Kohtaaminen
Aamu koitti sateisena ja
harmaana Prioriin. Sotien runtelema maa heräsi jälleen uuteen pimeään päivään.
Loppusyksy oli ollut harvinaisen sateinen ja kylmä. Yleensä se lupaili leutoa
talvea ja kuumaa ja kuivaa kesää. Nyt tosin lämmöstä ei ollut tietoakaan, kun
kaksi miestä tarpoi hämärän metsän poikki. Heidän vaatteensa olivat vesisateen
liottamat, eikä mielialakaan ollut erityisen korkealla. Metsä, jossa he
kulkivat, oli ollut vielä muutama viikko sitten sotatanner, mutta nyt välirauha
oli solmittu. Sodasta muistuttivat vain myllertynyt maa, sekä tankkien ja
tykistön jättämät jäljet maassa. Miehetkin olivat vain läpikulkumatkalla.
Päästäkseen Ei-kenenkään-maalle, heidän oli pakko kulkea kuusikon halki, mikäli
halusivat välttää yleiset tiet, joissa Városin ja Civitasin joukot partioivat.
Nuori
Eiffel katsoi ympärilleen levittyvää sodan tuhoamaa metsää. Hän oli aina
pitänyt luonnosta ja metsistä ja häntä masensi nähdä taistelun jättämät jäljet
tällä tavalla. Oksalle heidän yläpuolelleen lensi lintu. Eiffel katsahti
ylöspäin. Mustarastas. Lintua ei vesisade näyttänyt paljon haittaavan. Se
katseli hetken kahta allaan kulkevaa ihmistä ennen kuin alkoi laulaa. Hetken
kuluttua jostain päin metsää sen lajikumppani vastasi sille. Mustarastas
pyrähti lentoon ja katosi puiden sekaan. Eiffel hymähti ja sitten hän
kompastui. Waldo tarrasi häntä hihasta.
”Voi
vittu ku ei näe saatana kunnolla!” Eiffel kirosi ja kiskaisi kätensä irti.
Waldo vain virnisti hänelle.
”Joo
kuule, tiedän.” hän naurahti ja pyyhkäisi tikatusta silmästään tihkuvaa verta
ja märkää. Eiffelkin naurahti hieman. He kumpikin kompuroivat kuin sokeat pirunpellossa.
Syvyysnäön menettäminen yhtäkkiä vaati totuttelua ja vaikeakulkuinen metsä ei
varsinaisesti helpottanut asiaa.
Jostain
kantautui savun hajua. Eiffel kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Waldokin havaitsi
saman ja he molemmat seisahtuivat hetkeksi paikoilleen kuuntelemaan. Täällä ei pitäisi olla enää ketään.
Eiffel katsoi ympärilleen ja näki kauempana metsässä savun leijuvan puiden
välistä. Sitä oli vähän ja se näytti hiipuvalta. Jokin käski häntä tarkistamaan
savun lähteen. Waldo näytti epävarmalta.
”Mennään
katsomaan.” Eiffel sanoi. Waldo katsoi häntä hieman huolestuneesti.
”Musta
meidän ei kannattais.” hän vastasi ja aikoi jatkaa matkaa.
”Tule
nyt.” Eiffel sanoi tiukasti ja lähti kulkemaan savua kohti. Hänellä oli ollut
viimeaikoina pinna kireällä, mutta silti hänestä tuntui oudolta komentaa
jotakuta tuolla tavalla. Varsinkin henkilöä, jota hän tuskin tunsi. Yleensä hän
oli ollut se, jota komennettiin. Eiffel pysähtyi ja aikoi pahoitella
mulkkumaista käytöstään, mutta huomasikin Waldon seuraavan häntä. Eiffel piti
pokkansa ja päätti jatkaa savun suuntaan.
Metsä
alkoi valjeta heidän edetessään, vaikka vesisade ei tauonnutkaan. Käveltyään
kymmenisen minuuttia he näkivät edessäpäin talon, josta päin savu kohosi. Talo
ei näyttänyt militaariselta, vaan aivan tavalliselta asuintalolta, joten Eiffel
päätti jatkaa lähemmäs. Lähestyessään taloa he ylittivät vanhan aidan, joka oli
osaksi kadonnut heinikon ja pajujen sekaan. Pian he olivat talon takana.
Rakennus vaikutti hylätyltä. Eiffel astui lähemmäs ja kurkisti sisään
ikkunasta. Talo oli sisältä palanut, mutta se ei ollut talo joka savusi. Savu
tuli toiselta puolelta, pihamaalta. Waldo silmäili taloa ahdistuneen näköisenä
ja vilkuili ympärilleen hermostuneena.
”Meidän
pitäisi mennä.” hän sanoi hiljaa.
Eiffel ei reagoinut, vaan
katsoi jalkoihinsa, ettei pitäisi liikaa ääntä ja lähti kiertämään taloa.
”Eiffel, ei!” Waldo sihahti.
”Jää vaan tänne.” Eiffel murahti ja katosi
nurkan taakse. Waldo pyyhkäisi naamaansa turhautuneena, mutta lähti kuitenkin
Eiffelin perään. Pihalla näkyi vanha autonromu, jota heinikko jo söi hyvää
vauhtia. Aita kiersi hieman lähemmäs taloa ja Eiffel näki kauempana soratien,
joka ohitti talon läheltä. Savu tuli etupihalta ja Eiffel kuuli myös ääniä. Hän
pysähtyi talon kulmalle ja vilkaisi Waldoa, joka myös tuli hänen taakseen.
Eiffel antoi hänelle merkitsevän katseen. Sitten hän vilkaisi pihalle.
Keskellä hiekkaista pihaa savusi nuotio, jossa
ei ollut puita, vaan vaatteita ja joitain tavaroita. Talon edessä oli rivissä
neljä kankailla peitettyä kasaa. Eiffel katsoi tarkemmin ja tajusi niiden
olevan ruumiita. Nuotion takana, pihassa kasvavan orapihlajan vieressä istui
maassa mies. Hänellä oli selkä heihin päin, joten hän ei ollut nähnyt heitä.
Miehellä oli puolipitkät mustat lainehtivat hiukset kiinni poninhännällä ja hän
poltti tupakkaa. Hänen vieressään oli lapio iskettynä maahan ja miehen edessä
puolivalmis kuoppa. Eiffel kiinnitti huomiota siihen, että vaikka miehellä oli
savuke kädessään, hän ei muuten koskenut siihen, vain antoi sen palaa.
”Kuka siellä?” mies yllättäen kysyi ja käänsi
päänsä. Miehellä oli myös pitkä parta, joka oli samaa väriä kuin hiuksensa. Parta
sai miehen näyttämään vanhemmalta, mutta ääni paljasti hänen olevan tuskin
vanhempi kuin Waldo. Hän oli enemmän poika kuin mies.
”Minä vain.” Eiffel sanoi ja astui esiin nurkan
takaa, Waldon seuratessa.
”Tarkoitat kai me.” mies sanoi ja otti savut tupakastaan noustessaan ylös maasta.
Eiffel ja Waldo kävelivät savuttavan nuotion ohi miestä kohti, hänen
pyyhkiessään märkää hiekkaa housuistaan. Sitten hän yhtäkkiä veti jostain aseen
esiin.
”Ei askeltakaan, hyypiöt. Ketä te olette?” mies
sanoi ja nakkasi tupakan maahan.
Eiffel pysähtyi, mutta ei
nostanut käsiään ylös, eikä muutenkaan reagoinut uhkaavaan äänensävyyn. Totta
puhuttuna hänelle oli yksi lysti ampuisiko mies hänet tähän paikkaan vai ei.
”Ei tarvi osotella tolla. Ei me olla tultu
tänne haastaan riitaa.” Eiffel sanoi tyynesti. Mies näytti epäilevältä.
”Niinkö? Város vai Civitas?” mies kysyi
kylmästi.
”Ei kumpikaan.” Waldo vastasi Eiffelin takaa.
Mies kurtisti kulmiaan.
”Me ollaan matkalla Ei-kenenkään-maalle.”
Eiffel jatkoi Waldon lausetta.
Mies näytti yhä tuimalta,
mutta Eiffel huomasi, kuinka hän ajattelematta laski asettaan sentin.
”Miksi Ei-kenenkään-maalle? Ei siellä ole
mitään.” mies sanoi ja katsoi heitä epäluuloisesti.
”Siksi juuri.” Eiffel sanoi painokkaasti.
”Tarviitko sä apua?” hän jatkoi ja nyökkäsi lapion ja puolivalmiin kuopan
suuntaan. Mies katsoi heitä hiljaa, selvästi laskelmoiden. Sitten hän laski
aseensa, laittoi varmistimen takaisin ja pyyhkäisi tukkaansa naamaltaan.
”Ehkä.” hän sanoi ja kaivoi taskustaan
savukkeen ja alkoi sytyttää sitä. Sitten hän vilkaisi sivusilmällään tulijoita
ja ojensi askiaan heille. Eiffel kiitti ja otti ruttaantuneesta askista kaksi
tupakkaa ja ojensi toisen Waldolle.
”Mitä täällä tapahtui?” Eiffel kysyi ja katsoi
pihaa ympärillään.
Mies huokaisi synkästi ja
poltti savukettaan pää painuksissa.
”Tulin viikko sitten kotiin… Talomme oli
poltettu ja perheeni…” Hän sanoi hiljaa. Mies nosti katsettaan ja katsoi talon
edessä olevia ruumiita. ”Heidät oli tapettu. Äitini, enoni, siskoni ja hänen
pieni tyttönsä…” hän sanoi hiljaa ja puristi suunsa tiukasti kiinni katsoessaan
heitä.
”Minä sanoin heille, että lähtisivät pois.
Täällä on liian vaarallista, sotaa käytiin niin lähellä. Mutta he eivät
lähteneet. Äitini oli varma että he olisivat turvassa kellarissa…” nuorukainen
sanoi ja ähkäisi turhaantuneena.
Sade
yltyi ja he kaikki astelivat puun alle polttamaan. Kukaan ei puhunut mitään,
vaan katsoivat hiljaa sateesta mudaksi muuttuvaa pihaa ja nuotiota, joka alkoi
vähitellen sammua. Kun pahin kuuro oli ohi, he tulivat pois puun alta. Mies
haki ulkovajasta pari lapiota lisää ja he rupesivat vaitonaisina kaivamaan
hautoja pihaan.
Monen
tunnin urakan jälkeen vesisadekin vihdoin loppui ja auringon rakoillessa
harmaan pilvimassan takaa, he laskivat ruumiit hautoihinsa. Mies otti kankaat
pois ja katsoi vielä kerran perhettään, ennen kuin he peittivät haudat. Sitten
mies haki varastosta lisää tavaraa ja nakkeli niitä sammuneen nuotion päälle.
Eiffel ja Waldo ryhtyivät kysymättä auttamaan häntä. Pian kaikki irtaimisto
vajasta ja talosta oli kasattu pihamaalle. Mies avasi vajan nurkasta haetun
bensakanisterin korkin ja kaatoi koko sisällön nuotion päälle ja sytytti sen
palamaan.
”Voinko tulla teidän mukaan?” Nuorukanen kysyi
heidän katsoessaan iltapäivän kokkoa. Eiffel kääntyi miestä päin, joka pyyhkäisi
hiestä märkää tukkaansa sivuun. Mies pyyhki kätensä housun lahkeeseensa ja
ojensi sen Eiffelille.
”Mendez.” hän sanoi ja kätteli heitä.
”Eiffel.”
”Waldo.”
Niin kohtasivat kolme miestä,
joilla ei ollut enää menneisyyttä.
Hieno kappale ja hieno kuva! Syyssade tuntui tänne asti.
VastaaPoistaHauta näyttää syvältä, suorastaan loputtomalta.
VastaaPoista