lauantai 1. maaliskuuta 2014

Nouseva Uhka - Kappale 13




Suunnitelma

Heti seuraavana päivänä Antaniel oli kierrättänyt heitä pitkin linnoitusta ja leiriä. Tämä oli hänen palkka-armeijansa, joka koostui talonpojista, tilallisista ja kotoaan paenneista miehistä, joita koulutettiin sotaa varten.
                      ”Varjo kokoaa joukkojaan, eikä Jerchóvassa ole riittävästi osaavia sotilaita. Jos sota syttyy, haluan näiden miesten taistelevan Huoneen väreissä.” Antaniel oli sanonut heidän kulkiessaan harjoitusalueella seuraten aseenkäyttöharjoituksia lähikontaktissa. Hänellä oli ollut monta vuotta aikaa koota joukkojaan ja Antanielin riveissä seisoi nyt karkeasti kymmenentuhatta sotilasta. Hän oli ollut oikeassa sanoessaan heidän pitävän toimintaansa pienimuotoisena. Eiffel oli miettinyt jo pitkään, mihin niin rikas mies rahansa kuluttaa, itse asuessaan  avaruusaluksen rämässä, tai parhaat päivänsä nähneessä kartanossa. Mutta nähtyään Antanielin valtavan armeijan sotakalustoineen, hän ei enää hetkeäkään epäillyt miehen motiiveja. Esiteltyään leirin, Antaniel vei heidät asevarastoon linnoituksen muurien sisällä. Hän aukaisi raskaan puisen oven, jonka takana oli vaikuttava arsenaali erilaisia miekkoja, keihäitä, jousia, kilpiä, tikareita ja monenlaisia taisteluvälineitä kirveistä sotavararoihin.
                      ”Valitkaa mieluisat aseet itsellenne ja menkää harjoittelukentälle. Siellä teitä opastetaan kunkin lajin saloihin. Käyttäkää niin paljon aikaa kuin tarvitsette. Kun koette olevanne valmiita, tulkaa luokseni ja neuvottelemme tehtävänne etenemisestä.” näihin sanoihin Antaniel jätti heidät tutkimaan asevarastoa.
Eiffel päätti kokeilla erilaisia miekkoja. Vaikka hänellä oli Joonan lahja, hän tarvitsi jotain kevyempää. Jotain mitä hän pystyi käyttämään yhdellä kädellä. Lopulta hän löysi pitkän ja kapean miekan, jota oli vaivaton kantaa.
                      ”Tuo on hyvä miekka. Kevyt käyttää ja leikkaa puuta kuin voita, mutta se vaatii oikeanlaisen tekniikan, joka on vaativa oppia.” sanoi punaviittainen mies joka oli ilmestynyt heidän seuraansa. Mies oli nimeltään Godrun ja hän oli Antanielin nimittämä kenraali Luolavuoressa.
                      ”Se ei haittaa, olen nopea oppimaan.” Eiffel sanoi itsevarmasti testaten miekkaa ilmassa. Hänen vieressään Brittany kokeili kahden käden miekkaa ja Waldo puolestaan erilasia jousia. Oli luonnollista, että Waldo tahtoi jotain, jolla pystyi tähtäämään ja ampumaan. Brittany ojensi kokeilemansa miekan Mendezille ja päätyi itse puolestaan pienempään ja kevyempään sapeliin. Marko valitsi samanlaisen miekan, kuin Eiffelillä ja kun kaikki olivat tyytyväisiä valintoihinsa, Godrun lukitsi asevaraston ja opasti heidät harjoittelukentälle. Kentän ylle oli viritetty verkko, joka oli kiinni kenttää ympäröivissä puissa. Verkon päälle oli kasattu havupuiden oksia, jotta mahdollisesti ylilentävät alukset eivät havaitsisi leiriä metsän keskeltä.
Paikalla oli vain jousiammunnan harjoittelijat ja Godrun pyysi heitä odottamaan hänen noutaessaan kolme heidä’n valmentajansa paikalle. Jousiammunnan tuutori huomasi Waldon kantaman pitkäjousen ja hän pyysi tätä liittymään harjoituksiin. Muut seurasivat vierestä, kun ohjaaja kertoi Waldolle kuinka jousta käytetään.
                      ”Tässä kokeile.” ohjaaja sanoi ja antoi Waldolle nuolen. ”Jännitä jännettä kunnolla, vedä se aivan korvan juureen, juuri noin. Katso että nuolen pää tulee noin suupielen kohdalle... Nyt tähtää ja ammu.” mies neuvoi. Jousi oli selvästi jäykkä, ja sen jännittäminen näytti tuottavan eniten vaikeuksia. Waldo ampui ja ensimmäinen nuoli osui maalitaulun reunaan.
                      ”Todella hyvin, ensikertalaiselta!” mies sanoi hämmästyneenä, mutta Waldo ei näyttänyt tyytyväiseltä. Hän poimi viinistä uuden nuolen, jännitti, tähtäsi ja ampui. Nyt nuoli osui lähes keskelle maalitaulua. Nyt Waldo vasta hymähti vinosti. Ohjaaja katsoi tulosta suu auki. Vieressä harjoittelevat sotilaat, olivat jättäneet harjoituksensa seuraten tilannetta, mutta eivät näyttäneet vakuuttuneilta.
                      ”Aloittelijan tuuria.” yksi sotilaista tokaisi kaverilleen ja he naureskelivat keskenään. Waldo mulkaisi heitä happamasti, ennen kuin otti uuden nuolen. Nyt hän tähtäsi paljon pidempään. Hänen käsivartensa alkoi jo vapista ja Eiffel näki hikipisaran Waldon otsalla, ennen kuin hän ampui. Nuoli osui aivan keskipisteen reunaan. Waldolta pääsi kirosana, mutta hän hymyili kuitenkin. Nyt kukaan ei enää nauranut, paitsi Brittany, Marko ja Eiffel.

Seuraavat kaksi viikkoa he viettivät tiiviisti harjoituskentällä. Kaksi tuntia päivässä heidän ohjaajansa neuvoivat heitä, sekä muita lajin harjoittelijoita, ja kymmenen tuntia he harjoittelivat itsenäisesti parien kanssa. Koska Markolla ja Eiffelillä oli sama laji, he saattoivat jäädä yötä myöten sparraamaan kentälle muiden mentyä jo nukkumaan.
Waldo otti toiseksi lajikseen saman miekan kuin Brittanylla, jotta pystyi harjoittelemaan hänen kanssaan, koska jousiammunnan ohjaajalla oli suurin määrä sotilaita ohjattavanaan. Myös Brittany harjoitteli lisäksi aamupäivisin erilaisia kamppailulajeja. Miehillä leirissä oli sulateltavaa naisessa harjoitusparina, mutta he tottuivat pian, kun ymmärsivät, ettei Brittany ollut kuten paikalliset neidot. Hän sai ylleen miesten nahkahaarniskan ja häntä kohdeltiin tasavertaisena sotilaana.
                      Toisen viikon lopulla ilmat alkoivat viiletä. Lähes koko ajan oli satanut vettä, mutta nyt ulkona alkoi todella olla kylmä. Jos he olisivat tällaisella säällä haaksirikkoutuneet mereen, he eivät välttämättä olisi selvinneet yöstä paleltumatta. Eiffel istui kentän reunalla hengästyneenä tupakkatauolla. Hän katsoi ryhmäläisiään, jotka jaksoivat harjoitella paljon pidempään, kuin hän. Eiffel oli tottunut siihen, että pysyi nuorempien mukana ja jaksoi jopa monesti pidempään iästään huolimatta, mutta nyt tilanne oli muuttunut. Hän jaksoi harjoitella korkeintaan pari tuntia, jonka jälkeen hänen oli pakko pitää taukoa. Harjoitellessaan Eiffel tunsi kuinka syke kohosi uhkaavasti ja toisinaan rintaan pisti ilkeästi. Hän kuitenkin peitti kivun, koska ei halunnut huolestuttaa muita, tai näyttää heikolta heidän silmissään.
Eiffel veti savuja syvään ja katsoi kuinka Brittany ja Waldo harjoittelivat meikkailua. Välillä he pysähtyivät ja Waldo opasti tyttöä tekniikassa. He ottivat uudestaan yhteen ja Brittany päihitti leikiten Waldon ja he kumpikin nauroivat. Eiffelkin hymyili. Waldo oli muuttunut paljon Márussa sattuneen tapauksen jälkeen. Eiffel ei tiennyt mikä oli muuttanut hänet, mutta Waldo ei halunnut enää kuolla ja se riitti hänelle. Hän käänsi katsettaan. Toisella puolella kenttää Mendez harjoitteli valmentajansa kanssa. Hänestä oli tullut hämmästyttävän hyvä miekkailussa sokeudestaan huolimatta ja se teki Eiffelin iloiseksi. Mendez myös selvästi nautti siitä, että sai vihdoin oikeasti tehdä jotain. Ehkä olikin hyvä, että hän tuli mukaan eikä paennut Hospesiin. Hän myös harjoitteli joka päivä ratsastusta. Eläimestä oli hyötyä sokealle, sillä hevonen ei kompastellut ja osasi itse väistää esteitä metsässä.
Marko kulki kentän toiselta puolen kohti Eiffeliä. Hän oli käynyt vaihtamassa pari sanaa Mendezin kanssa ja palasi nyt miekka kädessä Eiffeliä kohti.
”Tauko ohi, pappa. Jatketaan!” hän virnisti Eiffelille, joka veti viimeisiä savuja savukkeestaan.
”Jatka sinä vaikka Fersunin kanssa, minä menen nyt tapaamaan Antanielia.” Eiffel sanoi noustessaan ylös. Marko nyökkäsi ja käveli paksupartaisen sotilaan luokse ja he jatkoivat harjoittelua yhdessä. Eiffel riisui harjoittelusuojukset päältään ja laittoi miekan huotraansa. Hän vilkaisi vielä ryhmäänsä. He ovat valmiita. Hän mietti, että ehkä vihdoin hänen olisi aika jättää nämä hommat. Hän voisi jättää paikkansa Waldolle, kun he joskus pääsisivät kotiin.
Kotiin… Eiffel vilkaisi harmaalle taivaalle. Mitä Priorista olisi enää jäljellä, jos he sinne ikinä pääsisivät? Savuavat rauniot, ehkä. Eiffel huokaisi. Oli hyvin suuri todennäköisyys, että tämä tehtävä jäisi heidän kaikkien viimeiseksi.
Antaniel istui pöytänsä ääressä ja tarkkaili karttoja Godrunin kanssa, kun sotilas avasi oven ja Eiffel astui sisään. Antaniel tervehti häntä tuttuun muodolliseen tapaansa ja pyysi liittymään seuraan. Hän kaatoi Eiffelille konjakkia lasiin. Eiffel oli alkanut vähitellen pitää konjakista, jota Antaniel aina juotti hänelle.
”Hienoa että tulit, Eiffel. Käymme juuri hyökkäyssuunnitelmaa läpi. Te menette talven toisen kuun iltana Varjon alueelle ja murhaatte Valtiattaren ja hänen puolisonsa. On hyvin mahdollista, että he hyökkäävät vaikka heidän hallitsijansa on kuollut. Silloin me olemme täällä -” Antaniel sanoi ja osoitti kartalta Huoneen vieressä olevaa aluetta. ”-ja puolustamme Huonetta täydellä miesvahvuudella. Varjolaisilla on iso armeija, mutta heillä on vihollisia myös idässä. Hovi vahvistaa myös joukkojaan.” hän sanoi sivellen harmaata partaansa.
”Meidän tulisi yhdistää voimamme Hovin kanssa, kuten vanhoina aikoina. Yhdessä voisimme voittaa Varjon joukot!” Godrun sanoi ja koputti sormellaan pöydän pintaa.
”Olen jo lähettänyt variksen heille, mutta he eivät ole vastanneet. Se ei ole Drynnin tapaista. Luulen, että varikset eivät pääse perille. Ehkä Varjolaiset metsästävät niitä.” Antaniel sanoi otsa rypyssä.
”Tai sitten geatkit ampuvat niitä, lintujen lentäessä Korven yli. Ne metsäläiset ovat vaarallisia!” Godrun sanoi.
”En usko. Fjoðuriaanit eivät pidä geatkeja uhkana.” Antaniel vastasi ja istahti alas tuolilleen. Godrun tuhahti ja asteli viitta liehuen edes takaisin huoneessa.
”Minä en ymmärrä miksi sinä luotat heihin. He ovat pettureita!” Godrun sanoi happamana.
”Fjoðuriaanit ovat yhtä paljon pettureita kuin minäkin!” Antaniel vastasi tiukasti. Godrun pysähtyi.
”Aivan, anteeksi Herrani. Minulla on vain epäilyni heidän suhteensa.” Godrun sanoi ja kumarsi.
”Saat anteeksi, ystäväni. Tiedän, että heillä ei ole kovin hyvä maine ihmisten joukossa, mutta minä luotan heihin. Vaghó oli hyvä ystäväni jo paljon, ennen kuin liittyi veljeskuntaan.” Antaniel sanoi ja kaatoi konjakkia myös Godrunille, joka otti kiittäen lasin vastaan.
”Mutta Vaghó on ollut kuolleena jo pitkään, voitko luottaa tähän uuteen johtajaan?” hän kysyi epäileväisesti.
”Vaghó nimitti hänet itse ennen kuolemaansa, joten kyllä. Mutta ei puhuta tästä aiheesta enää. Eiffel, mitä mieltä sinä olet?” Antaniel kysyi yllättäen kääntyen Eiffeliin päin.
”Sanoisin, että talven toisen kuun ilta on hyvä ajankohta. Olisi parasta, että lähdemme ennen sitä tiedustelulle, jotta tiedämme mitä meillä tulee olemaan edessä. Ryhmäni on nyt valmis, voimme lähteä vaikka heti.” Eiffel sanoi nojaten taakse tuolissaan. Godrun nyökkäsi ja Antaniel näytti tyytyväiseltä.
”Minähän sanoin, että meillä on hyvät salamurhaajat asialla.” Antaniel sanoi Godrunille, joka nyökytti hyväksyvästi.
”Onko totta, että tapoitte Kalistarin, hänen vaimonsa sekä Budachin Márussa ja vieläpä alle kahdessa viikossa?” Godrun kysyi.
”Suunnitteluun meni jonkin aikaa, mutta kyllä.” Eiffel sanoi. Oli parempi olla olematta liian vaatimaton tällaisissa asioissa. Ja vaikka Márussa asiat eivät loppupelissä menneet suunnitelmien mukaan, he olivat kuitenkin onnistuneet tehtävässään. Jos jotain, Eiffel oli oppinut, että tehtävät täytyi suorittaa koko ryhmän voimin, ei vajaalla miehityksellä. Ryhmässä oli heidän vahvuutensa. Erilaiset taidot, jotka tukivat toinen toisiaan.
”Hyvä.” Antaniel sanoi ja kohotti lasinsa. ”Malja siis, voitolle ja vapaudelle!”

”Voitolle ja vapaudelle!” Eiffel ja Godrun sanoivat ja he kilistivät lasejaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti