lauantai 8. maaliskuuta 2014

Nouseva Uhka - Kappale 14



Kohtaaminen

Aamu koitti sateisena ja harmaana Prioriin. Sotien runtelema maa heräsi jälleen uuteen pimeään päivään. Loppusyksy oli ollut harvinaisen sateinen ja kylmä. Yleensä se lupaili leutoa talvea ja kuumaa ja kuivaa kesää. Nyt tosin lämmöstä ei ollut tietoakaan, kun kaksi miestä tarpoi hämärän metsän poikki. Heidän vaatteensa olivat vesisateen liottamat, eikä mielialakaan ollut erityisen korkealla. Metsä, jossa he kulkivat, oli ollut vielä muutama viikko sitten sotatanner, mutta nyt välirauha oli solmittu. Sodasta muistuttivat vain myllertynyt maa, sekä tankkien ja tykistön jättämät jäljet maassa. Miehetkin olivat vain läpikulkumatkalla. Päästäkseen Ei-kenenkään-maalle, heidän oli pakko kulkea kuusikon halki, mikäli halusivat välttää yleiset tiet, joissa Városin ja Civitasin joukot partioivat.
Nuori Eiffel katsoi ympärilleen levittyvää sodan tuhoamaa metsää. Hän oli aina pitänyt luonnosta ja metsistä ja häntä masensi nähdä taistelun jättämät jäljet tällä tavalla. Oksalle heidän yläpuolelleen lensi lintu. Eiffel katsahti ylöspäin. Mustarastas. Lintua ei vesisade näyttänyt paljon haittaavan. Se katseli hetken kahta allaan kulkevaa ihmistä ennen kuin alkoi laulaa. Hetken kuluttua jostain päin metsää sen lajikumppani vastasi sille. Mustarastas pyrähti lentoon ja katosi puiden sekaan. Eiffel hymähti ja sitten hän kompastui. Waldo tarrasi häntä hihasta.
”Voi vittu ku ei näe saatana kunnolla!” Eiffel kirosi ja kiskaisi kätensä irti. Waldo vain virnisti hänelle.
”Joo kuule, tiedän.” hän naurahti ja pyyhkäisi tikatusta silmästään tihkuvaa verta ja märkää. Eiffelkin naurahti hieman. He kumpikin kompuroivat kuin sokeat pirunpellossa. Syvyysnäön menettäminen yhtäkkiä vaati totuttelua ja vaikeakulkuinen metsä ei varsinaisesti helpottanut asiaa.
Jostain kantautui savun hajua. Eiffel kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Waldokin havaitsi saman ja he molemmat seisahtuivat hetkeksi paikoilleen kuuntelemaan. Täällä ei pitäisi olla enää ketään. Eiffel katsoi ympärilleen ja näki kauempana metsässä savun leijuvan puiden välistä. Sitä oli vähän ja se näytti hiipuvalta. Jokin käski häntä tarkistamaan savun lähteen. Waldo näytti epävarmalta.
”Mennään katsomaan.” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä hieman huolestuneesti.
”Musta meidän ei kannattais.” hän vastasi ja aikoi jatkaa matkaa.
”Tule nyt.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan savua kohti. Hänellä oli ollut viimeaikoina pinna kireällä, mutta silti hänestä tuntui oudolta komentaa jotakuta tuolla tavalla. Varsinkin henkilöä, jota hän tuskin tunsi. Yleensä hän oli ollut se, jota komennettiin. Eiffel pysähtyi ja aikoi pahoitella mulkkumaista käytöstään, mutta huomasikin Waldon seuraavan häntä. Eiffel piti pokkansa ja päätti jatkaa savun suuntaan.
Metsä alkoi valjeta heidän edetessään, vaikka vesisade ei tauonnutkaan. Käveltyään kymmenisen minuuttia he näkivät edessäpäin talon, josta päin savu kohosi. Talo ei näyttänyt militaariselta, vaan aivan tavalliselta asuintalolta, joten Eiffel päätti jatkaa lähemmäs. Lähestyessään taloa he ylittivät vanhan aidan, joka oli osaksi kadonnut heinikon ja pajujen sekaan. Pian he olivat talon takana. Rakennus vaikutti hylätyltä. Eiffel astui lähemmäs ja kurkisti sisään ikkunasta. Talo oli sisältä palanut, mutta se ei ollut talo joka savusi. Savu tuli toiselta puolelta, pihamaalta. Waldo silmäili taloa ahdistuneen näköisenä ja vilkuili ympärilleen hermostuneena.
”Meidän pitäisi mennä.” hän sanoi hiljaa.
Eiffel ei reagoinut, vaan katsoi jalkoihinsa, ettei pitäisi liikaa ääntä ja lähti kiertämään taloa.
                      ”Eiffel, ei!” Waldo sihahti.
                      ”Jää vaan tänne.” Eiffel murahti ja katosi nurkan taakse. Waldo pyyhkäisi naamaansa turhautuneena, mutta lähti kuitenkin Eiffelin perään. Pihalla näkyi vanha autonromu, jota heinikko jo söi hyvää vauhtia. Aita kiersi hieman lähemmäs taloa ja Eiffel näki kauempana soratien, joka ohitti talon läheltä. Savu tuli etupihalta ja Eiffel kuuli myös ääniä. Hän pysähtyi talon kulmalle ja vilkaisi Waldoa, joka myös tuli hänen taakseen. Eiffel antoi hänelle merkitsevän katseen. Sitten hän vilkaisi pihalle.
                      Keskellä hiekkaista pihaa savusi nuotio, jossa ei ollut puita, vaan vaatteita ja joitain tavaroita. Talon edessä oli rivissä neljä kankailla peitettyä kasaa. Eiffel katsoi tarkemmin ja tajusi niiden olevan ruumiita. Nuotion takana, pihassa kasvavan orapihlajan vieressä istui maassa mies. Hänellä oli selkä heihin päin, joten hän ei ollut nähnyt heitä. Miehellä oli puolipitkät mustat lainehtivat hiukset kiinni poninhännällä ja hän poltti tupakkaa. Hänen vieressään oli lapio iskettynä maahan ja miehen edessä puolivalmis kuoppa. Eiffel kiinnitti huomiota siihen, että vaikka miehellä oli savuke kädessään, hän ei muuten koskenut siihen, vain antoi sen palaa.
                      ”Kuka siellä?” mies yllättäen kysyi ja käänsi päänsä. Miehellä oli myös pitkä parta, joka oli samaa väriä kuin hiuksensa. Parta sai miehen näyttämään vanhemmalta, mutta ääni paljasti hänen olevan tuskin vanhempi kuin Waldo. Hän oli enemmän poika kuin mies.
                      ”Minä vain.” Eiffel sanoi ja astui esiin nurkan takaa, Waldon seuratessa.
                      ”Tarkoitat kai me.” mies sanoi ja otti savut tupakastaan noustessaan ylös maasta. Eiffel ja Waldo kävelivät savuttavan nuotion ohi miestä kohti, hänen pyyhkiessään märkää hiekkaa housuistaan. Sitten hän yhtäkkiä veti jostain aseen esiin.
                      ”Ei askeltakaan, hyypiöt. Ketä te olette?” mies sanoi ja nakkasi tupakan maahan.
Eiffel pysähtyi, mutta ei nostanut käsiään ylös, eikä muutenkaan reagoinut uhkaavaan äänensävyyn. Totta puhuttuna hänelle oli yksi lysti ampuisiko mies hänet tähän paikkaan vai ei.
                      ”Ei tarvi osotella tolla. Ei me olla tultu tänne haastaan riitaa.” Eiffel sanoi tyynesti. Mies näytti epäilevältä.
                      ”Niinkö? Város vai Civitas?” mies kysyi kylmästi.
                      ”Ei kumpikaan.” Waldo vastasi Eiffelin takaa. Mies kurtisti kulmiaan.
                      ”Me ollaan matkalla Ei-kenenkään-maalle.” Eiffel jatkoi Waldon lausetta.
Mies näytti yhä tuimalta, mutta Eiffel huomasi, kuinka hän ajattelematta laski asettaan sentin.
                      ”Miksi Ei-kenenkään-maalle? Ei siellä ole mitään.” mies sanoi ja katsoi heitä epäluuloisesti.
                      ”Siksi juuri.” Eiffel sanoi painokkaasti. ”Tarviitko sä apua?” hän jatkoi ja nyökkäsi lapion ja puolivalmiin kuopan suuntaan. Mies katsoi heitä hiljaa, selvästi laskelmoiden. Sitten hän laski aseensa, laittoi varmistimen takaisin ja pyyhkäisi tukkaansa naamaltaan.
                      ”Ehkä.” hän sanoi ja kaivoi taskustaan savukkeen ja alkoi sytyttää sitä. Sitten hän vilkaisi sivusilmällään tulijoita ja ojensi askiaan heille. Eiffel kiitti ja otti ruttaantuneesta askista kaksi tupakkaa ja ojensi toisen Waldolle.
                      ”Mitä täällä tapahtui?” Eiffel kysyi ja katsoi pihaa ympärillään.
Mies huokaisi synkästi ja poltti savukettaan pää painuksissa.
                      ”Tulin viikko sitten kotiin… Talomme oli poltettu ja perheeni…” Hän sanoi hiljaa. Mies nosti katsettaan ja katsoi talon edessä olevia ruumiita. ”Heidät oli tapettu. Äitini, enoni, siskoni ja hänen pieni tyttönsä…” hän sanoi hiljaa ja puristi suunsa tiukasti kiinni katsoessaan heitä.
                      ”Minä sanoin heille, että lähtisivät pois. Täällä on liian vaarallista, sotaa käytiin niin lähellä. Mutta he eivät lähteneet. Äitini oli varma että he olisivat turvassa kellarissa…” nuorukainen sanoi ja ähkäisi turhaantuneena.
Sade yltyi ja he kaikki astelivat puun alle polttamaan. Kukaan ei puhunut mitään, vaan katsoivat hiljaa sateesta mudaksi muuttuvaa pihaa ja nuotiota, joka alkoi vähitellen sammua. Kun pahin kuuro oli ohi, he tulivat pois puun alta. Mies haki ulkovajasta pari lapiota lisää ja he rupesivat vaitonaisina kaivamaan hautoja pihaan.
Monen tunnin urakan jälkeen vesisadekin vihdoin loppui ja auringon rakoillessa harmaan pilvimassan takaa, he laskivat ruumiit hautoihinsa. Mies otti kankaat pois ja katsoi vielä kerran perhettään, ennen kuin he peittivät haudat. Sitten mies haki varastosta lisää tavaraa ja nakkeli niitä sammuneen nuotion päälle. Eiffel ja Waldo ryhtyivät kysymättä auttamaan häntä. Pian kaikki irtaimisto vajasta ja talosta oli kasattu pihamaalle. Mies avasi vajan nurkasta haetun bensakanisterin korkin ja kaatoi koko sisällön nuotion päälle ja sytytti sen palamaan.
                      ”Voinko tulla teidän mukaan?” Nuorukanen kysyi heidän katsoessaan iltapäivän kokkoa. Eiffel kääntyi miestä päin, joka pyyhkäisi hiestä märkää tukkaansa sivuun. Mies pyyhki kätensä housun lahkeeseensa ja ojensi sen Eiffelille.
                      ”Mendez.” hän sanoi ja kätteli heitä.
                      ”Eiffel.”
                      ”Waldo.”

Niin kohtasivat kolme miestä, joilla ei ollut enää menneisyyttä.


2 kommenttia:

  1. Hieno kappale ja hieno kuva! Syyssade tuntui tänne asti.

    VastaaPoista
  2. Hauta näyttää syvältä, suorastaan loputtomalta.

    VastaaPoista