Tarina Metsäkansan Pojasta - Kappale 5

Merttan pojan ystävä

Kuurainen maa rapisi jalkojen alla tuulen puhaltaessa kosteana ja kylmänä. Tomarin oli hyvin vaikea hengittää. Peikon ote Tomarin kurkulla oli tiukka ja vaikka Tomar yrittikin, hän ei päässyt irti. Jokainen askel oli Tomarille piinaa; peikon pitkät käsivarret roikkuivat lähes maassa, pakottaen hänet kulkemaan kumarassa. Metsä kävi yhä vaikeakulkuisemmaksi, mitä pidemmälle he etenivät. Tomar ei pysynyt peikkojen tahdissa edes juoksemalla ja raahautui nyt polvillaan heidän perässään. Juurakot ja oksat repivät hänen kasvojaan ja käsiään ja kivinen maa repi housut auki ja sai hänen polvensa verille.

Veli hirnui peloissaan ja kivusta. Tomar ei voinut kääntää päätään, jotta olisi nähnyt sen. Hän ei voinut kuin toivoa, etteivät peikot kohtelisi sitä liian kaltoin. Vaikka Veli kestikin yllättävän paljon kokoisekseen, se oli silti vain pieni hevonen. Kai peikot tuntisivat jotain sääliä viatonta luontokappaletta kohtaan, Tomar toivoi.

Haavat Tomarin polvissa alkoivat kirvellä ilkeästi. Tomar huomasi maassa olevan lunta. Metsä alkoi harventua hieman. Kipu oli vienyt Tomarilta ajantajun eikä hän ei osannut sanoa olivatko he kulkeneet tunnin, päivän vai viikon. Peikot hidastivat kulkuaan. Tomar sai vaivoin vaihdettua asentoaan peikon otteessa ja näki edessään vuoren seinämän. He olivat tulleet metsän reunaan. Vuori kuului epäilemättä Pakkasvuoriin. Pystysuora seinä kohosi ylöspäin satoja metrejä, jonka jälkeen se jatkui loivempana ja rosoisempana kohti taivasta. Tomar alkoi epäillä peikkojen näkökykyä, koska ne tuntuivat kävelevän suoraa kohti vuorenseinää, eivätkä pitkin sitä vierustavaa polkua. Vasta kun he olivat vain parin metrin päässä seinästä, peikot pysähtyivät. Oli hiljaista. Jostain kaukaa kuului jälleen korppien raakkumista. Oli tullut yö. Kuu paistoi hailakkana paksujen pilvien takaa, luoden hieman valoa muuten sysipimeään metsään.

Suurin peikko, joka oli johtanut saattuetta, tallusti aivan vuoren seinän viereen niin, että sen valtava nenä painautui sitä vasten. Sitten se taputteli ja kynsi seinää sieltä täältä. Välillä peikko näytti hyvin mietteliäältä, aivan kuin ajatteleminen olisi tuottanut sille suurtakin tuskaa. Yhtäkkiä se otti ison askeleen sivuun ja rupesi puskemaan seinää voimiensa takaa. Kuului lyhyt kirskahdus ja matalan, yhtäjaksoisen jyrinän tahdittamana peikko siirsi syrjään valtavan kiven, joka piilotti taakseen hämärän tunnelin. Muut peikot, mukanaan Tomar ja Veli, marssivat vuoren sisään. Juuri päästyään sisälle, Tomar kuuli takaansa saman jyrinän, joka kaikui vielä syvälle käytävän uumeniin: näin peikot siis sinetöivät rauhansa.

Käytävä oli pimeä ja ahdas, ja vietti ylöspäin. Luola oli säkkipimeä ja Tomar kuuli kuinka peikot kolhivat tämän tästä päitään tai kylkiään käytävän seiniin ja kattoon. Pian nurkan takaa hohti himmeä valo. Seinillä roikkui soihtuja, jotka valaisivat tietä yhä syvemmälle. Käytävä muistutti erehdyttävästi Dewavuorten varjolaisten luolastoa, eikä Tomar voinut olla ajattelematta olivatko peikot ehkä rakentaneet nekin muinoin. Välillä käytävä avautui suuremmaksi onkaloksi, josta haarautui eri teitä toisiin käytäviin ja alas syviin rotkoihin, joiden pohjaa ei kyennyt paljaalla silmällä näkemään.

Kului kauan ennen kuin käytävät lopulta loppuivat. Tomar oli menettänyt välillä tajuntansa raahautuessaan perässä. Hän sai voimansa takaisin ja jaksoi itse kävellä. Edessäpäin kajasti valoa ja tunneli alkoi lämmetä ja leventyä mitä edemmäs he kulkivat. Lopulta käytävä loppui. Tomarin eteen avautui suunnattoman kokoinen luola: se oli yli viisikymmentä metriä korkea ja satoja metrejä kanttiinsa. Tomaria lähdettiin jälleen raahaamaan alas luolan pohjalle kiemurtelevaa tietä pitkin.

Luola oli täynnä hirsistä kyhättyjä hökkeleitä, kivistä kasattuja kotia ja ties mitä asumuksina käytettyjä rakennelmia. Ja kaikkialla oli peikkoja. Isot peikkonaiset astelivat ulos mökeistään valtavat rinnat roikkuen paljaina ja jäivät toljottamaan Tomaria. Pienet peikonpenikat juoksentelivat seurueen ympärillä ja heittelivät Tomaria kivillä ja kävyillä. Kaikki kerääntyivät tien varrelle ihmettelemään kummaa ilmestystä. Aivan kuin kotikylässä, Tomar ajatteli. Jotkut huutelivat Tomarille ja huitoivat kirveillä ja veitsillä ilmaa. Tomaria pelotti. Tovottavasti hän saisi mahdollisuuden puhua, ennen kuin peikot tappaisivat hänet.

He kävelivät kylän toiselle laidalle. Siellä he pysähtyivät aukealle, jonka ympärille alkoi kerääntyä peikkoja seuraamaan tapahtumaa. Aukean päästä lähti jyrkät ja kapeat kiviportaat ylös, kohti parruista ja hirsistä tehtyä seinää vasten olevaa parvea. Parvelta aukeni luola, joka oli peitetty sudennahoilla ja koristettu hirven sarvilla. Seurueen suurin peikko lähti kävelemään, samoin kuin myös ruma peikko, joka yhä raahasi Tomaria perässään. Suuren peikon jatkaessa portaita ylös parvelle, pysähtyi ruma peikko paraatipaikalle keskelle aukeaa Tomarin kanssa.

”Nyt sää saat kuulla kunnias.” peikko murahti ja virnisti rumasti Tomarille.

Yhä enemmän peikkoja kokoontui aukealle seuraamaan tilanteen kehitystä. Yhtäkkiä peikkojen puheesta lähtevä tasainen örinä lakkasi. Tomar vilkaisi ylös. Parven reunalla seisoi peikko, jolla oli pitkät, takkuiset, valkoiset hiukset ja pitkä, täysin musta parta, lukuun ottamatta siinä olevaa kahta valkoista raitaa. Tämä oli aika erikoista, koska peikoilla oli usein tapana olla lähes kaljuja ja vain harvalla oli parta. Pitkähiuksisella peikolla oli päällään kahdesta karhusta tehty viitta, karhujen päiden levätessä peikon molemmilla hartioilla. Peikon molemmat korvat olivat täynnä lävistyksiä, sen nenästäkin roikkui muutama kultainen rengas ja sen kaula oli koristeltu karhunhampaista tehdyin kaulakoruin. Peikko seisoi ylväänä, kädessään sauva, johon oli myös kiinnitetty hirven kallo. Ilmeisesti Tomarin edessä seisoi peikkojen johtaja, Sarvikas.

”Sää, harmaa.” Sarvikas aloitti. ”Sää oot teheny pahan virheen, ku tulit meijjän maile. Nyt me rankastaan sua. Sää kuolet meijjän kirveestä!” Sarvikas lausui ja hänen sanojaan seurasi hillitön hurraus. Eturiviin peikkojen seasta asteli iso peikko, jolla roikkui ihmisten ja eläinten leukaluista tehty riipus. Peikolla oli kädessään suuri tappara ja se hymyili pahaenteisesti Tomarille.

”Nyt sää harmaa, sää saat sanoa sun viimeset sanas.” Sarvikas sanoi ja katsoi Tomaria vakavana. Tomar keräsi kaikki voimansa ja huusi niin lujaa kuin peikon kuristusotteesta kykeni:

”Olen Daranin asioilla! Etsin peikkoa nimeltä Verihammas Mustahamara!” sanojensa päätteeksi hän kaivoi esiin Daranin antaman kiven ja nosti sen korkealle näkyville.

Peikot hiljenivät. Sarvikas tuijotti Tomaria mustilla silmillään. Sen pikisilmistä ei erottanut mitään tunnetta tai ajatusta. Peikot pälyilivät toisiaan kummissaan. Tomarista ei tuntunut yhtään turvalliselta, päinvastoin. Ympäriltä kuului murinaa ja örinää, kun peikot supisivat keskenään. Yhtäkkiä Sarvikas iski sauvansa maahan niin, että kaikki hiljenivät.

”Päästä harmaa!” Sarvikas kuulutti. 

Ilmoitusta seurasi välitön pettymysten murahtelu. Mestaaja löi kirveensä maahan harmistuneena ja huuteli vastalauseita muiden peikkojen tavoin johtajalleen. Peikko, joka oli raahannut Tomaria viimeisen vuorokauden, päästi vihdoin irti. Tomarista tuntui, ettei ollut ikinä hengittänyt vapaammin.

”Sää, harmaa, tuu tänne.” Sarvikas sanoi alas Tomarille.

Tomar hätkähti, mutta lähti kipuamaan ylös portaita. Ylös päästyään häntä alkoi karmia. Läheltä Sarvikas oli entistäkin pelottavamman ja rumemman näköinen. Hieman sivummalla, luolan suuaukon vieressä seisoi se iso peikko, joka oli noussut ylös ennen Tomaria. Sarvikas kääntyi peikkoa kohden.

”Mee alas ja hääjä noi tekemään omia hommiaan.” se sanoi sille.

Iso peikko urahti vastaukseksi ja tallusti pois. Portaista se karjaisi:

”Nonni, häipykää jo siitä! Menkää kotteihinne, alkakaa painua!”

Alhaalla peikot alkoivat kyräillen hajaantua takaisin omien hommiensa pareihin. Nyt Sarvikas kääntyi Tomaria kohti.

”Tuu perässä.” Se sanoi ja asteli luolaansa sisälle. Tomar teki työtä käskettyä.

Luola oli vuorattu erinäisten eläinten taljoilla ja nahoilla ja keskellä tilaa oli massiivinen valtaistuin, joka myös oli koristeltu taljoin ja hirvensarvin. Sarvikas asteli istuimelle ja istahti siihen. Tomar käveli keskelle huonetta ja jäi odottamaan, mitä Sarvikkaalla oli sanottavanaan.

”Mikä sun nimes on, geatki?” Sarvikas sanoi. Tomar oli yllättynyt. Peikot olivat kutsuneet häntä koko ajan vain harmaaksi.

”Tomar Ramonin poika, herra.” Tomar vastasi.

”Minneen montaa geatkia tiijä…” Sarvikas mutisi. Tuli hiljaista. Tomar ei uskaltanut avata suutaan.

”Vai etit sää, Tomar Ramonin poika, Verihammas Mustahamaraa.” Sarvikas lopulta jatkoi.

”Kyllä. Tunnetteko te hänet, korkeutenne? Tiedättekö, mistä löytäisin hänet?” Tomar kysyi.

Sarvikas nojautui hieman eteenpäin, leväten painollaan sauvaansa. Hän tutki jälleen Tomaria katseellaan. Jälleen pitkä hiljaisuus.

”Anna poika tänne se sun kivi.” Sarvikas sanoi ja ojensi kätensä.

Tomar kaivoi kiven taskustaan ja ojensi sen Sarvikkaalle. Sarvikas katseli kiveä hetken ja katkaisi sitten narun, missä se oli kiinni. Sitten Sarvikas kääntyi taas kohti Tomaria. Hän piteli kiveä koholla sormiensa välissä.

”Miksi sää, Tomar Ramonin poika, halluut löytää Verihammas Mustahamaran?” hän kysyi.

”Hänellä on jotain tärkeää, joka minun täytyy viedä takaisin ystävälleni Daranille, korkeutenne. Asialla on kiire.” Tomar sanoi.

Hän kuuli oman äänensä hieman värisevän. Hän pelkäsi, että Sarvikas ei antaisi kiveä hänelle takaisin. Ehkä Sarvikas luuli hänen varastaneen sen. Tomaria alkoi tosissaan huolestuttaa.

”En tiedä onko…” Tomar yritti jatkaa, mutta Sarvikas nosti kättään vaikenemisen merkiksi. Tuli taas hiljaista.

Sarvikas pyöritteli kiveä kyhmyisten sormiensa päissä, yhdestä sormesta puuttui kynsi. Sitten hän yhtäkkiä painoi kiven sauvansa päässä olevaan pieneen reikään. Kuului napsahdus ja kivi jäi siihen. Sarvikas nousi ylös.

”Mää olen Verihammas Mustahamara, kaikkien peikkojen johtaja ja errään hölmön Daran nimisen ihimisen hyvä ystävä.” hän sanoi.

Tomar jäi tuijottamaan hölmistyneenä. Hän ei ollut uskoa korviaan. Daranilla oli suhteita peikkojen korkeimmalle portaalle. Sarvikas katsoi Tomaria kysyvästi ja kumartui hieman eteenpäin.

”Sulla oli vissiin mulle jotaki tärkeetä asijaa.” Sarvikas sanoi näyttäen yhtäkkiä tuimalta. Tomar hätkähti.

”Anteeksi korkeutenne. Todellakin, olen Daranin asialla, kun hän ei itse voinut tänne enää tulla.” Hän änkytti. Peikon karmiva olemus sai Tomarin kangertelemaan.

Verihammas katsoi yhä tiiviisti Tomaria ja kurtisti hieman kulmiaan.

”Jatka vaan.” hän murahti, sivellen partaansa känsäisillä käsillään.

”Niin…” Tomarin kurkkua kuivasi ”…Daran lähetti minut noutamaan Varjon Talismaania.” Hän sanoi nieleskellen.

Talismaanin nimen mainittaessa Sarvikas kavahti hieman ja lakkasi sivelemästä partaansa. Hetken hän katsoi Tomaria valpastuneena, sitten hänen katseessa pilkahti häivähdys epäilystä, jonka Tomarkin huomasi.

”Daranko sut lähetti hakeen jotaki niin tärkeetä?” Peikko kysyi. ”Mistä sää tiiät onko se ees meillä.” Hän jatkoi.

”..Ööh…Daran sanoi sen olevan teillä.” Tomar sanoi epäröiden.

Sarvikas nojasi taas lähemmäs Tomaria.

”Mistä mää tiiän, ettet sää ole Varjon kätyri ja kiristäny tota tietoa Daranilta? Kiristänyt ja sitte tappanu ja jättäny mettään mätänemään ja yritä ny saaha Talismaania takasi omilles? Mistä mää tiiän, ettet sää yritä pettää mua?” Verihammas Mustahara jyrisi ja nousi ylös sanojensa painoksi. Valtavan peikon silmät leiskuivat tulta ja voimaa. Hän näytti yhtäkkiä täyttävän koko huoneen. Mustahamara oli pelottava ja Tomar ei epäillyt hetkeäkään, miksi juuri hän oli peikkojen kuningas.

”Ka- kaikella kunnioituksella korkeutenne, mutta jos Daran on ystävänne, kuinka te voitte epäillä hänen lojaalisuuttaan?” Tomar sanoi ja nielaisi. ”Kyllä, Varjon shakaalit saivat hänet kiinni ja yrittivät kiduttamalla ja ties millä konsteilla saada näitä tietoja hänestä irti, mutta hän pysyi lujana oman henkensä kustannuksella. Mutta hän ei ole kuollut. Minä nimittäin autoin hänet pakoon Varjon tyrmistä. Daran on silti voimaton, eikä voi siksi hakea Talismaania itse. Näin ollen minä sain kunnian hakea Talismaanin ja viedä sen hänelle ja hänen veljilleen.” Tomar jatkoi. Vaikka Sarvikas olikin kunnioitettavan pelottava, Tomar ei voinut sietää hänen ystäväänsä kutsuttavan heikoksi petturiksi. Tai häntä itseään.

Verihammas Mustahamara katsoi Tomaria, kuin pientä itikkaa, jonka voisi liiskata hetkenä minä hyvänsä. Sitten hän istahti takaisin valtaistuimelleen.

”En mää eppäile Darania. Enkä ennää suakaan. Mää halusin varmistaa, ettet sää ole mikään varjolainen. Kyllä mää kanssa tietäsin, jos olisit. Mää oon nähny varjolaisia, tiiän millasia ne on.” Hän sanoi vakavana.

Tomar oli huojentunut. Hetken hän oli jo pelännyt henkensä puolesta, mutta nyt hän pystyi taas hengittämään vapaammin.

”Mutta nyt, Tomar Ramonin poika, kerro mulle kaikki mitä on tapahtunu.” Sarvikas sanoi ja nojasi taakse tuolissaan.

Tomar nielaisi ja aloitti. Hän kertoi kaiken, mitä tiesi Talismaanista ja sen ympärillä pyörivistä tapahtumista, sekä tarkemmin siitä, kuinka oli tämän tehtävän Daranilta saanut. Ja koko ajan Verihammas Mustahamara istui liikahtamatta tuolissaan ja kuunteli hiljaa.

”…Ja pääsin maillenne asti, ennen kuin miehenne ottivat minut kiinni ja toivat tänne.” Tomar lopetti tarinansa.

Sarvikas siveli partaansa ja murahti hiljaa.

”Sää oot ehtiny jo paljon kokea vähässä ajassa, Tomar. Miten sää aattelit kestää Talismaanin painon taakkanasi vielä?” Hän sanoi matalalla äänellä.

”Minä olen lupaukseni antanut. En jätä tehtävää kesken, kun olen siihen ryhtynyt.” Tomar sanoi, yrittäen uskoa jokaisen sanansa. Totta puhuttuna hän mietti joka päivä, miksi oikein olikaan ryhtynyt tällaiseen hulluuteen.

Verihammas nousi ylös tuolistaan ja lähti hiljalleen ja mietteliäästi kävelemään huoneessa.

”Onhan Daranin ajatuksissa järkeä. Enhän mää halua että ne Varjon paskiaiset tullee häiritteen meijän rauhaa, jonkun typerän Talismaanin takia… Mutta miksi se hölömö ihiminen lähettää pelekän geatkin hakemaan mokomaa kapistusta? Moiseen hommaahan tarvittaisiin käytännösä armeijja.” Hän mutisi, kääntyen sitten kohti Tomaria. ”Mää oikeestaan haluaisin auttaa sua, kun sää oot kuitenki niin hyvällä, mutta vaarallisella asialla.” Sarvikas sanoi.

”Suuret kiitokset, korkeutenne. Mutta jalosta tarkoitusperästänne huolimatta luulen, että minun on parempi viedä Talismaani yksin. Silloin herätän vähemmän huomiota, kuin peikkosaattueen kanssa.” Tomar sanoi hieman epäröiden. Peikkojen ehdotuksille, varsinkin kohteliaille, on riskialtista sanoa ei.

Verihammas Mustahamara kurtisti hieman kulmiaan, mutta myöntyi sitten.

”Totta. Se ei olis kovin hyvä ajatus. Ette te geatkit tosiaan ole pöljiä. Määhän tunsin yhen geatkin taannoin. Seki oli aika nokkela nuorimies. Olen sille henkivelassa yhä. Hieno mies se oli, se Luglio. ”

Tomar hätkähti. Kuuliko hän todella oikein?

”Mitä? Luglio Merttan poika? Tunsitteko te Luglion?” Tomar hämmästyi.

Sarvikas katsoi Tomaria hieman yllättyneesti.

”Kyllä. Kyllä mää tiijän Luglio Merttan pojan. Hän oli just se, joka nuolellaan tappo mun niskaan hyökänneen varjolaisen kauan sitten. Meistä tuli hyviä ystäviä sen jälkheen. Sammoihin aikoihin mää tutustuin kansa Daraniin. Ilmeisesti Luglio on tuttu myös sulle, Tomar.” Hän sanoi.

”Kyllä on, korkeutenne. Hän on isäni paras ystävä.” Tomar sanoi yhä hieman hämillään. Nyt hän tajusi, minne Luglio oli silloin aikanaan hävinnyt viikoiksi, ennen kuin Tomar oli ehtinyt edes syntyä. Uskomatonta, että kaikista geatkeista juuri Luglioon oli Verihammas Mustahamara ja Daran tutustuneet. Tomaria aivan harmitti, ettei ollut udellut enempää Daranilta hänen muista geatkituttavistaan.

Sarvikas astui lähemmäs Tomaria.

”Onko Luglio tosiaan sun perhetuttus? ” Hän kysyi.

”Kyllä, lähes verta. Hän ja isäni ovat olleet kuin veljiä poikasista asti.” Tomar sanoi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut mainita, että oli aiemmin syksyllä kieltäytynyt Luglion tyttären kädestä.

Verihammas tuli melkein Tomariin kiinni ja laski valtaisan kämmenensä Tomarin olalle.

”Nytten mää voin olla varma, että jokanen sun sana on totta. Mää oon niin paljosta Lugliolle velkaa, että mää autan suakin, jos sää ikinä tarvittet apua. Lähetä sana, niin mää teen kaikkeni hyvittääkseni velkani.” Hän sanoi painokkaalla äänellä, katsoen Tomaria silmiin. Daran oli kyllä ollut oikeassa peikkojen lojaalisuudesta, Tomar ajatteli.

”Mutta ei nyt jäähä turhaan käläkättämmään. Tuu perässä. Mää annan sulle sen Talismaanin, niin sää saat sen vietyä mahollisimman äkkiä Daranille.” Sarvikas sanoi irroittaen tukevan otteensa Tomarin olkapäästä.

Tomar nyökkäsi. Verihammas käveli huoneensa taimmaiselle seinälle ja veti yhden karhuntaljan syrjään. Taljan takaa paljastui toinen huone, jonne Sarvikas astui sisään. Tomar seurasi perässä pienessä jännityksessä. Toinen huone oli samankokoinen, kuin edellinen, mutta seinillä ei ollut yhtään eläimen taljaa, vain paljaat kallionseinät ja muutama soihtu valaisemassa tilaa. Lattiaa sen sijaan koristi peikkojen tyyliin sopimattomasti lukuisat kalliin näköiset koristeelliset matot, luultavasti lahjoja joltakulta ystävältä. Huone oli täynnä erinäisiä umpinaisia lukittuja kaappeja ja kirstuja, säkkejä ja lippaita. Yksikään laatikko tai arkku ei paljastunut ulospäin sisällöstään mitään. Kaikki olivat massiivipuuta alusta loppuun, salvattuna jykevillä lukoilla.

Sarvikas asteli yhden kirstun luokse, joka ei ulkomuotonsa puolesta erottunut muista mitenkään. Tomar käveli hieman lähemmäksi uteliaisuuttaan, jotta näkisi paremmin. Verihammas Mustahamara veti jostain liepeidensä piilosta avainnipun, josta valitsi heti oikean avaimen ja avasi sillä kirstun. Kirstu oli täynnä erilaisia pakattuja ja pakkaamattomia tavaroita, muun muassa kaljatuoppeja, pieniä eläinten kalloja ja joitakin pergamentteja. Sarvikas siirteli hetken tavaroita syrjään noukkien sitten pohjalta pienen nahkaan käärityn nyytin ja ojentaen sen Tomarille. Jännitys kohosi Tomarissa, vaikka käärö olikin tavattaman pieni. Hän oli odottanut vähintään sylissä kannettavaa koristeellista arkkua tai jotain vastaavaa.

”…Saanko…?” Tomas katsoi Sarvikasta.

Verihammas nyökkäsi.

Tomarin kädet tärisivät jännityksestä, kun hän avasi nyytin varovaisesti. Lampaannahkakääröstä paljastui hieman alle nyrkin kokoinen harmaa kiven möhkäle. Tomar oli pettynyt. Tämäkö se suuri ja mahtava Talismaani on, josta kaikki hätäilevät? Mokoma kiven murikka! Sarvikas katseli Tomarin vieressä.

”Taisit poika oottaa jotaki palijo hianompaa, vai? No, se ei ehkä näytä miltää, mutta on se sitäki vaarallisempi väärissä käsissä.” Hän sanoi painokkaasti.

Tomar katsoi kiveä vielä hetken ja kääri sen sitten takaisin nahkaan.

”Niin. Aion pitää siitä hyvää huolta. Se ei pääse vääriin käsiin huomassani.” Hän sanoi samalla.

”Mää luotan siihen ja niin tekee kansa Daran. Vie toi pahanilman murikka sille ihmiselle nopiasti, että ne voi hankkiutua siitä erroon.” Verihammas Mustahamara sanoi katsoen syvään Tomaria pikimustilla silmillään. ”Sää saat sun hevoses takasin ja mun miehet saattaa sut ulos. Ja heti kun sää oot ulkona luolista laukkaa länteen niin nopiasti kun sun kaakkis vaan jaksaa.” Hän vielä lisäsi.

Tomar nyökkäsi ja puristi käärettä kädessään. Sitten he posituivat Verihampaan majasta. Sarvikas saattoi hänet alas peikkokylään, jossa peikot antoivat Tomarille hänen pussinsa ja Veljen, joka näytti enemmän kuin ilahtuneelta päästessään takaisin Tomarin luokse. Sarvikkaan hyvästeltyä hänet, Tomar ratsasti ulos parin peikon saattelemana.

                      Ulkona oli satanut taas lunta. Nyt hanki yletti Veljeä melkein polviin. Ajantaju oli kadonnut Tomarilta kokonaan luolastossa, mutta hän päätteli nyt olevan aamu. Aurinko paistoi matalana, mutta kirkkaana puiden lomasta, lämmittäen hiukan kasvoja. Kaikki eläväiset tarvitsivat auringonvaloa elääkseen, jopa varjolaiset. Tässä peikot poikkesivat suuresti muista Jerchóvalaisista. Peikoilla oli aivan oma aikansa ja maailmansa luolissaan. Heille päivä maan pinnalla oli sama, kuin yö tai aamu. Heille ajankululla ei ollut merkitystä.

Saattajat eivät hyvästelleet Tomaria, vaan sulkivat luolan suuaukon heti perästään kiinni. Tomarkaan ei aikaillut. Hän jätti auringon selkänsä taa ja lähti ratsastamaan länteen, kohti paikkaa, jossa hänen oli määrä tavata Daran ja Fjoðuriaanit. Päivästä tulisi kylmä, mutta kirkas.