sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Viimeinen Luku - Kappale 19



Velvollisuus


Seuraavana päivänä aamuvarhaisella, ennen kuin aurinko oli vielä ehtinyt pilkistää horisontin takaa, lähti joukko päällikön kaartilaisia viemään viestiä ympäri kylää. Kutsu sotaan koski kaikkia miehiä jotka olivat ehtineet nähdä yli viisitoista kesää. Ainoastaan vanhat ja sairaat, sekä naiset eivät olleet osana kutsuntoja. Paettuaan syntysijoiltaan Korpeen kauan sitten, olivat geatkit sotineet ainoastaan toisiaan vastaan. Nyt ensimmäistä kertaa vuosisatoihin vastassa oli tuntematon uhka. Auringon noustessa paksujen pilvien taakse, oli jo puolet Korvenpäästä tietoinen tulevasta sodasta.
                      Päällikkö oli kutsunut kyläläiset koolle toisen päivän ehtoolla. Kokoontumista varten käynnissä olevat valmistelut pitivät lähes koko kylän kiireisenä. Perinteisesti sotaan lähtö merkitsi suurta illallista, jolla henkensä uhraavia sotureita juhlittiin. Korvenpäässä asui nyt myös väkeä kolmen kylällisen verran. Vain yhden kylän päällikkö Koskenkulman Iikka oli kansalaistensa kanssa ehtinyt paeta Varjolaisia ajoissa, mutta heidän koko kylänsä tuhottiin polttamalla maan tasalle. Muiden kylien päälliköt olivat menehtyneet puolustaessaan kyläänsä. Pelastuneet valitsivat joukostaan omat edustajansa; vahvimmat ja viisaimmat. Vanhojen kylien edustajat tulisivat toimimaan Arthosin kenraaleina sodassa ja valvoivat myös taisteluun valmistautumisen etenemistä. Nyt kenraalit ja kapteenit olivat kerääntyneet Päällikön luo laatimaan sotasuunnitelmaa.
                      Osc oli komennettu Kaartin kanssa kasaamaan joukkoja. Hän ei ollut nähnyt Fjoðuriaaneja tai Nanaa saapumisillan jälkeen. Hänellä ei silti ollut aikaa miettiä, mitä he tekivät tällä hetkellä. Armeija täytyi kasata; hevosten varusteet kunnostaa, aseet ja haarniskat valmistella… Heillä oli kaksi päivää aikaa siihen, mihin olisi tarvittu ainakin viikko. Osc ehti koko päivän aikana pitää kaksi kokonaista, lyhyen lyhyttä taukoa, jolloin hän ehti hädin tuskin syödä.
                      Päivä venyi pitkälle iltaan. Vasta lähellä keskiyötä Osc pääsi vihdoin nukkumaan. Hän oli viimeiset tunnit viettänyt talissa järjestämässä hevosia ratsuiksi. Tallimestari oli vaatinut myös Veljen värväämistä ratsuksi ja Osc oli yrittänyt selittää, että hänen veljensä poni oli aivan liian pieni ja vanha sotahevoseksi. Tallimestari taas oli huomauttanut, että heillä ei ollut tarpeeksi hevosia ja kyläänkin täytyi jättää nopeita ja vahvoja ratsuja kotirintamaa varten. Osc oli lopulta saanut suostuteltua Veljen juhdaksi, jotta se ei joutuisi keskelle taistelua.
                      Osc astui sisään kotiinsa, vain huomatakseen asunnon olevan tyhjänä. Ilmeisesti Senikan synnyts oli käynnistynyt, sillä Mirena oli hänen kätilönsä. Äiti ei koskaan lähtenyt ulos pimeällä, jos ei ollut aivan pakko. Osc huokaisi syvään pettyneenä. Senikan lapsi oli päättänyt kyllä kaikista otollisimman ajan syntyä. Hän olisi halunnut viettää viimeisen illan ennen taistelua äitinsä kanssa, mutta se ei nyt ilmeisesti ollut mahdollista. Hän oli isätön ja Mirena oli leski. Ja pian hänen äitinsä olisi myös lapseton. Olisi hyvin todennäköistä, että hän tai Tomar, tai molemmat saisivat surmansa taistelussa. Oscista tuntui kurjalta ajatella äitiään, joka joutuisi elämään aivan yksin. Tällaista on siis olla aikuinen, Osc mietti murheissaan ja painui pehkuihin.
                      Aamu koitti liian aikaisin. Aurinko ei ollut vielä noussut, kun Osc heräsi koputukseen. Hänen tuttavansa Luos, jonka Osc oli nähnyt Honganpäässä vartiossa toissapäivänä, seisoi hänen ikkunansa takana. Päällikön määräämä aamuherätys. Oscista tuntui, kuin ei olisi nukkunut silmäystäkään. Voikohan väsymykseen kuolla, hän mietti vetäessään housuja jalkaansa. Hiipiessään eteiseen Osc huomasi, että Mirena oli palannut yöllä kotiin. Hänen makuuhuoneensa ovi oli raollaan, kuten aina ja hän erotti äitinsä nukkumasta sängyssään. Oscilla olisi tehnyt mieli käydä halaamassa äitiään, muttei tohtinut herättää tätä. Niinpä hän suoriutui ulos mahdollisimman äänettömästi. Äiti oli ansainnut leponsa. Kodin kulmalta hän pisti ripeästi juoksuksi.
                      Osc vilkaisi mennessään kaiteen yli alas maahan, jossa oli jo täysi kuhina käynnissä. Nuorukaiset kiiruhtivat innosta pinkeinä terottamaan miekkojaan, kun aikuiset näyttivät ahdistuneilta vetäessään haarniskoja ylleen. Alas oli koottu kokonainen armeija ja lisää miehiä liittyi koko ajan lisää. Silti joukko ei ollut erikoisen suuri. Osc nielaisi. Hän laskeutui puusta maan tasalle ja hänelle lyötiin heti geatkien sotisopa syliin. Poikasena Osc oli rakastanut leikkiä sotaa kavereidensa kanssa ja he olivat iän myötä siirtyneet harrastamaan miekkailua. Kun hän tuli miehen ikään, hänet koulutettiin suojelemaan kylää, kuten muutkin nuorukaiset. Aikojen muututtua levottomammiksi heidät kaikki oli värvättyvartioimaan kylää. Ja yhä vain nuoremmat joutuivat osallistumaan vartiointi-tehtäviin, kokeneiden liityttyä mukaan metsästämaan ruokaa.
                      Tähän päivään saakka Osc oli janonnut päästä taisteluun, mutta tositilanteen koittaessa hän ei ollut tippaakaan innoissaan. Sitä oli vaikea myöntää itselleen, mutta häntä pelotti. Nahkahaarniska kiristi ja siinä oli jäykkä liikkua. Hiki valui jo, vaikka ilma oli kylmä. Vetäessään hanskoja käteensä ja mietti miten kauan hän jaksaisi miekkailla tällaisissa varusteissa. Treenatessa sai pitää välillä taukoa, mutta jos taistelussa väsyy kesken kaiken, pääsee hengestään.
                      Demossa häntä ei ollut pelottanut tällälailla. Vaara oli ollut hyvin todellinen: he olivat keskellä varjolaisia ja shakaaleja. Siihen hetkeen saakka kun hän oli saanut varjolaisen miekasta sivalluksen kasvoilleen, hän oli jotenkin kuvitellut olevansa kuolematon. Kivusta hän pääsi yli nopeasti, mutta Osc oli todella pelästynyt, ja sitä tunnetta hän ei ollut saanut karistettua ajatustensa takaa. Silloin heillä oli ollut mahdollisuus paeta, mutta nyt jos hän pakenisi, hän pettäisi kansansa ja itsensä. Sota oli jotain sellaista, mitä nuori geatki ei ollut koskaan joutunut tosissaan miettimään. Eikä miettiminen tuntunut hyvältä nytkään.
                      Osc kiinnitti huotran vyötäisilleen ja nosti ilmaan miekan, joka nojasi maassa puuta vasten. Taistelussa hänellä olisi myös jousi, mutta ampuminen ratsastaessa oli pahuksen vaikeaa. Ja nyt hänellä oli enää yksi silmä, jolla tähdätä. Osc tunsi kylmän hien valuvan niskaansa pitkin, miettiessään osaisiko hän enää ampua jousella. Tästä täytyy kertoa komppanjani kapteenille. Osc lähti heti marssimaan kohti kapteenin viiriä, joka seisoi kiven heiton päässä hänestä. Hän kuitenkin seisahtui. Jos hän ei voisi ampua, se tarkoittaisi etulinjaa. Vatsassa muljahti häijysti ja Osc nielaisi. Eturintama tarkoitti kuolemaa. Osc kääntyi kannoillaan. Hän päätti ensin kokeilla osaisiko vielä käyttää jousta, ennen kuin menisi puhumaan sivun suunsa.
                      Kentällä oli oikea ryysis. Viimehetken treenit olivat käynnissä kaikilla niillä, jotka kokivat sen osaltaan tarpeelliseksi. Osc näki nyyhkyttävän viisitoistavuotiaan istuvan maassa. Pojan puumiekka oli pudonnut maahan ja hänen parinsa läksytti häntä huonosta jalkatyöstä.
                      ”Jos et osaa väistää, kuolet ensimmäisenä taistelussa!” mies sanoi tylysti ja sai pojan itkemään. Oscilla tuntui pahalta pojan puolesta, mutta jatkoi silti ohi. Oli parempi olla rehellinen, kuin valaa aiheetonta toivoa.
                      Jousiammuntaradalla Osc asettui vanhan miehen viereen, joka oli osunut vain kahdesti maalitauluun. Mies katsoi tulosta pettyneenä, mutta haki sitten nuolet takaisin ja aloitti alusta. Osc yritti hymyillä miehelle rohkaisevasti, vaikka hänellä itsellään ei ollut lainkaan itsevarma olo. Hän oli juuri asettamassa nuolta jouselle, kun hän huomasi paikallaolijoiden kiinnittäneen huomionsa johonkin. Silloin Osc erotti kiihkeän miekkailun ääniä ja etsi katseellaan äänten lähdettä, kuten muutkin. Kymmenen metrin päässä kaksi geatkia otti yhteen miekoin. Ympärille oli kerääntynyt toistakymmentä geatkia katsomaan ottelua. Vanhempi geatki, jolla oli musta parta ja tumma häntä oli Ramonin tuttu ja Osc oli nähnyt äijän usein miekkailuharjoituksissa. Toinen geatki oli selin Osciin ja hänellä oli huppu päässään, eli sparrauspari saattoi olla kuka vain.
                      Osc tiesi veteraanin olevan haka miekkailija, ja vaikka nuorukainen pärjäsi erittäin hyvin, ei hänellä olisi mahdollisuuttakaan tätä vastaan. Yllättäen nuori miekkailija teki nopean harhautusliikkeen, riisuen vetaraanin aseista ja ottelu päättyi. Jotkut taputtivat ja sparrauspari kätteli toisiaan. Huppupäinen geatki poistui ripeästi paikalta. Osc tahtoi henkilökohtaisesti onnittella miestä hienosta suorituksesta. Hän oli juuri hihkaisemassa miehelle, kun tämä kääntyi nousemaan rappusia ylös. Osc näki jotain punaista vilahtavan hupun alta.
                      ”Nana?” Osc mutisi hämillään partaansa, mutta miekkailija oli jo kivunnut näkymättömiin. Osc jäi seisomaan niille sijoilleen epäuskoisena. Sitten hän kiiruhti veteraaniottelijan luokse. Äijä vaihtoi asetta kentän reunassa.
                      ”Anteeksi, mutta tiedätkö kuka …hän oli? Vastaparisi?” Osc kysyi mieheltä, joka juuri asetti maahan lentänytttä miekkaansa takaisin huotraan.
                      ”Hän? En ollut nähnyt aikaisemmin, luultavasti muuttanut toisesta kylästä. Tuli ensimmäisenä aamusta luokseni ja pyysi päästä treenaamaan kanssani. Sanoisin, ettei poika enempää treenausta tarvitse!” ukko naurahti, niin että Osc näki haljenneen kulmahampaan vilahtavan. Mies toi Oscille mieleen isänsä, ehkä johtuen yhtä tummasta turkista, tai hilpeästä luonteestaan.
                      Osc kiitti äijää ja palasi ampumaradalle. Se ei voinut olla Nana. Tyttö oli hauras kuin haavanlehti. Hän ei voinut mitenkään tervehtyä yhdessä yössä. Pojalla oli luultavasti punainen huivi otsallaan, jota hän vain erehtyi luulemaan hiuksiksi. Mutta ehkä hän ehtisi käydä tervehtimässä tyttöä nopeasti... Osc ravisteli sitten typerän ajatuksen poism, ja keskittyi ainoastaan ampumiseen. Pian häntä kaivattaisiin jälleen, eikä treeneille ollut koko päivää aikaa. Nyt ei ollut aikaa tyttöjen liehittelylle.
                      Lopulta ilta koitti. Päivän kylän yllä roikkuneet pilvet olivat vihdoin hälventyneet ja kuut hohtivat kirkkaina tähtikirkkaalla taivaalla. Koko kylä kokoontui Honganpään edustalle kuuntelemaan päällikön puhetta. Sotilaat olivat valmiina; varusteet ja hevoset olivat valmiina; hyökkäyssuunnitelma oli valmiina. Kaikki tiesivät mitä tehdä.
Osc liittyi väenpaljouden joukkoon viimeisten joukossa. Hän oli ehtinyt harjoitella jonkin verran ja oli lihasmuistista jopa osunut maalitaulun keskiosaan muutaman kerran. Silti hän ei ollut enää yhtä hyvä jousenkäyttäjä kuin oli joskus ollut. Luulisi, että yhdellä silmällä olisi helpompi tähdätä, mutta totuus oli jotain muuta. Veisi aikaa, ennen kuin hän osasi tähdätä yhtä hyvin, kuin ennen. Osc näki Mirenan ylhäällä nojaten kaiteeseen ja riensi ylös halaamaan äitiään.
                      ”Osc!” Mirena huudahti ja rutisti poikaansa tiukasti. ”Luulin jo etten ehdi nähdä sinua!” hän sopersi Oscin korvaan.
                      ”Niin minäkin! Olitko eilen Senikan luona? Synnyttikö hän nyt?” Osc kysyi. Mirena nyökkäsi mutta käännähti ympäri kuullessaan hurrausta. Päällikkö oli astunut esiin majastaan ja seisoi nyt ylhääällä portaiden päässä. Kaikki geatkit osoittivat suosiota.
                      ”Hän sai pojan. Kerron myöhemmin lisää.”Mirena sanoi ja taputti päällikölle muiden mukana.
                      ”Veljeni! Siskoni!” Päällikkö aloitti ja hurraukset vaikenivat.
                      ”Nyt on koittanut aika, kun geatkit käyvät sotaan. Varjolaiset ovat ajaneet kansamme kodeistaan. He ovat polttaneet kyliämme, tappaneet, raiskanneet ja alistaneet kaltaisiamme. Meidät on ajettu ahdinkoon. Nyt me emme enää pakene. Emme aio enää alistua. Me käymme vastahyökkäykseen.” Arthos kuulutti vakaalla, kantavalla äänellä geatkien kuunnellessa hiljaa.
                      ”Vihollinen on ylivoimainen ja meitä on vähän, mutta meillä ei ole varaa perääntyä. Varjo aikoo julistaa sodan koko Jerchóvaa vastaan ja me liitymme taisteluun. Jos emme tee mitään, pian Varjon shakaalit marssivat Korpeen, tuhoten kaiken tieltään. Ja meidät samalla. Mutta me emme ole yksin! Idän ihmiset ovat luvanneet taistella kanssamme, rinnallamme! Vaikka meitä on vähän, se ei silti tarkoitta etteme voi näyttää Varjolaisille miltä tuntuu joutua geatkien kynsiin! Siispä aseisiin veljet! Kohottakaa miekkanne, kohottakaa seipäänne! Kohottakaamme malja!” hän kajautti.
                      Ja kaikki hurrasivat. Geatkit huusivat, hurrasivat ja karjuivat. Nyt juhlikaa! Huomenna me kuolemme, mutta tänään on juhla! Metsässä nukkuneet linnut nousivat kaikki siivilleen Korvenpään hurrauksen myötä. Tunnelma kiihdytti mieltä.
                      Alhaalla piiat alkoivat jakaa viiniä miehille ja naisille hurrauksen tahdissa. Juokaa, juokaa, juokaa, juopukaa! Nauru levisi samaa tietä, kun kupit kiersivät kädestä käteen, myös ylös tikkaita pitkin ja viiniä laskettiin tynnyreittäin. Pian kaikilla oli kädessään pikari, kulho tai kuppi täynnä verenpunaista viiniä.
Osc kurkotti kaiteen yli ja katsoi kuinka viimeisetkin geatkit saivat viinikuppinsa vähitellen täyteen. Kaartilaiset kaataisivat viimeisenä juomaa kolmen kylän edustajille, Päällikölle, sekä hänen seurueelleen. Arthosin takana Honganpään oven edessä seisoivat Fjoðuriaanit, neljä vartijaa ja Nanáki. Osc hieraisi silmiään. Tytöllä oli päällään nahkahaarniska ja huppu, jonka alta hänen punaiset hiuksensa valuivat tytön olkapäiden yli. Nana seisoi selkä suorana ja näytti elinvoimaiselta – vahvalta.
                      ”Onko tuo se tyttö jonka Senika toi luokseni toissapäivänä?” Mirena kysyi myös tähystäen Nanaa. ”Enpä ollut vähällä tunnistaa häntä. Muistelin, että hän oli pienempi. Hän taisi olla hieman kipeä?” Mirena kysyi ja hymyili nähdessään pojan ilmeen.
                      ”Mene jo hänen luokseen.” Mirena sanoi ja iski silmää Oscille.
Osc suikkasi suukon äitinsä poskelle ja lähti kiiruhtamaan kohti Päällikköä ja Nanaa. Hän yritti olla läikyttämättä maljaansa, mutta yritti silti pitää kiirettä; pian päälliköllekin kaadettaisiin malja, eikä hän sitten enää kehtaisi juoksenella ympäriinsä. Onneksi Luos, Oscin ystävä oli vahdissa, joten häntä ei pysäytetty viime hetkellä. Osc sai kaverinsa ylipuhuttua päästämään hänet Päällikön luokse ja hän ehti paikalle juuri, kun Kaartilaiset kaatoivat kaikille viiniä.
                      ”Osc!” Nana kuiskasi hämillään.
Osc pysähtyi heidän viereensä ja tervehti häntä ja sitten Fjoðuriaaneja.
                      ”Ehdin juuri ja juuri! Olen ollut koko päivän yhtä kiireinen kuin eilen.” Osc vastasi heille. Fjuduriaanit nyökyttelivät hymyillen. Myös Arthos huomasi Oscin.
                      ”Sinua kaivattiin jo. Haluan sinut vierelleni isäsi sijasta.” Päällikkö sanoi Oscille vakavana, mutta hymyili hieman. Osc oli sanaton. Tämä tuli yllättäen ja oli suuri kunnianosoitus hänelle.
                      Päällikkö kääntyi kansalaisia päin, kun viimeinen kaartilainen täytti hänen maljansa piripintaan viinillä. Arthos astui juhlallisesti aivan kaiteen reunalle ja kohotti maljansa ilmaan. Kaikki geatkit tekivät samoin ja pian tuhannet maljat kohosivat kohti pimeää taivasta. Taivasta vasten mustana piirtyvien männyn latvojen keskeltä loisti alas punainen Trioon. Se oli kaikkea muuta kuin kelmeä varrattuna kalpeisiin sisariinsa. Päällikkö kohotti katseensa sitä kohti.
                      ”Malja Trioonille! Malja sodalle, malja kuolemalle!” Päällikkö kuulutti niin että koko kylä kuuli ja kaikki huusivat kuorossa, niin että heidän äänensä kaikui avaruuksiin asti:
                      ”Malja kuolemalle! Siéna Trioon!
Ja kaikki joivat maljansa tyhjiksi. Sitten alkoivat juhlat. Naiset olivat koko päivän valmistelleet viimeistä ateriaa sotureille ja alhaalle katettiin pöydät täyteen ruokia. Ja viiniä kannettiin tynnyreittäin lisää. Keskelle aukeaa alkoivat pelimannit soittaa ja välittömästi maanpinta täyttyi juhlivista kyläläisistä. Geatkit lauloivat ja tanssivat; söivät ja joivat. Ja eivät pelkästään hoganpään edustalla. Kaikki Korvenpään asukit olivat kerääntyneet ulos. Naiset kantoivat ulos tarjolle leipiä, paisteja, paistoksia, sekä simaa, olutta ja viiniä.
                      Osc sai vihdoin ja viimein avattua suunsa. Hän kääntyi kohti Nanákia, joka seurasi päällikköä tarkasti katseellaan. Hän otti hellästi kiinni Nanan ranteesta. Tyttö hätkähti hieman ja katsoi Oscia jotenkin pelästyneen näköisenä.
                      ”Nana? Kuinka…?” Osc sai sanottua viitaten Nanan koko olemukseen. ”Näytät upealta.” Osc henkäisi hymyillen.
                      Nana ei vastannut hymyyn. Hän veti kätensä pois ja katsoi vaitonaisesti tyhjää kuppiaan. Osc nielaisi. Sanoiko hän jotain väärin?
                      ”Saiko täällä lisää juomista?” Nana kysyi nostaen katsettaan. Liikuttava yritys vaihtaa aihetta. Tytön ujous sai Oscin hymyilemään lisää. Hän näki tilaisuutensa koittaneen.
                      ”Tietenkin, voin hakea puolestasi!” Hän riemastui ja otti Nanan maljan itselleen. Tyttö ehkä lämpeni nihkeästi, mutta ainakin hän voisi olla tälle herrasmies.
                      ”Ja juomista puheenollen…” Osc sanoi ja vilkuili ympärilleen. ”Oletteko nähneet Orvenia? Vanha käpy haluaa varmasti myös toisen kupillisen.” Osc virnisti.
                      Yllättäen Nanáki nappasi kuppinsa takaisin ja marssi kiivaasti Oscin ohi.
                      ”Voin hakea juotavaa ihan itse.” Tyttö mutisi kadotessaan portaisiin.
Osc oli hämillään. Kuinka hän oli loukannut tyttöä? Naiset osaavat todella olla vaikeita, Osc mietti harmistuneena ja nolona. Nerval huomasi Oscin ilmeen ja ojensi oman kuppinsa lopun hänelle.
                      ”Ystäväni, kyse ei ole sinusta.” Hän sanoi yhtä muodollisesti kuin aina. Fjoðuriaanit saivat puhellaan kaiken kuulostamaan erityisen merkitykselliseltä. Samassa päällikkö astui heidän viereensä.
                      ”Nerval on oikeassa, mutta siitä ei ole aika keskustella nyt. Orven on estynyt, eikä ikäväkyllä voi liittyä seuraamme.” Arthos lausui.
                      Ympärillä oli niin kova melske, soittoa, laulua ja naurua, että joutui jo hieman korottamaan ääntään. Osc kumarsi päällikölle tervehdykseksi. Hän muisti Arthosin sanat aiemmin. Tahdon sinut vierelleni isäsi sijasta. Nyt hänen täytyi edustaa koko perhettään, kun Tomarkaan ei ollut täällä.
                      ”Ymmärrän.” Osc vastasi pää pystyssä.
Jos hän vain sai ratsastaa Arthosin kanssa taisteluun, kaikki epävarmuus hälvenisi pois. Ratsastaa taisteluun Päällikkönsä rinnalla, kuoleminen kansansa vuoksi – se oli suurin kunnia mitä mies saattoi elämässään saavuttaa! Yhtäkkiä Osc tajusi, ettei enää pelännyt. Hän polvistui Arthosin eteen ja painoi leuan rintaansa.
                      ”Päällikköni, suotteko minulle kunnian taistella rinnallanne?” Osc pyysi äänensä värähtämättäkään. Päällikkö hymyili hänelle.
                      ”Tottakai, veljeni.” Hän vastasi ja ojensi kätensä Oscille, ”Se olisi minulle kunnia.” hän sanoi ja veti pojan jaloilleen. Osc pystyi tuntemaan kuinka veri kuohusi hänen kehossaan, jokaista jäsentä, korvanpäitä myöten. Hänkin halusi juhlia, tanssia ja laulaa!
                      Keskelle juhlia talutettiin nuori hirvi. Se oli pyydystetty päivällä ja sen osa juhlissa oli tärkeä. Paikalle oli kutsuttu myös teurastaja, joka jo odotti vuoroaan. Hirven kurkku leikattiin auki ja eläimen veri valutettiin saaviin. Ruho ripustettiin lopuksi takajaloistaan puuhun riippumaan, jotta viimeisetkin veret saatiin talteen. Itse eläin tarjottaisiin voitokkaana sodasta palaaville, tai säästettiin kotirintamaa varten, mikäli he joutuisivat pakenemaan vihollisia vuorille.
                      Suuri verisaavi kiikutettiin pöydälle ja orkesteri alkoi soittaa jälleen musiikkia. Miehet kahmivat verta käsiinsä ja maalasivat kasvonsa sillä. He joivat väkijuomia ja villitsivät itsensä sotaa varten. Kun veri loppui tilalle tuotiin punaista väriä, jolla geatkit piirsivät kasvonsa ja merkkejä ratsujensa kylkiin. Äidit ja neidot olivat tuoneet sulhasilleen ja pojilleen punaisia hiusnauhoja. Punainen kuin veri, punainen kuin Trioon.
Vuotakoon heidän verensä edessämme ja vuotakoon vereni veljieni puolesta, soturit lauloivat yhteen ääneen, kolmen kuun lipuessa taivaankannen poikki. Vaikka monet halusivat nukkua yönsä hyvin, niin vähintään yhtä monet halusivat juhlia aamuun saakka. Auringon noustessa heillä oli edessään pitkä ratsastus ja marssi kohti Varjoa. Levätä ehtii stten haudassakin, Osc tuumi muiden lailla päihtyessään viinistä.
                      Silloin hän huomasi Nanan kadonneen. Hän oli vielä hetki sitten istunut pöydässä ihmisten vieressä, mutta nyt hänen paikallaan istui joku toinen. Osc vilkuili ympärilleen, mutta ei erottanut tyttöä missään. Hän nousi sijoiltaan, kipusi seuraavan kerroksen kaiteelle ja tähysti ympärilleen joka suuntaan, mutta ei nähnyt hänestä vilaustakaan.
                      ”Oletteko nähneet Nanaa missään?” Osc kysyi päälliköltä, joka juuri päätti keskustelun Fjoðuriaanien kanssa. Arthos nousi ylös ja auttoi itselleen viiniä saavista.
                      ”Hän oli vierellämme vielä hetki sitten...” Arthos vastasi. Osc huokaisi pettyneenä.
Hän laskeutui maan tasalle ja liki main heti portaiden päässä hän haistoi tutun hajun. Nana oli kulkenut tästä. Osc kääntyi ja seurasi hajun jättämää jälkeä pois väenpaljoudesta.
Haju jatkui metsän reunaan asti. Osc nielaisi ja pysähtyi viimeisen vajan nurkalle. Saniaiset kahisivat vienon tuulen liikkuttamana, mutta muuten metsä oli musta ja liikkumaton. Osc tiesi Nanan menneen tästä. Hänen tuoksunsa poikkesi suuresti muista kyläläisistä, eikä muuta selitystä ollut. Mutta Osc ei vain voinut ymmärtää miksi. Hän potkaisi suurta männynkäpyä turhautuneena ja kääntyi sitten juoksuun. Hän ei saisi tyttöä jalan kiinni. Hevosen selässä hän ehtisi tavoittaa hänet, ennen kuin joku huomaisi molempien puuttuvan juhlasta.       
                      Neljännestuntia myöhemmin Osc ratsasti ruunikollaan saman vajan ohi. Heti Nuornan kavioiden astuessa pehmeän metsänpohjan päälle, hän kannusti tamman laukkaan. Osc tunsi metsän, samoin Nuorna, eikä pimeys hidastanut ratsukkoa. Pian Korvenpään äänet ja valot eivät enää erottuneet pimeyedstä. Heillä oli vain tähdet seuranaan ja taivaan kantta hipovat tuhatvuotiset männyt.
                      Kun kuut olivat kaartuneet vaaksan verran taivaalla, erotti Osc vihdoin Nanákin ääriviivat metsästä. Tytöllä oli kädessään keihäs ja lonkallaan miekka. Hän marssi suoraa linjaa kohti länttä. Nuorna kipusi jyrkkänä levittäytyvän vaaran huippua kohti vakaasti ja tarmokkaasti. Nanáki tarpoi heidän edellään. Hän oli varmasti jo havainnut ratsukon, mutta ei tehnyt elettäkään hidaataakseen. Osc antoi napakan potkun Nuornalle, joka kiristi kuuliaasti tahtia.
                      ”Nana! Odota!” Osc huudahti. Nanáki ei reagoinut, vain jatkoi tasaisesti kipuamistaan. Osc oli enää muutaman risukkoisen metrin päässä. Hän vetäisi ohjista ja loikkasi alas juurien peittämälle polulle. Kolmelle nopealla loikalla hän sai tytön vihdoin kiinni.
                      ”Nanáki, mihin olet oikein menossa?” Osc kysyi kärsimättömänä. Koko matkan hän oli miettinyt, mikä sai hänet hylkäämään heidät kaikki. Tytöllä oli pakko olla hyvä syy. Nana pysähtyi, mutta puhuessaan hän ei katsonut Oscia.
                      ”Menen Varjon kaupunkiin. Aion etsiä Sarakon.” hän sanoi kolkosti.
Osc ei kyennyt hillitsemään itseään enää.
”Et voi lähteä! Olet kansamme pelastaja! Tomar näki sinut näyssään. Sinä tulet pelastamaan geatk—”
                      ”Minä en ole kenenkään pelastaja, enkä mikään kansan taistoon johdattava sankari. En ole mitään sellaista. Eivät geatkit halua nähdä minua johtamassa joukkojaan sotaan. He kyllä ratsastavat teidän kanssanne kuolemaan ilman apuanikin.”
                      ”Mutta me autoimme sinua! Herätimme sinut henkiin!”
                      ”Olenko siis jotain teille velkaa? Minä en pyytänyt tulla pelastetuksi. Tuo kylä  ei ole minun kotini, he eivät ole minun kansaani. Viimeksi kun astelin näillä mailla, minut melkein ammuttiin. En kuulu tänne. Herätitte minut omista syistänne ja annoitte minulle voimani takaisin.  Vaikka olen siitä kiitollinen, en ole sinulle tai kansallesi mitään velkaa. Minun paikkani on Sarakon luona. Hän tarvitsee minua, ja Waldo...” Nanáki sanoi vakavana ja käänsi selkänsä Oscille. ”Hän on minun kohtaloni, eivät geatkit.”
Nuorukainen päästi irti suitsista ja tarttui Nanan käsivarresta kiinni.
                      ”En voi päästää sinua. En nyt kun—” hän ehti sanoa, kun tyttö repäisikin hänen kätensä taakse ja siinä samassa hänen tikarinsa terä painautui Oscin kaulaa vasten.
                      ”Varoitan sinua. Älä enää ikinä koske minuun. Anna minun lähteä rauhassa ja minun ei tarvitse tappaa sinua.” hän sanoi ja löi Oscin ohimon kivuliaasti mäntyä vasten. Tytön silmät olivat kuin piikivieä. Mustat ja kylmät. Osc ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Nanáki toteuttaisi uhkaustaan. Tämä silmäili poikaa vielä hetken, ennen kuin löysäsi otteensa. Tikari oli leikannut viillon Oscin turkkiin ja osaksi myös ihoon korvan alla. Hän hieroi kaulaansa, kun Nanáki kääntyi lähteäkseen pois.
                      ”Nana...” Osc aloitti. Hän mietti kertoisiko Lugliosta tytölle. Muuttaisiko tieto elossa olevasta isästä neidon mielen? Nanáki pysähtyi kuuden jalan päähän, muttei kääntänyt katsettaan.
                      Osc noukki ratsunsa suitset ja astui edemmäs.
                      ”Ota Nuorna, pääset nopeammin.” Osc sanoi selätettynä. Nanáki kääntyi ja vieno hymy kävi hetkellisesti hänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Hän nyökkäsi terävästi.
                      ”Kiitos. En aio enää epäonnistua. Jos se on minusta kiinni, Kirjoitukset eivät tule toteutumaan.” Hän sanoi ottaessaan suitset vastaan. Osc olisi halunnut auttaa hänet ratsaille, mutta pelkäsi saavansa tikarista niskaansa, joten hän astui sivuun hänen tieltään. Nanáki taputti hevosta kaulalle ja Nuorna hörähti hyväksyvästi.
                      ”Onnea matkaan.” Osc sanoi pettyneenä, yrittäen saada sanansa kuulostamaan vakuuttavilta.
                      ”Osc Ramoninpoika, sinä olet hyvä mies ja teet vielä jonkun neidon onnelliseksi. Kiitos ja hyvästi.” Nanáki sanoi ja karautti sitten Nuornan selässä pimeään metsään.
Osc jäi syvästi pettyneenä niille sijoilleen, kunnes kavioiden kumina ei enää kaikunut hänen korviinsa. 
Nanákin sanat viilsivät kipeämmin kuin hänen tikarinsa. Osc oli rakastunut siihen hentoiseen neitoon, jonka hän kantoi ulos Demósta. Hän oli nähnyt hänestä unia, varjellut tytön kehoa kuin aarretta. Kyllä, hän oli ihastunut neitoon, jonka hän luuli Nanákin olevan. Mutta soturi joka juuri katosi yölliseen metsään ei ollut palkinto, jonka pystyi voittamaan pelkällä rakkaudella. Lisäksi tyttö oli jo toisen oma, ainakin sydämeltään. Osc huokaisi tuskissaan ja kääntyi kohti kylää. Kuinka hän selittäisi tämän päällikölle?
Juhlat kylässä olivat vielä täydessä vauhdissa Oscin palatessa takaisin. Päällikkö istui isossa pöydässä kunniavieraiden kanssa. Osc hidasti ja mietti sanojaan. Silloin Arthos huomasi Ramonin pojan ja nousi ylös vakavana. Osc nielaisi ja marssi selkä suorana päällikkönsä luokse. Hän kumarsi jähmeän muodollisesti, muttei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun päällikkö viittoi hänet mukaansa. He lähtivät astelemaan syrjemmäs juhlivasta väkijoukosta.
”Päällikkö...” Osc aloitti, heidän käveltyään muiden kuulumattomiin. Arthos nosti kätensä ja Osc vaikeni.
”Missä Nanáki on?” Arthos kysyi vakavana.
”Hän lähti. Varjon puolelle.” Osc sanoi ja vilkaisi olkansa yli hermostuneena.
”Yksin?” Päällikkö tarkensi karheat kulmansa rypistyen yhteen.
”Annoin hänelle hevoseni. Nuornan.” Osc vastasi ja tajusi heti ettei päällikkö hevosta tarkoittanut. Olisiko hänen kuulunut mennä mukana. Tietenkin! Koska hän ei saanut taivuteltua tyttöä mukaansa, hänen olisi kuulunut mennä tämän mukana. Osc painoi päänsä syvään kumarrukseen.
”Olen pahoillani! En.. en saanut hänen mieltään muutettua. Nanáki aikoi matkata Jéarnmoon, enkä voinut antaa hänen kävellä sinne...” Osc seposti häpeissään.
”Nouse ja ole vaiti.” Päällikkö keskeytti hänet. Osc suoristi itsensä kuin seiväs olisi hänen selässään ollut. Päällikkö ei kuitenkaan näyttänyt pettyneeltä.
”Osc, ei ollut sinun osasi yrittää taivuttaa häntä pysymään kanssamme. Orven ainakin uskoi näin luultavasti käyvän...” Päällikkö sanoi mietteliäänä ja risti kätensä selkänsä taakse.
”Minun täytyy kertoa sinulle jotain. Nanáki vannotti, etten puhu tästä kellekään, mutta hänen päätettyä lähteä retkelleen yksin, ja koska sinä olet nyt ottanut isäsi paikan luottomiehenäni... Seuraa minua.” Hän sanoi ja he astelivat keinuvan riippusillan ylitse kolmannelle tasolle, pois muiden läheisyydestä.
Päällikkö johdatti heidät ylös kylän koillisosaan, harmaaksi vanhenneen petäjän ympärille rakennetulle lehterille. Hongan sivussa parvella, oli matala maja, vihreäksi maallattuine ovineen. Arthos astui koputtamatta sisään pimeään taloon. Sisällä haisi ummehtuneelle, ja oli säkkipimeää. Päällikkö sytytti lyhdyn katossa ja Osc katseli kummissaan ympärilleen.
”Eikö tämä ole Orvenin mökki?” hän kysyi.
Arthos nyökkäsi ja viittoi Oscia peremmälle. Vanhuuttaan vääntyneen oven takana, makuukammarissa oli vielä synkempää. Arthos sytytti talikynttilän Tomarin lahjoittamilla tikuilla. Lämmin valo väreili pitkin kattoa, maalaten seinät lämpimän okran sävyillä. Sängyllä vuohentaljojen päällä nukkui Orven ääneti. Osc katsoi häntä ja asteli sanattomana pedin äärelle.
”Hän...” Osc sai sanottua.
”Kylämme vanhin antoi henkensä, jotta Nanáki sai elinvoimansa takaisin.” Päällikkö sanoi ja katsoi alakuloisena sängyllä lepäävää vanhusta. Osc henkäisi järkyttyneenä.
”Kuinka... Miksi..?!” Hän ähkäisi ja polvistui murheellisena Orvenin sängyn juurelle.
”Tämä oli Orvenin oma tahto. Hän puhui minut ympäri käymään sotaan kansamme tulevaisuuden puolesta. Oli kirjoitettu, että Nanáki tulisi pelastamaan kansamme. Mutta hän ei sitä tulisi pakottamalla tekemään. Ei. Kohtalo ei kulje niin. Tomarin kantama talismaani oli syntynyt Varjon hallitsijan verestä, herättämään tyttärensä ikiunesta. Nanákin herättäminen ei kuitenkaan ehdyttänyt sen kaikkea taikuutta. Mutta veritaika ei toimisi ilman uhrausta. Yritin puhua järkeä, mutta Orven ei kuunnellut...” Päällikkö sanoi ja hymähti katsoessaan elotonta ystäväänsä ennen kuin jatkoi.
”Hän oli aina niin itsepäinen. Orven tiesi, ettei Nanáki kykenisi taistelemaan siinä kunnossa, missä hän oli. Talismaani ei palauttanut hänelle menetettyjä voimiaan, mutta toisen geatkin veri sen sijaan palauttaisi elinvoiman takaisin.” hän sanoi ja kohotti viittaa, jonka alla Orven makasi.
Vanhuksen kädet olivat ristinä rinnalle asetettu ja Osc näki syvät haavat hänen käsissään. Hän nieleskeli tuskissaan ja yritti käsitellä tätä uutista. Päällikkö laski peiton takaisin ja huokaisi syvään.
”Nanáki vastusti Orvenin suunnitelmaa heti, mutta vanha shamaani ei antanut hänelle vaihtoehtoja. Orven teki päätöksen itse ja hän antoi henkensä hymyillen. Ja meidän täytyy kunnioittaa hänen ratkaisuaan. Sekä Nanákin ratkaisua. Meidän kohtalomme ei ole vain yhden naisen käsissä. Kansamme kohtalo on minun käsissäni, sinun käsissäsi; meidän kaikkien käsissämme. Emme voi vain istua ja odottaa ennustusten, tai kohtalon toimivan puolestamme. Geatkeja ei pelasta Varjolta kukaan muu kuin geatkit itse.” Päällikkö sanoi horjumattomasti.
”Mitä meidän tulee tehdä?” Osc kysyi ja nousi ylös.

”Me käymme sotaan.” Arthos vastasi vuorenvarmana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti