuulenvire sai sen väreilemään.
Aurinkoisella ilmalla se oli kuin kimmeltävä jalokivi Alcatchavuorten keskellä,
mutta pilvisellä ilmalla se näytti synkältä, pohjattomalta montulta. Tomar
seisoi järven rannalla katsoen lähes mustaa vettä. Hän muisti kuinka oli kauan
sitten pudonnut järveen Veljen kanssa ja he olivat jotenkin, kuin ihmeen
kaupalla selvinneet pudotuksesta. Sinä päivänä hän oli saanut Suurelta
Pakkaselta tehtäväkseen suojella Talismaania ja pitää se erossa varjolaisilta.
Nyt vuosia myöhemmin Varjo oli saanut uuden kuningattaren ja Tomarin tehtävä
oli rauennut. Talismaania ei enää tarvittu. Häntä ei enää tarvittu.
Tomar puristi kätensä
nyrkkiin. Katkeruuden ruma nuoli pisti hänen sydäntään. Tomar laittoi kätensä
paitansa sisään ja otti yhä kääreessään olevan talismaanin esiin. Hän katsoi
sitä ja viha sai hänen kätensä värisemään kiukusta.
”Hyvästi kurja kivi.
Toivottavasti uppoat syvälle, enkä näe sinua enää ikinä.” Tomar sanoi
Talismaanille ja otti vauhtia.
”Sinuna en tekisi tuota.”
outo ääni sanoi Tomarin selän takaa.
Tomar
pysähtyi ja veti miekkansa esiin salamannopeasti. Kivellä, vähän matkan päässä,
istui mies. Hänellä oli päällään punainen kaapu ja hänen pitkät mustat
hiuksensa roikkuivat ylitse vyötärön. Auringon säteiden pilkistäessä pilvien
raosta, ne kiilsivät verenpunaisina.
”Kuka olet?” Tomar ärähti.
Mies
katsoi häntä arvoituksellisesti. Hänen silmänsä olivat oranssit ja niistä oli
vaikea lukea ilmettä. Mies hymähti ja nousi rauhallisesti ylös. Tomar otti
epävarman askeleen taemmas ja kohotti miekkaansa. Miehen iho oli oudon värinen,
hänen liikkuessaan se näytti suorastaan hohtavan kuparin ja pronssin värisenä,
eikä miehellä ollut kasvoissaan partaa tai kulmakarvoja. Mies käveli lähemmäs,
mutta hänellä ei ollut asetta, joten Tomar pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että
mies ei kantanut mukanaan mitään tavaraa. Mistä kummasta äijä oli keskelle
vuoria ilmestynyt?
”Miksi haluat hävittää
jotain, jolla voit pelastaa kansasi?” Mies kysyi hymyillen kummallisesti. Hymy
ei ollut varsinaisesti hyväntahtoinen, muttei myöskään ivallinen. Miehestä
huokui korkeaa auktoriteettia, kuin kuninkaalliselta, mutta Tomar ei uskaltanut
vielä laskea asettaan.
”Mitä tarkoitat? Kuka
olet, mikä on nimesi?” Tomar tivasi. Mies naurahti ja ääni sai Tomarin olon
vaikeaksi.
”Minun kuuluu tietää ensin
sinun nimesi.” mies sanoi ja katsoi merkitsevästi Tomaria.
Tomar
ei tiennyt mitä hänen kannattaisi sanoa. Hän ei luottanut mieheen, joten hän ei
uskaltanut kertoa omaa nimeään. Tomar oli antamassa väärän nimen miehelle, kun
hän yhtäkkiä muisti vanhan Oban sanat vuosien takaa. Kun herra kysuu nimiäsi, elä
sillon valehtele. Tomar
nielaisi.
”Tomar
Ramonin poika. Nyt, kerro omasi.” hän sanoi. Mies näytti tyytyväiseltä ja
käveli järven rantaan katsoen sen väreilevää pintaa.
”Minulla on monta nimeä,
joista mitään niistä en käytä. Mutta jos haluat kutsua minua joksikin, Tomar
Ramonin poika, voit kutsua minua Deewaksi.”
”Sekö on nimesi? Deewa?” Tomar kysyi.
Kaikki tässä miehessä epäilytti häntä.
”Ei, mutta voit kutsua minua siksi, ja
silloin minä vastaan. Jos minulla on mitään vastattavaa.” mies vastasi yhä
hymyillen. Miehen puhe kuulosti oudolta, aivan kuin hän lausuisi runoa, tai
messuaisi kirjoituksia. Tomar otti toisen askeleen taaksepäin ja laski
miekkaansa hieman.
”Mitä tarkoitit aiemmin?”
Tomar kysyi uudestaan. Deewa käänsi katseensa häneen hitaasti. Hänen lähes
kultaiset silmänsä olivat lasittuneet ja hän tuntui katsovan Tomarin lävitse.
”Vanha kansa kuolee. He
katoavat, he harmaat.” hän sanoi hiljaa ja näytti kuin outo aura olisi
ympäröinyt hänet. ”Itse he ovat
kohtalonsa asettaneet, mutta itse he eivät voi sitä muuttaa.” hänen sanansa
olivat uhkaavat ja vaikka Tomar ei ymmärtänytkään sanojen merkitystä, pelko
täytti hänet.
”Yksi heistä kuitenkin nousee.” Deewa
jatkoi. ”Kansansa hylkäämä, äitinsä tuhoama, siskonsa pettämä. Tulenhehkuinen
Trioonin lapsi.” hän sanoi ja hänen terävä katseensa porautui Tomariin. Tuuli
yltyi ja nostatti laineita järven pintaan. Tomar nielaisi.
”Mitä tarkoitat? Ketkä kuolevat?” Tomar
kysyi hämillään ja peloissaan. Deewa hymyili jälleen.
”Etkö tiedä, Tomar?” hän sanoi hiljaa.
Tomar
tiesi.
”Kansani.” hän sanoi ja
katsoi talismaania.
Deewa
nyökkäsi hitaasti. Tuuli tyyntyi ja tuli käsinkosketeltavan hiljaista. Deewa
seisoi hievahtamatta paikoillaan, mutta silti hänen pukunsa verenpunaiset
helmat liehuivat, suorastaan leijuivat ilmassa, samoin hänen mustat hiuksensa.
Nyt Tomar oli vakuuttunut. Tämä mies ei ollut tavallinen kuolevainen.
”Ja tämän avulla pelastan
kansani?” Tomar kysyi epäuskoisena käännellen käärittyä talismaania kädessään.
”Varjon kuningas loi sen,
mutta aivéladd taipuu toisenkin
tahtoon. Sinä voit käyttää sitä, Tomar Ramonin poika. Sinä voit löytää hänet,
joka nostaa kansasi.” Deewa sanoi, hänen äänensä runollinen sointu kuulosti nyt
jylhemmältä.
”Hänet? Trioonin lapsen?”
Tomar kysyi ja käänsi katseensa Deewaan, joka nyökkäsi hänelle hiljaa. Tomar
kurtisti kulmiaan.
”Kuka sinä olet?” hän kysyi.
Deewa
hymyili jälleen yhtä arvoituksellisesti kuin aiemminkin.
”Sinun pitäisi jo tietää.
Olemme tavanneet aiemminkin, Tomar.” Deewa sanoi taas yhtä soinnukkaasti kuin
aluksi.
”Alcathca?” Tomar kysyi
hämillään. Silloin tulenhehkuinen aura voimistui, ja se leiskui kuin myrskyävät
liekit. Deewan ilme muuttui ankaraksi tuulen yltyessä sekunnissa
myrskylukemiin.
”ÄLÄ LAUSU TUOTA NIMEÄ
MINUN KUULLENI.” Deewa jyrisi niin että koko sola kaikui. Tomar lennähti
selälleen leiskuvan auran voimasta ja hän peitti kasvonsa kauhuissaan. Tuuli
alkoi jälleen tyyntyä ja Deewan aura himmeni, eikä hän näyttänyt enää yhtä
pelottavalta. Tomar katsoi häntä hetken ja nousi sitten varovasti ylös maasta.
”Uskotko Kirjoituksiin, Tomar Ramonin
poika?” Deewa kysyi. Hänen äänensä oli jälleen tyyni ja soinnukas. Tomar mietti
mitä uskaltaisi sanoa. Hän päätti olla rehellinen.
”Siihenkö, että elämämme, kaikki mitä
teemme, tai koemme, on ennalta kirjoitettu? Ei... en usko. Tai... en tiedä enää
mihin uskoa.” hän sanoi varovaisesti, toivoen ettei enää suututtaisi miestä,
joka selvästi oli hyvin voimakas ja vaarallinen. Deewa katsoi häntä
mitäänsanomattomasti.
”Sepä sääli.” hän vastasi ja hymyili
jälleen.
Yhtäkkiä
Deewa levitti kätensä sivuille ja hänen punaisen kaapunsa pitkät hihat
levisivät Tomarin silmien edessä. Niistä alkoi kasvaa pitkiä kuparinhehkuisia
sulkia ja Deewa alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän löi kerran kätensä alas ja ne
muuttuivat valtaviksi siiviksi. Tomar henkäisi. Pitkät mustat hiukset liehuivat
ilmassa ja kaavun helmat alkoivat muuttua. Deewa iski siipiään uudestaan ja
silloin Tomarin edessä kohosi ilmaan valtava punainen kotka. Parilla vahvalla
siiveniskulla kotka nousi kauas korkeuksiin ja lensi kuin tuuli, kadoten
pilvien taakse.
Tomar katsoi yhä
pelonsekaisin tuntein ylös taivaaseen, jonne lintu oli kadonnut hetki sitten.
Hän istahti maahan häkeltyneenä. Punainen kotka. Tomar katsoi ympärilleen ja
tajusi istuvansa lähellä sitä paikkaa, jossa oli tavannut Suuren Pakkasen
viisitoista vuotta sitten. Fjoðuriaanien leiri oli ollut sivummassa
silloin... Silloin Tomar muisti keskustelun, jonka hän oli käynyt Daranin ja
Vaghón kanssa kohtaamisen jälkeen, viisitoista vuotta sitten tämän saman järven
luona.
”Daran? Oliko
hän, Suuri Pakkanen siis, lohikäärme niin kuin vanhoissa tarinoissa kerrotaan?
Suuri ja valkoinen?” Tomar kysyi.
Daran hymyili.
”Hän on
ollut. Ei hän enää ole.” hän sanoi.
Tomar nyökkäsi hiljaa. Daran poltti piippua hiljaa,
katsoen tulta. Vaghó kumartui Tomarin puoleen.
”Tiesitkö
nuori mies, että Alchatcha on ollut kautta aikojen esi-isiemme, muinaisten
mustaratsastajien suojelija, ja on edelleen? Hänellä on tapana pysyä piilossa,
mutta tulee avun tarpeessa antamaan neuvoja meille. Usein suuren hädän hetkellä
me tulemme kysymään neuvoa vuorten hengeltä. Hän vaihtaa olomuotoaan, mutta me
tunnemme hänet aina, kun näemme hänet.” Vaghó hymyili ja veti tupakkaa
henkeensä.
”Olit aivan oikeassa siinä, kun puhuit
lohikäärmeistä Tomar. Muinaisella ajalla he kaikki olivat lohikäärmeitä. Heitä
oli kerran yhdeksän, mutta viisi heistä on kadonnut kauan sitten. Kyllä, suuria
henkiä oli useampia, mutta Alchatcha oli aina ollut heistä vahvin ja viisain.
Nyt hänen lisäkseen ei ole muita jäljellä kuin Denishi Punainen, joka vartioi
Dewa vuorilla. Dewa on lyhenne
sanoista Denishi waroenreth Alchatcha, joka on muinaista Fjóðurin kieltä,
jota harvat enää tuntevat. Minä tiedän sen kuitenkin tarkoittavan Denishi nöyränä Alchatchan suojeluksessa.”
Vaghó kertoi. Nuotio rätisi ja lämmitti mukavasti.
Tomar muisti
vanhojen tarinoiden kertoneen villistä punaisesta lohikäärmeestä, jonka Suuri
Pakkanen pisti ojennukseen ja karkotti kaukaisille vuorille. Vaghó piti taukoa
ja siemaisi henkoset piipustaan ja tarjosi sitä myös Tomarille.
”Aivan, mutta
vaikka Denishiä en ole itse ikinä nähnyt, hän on aivan yhtä paljon olemassa
kuin Suuri Pakkanen. Alchatcha on sen itse minulle kertonut.” Vaghó sanoi
painokkaasti ja otti hörpyn teetään yön syvetessä.
Denishi Punainen... Tomar mietti katsoessaan
taivaalle, jossa pilvet alkoivat rakoilla ja myöhäisiltapäivän aurinko pääsi
jälleen valaisemaan vuoriston lumisia huippuja. Aygajärven pinta oli jälleen
peilityyni. Sitten Tomar loi viimeisen katseen kääreessään olevaa talismaaniin.
Tämän jälkeen hän laittoi kiven takaisin paitansa sisään ja kääntyi ympäri.
Veli jo odotteli häntä ja heillä oli pitkä kotimatka edessään.
Jälkinäytös II
Oli
kylmä syksyinen iltapäivä, kun Vaghór ratsasti läntistä rannikkoa pitkin kohti
Huonetta. Matkaa ei ollut enää paljoa jäljellä. Hän ei ollut nähnyt veljiään
moneen kuukauteen, eikä ollut saanut heiltä viestiä, joten tilanne ei ollut
luultavasti muuttunut. Viesti oli yhä ajankohtainen. Hänen ratsunsa Sulasilmä
korskui ja sen kyljet olivat hiestä vaahtoavat.
He olivat törmänneet viikkoa aiemmin
varjolaisiin Rannanmón lähettyvillä. Oli uhkarohkea veto matkustaa niin läheltä
varjolaisten valtaamaa kaupunkia, mutta kauempaa kiertäminen olisi vastaavasti
vienyt hänet liian lähelle Varjon muuria. Uhkaava tilanne oli saanut Vaghórin
pitämään kiirettä, eikä hän uskaltanut levähtää yhtä usein, kuin aiemmin. Nyt
kuitenkin oli tauon aika. Hän veti ohjista ja Sulasilmä hidasti heti laiskaan
käyntiin hengittäen raskaasti.
”Olen pahoillani, että joudut tällä
tavoin töihin. Saat levätä heti, kun pääsemme määränpäähämme.” hän sanoi ja
taputti hevosensa kaulaa.
Aurinko alkoi laskea meren taakse.
Vaghór ihasteli kaunista näkymää heidän ratsastaessa rantatörmän laella.
Balcomin näkyi jo vaikka aurinkokaan ei ollut vielä painunut mailleen.
Puolipilvisellä taivaalla tuikkivat tähdet saivat Vaghórin tuntemaan olonsa
levollisemmaksi kuin aikoihin.
Yhtäkkiä ylhäältä kuului kova pamahdus.
Vaghór käänsi katseensa äänen suuntaan ja näki taivaalla, kaukana meren päällä
räjähdyksen. Hän pysäytti ratsunsa ja jäi katsomaan kummissaan. Rautaa ja
palavaa ainetta tippui pilvistä mereen. Pilvien seasta syöksyi esiin pieni
alus. Se oli sylinterin muotoinen, eikä siinä ollut moottoreita. Vaghór oli
kerran ollessaan nuorena poikana matkalla Demossa, nähnyt avaruusaluksia, joita
Liittouma käytti ja hän tiesi, että ne olivat suurempia kuin tuo. Aluksesta
aukesi laskuvarjo, mutta liian myöhään ja se iskeytyi mereen. Se kellui veden
pinnalla muutaman sekunnin, kunnes upposi kuohuvaan mereen.
Taivaalta tippui yhä metallisirpaleita
ja isomman aluksen osia. Vaghór kurtisti kulmiaan. Mereltä puhalsi tuuli ja toi
mukanaan palaneen raudan hajua, sekä nokea. Hän antoi pohkeita Sulasilmälle ja
kiiruhti matkaan. Jotenkin hänestä tuntui, että tämä tapahtuma ei ollut
sattumaa. Nyt hänellä oli kiire kohtaamispaikkaansa. Muutaman päivän kuluessa
hän tulisi perille ja hän saisi vietyä viestinsä, sekä kerrottua herralleen
näkemästään. Daran uskoi kirjoituksiin ja hän haluaisi varmasti kuulla tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti