torstai 22. elokuuta 2013

Salamurha - Kappale 3 & 4

Tehtävä

Aurinko alkoi laskea hiljalleen, kun Eiffel, Waldo, Mendez ja Marko hyppäsivät vanhaan jeeppiinsä ja karauttivat keskustan läpi kohti Ei Kenenkään Maata. He olivat jakaneet Antanielilta saamansa etumaksun keskenään; jättäneet koiransa hoitoon naapurille; Eiffel oli soittanut lyhyen puhelun Mendezin puhelimella[1] ja he olivat ottaneet kukin mukaansa jonkin paidan alle piilotettavan aseen. Ikinä ei voinut olla liian varovainen. Ilma oli mitä parhain autolla ajeluun. Pahin helle oli tämän päivän osalta ohi ja uinuvan lähiön jäädessä taakse oli vaikea olla nauttimatta luonnon kauneudesta. Eiffelistä se oli suorastaan ironista. Koska kaikki vaikutti niin rauhalliselta, ei olisi uskonut, että sota oli käynnissä ylempänä.
Kaikki tiesivät Varjon mahdin kasvaneen. Siitä asti kun Varjon edellinen hallitsija kuoli lähes kolmekymmentä vuotta sitten, olivat huhut kadonneesta perijästä kiertäneet suusta suuhun. Viime vuosina eri planeettojen varjolaiset olivat alkaneet vaatia enemmän oikeuksia ja asuintilaa planeetoilla, jotka eivät olleet Liittouman hallinnoimia. Tilanteet olivat kärjistyneet verisiksi mellakoiksi ja paikoin sisällissodiksi. Toisissa maissa tilanne oli vakavampi. Uutisissa oli kerrottu, että pari päivää takaperin Márun maassa oli johtoon nostettu varjolainen, joka tietenkin ajoi kaltaistensa etuja. Eiffelinkin kotiplaneetta Prior oli ottanut vastaan pakolaisia Márulta, jotka pakenivat varjolaisten vainoja. Varjolaiset, jotka asuivat Priorissa, vastustivat voimakkaasti pakolaisten vastaanottamista. Pinnan alla kuhisi ja lujaa.
VAROITUS Saavutte juuri Ei Kenenkään Maalle, Priorin lait eivät päde täällä, ilmoitti vaatimaton kyltti maantien vieressä. Matka oli taittunut nopeasti.
”Me ollaan sillä sovitulla paikalla ihan kohta.” sanoi Marko, joka oli kuskina.
Kukaan heistä ei ollut käynyt Ei Kenenkään Maalla vuosiin, silti paikka vaikutti aivan samalta, kuin aina ennenkin. Oikealla siinsivät Harmaat vuoret, joiden kupeessa ryhmän entinen päämaja oli ollut. Laaksoon joissa Városin sotilastukikohdat sijaitsivat, ei ollut täältä kovinkaan pitkä matka. Eiffel kurtisti kulmiaan ajatellessa vanhan työppaikkansa menetelmiä. Sotilaat pidettiin tiukassa lieassa ja niskurointi oli rangaistavaa. Ankarin rangaistus suoritettiin ei Kenenkään Maalla yhden todistajan läsnäollessa.
”Okei, me ollaan tässä.” Marko kajautti ja löi jarrut pohjaan.
Vanha ruosteinen jeeppi pysähtyi nihkeästi ja kirskuen korvia raastavasti.
                      ”Helvetti mikä romukasa.” Waldo sihahti loikatessaan ulos.
”Tämäpä outoa.” Eiffel mutisi ja hyppäsi ulos autosta. He olivat tulleet puuttoman laakson reunaan, jossa ei näkynyt ristin sieluakaan. Eiffel raapi päätään ja sytytti tupakan.
”Vaikuttaa hieman autiolta kohtauspaikaksi vai mitä luulet Eif? Oltaisko erehdytty paikasta?” Mendez kysyi noustessaan myös ulos autosta.
”Ei, tämä se on. Me ollaan vähän ajoissa, mutta mää kyllä kuvittelin, että se häiskä olis jo täällä.” Eiffel sanoi kurtistaen kulmiaan.
Marko sammutti autosta virran ja seurasi muiden esimerkkiä. Hetken kaikki neljä seistä töröttivät paikoillaan katsellen ympärilleen ja poltellen tupakkaa, paitsi Marko, jolla oli astma. Hän käveli kauemmas savusta ja ihasteli kesäistä niittyä. Hän tähyili ympärilleen ja huomasi suuren painauman maassa.
”Näyttääks toi teistäkin oudolta?” Marko ehti kysyä, kun yllättäen tapahtui jotain. Painauman kohdalla ilma alkoi väristä. Ikään kuin kuumaa ilmaa olisi sekoittunut kylmempään. Sitä seurasi sähkön purkauksia, joiden liikkeet näyttivät siltä kuin ne liikkuisivat jonkin pintaa pitkin. Ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään, heidän eteensä ilmestyi kovaa paukahtaen tyhjästä valtava avaruuslaiva. Alus oli suuren risteilijän kokoinen, Sata metriä pitkä ja 25 metriä korkea, mutta se ei ollut aivan uusinta mallia. Vaikuttava näky kuitenkin.
”Jumalauta!” Eiffel huudahti ja tiputti vahingossa tupakkansa. Muutkin säikähtivät.
”Onneksi ei oltu tuolla alla! Mistä hitosta toi tuohon tuli?!” Marko ihmetteli.
”Ei me oltais voitu olla alla, toi on ollut tuossa koko ajan.” Mendez sanoi.
Poikien ihmetellessä kuului sihahdus ja aluksen kyljestä aukesi ovi, josta työntyivät liukuportaat ulos. Rullaportaita pitkin laskeutui Antaniel. Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä veistetyt; kylmät ja tiukan oloiset. Hän vaikutti hiukan happamalta.
                      ”Hyvää iltaa Eiffel ja te muut. Teille, jotka ette tunne minua: nimeni on Antaniel Dánin sukua ja olen teidän uusi työnantajanne. Saanko pyytää teitä seuraamaan minua? Ja olkaa hyvät ja sammuttakaa savukkeenne ennen kuin astutte alukseen.” Antaniel sanoi virallisesti, mutta ystävällisesti ja viittoi poikia seuraamaan itseään. Eiffel polkaisi maahan tippuneen tupakkansa ja marssi Antanielin perään. Muut seurasivat esimerkkiä.
                      Ulkomuodoltaan solakka, vaikkakin keskeltä sylinterimäinen alus, oli sisältä kuin riisuttu sairaala. Käytävät olivat karut valkoiset ja lattia oli päällystämätöntä alumiinia, joka kolahteli kolkosti kävellessä.
                      ”Eikö ois ollut helpompaa pysäköidä  esim lentokentälle?” Waldo mutisi partaansa kurkkiessa ikkunasta ulos. Eiffelin teki mieli läimäyttää kaveriaan.
                      ”Minulla on syyni.” Antaniel vastasi tyynesti edessäpäin. Ehkä mies oli immuuni sarkasmille. Eiffelin ei kuitenkaan tarvinnut ojentaa kaveriaan. Hän kuuli takanaan kuinka Mendez läimäytti Waldoa takaraivoon.
                      Antaniel ohjasi seurueen hissillä ylimpään 17. kerrokseen. Pitkän käytävän päässä lasisen seinän takana avautui suuri huone, jossa avautuivat suuret ikkunat aluksen menosuuntaan. Keskellä huonetta oli kaksiulotteinen hologramminäyttö, joka esitti elävää tulta; musta lasipöytä näytön alla, tumma puinen lipasto huoneen toisella laidalla ja kaksi kulmikasta valkoista nahkasohvaa pöydän molemmin puolin. Antaniel istuutui ikkunan puoleiselle sohvalle ja muut änkesivät istumaan häntä vastapäätä pöydän toiselle puolelle. Eiffel katseli ympärilleen, eikä voinut olla hämmästelemättä kuinka sisustus oli täysin sama kuin aiemmin. Pöydällä olevassa kapeassa laitteessa näytön alla, oli kaiuttimet, joista kuului poliisinradiota muistuttava kohahdus ja sen perään ääni, joka sanoi: ”Kapteeni Sahrmin tässä, pyydämme lupaa nousuun.”
                      ”Olkaa hyvä, Kapteeni.” Antaniel sanoi. Heidän altaan alkoi kuulua samanlainen ääni, kuin suihkukoneista, mutta paljon kovempi. Pojat pitelivät korviaan ja pystyivät tuntemaan, kuinka alus nousi hitaasti ilmaan. He alkoivat katsella toisiaan ja Eiffel napsautti varmistimen pois. Samassa tuntui voimakas nytkähdys ja kova melu vaihtui vaimeaan tasaiseen jyrinään. Kaikkien korvat menivät lukkoon.
                      ”Alkaako homma siis nyt heti?” Eiffel yritti sanoa kuulostamatta niin yllättyneeltä.
Antaniel näytti enemmän hämmästyneeltä.
                      ”Ettekö ottanetkaan työtä vastaan?” Hän kysyi kulmiaan hitaasti kohottaen.
                      ”Hä? Siis joo - kyllä.” Eiffel vastasi. Oli selvää, että työstä oli näissä olosuhteissa astetta hankalampi enää kieltäytyä.
                      ”Siinä tapauksessa: Kyllä, työnne alkaa nyt.” Hän sanoi hymyillen, kuin olisi saanut juuri sen vastauksen jota odottikin. ”Kävisimmekö pian asiaan?”
                      Äijän käyttäytymisestä oli vaikea sanoa mitään. Eiffelistä alkoi tuntua, että oli aliarvioinut työnantajansa. Antaniel nousi ylös ja asteli tyynesti huoneen toisella puolella olevan lipaston luo, avasi kaapin lasiovet ja otti esiin konjakkikarahvin sekä viisi lasia ja käveli takaisin sohvapöydän ääreen.
                      ”Kelpaako konjakki?” hän kysyi. Kukaan ei vastannut. Antaniel ei ollut huomaavinaankaan ja kaatoi kaikille lasilliset. Sitten hän nojautui taaksepäin sohvalla ja silmäili uusia palkollisiaan. Antanielin läsnäolo sai muut hieman vaivaantuneiksi. Heillä oli olo kuin ensiluokkalaisilla tiukan opettajan komennuksessa.
                      ”Oletan, että te luultavasti haluatte tietää ensimmäisen kohteen nimen ja tiedot?” Antaniel kysyi ystvällisesti. Vaikka hänen olemuksensa olikin vakava ja kolkko, se ei silti ilmennyt hänen puheestaan.
                      ”Siksihän me olemme täällä.” Eiffel vastasi.
                      ”Hyvä on.” Antaniel sanoi ja otti käteensä pöydällä olleen siron kaukosäätimen ja osoitti sillä tekotakkaa. Virtuaalisen tulen tilalle ilmestyi hologramminäytölle ihmismiehen kasvot ja tekstiä, jossa kuvailtiin miehen työtä ynnä muuta faktaa.
                      ”Opposition kuvernööri Johan Jabra. Ikä 52.” Antaniel sanoi ”Tulostin tiedot myös paperille, mikäli haluatte tutkia niitä myös jälkeenpäin.” hän jatkoi ja osoitti uudestaan tekovalkeaa. Näytön alla olevasta soittimeen avautui sivuun pari senttiä kapea reikä, josta tulostui ulos samat tiedot, jotka näkyivät tulen tilalla. Antaniel otti paperin käsiinsä ja ojensi sen Eiffelille.
                      ”Jabran pitäisi olla kuollut kolmen päivän sisällä. Palkkion saatte, kun työ on tehty. Pystyttekö siihen?”
Eiffel ja pojat kääntyivät kaikki tutkimaan paperia.
                      ”Missä tämä Jabra on nyt?” Eiffel kysyi nostaen katseensa paperista.
                      ”Aluksellaan erään Márun kuun takana.” Antaniel sanoi. Eiffel raapi leukaansa.
                      ”Saisimmeko neuvotella hetken?” hän kysyi.
                      ”Olkaa hyvät.”
Antaniel nousi konjakkilasi kädessään ja asteli pois kuuloetäisyydeltä. Waldo kumartui heti kohti Eiffeliä.
                      ”Minusta tuntuu, että taidettiin haukata aika iso pala nyt. Mä olen nähnyt tämän pärstän aiemminkin. Tää isokenkäinen läskipää asuu omassa aluksessa ja me ei päästä edes näköetäisyydelle sen aluksesta ennen kuin meidät jo ammutaan!” hän sihahti.
                      ”Sitä minäkin tässä mietin.” Eiffel myönsi.
                      ”Tuo Antaniel ei varmaan tykkää jos me sanotaan että sori vaan, liian hankalaa, vie meidät takasin kotiin.’” Marko sanoi.
                      ”Niinpä. On meidän pakko keksiä jotakin.” Eiffel mietti.
He olivat tehneet paljon haastavia tehtäviä vuosien aikana, mutta yleensä suunnitteluun oli reilusti aikaa. Tähän tehtävään tarvitsisi ainakin viikon ja äijän piti olla hengiltä jo kolmen päivän kuluttua. Sen verran aikaa kului pelkästään matkustamiseen.
                      Tilanne näytti hankalalta. Jos jo ensimmäinen tehtävä on näin haastava, niin kuinka vaikeita loput olisivat? Eiffeliä alkoi arveluttaa mihin oli kaverinsa vetänyt. Tottakai ketään ei oltu pakotettu mukaan, mutta Eiffelillä oli päällikkönä vastuu työkavereistaan. Antaniel vilkaisi olkansa ylitse kärsimättömänä muutaman metrin päässä. Mendez kuitenkin katsoi heitä epäuskoisena vieressä.
                      ”Ootteko te jätkät oikeasti noin palkkeja? Ettekö te tajua, miten simppeli tää keikka on?” hän ihmetteli. Muut kääntyivät häntä kohti.
                      ”Miten niin simppeli? Mistä kohtaa tämä muka on susta helppoa?” Waldo kysyi Mendeziltä.
                      ”Se tuli tänään uutisista idiootit! Neljä suurlähettilästä Priorista on just nyt menossa neuvotteluihin tän Jabran luokse. Költätään ne suurlähettiläät, otetaan niiden kamppeet ja tapetaan Jabra!” Mendez selitti, kuin se olisi ollut päivän selvää. Paitsi että se olikin.
                      ”No helvetti tietenkin! Ei hitto sä Mendez oot kyllä nero!” Eiffel riemastui.
                      ”Joo joo! Kaapataan niiden alus, jolla me päästään Jabran alukselle, loppu onkin sitten lastenleikkiä.” Waldo sanoi kilistäen laseja Eiffelin ja muiden kanssa.
                      ”Hei! Antaniel, tulepa nyt tänne!” Marko huikkasi.
                      ”Vaikuttaa siltä, että herroilla on suunnitelma.” Antaniel sanoi tyytyväisenä kävellessään takaisin istumaan heidän luokseen.
                      ”Joo, mutta sitä varten me tarvitaan paljon aseita, hitsausvehkeet ja pienempi avaruusalus - nopea sellainen. Pystytkö hommaamaan, vai pitääkö itse ostaa?” Eiffel sanoi ja kumosi konjakkinsa pohjanmaan kautta.
                      ”Kaikki on hoidossa. Tarvitsetteko mitään muuta?” Antaniel vastasi.
                      ”Tämän päivän lehden.” Marko sanoi.
                      ”Paljon tupakkaa tupakkaa. Ja lisää tätä.” Eiffel lisäsi osoittaen tyhjää konjakkilasiaan.



Pimeys


Pimeä avaruus levittäytyi aavemaisena kuin ikuisuus maalattuna tähdillä mustalle sametille. Eiffel ei ikinä kyllästyisi ihailemaan sen kauneutta ikkunoista, vaikkakin nyt siihen ei ollut aikaa, kun hän yritti pysyä muiden mukana avaruusaluksen kapeilla käytävillä. Antaniel käveli edellä ja näytti tietä pojille.
He olivat kävelleet jo tovin valkoisia käytäviä ristiin rastiin, kunnes he saapuivat hieman leveämmälle käytäväosuudelle, josta haarautui useisiin suuntiin muita käytäviä, ylös ja alas. Leveämpi osuus päättyi suuriin maitolasioviin, jotka näyttivät uudemmilta, kuin muut pinnat aluksessa. Antaniel laski kätensä ovien edessä olevalle tunnistuslaatalle, kuului piippaus, pieni vihreä valo syttyi ovien päällä ja ovet aukesivat lähes äänettömästi. Ovien takaa avautui varsin viileä, huomattavan kokoinen halli, jossa oli suuria rahtilaatikoita, erinäisiä teknisiä tavaroita siellä täällä ja vasemmalla sivulla kolme pienempää avaruuskiitäjää.
”Ohhoh, kiitäjiä!” henkäisi Mendez, joka oli porukan teknisen puolen vastaava. Muutkin olivat vakuuttuneita.
”Ne ovat Cer909 avaruushävittäjiä. Ne lentävät parhaillaan jopa kuusinkertaisella valonnopeudella, eivät näy tutkassa ja ne nousevat ja laskeutuvat minne vain voitte kuvitella. Tätä mallia on rakennettu vain 100 kappaletta ja tässä näette niistä kolme, joita ei virallisesti ole edes olemassa. Liittouma kuitenkin tietää, että näitä tai näiden koneiden kaltaisia aluksia väärinkäytetään aika-ajoin, joten teidän on oltava äärimmäisen varovaisia liikkuessanne viranomaisten silmien alla.” Antaniel sanoi johtaessaan pojat lähimmän aluksen viereen.
”Vaikuttavaa. Entä aseet?” Eiffel kysyi koskettaen varovasti aluksen kylkeä.
”Ne löydätte noista laatikoista. Samoin hitsaustarvikkeenne.” Antaniel sanoi ja osoitti kahta rahtilaatikkoa heistä viiden metrin päässä vasemmalla. Marko ja Mendez astelivat määrätietoisesti avaamaan laatikoita. Eiffel jäi Waldon ja Antanielin kanssa aluksen luokse.
”Haluaisitko hieman kertoa, miten tätä alusta ohjataan?” Eiffel kysyi ja kääntyi kohti Antanielia.
”Tottakai. Tässä.” Antaniel ojensi taskustaan tietokoneen hiirtä muistuttavan esineen Eiffelille. ”Tämä on avaimesi. Aluksen kuljettaja asettaa geenejään tähän kohtaan” hän osoitti Eiffelille pientä koloa esineen pohjassa ”ja näin ollen kukaan muu ei pääse ohjaamaan alusta, tai edes alukseen sisälle, kuin kyseinen henkilö.”
”Geenejä? Siis verta?” Waldo sanoi epäuskoisena vierestä.
”Kyllä. Varma keino suojata alus, olettaen tietenkin, ettette hukkaa avainta.” Antaniel täsmensi.
”Ehkä on parempi, että annetaan tää avain Markolle. Se on paras kuski, eikä se hukkaa tavaroita yhtä usein, kuin me muut.” Waldo sanoi Eiffelille.
                      Eiffel nyökkäsi ja asteli Markon luokse. Tämä oli juuri kaivamassa rahtilaatikosta esiin tarkka-ampujan kivääriä, kun Eiffel tökkäsi avaimen Markon käsivarteen ja painoi laitteen päällä olevaa nappia.
                      ”Ai saatana!” Marko vinkaisi. Laite tuikkasi Markoa pienellä piikillä, jollaisia yleensä käytetään, kun mitataan hemoglobiinia.
”Mitä vittua?!” Hän ärähti. Eiffel nauraa remautti, ojensi avaimen hänelle.
”Me juuri juhlallisesti kastettiin sut tän aluksen ohjaajaksi!” hän sanoi ja selitti lyhyesti missä tässä väkivaltaisessa teossa oli kyse. Marko näytti epäilevältä, mutta nieli selityksen. Hän otti avaimen itselleen, mulkoillen yhä Eiffeliä pahasti.
”Mendez tajuaa noista kyllä enemmän.” hän sanoi kuivasti. Markon takana Mendez kohautti Eiffelille olkiaan ja jatkoi aseiden valitsemistä.
”Siks Mendez tarkkailee alusta ja hoitaa insinöörin hommia, kun sä ohjaat.” Eiffel sanoi ja viittoi Markoa saeuraamaan. Poika pyöräytti suurieleisesti silmään, mutta paineli Eiffelin perään.
”No niin. Saanen jatkaa.” Antaniel sanoi pehmeästi heidän palatessaan ja ojensi kätensä ottaakseen aluksen avaimen. Hän avasi pienen luukun aluksen kyljestä ja tipautti avaimessa ollutta Markon verta pari tippaa luukusta ilmestyneelle lasipintaiselle tunnistuslaatalle. Kuului kolme lyhyttä piippausta ja luukku sulkeutui itsestään. Tämän jälkeen aluksen ovi aukeni ja kaikki, paitsi Mendez, marssivat sisään Antanielin johdolla. Hän selosti lyhyesti pienen aluksen eri toimitilat ja niiden käyttömahdollisuudet. Ohjaamoon tullessaan Antaniel vihdoin pysähtyi ja piti tauon puheessaan.
”Mikäli olette tyytyväisiä alukseen ja aseet te jo tunnettekin entuudestaan, voisin näine hyvineni jättää teidät nyt tehtävänne pariin. Kolme päivää aikaa, miehet. Ja niin, tässä ovat pyytämänne tavarat.” Antaniel sanoi ja kaivoi mukanaan olleesta valkoisesta laukusta sanomalehden ja kasan papereita, jotka hän ojensi Markolle. ”Konjakin saat sitten, kun olette palanneet, Eiffel.” Näihin sanoihin Antaniel hyvästeli  ja asteli tahdikkaasti ulos aluksesta ja konehallista. Hieman hänen jälkeensä Mendez kipusi alukseen mukanaan iso musta kassi täynnä aseita.
”Eiks ole Marko mahtava tämä alus!” hän henkäisi ja kolautti aseet aluksen matkustamon lattialle.
”Vaikuttaa hyvältä.” Marko vastasi. ”Tarviitko apua?” hän lisäsi.
”Ei olis pahitteeksi. Waldo?” Mendez sanoi ja katsahti Waldoa. Tämä nyökkäsi ja lähti Markon perässä ulos aluksesta auttamaan Mendeztä tavaroiden roudaamisessa.
Eiffel jäi hetkeksi yksin. Hän katseli alusta sisältä päin ja mietti, miten Marko tajusi mitään tämän koneen ohjaamisesta. Häntä hieman painoi yhä tehtävän vaarallisuus ja vaikeus, mutta yritti työntää nuo ajatukset pois. Mitä minä oikein huolehdin, hän mietti. Minullahan on parhaat miehet tähän hommaan. Kyllä me tähän pystytään. Eiffel huokaisi ja katsoi ulos ohjaamon ikkunasta, mistä hän näki toiset kasaamassa aseita laatikoista. Hän ei antaisi ikinä itselleen anteeksi, jos noille miehille tapahtuisi jotain. Johtajuuden tuoma vastuu tuntui joskus musertavalta, koska he olivat samalla hänen ainoita oikeita ystäviään. Marko voisi ikänsä puolesta olla Eiffelin oma poika, tai jopa pojanpoika. Kaiken täytyy nyt mennä putkeen, hän mietti.
Toiset kantoivat aseet sisään.
”Mitä se Eif miettii? Älä sinä sitä konjakkia murehdi. Kyllä sää saat sitä sitten, kun me tullaan takasin. Vai pitääkö poiketa matkalla viinakauppaan?” Waldo letkautti ja kaikki remahtivat nauruun, paitsi Eiffel.
”Ha ha. Hauskaa Waldo. Onko siinä nyt kaikki aseet? Päästäänkö me kohta lähteen vai meneekö tässä koko päivä?” Eiffel murahti.
”Ne on tässä, quantifier.” Mendez sanoi.
”Hienoa. Marko, hoida meidät nyt ilmaan ja ulos täältä, niin käydään sitten tarkemmin ohjeet läpi. Mendez voi sillä välin kasata noita aseita ja Waldo voisi tutustua tähän meidän kohteeseemme, herra Jabraan, vähän paremmin. No niin, toimintaa!” Eiffel ärähti.
”Heti herra presidentti.” Waldo sanoi happamana.


[1]                            Eiffel soitti Brittanylle ja puhelinkeskustelu meni näin:
                             ”Haloo?”
                             ”Moi Brittany, sä soitit.”
                             ”Eiffel saatana! Senkin vanha vuohi!! Mä soitin sulle varmaan tuhat kertaa…!!”
                             ”Sä soitit kahdesti.”
                             ”Aivan sama. Eiffel, tule tänne.”
                             ”Miksi?”
                             ”Kaksi asiaa: Yksi, sä olet velkaa mulle.”
                             ”No perkele niin olenkin.”
                             ”Viisituhatta rakhmeaa Eiffel!”
                             ”Tiedän.”
                             ”Mä tarviin ne rahat nyt!”
                             ”Sä saat ne myöhemmin.”
                             ”Mä tarviin ne nyt!”
                             ”Sä saat ne myöhemmin. Mikä se toinen asia oli. Mulla on kiire.”
                             ”Vitut sulla on kiire! Sä tulet nyt tänne senkin kalju rotta! Mulla on sulle asiaa.”
                             ”En mä kerkeä. Joskus toiste.”
                             ”Ei toiste! Eiffel!”
                             ”Moi Brittany.”
                             ”Et lyö mulle luuria korvaan—.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti